Sivut

tiistai 19. helmikuuta 2019

"EN VÄLITÄ, MITÄ MUUT MINUSTA AJATTELEVAT" (?)


Päädyin jostain syystä pohdiskelemaan usein kuultua lausetta "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat".

Että onko asia tosiaan noin? 

Omalla kohdallani tulin siihen tulokseen, että minä ainakin välitän.  Olettaen, että "muut" tarkoittaa tavalla tai toisella omaan elämääni kuuluvia ihmisiä, ei satunnaisia vastaantulijoita tai muuten tuntemattomia, jotka eivät edes voisi ajatella mitään, koska eivät minua tunne.

Voin olla väärässä, mutta arvelen, että tuon "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat"- lauseen takana on ainakin toisinaan epävarmuutta tai epämukavuuden tunnetta jostain omasta tekemisestä tai valinnasta, joka mantran ääneen lausumisella  halutaan verhoilla vahvuudeksi.

Ja silloinkin, kun ihan  oikeasti ei välitä, luulen, että tarkoitetaan ennemminkin sitä, ettei välitä siitä, mitä joku muu ajattelee jostain omasta yksittäisestä valinnasta, tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, joka on ihan eri asia kuin se, mitä itse tarkoitan.  Minä kun en jotenkaan usko tai halua uskoa, että meistä kenellekään on ihan täysin samantekevää, mitä meistä ajatellaan ihmisinä. Ja se on se, jota sana "...minusta..." pohdinnan aiheena olleessa lauseessa mielestäni meinaa.

Ja jos nyt vielä vähän jatkan tätä satunnaista hajatteluani, lopputulos omalla kohdallani on se, että pääsääntöisesti "En ajattele, mitä muut minusta ajattelevat", koska en koe olevani erityisen kiinnostava. Ja jos ajattelenkin, niin haluan uskoa, että enimmäkseen ihan hyvää.  Tai ei ainakaan pääsääntöisesti mitään erityisen pahaa.





Kiinnostaisi tietää, mitä te muut tuosta alkuperäisestä lauseesta ajattelette, jos jotain ajattelette, käytättekö sitä itse  tai millaiseen yhteyteen sen mielessänne liitätte?  Tai ihan mitä vaan.. 


keskiviikko 13. helmikuuta 2019

KUOSIA JA MUITA KUULUMISIA


En enää muista, milloin olisin viimeksi vaihtanut meillä kotona verhoja yhteenkään huoneeseen. Useista vuosista puhutaan joka tapauksessa.

Liekö kyseessä yleinen laiskuus vai ihan vaan se, että olen ollut riittävän tyytyväinen nykyisiin. Varmaan molempia, mutta melkoinen ero entisaikoihin, kun vielä ompelin erikseen joulu-, pääsiäis-, kesä- ja talviverhoja laskoksilla ja ilman,  ja vaihdoin jopa sohvaan päälliset vuodenaikojen mukaan.  Aina välillä mietin, miten sitä onkin jaksanut, viitsinyt ja ehtinyt tehdä vaikka mitä justiin niinä vuosina, kun kaiken järjen mukaan aikaa ja jaksamista olisi pitänyt olla kaikkein vähiten. 

Mutta nyt siis kaikkien näiden vuosien ja enimmäkseen yksiväristen sävyjen jälkeen yllätin itseni ihastumasta ruokakauppareissulla Vallilan varsin kuosikkaisiin verhoihin, jotka väriensä puolesta olisivat sopineet meillä yhtä hyvin keittiöön tai olkkariin, mutta päätyivät nyt kuitenkin makuuhuoneeseen vanhojen beigen väristen pimennysverhojen tilalle. 

Kuosien kaveriksi ostin valkoisen pimentävän rullaverhon, joka tuntui tavallaan vähän torttua tortun päälle-hommalta, kun ikkunoissa on sälekaihtimet ennestään, mutta herkkäunisena tarvitsen pimennetyn huoneen, vaikkei hyväuninen ukkeli sitä ymmärräkään. Sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet, jotka on yöllä kiinni". No onpa hyvinkin, mutta nekin ilmeisen läpinäkyvää tai muuten vaan ohutta sorttia,  koska ihan kaikki valo pilkottaa läpi. Ja sitä meidän makkarissa riittää, kun on sattumoisin etelän puolella, ja suoraan kohdalla on myös varsin kirkas katulamppu.





Toisin kuin olisi voinut kuvitella, kuosi ja raidat eivät riitele keskenään, eikä huoneesta tullut levotonta, vaan melkeinpä päinvastoin.  Ja piristävää, mutta rauhoittavaa käydä nukkumaan, kun pitkästä aikaa on jotain uutta. 




Ukkelin musta, vihrein viisarein varustettu kellonmöhkälekään ei enää hyppää taustasta silmille. Korville kylläkin edelleen, koska ääni on ihan kamala.





