JOULU KAAPISSA

Varoitus: sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää järjestyksen ihmisiä

Vierastan ja vähän välttelenkin kirjoittelua yleisistä juhlapyhistä, koska aihe on yleensä loppuunkulutettu siinä vaiheessa, kun itse vasta heräilen koko asiaan. Mutta nyt oli jotenkin niin poikkeuksellisen hyvä joulunaika, että mieli tekee sitä muutamalla sanalla (hehheh) muistaa. Joskaan luvassa ei ole kauniita kuvia kattauksista tai mistään muustakaan, vaan enimmäkseen ihan jotain muuta.

***

Joulua edeltäneeseen aikaan mahtui monenmoista stressiä ja kaiken muun ohella jännitin sitä, pääseekö vanhempi poika jouluna lopulta käymään koti-Suomessa vai ei pääse. Ja jos pääsee, niin saako lentoja vai onko kaikki edelleen peruttu. Ja jos saakin lennot, niin selviääkö ilman koronatartuntaa, jos samassa koneessa on joku tartuttaja jaajaaajaaaa..... Ihan loputonta vatvomista omassa stressaantuneessa pikku päässäni ja loppupeleissä onneksi myös täysin turhaa, koska kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Finnair palautti suorat lennot lähimmältä kentältä täsmästi samana päivänä, kun pojan pariviikkoinen joulutauko harjoituksista alkoi, kone oli puolityhjä, kukaan ei sairastunut, ei myöskään jatkomatkallaan Helsingistä pohjoiseen miniän perheen luo, eikä paluumatkalla sieltä viikon päästä tänne kotiin-kotiin, joten sain huokaista helpotuksesta.

Yritin ottaa kuvan pojan lahjaksi kehystämästä valokuvasuurennoksesta, jossa näkyy nykyinen asuinpaikkansa, mutta ottaa näköjään ympäristöstä heijasteita. Vaan jylhät on maisemat silti.

Tänä vuonna oltaisiin hyvin voitu viettää joulu siellä kuuluisassa kaapissa ja hilkulla oli, ettei niin käynytkin, mutta pahus kun unohdin koko suunnitelman. Käytin nimittäin ennen pyhiä varmaan parisen viikkoa vintin varastotilan raivaukseen ja järjestämiseen. Ihan jäätävä urakka, jota olen ollut aikeissa aloittaa jo monen monta kertaa aiemmin, mutta aina lamaantunut avattuani yhden kuudesta leveähköstä liukuovesta, joiden takana olevaan tilaan on parinkymmenen vuoden aikana kirjaimellisesti vaan työnnetty jos jonkinmoista sekalaista kampetta. Sellaista, jolle ei ole ollut enää käyttöä tai ainakaan akuuttia tarvetta, mutta jota ei ole samantien hoidettu eteenpäin tai edes säilötty asiallisesti. 

Ylittää kyllä jopa oman häpeäkynnykseni, mutta koska itse itse rakastan kaikenlaisia kaameita "ennen"-kuvia,  joiden rinnalla "jälkeen"-tilanne näyttää aina yhtä voimaannuttavalta, lataan tähän muutamia välivaiheita, jotka näyttivät hetkellisesti pahemmilta kuin lähtötilanne. Paitsi että näissä komeron lattia jo näkyy, toisin kuin alkuvaiheessa..

Mitäpä näihin lisäämään

Tässä on osa sisällöstä lajiteltuna ja lähdössä kiertoon. Mustissa jätesäkeissä on pestyjä peittoja ja tyynyjä, joita tarjosin löytöeläinkotiin, mutta siellä oli jo ylitarjontaa tekstiileistä, joten päätyivät sitten kaatikselle maksulliseen energiajätteeseen. Tasolla olevat punotut korit, juomalasit ja mitä noissa koreissa nyt sitten olikin vein syöpäyhdistyksen kirppikselle, kun olin ensin soittanut ja kysynyt, ottavatko vastaan. En halunnut siirtää kysymättä omaa ongelmaani eteenpäin.

Elektroniikkaromua kertyi lopulta pari korillista

 Kun kuormaan lisätään vielä tyhjät pahvilaatikot, piti piti jo peruuttaa ulos ulko-ovesta, että sain kaiken mahtumaan kuvaan Lisäksi lähti sisustustavaraa siskolle ja mm sohvanpäälliset appiukolle, kun olin heiltäkin ensin kysynyt, huolivatko. 

Touhuani sivusta seurannut mies kysyi, että "Miksei vaan tilata siirtolavaa ja heitetä kaikkea sinne?", mutta se ei tullut kysymykseenkään, koska olisi mennyt monta kivaa muistoa siinä mukana. Ja esimerkiksi nämä komeilla pulisongeilla varustetut aurinkolasit, joilla savolainen pottunokka (ukkelin oma kuvaus itsestään) muuntui Elvikseksi

Mutta niin vaan valmista tuli ja nuoremman pojan pakotin yhtenä viikonloppuna kotona poiketessaan istumaan kanssani kaappiin ja ihastelemaan tyhjää tilaa ja järjestystä :). Tarkoitus oli myös nauttia siellä jouluglögit koko porukalla, mutta unohtui.

