ARKIPÄIVÄKIRJA

Maanantai 12.8.

Ensimmäinen kesäloman jälkeinen työpäivä. Lämpötila 12 astetta ja vettä sataa. 

Tuli lähdettyä töihin vähän turhan kevyessä varustuksessa sillä seurauksella, että sääriä ja varpaita paleli pitkin päivää, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Kun ensimmäisen kerran katsoin kelloa, olin ollut töissä vasta reilut puoli tuntia, vaikka ihan muuta kuvittelin. Ei sillä, ettenkö olisi ruvennut heti hommiin, mutta kerkisin kolmessa viikossa tottua siihen, että lomalla aika kuluu kuin siivillä. 

Mietiskelin siinä muun ohessa kohtapuoliin ajankohtaista uuden sähkösopimuksen valintaa, joka on ahdistanut jo pidemmän aikaa, koska en todellakaan tiedä, mikä olisi viisasta tai ainakin vähemmän tyhmää. Kertaalleen tuli jo tehtyä tahaton virhe ja mentyä naimisiin parivuotisen kalliinpuoleisen sopimuksen kanssa, mikä on harmittanut kokolailla sen samat kaksi vuotta (paitsi silloin kun pörssisähkö on ollut kalleimmillaan), mutta minkäs teet. Pakko se on jotain valita ja pääasia, että edellinen vihdoin päättyy. Ei tule ikävä. 

Illalla sade taukosi sen verran, että ajelin kentälle sillä mielellä, että välttelen rikkaruohojen raivausta ja käyn ajankuluksi vähän harkkailemassa muutamia uusia juttuja. Vettä oli kuitenkin täällä päin satanut vissiin jo niin pitkän aikaa, että nurmialue oli muuttunut upottavaksi rapakoksi, joten vaihdoin suunnitelman tylsähköön iltalenkkiin.

Kuulostaa näin kirjoitettuna varsin mitäänsanomattamalta päivältä ja sitä se oikeastaan olikin, mutta olin silti ihan hyvillä mielin. Ajattelin tyynesti, että tältä se arki nyt tuntuu ennenkuin siihen taas tottuu, pääsee vauhtiin ja syksyiset harrastukset astuu mukaan kuvioihin. Eikähän ilman arkea ole lomaakaan, joten eipä tästä sen kummempaa.

Paluu portaita pitkin takaisin toimistolle. 

Siivoojat oli ystävällisesti pitäneet palmustani huolta sen aikaa, kun olin pois. 

Nyt otin sen kainaloon ja vein takaisin omalle paikalleen. 

Tiistai 13.8.

Aurinkoinen ja lämmin aamu, joka mahdollisti aamupalan terassilla. Tuntuu työaamuinakin niin paljon mukavammalta syödä ulkosalla ja lukea (aina vaan ohuemmaksi ja ohuemmaksi käyvä) päivän lehti kaikessa rauhassa.

Meillä oli lomalla luontaisesti niin samanlainen rytmi kuin arkenakin, ettei ole ainakaan vielä tehnyt sen puolesta yhtään tiukkaa herätä aamulla ajoissa tai peräti liiankin aikaisin. 

Mentiin yleeensä viimeistään puoli yhdentoista maissa nukkumaan, kun aurinko painui järven taa, ja noustiin siinä seitsemän pintaan virkeinä ylös. Jäi enemmän aikaa kaikkiin kivoihin lomatekemisiin, eikähän me kotonakaan vapaapäivinä nukuta juuri sen pidempään. Paitsi jos nukuttaa. 

Työpäivä meni miten meni ja vaikka olenkin tottunut yksinäiseen puurtamiseen, sopivan sosiaalisen loman jälkeen kontrasti on kieltämättä aiko iso ja tuntuu vähän ankealtakin. Kukaan ei kysy miten loma meni, eikä ole ketään kenen kanssa vaihdella kuulumisiakaan. Paitsi asiakkaat kyllä toivottivat tervetulleiksi takaisin ja toivoivat loman menneen mukavasti. Se lämmittää mieltä. 

Vähän ihmettelin töitten jälkeistä väsähtänyttä olotilaa, jollaista en kokenut kertaakaan loman aikana. Mutta niin se on, että aivotyö ja istuminenkin väsyttää, vaikkei sitä moni uskokaan, "koska en tee mitään oikeita töitä".  

Ajattelin, että ehkä sitä vaan nyt kaipaa lepoa ja liikkumiset ehtii taas ottaa ohjelmaan silloin kun siltä tuntuu, joten loikoilin illan enimmäkseen terassin sohvalla ja luin loman aikana kertyneitä lehtiä. 

Keskiviikko 14.8.

Kosteankylmä aamu, joten ei terassikahveja tänään.

Töissä oli enimmäkseen haastavia juttuja, joista osaa en pystynyt selvittämään päivän mittaan, vaan jäivät vaivaamaan mieltä ja todnäk häiritsemään unta. 

Istuminen alkaa tuntua kropassa ja mieli tekisi olla enemmän liikkeellä, mutta on vähän vaikeasti toteutettava yhtälö Onneksi toimistolla on hyvin tilaa hyppiä ja tempaista taukojumppaa. Se auttaa vähän, mutta kyllä paikallaanolo oikeasti on ihan tappavaa. Tuntuu erityisesti nyt, kun lomalla tuli pelkästään kentällä käveltyä parin viikon mittaan puolisentoistasataa kilometriä. Muut aktiviteetit siihen päälle. Nyt vaan istun tai seison ja siinä välissä kävelen portaita, joita sentään onneksi riittää. Joskus tosin mietin, että mitäs sitten, jos en pystyisikään yhtäkkiä syystä tai toisesta enää kiipeämään rappuja. Ei olisi asiaa toimistollekaan, koska hissiä ei ole. 

Sähkösopimus sai sinettinsä ja päädyin valitsemaan vuoden määräaikaisen. Tulin siihen tulokseen, että meistä ei ole elämään sähkön tuntihintojen ehdoilla. Sopimus on kuitenkin puolet halvempi kuin edeltäjänsä, vaikka onkin toisaalta puolet kalliimpi kuin se johon parhaimmillaan ehdittiin tottua. Nyt vaan koitetaan pitää vähän turhan korkeaksi karannut kulutus kurissa. Ilman, että palellaan kynttilänvalossa. 

Illalla näin pitkästä aikaa ystäviä, joita oli jo vähän ikävä. Käytiin kuumankosteassa kelissä pelailemassa ja vaihtamassa kuulumiset.  

Tänään ihmettelin sitä, että vielä ei ole tullut yhtään sellaista fiilistä, että tekisi mieli kohennella kotona paikkoja tai edes vaihdella kesäisiä kuoseja syksyisempiin. Ehkä siksi, että vielä on niin kesä ja onneksi onkin. Osa kesäkukistakin on vielä ihan hyvässä hapessa. Mutta jos tunnetta ei tule  syksymmälläkään, se on erikoista.

Petunia senkun porskuttaa, mutta vähän alkaa jo olla rapistumisen merkkejä. 

Itselleni poikkeuksellisen kirjava kesä jatkuu kuistilla.

Torstai 15.8.

Niinkuin arvelin, ratkaisematta jääneet työjutut jäivät pyörimään mielessä ja nukuin huonosti. 

Aamu oli onneksi aurinkoinen ja lämmin, joten koitin olla positiivisen rauhallisella mielellä siihen asti kunnes pääsisin ongelmiin käsiksi. Siinä auttoi, kun laitoin aamupalan taustalle soimaan "Luxury hotel lounge"-soittolistan mukavan leppoisaa musiikkia ja mielikuvittelin itseni listan nimen mukaisiin maisemiin ja lomatunnelmiin.  En tosin ole tainnut koskaan missään varsinaisessa luxushotellissa yöpyä, enkä sellaisessa mahdollisesti viihtyisikään, mutta jonkunmoisena arjen luksuksena musiikki ja terassiaamupala kyllä toimi erittäin hyvin.

Soi myös päiväkahvilla.

Töissä tunsin, että lomanjälkeinen energinen ja hehkuvakin olotila alkaa hiipua. Huomaan myös, että mitä enemmän olen paikallani, sitä vetämättömämpi olen. Ja mitä aktiivisempi saan päivän mittaan olla, sitä aktiivisempi olen muutenkin. Mutta koska ikuista lomaa ei ole, täytyy korjata tilanne ottamalla taas jumpat pelkkien pelien tai lenkkien ohella ohjelmaan. Jos en saa riittävästi liikettä, muutun kärttyisäksi ja sitä en halua.

Olen haalinut itselleni myös niin pitkän liudan syksyllä alkavia kursseja, että piti ihan tarkistaa mihin kaikkialle olen ilmoittautunut. 