Saman Glamour-sarjan (hieman ihmettelen tuota suunnittelijan nimivalintaa, joka ei mielestäni vastaa kuosia ja kangasta ollenkaan) tyynynpäällinen sai kaverikseen tummanvihreän Jyskin samettityynyn. Enempiä sivuun joka ilta siirrettäviä tyynyjä tuskin tulee, mutta olen pikkuhiljaa alkanut taipumaan sängynpäädyn kannalle, vaikka tähän asti en ole sellaista halunnut. Ukkelille kuulemma käy oikein hyvin sillä ehdolla, että päädyssä on peili. Hehhee. 

Entäpä mitäs sitten muuta? 

Lumityöt on niin kulunut aihe, ettei niistä sen enempää. Olen ottanut ylimääräisen treenin kannalta, ja joitakin kymmeniätuhansia kiloja on tullut iltojen iloksi kolailtua aina vaan korkeammiksi käyvien kasojen jatkoksi. Vesimärkä versio vaan alkoi olla niin painavaa, ettei enää omat voimat riittäneet, vaan piti pyytää ukkeli vahvempana apuun.


Latukuva vuoden takaa Vuokatista


Tiistaina oli pitkästä aikaa ihan mahtava keli, ja kävin illalla niinikään pitkästä aikaa hiihtämässä. Latu oli niin hyvässä kunnossa, että suksi olisi varmaan luistanut ihan itsestäänkin, mutta huomasin kyllä senkin, että lihaskuntoni on tässä viime aikoina ahkeran treenaamisen ansiosta todellakin parantunut ja sekös lämmitti mieltä. Ihan siitä ilosta hiihdin ensimmäisen kilometrin pelkillä yläkropan tasatyönnöillä ottamatta potkuakaan jaloilla. Jess! Tuli kyllä oikeasti tarpeeseen tämä positiivinen huomio, koska vielä päivää ennen olin ihan älyttömän turhautunut ja ärsyyntynytkin, kun tuntui, että mitään kehitystä ei muka tapahdu.

Sen verran "tukkoon" olen itseni tosin treenannut, että enää en saa jalkoja omin avuin riittävästi venyteltyä, eikä rullailukaan meidän olkkarin vakiokalustoon kuuluvalla vanhalla, kovalla rullalla auta.

Ja koska en näköjään saa ulkoistettua itseäni hierojalle asti, päätin kokeilla vanhemman pojan suosittelemana ladattavaa Foam roller-hierontarullaa.





Rullan mukana tuli ohjeita eri tarkoituksiin, riippuen siitä, haluaako herätellä, aktivoida vai palautella lihaksia. Olisi vissiin kannattanut ottaa ohjeet tosissaan, eikä kokeilla vähän kaikkea. Etenkään sitä kaikkein voimakkainta hierontaefektiä neljästä vaihtoehdosta. Tuli nimittäin ihan älyttömän huono olo, kun rullailin menemään vähän sitä sun tätä, ja erityisesti luulen etovan olon tulleen siitä, että rullasin täydellä teholla käsivarsia, jotka kuitenkin on aika lähellä sydäntä. Ei siis ole mikä tahansa lelu kyseessä, ja vähän säikähdinkin, että näinköhän tässä kävi huonosti. No ei onneksi käynyt, ja nyt kun olen rullannut rauhallisemmin, olen todennut, että auttaa kyllä iltaisin rentouttamaan jalat ja sitä mukaa nukahtamaan helpommin.

Myös useidenkin suositusten innoittamana lainaamani Sara Karlssonin kirja "Asioita, jotka tekevät kodin" oli rentouttavaa ja mukavaa luettavaa. Sara kuvailee tosi taitavasti kotiin ja siellä elämiseen liittyviä tuntemuksia ja tunnelmia pelkän tekstin avulla, ilman ainuttakaan kuvaa. Itseasiassa luulen, että kuvat olisivat vaan häirinneet asioiden kuvittelua oman pään sisällä. Tykkäsin tästä tosi paljon.


Tästä kappaleesta puuttui syystä tai toisesta nimi kannesta.


Sen sijaan lehtien lukemisesta on tullut vähän ahdistavaa, koska tajusin taas ajautuneeni neljän lehden loukkoon pitkään jatkuneen ihanan vapauttavalta tuntuneen ajanjakson jälkeen (jonka alkusysäys löytyy reilun kolmen vuoden takaisesta raivauspostauksestani täältä).