Tässä ollaan jo loppusuoralla. Laatikoissa poikien vanhat legot, Aku Ankat, Aku Ankan taskukirjat, joita pikkuveljeni on kerännyt alkaen numerosta 1 sekä poikien tarha- ja kouluaikaisia piirustuksia ja muita askarteluja, joiden seasta löytyi ihania juttuja, joiden voimalla jaksoin jatkaa. 

Ja siis projekti ei millään tavalla liittynyt jouluun, vaan oli itselleni ennemminkin terapeuttista  hyötypuuhastelua (ainakin alkuvaiheessa), joka piti ajatukset stressin aiheista sivussa. Kunnes homma hyydytti loppumetreillä niin, että tunsin olevani paremminkin terapian tarpeessa. 

Taas mahtuu kulkemaan töihin (etätoimistoni pilkottaa tuolla vinon vinon oviaukon takana)

Näkymä officelta käsin toiseen suuntaan

Raivausprojektista tuli paitsi voittajafiilis ja puhdistunut olo, myös vissiin jotain lisävirtaa, koska löysin itseni virittelemästä valosarjoja pihalle ennätysmäisen aikaisin ja enemmän kuin vuosiin. Niitä päätyi surkeassa kunnossa olevan pihlajan oksille, kadunpuoleiseen pensaaseen, takapihan pikkukuuseen, autokatoksen kaiteeseen ja terassin katossa kohta 15 vuotta roikkuneeseen oksaan. 

Lumettomaan pimeään on alkanut ikävä kyllä jo tottua, tai ainakin hyväksyä sen, mutta varmaan tämän loppuvuoden yleinen synkkyys sai kaipaamaan lisävaloa. Ja pimeällä kotiin palatessa tuli hyvä ja lämmin fiilis valosarjojen tuikkeesta.

Muita kummallisuuksia omassa tekemisessäni oli myös se, että päädyin leipomaan mm taatelikakkua, joka on varmaan se kaikkein helpoin ja tavanomaisin kaikista maailman leipomuksista, mutta itselleni se oli jo paljon. Yleensä satunnainen leipomisinto tyssää siihen, että meillä ei ikinä ole sokeria tai vehnäjauhoja, joita kumpiakaan ei käytetä mihinkään, eikä huvita lähteä niitä varten erikseen kauppaan. Mutta nyt olin viitseliäs ja ai vitsit, mutta kakku olikin hyvää, kun pari päivää annoin jäähtyä terassilla ensin. Paitsi että ei se pelkästään jäähtynyt, vaan jäätyi kiinni vuokaan, josta jouduin sen vähän väkivalloin kaivamaan irti.

Pipareitakin tein ja mietin, kuinka ihanan helpolla siitäkin hommasta itsensä ymmärtää nykyään päästää. Lapsuudessa kun jouduin aina jouluisin paistamaan yksin 10 litran ämpärillisen taikinaa. Se oli ihan hirveää.

Nyt vaan sulatin parin valmiin pellillisen verran valmistaikinaa, käytin pelkkiä sydänmuotteja ja kaulin taikinan sekaan Mansikkatilanmailla Tainalta lainaamallani idealla Marianne Crushia (Taina tosin murskasi sekaan ranskalaisia pastilleja).

Kuusi oli tänä vuonna pettymys, koska se ei tuoksunut millekään, eikä ollut muutenkaan yhtään niin nätti kuin yleensä. Ja siis ihan itse sen valitsin toisin kuin yleensä, kun vanhempi poika on hoitanut kuusivastaavan hommia.

Joulukukkina oli valkoisia tulppaaneja ja havuja, ei muuta. 

Vähän harmittaa, ettei tullut otettua yhtä kännykkäkuvaa kummempaa kattauksesta, joka oli varsin simppeli, mutta jossa käytin itse keramiikkakurssilla tekemiäni astioita. Tuli hyvä mieli siitä, että niillekin löytyi järkevää käyttöä, eikä vaan kaapin täytettä. Myös tarjoiluastioina oli tekeleitäni.

Pöytäliinana on makuuhuoneen vanha pimennysverho

Isäni (pojille paappa) ja äitipuoleni (pojille mumma) pyydettiin meille aattona syömään ja olikin tosi ihana istua saman pöydän ääressä pitkästä aikaa. Ja isälle jonkunsortin helpotuskin varmaan, koska on joutunut ensimmäistä kertaa elämässään vastuuseen ruokahuollosta, kun mumma mursi jalkansa reilu kuukausi sitten ja kulkee keppien varassa jalka kipsissä. Isä vähän rehvasteli, kuinka jo tietää mistä hyllystä maksalaatikko kaupassa löytyy ja kuinka se lämmitetään. Ihan kehityskelpoinen yksilö siis, kun on kuitenkin vasta muutamaa päivää vaille 86-vuotias :). 

Muuten en aatosta kirjoittele mitään, koska en pysty mitenkään kuvailemaan sitä sydämessä läikehtivää lämpöä, jota tunsin molempien poikien läsnäoloa kohtaan ja jota vaalin hiljaa mielessäni. Meillä on vaan niin hyvä olla yhdessä, eikä siihen tarvita muuta kuin se, että istutaan kuin sillit suolassa sohvalla ja katsotaan kaikki Luottomiehen jaksot putkeen, vaikka kolme meistä neljästä on ne jo useampaan kertaan nähnyt.

