Sivut

torstai 4. kesäkuuta 2020

SATUNNAISIA MIETTEITÄ


Onko ihmisellä pakko olla unelmia?

Tätä aloin miettiä, kun eräs Instassa seuraamani henkilö esitti yleisluontoisen kysymyksen "Mitä sinä olet tänään tehnyt unelmiesi eteen?" (kysymys ei siis ollut suoraan minulle osoitettu, vaan kelle tahansa).

Totuudenmukainen vastaus siihen omalla kohdallani on varmaankin, että en yhtään mitään. Ainakaan mitenkään tietoisesti, koska en edes tiedosta unelmoivani mistään. Unelma on jotenkin niin iso sana ja kuvaa mielestäni jotain sellaista, mitä ei välttämättä edes koskaan voi saavuttaa, eikä ehkä ole edes tarkoituskaan, koska unelmointi sinällään voi olla ihan kivaa. En vaan nyt tähän hätään keksi, mistä unelmoisin.




Sensijaan yksi mielestäni varsin kohtuullinen haave tai toive tai ainakin pitkään odotettu asia sai miettimään, että 

Miksi meillä on ukkelin kanssa lomien suhteen aina niin paska tuuri?

Olen täällä jo moneen kertaan kirjoittanut siitä, kuinka haastavaa yksinyrittäjän on ylipäätään päästä lomalle, kun työ on sen luonteinen, että se on kuutena päivänä viikossa tehtävä oli yrittäjä itse lomalla tai ei, mutta luotettavia, työhaluisia tuuraajia ei vaan kertakaikkiaan löydy. Ne, jotka haluavat tehdä töitä, tekevät sitä vakituisesti ja ne jotka eivät halua, eivät ota vastaan pätkätöitä, koska "saman saa olemalla kotonakin".   

Mutta tämä ei ollut se pointti, vaan se, että ollaan tässä pitkin vuotta iloittu siitä, että kun jo vuosi sitten tehtiin varaus, saatiin kerrankin juhannukseksi meille mieluinen majoitus Vierumäeltä, jonne oltaisiin päästy peräti kolmeksi päiväksi pelailemaan ja muuten vaan lomailemaan. Ollaan tässä mielikuvissamme monta kertaa nähty itsemme oman pelikierroksen ja juhannussaunan jälkeen huoneiston parvekkeella ilta-auringossa istuskelemassa, nautiskelemassa hyvää kesäruokaa viinin kera ja katselemassa maaliin" tulevia pelaajia.




Mutta juu ei istuta, eikä katsella, koska Vierumäen hotelli- ja ravintolatoiminta, jonka piiriin meidän Chalet-huoneistokin kuului, hakeutui huhtikuun lopulla konkurssiin! Eli yhtäkkiä meillä ei nyt sitten olekaan sitä toivomaamme juhannusta.

Olin jo ehtinyt varata ja maksaa ennakkoon sekä omat että mukaan kutsuttujen pelikavereiden kierrokset, joten päätettiin ukkelin kanssa, että jotenkin sinne on nyt vaan päästävä. Niinpä mukavan huoneisto sijaan majoitutaan urheiluopiston leirimajoitukseen tarkoitetussa varsin pelkistetyssä huoneessa. On siellä sentään vedenkeitin ja mikro, mutta näen jo sieluni silmin, kuinka könytään aamulla ylös kapeilta ja kovilta puusängyiltä selät mutkalla. Ei ihan toiveiden täyttymys enää tässä iässä, kun sitä jo haluaisi panostaa niihin kortilla oleviin lomapäiviin ja nauttia mukavuuksista (ja mahdollisimman hyvistä unista) sen harvan kerran kuin niitä vapaita päiviä on.  

No, ainut hyvä puoli tässä on se, että en maksanut alkuperäistä majoitusta etukäteen, koska se olisi ollut niille rahoille Good bye! 

Ja koska tällä hetkellä hienoisesti harmittaa tuo juhannushomma, niin vähän samaan kategoriaan menee se, että 

Miten on mahdollista, että nykyään aurinko paistaa aina arkisin, mutta viikonloppuisin on kylmää ja sataa?

Mielestäni olisi kohtuullista, että myös kaikki me, jotka pakerretaan arkipäivät töissä, saataisiin silti nauttia kesästä niinkuin vanhan kansan "Onni yksillä, kesä kaikilla" sananlaskussa sanotaan.

Toki töitten jälkeen iltaisin on kiva, kun on lämmintä ja kaunista, mutta ihanaahan se olisi, jos olisi myös viikonloppuisin, kun olisi kokonaiset päivät aikaa.



Sunnuntainakin sataa, mutta justiin kello 15 ei


Sen verran tässä on kuitenkin aurinko ehtinyt paistella, että peilikuva on laittanut pohtimaan

Olisiko sitä aikanaan kannattanut muistaa suojata myös kesäisempien paitojen paljastama iho?

Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kesän ensimmäisellä aurinkoisella pelikierroksella polttanut pelipaidan kaula-aukon muotoisen punaisen kolmion dekolteen ihoon (jotenkin tuo dekoltee tuntuu itselleni liian hienolta sanalta, mutta en nyt tiedä miksi muuksikaan sitä nimittäisin). 

