Sivut

torstai 28. joulukuuta 2017

VIIDEN PÄIVÄN PÄÄN NOLLAUS


Takana on viisi peräkkäistä vapaapäivää ilmaan minkään valtakunnan stressiä, suorittamisen pakkoa, herätyskelloa, aikatauluja tai ennalta sovittuja tapaamisia, ja olen ihan kuin eri ihminen. Sellainen jotenkin ihan hirmu levollinen ja rauhallinen (vai onko nuo yksi ja sama asia..).

Eniten ehkä ihmetyttää se, etten ole tuntenut minkäänlaista tarvetta tehdä mitään hyödyllistä (johon töissään ahkera, mutta kotioloissa täydellisen joutenolon mestari ukkeli kommentoi, että "Nyt tiedät, miltä musta tuntuu joka päivä" :)).  Yleensä kun viimeistään parin päivän paikallaaonolon jälkeen tulee olo, että tässä on jo tarpeeksi rötväilty, ja alkaa omatunto kolkuttaa. Nyt ei. 






Edes liikkumaan ei tullut lähdettyä päivittäisiä ukkelin kanssa lampsittuja lenkkejä enempää, enkä ottanut murhetta siitäkään, mikä sekin on itselleni epätyypillistä. Asiaa toki auttoi se, että eipä olisi ollut paikkaa minne mennäkään, koska kaikki olivat kiinni. Hyvä vaan. Ei jäänyt vaihtoehtoja.

Vähäiset jouluvalmistelut hoituivat niin, etten tehnyt käytännössä yhtään mitään. Viikoksi joulutauolle kotiin tullut vanhempi poika ilmoitti, että "Mulla on hyvin aikaa. Voin käydä hakemassa kuusen ja kinkun ja pestä sen joulujääkaapin" (Meillä on tallissa jemmassa "rippikaapiksi" nimetty pieni varajääkaappi, joka ostettiin aikanaan käytettynä muutamalla kympillä ensimmäisiä rippijuhlia varten, että saatiin kakut mahtumaan. Sieltä se kaivetaan aina esiin, kun tarvitaan ekstrasäilytystilaa keittiön niinikään pienen perusjääkaapin lisäksi).

Myös ruokakauppareissu hoidettiin yhdessä pojan kanssa yhden pysähdyksen taktiikalla ilman sen kummempaa ennakkosuunnittelua. Käveltiin hyllyvälit läpi ja valittiin varsin maltillisesti, mitä tarvittiin. Eikä tarvinnut itse edes kasseja pakata tai kantaa, kun poika hoiti senkin homman. Helppoa.  Ukkelin kanssa siivottiin perjantaina suitsait ja se oli siinä.






Tuntuu vähän hassulta enää laitella tänne mitään kuusikuvia, mutta oikeastaan se on tuo ikkunasta aattona tulvinut auringonvalo, jonka takia sen teen. Kuusen koristelun suhteen iski vähän tenkkapoo, kun muistin, että olen myynyt kaikki koristeet kirpparilla. Onneksi vintin kaappien perältä löytyi sentään vielä jotain, joka oli ihan riittävästi. Oikeasti kuusi on mielestäni kauneimmillaan ihan vaan pelkillä kynttilöillä varustettuna.



Pieni lasienkeli näyttää kuvassa kovalta ja kolhitulta, mutta  on oikeasti sievä.



Kattauksesta olen suorastaan ylpeä, vaikka se varsin vaatimaton onkin. On silti kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon enemmän kuin meillä yleensä. 

Onnekseni kukaan ei muistanut kaapissa olevien tonttulautasten olemassaoloa, koska punainen väri ei olisi houkuttanut yhtään.  






En ole varma, onko tuo pellavainen pöytäliina oikeasti pöytäliina ollenkaan, vaiko kenties lakana, mutta eipä sillä väliä. Oli justiin sopivan "ei se oo niin justiinsa" meidän pöytään. Eikä kukaan edes tipauttanut siihen ensitöikseen rosollia niinkuin vähän ennakoin. Yleensä se olen minä itse, joka tarkkailee kyllä muita, mutta lopulta itse sohlaa.