Joulupäivän perinteeksi muodostunut granaattiomena-grillijuustosalaatti 

Itsenäisyyspäivänä puolukanvarvuista ja tekemistäni posliinisavihelmistä väsäämäni kranssi unohtui lopulta liki kolmeksi viikoksi terassille odottamaan sopivaa sijoituspaikkaa, mutta päätyi Tapaninpäivänä lopulta jo vähän kuivahtaneena keskelle ruokapöytää, jossa taas jo istuttiin ukkelin kanssa kaksin poikien matkustettua takaisin omiin koteihinsa.

 

Oli mielestäni aika kaunis, mutta eihän se siinä saanut olla kuin pari päivää, kun jo tarvittiin tilaa arkiselle aamun sanomalehtikatsaukselle.

Pidin jouluviikolla kolme päivää kesälomarahavapaita, joten lomaa kertyi ruhtinaallinen viikko putkeen. Sen jäljiltä olo oli levännyt, mieli rauhallinen ja jotenkin ihmeellisen levollinen. Harmi vaan, että alkoi jo osoittaa vähän rakoilun merkkejä, kun palasin töihin, mutta välipäivät onneksi menevät vielä aika lunkeissa merkeissä, joten ehtii totutella ennenkuin varsinainen rutistus taas alkuvuodesta alkaa.

Emma oli kirjoittanut ihan mahtavat aakkoset menneestä vuodesta ja mieli tekee miettiä omia vastaavia, mutta ensin pitää unohtaa lukemani, etten ota vaikutteita ainakaan tietoisesti. 

Ihan mahtavaa vuodenvaihdetta kaikille ja tulevalle vuodelle sellainen harras pyyntö, että jos saisi taas viettää sitä ihan vaan mahdollisimman tavallista elämää.

KUN ETÄ JO ETOO

Etä-etuliite tulee jo korvista ja pelkkä sanan näkeminen tai kuuleminen saa voimaan lähes pahoin. 

Etätyö, etäkokous, etäopetus, etäopiskelu, etäyhteys, etäsitä ja etätätä... 

Vatsassa asti vellova tunne johtuu toki eniten etäilyyn johtaneesta syystä ja siitä, että kaikesta ajoittaisesta toiveikkuudesta huolimatta tunnelin päässä ei sittenkään näytä olevan valoa näkyvissä.

Tiistai-amuna 24.11.2020  uskoin vielä valoon

Mutta liikaa palstatilaa en halua sanalle antaa, vaikka aihe tavallaan alunperin aikomaani aihetta läheltä liippaakin. 

Piti nimittäin kirjoitella kotiin värkkäilemästäni työmukavuutta ja -motivaatiotakin lisänneestä toimivasta kotitoimistosta, mutta se saa nyt odottaa. Meni mielenkiinto, kun ensin kuuntelin uutisia uusista koronarajoituksista ja pian sen jälkeen poika lähetti viestiä Ranskasta, jossa palattaneen marraskuun 1. päivä alkaneen poikkeustilan jälkeen normaaliin vasta tammikuun lopulla. Tietää sitä, että urheiluhallit ja sitä mukaa pojan työ ovat katkolla vähintään kolmisen kuukautta, joista  ensimmäinen on jo mennyt käytännössä pienen asunnon neljän seinän sisällä lockdownin merkeissä. Silti poiskaan ei voi lähteä, eikä kotona pääse käymään. Huoh. On kyllä kaikenkaikkiaan niin paska juttu (sorit tästä), että piikikäs Kuningas Korona yksinvaltiaana määrittelee, mitä tässä maailmassa saa ja mitä ei saa tehdä. Ja kuka selviää ja kuka ei. 

Tiedostan paremmin kuin hyvin olevani onnekas, kun voin itse joka aamu päättää, lähdenkö toimistolle,  jossa meitä on nykyään maksimissaan kaksi, vai teenkö töitä kotoa käsin. Ja että ylipäätään on niitä töitä, joita tehdä. Kaikilla ei ole. Eikä kaikilla ole mahdollisuutta valita koti- ja lähityön tai -opiskelun välillä ja se ahdistaa, koska tiedän että se ahdistaa. 

 

24.11.2020 klo 9.16

En nyt muutakaan tähän hätään osaa kuin toivoa ihan täydestä sydämestäni jaksamista kaikille, joita Kuningas K ja/tai sen mukanaan tuomat uudet rajoitukset kohtelevat kaltoin tavalla tai toisella. Ja vaikka päätinkin, etten tätä erikseen mainitse, niin kirjoitan nyt vielä kuitenkin, että ei ole epäilystäkään siitä, miksi niitä rajoituksia on oltava. Silti koen, että aiheesta on oikeus ahdistua, jos siltä tuntuu niinkuin juuri nyt tekee. 

Palaan kotitoimistoaiheeseen joskus toisella kertaa. Nyt se ei tunnu hyvältä, vaikka onkin ollut itselleni iso ilon aihe.

<3

KYYKKYJÄ JA KYSYMYKSIÄ

Reilu viikko sitten olin yhtäkkiä yhden vähän tavallista paremmin nukutun yön jälkeen täynnä kirjoitusintoa ja -aiheita kunnes pam! tapahtui jotain, mikä täytti pään huolella ja tyhjensi sen kaikesta muusta.

