Tässä meinasi nyt käydä niin köpelösti, että olin vähällä vieraantua blogimaailmasta vallan kokonaan ja totesin, että käsillä on viimeiset hetket korjata tilanne ennen kuin niin oikeasti käy, koska se ei ole sitä mitä toivon. Joskin heti jälkeen maaliskuun lopun postaukseni tuli perheessä lunta tupaan siinä määrin, että kävi mielessä heivata koko blogintapainen, koska alkoi tuntua siltä, että aina kun erehdyn tänne kirjoittamaan, että hyvin menee, elämä kyllä kolhaisee saman tien, ettei vaan pääse liiaksi leijumaan.
Viime viikolla terassitoimistolla tarkeni, enää ei.
Ajantaju on mennyt jo ajat sitten ja vaikka toisaalta tuntuu, että olen tehnyt töitä kotoa käsin jo ikuisuuden, toisaalta on sellainen olo, että on kulunut vasta hetki, mutta sensijaan voisin mieluusti jatkaa kotioloissa sen ikuisuuden verran. Kaikki on sujunut siellä loppupeleissä tosi kivasti, olen saanut tavallista enemmän töissäni aikaiseksi ja ruokailukin on kotona niin paljon kätevämpää. Olkoonkin, että ruuan joutuu tekemään aina itse, mutta siihenkin olen alkanut suhtautua vähemmän vastentahtoisesti kuin yleensä, vaikken edelleenkään ole leipomislinjalle asti yltänyt. Ellei paria pakastepohjalle tehtyä mustikkapiirakkaa lasketa (omassa tapauksessani kyllä lasketaan).
Erityisesti on tullut testailtua suosikkini Kape "Kaappaus keittiössä" Aihisen helppoja ja nopeita kasvishommeleita. Samoin yhdeksi viimeaikojen suosikiksi on noussut kuvan kreikkalainen arkivuoka, joka on vähän niinkuin lämmin kreikkalainen salaatti. Kelpo lisuke ja kriteerieni mukaisesti myös helppo.
Kaikenkaikkiaan elämä kotona on ollut muutenkin rauhallista ja sopivalla tavalla tasaista. En ole osannut kaivata enää oikein mitään, koska periaatteessa mitään oleellista ei puutu. Ennemminkin peruspäiviin on tullut mielekästä vaihtelua lähinnä oman tutun liikuntakeskuksen monipuolisten liveliikuntatuntien muodossa. Niiden myötä kunto ja erityisesti kehno hapenottokykyni on tässä parin kuukauden mittaan kohentunut ja auttanut korvienväliäkin pysymään paremmassa kuosissa. (Enkähän todellakaan jatkuvasti jumppaa, vaan kulutan sohvannurkkaa siinä missä ennenkin.)
Kuntosalille tein paluun viime viikolla parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä ei ollut lisäkseni kuin kaksi muuta sallitun 10 hlön sijasta. Tuntui tosi kivalta se paluu, vaikka tiedänkin entuudestaan, että kevään edetessä sisäliikuntainto hiipuu. Ja ukkelikin on varmaan tyytyväinen, jos kotona pitkin lattioita pyörivä kuntoiluvälineistö pikkuhiljaa vähenee. Manasi aika spontaanisti, kun potkaisi varpaansa kipeästi olkkarin matolle jättämiini käsipainoihin. Toivoi varmaan, että leipoisinpa minäkin mieluummin pullaa.
Lähimetsälenkkeihin olen sen sijaan tympääntynyt ihan huolella. Olen niitä samoja polkuja suhannut eestaas vuodesta ja osin vuosikymmenestäkin toiseen, ja nyt kun tässä ajassa metsästä tuntuu yhtäkkiä tulleen joku täysin uusi keksintö ja vähän joka suunnalta tulee "mene metsään"-tyylisiä kehotuksia, on erityisesti huonompina päivinä tullut sellainen olo, että en muuten mene, vaan pysyn välillä vaihteeksi pois.
Onneksi vaihtelua löytyy suht läheltä. Tuttuja paikkoja nekin, muttei vielä omalla kohdallani ollenkaan loppuun asti tallattuja, vaan päinvastoin, aina yhtä kivoja ja kauniita käveltäväksi. Etenkin nyt, kun kevät etenee vauhdilla ja päivässä - parissa maisemakin voi olla jo ihan toinen. Mieluusti kuitenkin jotain muuta kuin lumen peittämä niinkuin eilen ja osin tänäänkin. Ja vielä mieluummin kiitos kevät ilman kyykäärmeitä, joita kammoan ihan hulluna, mutta joita saattaa piakkoin putkahdella poluilla tai pitkospuilla vastaan. Hrrrrrr...
