Sivut

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

JOULU KAAPISSA

Varoitus: sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää järjestyksen ihmisiä

Vierastan ja vähän välttelenkin kirjoittelua yleisistä juhlapyhistä, koska aihe on yleensä loppuunkulutettu siinä vaiheessa, kun itse vasta heräilen koko asiaan. Mutta nyt oli jotenkin niin poikkeuksellisen hyvä joulunaika, että mieli tekee sitä muutamalla sanalla (hehheh) muistaa. Joskaan luvassa ei ole kauniita kuvia kattauksista tai mistään muustakaan, vaan enimmäkseen ihan jotain muuta.

***

Joulua edeltäneeseen aikaan mahtui monenmoista stressiä ja kaiken muun ohella jännitin sitä, pääseekö vanhempi poika jouluna lopulta käymään koti-Suomessa vai ei pääse. Ja jos pääsee, niin saako lentoja vai onko kaikki edelleen peruttu. Ja jos saakin lennot, niin selviääkö ilman koronatartuntaa, jos samassa koneessa on joku tartuttaja jaajaaajaaaa..... Ihan loputonta vatvomista omassa stressaantuneessa pikku päässäni ja loppupeleissä onneksi myös täysin turhaa, koska kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Finnair palautti suorat lennot lähimmältä kentältä täsmästi samana päivänä, kun pojan pariviikkoinen joulutauko harjoituksista alkoi, kone oli puolityhjä, kukaan ei sairastunut, ei myöskään jatkomatkallaan Helsingistä pohjoiseen miniän perheen luo, eikä paluumatkalla sieltä viikon päästä tänne kotiin-kotiin, joten sain huokaista helpotuksesta.


Yritin ottaa kuvan pojan lahjaksi kehystämästä valokuvasuurennoksesta, jossa näkyy nykyinen asuinpaikkansa, mutta ottaa näköjään ympäristöstä heijasteita. Vaan jylhät on maisemat silti.


Tänä vuonna oltaisiin hyvin voitu viettää joulu siellä kuuluisassa kaapissa ja hilkulla oli, ettei niin käynytkin, mutta pahus kun unohdin koko suunnitelman. Käytin nimittäin ennen pyhiä varmaan parisen viikkoa vintin varastotilan raivaukseen ja järjestämiseen. Ihan jäätävä urakka, jota olen ollut aikeissa aloittaa jo monen monta kertaa aiemmin, mutta aina lamaantunut avattuani yhden kuudesta leveähköstä liukuovesta, joiden takana olevaan tilaan on parinkymmenen vuoden aikana kirjaimellisesti vaan työnnetty jos jonkinmoista sekalaista kampetta. Sellaista, jolle ei ole ollut enää käyttöä tai ainakaan akuuttia tarvetta, mutta jota ei ole samantien hoidettu eteenpäin tai edes säilötty asiallisesti. 

Ylittää kyllä jopa oman häpeäkynnykseni, mutta koska itse itse rakastan kaikenlaisia kaameita "ennen"-kuvia,  joiden rinnalla "jälkeen"-tilanne näyttää aina yhtä voimaannuttavalta, lataan tähän muutamia välivaiheita, jotka näyttivät hetkellisesti pahemmilta kuin lähtötilanne. Paitsi että näissä komeron lattia jo näkyy, toisin kuin alkuvaiheessa..




Mitäpä näihin lisäämään


Tässä on osa sisällöstä lajiteltuna ja lähdössä kiertoon. Mustissa jätesäkeissä on pestyjä peittoja ja tyynyjä, joita tarjosin löytöeläinkotiin, mutta siellä oli jo ylitarjontaa tekstiileistä, joten päätyivät sitten kaatikselle maksulliseen energiajätteeseen. Tasolla olevat punotut korit, juomalasit ja mitä noissa koreissa nyt sitten olikin vein syöpäyhdistyksen kirppikselle, kun olin ensin soittanut ja kysynyt, ottavatko vastaan. En halunnut siirtää kysymättä omaa ongelmaani eteenpäin.