Huoli on jo hellittänyt tai ainakin tasaantunut, mutten enää muista, mistä olin alunperin aikeissa kirjoitella, joten turvaudun Kukkapillin Sadun kysymyspatteriin, joka antoi muuta mietittävää.

Ihan alkuun haluan kuitenkin kiittää kaikkia teitä edellistä tekstiäni kommentoineita ihan tosi, tosi lämpimästi. Sain niin paljon viisaita vinkkejä ja vertaistukea omakohtaisista kokemuksistanne, etten valehtele yhtään, kun sanon, että jo niiden avulla pulssi tasaantui ja mieli rauhoittui ihan huomattavasti. Taas kerran kannatti kirjoittaa, koska teitä itseäni viisaampia on siellä ruudun toisella puolen niin paljon. Olen siitä kiitollinen.

Mutta tässä nämä vastaukseni Sadun haastekysymyksiin aiheeseen liittymättömillä viimeaikaisilla maisemakuvilla höystettynä, kun ei ole nyt ollut inspistä kuvailla muuta.

Suosikkirutiinisi

Tällä hetkellä suosikkirutiinini on roikkuminen

Siirsin joitakin aikoja sitten kellarissa tähän asti vähän hankalassa paikassa olleen tangon olkkarin ja keittiön väliseen oviaukkoon, johon pysähdyn roikkumaan, kun kuljen huoneesta toiseen. On muutenkin hyväksi, mutta nyt auttaa myös kipuileviin käsiini, joista epäkiinostavana tietona kerrottakoon, että vasemman käden "klassinen tenniskyynärpää" on jo onneksi näin kolmen kuukauden jälkeen paranemaan päin, mutta oikean olkapään "kiertäjäkalvosimen ärsytystila" vaivaa erityisesti öisin. Siksi käväisen toisinaan myös yöllä roikkumassa, jos särky herättää eikä hellitä. 

Vanha suosikkirutiinini on jokapäiväinen tapani lähteä kokolailla heti töitten jälkeen vähintäänkin tunniksi-pariksi lenkille. Ihan sama mikä keli sattuu olemaan, koska on pakko saada raitista ilmaa ja jalkoihin liikettä. Ei riitä mitenkään nollaamaan päiväaikaista istumista, mutta auttaa kuitenkin, enkä raitisilmariippuvaisena pärjää ilman tätä tapaa.

Uutena, vielä vähän alkutekijöissään olevana rutiinina olen kokeillut slaavikyykkyä. Ihan törkeän hyvä venyttävä asento, johon pääsen helposti, mutta pitkiä aikoja en kyykyssä vielä ole mukavasti pystynyt viettämään. Pari blogipostausta kyllä kyykkysillään luin ja joskus voisin koittaa kirjoittaakin, niin ainakin lyhenisi nämä ylipitkät tekstini.

Viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe

Tuskin on viimeisin, mutta mieleen on jäänyt harmiton tapaus, josta on kolmisenkymmentä vuotta aikaa.

Oltiin varattu kaveripariskunnan kanssa mökki Ahvenanmaalta ja mielestäni mökin vuokraan piti kuulua lakanat, joita emme kuitenkaan löytäneet mistään. 

Ajettiin sitten kaverin kanssa lähimmälle puhelinkopille soittamaan mökin omistajalle, jolta tiedustelin asiaa, mutta hän alkoi nauraa ja vastasi, että ihan niin kattava vuokra ei sentään ole. Vähän kummasteltiin asiaa ja ajateltiin, että olipas vähän tyly vastaus  kunnes jälkikäteen tajusin, että olin käyttänyt "linnen" (liinavaatteet) sijasta sanaa "nattlinnen" (yöasut).

Ruotsin kieli on muutenkin jäänyt aikalailla kehnolle käytölle, koska pääasiallinen työkieleni on englanti, eikä ruotsia tarvi täällä sisämaassa missään. 

Luotatko ihmisiin?

Lähtökohtaisesti luotan kunnes toisin todistetaan.

Aika vaikeaksi menisi elämä, jos jokaista pitäisi erikseen epäillä, mutta välillä saatan olla luottamuksessani turhan sinisilmäinen. Niinkin on käynyt. Työasiassa kylläkin, mutta silti se oli kova kolaus, jonka koin suorastaan nöyryyttävänä. Etenkin kun liiallisen luottamukseni takia matkustettiin  varsin kauas, joten hukkaan meni myös sekä aikaa että työanantajan rahaa. On onneksi jäänyt ainoksi kerraksi laatuaan, mutta sai aikaan epäreilun epäluottamuksen koko kyseistä kansaa kohtaan.

Oletko koskaan rikkonut lakia, edes näennäisesti?

Olen. Ei unohdu, vaikka tästä on vielä paaaaljon kauemmin kuin Ahvenanmaan reissusta. 

Pikkutyttönä haaveilin niin kovasti ihan oikeasta paperinukesta, jollaisen epätoivoissani näpistin paikallisesta kirjakaupasta, koska tiesin, etten sellaista tule saamaan, vaan joudun piirtämään jatkossakin nukkeni itse.