Samoin olen käräyttänyt käsivarret, joiden kuumottava punoitus päättyy kuin veitsellä leikaten siihen kohtaan, missä hihattoman paidan raja kulkee. Ja joka kerralla tämä on tapahtunut, koska en ole kokenut, että on vielä mitenkään erityisen aurinkoista tai koska tuulee sen verran viileästi, ettei palamista huomaa. Mutta nyt olen skarpannut, koska en halua ehdoin tahdoin rypistyä yhtään enempää, enkä myöskään hankkia mitään vakavampia seuraamuksia. Parista kohdasta kasvoja on jo auringon tekemiä vaurioita korjattu ennenkuin ehtivät pahentua.

Onneksi nuoriso on nykyään auringonoton suhteen niin paljon järkevämpää kuin oma sukupolvi joskus 80-luvulla, kun piti kärventää itseään niin, että iholle levitetty Baby Oil suorastaan kiehui. Siinä lajissa olin tosin (onneksi) aika huono, koska en ole ikinä oikein kestänyt hellettä. Nykyään vielä vähemmän.  

Että semmoista sitten. Piti muka olla jotain uusia kuviakin tähän liittää, mutten nyt tähän hätään saa niitä kamerasta ulos, joten olkoot siellä.

Iloista kesämieltä itse kullekin!


tiistai 26. toukokuuta 2020

HAASTE: SUKUNIMEN 1. KIRJAIN (R)


Pöllin Paulan blogista kivan ja helpon haasteen, joka sopi täsmästi tarpeeseeni tehdä hetken ajan jotain, mikä ei rasita aivoja. 

"Tehtävänä on kirjoitella käyttämällä oman sukunimen ensimmäistä kirjainta otsikkosanojen alle, mitä ne tuovat mieleen. Ensin siis vain yksi sana ja perustelujakin voi esittää."


VAATE

Raitamekko.

(Ihan ensin tuli kylläkin mieleen rikoot ja Mikko Alatalo niistä laulamassa, mutta häivytin mielikuvan ennenkuin jäi kyseinen ralli päähän pyörimään).



Turistina Helsingissä viime vuoden kesäkuussa.


JUOMA

Riesling. Joskin kohta pääsee tekemään myös raparperijuomaa. Ja jos nyt vielä vähän korjaan, niin kyllä raikas vesi on kaikkein parasta.





PAIKKA

Ruissalo. Olen jo pitkään kaivannut Turun Ruissalon kauniisiin merenrantamaisemiin viikonlopun viettoon, mutta hotelli on ollut kiinni niin kauan, että meni jo nimet sekaisin ja miehelle tässä taannoin haikailin, kuinka "haluaisin jo päästä Ruisluotoon". Siihen mies totesi, että "Sinne saat kyllä mennä jonkun muun kanssa, en oo vielä tulossa" (Ruisluoto on paikallinen vanhainkoti).





Kännykkä kertoo, että kuva on otettu Ruissalon kylpylän Kapteeninsalin ikkunan läpi 20.4.2019 klo 20.15 
(kännykkäkuvien parhaita puolia tämä, ettei tarvi itse arpoa aikoja ja paikkoja jälkikäteen)



Kun en sinne Ruissaloom pääse, kävin eilen illalla Ruisluodon rannassa Pyhäjärvellä kuvailemassa ja kuuntelemassa lokkien kirkunaa. Aika meteli oli, mutta ihanan tyyntä ja rauhallista muuten.





RUOKA

Ryynimakkara. Ei mitään selitystä tälle, koska en ole syönyt ryynäriä varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ellei Tapolan mustaa makkaraa sellaiseksi lasketa. En usko, että lasketaan.

ELÄIN 

Tämä oli vaikea, mutta vastaan Ruisrääkkä. (Ja jatkona sille tuli tietenkin mieleen suomenkielen rumimmaksi lauseeksi jossain mainittu "Älä rääkkää sitä ruisrääkkää!", johon vastaus kuuluu  "En mä rääkkääkkään").

KUKKAA ei kysytty, mutta koska sattui sopiva kuva kameran kätköistä näkösälle, vastaan ruiskukka. Tai siis ruiskaunokki se kai oikeasti on, mutta en ole kyllä kuullut kenenkään sitä nimeä käyttävän.



Kuva kesäkuulta 2018, kun käytiin Mansikkatilan mailla Tainan kanssa Jokioisten Elonkierrossa tätä katoavaa kansanperinnettä ihastelemassa. Sääli, ettei näitä enää kasva pellonpientareilla niin kuin ennen(vanhaan).



Salakuvasin kuvailevaa Tainaa.



TYTÖN NIMI

Raija. Ihan vaan koska tuli ensimmäisenä mieleen.

POJAN NIMI

Risto. Sama tämän kanssa. Ei kuulu yhtään Ristoa lähipiiriin.

AMMATTI

Rappari

KUVAUS HENKILÖSTÄ

Ronskinpuoleinen. Siis sikäli mikäli kysymyksellä viitattiin valitsemaani ammattiin. Mutta jos ei, niin vastaan rehti, reilu, rehellinen, ryhdikäs, reipas ja rauhallinen. Kaikki arvostamiani ominaisuuksia kellä tahansa henkilöllä.


JOKA KODISSA


Toivottavasti Rakkautta. 



29.5.1993


Se oli tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Kiitos Paula tästä älyvapaasta tuokiosta. 

