Sivut
keskiviikko 13. syyskuuta 2023
ALAVIREINEN PALUU ARKEEN JA TUORE TILANNEPÄIVITYS
torstai 15. kesäkuuta 2023
UNELMIA JA TOIMISTOHOMMIA
"Sattuma suosii valmistautunutta mieltä" on yksi niistä satunnaisista vaikutuksen tehneistä lauseista, joita olen tässä alkukesän mittaan aina silloin tällöin päässäni pyöritellyt.
On kuitenkin ihan liian pitkä juttu taustoitettavaksi lyhyesti, joten en edes yritä, vaan koitan sen sijaan kirjata tänne ylös vähän viimeaikaisia kuulumisia ja muita mielenliikkeitä ennen kuin vallan vieraannun koko ns. blogista.
Yhtenä teemana on ei enempää, eikä vähempää kuin unelmat.
Muiden aarre- tai unelmakartoista inspiroituneena olen välillä ajatellut, että olisi kiva itsekin joskus värkätä sellainen, mutta ajaudun yleensä umpikujaan jo ennen kuin olen päässyt alkuun.
Taipumuksenani kun on toisinaan lipsahtaa suorittamisen puolelle tämmöisissä täysin vapaaehtoisissakin jutuissa ja veikkaan, että päätyisin etsimään lehdistä karttaan leikattavaksi jotain ihan liian mahtipontista (tyyliin maailmanrauha), jonka arvelisin kelpaavan varteenottettavaksi unelmaksi.
Mutta isompi este on kuitenkin ollut se, etten ole keksinyt mistä unelmoisin ja mitä unelma edes tarkoittaa ja miten se eroaa toiveesta tai tavoitteesta.
Ratkaisu jälkimmäiseen löytyi, kun kerran lenkille lähtiessäni löin Spotifyihin vähän vitsillä hakusanoiksi "Unelmista totta", mutta päädyinkin "Valo minussa"-nimiseen podcastiin, jonka 3 ensimmäistä jaksoa oli pääotsikoitu täsmälleen hakemallani sanaparilla. Ja ilokseni jaksot yhteen pötköön kuunneltuani koin saaneeni pätevän vastauksen, joka sopii omaan ymmärrykseeni.
En muista tarkkaan miten podcastin Elina asian sanoitti, mutta merkittävin ero oli se, että unelman toteuduttua elämä ei ole enää ennallaan, vaan on tavalla tai toisella muuttunut. Kun taas toiveen (joka on yleensä jotain konkreettisempaa) tultua todeksi elämä jatkuu alkuinnostuksen jälkeen niin kuin ennenkin, mutta vaikkapa paremmalla autolla tai polkupyörällä ajaen, jos nyt noin simppeleitä esimerkkejä käyttää. Omalla kohdallani esimerkkinä voisi toimia keittiö, jonka muutos oli vuosien mittainen toive ja vihdoin tänä keväänä toteuduttuaan tuntui todella ihanalta ja tuntuu toki edelleen, mutta olen siihen jo sen verran tottunut, ettei enää joka päivä tule huokailtua ihastuksesta.
Toinen oleellisena osana unelmaan liittyvä ja omaan järkeeni käypä asia on Elinan mukaan se, että myös ihminen itse muuttuu unelmansa mukana tai matkalla sitä kohti. Niin että jättää taakseen sellaisia asioita (pelkoja, vanhoja tapoja, rajoittavia uskomuksia ja mitä nyt vaan), joiden kokee olevan ristiriidassa unelman tai sen minän kanssa, joka parhaimmillaan ja aidoimmillaan olisi. Siis jos voisi tehdä sellaisia asioita, joista saa iloa ja joiden kokee olevan yhteydessä omaan aitoon minäänsä. Se kun ei suinkaan aina ole kaikille mahdollista vaikkapa työelämässä, vaikka muuten jokainen meistä varmasti kokee tai ainakin vakuuttelee olevansa aito juuri sellaisena kuin on.
Olen toki vuosien varrella haaveillut milloin mistäkin. Mm. omasta pienestä yrityksestä itselleni mieluisalla alalla, mutta järki, realismi tai mitkä lie rajoittavat uskomukset on puuttuneet peliin kyseenalaistamalla oikeastaan vähän kaiken liittyen taloudellisiin mahdollisuuksiini, osaamiseni ja intohimoni riittävyyteen ja ylipäätään kaikkiin sen sortin unelman toteuttamisessa tarvittaviin osa-alueisiin.
Järki pitäisi siis siirtää kokonaan sivuun ja antaa ajatuksen lentää vapaasti sinne minne sitä huvittaa. Josta päästäänkin aiheeseen nimeltään eläke :).