Tapahtuma painoi kuitenkin omaatuntoa niin paljon, että käännyin takaisin kauppaan palauttamaan vääryydellä hankitun nuken jo ennen kuin ehdin kotiin.

Tavallaan koen sääliä tuota pientä tyttöä kohtaan, vaikka varastaminen on toki väärin.

Sittemmin kähvellettiin kaverini kanssa alaikäisinä juomia hänen isänsä runsaasta baarikaapista. Jokaisesta pullosta vain vähäsen, ettei jäädä kiinni, mutta seurauksena konjakki-punaviini-minkälie-sotkun maistelusta oli niin järkyttävän paha olo, että baarikaappi sai sittemmin olla rauhassa. Enkä tätä kyllä osaa laskea edes näennäiseksi lain rikkomiseksi, mutta tulipahan mieleen tämäkin. Eli aika pienissä vissiin on olleet meikäläisen rötökset, ja lopuista olen rangaistukseni kärsinyt mm. parin parkki- ja ylinopeussakon muodossa.

Mitä huomaat ensimmäisenä ihmisessä?

Ulkoinen olemus (eri asia kuin ulkonäkö) vaikuttaa väkisin jossain määrin, mutta jos tällä tarkoitetaan ihmisiä, joiden kanssa päätyy puheisiin, ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitän huomiota on se, katsooko ihminen puhuessaan silmiin vai pälyileekö muualle. Myös kättelyllä, joka tosin on tällä hetkellä katkolla, on iso merkitys. Rehti kädenpuristus luo mielikuvan rehdistä ihmisestä. Toisin kuin löysä käsi, joka ei ole omiaan herättämään luottamusta.

Sensijaan asia, jota ei voi oikein selittää on se, että joistakin ihmisistä säteilee heti sellainen "olemisen helppous" ja toisista taas tulee väkinäinen vaikutelma, vaikkei vielä ole vaihtanut kummankaan tyypin kanssa sanaakaan. 

Unelmiesi asuinpaikka

Unelmieni asuinpaikka olisi kauniin suuren järven rannalla, simppelissä, itse meidän perheelle piirtämässäni pienehkössä, mutta toiminnallisessa pulpettikattoisessa hirsitalossa, jossa olisi isot ikkunat ja terassi järvelle päin, mukavat naapurit sopivan lähellä, mutta silti riittävän kaukana ja järkevä matka töihin, harrastuksiin, kauppaan ja muiden oleellisten palveluiden pariin.

Epäsuosittu mielipiteesi

En ole enää olllenkaan niin kärkäs tuomaan omia mielipiteitäni joka käänteessä esiin niinkuin joskus  nuorempana, mutta yleistyksiä olen huono sietämään. Siksi epäsuosittu mielipiteeni mm. näihin sinänsä harmittomiin hokemiin "kaikki naiset rakastavat suklaata" tai "naisella ei koskaan voi olla liikaa kenkiä ja/tai laukkuja" on, että "ei pidä paikkaansa".

Entä millainen on mainoslauseen mukainen vaate, joka on tehty "suomalaisen naisen vartalolle"?

Myös lause "Ikä on vain numero" on sellainen, josta olen eri mieltä. Ymmärrän toki, että lauseella on tarkoitus lohduttaa joko itseään tai jotakuta muuta omaa ikäänsä kriiseilevää, mutta itse ainakin koen tähän ikääni mennessä kokeneeni niin paljon kaikenlaista arvokasta, että sitä ei voi pelkillä numeroilla kuitata. Olkoonkin, että 55 on mielestäni ihan hyvä luku.

Missä olet viettänyt elämäsi parhaan loman?

Ehdottomasti Vuokatissa, jossa ollaan saatu viettää pariviikkoinen kesäloma jo kohta parinkymmenen vuoden ajan. 

Kivoja on toki olleet monet ulkomaanmatkatkin aikoinaan. Samoin kuin lukuisat asuntovaunureissut, joita tehtiin poikien ollessa pieniä. Mutta silti valitsen Vuokatin, josta olen täällä jo moneen otteeseen kirjoitellutkin. 

Vuokatissa <3

Mitä ihailet toisissa ihmisissä?

Ihailen suuresti omassa lajissaan lahjakkaita ihmisiä. Olkoot kyse sitten laulu- tai soittotaidosta, erityisistä puhujan- tai kirjoittajanlahjoista, urheilullisista taidoista tai ihan mistä vaan erityisosaamisesta.

Ihailen myös ihmisiä, jotka ovat kotoisin vaatimattomista oloista ja aloittaneet luomaan omaa yritystä tyhjästä, mutta uskoneet itseensä ja ideaansa niin, että ovat määrätietoisella tekemisellään ja mahdollisista epäonnistumisista lannistumatta saaneet aikaan jotain merkittävää ja ennenkaikkkea merkityksellistä.  

Ja vielä lisäisin lyhyen listan ominaisuuksista ja piirteistä, joita ihmisissä arvostan. Niitä  ovat mm. aito ystävällisyys, periksiantamattomuus, kiitollisuus, vilpittömyys sekä tunne- ja tilanneäly, joihin mielestäni liittyy myös maltti kuunnella keskeyttämättä mitä toisella on sanottavaa ja osoittaa olevansa  siitä sanottavasta kiinnostunut. Erityisesti jos kyseessä on joku murhe tai muu kertojalle iso asia. 