Glorian Koti puuttuu kuvasta


Avotakan olen tilannut töihin jo vuosia, vuosia sitten, ja Koti&Keittiö-lehden kotiin parin vuoden tauon jälkeen. Mutta, mutta..  viime vuotisten Porin Asuntomessujen aikaan tuli Deko- ja Glorian Koti-lehdistä niin hyvät tarjoukset, että tilasin nekin. Töihin ja ihan vaan määräaikaiseksi muka, mutta on tainnut jatkua siitä kestotilauksina molemmat.  Eikähän siinä mitään, jos lehdet ilmestyisivät jokainen eri aikaan, mutta ei. Kaikki neljä löytyvät laatikosta tasan samana päivänä, ja niin paljon kuin näistä lehdistä tykkäänkin, määrä tuntuu kerralla liialliselta ja lukemisesta karkaa erityinen luksus. Plaah. Pitänee etsiä tilaukset käsiin ja perua ainakin pari.

Keramiikkakurssilla ei myöskään ole viimeaikoina mennyt kaikki ihan putkeen. Mielikuvitus on ollut täysi nolla, ja kurssikaverille jo sanoin, että jos näkee minut aloittamassa vielä yhdenkin uuden kulhon, takavarikoi savet ja pakottaa keksimään jotain muuta. Ja keksinkin kyllä niinkin jännittävää kuin lautaset, mutta olikin helpommin keksitty kuin tehty. Ensin metsästin täydellistä muottia pari-kolme viikkoa ja kun sellaisen lopulta kirpparilta löysin ja siitä iloitsin, jouduin toteamaan, että ei siitä sitten käyttölautasta, saati usempaa tullutkaan, vaikka koko kaksituntisen tuhersin.



Tässä vaiheessa näyttää vielä ihan hyvältä, mutta ei enää sen jälkeen, kun käänsin homman ympäri ja yritin irrottaa saven sukkahousuilla peitetystä lasilautasesta. 


Muuten ei kai sen kummempaa. Tavallisen tasaista ja tasaisen tavallista tuntuu elämä tällä hetkellä olevan ja hyvä niin. Työkiireitäkään ei ole mainittavaksi asti, mikä taitaa olla hyväkin asia sikäli mikäli on uskominen keskustelua, johon sattumalta törmäsin jossain (en kuolemaksenikaan muista missä, koska en keskustelupalstoilla hengaile). Siellä pohdittiin asioita, jotka blogeissa ärsyttävät, ja vähän yllättäen ykköseksi tuntui nousevan työkiireistä "valittaminen". Etenkin jos blogi on päätyö. Olisin kuvitellut jotain ihan muuta. En tosin tiedä mitä. Ja kun aloin miettiä, mikä itseäni kenties blogeissa ärsyttää, tulin siihen tulokseen, ettei mikään, koska en jaksa enää ärsyyntyä oikein mistään (paitsi omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni), vaan vaihdan mieluummin maisemaa, jos niikseen tulee. 

Mutta jos nyt jonkun omasta mielestäni turhanpuoleisen kirjoitusaiheen valitsisin, niin se olisi pitkäksi (määre, joka tuntuu todellakin olevan suhteellinen käsite) venahtanaan blogitauon harmittelu, taivastelu tai peräti anteeksipyytely blogitekstin alussa.  Ajattelen niin, että lukijat ovat itse kenties kirjoittajan poissaolon huomanneet tai sitten eivät ole, mutta mitään uutisarvoa tauon erikseen mainitseminen ei varsinaisesti tarjoa. Kääntyy ennemminkin ehkä itseään vastaan, jos sama toistuu kovin monen omalla lukulistalla olevan blogin alussa. Mutta tämä nyt oli turhaa tämäkin, ja koska huomenna on Ystävänpäivä, ei pidä urputtaa, vaan sinkoilla sydämiä, syödä vaaleanpunaisella siirapilla kuorrutettuja leivoksia ja olla muutenkin erityisen sydämellinen ja ystävällismielinen. (Tykkään ystävistä, mutta en näistä omasta mielestäni teennäisistä teemapäivistä).  



Tämäkin oli harvinaisen huono idea.



Hyvää Ystävänpäivää kuitenkin ja kaikkia muita päiviä sitä ennen ja sen jälkeen!



keskiviikko 23. tammikuuta 2019

KULUNUT VIIKKO KÄNNYKÄSTÄ KAIVETTUNA


Puhelimeen tuppaa ainakin itselläni kertymään kuvia, joilla on ollut otettaessa joku tarkoitus, mutta jotka eivät lopulta päädy minnekään. 

Niinpä ajattelin kaivella kännykästä viime päivien kuvat ja kirjoitella pitkästä aikaa muistiin kuluneen viikon tekemisiäni. On jäänyt sekin perinne unohduksiin jo kauan sitten, niinkuin itselleni tuppaa käymään, jos vähänkään yritän alkaa järjestelmälliseksi tai suunnitelmalliseksi. 

