Aloitin 29.8. kirjoittamaan näin:
Kolmen viikon kesälomani päättyi reilut pari viikkoa sitten ja yleensä olisin tässä vaiheessa jo tarmoa täynnä ja täysin tottunut arjen rutiineihin, mutta nyt ei vaan meinaa oikein irrota mikään, vaan alakulo vaivaa edelleen.
Syitä moiseen mielen poikkeustilaan on muitakin, mutta se josta en meinaa päästä millään yli, on itselleni todella tärkeäksi muodostuneen 30-vuotisen suhteen päättyminen. Ei kuitenkaan avioeroon, vaan konkurssiin.
Olen täällä aiemminkin kertonut, kuinka onnellisessa asemassa olen ollut, kun samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa on sijainnut puitteiltaan taatusti Suomen kaunein liikuntakeskus, jonka henkilökunnasta ja tutuiksi tulleista kanssaliikkujista on muodostunut itselleni todella tärkeä yhteisö ja samalla ikään kuin joukko työkavereita, joita itselläni ei yksin toimistolla pakertavana ole (paitsi etänä).
Tieto konkurssista tavoitti lomalla ja se veti mielen todellakin matalaksi. En murehtinut sitä, että olin juuri ehtinyt ostaa puolivuosikortin, josta en rahojani takaisin saa, vaan sitä, että en tiedä mihin jatkossa menisin, koska mitään vastaavaa kokonaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja sitä, että ihana uskollinen ja sitoutunut henkilökunta, joka jaksoi hymyillen liikuttaa loppuun asti, joutui irtisanotuksi. Taas yksi syy kirota korona alimpaan mahdolliseen helv......iin, koska koronan mukanaan tuomien ryhmärajoitusten ja sulkujen syytä tämä kaikki alunperin on. Tauosta tuli niin pitkä, että ihmiset päätyivät sillä välin etsimään muita keinoja liikuttaa itseään tai ehkä lopettivat liikkumisen kokonaan, eivätkä enää palanneet takaisin siinä määrin, että liikuntakeskuksen toimintaa olisi ollut mahdollista ja kannattavaa jatkaa. Niin surullista, koska yritys oli sitkeän ja vahvan naisen luomus ja elämäntyö, jolla oli valtava merkitys koko tälle kaupungille ja niin monien ihmisten terveydelle.
Tuskaani ei varmasti läheskään kaikki ymmärrä, koska "onhan noita saleja ja jumppia muuallakin", mutta tässä ei nyt ole kyseessä pelkkä liikunta, joka sinällään on itselleni ihan jo mielenkin kannalta lähes elinehto. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä arvostaa tuttuja ja turvallisia paikkoja ja ihmisiä. Tai ainakin minä arvostan.
Mutta koska tästä on pakko päästä eteenpäin, olen tulostanut jääkaapin oveen kaikki mahdolliset ohjatut liikuntavaihtoehdot ja ehtinyt käydä kokeilemassa jumppia niin kuuman kosteassa uimahallin yläkerrassa kuin vanhan koulun jumppasalin kivikovalla lattialla. Niistä se on sitten vaan koottava itselle sopiva kokonaisuus tuttujen vesijumppien lisäksi, että pysyy pää kasassa. Enkä kyllä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan nykyisestä olotilastanikaan, joka on painettu tuohon 30-vuotisesta yhteisestä taipaleesta muistuttavaan paitaan.
Otin kuvan ukkelille joskus alkukesällä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin,
olin lähdössä jumpalle ja oli niin kertakaikkisen hyvä fiilis.
Toinen tyhjiön tähän syksyyn aiheuttanut asia on se, etten päässyt itselleni niin ikään tärkeäksi henkireiäksi muodostuneelle keramiikkakurssille, koska en muistanut ilmoittautua samalla minuutilla, kun ilmoittautuminen aukesi. Hoksasin asian vasta muutaman päivän päästä, mutta se oli jo myöhäistä. Kertoo aika hyvin kurssin suosiosta.