Ihan ensin kyllä meinasin heittää tähän helpon "aitouden", mutta tarkemmin asiaa ajateltuani, tulin siihen tulokseen, että jos ihminen on aito, mutta täysi moukka, en arvosta, vaan siinä tapauksessa valitsen mieluummin epäaitouden. Siis jos se tarkoittaa sitä, että moukka edes yrittää käyttäytyä sivistyneesti.

Toki on myös ulkoisia piirteitä, joita ihailen, mutta niitä on vaikeampi pelkin sanoin kuvailla. 

Kello viiden lenkkikeli lokakuun lopulla kännykällä kuvattuna

Minkä asian suhteen olet intohimoinen?

Tylsää vastata näin, mutta en koe olevani erityisen intohimoinen minkään asian suhteen. Paitsi läheisiini kohdistuviin mahdollisiin vääryyksiin tai epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumisen.

Mutta jos elämästäni otettaisiin pois vaikkapa mahdollisuus kirjoittaa, kuvailla tai harrastaa itselleni mieluista liikuntaa, olisin kyllä aika onneton.

Kysymykset "Oletko koskaan menettänyt ystävää?" ja "Milloin olet ollut eniten peloissasi?" jätin tarkoituksella väliin, koska itseni tuntien vastaukset ja niiden miettiminen jäisivät pyörimään mieleen, jossa on tällä hetkellä rajallisesti tilaa muille kuin akuuteille huolenaiheille. Ja olihan tätä tekstiä tässä taas muutenkin. 

Jos innostut itse vastailemaan, käy kurkkaamassa Sadun alkuperäispostaus, joka löytyy täältä.

Eipä tässä tällä erää muuta kuin roikkumisiin! Ja pian ehkä myös kyykkimisiin :)

 

TÄSTÄKÖ SE ALAMÄKI NYT ALKAA?

Otsikko ei viittaa syksyyn, joka on ainakin tähän mennessä ollut kaunis ja värikäs. Ja välillä ihanan sumuinen. 

Oikeasti haaveilen siitä, että heräisin aikaisin aamulla veden äärellä jossain kauniissa paikassa, jossa pääsisin ikuistamaan aamu-usvaa auringonnousun aikaan, mutta koska en herää, kaupunkisumukin kelpaa oikein hyvin. 

Se kun saa tututkin maisemat näyttämään jotenkin mystisen kauniilta. 

Mutta mitä tuohon otsikkoon tulee, olen tässä viime aikoina kärsinyt erinäisistä terveydellisistä ongelmista ja tuntemuksista, jotka ovat pistäneet miettimään, että tästäkö se alamäki nyt alkaa, eikä paluuta omaksi teräksiseksi itsekseni enää ole. Enkä myöskään tiedä, onko stressini perua tuntemuksista vai sittenkin tuntemukset perua stressistä. Vai kenties sekä että. 

En niinkään selkeistä fyysisistä ongelmista kuten vasemman kyynärpääni ja oikean käteni koukistajalihaksen jänteen tulehduksista piittaa, vaikka särkyä on jatkunut jo kohta pari kuukautta (erityisesti tämä tekstin näpyttely, jota teen kokolailla päivät pitkät työkseni, on myrkkyä molemmille), mutta epämääräisistä oireista en tykkää.

Vaikka luonnossa liikkuminen rauhoittaa, lepopulssini on nykyään jatkuvasti yli 80, toisinaan yli 90. On nuoresta asti ollut tosi korkea ("ehkä sulla on niin pieni sydän" sanoi työterveyshoitaja), mutta palautunut rasituksesta nopeasti niinkuin kuuluu, joten ei sinällään ole mitään uutta. On vaan viime aikoina johtanut inhottavaan sykkeenmittauspakkomielteeseen. 

Aina toiveikkaasti illalla sohvan nurkassa istuessani kokeilen ranteesta, että josko nyt tulisi pienemmät lukemat, mutta ei. Ja yöt sitten ovatkin ihan oma lukunsa, kun normaaliheräilemisteni lisäksi heräilen siihen, että sydän hakkaa ihan hulluna niin että kuulen sen huminan korvissa. Viuhvauh vaan. Sekös siinä yön pimeinä tunteina rauhoittaa. Ja mies senkun vaan kuorsaa vieressä (välillä ärsyttää sekin, kun tuntuu, että itsellä on sydänkohtaus ovella, mutta olen kuitenkin tuosta ajattelumallista päättänyt pysyä erossa ja olla ennemminkin iloinen, että toinen edes nukkuu kunnolla).

Sykepakkomielteen lisäksi kuvioihin on tullut myös sormuspakkomielle ja kokeilen tämän tästä, saanko sormukset pujotettua helposti pois vasemmasta nimettömästä niinkuin aina tähän asti. En saa. Järki sanoo, että kädessä oleva tulehdus lisää nestettä myös sormiin, mutta ei auta. Tilanne on itselleni epänormaali ja siksi epämiellyttävä ja yhdistän sen sydänoireisiin (etenkin jos alan nettitohtoroimaan). 

No, koitin ratkaista asian niin, että ujutin sormukset saippuan avulla irti ensimmäistä kertaa 27 vuoteen, mutta sensijaan että olisin rauhoittunut, kokeilen päivittäin, saanko ne helposti pujotettua takaisin. Että näin.

