TUHAT JA YKSI KÄPYÄ

Siinäpä ne meikäläisen viimeaikojen tekemiset tiivistettynä.

Päätin nimittäin palkita itseni syksyn mittaan urakoimastani turhan tavaran raivausprojektista ja lahjoin itseäni ostamalla omasta mielestäni hyvin ansaituilla kirppis- ja tori.fi-rahoilla uuden kameran ja puhelimen. Niitä olen sitten vuorotellen opetellut tässä joulunpyhinä käyttämään. Harjoituskohteena enimmäkseen Vanhan Kävyn lempparit eli vanhat kävyt, joita tulee joka vuosi keräiltyä ja käytettyä koristeina siellä täällä.

Varmaan tähän uuteen kameraan kertyneistä kuvista saisi jo kasaan "1001 käpyä"-kuvakirjan, mutta säästän teidät siltä.

Käpyjä porontaljalla

Käpyjä ruokapöydällä

Eikös olekin huisin mielenkiintoista...

Itseasiassa halusin alunperin kirjoittaa menneen joulun tunnelmasta, mutta en osannut. Siinä kun oli tänä vuonna jotain ihan erityistä, jota en osaa pukea sanoiksi ilman, että kuulostaa kliseiseltä. Ja toisaalta en edes halua, koska pelkään, että taika särkyy. Vaalin sitä siis ihan vaan hiljaa mielessäni yhtenä parhaista jouluista ikinä. Ei mitään turhaa, vaan kaikki se, millä oikeasti on merkitystä. 

Muutaman kuvan sentään otin. En tosin niinkään kuvatakseni joulua, vaan ihan vaan sen takia, että olen rakastunut tähän kameraani, joka on varsin kelpo (ja erityisesti helppo) peli ollakseen edullinen minijärkkäri.

Koska joulun keli oli niin kesäinen, ei tehnyt alunperin mieli hankkia kuusta ollenkaan, mutta tein sen hetken mielijohteesta kuitenkin. Vähän (paljon) omaatuntoa tosin kolkutti, kun päädyin tänä vuonna ihan vaan ylivertaisen hinta-laatusuhteen johdosta kotimaisen sijasta tanskalaiseen, mutta puolustauduin sillä, että oli ensimmäinen kerta.

Koristeitten kanssa vaan meinasi tulla tenkkapoo, kun tajusin, että olin myynyt kaiken kirpparilla. Mutta koska kuusi oli pieni, ei koristeitakaan tarvittu montaa, joten lainasin puiset tähdet, kuuset ja sydämet lasikuistin katossa riippuvalta oksalta. Ja valkoiset keraamiset "palmikkoneule"koristeet kaivelin pussin pohjalta, jonne ne olin puolitoista vuotta sitten unohtanut.

Kuusi kuusessa

Ja toinen

Täältä lainasin (kuva viime talvelta, koska katolla on lunta)

Joulun "valmistelut" hoidin muutenkin yhden pysähdyksen taktiikalla. Ruokakaupassa kävin kerran ja kuusi tuli hommattua siinä samalla. Ja lahjat. Ja joulun ainoat kukat.

Paitsi että ei se ihan noin mennyt. Piti käydä toisenkin kerran, koska joulukuusen kynttilöistä oli perinteisesti osa palanut.

Kauppareissulla tuli vastaan muuan tuttu oma kärrynsä ostoksia kukkuroillaan ja totesi, että "Jaahas, sitä ollaan viime hetken ostoksilla", johon vastasin vaan, että "juu" ja toivottelin hyvät joulut samalla kun piilottelin selkäni takana valmista Italianpata-pussia ja kolmea kuusen varalamppua.

Pillihimmeleitäkin innostuin tekemään. Kiitos inspiraatiosta Tuijalle ja kaikille muille himmelinikkareille.

Jostain syystä halusin käyttää himmeleiden tekoon nimenomaan siimaa, koska ajattelin, että se ei näy häiritsevästi. Joskaan en ihan äkkiä keksi, mikä muu materiaali olisi mustien mehupillien läpi paistanut, mutta kun jotain saa päähänsä, niin se on sitten tehtävä niin, vaikka joutuisi kaivamaan siimansa poikien vanhasta kalapakista.

Tässäkin pieni kuvausharjoitus. Ensin tarkennus tuohon siimahässäkkään.

Ja sitten koukkuun..