Mies oli vähän järkyttynyt, kun aloin yhtenä päivänä tutkailla omaa tulevaa eläkeikääni. Oli kuulemma elänyt siinä uskossa, että on naimisissa nuoren vaimon kanssa (meillä tosin oli 30-vuotishääpäivä toukokuussa), eikä eläkkeelle haikailevan.
Selvisi, että alin mahdollinen eläkeikäni on tällä hetkellä 65 v 2 kk eli vajaan 7 vuoden päässä, mutta satun olemaan ensimmäistä vuosimallia, jolla eläkeikää ei ole lukkoonlyöty, vaan tilanne elää eliniän odotteen kasvaessa eli voipi olla että tuohon tulee vielä vähän lisää.
Ymmärrän, ettei eläkejutut ole suurimmalla osalla ensimmäisenä mielessä, mutta itselleni aihe on ajankohtainen, koska se liippaa läheltä sekä postauksen ensimmäistä lausetta että mahdollista unelmaani.
Jätän tämän nyt kuitenkin tähän ja jatkan aiheesta seuraavalla kerralla, jonka vuoro tulee toivottasti jonkun siedettävän ajan kuluessa, ettei taas jää juttu kesken niinkuin itselleni tuppaa käymään.
Muista kuulumisista sen verran, että puhelimen kuvia selailemalla näen, että jälkeen huhtikuun huippuhetkien (hui kuinka kaukaiselta kuulostaa) olen saanut olla mukana tekemässä remonttia pojan ostamassa asunnossa, kuntoillut, poiminut paljon kukkia, viettänyt siskonpojan yo-juhlia, järjestänyt appiukon 90-vuotissynttärikahvit, toiminut hälle lääkärikäynti- ja lääkevastaavana (homma, joka tuli pääsiäisen aikoihin tyystin puskista, mutta ollaan pärjäilty vitsikkään apen kanssa hyvin), pelaillut erinäisillä kentillä ja polttanut siinä sivussa käsivarteni varsin kivuliaasti, viettänyt viikon talviloman asiaankuuluvan kylmässä kelissä tuulitakkiretkeillen Hämeenlinnassa, Lohjalla, Mustiolla, Inkoossa, Barössä ja Fiskarsissa. Ja toki myös ihan vaan olla möllöttänyt ja ihmetellyt kesää.
Töihin olen parina viime päivänä tullut liikuntakeskuksen kesälukkariin ilmestyneiden aamunavausjumppien kautta. Eilen oli rauhallista liikkuvuustreeniä aurinkoisella, mutta vielä sopivan viileällä sillalla ja tänään hiittiä hikisellä sisäpihalla. Jälkimmäinen ei sopinut oikein yksiin syömäni runsaan aamupalan kanssa. Olin myös ainut, joka halusi varjoon, joten hivuttauduin roskakatosten suojiin, joka ei ollut ihan paras mahdollinen idylli, mutta aivan jees. Kivan erilainen aloitus päivälle kuitenkin. Ja iloinen yllätys oli myös se, että eilen löysin itselleni lähimarketista kivan kesämekon, vaikka menin alunperin ostamaan puhelimeen laturia. Siitäkin tuli iloinen mieli, koska mekko on pitkään ollut hakusessa, mutta kaikki henkarilla kauniilta näyttäneet koltut ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet päälläni teltoiksi ja sitä mukaa pettymyksiksi.
Puhelimessa olisi kuvia pilvin pimein, mutta niiden siirtäminen tänne on edelleen sen verran työlästä, että lataan tähän loppuun satunnaisen satsin sellaisena ja siinä koossa kuin sattuivat olemaan.
torstai 27. huhtikuuta 2023
HUHTIKUUN HUIPPUHETKI
Eilen oli onnenpäivä.
Kohta 15 kk kestänyt epätietoisuuden piina päättyi, kun kävin kuulemassa viimeisten verikokeiden tulokset.
Kaikki mystisesti viime vuoden helmikuun alussa nousuun lähteneet maksa-arvoni olivat vihdoin palautuneet viitearvoihin. En voi oikein sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, joka siitä seurasi.
Nousujen syy jäi ikuiseksi mysteeriksi niin lääkärille kuin itsellenikin, mutta en sitä enää mieti.
Ajallisesti helmikuussa todettu nousukiito alkoi pari viikkoa kolmannen koronarokotteen jälkeen ja arvojen korkein piikki puolestaan osui huhtikuun puoliväliin, parisen viikkoa ennen sairastumistani koronaan. Jälkimmäisen suhteen lääkäri pohti sitä mahdollisuutta, että arvoja olisi saattanut nostaa koronavirus, joka oli ehkä tehnyt tuloaan elimistössä jo joitakin viikkoja ennen kuin varsinaiset oireet alkoivat ja testi näytti positiivista. Voi hyvin olla, mutta niinkuin totesin, jää arvailujen varaan ja vaikka toisaalta olisi kiva tietää todellinen syy, en enää kuormita mieltäni sen pohtimisella.