Elektroniikkaromua kertyi lopulta pari korillista

 Kun kuormaan lisätään vielä tyhjät pahvilaatikot, piti piti jo peruuttaa ulos ulko-ovesta, että sain kaiken mahtumaan kuvaan Lisäksi lähti sisustustavaraa siskolle ja mm sohvanpäälliset appiukolle, kun olin heiltäkin ensin kysynyt, huolivatko. 


Touhuani sivusta seurannut mies kysyi, että "Miksei vaan tilata siirtolavaa ja heitetä kaikkea sinne?", mutta se ei tullut kysymykseenkään, koska olisi mennyt monta kivaa muistoa siinä mukana. Ja esimerkiksi nämä komeilla pulisongeilla varustetut aurinkolasit, joilla savolainen pottunokka (ukkelin oma kuvaus itsestään) muuntui Elvikseksi



Mutta niin vaan valmista tuli ja nuoremman pojan pakotin yhtenä viikonloppuna kotona poiketessaan istumaan kanssani kaappiin ja ihastelemaan tyhjää tilaa ja järjestystä :). Tarkoitus oli myös nauttia siellä jouluglögit koko porukalla, mutta unohtui.


Tässä ollaan jo loppusuoralla. Laatikoissa poikien vanhat legot, Aku Ankat, Aku Ankan taskukirjat, joita pikkuveljeni on kerännyt alkaen numerosta 1 sekä poikien tarha- ja kouluaikaisia piirustuksia ja muita askarteluja, joiden seasta löytyi ihania juttuja, joiden voimalla jaksoin jatkaa. 


Ja siis projekti ei millään tavalla liittynyt jouluun, vaan oli itselleni ennemminkin terapeuttista  hyötypuuhastelua (ainakin alkuvaiheessa), joka piti ajatukset stressin aiheista sivussa. Kunnes homma hyydytti loppumetreillä niin, että tunsin olevani paremminkin terapian tarpeessa. 


Taas mahtuu kulkemaan töihin (etätoimistoni pilkottaa tuolla vinon vinon oviaukon takana)


Näkymä officelta käsin toiseen suuntaan


Raivausprojektista tuli paitsi voittajafiilis ja puhdistunut olo, myös vissiin jotain lisävirtaa, koska löysin itseni virittelemästä valosarjoja pihalle ennätysmäisen aikaisin ja enemmän kuin vuosiin. Niitä päätyi surkeassa kunnossa olevan pihlajan oksille, kadunpuoleiseen pensaaseen, takapihan pikkukuuseen, autokatoksen kaiteeseen ja terassin katossa kohta 15 vuotta roikkuneeseen oksaan. 





Lumettomaan pimeään on alkanut ikävä kyllä jo tottua, tai ainakin hyväksyä sen, mutta varmaan tämän loppuvuoden yleinen synkkyys sai kaipaamaan lisävaloa. Ja pimeällä kotiin palatessa tuli hyvä ja lämmin fiilis valosarjojen tuikkeesta.

Muita kummallisuuksia omassa tekemisessäni oli myös se, että päädyin leipomaan mm taatelikakkua, joka on varmaan se kaikkein helpoin ja tavanomaisin kaikista maailman leipomuksista, mutta itselleni se oli jo paljon. Yleensä satunnainen leipomisinto tyssää siihen, että meillä ei ikinä ole sokeria tai vehnäjauhoja, joita kumpiakaan ei käytetä mihinkään, eikä huvita lähteä niitä varten erikseen kauppaan. Mutta nyt olin viitseliäs ja ai vitsit, mutta kakku olikin hyvää, kun pari päivää annoin jäähtyä terassilla ensin. Paitsi että ei se pelkästään jäähtynyt, vaan jäätyi kiinni vuokaan, josta jouduin sen vähän väkivalloin kaivamaan irti.



Pipareitakin tein ja mietin, kuinka ihanan helpolla siitäkin hommasta itsensä ymmärtää nykyään päästää. Lapsuudessa kun jouduin aina jouluisin paistamaan yksin 10 litran ämpärillisen taikinaa. Se oli ihan hirveää.
Nyt vaan sulatin parin valmiin pellillisen verran valmistaikinaa, käytin pelkkiä sydänmuotteja ja kaulin taikinan sekaan Mansikkatilanmailla Tainalta lainaamallani idealla Marianne Crushia (Taina tosin murskasi sekaan ranskalaisia pastilleja).