Sitä en vaan tullut ajatelleeksi, että koska siima on niin kovin näkymätöntä, en näe sitä myöskään itse. Että eipä paljon hankalampaa neulansilmään pujotettavaa tällaiselle ikänäköiselle olisi voinut keksiä.

Harvinaisen kömpelöitähän niistä tuli, koska käytin paremman materiaalin puutteessa ihan tavallisia mehupillejä.

Kuumaliimapistooli näyttää ihan kuulapyssyltä

Himmelit viimeistelin mustilla puuhelmillä ja ripustelin kodinhoito-corneriin, josta on raivausprojektin jäljiltä tullut lempinurkkaukseni tässä talossa. Sieltä vaan ei valonpuutteen vuoksi saa kunnon kuvaa ennen kunnon kevättä. Jää siis tässä kohtaa vaille esittelyä.

Mutta "50-vuotiaat on terveitä kun ne askartelee",  vai miten se meni se vanhan kansan sananlasku.

Eikä pipareiden paistaminenkaan pahasta ole. Etenkin kun lopputulos näyttää ihan 5-vuotiaan tekeleiltä.

Alkoi ihan säälittää koko piparit, koska jotenkin näyttävät ihan hyväuskoisilta reppanoilta, jotka kaiken lisäksi suljetaan pahaa aavistamatta purkkiin. Ihan varmaan alkaa hirmu paniikki purkissa heti, kun ensimmäinen tyyppi syödään. 

Ja jos ei alkujaan huvittanut hankkia kuustakaan, ei tehnyt mieli myöskään kattaa erityisen jouluisasti.

Ajattelin, että olisin ottanut käyttöön kesällä ostamani sinivalkoiset kalakuvioiset lautaset, joilta ei ole syöty vielä kertaakaan mitään, mutta niitä pöytään koemielessä sovitellessani, vanhempi poika kysyi, että "Eiks meillä oo niitä joululautasia?"

No onhan meillä :).

Tässä miesvaltaisessa kokoonpanossa ei kattauksiin ole paljon tullut panostettua, mutta nyt ajattelin vähän yrittää. Joskin katsoin lopulta parhaimmaksi karsia kaikki turhat.

Jos ei ole alkupaloja, ei tarvita alkupalalautasiakaan. Ja kankaisia lautasliinoja ei kukaan kuitenkaan raski käyttää, joten mitäpä niitäkään sitten suotta. Mutta näinkin vähällä panostuksella kattaus oli mukavan juhlava.

Näillä mentiin

Lautasten ja lasien punaista tonttulakkia ja paria pöytäkynttilää lukuunottamatta ei jotenkaan tänä vuonna tehnyt mieli laitella mitään joulunpunaista mihinkään. Edelleen varmaan ikkunan takana vihertävän nurmikon takia. Lumihanki olisi ollut toinen juttu.

Parin punaisen tulppaanin verran sentään taivuin

Muuten mentiin vihreällä kestolinjalla. Ei siis mitään varsinaisia joulujuttuja, vaan ihan vaan vihreitä.

Hyasintit ja metsästä pöllitty minikuusi lasikuistilla. Molemmat vihertäneet jo toista kuukautta ilman kastelun kastelua. Samoin kuin pienen pieni huonekuusi olkkarissa. Voi olla, että hörhöilen, mutta jotenkin ihan oikeasti tuntuu siltä, että kodinraivaus on vaikuttanut suotuisasti myös kasveihin, joilla ennen oli tapana kupsahtaa kohtsillään. Nyt ovat niin nättinä että.

Ja vaikka vähän ennen joulua mollasinkin sohvan nurkassa viltin alla kökkimistä, niin tuli sitäkin harrastettua. Loppujen lopuksi oikeinkin mielellään.

Kappas käpytyynyä :)

Ja voihan enkeleitä <3. Poikien tarha-aikaiset askartelut, joita ilman joulu ei ole joulu

Mutta vaikka sisällä tunnelma olikin talvinen, keli ulkona oli ihan toinen. 

Aatonaaton kauppareissun tein polkupyörällä.

Aattoaamukin valkeni aurinkoisena, mutta vihreänä.

Ja viimeistään aaton aamupäivän lenkillä oli pakko kaivaa almanakka taskusta ja tarkistaa, onko sittenkin pääsiäinen

 Joulupajunkissat

Joulupäivänä satoi lopulta ohuen ohut kerros lunta. Joskin jotenkin ihan keinotekoisen oloista . 

Kesän jäljiltä terassiruukuissa vihertävän muratin taustalla näyttää ihan normaalilta...