***

Pilates palasi tauolta ja oli ilokseni siirtynyt tiistai-illoista torstai-aamupäivään, joka sopii itselleni paremmin kuin hyvin.

Olen siitä aiemmin kirjoitellutkin, että työpaikkani on samassa rakennuksessa liikuntakeskuksen kanssa, ja kaukaa viisaan työnantajani luvalla saan käydä siellä työpäivän aikana vähän niinkuin työkykyä ylläpitävän toiminnan hengessä. Ihan loistojuttu, koska iltaisin ei aina huvita palata takaisin sinne, mistä on juuri päivän päätteeksi tullut kotiin. Olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.






Aamupilateksen jälkeen olikin oudokseltaan vähän pöllähtänyt olo. Vähän samanlainen kuin jos olisi herännyt päiväunilta. Mutta piristyin, kun liikuntakeskuksen aina yhtä ihana henkilökunta kysyi, että "No mikset jää kahveelle? Olis vastaleivottua tiikerikakkuakin". No niinpä. Miksen tosiaan jäisi, kun joisin kahvia siihen aikaan joka tapauksessa muutenkin, mutta kerrosta alempana yksin. Ja kun vielä ehdottivat, että "Hae läppäri tänne ja tuu tänne etätöihin, niin ei tartte yksin olla", mietin, että on kyllä huippua, kun on tällainen paikka, missä voi aina tuntea olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Jokseenkin pitkä asiakkussuuhde kyllä takana, kun muistaakseni vuonna -94 aloittelin samaisen yrittäjän vesijumpissa.

Perjantaina olikin sitten aamupäivän punttisali vuorossa samassa osoitteessa. Menen yleensä 11 maissa, treenaan tunnin verran, käyn alakerran ruokalassa syömässä ja palaan työpöydän ääreen. On osoittautunut omalla kohdallani varsin toimivaksi systeemiksi, ja maanantai-keskiviikko-perjantai-rytmistä on viimeaikoina tullut tapa, jota ei tarvi enää sen kummemmin edes ajatella. Eikä miettiä, että "meniskö tänään vai sittenkin vasta huomenna", ja sitten jos ei tänään mene, huomenna miettii, että "miksen sittenkin mennyt eilen..". Mutta siis tästäkin kiitos aiemmin mainitulle mahdollisuudelle käyttää osa työajasta kuntoiluun.

Töitten jälkeen poikkesin Lidlissä aikomuksenani ostaa kasviksia raivauspostaukseni tiimoilta minulle vinkattuun kikhernesalaattiin, mutta petyin, kun yleensä kaupungin parhaat kasvisvalikoimat omaavasta kaupasta oli kaikki vihreät kaalit loppu. Ostin sitten minipaprikoita, jotka olivat niin söpöjä ja värikkäitä, että piti kotona erikseen asetella pölkylle ihan vaan koristeeksi.





Perjantai-iltana tehtiin ukkelin kanssa pitkähkö lenkki, ja loppuillan istuskelin sohvan nurkassa ja viestittelin itselleni jollain erityisellä tavalla läheiseksi tulleen etäystävän kanssa, jota mieluusti nimittäisin siskokseni.

Lauantaille oli luvattu aurinkoista keliä, ja vaikka taivaalle katsottuna näytti kyllä ihan muulta, ehdotin silti miehen tultua aamupäivällä töistä, että lähdettäisiin parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Liesjärven kansallispuistoon käppäilemään ja kuvailemaan. 

Ukkeli on siitä(kin) kiva, että hälle yleensä aina käy kaikki, mitä ehdotan "Ellei ole mitään ihan tyhmää" , joten siitäpä sitten lähdettiin Kyynäränharjulle umpihankeen rämpimään ja toivomaan, että edes vähän pilvipeite repeilisi ja saisin edes jonkun kivan kuvan otettua. No eipä juuri repeillyt, ja vähän turhan lämminkin siinä tarpoessa tuli, kun oli selvästi etenemisen haastavuuteen nähden tullut laitettua liikaa vaatteita päälle. Ja se paksuin mahdollinen pipo. Lunta oli kuitenkin paikoitelleen polviin asti ja itselläni välillä vähän enemmänkin, joten kovin hääppöinen ei meidän tuntivauhti ollut, eikä se tietty ollut pääasiakaan.



Ainut auringonpilkahdus sattui tähän kohtaan, kun tultiin kaksi järveä yhdistävälle pikku sillalle, jonka alitse kulkeva virtaus sai aikaan tällaisen hauskan sulan alueen kirkkaine vesineen.







Iltapäivällä lähdin reppu selässä käppäilemään kaalit mielessä kauppaan, ja jostain kumman syystä päätin poikkeuksellisesti poiketa K-supermarkettiin, jossa en yleensä koskaan käy.