Raapustelemisiin!


tiistai 12. toukokuuta 2020

IHAN TAVALLISIA KUULUMISIA


Tässä meinasi nyt käydä niin köpelösti, että olin vähällä vieraantua blogimaailmasta vallan kokonaan ja totesin, että käsillä on viimeiset hetket korjata tilanne ennen kuin niin oikeasti käy, koska se ei ole sitä mitä toivon. Joskin heti jälkeen maaliskuun lopun postaukseni tuli perheessä lunta tupaan siinä määrin, että kävi mielessä heivata koko blogintapainen, koska alkoi tuntua siltä, että aina kun erehdyn tänne kirjoittamaan, että  hyvin menee, elämä kyllä kolhaisee saman tien, ettei vaan pääse liiaksi leijumaan.

Ne kurjat asiat on nyt kuitenkin selätetty ja tällä hetkellä kaikki on ihan mallillaan ilman mitään mainittavampia murheita. Ja mielikin jo sopeutunut tähän meneillään olevaan aikaan (paitsi, että nyt kun tämän kirjoitan,  kaatuu todennäköisesti puu myrskytuulella päähän tai jotain).







Sellaisen havainnon olen tehnyt, että mielialat ja tuntemukset tuntuvat edelleen seilaavan eri ihmisillä eri tahdissa.

Ajanjakson alussa, kun itse elin lähinnä jonkun epämääräisen pelon vallassa, ärsytti, jos joku suhtautui tilanteeseen omasta mielestäni turhan kevyesti (todellisuudessa saatoin ennemminkin kadehtia moista kykyä). Mutta nyt kun itsellä helpottaa, eikä ole syytä synkkyyteen, monella muulla tuntuu käyneen päinvastoin. Eikähän kumpaakaan olotilaa näköjään ole tarkoitettu pysyväksi, vaan tunne elää edelleen ja heijastelee kulloisenkin hetken tapahtumia, muutoksia tai jommankumman tai molempien puutetta. Mutta niinhän se menee elämässä muutenkin. Sitä vaan jotenkin nyt ehkä tarkkailee fiiliksiään tavallista enemmän.



Viime viikolla terassitoimistolla tarkeni, enää ei.


Ajantaju on mennyt jo ajat sitten ja vaikka toisaalta tuntuu, että olen tehnyt töitä kotoa käsin jo ikuisuuden, toisaalta on sellainen olo, että on kulunut vasta hetki, mutta sensijaan voisin mieluusti jatkaa kotioloissa sen ikuisuuden verran. Kaikki on sujunut siellä loppupeleissä tosi kivasti, olen saanut tavallista enemmän töissäni aikaiseksi ja ruokailukin on kotona niin paljon kätevämpää. Olkoonkin, että ruuan joutuu tekemään aina itse, mutta siihenkin olen alkanut suhtautua vähemmän vastentahtoisesti kuin yleensä, vaikken edelleenkään ole leipomislinjalle asti yltänyt. Ellei paria pakastepohjalle tehtyä mustikkapiirakkaa lasketa (omassa tapauksessani kyllä lasketaan).

Erityisesti on tullut testailtua suosikkini Kape "Kaappaus keittiössä" Aihisen helppoja ja nopeita kasvishommeleita. Samoin yhdeksi viimeaikojen suosikiksi on noussut kuvan kreikkalainen arkivuoka, joka on vähän niinkuin lämmin kreikkalainen salaatti. Kelpo lisuke ja kriteerieni mukaisesti myös helppo.





Kaikenkaikkiaan elämä kotona on ollut muutenkin rauhallista ja sopivalla tavalla tasaista. En ole osannut kaivata enää oikein mitään, koska periaatteessa mitään oleellista ei puutu. Ennemminkin peruspäiviin on tullut mielekästä vaihtelua lähinnä oman tutun liikuntakeskuksen monipuolisten liveliikuntatuntien muodossa. Niiden myötä kunto ja erityisesti kehno hapenottokykyni on tässä parin kuukauden mittaan kohentunut ja auttanut korvienväliäkin pysymään paremmassa kuosissa. (Enkähän todellakaan jatkuvasti jumppaa, vaan kulutan sohvannurkkaa siinä missä ennenkin.)

Kuntosalille tein paluun viime viikolla parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä ei ollut lisäkseni kuin kaksi muuta sallitun 10 hlön sijasta. Tuntui tosi kivalta se paluu, vaikka tiedänkin entuudestaan, että kevään edetessä sisäliikuntainto hiipuu. Ja ukkelikin on varmaan tyytyväinen, jos kotona pitkin lattioita pyörivä kuntoiluvälineistö pikkuhiljaa vähenee. Manasi aika spontaanisti, kun potkaisi varpaansa kipeästi olkkarin matolle jättämiini käsipainoihin. Toivoi varmaan, että leipoisinpa minäkin mieluummin pullaa.





Lähimetsälenkkeihin olen sen sijaan tympääntynyt ihan huolella. Olen niitä samoja polkuja suhannut eestaas vuodesta ja osin vuosikymmenestäkin toiseen, ja nyt kun tässä ajassa metsästä tuntuu yhtäkkiä tulleen joku täysin uusi keksintö ja vähän joka suunnalta tulee "mene metsään"-tyylisiä kehotuksia, on erityisesti huonompina päivinä tullut sellainen olo, että en muuten mene, vaan pysyn välillä vaihteeksi pois.

Onneksi vaihtelua löytyy suht läheltä. Tuttuja paikkoja nekin, muttei vielä omalla kohdallani ollenkaan loppuun asti tallattuja, vaan päinvastoin, aina yhtä kivoja ja kauniita käveltäväksi. Etenkin nyt, kun kevät etenee vauhdilla ja päivässä - parissa maisemakin voi olla jo ihan toinen. Mieluusti kuitenkin jotain muuta kuin lumen peittämä niinkuin eilen ja osin tänäänkin. Ja vielä mieluummin kiitos kevät ilman kyykäärmeitä, joita kammoan ihan hulluna, mutta joita saattaa piakkoin putkahdella poluilla tai pitkospuilla vastaan. Hrrrrrr...