... mutta lähempää kuvattuna ihan styrox-palloilta. Ei ole vissiin lumikaan niinkuin ennen.

Mutta parasta kaikessa on se, että päivä on jo monta minuuttia pidempi kuin viikko sitten. Jess! Ei muuta kuin kevättä kohti.

JOULUIHMINEN VAIKO EIKÖ

Huomaan, että ajaudun nykyään joka vuosi näihin aikoihin pohtimaan tätä samaa asiaa, enkä vieläkään ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen niinkin oleellisesta asiasta kuin että 

Olenko jouluihminen vai enkö ole? 

Kas siinäpä sitä pohdittavaa paremman tekemisen puutteessa. Joskaan ei ole moista puutetta viime aikoina ilmennyt.

Äkkiseltään vastaisin, että en ole, vaikka en missään nimessä ole joulua (ja sen mukanaan tuomaa muutamaa vapaapäivää) vastaankaan. 

Mutta jos analysoin asiaa tarkemmin niinkuin tapoihini valitettavasti kuuluu, olen tullut siihen tulokseen, että taidan olla ennemminkin joulun odotusihminen. Tai en oikeastaan sekään, koska en varsinaisesti odota joulua. Päinvastoin, jaksan aina olla yhtä yllättynyt siitä, että jokos se joulu nyt taas ja mitenkäs se aika nyt näin äkkiä...

Joka vuosi kuitenkin menen samaan halpaan ja haaveilen kaikista niistä mielikuvista, joita jouluun liittyen maalaillaan. Siitä kuinka hiippaillaan pyjamassa ja villasukissa koko päivä, käperrytään sohvan nurkkaan lämpimän ja pehmoisen viltin alle syömään suklaata ja lukemaan lahjakirjaa. Mukissa tottakai höyryävää ja tuoksuvaa glögiä. Perheenkeskiset lautapeliparhaudet sentään jätän tässä kohtaa mainitsematta, koska se alkaisi jo olla liikaa. Meillä kun niiden aika on päättynyt oikeasti jo vuosia sitten. Muistaakseni siihen, että Kimblen nappulat lensivät häviäjän toimesta ympäri huushollia ja niitä sitten porukalla kontattiin sänkyjen alta etsimässä. Vai oliko ne sittenkin Monopolin rahat vai Muuttuvan labyrintin kortit, mutta joka tapauksessa liian kaukainen idylli meille. Ainakin siihen asti kunnes peleihin joskus ehkä aletaan  liittää tätä itselle jo niin tuttua "silloin ennenvanhaan"-nostalgiaa, joka voi vaikka innostaa kaivamaan Afrikan tähdet kaapista.

Kauniita ajatuksia siis, ja vaikka kuinka haluaisin elää joulua juuri noin,  todellisuudessa tekemisen puute iskee viimeistään joulupäivänä. Aattoillan vielä maltan hikoilla siellä viltin alla glögimuki kourassa. Sen jälkeen, kun on ensin miehen kanssa käyty tekemässä perinteinen kinkunsulatuslenkki loskakelissä tai vesisateessa. Mutta siinä se sitten onkin ja pitäisi jo päästä tekemään jotain muutakin kuin syömään kinkkua tai olemaan tekemättä mitään. Eikä ole sitä pyjamaakaan. Villasukat kyllä, mutta ne on jalassa kaikkina muinakin päivinä.

Paketoiminen on kivaa silloin kun voi olla varma, että lahjan saaja tykkää. 

Ja silloin kun siihen on aikaa ja sopivia tarvikkeita.

Lapsuuden jouluihin en tässä palaa, enkä myöskään ensimmäisiin jouluihini vaimona ja äitinä. Se oli ihan kamalaa aikaa, kun hulluna suoritin sitä ja tätä, koska se "kuului jouluun", ja lopulta olin niin väsynyt ja ärtynyt, ettei varmaan kellään ollut kivaa. Itselläni ei ainakaan. Onneksi mies sai lopulta taottua kalloon, ettei moisessa vouhotuksessa ole mitään järkeä, eikä sellaista kukaan minulta vaadi paitsi minä itse. Perille meni. Onneksi ajoissa. Sittemmin ollaankin vietetty joulut ihan vaan fiilispohjalta sen mukaan, mikä milloinkin on sattunut parhaalta tuntumaan.