Servettien olisin toivonut olevan kankaisia, mutta koska niitä ei ollut, paperisilla mentiin. Eikähän noita kanelitangoista ja pihalta haetuista katajanoksista värkkäämiäni koristehässäköitä ollut edes tarkoitus saada irti. Serveteistä olisi tullut silkkaa paperisilppua.






Kuvissa vilahtava vihreänvalkoinen tonttu jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Se löytyi aattoaamuna meidän postilaatikosta joulupaperiin käärittynä, mutta kääreessä ei ollut sen enempää lähettäjän kuin vastaanottajankaan nimeä. Vähän tuli epävarma olo sen suhteen, oliko se meille tarkoitettukaan, vaiko kenties sujahtanut vahingossa väärään laatikkoon. Vähän epäilin, että joku poikain salainen ihailija olisi sen saattanut tuoda, mutta ukkeli oli sitä mieltä, että ennemminkin hänen :). Vähän empi, voiko lähteä uloskaan, ettei fanit nappaa nurkalla.. 

Tonttu on jotenkin ihan hirmuisen symppis ja kotiutunut meille, joten haluaisin kiittää sen tuojaa, jos tietäisin, kuka on kyseessä. Surku tulee, jos sitä joku tulee pyytämään takaisin. 

Tänä jouluna tapahtui sellainenkin ihme, että tuli ties kuinka monien vuosien jälkeen kaivettua lautapelit esiin, koska muistikuvissa oli vähän epäselvyyttä siitä, kuka oli "Muuttuva labyrintti"-pelin mestari menneiltä ajoilta. Itse kyllä muistin hyvinkin, että hävisin aina perheen pienimmälle, mutta isoveljensä taas muisti voittaneensa pikkuveljensä aina, joten se oli revanssin paikka. Olikin tosi mukavaa pitkästä aikaa, vaikka olen vähän luokitellutkin nuo lautapelitouhut ennemminkin some-kliseisiin ja epäillyt tekemisen todenperäisyyttä. Lopulta vuoden 2017 mestariksi selviytyi kolmannen erän jälkeen perheen kuopus, ja häviäjäksi jäänyt isoveli tunnusti reilusti tappionsa. Vähän eri meininki kuin ennen vanhaan, kun häviäjä olisi poistunut näyttävästi paikalta ja heittänyt siinä mennessään pelin ja nappulat nurkkaan..





Sen lisäksi, että on tullut vaan oltua jouten, olen myös pitkästä aikaa puuhaillut kaikkea jonninjoutavaa. Sellaista mieluisaa, jolle ei normaalisti riitä jaksamista, aikaa tai valoa, vaikka toivoisinkin. Niinkuin nyt vaikkapa aamukahvihetken kuvaamiselle. 

Tuon kauniin kupin ostin H&M:stä ennen joulua ihan vaan itselleni, koska ukkeli juo kaiken kahvista punaviiniin aina samasta mukista, joten hukkaan olisi hänen kohdallaan mennyt. 

Ajattelin kokeilla, josko aamukahvi maistuisi jotenkin erilaiselta, jos sen juo kauniista kupista, eikä aina niistä iänikuisista tylsistä mukeista mallia "perus". Ja maistuuhan se. Muuten kuva on kylläkin pienimuotoisesti lavastettu. Oikeasti tähtipipareiden paikalla oli sama vanha jälkiuunileipä kuin joka ikinen aamu muutenkin, mutta ei olisi näyttänyt yhtään niin hohdokkaalta sädehtivän kupin rinnalla.

Poikien lahjat hoidettiin tänäkin jouluna lähinnä helppojen lahjakorttien muodossa, joista osa ihan perushyötykäyttöön eli ruokaostoksia varten. 

Ukkelin lahja tuotti isosti päänvaivaa, koska ihan oikeasti ei halua koskaan mitään, jos ei ole mitään erityistä tarvetta. Siispä päädyin ostamaan hälle uuden pölynimurin :). On meistä innokkaampi imuroija, ja on jo pitkään tuskaillut, kun vanhasta ei enää lähde suutin irti. Yhdessä pojan kanssa valittiin miehekäs musta malli led-näytöllä. Oli hyvässä tarjouksessa. Kotona huvitti, kun katsottiin tarkemmin imurin pakkauslaatikkoa. Siinä oli kuva kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutuneesta imuroivasta herrasmiehestä. Että ihan nappiin meni valinta. Tarvinnee vaan uusia ukkelin garderobi, että löytyy siivoushommiin jatkossa asianmukainen kulmapaita..  