Torronsuolla pääsiäisenä 13.4.2020






Suon parkkipaikka on remontissa, joten en ole päässyt jälkeen pääsiäisen käymään ja katsomaan, joko kuvassa nupuillaan olevat suopursut kukkii. Ja miltä suolla muuten näyttää.





Nämä järvikuvat Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän urheiluopiston liepeiltä olen ottanut viikko pääsiäisen jälkeen, jolloin oli kevään toistaiseksi ainut tyyni päivä ja ilmassa oli hetken ihan täydellistä kesän tuntua.










Saaren kansanpuistoa Tammelassa samaisen päivän iltana.


Äitienpäivänä sain paitsi niin ihanat yllärit, että itkeä tihrustin pitkin päivää (oli sellaista hyvää itkua ja yritin kyllä lopettaa), yllätin myös itse itseni ja intouduin puuhailemaan pihalla. Tuntuu sekin homma kohdallani vaihtelevan vuosittain. Joskus ei kiinnosta pätkääkään ja joskus taas kiinnostaa. Viime vuosi oli välivuosi, enkä ostanut muistaakseni edes yhtään kesäkukkaa, mutta nyt tuli sellainen olo, että on taas niitten aika.  Ja nimenomaan valkoisten, vaikka aiemmin keväällä tuntui, että kaipaan ympärilleni mahdollisimman paljon väriä kaiken ankeuden vastapainoksi. Siltä pohjalta tuli hankittua kaikenkirjavia orvokkeja jo vissiin huhtikuun alussa, mutta kuukauden päivät siinä meni ennenkuin päätyivät paperikasseista ruukkuihin. Ei vaan sittenkään tuntuneet omilta.

Äitienpäivänä käytiin miehen kanssa läheisellä yksityisellä puutarhalla, joka on kyllä oikea paratiisi. Muistaakseni kuusi kasvihuonetta ihan täynnä kukkia, yrttejä ja monemoista kaunista heinää sun muuta. Sinne tulee varmasti kesän mittaan palattua usempaan otteeseen.

Onnekseni paikalla oli muuan miehen tuttu, jonka kanssa sai rupatella sen aikaa, kun itse vaeltelin huoneesta toiseen ja lopulta valikoin kyytiin valkoisen ylöspäin kasvavan petunian ja peruspelargonioita. Ei tosin mikään ihan nappi ajoitus kesäkukkien ostolle, kun heti seuraavaksi yöksi ne piti nostaa sisälle pakkasta piiloon. Ja sama ralli jatkunee jonkun aikaa.


Astetta kauniimpi apukuski






Muutenkin on tullut ostettua kukkia kotiin tavallista useammin sen sijaan että olisin vaan kerännyt valkovuokkoja tai pihalta oksia maljakkoon.

Kimput ovat olleet paitsi piristystä itselle, toivottavasti myös paikalliselle kivalle kukkakaupalle, joka on vaarassa kadota katukuvasta, kun kukitettavia tilaisuuksia perutaan pakon edessä.


"Tehdäänkö sellainen räjähtänyt?" kysyi kauppias, kun en itse osannut selittää mitä tarkoitan. 
"Juu, just se."




Yleensä olen tosi nihkeä ostamaan mitään, jos en juuri sillä hetkellä oikeasti ja välttämättä tarvi, mutta nyt olen tietoisesti muuttanut ostokäyttäytymistäni, koska koen, että se on suorastaan velvollisuuteni tässä tilanteessa, jossa kuulun niihin onnekkaisiin, joilla edelleen on työ, josta maksetaan palkkaa. Mitään turhaa en silti ole haalinut, vaan pelkästään sellaista, mitä olisin jokatapauksessa ostanut (mm. lenkkarit, sateenpitävän ulkoilutakin, kampaakokäynnin, luontaistuotteita, kasvovoiteita..), mutta vasta joskus myöhemmin. Ja ostoksilla olen käynyt nimenomaan paikallisissa kivijalkaliikkeissä, joiden mahdollisuudet selvitä tämän ajan yli ovat niin paljon heikommat kuin isojen. Eikähän tässä pienessä kaupungissa ole montaa liikettä ennestäänkään, joten jos yksikin vielä katoaa siksi, että kukaan ei osta mitään, ei meillä enää sen alan palveluita ole, vaan jäljelle jää pari markettia, Tokmanni ja Lidl. Ja joukko elämäntyönsä menettäneitä ahkeria pienyrittäjiä.





Tunnustan myös, että olen aiemmin aika usein ollut wannabe-lahjoittaja, joka on mielessään aikonut osallistua moneenkin eri hyväntekeväisyyskeräykseen, mutta lopulta unohtanut toimia ajoissa ja tilaisuus on mennyt ohi. Nyt olen siinäkin suhteessa päättänyt alkaa toimimaan heti, kun koen jonkun asian tärkeäksi.