Joskus pojilta tosin huonon omantunnon tuskissani kysyin, että mahtaako olla kuinkakin kurjaa, kun meillä ei ole mitään vuodesta toiseen toistuvia perinteitä, mutta sain vastaukseksi varsin spontaanin "No ei kuule ole, vaan se on just parasta, kun ei aina tarvi etukäteen tietää, mitä millonkin tapahtuu tai mitä syödään, eikä aina tarvi lähteä johonkin". No niinpä. Pakonomaiseksi käyneestä aikataulutuksesta tuli itsekin kärsittyä aikanaan ihan tarpeeksi. 

Hassua tässä joulun joutenolovaikeudessa on se, että normaalina viikonloppuna vetelehtiminen ei tee tiukkaakaan, koska se on vapaaehtoista. Mutta jouluna, kun ulkomaailmakin on enempivähempi pysähtynyt, eikä tavallaan ole vaihtoehtoja, paikallaanolo onkin paljon vaikeampaa. Tai se pysähtyminen. Vähän sama kuin että jos talossa on pienikin vesikatkos ja vaikka tietää etukäteen, että kohta se päättyy, tuntuu, että on ihan pakko saada vettä justiin sillä hetkellä. Tai jos netti on poikki, niin johan on vaikka mitä googletettavaa, vaikka muuten ei tulisi koneeseen päin vilkaistuakaan.
Vaan jos sellainen tuuri käy, että joskus on välipäivinäkin vapaata, niin kummasti sitä jo ehtii tottua siihen verkkaiseen tahtiin, jonka jälkeen sitä voisikin ensimmäisenä työpäivänä mennä ihan vapaaehtoisesti sinne viltin alle kirjoja lukemaan ja suklaata syömään..

Parasta joulussa on (kodin ja perheen lisäksi) ehdottomasti aikatauluttomuus ja sopiva suunnittelemattomuus (ei kuitenkaan liika huithapelius). Ja vaikka justiin muuta kirjoitin, niin kyllä se pakollinen rauhoittuminenkin on loppujen lopuksi hyvästä. Ainakin jos yritän elää niinkuin opetan. Joskus aikanaan (ei enää muutamaan vuoteen) tekemisen puutetta valitelleille pojille kun koitin vakuuttaa, että ihmiselle on vaan hyväksi välillä tylsistyä. Ja erityisesti tänä jouluna sille on tilausta, koska molemmat painavat pitkää päivää ja joulunpyhinä saa vihdoin vähän levätä ja huokaista niin töistä kuin harrastuksista. Samoin kuin 6-päiväistä viikkoa tekevä mies, jolla tänä vuonna on poikkeuksellisesti neljä päivää vapaata aaton osuessa lauantaille. Harvinaista luksusta, mutta toki mitä pidempi vapaa, sitä suurempi lovi yksinyrittäjän lompakkoon, joka ei edustamallaan alalla muutenkaan pääse pullistelemaan.

Ja nythän tässä sitten voikin taas pohtia, että mikähän se lopputulos lopulta olikaan. Että olenko sittenkin jouluihminen vai enkö kuitenkaan. Hmmm.

Mutta se mikä on varmaa, on se, että pikkujouluihminen en ole. Enää.

Tänä vuonna sattui kaikki (kahdet..) pikkujoulut samalle illalle, joten valittiin miehen kanssa ne, joista pääsee näppärämmin takaisin kotiin. Se olikin tarpeen, koska innostuspäissäni menin syömään liikaa kinkkua, josta johtuen vatsaa alkoi särkeä niin, että piti tilata taksi ja lähteä kotiin ennenkuin päästiin edes jälkiruokaan asti. Että niinkin villiä nykyään. Oli hyvä, etten lähtenyt satsaamaan uuteen juhlamekkoon niinkuin joskus männä vuosina. Vanhoilla mentiin. Sen verran kuitenkin panostin, että kävin ostamassa paketin vaivaisenluulaastareita, että pystyin pitämään pikkukengät jalassa. Kävi nimittäin kotona ennen juhlia pienimuotoinen villasukkatapaturma, jonka seurauksena isovarvas kärsi vähän kovia. Mutta ei siitä sen enempää. Näitä sattuu.

Iloa ja valoa pimeyteen! Ja hatunnosto kaikille blogeissaan joulukalentereita julkaiseville. Ei olis meikäläisestä siihen, mutta kivaa, kun on joka päivälle monta luukkua avattavana. Josta tulikin mieleeni, että partiolaisten kalenteri on vielä muoveissa.. Pitää korjata tilanne.