Tänä vuonna pattitilanne tuli eteen siinä kohtaa, kun keramiikka oli vaihtunut samalle illalle kalligrafian  kanssa ja oli pakko valita jompikumpi. Päädyin viime syksynä aloittamaani kalligrafiaan, joka kuvauksensa mukaisesti on todellakin jotenkin maagisen rauhoittavaa tekemistä. Paitsi silloin, kun mikään ei onnistu.

Sen sijaan kurssien ostoskoriin nappaamani akryylimaalauksen alkeiskurssin peruin. Ennakoin, etten mahda toiveistani huolimatta olla taitelijatyyppiä, mutta päätin kuitenkin kokeilla "Rentoa maalausta"-lyhytkurssia. Lisäksi luvassa on pari keramiikkalauantaita ja rakukeramiikkaa. Onhan sitä jo siinä. 

Valinnanvaraa on vaikka kuinka ja paljon.

Perjantai 16.8.

Tähänastisen päivän perusteella tuntuu siltä, että on viisainta lopettaa tämä arkipäivitys tähän, etten ala kuulostaa vetelältä valittajalta. Sellaiseksi en halua muuttua, vaikka käynnistymisvaikeudet tuntuu nyt vähän kestävän. 

Jäin kotitoimistolle töihin ja ihailin ikkunasta naapurin pihalla kasvavaa valtavaa pihlajaa, joka on täynnä marjoja niinkuin kaikki pihlajat tuntuu tänä vuonna olevan. Mieleen muistuu lapsuusaikojen harvinaisena herkkuna kotona tehty ja tarjottu pihlajanmarjahyytelö, joka oli lapsen suuhun turhan eksoottisen makuista, mutta nyt saattaisin hyvinkin tykätä. Ehkä jopa kokeilen sen valmistusta. Mutta vain ehkä..

Viisi päivää töitä takana ja samaiset viisi päivää vähemmän aikaa eläkkeeseen, hehheh. Eli enää semmoiset 5 vuotta ja 7 kuukautta jäljellä. (Aletaan olla sitä ikäkaliiperia, että yksi kesälomalla tapaamiemme ihmisten kanssa jutuiksi tulleista vakioaiheista oli "olettekos vielä työelämässä" tai "jokos olette eläkkeellä" tai "onkos vielä pitkästi eläkepäiviin" :)). 

Täytyy vähän parantaa asennetta tämänhetkisestä tai saattaa nuo vajaat 6 vuotta tuntua pitkähköiltä. Ei vaiskaan, kyllä se tästä taas. Ja oikeasti tykkään työstäni. Erityisesti silloin, kun mielekästä tehtävää on mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän.

Tämä oli tämmöinen suora hyppy huhtikuusta elokuuhun ja samalla kokeilu, osaanko enää edes avata koko Bloggeria. Näytti ainakin tuo kuvien lisäily muuttuneen sitten viime näkemän, mutta vielä onneksi pärjään.

Kaunista viikonloppua!

KUVAUSKAIPUUTA JA KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIINKUIN HUHTIKUU

Etsin koneelta kuvia yhdestä tietystä aiheesta, joka kuitenkin oli hukkunut jonnekin tuhansien turhien kuvien syövereihin. En vaan kertakaikkiaan ole kaikista aikomuksistani huolimatta päässyt edes alkuun lannistavan loputtomalta tuntuvassa ylimääräisten kuvien poistamis- ja loppujen järjestämisurakassa. En sen enempää koneelle, puhelimeen kuin paperikuvina kaappiin säilöttyjenkään suhteen.

Siinä kansioita selaillessani eteen tuli kuitenkin myös sellaisia omasta mielestäni onnistuneita otoksia, joiden kohdalla pysähdyin ja aloin pitkästä aikaa potea kuvauskaipuuta. 

Tarkoitan sillä kaipuuta sellaiseen tunteeseen, jossa uppoutuu kuvaamiseen niin, että aika ja paikka tuntuu katoavan. Sitä vaan  jaksaa väsymättä vaihtaa kuvakulmaa ja viilata jotain pientä yksityiskohtaa niin moneen kertaan, että kuvaan lopulta tuntuu tallentuvan se, mitä silmä näkee. On parhaimmillaan maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sopivan mielentilan, kiireetöntä aikaa, mielekkään kuvauskohteen ja kameran. Kännykällä en samaan tunnelmaan pääse.   

Kuvausinto vaan on ollut pitkään kadoksissa, kun tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Mutta jahka kevät tästä vähän etenee, tekee taas mieli ottaa kamera käteen ja katsella miltä maailma näyttää linssin läpi.  

HALKO.

Toin koivuklapin kotiin muistoksi yhdeltä kivalta hiihtolomareissulta, jonka päättyessä iski haikeus. Takkaa meillä ei ikävä kyllä lomakohteen lailla kotona ole, mutta käytin halkoa pehmentämään kirkasta lasia ja asetelmaa, jota kukkien puolesta voisi mielestäni kuvailla sanoilla herkkä, hempeä tai hienostunut.

HAHTUVAT.

Kuvassa on yksi hiljattain uudistuneen Tallink City-hotellin kattovalaisimista. Tykkäsin tosi paljon tuosta rauhallisen tyylikkäästä voikukkateemasta, joka kulki vähän eri muodoissaan läpi hotellin huoneita myöden.  

HAURAS.

Ohutta jäätä, joka ritisee kivasti jalan alla, jos vaan raskii rikkoa kauniit kuviot.   

HARSOT ja HEIJASTUS.

Ylimärääisenä valotuksen puolesta epäonnistunut, mutta ehkä just siksi omalla tavallaan (omasta mielestäni) onnistunut kuva lempparikukistani ja niiden kuvajaisista makkarin seinällä. 

Kiitos jälleen Kristiina K, kun tulit keksineeksi tämän kivan kuvahaasteen. Sain tilaisuuden hyödyntää vanhoja varastoja, joiden kimppuun olen nyt vakaasti päättänyt käydä poistamalla vaikka vaan kymmenen kuvaa päivässä. Tyhjää parempi sekin. 

PROTEIINIANSA

Olen aloittanut kirjoittamaan tätä tammikuussa, mutta vissiin väsähtänyt tai kyllästynyt kesken kaiken, joten jatkan nyt, koska aihe on edelleen ajankohtainen.

***

Veikkaan, että jokainen meistä on törmännyt tietoon proteiinien tärkeydestä ja niiden lisääntyneestä tarpeesta erityisesti lihasvoimaharjoittelun yhteydessä. 

Samalla veikkaan, etten ole ainut, joka on langennut siihen luuloon, että proteiinia pitäisi syödä jotenkin ylenmäärin ja mitä enemmän sitä syö, sitä varmemmin lihasmassa kasvaa.

Pitää toki osittain paikkansa ja tosiurheilijoiden kohdalla varmasti hyvinkin pitkälle, mutta puhun nyt vaan omasta tavallisen, suht aktiivisesti liikkuvan, viimeistä vitosella alkavaa vuotta elävän naisen näkökulmastani. 

Taustana tälle on joitakin vuosia sitten läpikäymäni muutaman kuukauden mittainen ohjattu lihaskuntojakso, jonka aloitin, kun tuntui, ettei omatoiminen salitreenini johtanut yhtään mihinkään. Sivuan sitä tekstissä myöhemmin, mutta sitä ennen halusin ihan mielenkiinnosta tutkia omien ihan tavallisten syömisteni proteiinimääriä. Sellaisten, joita en ole siltä kannalta miettinyt yhtään, vaan ainoastaan syönyt niinkuin normaalisti syön. 

Testilaskelmat toteutin yhden ihan tavallisen tammikuisen sunnuntain aikana. 

Kuvien alla olevia laskelmia ei varmasti erkkikään jaksa lukea ja kirjailinkin niitä ylös lähinnä itseäni varten sitä mukaa, kun olin tutkinut ruoka-aineiden proteiinisisältöjä ja punninnut annokseni keittiövaa'alla. (Tämän tein siis siinä järjestyksessä, että ensin päätin mitä syön ja sitten punnitsin sen, enkä niinpäin, että olisin ensin punninnut ja valinnut syömiseni vasta sen mukaan).

  

Perusaamupala:

Pari palaa Kaurajemmari kaurasiemenleipää, yht. 40 g x 16 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ Savuhovin liekitetty kalkkunafile, yht. 32 g x 20 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ mantelimaitoon tehdyn vihersmoothien 1/2 avokado ~4 g :2 = 2 g prot. 

+ 1/2 banaani ~1,2 g :2 = 0,6 g prot. 