Instagramissa esimerkiksi tuli vastaan Pelastakaa lapset ry:n keräys, jonka kuvassa oli aidosti surullisen näköinen pieni poika ja tekstissä vedottiin siihen, kuinka moni vähävaraisen perheen lapsi on vaarassa jäädä näinä aikoina ilman ruokaa. Sen nähtyäni klikkasin lahjoitukseen samantien. Enkä todellakaan kerro tätä siksi, että haluaisin esittää jotain suurta hyväntekijää, koska en sellainen ole, vaan siksi, että lahjoituksesta tullut hyvä mieli pyyhkiytyi pois samantien, kun pari päivää sen jälkeen sain samaisesta yhdistyksestä puhelinsoiton. Ja miksi? Siksi, että koska näytin tehneen lahjoituksen, pyydettiin lisää. Eikähän siinä mitään. Periaatteessa olisin voinut alkaa kuukausilahjoittajaksikin, mutta kerroin soittajalle, että päätökseni perustuvat tunteeseen ja haluan tehdä ne itse silloin kun siltä tuntuu, enkä silloin, kun joku soittaa keskelle työpäivää, eikä lopeta puhumista, vaan jatkaa sitkeästi, vaikka kerron tilanteen.  Kääntyy vaan hyvä asia itseään vastaan.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, täällä ei todellakaan ole tapahtunut mitään näitä kuulumisia kummempaa. Paitsi viikko ennen äitienpäivää, kun kiekkopoika palasi pohjoisesta muuttokuorman ja tyttöystävän kanssa kesäksi tänne töihin ja asumaan kotiin-kotiin. Matka kesti omasta näkövinkkelistäni tuskallisen pitkät 12 tuntia, joiden jälkeen ei tullut turvavälit mieleenkään, vaan rutistettiin kaikki toisiamme pitkään ja hartaasti monen kuukauden edestä. Samaa perhettä kun ollaan ja samassa talossa jatkossa asutaan. (Olen sitäpaitsi väsynyt siihen, että omaa kuuliaisuutta käsidesien ja turvavälien sun muiden suhteen pitää joka käänteessä erikseen korostaa, kun alkaa kuitenkin olla aika itsestäänselvää asiaa). 



Purkuhommat puolivälissä


Täältä miniän matka jatkuu kesätöihin Helsinkiin ja pojan loppukesästä maailmalle. On solminut tulevalle kaudelle pelaajasopimuksen maahan, jossa on eletty jo pitkään neljän seinän sisällä, eikä rajojen aukeamisen ajankohdasta ole vielä täyttä varmuutta.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään huolissani mistään, mutta olen luvannut noudattaa pojan "Älä äiti sää nyt stressaa, kun en minäkään"- pyyntöä ja luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Aikaa lähtöön on vielä kolme kuukautta, joten koitan nyt vaan keskittyä elämään tässä hetkessä tällä kesäksi tuplaantuneella kokoonpanolla. On jo neljäs kesä näin ja aina ollaan ihan mutkattomasti takaisin yhteiseloon sopeuduttu, vaikka tahoillamme onkin totuttu elämään. Enkähän joudu huolehtimaan mistään ylimääräisestä, koska nuoripari hoitaa ruokapuolenkin itse. Ei tarvi joka käänteessä kysellä, mitä tuon kaupasta, kun en enää itse tiedä, enkä kumminkaan ymmärrä tuoda riittävästi. Jaksan vaan ihmetellä, kuinka paljon joku voi syödä, mutta on kulutuskin vähän eri kaliiperia kuin meikäläisellä.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa ja nyt sitten vaan odottelen, mistä suunnasta se puu kaatuu.


PS. Kun olin kirjoittanut tämän valmiiksi, kävin lukemassa maaliskuisen tekstini ja totesin, että aika pitkälle tuli näköjään vanhan toistoa, mutta päätin kuitenkin olla poistamatta tätä, koska muuten olisi jääneet kuvatkin laittamatta talteen. 


torstai 26. maaliskuuta 2020

AJATUKSIA JA ARKEA POIKKEUSTILASSA. MIKÄ ON MUUTTUNUT VAI ONKO MIKÄÄN?


En enää itsekään muista, mistä kaikesta olen ollut aikeissa kirjoittaa jälkeen edellisen postaukseni, josta tuntuu kuluneen pieni ikuisuus ja joka myös tuntuu kuuluvan johonkin ihan toiseen elämään.  




Mielessä oli ainakin jonkunmoinen 55-vuotiskatsaus, koska sen verran vuosia tuli viime kuussa mittariin ja ajattelin, että olisi kiva vähän pohtia elettyä elämää ja nykyhetkeä, mutta se sitten jäi ja jääneekin tekemättä.

55-vuotiskatsastuksessa kyllä kävin ja ilokseni kaikki oli hyvin. Maksa-arvoja vähän jännitin, koska pidän viinistä niin kuin olen täällä aiemmin kertonut, mutta olivat onneksi terkkarin sanoin "priimaa", samoin kuin kolesterolit ja verensokerit ja kaikki muutkin. Tuli helpottunut olo ja hyvä mieli niistä, koska ei ole enää itsestäänselvää mikään, vaikka kuinka liikkuu ja syö omasta mielestään järkevästi.

Verenpainekin olisi pitänyt mitata, mutta jännitän sitä aina niin paljon että pulssi pomppaa välittömästi yli sataan ja paineet tottakai sitä mukaa ylöspäin. Niin tälläkin kertaa, mutta pysyivät silti normaalin ylärajalla, joten todettiin, että ei syytä huoleen. Toista olisi varmaan nyt, kun tuntuu, että on vähän kaikenlaiset paineet tapissa koko ajan.