Piti pariin kertaan hieraista silmiä, kun heti kaupan porttien sisäpuolella odotti tulppaanimeri ja mainos, jossa ilmoitettiin kotimaisten tulppaanien hinnaksi 2 eur / 25 kpl!! 




Hetken mietin, etten kehtaa niin halvalla edes ostaa, mutta kun kuulin, että kaupalle oli lipsahtanut yksi ylimääräinen numero tilausmäärään, ja takahuone oli tulvillaan tulppaaneja, ajattelin, että parempi kai se on kuitenkin ostaa edes parilla eurolla kuin että kauppa joutuu heittämään kukat roskiin.




Kympillä olisi saanut 125 kpl, mutta tyydyin tähän yhteen nippuun, että jää muillekin.




Lauantai-iltana tuli seurattua Elisalta pojan peliä, joka oli samalla pohjoisen seuransa 40-vuotisjuhlaottelu. Kippistelin sille parilla lasillisella mainion makuista luomuvalkkaria. 

Sunnuntaina oli kirpakka pakkaskeli, ja päinvastoin kuin pilvistä luvanneessa säätiedotuksessa ennakoitiin, päivästä tulikin ihanan aurinkoinen. 

Käytiin aamulla meidän sunnuntaiperinteeseen kuuluvalla lenkillä, jonka jälkeen sain jostain päähäni, että olispa kiva lähteä johonkin paistamaan makkaraa.

No sehän taas ukkelille kävi sekin, joten etsittiin netistä lähiseutujen laavupaikat ja päädyttiin lähtemään naapurikunnassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon, jossa parkkipaikalta nuotiolle päästäkseen ei tarvinnut tarpoa hangessa kuin puolisentoista kilometriä.  Kuulosti lenkin päälle ihan passelilta matkalta.

Ensin haettiin eväät lähi-Salesta. 




Reppuun sitten puukko, sytykkeet ja muu tarvittava rekvisiitta kuten sinappi..

Tällä kertaa joku oli ollut ennen meitä liikkeellä ja nuotiopaikalle johti parit isommat ja muutamat pienemmät jalanjäljet.

Melkein perille päästyämme meitä vastaan juoksi yhtäkkiä täyttä laukkaa irrallinen iso musta koira, joka näytti siltä, että halutessaan voi purra ranteen poikki yhdellä haukkauksella. Pelästyin ihan todella paljon, koska koira näytti oikeasti pelottavalta, ja jostain alitajunnasta muistin joskus aikanaan telkkarista seuraamani Koirakuiskaajan vinkin siitä, että vastaavassa tilanteessa kannattaa laittaa kädet puuhkaan rinnalle ja kääntää koiralle selkä. Ei ollut aiempaa kokemusta menetelmästä, mutta niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koira pysäytti loikkansa kuin seinään ja jähmettyi paikalleen. Hrrrr. Onneksi siinä vaiheessa emäntä huomasi, että lähistöllä on muitakin kuin oma perhe ja karjaisi koiran luokseen. Selitteli sitten, että "On ihan kiltti, mutta villi, kun on vielä pentu" jne. Olen saman kuullut niin monesti aiemminkin, mutta jos en tunne, tai edes näe omistajaa mailla halmeilla, en todellakaan voi luottaa myöskään vieraaseen koiraan. Anteeksi tästä kaikille koiraihmisille, mutta en tykkää myöskään siitä, että tuntematon koira päästetään kysymättä takinhelmoihin nuuhkimaan ja kuolaamaan. Tutut tottakai asia erikseen.





Aiai, mutta makkara oli hyvää. Ja savun haju etenkin ukkelin pipossa pitkäkestoista.

Seuraavalla kerralla sitten tiedetään, että puita ei tarvi kantaa reilun kilometrin päästä, vaan laavun lähelläkin on puuvarasto.

Takaisin autolle halusin kiertää aurinkoisen puolen reittiä, jossa odotti jälleen umpihanki.



Kesäteatterin talvi




Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä vielä pienesti hiihtämään, mutta meni vissiin makkaran mukana hiihtohalut, joten jätettiin väliin. Alkoi tuulemaankin sen verran kylmästi, ettei inspiroinut.


Maanantaina oli vajaat parikymmentä astetta pakkasta ja ihan hitsin kaunista, kun kävelin salikamppeet repussa töihin.

Aamupäivä meni muissa hommissa, joten kävin puntilla poikkeuksellisesti vasta, kun lähdin takaisin kotiinpäin. Aurinko paistoi silloinkin vielä ihanasti tehdasrakennuksen isojen ikkunoiden läpi kauniiseen portaikkoon.