+ ruokalusikallinen riisiproteiinijauhetta 3 g x 89 g/100 g = 2,7 g prot. (jauhe ei ole säännöllisessä käytössä, vaan pelkkä helppo hätävara tilanteisiin, joissa tuntuu että vähän täyttävämpi smoothie on tarpeen)

= aamupalan kokonaisproteiinimäärä 18,2 g. 

(Jos täysjyväkeksit ei olisi ollut loppu, niistä olisi tullut gramma per keksi lisää). 

Lounas: mantelikalaa, basmatiriisiä ja parsakaalia

Yksi pakkauksen neljästä pakastekalapalasta 100 g x 17 g/100 g = 17 g prot.

+ basmatiriisi, alle puolikas valmiista 100 g pussista, ehkä noin 40 g x 8,4 g / 100 g = 3,4 g prot.

+ parsakaali, ehkä noin 150 g x 3,9 g / 100 g = noin 6 g prot.

+ yhteen annokseen osuvat mantelit noin 15 g x 24 g / 100 g = 3,6 g prot.

= lounaan kokonaisproteiinimäärä noin 30 g 

Välipalana pieni kourallinen pähkinöitä, 25 g x 24 g / 100 g = 6 g proteiinia

Söin myös palan taatelikakkua kahvin kanssa, mutta siitä tuskin irtoaa mitään tähän listattavaa. 

Ei näytä kaksiselta, mutta syön aika usein kaurapuuroa töitten jälkeen ja joskus jopa viikonloppuna siinä vaiheessa, kun ei tee mieli toista kertaa varsinaista ruokaa, mutta jotain on kuitenkin syötävä. Päälle laitan yleensä marjoja. Kuvan väristä voi päätellä, että tällä kertaa vuorossa oli mustikka.

Raejuustoa lisäsin joskus ennenmuinoin, mutta se on nyt pois pelistä johtuen vahvasta maitoproteiineihin kohdistuvasta epäilystä yhtenä kovien vatsakipujen aiheuttajana.

Hiutaleet on kuivana kevyitä ja niitä on tuossa kuvan määrässä noin 30 g (x 14 g / 100 g) eli 4,2 g prot.

Leipäpala 20 g x 16 g/100= 3,2 g ja lohi 12 g x 20,4 g/100 = noin 2,5 g prot.

Puuropäivällisen kokonaisproteiinimäärä hitusta vaille 10 g eli ei kovin kaksinen, mutta jotain kuitenkin.

Perusmallin iltapala (paitsi että kananmunaa syön nykyään harvakseltaan ja silloinkin mieluummin aamulla) 

Pari palaa Oululaisen jälkiuunileipää, proteiinia 1,5 g per siivu = 3 g

+ päällä kylmäsavulohta 23 g x 20,4 g / 100 g = 4,7 g prot.

+ mustikkasmoothiessa 1/2 banaani 1,2 g : 2 = 0,6 g prot.

+ keitetty kananmuna, proteiinia keskimäärin 7 g

= iltapalan kokonaisproteiinimäärä 15,3 g

Nämä kaikki kun ynnää yhteen, päivän proteiinisaldo on 79,5 g, joka tarkoittaa omalla kohdallani 1,37 grammaa per painokilo eli itseasiassa hyvinkin runsaasti, vaikka ihan muuta olisin veikannut. 

Liippaa jo läheltä lihasvoimaharjoittelun yhteydessä suositeltua 1,5 grammaa/ painokilo ja ylittää reippaasti tämmöiselle tavikselle yleisimmin suositellun gramman per painokilo. Eli itseasiassa näissä syömissäni eväissä olisi ihan kelpo määrä proteiinia noin 80-kiloisellekin.  

Ilman tätä kaiken ylöskirjaamista olisin äkkiseltään mieltänyt proteiininlähteiksi pelkästään kalapalan, kananmunan ja leivänpäälliset, mutta itseasiassa leivällä oli tässä kokonaisuudessa iso merkitys. Myös parsakaalin pienen määrän ja muutaman hassun pähkinän tuoma lisä yllätti positiivisesti.

Päivän muuhun ravintosisältöön en ota tässä nyt kantaa, koska tarkoitus oli tutkia pelkkää proteiinia. Enkähän muuten syömisiäni kyllä tutkailekaan. On kokolailla vakiintunutta puuhaa ja kuulun enemmän niihin ihmisiin, jotka syövät elääkseen, eikä ole niin justiinsa vaihtelun tai muunkaan kanssa. Kunhan saan ruuasta hyvää energiaa, enkä väsymystä.  

Mutta palaan nyt siihen muutaman vuoden takaiseen ohjattuun 4 kk:n lihaskuntokuuriini. Sen alussa teroitettiin pitämään erityistä huolta riittävästä proteiinin saannista ja koska mielikuvani silloinkin oli se, että omat normaalit syömiseni eivät siihen riitä, söin sitten "helppona" lisänä rasvatonta maitorahkaa niinkuin siihen aikaan oli tapana ja jopa suositus. Mustikkasoppaa vaan päälle, niin kyllä se kurkusta alas menee.

Mutta kuinkas sitten kävikään? 

Sensijaan että ohjatulla nousujohteisella treenaamisella olisin saanut palkaksi edes muutaman gramman lisää toivottua lihasmassaa, sainkin jokusen kilon silkkaa rasvaa. 

Tuntui epäreilulta ja pettymys oli melkoinen, mutta sittemmin olen viisastunut ja tullut siihen tulokseen, että maitotuotteiden proteiini ei omalla kohdallani vaan kertakaikkiaan imeydy niinkuin pitäisi, vaan muuttuu elimistössä ylimääräiseksi rasvaksi. Riippumatta siitä, sisältääkö itse tuote rasvaa vai ei.  

Eikähän tuohon ylimääräisen rasvan kertymiseen tarvi välttämättä olla lähteenä rahka tai muukaan maitoproteiini, vaan ihan mikä tahansa huonosti imeytyvä tai ylipäätään ylimääräinen. Elimistö käyttää hyväkseen vain sen minkä käyttää ja lopusta muodostuu rasvaa. Kaikilla. Eli tässäkin pätee vanha kunnon "kaikkea kohtuudella"-motto. Liika on liikaa, oli kyse mistä hyvänsä.

Se on nyt nähty ja olen lopettanut kokonaan stressaamisen siitä, syönkö riittävästi proteiinia vai en.  Yhden varsin kevyen päivän ruokailujen ylöskirjaaminen vei viimeisetkin huolenrippeet siltä saralta. 

Sitämukaa on ylimääräiset rasvakilot kaikonneet  ja lihasvoimakin on aivan hyvällä mallilla. Mitään erityisen näkyviä lihaksia en enää edes havittele, koska on ihan tarpeeksi haastetta nykytilanteen ylläpidossakin.  Tärkeä asia kuitenkin. Yksi niistä, joista haluan huolehtia ja joita erityisesti "ikääntyvien ihmisten" kohdalla korostetaan siinä missä proteiinien tärkeyttäkin.

Itse en vielä koe itseäni ikääntyväksi, mikä on sinällään ihan hölmö ajatus, koska kaikkihan me ikäännytään. Mutta kun ihan mielenkiinnosta googlailin, mitä tuolla ikääntymisellä oikeastaan tarkoitetaan ja onko se sama vai eri asia kuin vanheneminen, vastaukset olivat monenkirjavia, joten päätin, että päätän itse miten sitä tulkitsen.  Eli jatkan samaan malliin kuin ennenkin ajattelematta ikävuosiani sen kummemmin. Olisi itseasiassa ihan oman tekstinsä aihe. 

PIENIÄ HYVÄN MIELEN ASIOITA JA HETKESSÄ ELÄMISEN TAITOA

Kun ei kuulu suuria, pitää kirjoitella pieniä. Tai siis mitään ei onneksi pidä, vaan voi.

En tiedä miksi, mutta poden jotain todella voimakasta Japanin kaipuuta, vaikken ole maassa koskaan käynytkään. On aina kuulunut niihin harvoihin maihin, joihin haluaisin vielä matkustaa ja toivon, että sellainen tilaisuus joskus tulee. 

Kaikkein eniten kiehtoisi osallistuminen aitoon japanilaiseen teeseremoniaan (oikealta nimeltään Chadô eli "teen tie"), joka kulkee ennalta määrätyn kaavan mukaisesti ja kestää noin neljä tuntia. Voipi olla, että siinä ajassa alkaisi tatamilla istuminen jäykistää tottumattoman jäseniä, mutta se miten tuon seremonian keskeisin sisältö tiivistetään neljään sanaan "harmonia, kunnioitus, puhtaus ja mielenrauha", kuulostaa kauniilta ja kokemisen arvoiselta.  