Kotikaupunkini oli ensimmäisten koronatartuntojen joukossa ja pakko myöntää, että se paitsi yllätti, myös säikäytti, kun tuli niin lähelle. Mutta en siihen nyt enää palaa, koska tuntuu, että siitäkin on jo ikuisuus aikaa, vaikka puhutaan oikeasti vajaasta kolmesta viikosta. 

Sen sijaan ajattelin kirjoitella vähän siitä, miten oma arki poikkeusoloissa on muuttunut vai onko mitenkään.




Silloin kun tajuntaan iski ymmärrys siitä, että tässä on nyt tosi kyseessä, seurasi ensin jonkunlainen shokkivaihe, jonka jälkeen iski lamaannus ja inhottava uutisriippuvuus. Yleensä en uutisia juurikaan katso, koska olen aika herkästi ahdistuvaa sorttia ja koen pääseväni helpommalla, kun en ihan kaikista maailman kauheuksista tai Trumpin typeryyksistä tiedä. Mutta nyt Ylen uutisten seuraamisesta on tullut suoranainen pakkomielle, josta haluaisin päästä eroon. Toistaiseksi en kuitenkaan ole siinä kauhean hyvin onnistunut, koska haluan pysyä kartalla, vaikka oikeasti en haluaisi kuulla koko koronasta enää mitään. Paitsi uutisen, jossa kerrotaan, että kirous on peruttu ja voidaan palata takaisin normaaliin elämään, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.




Siirryin vajaat pari viikkoa sitten tekemään töitä kotoa käsin, joka ei omassa tapauksessani olisi periaatteessa ollut välttämätöntä, koska olen joka tapauksessa enimmäkseen yksin toimistolla, mutta samassa rakennuksessa on useita isoja yrityksiä, joista ehkä suurin ja lähin on Terveystalo, jonka henkilökunnan kanssa jaetaan osin yhteinen sisäänkäynti ja sen yhteydessä oleva veski. Samoin lounasravintola on kaikkien yleisessä käytössä, mutta siellä en ole kohta pariin viikkoon poikennut.

Ennemminkin syy etätöihin siirtymiselle oli se, että kotona on nyt tuntunut kaikkein mukavimmalta ja jotenkin erityisellä tavalla hyvältä olla (paitsi että eilen aloin yhtäkkiä kaivata toimistolle, jonne sitten osaksi päivää meninkin). 




Mies on yksinyrittäjä alalla, jota ei voi etänä hoitaa ja joka tässä nykytilanteessa on luokiteltu kriittiseksi alaksi. Sitä ei meistä kumpikaan ollut osannut ajatella, koska ollaan vuosien varrella kohdattu kriittisyys ennemminkin siinä mielessä, että toiminta ja sitä mukaa toimeentulo on ollut useammankin kerran uhattuna ja suorastaan katkolla. Mutta pahimmista ajoista on yhteisellä kohta kolmenkymmenen vuoden sinnittelyllä ja miehen ahkeruudella selvitty ja selvitään nytkin kunhan mies vaan pysyy terveenä. Sitä toista vaihtoehtoa en nyt halua ajatella.

Omassa työssäni ollaan kynnetty pohjamutia jo muutama vuosi, joten ollaan totuttu sitkuttelemaan. Ja niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, alkoi pitkästä aikaa näkyä valoa tunnelin päässä samaan aikaan kun se toisesta päästä alkoi pimetä. 

Mutta vaikka meillä on tässä taloudessa asiat ainakin vielä tällä hetkellä hyvin, olen erittäin tietoinen ja myötahdistunut useammankin tutun paikallisen pienyrittäjän puolesta, joiden elämäntyö on  vaakalaudalla ja huoli mahdollisista työntekijöistä suuri. Samoin kuin kaikkien työttömyysuhan alla olevien.

Ei ole kuin mitättömän pieni rikka rokassa, mutta nyt jos koska olen päättänyt keskittää euroni paikallisiin pienyrityksiin ja ostaa edes jotain, vaikka en juuri tällä hetkellä tarvisikaan.  




Monelle muulle ihan jonninjoutava, mutta meidän perheessä ehkä oudoin muutos viimeaikaisessa elämässä on ollut käytännössä kaiken urheilun loppuminen maailmasta.

Perheen urheilijan kausi päättyi ja mieheltä loppuivat kaikki harrastukset sitä mukaa, kun ensin sulatettiin jäähallista jää, sitten suljettiin uimahalli, jonka jälkeen loppuivat myös pallopelit ja jooga. Samoin kuin kaikki intohimoisen penkkiurheilijan seuraamat lajit.

Vähän (paljon) mietitytti, miten mies tulee pärjäämään ilman kaikkia katkolle jääneitä aktiviteetteja ja niiden mukanaan tuomia sosiaalisia kontakteja, mutta on ollut suorastaan ällistyttävän rauhallinen. (Jos tuntisitte loppumattoman energisen ukkelini, tietäisitte, miksi olin huolissani ... ). 

Ja tästä tulikin mieleeni, että yksi aiheista, joista olin aiemmin aikeissa kirjoittaa, oli ihmisten erilaiset temperamentit, joista innostuin, kun ensin kuuntelin ja sittemmin luin suht tuoretta "Tunnista tyyppisi"- kirjaa. On tosi mielenkiintoinen ja kirjaan liittyvä testi todisti mm. sen, mikä jo etukäteen oli tiedossa, että ollaan ukkelin kanssa toistemme täydelliset vastakohdat. Mies on mitä suurimmassa määrin tunnelmakeskeinen ekstrovertti, joka saa voimansa ihmisten seurasta ja tapahtumista (joiden keskipisteenä viihtyy) ja joka voi yhdessä hetkessä itkeä tunteikkaasti ja vaihtaa siitä sujuvasti täysin päinvastaiseen tunnelmaan ja nauraa ääneen ilman, että itse edes huomaa mitään muutosta. 