Selailin sitten opiston muuta tarjontaa ja mietin, mitä muuta luovaa voisin tehdä.
Alkuun tuntui siltä, että voisin oikeastaan mennä rennon maalauksen kurssille, akvarellimaalauskurssille, posliininmaalauskurssille, lasinsulatukseen, tiffany-lasitöitä tekemään ja itseasiassa vähän joka paikkaan. Kunnes palasin järkiini ja muistin, etten enää tykkää tiffanytöistä (joskus nimenomaan halusin tehdä niitä, mutta siitä on aikaa), enkä valkoposliinista, johon en keksisi varmaan muuta maalattavaa kuin jotain helppoja kukkia, joista en varsinkaan astioissa tykkää. Enkä myöskään ole mikään taiteellinen maalarityyppi, jollaiseksi tuskin kurssilla muuttuisin, joten valitsin lopulta enemmän omalta jutultani kuulostavan, mutta samalla itselleni täysin uuden tuttavuuden kalligrafian sekä kahden yksittäisen lauantain keramiikkalyhytkurssin. Ilmoittauduin myös jonoon kolmen kerran rakukeramiikkakurssille, johon sittemmin sainkin paikan, joten onhan sitä siinä jo täytettä syksyn pimeisiin iltoihin. Ja mielellään saisi olla päiviinkin, koska syyskuun alusta alkaa lomautus rakennusalalla vallitsevan synkän tilanteen vuoksi.
Edit 13.9.23:
Tilanne on tänään jo täysin toinen kuin mihin tuo alavireinen osuus reilut pari viikkoa sitten päättyi.
Kuukauden päivät se otti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas oma itseni ja se tuntuu hyvältä.
Arki koostuu nyt vähän toisenlaisista palasista kuin ennen, mutta siinä on silti sopivasti tuttuutta (ehkä perinteinen "uutta, vanhaa, lainattua" sopii aika hyvin tähän) ja koen, että kaikkea on myös sopivassa määrin (paitsi töitä). Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan niin, että tasapaino säilyy. Se on itselleni tärkeää.
(Keskuri = keskuskoulu, jossa olen alkanut maanantaisin käymään kuntojumpassa ja heti siihen perään kehonhuoltotunnilla)
Sen verran uusiksi meni harrasteet, että oli pakko jo alkaa merkitä asioita kalenteriin, ettei tarvi pitää kaikkea päässänsä muistissa tai tarkistaa kaupungin sivuilta tai kurssi-ilmoittautumisista moneen kertaan.
Kuun viimeisellä viikolla on edessä jo kauan sitten asiakkaan toiveesta sovittu työmatka, jota alan varmaan tässä piakkoin stressaamaan, mutta senkin suhteen olen ollut ihmeen rauhallinen. Syynkin siihen tiedän (liittyy liikuntaan sekin), mutta palaan siihen ja muuhun mielenpäällä olevaan myöhemmin.
Nyt koin tärkeäksi kirjoittaa aloittamani tekstin ikäänkuin loppuun, että pääsen jatkamaan puhtaalta pöydältä.
Tänään on ensimmäinen kalligrafia-ilta ja vähän jännittää. Lähinnä se, olenko ainut ensikertalainen (sehän ei sinällään haittaa, mutta voi tulla alkuun orpo olo) ja millaisia muita tyyppejä kurssilla on.
Uskon, että monenlaisia, mutta mukavia niinkuin keramiikankin parissa. Ja sama mielenkiinnon kohde joka tapauksessa yhdistää.
Huomenna lähden ystävän kanssa käymään pitkästä aikaa Habitare-messuilla katsastamassa mitä kaikkea kaunista sieltä löytyy. Sekin piristää.
Hyvinkin elossa siis ollaan ja tuntui kivalta palata pitkästä aikaa tänne.