Torronsuolla pääsiäisenä 13.4.2020
Suon parkkipaikka on remontissa, joten en ole päässyt jälkeen pääsiäisen käymään ja katsomaan, joko kuvassa nupuillaan olevat suopursut kukkii. Ja miltä suolla muuten näyttää.
Nämä järvikuvat Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän urheiluopiston liepeiltä olen ottanut viikko pääsiäisen jälkeen, jolloin oli kevään toistaiseksi ainut tyyni päivä ja ilmassa oli hetken ihan täydellistä kesän tuntua.
Saaren kansanpuistoa Tammelassa samaisen päivän iltana.
Äitienpäivänä sain paitsi niin ihanat yllärit, että itkeä tihrustin pitkin päivää (oli sellaista hyvää itkua ja yritin kyllä lopettaa), yllätin myös itse itseni ja intouduin puuhailemaan pihalla. Tuntuu sekin homma kohdallani vaihtelevan vuosittain. Joskus ei kiinnosta pätkääkään ja joskus taas kiinnostaa. Viime vuosi oli välivuosi, enkä ostanut muistaakseni edes yhtään kesäkukkaa, mutta nyt tuli sellainen olo, että on taas niitten aika. Ja nimenomaan valkoisten, vaikka aiemmin keväällä tuntui, että kaipaan ympärilleni mahdollisimman paljon väriä kaiken ankeuden vastapainoksi. Siltä pohjalta tuli hankittua kaikenkirjavia orvokkeja jo vissiin huhtikuun alussa, mutta kuukauden päivät siinä meni ennenkuin päätyivät paperikasseista ruukkuihin. Ei vaan sittenkään tuntuneet omilta.
Äitienpäivänä käytiin miehen kanssa läheisellä yksityisellä puutarhalla, joka on kyllä oikea paratiisi. Muistaakseni kuusi kasvihuonetta ihan täynnä kukkia, yrttejä ja monemoista kaunista heinää sun muuta. Sinne tulee varmasti kesän mittaan palattua usempaan otteeseen.
Onnekseni paikalla oli muuan miehen tuttu, jonka kanssa sai rupatella sen aikaa, kun itse vaeltelin huoneesta toiseen ja lopulta valikoin kyytiin valkoisen ylöspäin kasvavan petunian ja peruspelargonioita. Ei tosin mikään ihan nappi ajoitus kesäkukkien ostolle, kun heti seuraavaksi yöksi ne piti nostaa sisälle pakkasta piiloon. Ja sama ralli jatkunee jonkun aikaa.
Astetta kauniimpi apukuski
Muutenkin on tullut ostettua kukkia kotiin tavallista useammin sen sijaan että olisin vaan kerännyt valkovuokkoja tai pihalta oksia maljakkoon.
Kimput ovat olleet paitsi piristystä itselle, toivottavasti myös paikalliselle kivalle kukkakaupalle, joka on vaarassa kadota katukuvasta, kun kukitettavia tilaisuuksia perutaan pakon edessä.
"Tehdäänkö sellainen räjähtänyt?" kysyi kauppias, kun en itse osannut selittää mitä tarkoitan.
"Juu, just se."
Yleensä olen tosi nihkeä ostamaan mitään, jos en juuri sillä hetkellä oikeasti ja välttämättä tarvi, mutta nyt olen tietoisesti muuttanut ostokäyttäytymistäni, koska koen, että se on suorastaan velvollisuuteni tässä tilanteessa, jossa kuulun niihin onnekkaisiin, joilla edelleen on työ, josta maksetaan palkkaa. Mitään turhaa en silti ole haalinut, vaan pelkästään sellaista, mitä olisin jokatapauksessa ostanut (mm. lenkkarit, sateenpitävän ulkoilutakin, kampaakokäynnin, luontaistuotteita, kasvovoiteita..), mutta vasta joskus myöhemmin. Ja ostoksilla olen käynyt nimenomaan paikallisissa kivijalkaliikkeissä, joiden mahdollisuudet selvitä tämän ajan yli ovat niin paljon heikommat kuin isojen. Eikähän tässä pienessä kaupungissa ole montaa liikettä ennestäänkään, joten jos yksikin vielä katoaa siksi, että kukaan ei osta mitään, ei meillä enää sen alan palveluita ole, vaan jäljelle jää pari markettia, Tokmanni ja Lidl. Ja joukko elämäntyönsä menettäneitä ahkeria pienyrittäjiä.