Itse sain iloiseksi yllätyksekseni mehulingon, jolla pystyy tekemään paljon muutakin. Samalla tunnen kuitenkin vähän huonoa omaatuntoa, koska tiedän lingon olleen omalla mittapuullani kallis. Että tuleeko sitä varmasti koko rahalla käytettyä. Haluan uskoa, että tulee. 

Eilen poikkesin töitten päälle Lidlissä hakemassa vähän perusaineksia ensi alkuun. Harjoittelen simppeleillä ja perehdyn niihin muihin ohjeisiin myöhemmin. Harmitti vaan, kun tänään unohdin ottaa töihin mukaan kahvin tilalle tekemäni porkkana-appelsiinimehun. Däämm.






Tässä tuli nyt aika paljon yleensä välttelemääni toistoa, kun olen näitä samoja kuvia ja höpinöitä myös Instagramin puolella julkaissut, kun on ollut pitkästä aikaa virtaa siihenkin puuhaan. Mutta josko tämän vaikka voisi antaa itselleen anteeksi nyt, kun olen muutenkin muuttunut. Kunnes taas ihan oikea arki alkaa.

Piti toivotella teille onnellisia loppuvuoden päiviä, ja toivottelenkin toki, mutta koska alkavat käydä varsin vähiin, lisätään tuo tuleva vuosi samaan syssyyn.

Kuva on otettu terassin laseista joulupäivän aamuna.





Kuulumisiin.


t. Annukka

maanantai 4. joulukuuta 2017

JOKAVUOTISTA JOULUPOHDINTAA


Täällä ollaan taas elävien kirjoissa, mikä tuntuu ihan mahtavalta, mutta samalla olo on vähän sellainen pöllähtänyt. Ihan kuin olisin herännyt jostain koomasta tai vähintäänkin horroksesta, ja noussut jostain pimeistä syövereistä takaisin maan pinnalle tajuamaan, että nyt eletään jo joulukuuta.

Elämä kaikkialla ympärillä tuntuu keskittyvän pelkkään jouluun ja sen odotukseen, mutta itse en oikein osaa hypätä samaan kelkkaan. Vai pitäisikö sanoa rekeen. Ja se taas laittoi jälleen kerran pohtimaan omaa joulusuhdettani. Melkein meinasin siitä jo viikonloppuna alkaa kirjoittelemaan samalla kun kuuntelin kuinka sade piiskasi pimeydessä ikkunaan. Vaan koska hullu paljon töitä tekee, viisas (vai sittenkin laiska) pääsee vähemmällä, kaivelin esiin liki päivälleen kaksi vuotta sitten otsikolla "Jouluihminen vaiko eikö" kirjoittamani tekstin, jonka itse muistin vasta vuoden ikäiseksi.

Mikään ei näy noista ajoista muuttuneen. Paitsi että tänä vuonna pilkkopimeillä pihoilla loistavat kausivalot ja kynttilät ovat tuntuneet jotenkin entistä lämpimämmiltä ja tervetulleemmilta. Johtuu ehkä siitäkin, että enää harvemmin (omasta mielestäni onneksi) näkee mitään silmiinpistävän neonvärisiä valokaapeleita, vaan suunta tuntuu olevan ennemminkin luomuun päin kallellaan, joka on sitä, mistä itse tykkään. 

Mutta tässä näitä ajatuksiani parin vuoden takaa (klik). Sieltä saattaa löytyä myös se oma kommentti, josta voi tarkistaa, onko oma joulumieli samanlainen vai erilainen kuin kaksi vuotta sitten.






Toivottelen kaikille mitä parhainta tulevaa Itsenäisyyspäivää!

Meillä keskiviikko kulunee kotisohvalla maagisia Linnan juhlia tölläten. (Hassua, miten ohjelma, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, jaksaa silti omalla tavallaan vuodesta toiseen koukuttaa).