Syy tuohon kohta jo vähän (positiiviseksi) pakkomielteeksi muodostuneeseen Japani- ja teeseremoniahaaveeseen löytyy yhdestä lempparikirjastani "Ichigo Ichie - hetkessä elämisen taito japanilaisittain", jonka kuuntelin tässä hiljattain toistamiseen. Ihana, viisas kirja, joka laittaa ajattelemaan, että meillä ihan oikeasti on vain tämä hetki, eikä se toistu. Ei hyvässä, eikä (onneksi) pahassakaan. Ei vaikka joka päivä tekisi asioita omasta mielestään samalla tavalla tai samojen ihmisten seurassa. Kokemus on kuitenkin joka kerralla erilainen. 

Äkkiseltään olisin kuvitellut itse olevani ehdottomasti hetkessä eläjä, mutta se ei taida tarkemmin ajateltuna pitää täysin paikkaansa. 

Jos nyt mietin vaikka sitä, että lähden pitkälle kävelylenkille ja kuuntelen siinä samalla äänikirjaa, niin tavallaan olen kahdessa paikassa yhtä aikaa. Siellä missä parhaillaan kävelen ja siellä mihin kulloisenkin kirjan maailma sijoittuu. 

Vähän sama kuin jos lähtee luontoretkelle, mutta oleellinen osa ajasta menee retkestä reaaliajassa somettamiseen. Tätä en tosin itse harrasta, mutta kuvailemaan kyllä pysähtelen aina silloin kun joku näkymä läikähtää sydämessä. Siinä en näe ristiriitaa, vaan koen, että linssin läpi hetkiin tulee uppouduttua toisinaan vielä syvemmälle. Pelkästään kävellessä mieli kun vaeltaa milloin missäkin. Menneitä harvemmin mietin, paitsi jos kyse on kivoista muistoista, mutta tulevia olen mestari murehtimaan. Useimmiten onneksi turhaan, mutta on silti ominaisuus, josta en itsessäni pidä.

Ihan todellisen hetkessä elämisen kokemuksen saan kuitenkin aina keskiviikkoiltojen kalligrafiatunneilla. 

Enpä olisi syyskuun parilla ensimmäisellä kerralla tottelemattoman terän kanssa takkuillessani uskonut, kuinka koukuttava harrastus kalligrafiasta tulee. Ja kuinka valtavan laaja sen maailma on. Nyt ymmärrän, kuinka mitättömän pieni pintaraapaisu alkeita on vasta takana ja ihan ahdistaa ajatus siitä, ettei yksi elämä tule millään riittämään kaikkeen siihen mitä vielä haluaisin oppia. 

Oma versioni Ichigo ichiestä

Opettajamme Vivian on pitkän linjan kalligrafi, jolla tuntuu olevan loputon määrä tietoa ja taitoa. Ja ideoita.

En olisi itse ikinä hoksannut vaikkapa sitä, kuinka vanhan seinäkalenterin sivusta voi taitella ja taiteilla kirjan. 

Kuvissa oman kirjani pohjana on Teemu Järven piirtämän viimevuotisen luontokalenterin helmikuu, jonka valkkasin siksi, että on syntymäkuukauteni. Tekstien inspiraationa mikäs muukaan kuin Ichigo ichie.

Kieleksi valikoin englannin, koska O on suosikkikirjaimeni ja sanat muutenkin kivempi kirjoittaa kuin Ichigo ichien suomalainen epäsuora käännös "yksi kerta, yksi kohtaaminen". 

Nämä ei nyt varmaankaan hirveästi ketään kiinnosta, mutta kirjaimet on tässä työssä tehty piirtämällä ja välineenä käytin tussia terien sijasta. Terällä luontevasti syntyvien ohuiden ja paksujen viivojen vaihtelua pitää tussilla kuitenkin jäljitellä. 

Myös kirjainten leveydet suhteessa toisiinsa on tarkkaan määritelty ja alkuun tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta omaksua kaikki se sääntöjen määrä. Mutta näinkin vähäisillä harjoituskerroilla on jotain jo jäänyt takaraivoon ja homma helpottunut, kun ei tarvi joka kirjaimen kohdalla enää vilkaista ohjetta.

Tykkäsin tosi paljon tästä työstä ja myös sen lopputuloksesta. Ei tapahdu ollenkaan aina, mutta jotenkin tässä tuo Teemun kuvitus ja itseäni inspiroineen kirjan sanoma toi tekemiseen jotain erityistä rauhaa, vaikka ensimmäisen viivan veto aina jännittääkin. 

Ja jotain maagista näissä kalligrafiatunneissa on, koska niiden jälkeisenä yönä nukunkin aina tavallista paremmin. Mieli on jotenkin niin levollinen.

Pieniin, mutta sitäkin suurempiin ja harvinaisempiin ilon aiheisiin kuuluu auringonvalo, jota ei liiemmin ole viime viikkoina tai edes kuukausina näkynyt. 

Olin justiin asettunut töitten jälkeen sohvalle hetkeksi pötkölleen, kun sälekaihtimien välistä väikkyvä yhtäkkinen valo raidoitti seinät. Oli pakko nousta samantien pystyyn ja hakea kamera, että sain säteet talteen sellaisena kuin ne selälläni maaten näin.

Kevät ei tunnu ulkona oikein edistyvän, mutta sisällä ilahduttaa syreenien hento vihreä.

Samoin herneenversojen, joiden nopeaa kasvua on kiva seurata.

Nyt niitä on tullut jo napsittua leivän päälle ja veikkaan, että maku alkaa jossain vaiheessa jo  kyllästyttää. 

Ei mikään varsinainen teeseremonia, eikä edes oikeaa teetä, mutta valkoinen Unikko-kuppi oli iloinen löytö. Oli joku intuitio, joka johdatti sen luo. 

Poikkesin pikaisesti Turussa yhden asian tiimoilta ja sen verran jäi aikaa ennen bussin lähtöä, että kerkisin käydä syömässä ja pyörähtää Wiklundin kodinosastolla. On ollut tapana ostaa sieltä itselleni tuliaisiksi Marimekon muki, jos tarjolla on ollut uusia mieluisia. Nyt ei ollut, mutta käveltyäni jo yläkerroksista takaisin alas ja ulos, pyäshdyin kun tuli mieleen, että hitsit, haluaisin jonkun simppelin kauniin valkoisen teekupin fiilistelyä varten. 

Palasin takaisin kysymään myyjältä, olisko hänellä jotain mielessä, mutta ei oikein ollut. Kiersin kuitenkin nopeasti vielä hyllyt läpi ja näin tuon valkoisen Unikko-teekupin. Siinä hetkessä tiesin, että meidät oli selvästi tarkoitettu yhteen. Olkoonkin, että kuppi ei ole ihan yhtä käteensopiva kuin Marimekon mukit, joista on mukava pitää kiinni ja ovat kokonsa puolesta omaan käteeni just passeleita. Suorakulmainen lautanenkaan ei ole mittasuhteiltaan ihan paras pari teekupille, muttei haittaa. Kuvio on kaunis, vaikkei kuvissa näköjään erotukaan.

Pieniä hyvän mielen asioita olisi listalla paljonkin, mutta päätin palastella osiin, ettei jää taas kokonaan kirjoittamatta. 

Mukavaa pääsiäisen aikaa !

VUODENVAIHTEEN PIENIÄ POHDINTOJA

1.1.2024 kirjoitin näin: 

"Älä välitä, ala valita"

Näin jossain tuon tekstin, joka tarttui jostain syystä alitajuntaan kaikkien siellä jo ennestään olleiden hajatelmien ja sieltä täältä mukaan tarttuneiden lauseiden sekaan. 

Vuodenvaihteen pitkän viikonlopun rauhassa on ollut aikaa pohdiskella kaikenlaista ja aloin miettiä sisältyykö tuohon tekstiin joku syvempi ajatus vai onko lauseen tarkoitus vaan olla osoitus siitä, kuinka sanojen merkitys muuttuu, kun  ä-kirjaimesta otetaan pisteet pois. 

Oli niin tai näin, omassa päässäni käänsin sanat välimallin muotoon "Älä valita, ala valita". 

Sopii hyvin siihen kirjoittamattomaan sääntöön, jota muutenkin pyrin noudattamaan.

Ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka ei joskus jostain valita, eikä siinä mitään, mutta heti jos valitusvaihde tuntuu jäävän päälle, kysyn itseltäni (ja joskus mahdollisilta muiltakin valittajilta, jos ovat riittävän läheisiä), onko valituksen kohteena oleva asia sellainen, jolle voi itse tehdä jotain. Jos on, niin sitten vaan tekee, eikä valita. Ja jos taas ei, on turhaa käyttää asian vatvomiseen aikaa, jolle on paljon parempaakin käyttöä kuin mielen kuormittaminen negatiivisella energialla. 