Oma hallitseva temperamenttini on puoliksi tunnelma- ja puoliksi asiakeskeinen introvertti, jonka on rauhallisena ihmisenä kaikkien näiden yhteisten vuosikymmenten jälkeen edelleen välillä vaikea ymmärtää miehen dramaattisia tunteenpurkauksia ja nopeita mielenliikkeitä. Samoin kuin kestää mitään kovaäänistä tausta"melua" toisin kuin ukkelin, jolla pitää aina olla vähintään telkkari päällä, vaikka istuisi eri huoneessa lukemassa lehteä. Huvittaa, kuinka itse aina ensi töikseni kotiin tullessani käännän kaiken hiljaiselle tai mieluiten sammutan kokonaan, jonka jälkeen ukkeli yleensä laittaa luurit korville ja siirtyy Youtuben pariin tai jotain.




Olen jatkanut päivittäistä ulkoilua ja luonnossa liikkumista niinkuin ennenkin ja se tuntui alkuun hyvältä ja riittävältäkin, mutta ahdistuksen aaltojen jatkaessa lainehtimistaan, tajusin, että nyt on taas alettava tekemään jotain fyysisempääkin, jos haluan, että pää pysyy kasassa ja pystyn taas nukkumaan yöni edes jotenkuten. 

Apuun asiassa tuli oma kotoisa liikuntakeskus, joka aloitti oman Facebook-ryhmän kautta lähetettävät live-ohjaukset, joiden avulla voi kotoa käsin osallistua tuttujen ohjaajien vaihteleville liikuntatunneille nyt kun ei paikan päälle voi mennä.  Ja pisteenä palvelun päälle sai palautettavaa panttia vastaan käydä liikuntakeskukselta lainaamassa Bodypump-tunteja varten tangon, painot ja laudan kotiin poikkeusolojen ajaksi.

Kyllä tuli surku, kun kävin oman settini noutamassa ja juttelin oman ahdinkonsa ja epätietoisuutensa keskellä lomautuslappuja työntekijöilleen kirjoittavan yrittäjän kanssa, joka kaiken keskellä jaksaa kantaa huolta asiakkaidensa liikunnan jatkumisesta ja hyvinvoinnista. Kunnioitan ja kiitän todella.

Olen tähän mennessä osallistunut sellaisillekin tunneille, joille en ole paikan päällä uskaltautunut, koska olen kuvitellut, ettei riitä koordinaatio tai kunto tai jotain, mutta nyt kun olen kotona niiden parissa päässyt rehkimään, olen ilokseni todennut, etten niin kesseli olekaan kuin luulin. Ja kun vetäisee vaikkapa tunnin kuntopiirin niin, että hiki lentää, päästä on yhtäkkiä kadonnut kaikki koronaan liittyvä. Tai kun koittaa keskittyä taipumaan joogaliikkeisiin, ei voi ajatella samaan aikaan muuta. On toiminut itselläni hetkittäisenä pelonpoistajana hyvin. 




Muutenkin olen koittanut ottaa vaihtoehtoisia keinoja käyttöön silloin, kun totean, että nyt alkaa taas ajatukset liikaa pyöriä yhden asian ympärillä, eikä vanhat konstit enää tunnu auttavan.

Yleensä en metsälenkeillä kuuntele musiikkia, vaan luonnon omia ääniä ja tällä hetkellä lisääntyvää linnunlaulua, mutta eilen kokeilin päinvastaista ja laitoin luureihin soimaan niin raskasta musiikkia kuin Spotifysta löysin ja jota luukutin niin kovaa kuin korvat kesti. Johan helpotti.

Samoin on ollut pakko yrittää löytää uusia polkuja kuljettavaksi, koska ennen niin rauhalliset reitit ovat yhtäkkiä täynnä rinta rinnan koko kaistan leveydeltä sauvakäveleviä ihmisiä, jotka eivät edelleenkään kaikesta tiedosta huolimatta ole valmiita vastaantullessa väistämään senttiäkään.  Ei ole asiallista, mutta on käynyt mielessä, pitääkö alkaa yskäisemään vähän ennen kohtaamista siinä toivossa, että tulee hieman tilaa ilman, että pitää aina itse väistää metsän puolelle.




Edellinen on oiva esimerkki omista itsekkäistä ajatuksistani, joille ei nyt ole sijaa. 

Tarkoitan sitä, että harmitus siitä, että MINUN lenkkipolullani onkin yhtäkkiä MUITAKIN IHMISIÄ, on typerää. Samoin kuin se, jos ajelen järvenrannalle kuvailemaan auringonlaskua, mutta en saakaan tehdä sitä YKSIN, koska siellä on jo joku MUUKIN. 

Kaikenlainen jonninjoutava ruikutus on nyt turhaa ja erilaisia epämukavuuksia on nyt vaan pakko sietää, "koska nyt vaan täytyy" (lainasin tuon Emmalta). 