Siinä missä kuntoilutsemppi on tapissa, niin liki parin kuukauden tauon jäljiltä maanantai-iltana uudelleen alkaneen keramiikkakurssin suhteen jouduin vähän keräilemään kadonnutta motivaatiota, joka tuntui olevan tyystin hukassa turhan pitkän tauon jäljiltä. Mutta kyllähän se taas ihan kivalta tuntui, kun paikalle asti sain itseni patistettua,  ja opettajan kanssa vähän suunniteltiin uusia kokeiluja. Mm. paperisaven valmistusta. Ja dreijaamistakin ajattelin testata. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oma juttuni vai ei. Mutta tällä kerralla muotoilin kuitenkin syksyltä jäljelle jääneestä saviköntistä vielä pari kulhoa "Kuro"-sarjaani lisää.

Pakkanen oli kiristynyt ja kuu möllötti taivaalla, kun iltakasilta käppäilin kotiin.




Vanha vesivoimalaitos peittyi sillan ali kulkevasta koskesta nousevaan höyryyn, 
mutta en harmikseni saanut sitä näkymään kuvassa. Näytti hienolta.


Tiistaina pakkasta oli -27 astetta, kun kävelin töihin. Ilmatieteen laitoksen "tuntuu kuin -35" tosiaankin tuntui aika todenmukaiselta. Ei enää niin kiva keli. Etenkin, kun toppavaatteiden alle pitää pukea kunnollisen teknisen alusasun ja välikerroksen sjasta työvaatteet. Mutta onneksi oli lämmin kaulahuivi, jonka läpi hengitellä. Eikähän itselläni siinä muutaman kilometrin matkalla mitään hätää ollut. Toisin kuin kuopuksella, jonka työautosta jäätyi kuljettajan puoleinen ovi niin, ettei enää pysynyt kiinni. Ajettavaa päivän aikana oli kuitenkin reilut 300 km.




Toimiston ikkunan takana korkealle kaupungin kattojen ylle kohoavasta, tällä hetkellä huurteisesta koivusta on kiva seurailla kevään kehittymistä. Sitten kun hiirenkorvissa asti ollaan.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kokolailla koivun keskeltä pilkottaa kirkontorni.


Illalla käppäilin kirjastoon vartavasten lukemaan yhtä tiettyä artikkelia, mutta kyseistä lehteä  ei meidän muuten monipuolisen ja kauniin kirjaston valikoimissa sitten ollutkaan.

Paluumatkalla tuli mieleen, että menneen viikonlopun kahta kansallispuistokeikkaa lukuunottamatta en muista, milloin olisin viimeksi edes käynnistänyt auton, ja sen tajuamisesta tuli jotenkin tyytyväinen mieli.

Olen kyllä suht aina ollut luontainen paikasta toiseen kävelijä, mutta joka nurkan takana vaanivan ilmastonmuutospaineen alla olen nykyään tietoisesti valinnut kävelyn autoilun sijasta entistäkin useammin. Tuntee tehneensä edes jotain asian hyväksi. Kiitos siitä pikkukaupungin kohtuullisille etäisyyksille, joiden ansiosta kävellen pääsee oikeastaan kaikkialle, minne on tarvista tai halua ylipäätään mennä.






MUTTA: Siinä missä itselleni kertyy normi arkipäivinä liikuntaa ja askelia kiitettäviä määriä, ei luettuja kirjan sivuja kerry juuri lainkaan, ja huomaan, että olen alkanut ajoittain ottaa siitä jotain ihmeellisiä itse itselleni keksimiäni paineita.

Voisin kuvitella, että vähän samoin kuin joku ei-niin-liikunnasta-innostunut ahdistuu tammikuussa joka tuutista silmille hyppäävien elämäntapamuutosvinkkien edessä, itselleni on tullut sellainen olo, että mitä enemmän lukee, sitä parempi ihminen, ja että luettujen kirjojen ja/tai sivujen määrä on suorassa suhteessa ihmisen sivistyneisyyteen ja älykkyyteen (niinkuin varmaan pitkälti totta onkin, riippuen toki siitä mitä lukee), joka tarkoittaa sitä, että itse olen tooooodella kaukana sivistyneistä älykköpiireistä (pitää paikkansa sekin). 

Lapsuudessani kirjat olivat ainoita ja teini-iässä parhaita ystäviäni, ja varmaan noin nelikymppiseksi asti luin todella paljon. Siinä vaiheessa tuli eteen vaihe, jolloin oma aika oli kortilla, mutta sittemmin, kun ei ole enää aikoihin ollut oikein mikään ajanpuutteesta kiinni, olen kadottanut lukuidentiteettini liki kokonaan, enkä enää tiedä, mitä haluaisin lukea. Kirjastossakin vaan haahuilen hyllyjen välissä ja odotan, että jotain sattumanvaraista kiinnostavaa tipahtaa syliin.





Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen huomannut, että muitten suositusten varaan on vaikea laskea, koska usein kirja, joka jonkun muun mielestä on ihan super, onkin omasta mielestäni ennakko-odotuksiin nähden kiusaannuttavasti kaikkea muuta. Esimerkiksi tällä hetkellä ylenpalttisesti hehkutettu Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin" kuuluu kirjoihin, joka itseltäni jää mitä todennäköisimmin lukematta. Siitäkin huolimatta, että sitä ovat kehuneet myös itselleni tärkeät viisaat ihmiset, joiden makuun luotan. En vaan jotenkaan kestä ajatusta siitä, että alkaisin öisin ajattelemaan naisia. Tai naista, joka ajattelee naisia öisin. Enkä myöskään kirjan kansikuvaa. On jotenkin niin pelottava.

Toki voisin aloittaa uuden kierroksen kotoa jo ennestään löytyvien kirjojen parissa (miksen ole tätä aiemmin keksinyt?). Olisi ainakin helppo palauttaa takaisin hyllyyn, jos sisältö ei enää kiinnosta tai jos on liian tuoreessa muistissa.

Jossain vaiheessa mietin mietin myös, pitäisikö kokeilla äänikirjojen kuuntelua yksinkävelyn ohessa. Ja kokeilinkin yhden Elisan tarjoaman ilmaiskirjan muodossa, mutta lukija oli kirjan sisältöön nähden niin vääränlainen kuin olla voi, että en vaan kertakaikkiaan pystynyt kuuntelemaan paljon alkua pidemmälle.



"Kiira. Ehjäksi särkynyt."



Ylläoleva kuva ei varsinaisesti liity kuluneeseen viikkoon, mutta olin tästä miehen ostamasta ja tyynyni alle piilottamasta yllärilahjasta niin otettu, että päätyi tänne. Eikä vähiten tuon hellyttävän paketoinnin ansiosta, jossa ukkelin omien sanojen mukaan on "vahva kädentyön jälki". Totta :). Pakettikortti lienee jonkun laskun sisältäneen kirjekuoren kulma.


Keskiviikko kulki tuttua  kävellen töihin - salille - syömään - töihin - kotiin -rataa.




 Pukuhuoneen peräpenkissä Bondin kanssa.




Puntin päälle tuli syötyä lounasruokalassa tuhti annos silakkapihvejä, porkkanamuusia ja 
linssi-papu-lehtikaalisalaattia.
Hyvää oli.


Ukkeli lähti illalla hiihtämään, mutta itse en jaksanut. Tein sen sijaan lumityöt, joita ei oikein töiksi voi sanoa, koska lumi oli ihanan höyhenenkevyttä.





Tähän päättyy torstai-aamusta alkanut ja pikkulauantain iltaan ehtinyt melko perusmallin viikko. Kroppa on hyvällä tavalla väsynyt, eikä päässäkään pyöri mitään erityistä, joten veikkaan, että uni vie voiton jo iltaysin jälkeen.

Tuli ihan sellainen olo, että huomenna alkaa viikonloppu, mutta tarvii nyt kuitenkin muistaa vielä mennä töihin. Ja juomaan Pilates-kahveet :).   




perjantai 18. tammikuuta 2019

UUSI VIHREÄMPI BANNERI


Viherbannerista tuli nyt sellainen kuin siitä tuli. Aikalailla omannäköiseni ainakin omasta mielestäni.

Bannerin valmistuksessa käytin ilmaista PhotoScape-kuvankäsittelyohjelmaa ja vähintäänkin omintakeista 'leikkaa - yhdistele - kokeile - epäonnistu - kokeile uudelleen' -menetelmää, joka ei kestä päivänvaloa, mutta niin vaan valmista tuli. Voin tosin vakuuttaa, että helpompiakin keinoja on taatusti olemassa.

Lämmin kiitos Tarulle teksti-ideasta, M. T. Ainasojalle lukuisista hyötyvinkeistä, jotka tallennan myöhempää käyttöä varten (jos joku muukin tarvitsee, niin kannattaa käydä lukemassa edellisen postauksen kommenttiketjun loppupäätä) ja kaikille muille yleisestä kannustuksesta.

Iloista viikonloppua!


tiistai 15. tammikuuta 2019

BLOGIPOHDINTAA


Tiinan "Miksi bloggaaminen tökkii"- tekstistä inspiroituneena aloin minäkin mietiskellä, miten tätä samanlaisena jo ties kuinka kauan pysynyttä ns. blogini ulkoasua voisi piristää.

Mitään suurta säätöä en suunnittele, koska en oikeasti osaa, vaan joudun aina aloittamaan muutoksiin perehtymisen pyöreästä nollasta, ja siitä sitten sen kuuluisan kantapään kautta kompuroimaan eteenpäin  kunnes lopputulos tuntuu riittävän omalta. Eikähän siinä vaiheessa ole enää mitään mielikuvaa siitä, minkälaista polkua pitkin olen päätynyt sinne, minne olen päätynyt, vaan kaikki on ennemminkin sattumaa. 