Kuusi oli tänä vuonna pettymys, koska se ei tuoksunut millekään, eikä ollut muutenkaan yhtään niin nätti kuin yleensä. Ja siis ihan itse sen valitsin toisin kuin yleensä, kun vanhempi poika on hoitanut kuusivastaavan hommia.

Joulukukkina oli valkoisia tulppaaneja ja havuja, ei muuta. 

Vähän harmittaa, ettei tullut otettua yhtä kännykkäkuvaa kummempaa kattauksesta, joka oli varsin simppeli, mutta jossa käytin itse keramiikkakurssilla tekemiäni astioita. Tuli hyvä mieli siitä, että niillekin löytyi järkevää käyttöä, eikä vaan kaapin täytettä. Myös tarjoiluastioina oli tekeleitäni.


Pöytäliinana on makuuhuoneen vanha pimennysverho

Isäni (pojille paappa) ja äitipuoleni (pojille mumma) pyydettiin meille aattona syömään ja olikin tosi ihana istua saman pöydän ääressä pitkästä aikaa. Ja isälle jonkunsortin helpotuskin varmaan, koska on joutunut ensimmäistä kertaa elämässään vastuuseen ruokahuollosta, kun mumma mursi jalkansa reilu kuukausi sitten ja kulkee keppien varassa jalka kipsissä. Isä vähän rehvasteli, kuinka jo tietää mistä hyllystä maksalaatikko kaupassa löytyy ja kuinka se lämmitetään. Ihan kehityskelpoinen yksilö siis, kun on kuitenkin vasta muutamaa päivää vaille 86-vuotias :). 

Muuten en aatosta kirjoittele mitään, koska en pysty mitenkään kuvailemaan sitä sydämessä läikehtivää lämpöä, jota tunsin molempien poikien läsnäoloa kohtaan ja jota vaalin hiljaa mielessäni. Meillä on vaan niin hyvä olla yhdessä, eikä siihen tarvita muuta kuin se, että istutaan kuin sillit suolassa sohvalla ja katsotaan kaikki Luottomiehen jaksot putkeen, vaikka kolme meistä neljästä on ne jo useampaan kertaan nähnyt.


Joulupäivän perinteeksi muodostunut granaattiomena-grillijuustosalaatti 


Itsenäisyyspäivänä puolukanvarvuista ja tekemistäni posliinisavihelmistä väsäämäni kranssi unohtui lopulta liki kolmeksi viikoksi terassille odottamaan sopivaa sijoituspaikkaa, mutta päätyi Tapaninpäivänä lopulta jo vähän kuivahtaneena keskelle ruokapöytää, jossa taas jo istuttiin ukkelin kanssa kaksin poikien matkustettua takaisin omiin koteihinsa.



 

Oli mielestäni aika kaunis, mutta eihän se siinä saanut olla kuin pari päivää, kun jo tarvittiin tilaa arkiselle aamun sanomalehtikatsaukselle.

Pidin jouluviikolla kolme päivää kesälomarahavapaita, joten lomaa kertyi ruhtinaallinen viikko putkeen. Sen jäljiltä olo oli levännyt, mieli rauhallinen ja jotenkin ihmeellisen levollinen. Harmi vaan, että alkoi jo osoittaa vähän rakoilun merkkejä, kun palasin töihin, mutta välipäivät onneksi menevät vielä aika lunkeissa merkeissä, joten ehtii totutella ennenkuin varsinainen rutistus taas alkuvuodesta alkaa.

Emma oli kirjoittanut ihan mahtavat aakkoset menneestä vuodesta ja mieli tekee miettiä omia vastaavia, mutta ensin pitää unohtaa lukemani, etten ota vaikutteita ainakaan tietoisesti. 

Ihan mahtavaa vuodenvaihdetta kaikille ja tulevalle vuodelle sellainen harras pyyntö, että jos saisi taas viettää sitä ihan vaan mahdollisimman tavallista elämää.