Tunnustan myös, että olen aiemmin aika usein ollut wannabe-lahjoittaja, joka on mielessään aikonut osallistua moneenkin eri hyväntekeväisyyskeräykseen, mutta lopulta unohtanut toimia ajoissa ja tilaisuus on mennyt ohi. Nyt olen siinäkin suhteessa päättänyt alkaa toimimaan heti, kun koen jonkun asian tärkeäksi.
Instagramissa esimerkiksi tuli vastaan Pelastakaa lapset ry:n keräys, jonka kuvassa oli aidosti surullisen näköinen pieni poika ja tekstissä vedottiin siihen, kuinka moni vähävaraisen perheen lapsi on vaarassa jäädä näinä aikoina ilman ruokaa. Sen nähtyäni klikkasin lahjoitukseen samantien. Enkä todellakaan kerro tätä siksi, että haluaisin esittää jotain suurta hyväntekijää, koska en sellainen ole, vaan siksi, että lahjoituksesta tullut hyvä mieli pyyhkiytyi pois samantien, kun pari päivää sen jälkeen sain samaisesta yhdistyksestä puhelinsoiton. Ja miksi? Siksi, että koska näytin tehneen lahjoituksen, pyydettiin lisää. Eikähän siinä mitään. Periaatteessa olisin voinut alkaa kuukausilahjoittajaksikin, mutta kerroin soittajalle, että päätökseni perustuvat tunteeseen ja haluan tehdä ne itse silloin kun siltä tuntuu, enkä silloin, kun joku soittaa keskelle työpäivää, eikä lopeta puhumista, vaan jatkaa sitkeästi, vaikka kerron tilanteen. Kääntyy vaan hyvä asia itseään vastaan.
Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, täällä ei todellakaan ole tapahtunut mitään näitä kuulumisia kummempaa. Paitsi viikko ennen äitienpäivää, kun kiekkopoika palasi pohjoisesta muuttokuorman ja tyttöystävän kanssa kesäksi tänne töihin ja asumaan kotiin-kotiin. Matka kesti omasta näkövinkkelistäni tuskallisen pitkät 12 tuntia, joiden jälkeen ei tullut turvavälit mieleenkään, vaan rutistettiin kaikki toisiamme pitkään ja hartaasti monen kuukauden edestä. Samaa perhettä kun ollaan ja samassa talossa jatkossa asutaan. (Olen sitäpaitsi väsynyt siihen, että omaa kuuliaisuutta käsidesien ja turvavälien sun muiden suhteen pitää joka käänteessä erikseen korostaa, kun alkaa kuitenkin olla aika itsestäänselvää asiaa).
Purkuhommat puolivälissä
Täältä miniän matka jatkuu kesätöihin Helsinkiin ja pojan loppukesästä maailmalle. On solminut tulevalle kaudelle pelaajasopimuksen maahan, jossa on eletty jo pitkään neljän seinän sisällä, eikä rajojen aukeamisen ajankohdasta ole vielä täyttä varmuutta.
Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään huolissani mistään, mutta olen luvannut noudattaa pojan "Älä äiti sää nyt stressaa, kun en minäkään"- pyyntöä ja luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Aikaa lähtöön on vielä kolme kuukautta, joten koitan nyt vaan keskittyä elämään tässä hetkessä tällä kesäksi tuplaantuneella kokoonpanolla. On jo neljäs kesä näin ja aina ollaan ihan mutkattomasti takaisin yhteiseloon sopeuduttu, vaikka tahoillamme onkin totuttu elämään. Enkähän joudu huolehtimaan mistään ylimääräisestä, koska nuoripari hoitaa ruokapuolenkin itse. Ei tarvi joka käänteessä kysellä, mitä tuon kaupasta, kun en enää itse tiedä, enkä kumminkaan ymmärrä tuoda riittävästi. Jaksan vaan ihmetellä, kuinka paljon joku voi syödä, mutta on kulutuskin vähän eri kaliiperia kuin meikäläisellä.
Näissä tunnelmissa tällä kertaa ja nyt sitten vaan odottelen, mistä suunnasta se puu kaatuu.
PS. Kun olin kirjoittanut tämän valmiiksi, kävin lukemassa maaliskuisen tekstini ja totesin, että aika pitkälle tuli näköjään vanhan toistoa, mutta päätin kuitenkin olla poistamatta tätä, koska muuten olisi jääneet kuvatkin laittamatta talteen.