Lause sopii kuitenkin myös toiseen vuodenvaihteeseen ajoittuneeseen pohdintaani. 

Mietiskelin nimittäin, onko tälle vuodelle mielessä jotain mitä ehkä haluaisin elämääni lisää tai vähemmän tai mihin haluaisin kenties kiinnittää erityistä huomiota.

Mieleeni nousi asia, jota olen itseasiassa miettinyt jo jonkun aikaa ja osittain noudattanutkin valitsemalla entistä huolellisemmin millaisten asioiden tai somesisällön parissa haluan tai olen valmis vapaaehtoista aikaani viettämään. Tosin someen käyttämäni aika on varsin minimaalinen, mutta ehkä juuri siksi haluankin entistä tarkemmalla seulalla karsia kaiken sen, mikä ei tunnu hyvältä. 

Luonto järjesti vuoden 2023 viimeisen päivän kunniaksi paitsi kauan kaivattua valoa, myös muuta kaunista katseltavaa, 

joka innosti kaivamaan kameran esiin ja palelluttamaan sormet pahemman kerran.

Terassin lasit aamupäivän valossa.

Tämä tuttu ja turvallinen (varmaan kaikkein useimmin käyttämäni sanakaksikko), itselleni sopivan kokoinen pieni blogipiiri on ja tulee aina olemaan ykkönen. 

Täällä voin kaikessa rauhassa lukea, kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ja tuttuun lukuluettelooni ilmestyy tekstejä siinä järjestyksessä kuin niitä kirjoitetaan ilman mitään pakkaa sekoittavia algoritmeja, jotka haluavat puolestani päättää mitä luen ja mitä en. 

Vaikka kirjoitan harvoin ja toisinaan ehdin huonosti lukemaankin, tämä on itselleni tärkeä henkireikä. Kiitos siitä teille kaikille, joiden kanssa saan täällä ajatuksia vaihtaa. Hyvässä hengessä ja toinen toistamme kunnioittaen, siltä ainakin itsestäni tuntuu. 

Sensijaan turhaakin turhemmaksi kokemani Facebook-tilin yritin poistaaa kokonaan, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä. Tuntuu sitkeästi pomppaavan takaisin, vaikka muuta toivon. Vähän häiritsee, kun näen että sinne on tullut tutuilta kaveripyyntöjä, mutta en niihin nyt vastaa, koska en siellä käy sen enempää lukemassa kuin postailemassa itse mitään. 

Instagramiin puolestaan päädyin alunperin seuratakseni kauniita luontokuvia, mutta sen jälkeen kun algoritmit ottivat homman haltuun, enkä enää saa tai osaa itse säätää sitä, mitä sisältöä minulle näytetään, on koko IG:sta mennyt vähän (paljon) maku. Ja huomaan, että muutenkin tulen aina vaan kriittisemmäksi sen suhteen millaisen sisällön parissa viihdyn ja mitä taas tarkoituksella välttelen. Jälkimmäisiin kuuluu mm. jo aiemmin mainitsemani jatkuva valittaminen milloin mistäkin. En vaan enää oikein jaksa elämäntapavalittajia, joilla tuntuu aina olevan joku huonosti. Ja nimenomaan aina jonkun muun,  ei koskaan omasta syystä.  

Jatkoksi voisin luetella muutamia muitakin aiheita, jotka nykyään oman mielenrauhani vuoksi jätän tarkoituksella väliin, mutta keskityn mieluummin pysymään positiivisella puolella.

  

Varsinaisille uudenvuodenlupauksille en kokenut olevan tarvetta. Tai ainakaan en näe mitään mieltä sellaisissa lupauksissa, joiden aihe pitäisi väenväkisin keksiä. Eri asia, jos mielenpäällä olisi ollut valmiina jotain, mutta nyt ei ollut.

Varmaan kaikkein yleisimpien lupausten kohteisiin kuuluvaan liikunnan lisäämiseen ei itselläni ole tarvetta, eikä oikein mahdollisuuttakaan. Sitä ei päiviin järkevästi enää enempää mahdu, kun välissä pitää ehtiä palautuakin. Eikä herkkujakaan riitä karsittavaksi, joten nämä pari suosituinta lupausta menevät omalla kohdallani ohi.

Mennyt vuosi toi yllättäen tullessaan myös sen verran paljon tuttujen ja turvallisten rutiinien muutoksia ja uuden oppimista, etten myöskään tietoisesti haikaile minkään uuden uuden perään. Muutoksia näyttää osuvan tällekin vuodelle ihan pyytämättä, joten riittää, että teen parhaani tottuakseni niihinkin.

 

Hyytävän kylmässä, mutta kauniissa metsässä umpihankea pitkin uudenvuoden aattona rämpiessäni ja aina välillä kuvaamaan pysähdellessäni tuli mieleen yksi suosikkirjoihini kuuluvan Ichigo Ichien (Hetkessä elämisen taito japanilaisittain) lause "Ihminen ei tartu hetkeen, vaan hetki tarttuu ihmiseen". Siltä tuolla metsän valossa tuntui.

Pitäisi ehkä hankkia pitkästä aikaa joku kaunis muistikirja, johon voisin kirjata yhteen paikkaan ylös näitä lauseita tai muita juttuja, jotka eteen sattuessaan tekevät tavalla tai toisella vaikutuksen. Niin että muistaisin, kuka sanojen takana on ja pystyisin antamaan kunnian sille, jolle se kuuluu.

Joskus toivoisin voivani katsoa kuvia ihan vaan kuvina ilman mielikuvituksen puuttumista peliin.

 Mutta en voi välttää näkemästä tuossa yläkuvassa luppakorvaista koiraa pelkän lumisen puun sijasta. 

Tilannepäivitys 13.1.2024

Teksti jäi kesken, kun palasin töihin ja illat meni liikuntaharrastusten parissa.

Loppiasviikonloppuna oli tarkoitus jatkaa, mutta kävi niin, että pakkaskelien kauneus katosi katsojan silmästä ja muutenkin huumori loppui, kun kotona jäätyi osa putkista. Niitä sitten kaksin miehen kanssa koitettiin kotikonstein varovasti sulatella, koska jokaisella kynnelle kykenevällä putkimiehellä oli kädet täynnä vastaavia töitä toisaalla. 

Pari vuorokautta kesti ennen kuin saatiin muutama toiveikas tippa jääkylmää vettä hanasta ulos. Lämpimästä ei tietoakaan, mutta ilmeisesti toimenpiteet raksalämmittimen, imurin ja föönin avulla kuitenkin auttoivat niin, että kelin lauhtuminen ei halkaissut putkia niinkuin pelkäsin, vaan neljännen päivän aamuna hanasta alkoi yhtäkkiä tulla lämmintä vettä ihan normaalilla paineella. Voi sitä ilon päivää! Ehti jo mennä pahemman kerran tunteisiin koko homma, vaikkei ollut ensimmäinen kerta. 

Töissä olen niin tiiviisti keskittynyt kotisivujen päivitykseen ja erinäisten tekstien tuottoon, että kotona ei ole riittänyt rahkeita lukemiseen eikä kirjoittamiseen, mutta nyt oli hyvä hetki.

Olen tässä sivussa harrastanut myös proteiinipohdintaa ja koittanut päästä edelleen ajoittain kiusaavien kovien ja inhottavan pitkäkestoisten vatsakipujen aiheuttajien jäljille. Luulen, että noilla kahdella edellämainitulla on yhteys, mutta palaan aiheeseen kunhan teen vähän lisää havaintoja. 

***

(Loppulauseen kirjoittaminen on itselleni aina vähän vaikeaa, koska koen sen jotenkin teennäiseksi, joten lopetan tämän tekstin nyt näin töksähtämällä tähän. Hyvää alkanutta vuotta tottakai kuitenkin!) 

RYTMISTÄ JA RUTIINEISTA TOLKKUA PÄIVIIN

Rutiinien sanotaan olevan ihmiselle hyväksi, mutta toisaalta niitä taas kehotetaan välillä rikkomaan, ettei tule taaplattua samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta tai peräti vuodesta (pätee itseeni parhaiten) toiseen.

En nyt lähtenyt sen kummemmin tutkailemaan, minkälaisia perusteita noille edellämainituille kannoille on esitetty, mutta itse ajattelen, että itselle sopivien ja mieluisien rutiinien toistaminen on jonkunmoista lepoa aivoille. Kaikenlaista päätösten tekemistä sun muuta pähkäilyä kun on päivien mittaan sen verran paljon, että uskon olevan hyväksi, kun jotain tekemisiään voi vaan toistaa sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. 