Jotenkin helpottaa kirjoittaa tätä, koska se saa kaiken näyttämään omissakin silmissäni ihan kertakaikkisen typerältä. 

Hyvin suurella todennäköisyydellä kyse saattaa olla alkavista vaihdevuosista, joiden kohderyhmään iän  puolesta hyvinkin kuulun. Mutta silti sinnittelen sen ajatuksen kanssa, että jos kuitenkin olisi vaan jotain muuta ohimenevää. Siitäkin huolimatta että myös tyhmä yöhikoilu on lisääntynyt entisestään. Tai sitten vaan huomaan sen paremmin nyt, kun en ole käsiongelmien vuoksi pystynyt harrastamaan hikiliikuntaa siinä määrin kuin normaalisti.

Vähän sääli nyt pilata näitä Torronsuon maisemia tekstillä, joka ei liity niihin millään lailla, mutta näillä nyt mennään.

Olen tähän asti ajatellut, että hikoilusta en välitä, koska harrastan sitä vapaaehtoisesti muutenkin, enkä myöskään anna muiden mahdollisten oireiden häiritä tai varsinkaan hallita elämääni, jota haluaisin elää jatkossakin ilman mitään hormonikorvaushoitoja. Paitsi jos alan saada jotain itselleni epätyypillisiä raivokohtauksia tai ahdistun ylitsepääsemättömästi. Silloin lupaan harkita uudelleen. 

Kivojahan nämä sydän- ja uniongelmat ei todellakaan ole. Etenkin kun elän kuitenkin suht järkevän terveellistä liikkuvaista elämää. Paitsi että suolan määrään olen alkanut kiinnittää viimeaikoina enemmän huomiota. Siinä on vähentämisen varaa toisin kuin sokerissa, jota en syö juuri ollenkaan, koska en piittaaa pullista, kakuista, leivoksista, karkeista, enkä edes tavallisesta suklaasta, jonka koen lähinnä vaan köntiksi kovaa rasvaa. Tummaa suklaata syön palan silloin tällöin, mutta se riittää, koska ei ole erityisen hyvänmakuista aina sekään.

Kahvia juon mukin pari päivässä, mutta viiniä juon liikaa suhteessa siihen, että sitä ei pitäisi juoda ollenkaan. En siitä hevin kuitenkaan kokonaan luovu tai karsiutuu viimeinenkin nautintoaine. 

Pakko nyt tähän väliin tuosta Torronsuosta kuitenkin sen verran kertoa, että kun siellä näiden kuvien  ottohetkellä kävin, siellä oli samaan aikaan liikkeellä ryhmä partiolaisia. Liikkuivat niin ripeästi, että väistin hitaampana sivuun pitkospuiden vaakapuulle ja tuntui niin kivalta, kun jokainen vuorollaan kiitti ohi kiitäessään. Toisin kuin perusaikuiset vastaavassa tilanteessa. Ja ihan sydämessä läikähti, kun yksi nuorista partiopojista (arviolta 8-10 v) pysähtyi ja sanoi, että "Tuun kyllä nostamaan sut sieltä, jos putoat". Ihana.

Nämä kuvat on itselleni ennestään tuntemattomalta Komion luonnonsuojelualueelta Lopelta, jossa käytiin ystäväni Annen kanssa muutama viikko sitten. Paikka oli hieno, mutta ajoitus oli itseltäni virhe, koska olin edellisenä päivänä käynyt pitkästä aikaa Kalevalaisella jäsenkorjaajalla.

Käynnin jälkeen pitäisi olla pari-kolme päivää ihan hissukseen, että kroppa saa rauhassa tasaantua ja tottua "korjattuun" olomuotoonsa, mutta en malttanut, koska oli luvassa niin hieno keli ja päivä oli Annen kanssa etukäteen sovittu.

En vaan ollut varautunut siihen, että maasto oli todellakin jyrkkiä nousuja ja laskuja harjujen rinteitä ylös alas. Siinä kyllä meni edellisen päivän huoltotoimenpiteet hukkaan. 

Seuraava jäsenkorjauskäynti on tällä viikolla ja toivon, että tulehdukset on siihen mennessä merisuolakääreiden, kevyen kuminauhajumpan ja buranakuurin avulla helpottaneet niin, etteivät haittaa käsittelyä, joka on kyllä niin parasta ja miellyttävää ja omalla kohdallani myös auttanut kaikkein eniten kulloiseenkin ongelmaan.

On vissiin nämä mielen päällä olleet terveysjutut olleet niin näkyvästi stressaavia, että jopa Spotify heitti eilen lenkille lähtiessäni ehdotuksen "Psykopodiaa"-podcastin jaksosta "Stressin ja ahdistuksen säätely".

En ole koskaan kyseisiä podeja koskaan aiemmin kuunnellut niinkuin en montaa muutakaan, mutta aihe kuulosti niin omakohtaiselta, että päätin kuunnella jakson, joka osui kyllä niin naulan kantaan kuin vaan olla voi. 