Ensimmäisen, sittemmin jo kohta 5 vuotta sitten sulkemani, pilipaliblogin polkaisin pystyyn bloggerin valmiista pohjista valitsemalleni raakalautaseinälle, jolle aloin vaan yksinkertaisesti kirjoittaa. Profiilikuvassani olin piraatti-Crocsit, villasukat, maalitahroin koristellut kotiverkkarit ja pallokuvioinen ex-jumppapaita päällä maalisuti kädessä. Ilman päätä niinkuin asiaan kuuluu, koska en uskaltanut kasvojani heti paljastaa, vaikka muuten olin kyllä ihan oma itseni jo silloin. 

Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt, joten lautaseinät sikseen ja asiaan.

Tiinalla oli kuva muutamista valmiista blogipohjista, joista silmäni kiinnittyivät ihanan raikkaaseen sitrushedelmien kuvilla varustettuun vaihtoehtoon, joka ei jättänyt rauhaan, vaan ajoi etsimään jotain samantyylistä, josta voisin kenties taiteilla itselleni uuden bannerin. 



Tämä ja kaikki muut postauksen kuvat olen poiminut Canvan ilmaiskuva-arkistosta.


Tavallaan olen nykyiseen, jotenkuten-menetelmällä askartelemaani banneriin (vai onko se edes banneri nimeltään?) ihan tyytyväinen, mutta liekö lisääntyneen valon mukanaan tuoman kevätmielen ansiota, että kaipaisin jotain vähän värikkäämpää. 





Ongelmani on lähinnä se, että koska tällä blogilla ei ole mitään varsinaista suuntaa, eikä punaista lankaa, sisältöön sopivan kuvan keksiminen on hankalaa, koska en nyt kuitenkaan halua tänne  mitään yks-yhteen sillisalaattiakaan kuvata.

Tykkään näistä sitrusjutuista ihan hirmu paljon. Ehkä jopa kaikkein eniten tuosta allaolevasta kuvasta mutta huomaan, että sen kohdalla aloin pohtia, onko harhaanjohtava. Itse kun saattaisin sen nähdessäni ajatella, että kyseessä on jonkun sortin ruokablogi.





Tokihan sitä voisi bannerin tekstissä kertoa, mitä blogi pitää sisällään, mutta mikään, mikä on totta, ei kuulosta järin hohdokkaalta. "Sekalaista" ja "Sitä sun tätä" ei varsin inspiroi sen enempää kuin ne sillitkään.

Ehkä "Life without style" voisi olla oma vastineeni Lifestylelle, mutta toisaalta kuulostaa turhan negatiiviselta, enkä kuitenkaan halua omaa pikku blogiani mollata. 

No, nähtäväksi jää, mihin päädyn, mutta sitrusten rinnalle etsin vihreitä vaihtoehtoja, koska vihreä on kuitenkin se kaikkein omin värini, joka kuvaa suhdettani luontoon, ravintoon ja elämään ylipäänsä. Se on myös alkuperäisen KOTONASI.-logon alkuperäinen väri.  Kuuluu yhteen sellaiseen vaiheeseen elämässäni, josta aina aika ajoin ajattelen kirjoittavani, mutta toisaalta koen sen siinä määrin vaikeaksi, että on jäänyt. Liittyy yhden sortin epäonnistumisen tunteeseen, mutta on samalla yksi elämänkokemus muiden joukossa.









Tästä allaolevasta kuvasta tykkään ehkä kaikkein eniten:





Voisin kuvitella, että banneriin päätyy lopulta tekstiksi jotain sellaista kuin "Enimmäkseen elämää" , joka sekään ei kerro varsinaisesti mitään,  mutta pitää kuitenkin sisällään kaiken. 

Jos keksitte jotain kuvaavampaa tilalle, olen tosi kiitollinen. 

Myös profiilini kaipaa päivitystä. "Keski-ikäinen" on alkanut kuulostaa jotenkin masentavalta.
Eikä yhtään paremmalta tunnu kohteliaisuudeksi tarkoitettu "nuorekas", joka jonkun toisen sanomana saa olon tuntumaan ikäistäni vanhemmalta, koska koen edelleen olevani ennemminkin nuori.

50+ ei myöskään tunnu omalta, vaikka totta onkin. Ja "Aikuinen nainen" kuvaa mielestäni paremmin Maaritin kaltaista hillittyä tyylikkyyttä.

Oikeasti koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajoista. Sen määrittely jollain tietyllä sanalla ilman selkeitä numeroita on vaan jotenkin niin jotenkin vaikeaa.