Omat vakiintuneimmat rutiinini liittyvät aamuihin. Ei oikeastaan väliä onko kyseessä arki vai vapaa. Tahti vaan on viikonloppuisin verkkaisempi. 

Menee heräämisen jälkeen kaavalla sängyn petaus (tätä en pysty jättämään koskaan väliin) - parit joogaliikkeet tai muut venyttelyt - kasvojen pesu niin kylmällä vedellä kuin hanasta irti lähtee - lasillinen sitruunavettä ja vakkari aamupala.

Niin paljon helpompaa kuin nousisko ylös vaiko eikö - petaisko sängyn vai antaisko olla - pitäisköhän vähän venytellä ja mitähän söis? 

Myös ihana ruusuvesi kuuluu aamujen suht tuoreisiin (eli vasta pari vuotta vanhoihin) rutiineihin.

Näitä aamupalojani olen täällä esitellyt sen sata kertaa ja nytkin kaivoin kuvat jostain vanhasta postauksesta, koska mitään muutosta niihin ei ole tullut jälkeen ensimmäisen blenderin oston. Siitäkin on taatusti yli 10 vuotta aikaa. 

Myös tämän olen täällä varmaan jo monta kertaa kertonut, mutta pojat oli silloin suht pieniä, kun jompikumpi sanoi, että "äiti syö aina samaa tylsää banaanin mallista leipää". Eli todistettavasti olen suosinut Oululaisen jälkiuunileipää ainakin neljännesvuosisadan, enkä ole valmis vaihtamaan vieläkään. Sitä vaan ei tahdo enää saada mistään, mutta aina kun löydän, hamstraan pakkaseen.

Myöskään paperilehdestä en ole valmis luopumaan, vaikka onkin suhteettoman kallis suppeaan sisältöön nähden.

Edellisenä päivänä valmiiksi pyöräytetty smoothie on yksi aamun parhaita asioita. 

Tässä kuvassa on näköjään viikonlopun aamupala, koska tarjottimella on kaksi keksiä yhden sijasta. Rutiini sekin :)

Aamupalan jälkeen lähden ulos. Aina. Ihan sama mikä keli ja näkeekö ulkona vielä mitään vai ei. Rutiini, jonka otin käyttöön siinä vaiheessa, kun korona-ajan sulku pakotti jäämään etätöihin. 

Olen niin raitisilmariippuvainen, etten pysty aamulla käymään töihin käsiksi saamatta ensin kunnolla happea, joka ennen hoitui sillä, että kävelin toimistolle. 

Sittemmin etätyöpäivinä aloin kävellä reilun vartin vakiolenkin kotinurkalta alkavaa metsäpolkua ja puistotietä pitkin vieläpä aina samaan suuntaan kiertäen ikään kuin siirtymänä työpaikalle, joka vaan sattui sijaitsemaan kotona.

Tämän aamun siirtymälenkkivarustus eli sadetakki ja kumpparit. 

Heijastimet ja jumppamatto aina hollilla, etteivät unohdu, kun niitä tarvitaan.

Tästä on tullut niin vakiintunut tapa, etten jätä sitä väliin edes nyt, kun olen enimmäkseen lomautettuna. Pidemmälle lenkille menen myöhemmin, mutta tällä aamun happihypyllä lähtee päivä niin paljon paremmin käyntiin kuin jäämällä suoraan sisälle. Ja samalla se on ikäänkuin selkeä siirtymä olemisesta toimeen ryhtymiseen, oli se toimi mitä hyvänsä. 

Siinä ne aamujen oleellisimmat aina samanlaisina toistuvat rutiinit suunnilleen olikin. Joskaan mitään hirveän isoa vaihtelua ei muissakaan tekemisissäni ainakaan arkipäivien mittaan ole. Etenkin kun olosuhteiden pakosta muuttuneisiin liikunta- ja muihin harrastuksiinkin on löytynyt sellainen itselleni sopiva valikoima ja rytmi, jolla viikko jäsentyy kivasti niin, että tämä periaatteessa vuoden synkinkin aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Oikeastaan vähän liiankin, koska en haluaisi kiirehtiä tässä muutenkin lyhyessä elämässä yhtään liian äkkiä eteenpäin. 

Rytmillä ja viikon vakioihin liittyvillä ihmisten tapaamisilla on erityisen iso merkitys nyt, kun kumpaakaan ei työpäivien muodossa ole.  Olo on toisinaan jotenkin sellainen irrallinen ja hyödytönkin, kun säännöllinen töihinlähtö puuttuu. Ei kuitenkaan ole vaikuttanut luontaiseen heräämisrytmiini, joka on säilynyt työaamujen kaltaisena ilman kelloakin. Samoin nukkumaanmeno- ja ruokarytmini on molemmat niin vakiintuneita, että melkeinpä voisi tarkistaa kellon niiden mukaan, eikä päinvastoin.

Ja onpahan lisäksi ainakin nämä tuomassa tolkkua päiviin:

Maanantaina on hikijumppa, tiistaina Teams työporukan kesken, keskiviikkona aamulla vesijumppa ja illalla kalligrafia, torstaina jooga ja perjantaisin tulee usein käytyä uimassa, mutta tällä viikolla ajattelin  uinnin sijaan käydä kokeilemassa kahvakuulatuntia entisen kotiliikuntakeskuksen tiloissa. Näkee sitten, jääkö pelkäksi kokeiluksi vai päätyykö lisänä vakiovalikoimiin. Toivon jälkimmäistä. 

Olen oikeastaan tosi tyytyväinen, että tunnen vihdoin päässeeni ainakin jotenkuten yli itselleni kolmen kokonaisen vuosikymmenen aikana niin kovin tärkeäksi muodostuneen liikuntapaikan ja -yhteisön menettämisestä ja sopeutunut näinkin nopeasti uusiin kuvioihin. Ei ole entisen veroista, mutta uudessakin on paljon hyvää ja muutos on antanut luottoa siihen, etten ehkä sittenkään niin kaavoihin kangistunut ole kuin olen kuvitellut, vaan pystyn vielä oppimaan uusillekin tavoille.

Ja sekin hyöty tuosta viikko-ohjelmasta on ollut, ettei tarvi miettiä meniskö jumpalle vai puntille ja milloin menis, jos menis, koska kuntosalia ei nyt ole ja nykyinen, useammasta paikasta keräilty viikkolukkari on nyt se mikä on. Jos jätän jotain väliin, tiedän, että seuraava mahdollisuus on vasta viikon päästä.   

Viikonlopuille ei tarkoituksella ole mitään ennalta sovittuja aikatauluja ja jos onkin, niin pelkästään kivoja. Kuten tulevan lauantain keramiikkatunnit, jolloin on tarkoitus ainakin lasittaa viikko sitten itselleni ennestään tuntemattomalla sgraffito- eli raaputustekniikalla koristelemani vati.

Kunhan tarkoituksella epätasaiseksi muotoilemani vati tulee raakapolton jälkeen uunista ulos, värien pitäisi olla kääntynyt päinvastaisiksi eli kuvioiden pitäisi erottua vaaleina tummalla pohjalla. 

Koen, että rytmistä ja rutiineista tulee paitsi aiemmin mainitsemaani lepoa aivoille,  myös jotenkin sellainen mukavan turvallinen olo. On jotain pysyvää mihin tarttua silloinkin, jos elämä muuten sakkaa syystä tai toisesta. 

Jos jonkun asian toivoisin muuttuvan rutiiniksi, se olisi säännöllinen tai edes jossain määrin järkevin välein toistuva ruuanlaitto, mutta ei vaan omalla kohdallani onnistu. Ruuanlaitto ei vaan valitettavasti kuulu suosikkitekemisiini, vaikka niin kiva onkin silloin harvoin, kun on tehnyt muutaman päivän ruuan kerralla valmiiksi (pystytään hyvin suömään samaa montakin päivää).

Sen sijaan sellaisia rutiineja, joista saan lähinnä kylmiä väreitä, on jokaperjantainen siivouspäivä, josta on jäänyt lapsuusvuosilta sen verran ikäviä muistoja, että meillä ei sellaista tässä kodissa ole. Siivotaan fiilispohjalta sinä päivänä kun siivotaan. Joskus se voi olla perjantaikin.

Vaan nyt päätän nämä hajatelmat tähän ja lähden ulos toteuttamaan yhtä jokapäiväisistä rutiineistani eli kävelemään niin pitkää lenkkiä kuin tänään sattuu huvittamaan. Yleensä huvituskin tosin on aika vakio, koska tallaan suht samoja reittejä päivästä toiseen ja aikaa menee suunnilleen puolisentoista tuntia. Siinä ajassa ehtii kuunnella äänikirjaa pitkät pätkät.  