En nyt aio kaikkea kuulemaani tähän kirjoittaa, mutta tunnistin itseni niin hyvin jaksossa kuvaillusta "älyllistäjästä", joka pyrkii ratkomaan kaiken ajattelemalla ja analysoimalla. Sillä seurauksella, että voi päätyä vatvomistilanteeseen, josta ei enää meinaa päästä ulos. Tai siitä, että itse on kyllä hyvä keksimään järkiratkaisuja muille, mutta silloin kun oma pelkokeskus syystä tai toisesta aktivoituu, sitä joko lamaantuu tai alkaa tehdä järjettömiä johtopäätöksiä, joista seuraa ahdistusta. Ja jos stressireaktio jää päälle, huolia kyllä löytää mistä tahansa (tässä olen erityisen hyvä, vaikka inhoan sitä ominaisuutta itsessäni) . Ja kun yhdestä huolesta on selvitty, uhkatutka jo skannaa uusia.

Ja vielä tämä: Ahdistuksesta voi seurata fyysisiä oireita kuten sykkeen kohoamista, lihaskireyksiä, kipua ja ruuansulatuskanavan häiriöitä, jotka voivat ylläpitää prosessia ja pahentaa ahdistusta. 

Ja silloin kun ihminen ajaa itsensä ylivireystilaan, on liian valpas nukkumaan. unenlaatu kärsii ja siitä taas seuraa se että on vielä vaikeampi rauhoittaa itseään. Jep.

Ei tämä nyt varmaan tässä aukene, kun en pysty edes itse itselleni selittämään mihin mikäkin kohdallani liittyy, mutta jotenkin kaiken tuon varsin loogisen ja maalaisjärkiseltä kuulostavan asian (plus kaiken sen muun, joka tähän jäi kirjoittamatta) kuuleminen auttoi ymmärtämään omia stressireaktioitani ja sitä, minkälaiseen tilaan itseni voin lempipuuhillani analysoinnilla ja liiallisella ajattelulla ajaa.

 

Ja kas, heti viime yönä nukuin tavallista paremmin.

Mies on kiltti ja lähtee aina mukaan, kun näkee, että sitä tarvitsen. Niinkuin nyt vaikkapa perjantaiselle makkaranpaistoreissulle työpäivän jälkeen. On vaan turhan innokas kuvailemaan uudella ensimmäisellä älypuhelimellaan ja olen päätynyt jo ties kuinka moneen kuvaan tietämättäni. Ihan hauskaa toisaalta, koska ovat kaikessa karuudessaan justiin niin aitoja kuin olla voi.

Golfkentän haapoihin ilmestyy aina syksyisin kaunis värisuora.

Olen aiemminkin todennut, että stressiin auttaa se, että tekee jotain niiden asioiden eteen, joille voi jotain tehdä.  Siispä olen päättänyt hoitaa pois alta pari roikkuvaa käytännön juttua, joiden kanssa en ole pitänyt kiirettä.

Sain keväällä lähetteen verikokeeseen vaihdevuosien mahdollisen alkamisen toteamiseksi ja oli puhe, että syksyn mittaan kävisin, mutta kerkisin tässä välissä hukata koko paperin,  joten jouduin pyytämään uuden. Kunhan sen saan, käyn kokeessa ja sitten tiedän, missä mennään. Vaikka eipä se tieto sinällään mihinkään vaikuta. Paitsi siihen, ettei tarvi enää itse arpoa.

Ja toinen juttu, jota olen ihan tietoisesti vältellyt, on verenpainemittarin osto. Sellaisen kun pitäisi tässä iässä kai kuulua jokaisen perusvarustukseen, mutta itse kammoan mittausta joka kerralla niin paljon, että pelkkä mittarin näkeminen nostaa paineet korkealle, vaikka oikeasti ovat aina olleet ennemminkin matalat. Nyt se on vaan hoidettava sekin ja hyväksyttävä totuus. Ehkei ensimmäisellä tai toisella mittauskerralla, mutta sitten kun käy jo rutiinilla.

"Get out of your mind and into your life" oli yksi podcast-jakson viisauksista

Oli nyt vähän poikkeuksellinen aihe tällä kertaa, enkä ollut oikeastaan ajatellut mitään tällaista kirjoittavani, mutta elämä on sitä mitä se milloinkin on.

Aika olisi välillä kiinnittää huomiota myös ulkoiseen olomuotoonsa, joka on jo pitkään ollut mallia "retki".  Samoin kuin kotiin, jonka ilmettä olisi kiva pitkästä aikaa piristää muullakin kuin auringonkukilla.

Kauniiksi lopuksi ripottelen ilmaan aurinkopölyä ja toivon, että tämä kaunis ja värikäs syksy jatkuisi tällaisena vielä piiiitkään. Sitten saisikin heti perään tulla puhdasluminen aurinkoinen pakkastalvi. Sellainen sopivan lempeä. 

Nyt on voittajafiilis ja iloinen mieli, koska käsi ei särkenyt tätä kirjoittaessani yhtään ja muutenkin oli kiva kirjoittaa pitkästä aikaa. 

Edit: Ilo katosi, kun koitin lukea tätä puhelimella ja totesin, että teksti ja kuvat vaeltaa :(. Eli ilmeisesti vanhan blogin kuvakoko ei sovikaan tähän uuteen. Osaako joku neuvoa, miten saisi nätisti toimimaan sekä tietokoneen että puhelimen näytöllä? Olisin kiitollinen.