Iltaisin olen nukkumaan mennessä alkanut kuunnella äänikirjoja, joiden avulla olen nukahtanut paremmin kuin yleensä. Perustuu siihen, että kun alkuun koittaa keskittyä kuuntelemaan tarinaa ajattelematta samalla mitään omiaan, jossain vaiheessa lukijan ääni muuttuu tasaiseksi taustaääneksi, joka lopulta häipyy tietoisuudesta kokonaan ja yleensä havahdun joko siihen, että tarina on päättynyt ja tulee hiljaista tai että nappikuuloke painaa korvaa. Aikaa on hyvin voinut mennä parikin tuntia, jonka jälkeen yleensä pystyn samantien jatkamaan unia, kunhan olen irrottanut kuulokkeet ja laittanut luurin lentokonetilaan, jossa sitä aina öisin pidän.

Siinä mielessä tarinat menevät hukkaan, etten muista niistä juuri mitään, mutta ei haittaa. Olen  valmis pulittamaan BookBeatin kuukausimaksun siitä hyvästä, että auttaa nukkumaan.






Ruokahalua ei oikein ole ollut, mutta olen pakottanut itseni kuitenkin syömään säännöllisesti ja järkevästi, koska en halua kuihtua. Ja  viikon smoothieainekset olen pilkkonut kerralla pakkaseen vaikka väkisin, etten voi aamuisin luistaa sillä varjolla, etten jaksa alkaa tekemään.

85-vuotiaalle isälleni ja äitipuolelleni olen tuputtanut kaupassakäyntiapua ja hämmästyin ensimmäisellä kerralla suuresti, kun isä tuntui ottavan avun ihan kiitollisena vastaan. Yleensä on "Kiitos, kyllä me pärjätään"-linjalla. Luulen kuitenkin, että kyse ei niinkään ollut koronan pelosta, vaan siitä, että tiesi pääsevänsä helpomalla kun myöntyy. Tai siitä, että ei erityisemmin piittaa kaupassakäynnistä.

Miestä kehotin soittamaan omalle 87-vuotiaalle isälleen samoissa merkeissä, mutta aina yhtä positiviinen pieni ja pyöreä appiukko sanoi, että "Ei oo mittään hättää. Ei oo ukossa koronaa, enkä oo hamstrannu, mutta Litistä (=Lidlistä) kävin ostamassa sorsan pakkaseen" :). 

Tästä setistä on vaikea olla huolissaan, vaikka oikeasti olenkin, koska kumpi tahansa isä saa todennäköisesti jossain vaiheessa päähänsä, että nyt loppuu neljän seinän sisällä olo ja päättää lähteä johonkin mihin ei kannattaisi, eikä kukaan meistä pysty sitä 24/7 vahtimaan tai estämään.




Mieli siis seilaa edelleen omia latujaan. Kun yhdessä hetkessä helpottaa, seuraavassa ahdistaa, enkä oikein edes tiedä, mikä. Varmaan kaikkein eniten se, ettei kukaan voi tietää, kuinka kauan tämä erikoinen poikkeustila jatkuu ja mitä sen jälkeen.

Ja vaikka kuinka koitan takoa itselleni järkeä siinä, että pelko ja stressi heikentää vastustuskykyä, ei aina auta sekään.

"Kannattaa ottaa itselleen hetki oma aikaa" on yksi niistä hyväntahtoisiksi tarkoitetuista hokemista, jotka ei nyt vaan iske. Ongelma kun tässä elämäntilanteessa on se, että omaa aikaa on ihan liikaa, kun kotona ei enää ole ketään, josta huolehtia (huolehdin ja murehdin kyllä etänä senkin edestä, mutta se on ennemminkin omiaan lisäämään ahdistuneisuutta, kun ei voi tehdä mitään konkreettista).  

Toki voisin alkaa monen muun lailla vaikka leipomaan tai suunnittelemaan istutuksia pihalle, mutta  kumpikaan ei kuulu omiin ominaisiin puuhiini ja nyt tuntuu vaikealta alkaa tehdä väkisin mitään.  

Kaappien raivausta ja järjestelyä kotona kyllä riittäisi ja niistä välillä innostun, mutta yleensä siinä vaiheessa päivää, kun olen töissä (vaikka siis kotona olenkin) ja työnantajan aikaa en niihin halua varastaa. Ja kun työpäivä päättyy, ei enää kaappien kaivelu käy mielessä, vaan painelen ulos.

Taidan siis olla itse itseni pahin ongelma.




Olen tässä viime päivinä myös päätynyt erään Ylen Ykkösaamun haastattelun kuultuani pohtimaan sitä, onko koronan alkuperä sittenkään ihan sitä, mitä meille on kerrottu. Mutta tästä aiheesta en halua täällä kirjoittaa. Tietoa voi kukin halutessaan itse etsiä ja sen jälkeen muodostaa siitä oman mielipiteensä. 




Tiedostan erittäin hyvin ja kiitollisena kuuluvani siihen hyväosaiseen ihmisryhmään, jonka elämässä suurin osa asioista ja erityisesti niistä tärkeimmistä on tällä hetkellä ennallaan poikkeustilasta huolimatta. Mutta pidän mielessä myös sen, että jo huomenna kaikki voi olla toisin. 




Toivon ihan hirmu paljon jaksamista ja terveyttä kaikille, joita tilanne koittelee kovemmalla kädellä. Samoin kuin kaikille tämän meidän yhteisen yhteiskunnan tukipilareille, jotka joutuvat venymään tavallistakin enemmän. Tsemppiä myös kotiopiskeluun kaikille tasapuolisesti.

Luojan kiitos, on kevät, eikä marraskuu!