TO DO OR NOT TO DO?

 

TO DO. Siinä lyhyt sanapari, joka itsessäni herättää lähinnä negatiivisia tuntemuksia.

Juontaa juurensa ehkä niiltä ajoilta, kun "to do-listoista" tuli työelämässä yleisesti käytetty termi, joka tuntui aika äkkiä muuttuvan sen sortin hokemaksi, ettei sitä päässyt enää missään pakoon. 

Ymmärrän kyllä, että kaksi lyhyttä sanaa tiivistää sen, mistä on kyse ja toiminee enempivähempi tehokkaasti tarkoituksessaan, mutta juuri tuon tehokkuusmielikuvan takia en halua tehdä itselleni mitään "to do"-listauksia kotiin tai muuten vaan vapaa-ajalle. 

Ei sillä, etteikö kaikenlaista "tarttis tehdä" tekemistä olisi kotona yllin kyllin. Sitä kyllä riittää, mutta paljon on myös sellaista vapaaehtoista kivaa, jota nimenomaan haluaisin tehdä (jos vaan tekisin..).

Niinpä tässä aikani kuluksi mietin vähän pehmennettyjä ilmaisuja aiemmin mainitulle, omasta mielestäni tylylle sanaparille. 

Esimerkiksi "Something useful to do"-listalla voisi olla sellaisia hyödyllisiä, mutta roikkuvia hommia, joiden hoitaminen pois päiväjärjestyksestä keventäisi alitajuntaa. Se kun tuppaa kuormittumaan ihan turhaan kaikenlaisista pikkujutuista, joiden jahkaamiseen menee moninkertaisesti se aika, joka lopulta kuluu itse tehtävän tekemiseen. 

Joskin nämä hommat on myös sellaisia, joille ei tarvi erikseen mitään muistilistoja perustaa, koska ovat yleensä päivittäin silmissä muutenkin. Tällä hetkellä ei esimerkiksi tarvi kuin avata vaatekaappien ovet niin makkarissa kuin eteisessäkin todetakseen, että kesävaatteet olisi ehkä korkea aika siirtää pois tilaa viemästä. Se vaan kuuluu niihin jostain syystä vähän vastenmielisiin juttuihin, joita tosinaan väistelen niin kauan, että enää ei edes kannata siirtää mitään mihinkään, kun onkin taas jo uusi kevät ja kesä.

Myös jääkaappi pitäisi taas kerran tyhjentää, perata ja pestä, mutta sekään ei nappaa. Joutuu pian menemään ruokakauppaan, että saa kaappiin täytettä ja se se vasta raskasta onkin :).    

Listalta löytyisi myös viherkasvit, mutten tiedä mitä niille voi tähän aikaan vuodesta tehdä, kun olen jo liian monta kertaa laistanut keväiset mullanvaihdot tai edes lisäykset. Erityisesti rahapuu pitäisi saada palautettua vähän parempaan kuosiin, koska sanoin joskus miehelle, että niin kauan kuin saan rahapuun pysymään hengissä, myös talous pysyy tasapainossa. Nyt alkaa näyttää vähän huonolta.

Paleltuneet pelargoniat sentään sain tässä vähän aikaa sitten vaihdettua vähän tuoreempiin kasveihin. Aika kauan siihenkin tosin meni. 

Sensijaan kaikenlaista ei-niin-hyödyllistä, mutta mukavaa saatan sujuvasti puuhastella järkevämpiä hommia vältellessäni. Näitä tekemisiä kuvaava lista voisi olla nimeltään vaikka "Some nice things to do".  

Sellaisen voisin oikeasti vaikka kirjoittaakin ylös, koska aina en muista mitä kaikkea olen aikonut värkätä. Tai siis minkälaisia kivoja ideoita olen jostain sillä mielellä bongannut, että niitä olisi kiva kokeilla itsekin.  

Aika usein näistä kivoista puuhista seuraa myös niitä roikkumaan jääviä. Niinkuin nyt vaikkapa tämän tekemäni kranssin jäljiltä terassin pöydälle jämähtänyt sotku.

Nyttemmin on jo siivottu ja tilalla on tekemiäni sammalpalloja, joista ei nyt tähän hätään ole kuvaa.

Aloin myös suunnitella kaapin perukoilla piilossa oleville kivoimmille keramiikkatöilleni hyllyä, jonka mittasuhteita hahmottelin maalarinteipillä. Harjanvarsi nurkassa kuuluu oleellisena osana projektiin, jonka valmistumisesta ei vielä tietoa, mutta pelkästään suunnittelu on justiin sellaista mieluisaa puuhaa, johon uppotuminen rentouttaa ja tuo hyvää mieltä. Toivottavasti myös se hylly sitten aikanaan.

Maalasin myös yhden eteisen seinän pojan asuntoremontista ylijääneillä maalinjämillä. Siitä tuli suorastaan voittajafiilis. Ei pelkästään siksi, että seinän sävystä tuli maalisekoituksella suorastaan täydellinen, vaan siksikin, ettei menneet purkinpohjat hukkaan.

Että ei kait sitä sittenkään kannata luokitella tekemisiään hyödyllisiin ja vähemmän hyödyllisiin, koska kaikki mistä tulee hyvä mieli, lienee etenkin näinä yleis-ankeina aikoina enemmän kuin hyödyllistä. Ja ehkä ne kaapitkin tulee jonain päivänä siivottua, kun on ensin saanut kivoista jutuista hyvää fiilistä ja luottoa siihen, että jotain sentään saan minäkin aikaiseksi. Välillä kun tuntuu, etten enää nykyään tee juuri yhtään mitään. Kotona siis.

UNELMIA JA TOIMISTOHOMMIA

"Sattuma suosii valmistautunutta mieltä" on yksi niistä satunnaisista vaikutuksen tehneistä lauseista, joita olen tässä alkukesän mittaan aina silloin tällöin päässäni pyöritellyt. 

On kuitenkin ihan liian pitkä juttu taustoitettavaksi lyhyesti, joten en edes yritä, vaan koitan sen sijaan kirjata tänne ylös vähän viimeaikaisia kuulumisia ja muita mielenliikkeitä ennen kuin vallan vieraannun koko ns. blogista. 

Yhtenä teemana on ei enempää, eikä vähempää kuin unelmat. 

Muiden aarre- tai unelmakartoista inspiroituneena olen välillä ajatellut, että olisi kiva itsekin joskus värkätä sellainen, mutta ajaudun yleensä umpikujaan jo ennen kuin olen päässyt alkuun. 

Taipumuksenani kun on toisinaan lipsahtaa suorittamisen puolelle tämmöisissä täysin vapaaehtoisissakin jutuissa ja veikkaan, että päätyisin etsimään lehdistä karttaan leikattavaksi jotain ihan liian mahtipontista (tyyliin maailmanrauha), jonka arvelisin kelpaavan varteenottettavaksi unelmaksi. 

Mutta isompi este on kuitenkin ollut se, etten ole keksinyt mistä unelmoisin ja mitä unelma edes tarkoittaa ja miten se eroaa toiveesta tai tavoitteesta. 

Ratkaisu jälkimmäiseen löytyi, kun kerran lenkille lähtiessäni löin Spotifyihin vähän vitsillä hakusanoiksi "Unelmista totta", mutta päädyinkin "Valo minussa"-nimiseen podcastiin, jonka 3 ensimmäistä jaksoa oli pääotsikoitu täsmälleen hakemallani sanaparilla. Ja ilokseni jaksot yhteen pötköön kuunneltuani koin saaneeni pätevän vastauksen, joka sopii omaan ymmärrykseeni. 

En muista tarkkaan miten podcastin Elina asian sanoitti, mutta merkittävin ero oli se, että unelman toteuduttua elämä ei ole enää ennallaan, vaan on tavalla tai toisella muuttunut. Kun taas toiveen (joka on yleensä jotain konkreettisempaa) tultua todeksi elämä jatkuu alkuinnostuksen jälkeen niin kuin ennenkin, mutta vaikkapa paremmalla autolla tai polkupyörällä ajaen, jos nyt noin simppeleitä esimerkkejä käyttää. Omalla kohdallani esimerkkinä voisi toimia keittiö, jonka muutos oli vuosien mittainen toive ja vihdoin tänä keväänä toteuduttuaan tuntui todella ihanalta ja tuntuu toki edelleen,  mutta olen siihen jo sen verran tottunut, ettei enää joka päivä tule huokailtua ihastuksesta.

Toinen oleellisena osana unelmaan liittyvä ja omaan järkeeni käypä asia on Elinan mukaan se, että myös ihminen itse muuttuu unelmansa mukana tai matkalla sitä kohti. Niin että jättää taakseen sellaisia asioita (pelkoja, vanhoja tapoja, rajoittavia uskomuksia ja mitä nyt vaan), joiden kokee olevan ristiriidassa unelman tai sen minän kanssa, joka parhaimmillaan ja aidoimmillaan olisi. Siis jos voisi tehdä sellaisia asioita, joista saa iloa ja joiden kokee olevan yhteydessä omaan aitoon minäänsä. Se kun ei suinkaan aina ole kaikille mahdollista vaikkapa työelämässä, vaikka muuten jokainen meistä varmasti kokee tai ainakin vakuuttelee olevansa aito juuri sellaisena kuin on.  

Olen toki vuosien varrella haaveillut milloin mistäkin. Mm. omasta pienestä yrityksestä itselleni mieluisalla alalla, mutta järki, realismi tai mitkä lie rajoittavat uskomukset on puuttuneet peliin kyseenalaistamalla oikeastaan vähän kaiken liittyen taloudellisiin mahdollisuuksiini, osaamiseni ja intohimoni riittävyyteen ja ylipäätään kaikkiin sen sortin unelman toteuttamisessa tarvittaviin osa-alueisiin.    

Järki pitäisi siis siirtää kokonaan sivuun ja antaa ajatuksen lentää vapaasti sinne minne sitä huvittaa. Josta päästäänkin aiheeseen nimeltään eläke :). 

Mies oli vähän järkyttynyt, kun aloin yhtenä päivänä tutkailla omaa tulevaa eläkeikääni. Oli kuulemma elänyt siinä uskossa, että on naimisissa nuoren vaimon kanssa (meillä tosin oli 30-vuotishääpäivä toukokuussa), eikä eläkkeelle haikailevan.

Selvisi, että alin mahdollinen eläkeikäni on tällä hetkellä 65 v 2 kk eli vajaan 7 vuoden päässä, mutta satun olemaan ensimmäistä vuosimallia, jolla eläkeikää ei ole lukkoonlyöty, vaan tilanne elää eliniän odotteen kasvaessa eli voipi olla että tuohon tulee vielä vähän lisää.

Ymmärrän, ettei eläkejutut ole suurimmalla osalla ensimmäisenä mielessä, mutta itselleni aihe on ajankohtainen, koska se liippaa läheltä sekä postauksen ensimmäistä lausetta että mahdollista unelmaani.

Jätän tämän nyt kuitenkin tähän ja jatkan aiheesta seuraavalla kerralla, jonka vuoro tulee toivottasti jonkun siedettävän ajan kuluessa, ettei taas jää juttu kesken niinkuin itselleni tuppaa käymään.

Muista kuulumisista sen verran, että puhelimen kuvia selailemalla näen, että jälkeen huhtikuun huippuhetkien (hui kuinka kaukaiselta kuulostaa) olen saanut olla mukana tekemässä remonttia pojan ostamassa asunnossa, kuntoillut, poiminut paljon kukkia, viettänyt siskonpojan yo-juhlia, järjestänyt appiukon 90-vuotissynttärikahvit, toiminut hälle lääkärikäynti- ja lääkevastaavana (homma, joka tuli pääsiäisen aikoihin tyystin puskista, mutta ollaan pärjäilty vitsikkään apen kanssa hyvin), pelaillut erinäisillä kentillä ja polttanut siinä sivussa käsivarteni varsin kivuliaasti, viettänyt viikon talviloman asiaankuuluvan kylmässä kelissä tuulitakkiretkeillen Hämeenlinnassa, Lohjalla, Mustiolla, Inkoossa, Barössä ja Fiskarsissa. Ja toki myös ihan vaan olla möllöttänyt ja ihmetellyt kesää.

Töihin olen parina viime päivänä tullut liikuntakeskuksen kesälukkariin ilmestyneiden aamunavausjumppien kautta. Eilen oli rauhallista liikkuvuustreeniä aurinkoisella, mutta vielä sopivan viileällä sillalla ja tänään hiittiä hikisellä sisäpihalla. Jälkimmäinen ei sopinut oikein yksiin syömäni runsaan aamupalan kanssa. Olin myös ainut, joka halusi varjoon, joten hivuttauduin roskakatosten suojiin, joka ei ollut ihan paras mahdollinen idylli, mutta aivan jees. Kivan erilainen aloitus päivälle kuitenkin. Ja iloinen yllätys oli myös se, että eilen löysin itselleni lähimarketista kivan kesämekon, vaikka menin alunperin ostamaan puhelimeen laturia. Siitäkin tuli iloinen mieli, koska mekko on pitkään ollut hakusessa, mutta kaikki henkarilla kauniilta näyttäneet koltut ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet päälläni teltoiksi ja sitä mukaa pettymyksiksi.    

Puhelimessa olisi kuvia pilvin pimein, mutta niiden siirtäminen tänne on edelleen sen verran työlästä, että lataan tähän loppuun satunnaisen satsin sellaisena ja siinä koossa kuin sattuivat olemaan.

50 vuoden tapettikerroksia

 

Äitienpäiväviikonlopun vakiostokseni puutarhalta. 

Harmikseni tuo ruusu paleltui, mutta petunia ei petä.

Aikainen, raikas aamu Aulangolla.

Lakeside Sastamalassa

Suoraan lakkiaisista suolle katsastamaan olisiko suopursut jo kukassa.

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa Aulangon näkötorniin ylös asti ystäväni Tainan kannustamana. 

Tuuli tosi kovaa ja korkeanpaikankammoisena pysyttelin pois reunamilta, 

mutta tuli silti voittajafiilis, kun uskalsin. 

Vanajanlinnan pihapiiriä

Näiden maljakoiden tarkoituksella sekalainen lasitus onnistui yli odotusten, 

joten pääsivät poikkeuksellisesti pöydälle. 

Nuo pöllöt tein ylijäämäsavesta ja niistä tuli vähän vahingossa aika symppikset.   

Seittihopeasilmä oli hauska uusi tuttavuus, mutta melkoinen juoppo ja varreltaan vetelä ja sotkuinen. 

Olkikukat kuvittelin kuivassa viihtyväksi, mutta tuntuu, että mikään kastelu ei niille riitä. 

Mustion linnan maisemissa

Hotelli Barö kuuluu niihin paikkoihin, joissa olen halunnut jo pitkään käydä. 

Päivä oli sumppuinen ja aika kylmäkin, mutta tiedän, että viihtyisin täällä pidempäänkin. 

Lohja-Mustio-Inkoo-Barö-päiväretken päätteeksi poikettiin vielä Fiskarsin ruukkialueelle ja tein tuolla Iittalan myymälässä niin hyvät kaupat, ettei tarvinnut käyttää rahaa ollenkaan. Hyödynsin nimittäin Iittalan Vintage-palveluun aiemmin myymistäni astioista saamaani lahjakorttia, jolla ostin kotoa puuttuvia pikkulautasia. Kakkoslaadun Kastehelmet sattuivat olemaan -60% tarjouksessa, joten sain niitä kortilla täyden tusinan ja vielä jäi rahaa ylikin. Vintagen osto- ja myyntisysteemi on tosi kätevä ja siitä voisin vinkata myöhemmin vähän lisää, joten kirjaan toiveikkaasti aikomuslistalle. 

Istuttiin pienen kahvikioskin terassilla sadetta pitämässä ja tiikerikakkua syömässä, kun halusin vielä ottaa kuvan tuosta mielestäni ihan tropiikilta näyttävästä näkymästä. Naureskeltiin, että semmoinen se on suomalaisen alkukesän tropiikki, kun lämpötila kipuaa kuuteentoista asteeseen.

Tässä on tuloillaan appiukon synttärikahvikattaus. Oli ensimmäinen kerta, kun keksin kunnon käyttöä kaappiin vuosien varrella keräämilleni Mariskooleille, joista periaatteessa tykkään (en niitä muuten olisi keräillyt), mutta ideat on olleet vähissä. Nyt poimin niihin luonnonkukkia väreistä ja luonnosta tykkäävälle synttärisankarille, joka ei enää oikein itse pysty sinne jalkautumaan. 

Kattauksesta tuli kepeän kesäinen ja sopisi hyvin vaikka juhannusjuhliin, jos semmoiset olisi tiedossa.

Kun jatkettava juhlapöytä palautettiin takaisin arkimittaan ja -kuosiin, ripottelin kukkaskooleja keittiön tasoille ja taisin vähän ihastua niihin.

Päivänä jolloin vähän kaikki meni pieleen, päädyin terassin sohvalle murjottamaan ja tuijottelemaan kesätaivasta. Helpotti, kun siinä aikansa makoili. 

Nykyhetki aamunavausjumpalla, katse kohti eläkevuosia :)

Iloista kesää!