Koska fyysinen olo on koko ajan ollut vähintäänkin suhteellisen normaali (enää ei pienistä hätkähdä), en välttämättä olisi tullut tietoiseksi koko noususta, jos ei olisi sattumalta tullut ilmi ihan normi työterveystarkastukessa. En tiedä sitten kumpi on parempi, se etten olisi tiennyt asiasta mitään, vaan välttynyt kaikelta tältä yli vuoden kestäneeltä epätietoisuusstressiltä ja kymmeniltä erilaisilta verikokeilta ja muutamilta muilta tutkimuksilta vai se, että olen onnekas, että tuli ilmi ja olen kaikkien edellä mainittujen ansiosta enemmän kartalla omasta terveydentilastani kuin koskaan aiemmin. Olen päättänyt valita näistä jälkimmäisen, eikä ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin hyvää sanottavaa julkisella puolella saamastani hyvästä ja asiallisesta kohtelusta. Yksi yli 50 vuoden iän puolia on se, että tutkimuksiin ohjataan itselle uusien oireiden ilmaantuessa aika herkästi iän mukanaan tuomista kasvaneista riskeistä johtuen. Kertaakaan en siis itse joutunut anelemaan, että pääsisin tutkimuspolulla eteenpäin, vaan täysin päinvastoin. Ei tarvinnut osata mitään, vaan ainoastaan ottaa lääkäriltä vastaan tieto siitä, mitä kokeita seuraavaksi otetaan ja sen jälkeen odottaa, että tieto varatusta ajasta tipahtaa postilaatikkoon. Toki paljon hitaampi prosessi kuin yksityisellä puolella ja siihen tottuminen kesti alkuun jonkun aikaa, mutta kuukauden-parin jälkeen siihenkin sopeutui.
Ja jos tässä episodissa muutakin hyvää on, niin se on ehdottomasti se, että olen epätietoisuuden ja sen mukanaan tuoman, pahimmillaan terveyden menettämisen peloksi muuttuneen säikähdyksen ansiosta viilannut tapojani entistäkin terveellisempään ja "puhtaampaan" suuntaan. Siitä palkintona en pelkästään koe, vaan myös ihan oikeasti olen tällä hetkellä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin viimeiseen pariin-kolmeen-neljään vuoteen. En kuitenkaan niin hyvässä kuin mihin lääkäri viittasi sanoessaan, että joskus kova fyysinen rasituskin voi nostaa maksa-arvoja. Käytti esimerkkinä maratonin juoksemista, mutta voin vannoa, että siihen en sentään kykene :D. Joskin sydämen ja keuhkojenkin toiminta tuntuu ottaneen loikan parempaan suuntaan, joka on itselleni lähinnä ihmeen veroinen asia. Leposykkeeni kun on ihan aina nuoresta tytöstä asti ollut varsin korkea huidellen 80 molemmin puolin ja joskus jopa reilusti yli. Myöskään hapenottokykyni ei ole ollut kaksinen, vaikka liikun paljon. Johtuu varmaan siitä, että kaikki harrastamani liikunta on temmoltaan enempivähempi rauhallista, mutta syksystä lähtien olen lisännyt valikoimiin myös ihan rehellistä hikiliikuntaa, jonka ansiosta jaksan rasitusta hengästymättä paljon paremmin. Myös syke on rauhoittunut huomattavasti stressistä huolimatta.
Verenpaineen mittaamisen pitäisi "tässä iässä" (en tykkää sanonnasta) kuulua rutiineihin, mutta itse kammoan sitä sen verran, että pelkkä mittarin näkeminen nostaa paineita, joten Omroni on saanut ihan rauhassa huilata kaapin perällä. Nyt kuitenkin kaivelin sen esiin ja mittailin muutamana päivänä aika samanlaisin tuloksin, joita lääkäri nimitti "nuoren ihmisen paineiksi", jotka enteilevät pitkää ikää. Mikäs sen mukavampaa, vaikka vähän tuo "nuori" särähti korvaan, kun en itseäni vielä muuksi näin 58-vuotiaana koekaan. Ainakin jos vaihtoehtoinen sana sille on "vanha", joka omassa ajatusmaailmassani ja lähipiirin ihmisten valossa liippailee lähempänä sataa tai ainakin yhdeksääkymppiä.
Näiltä osin maksan loppuiän mittainen autoimmuunisairausepäily on siis peruttu ja lääkärin mukaan muutakaan pysyvää vauriota ei todennäköisesti ole ehtinyt tässä ajassa tapahtua. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen.
Päässäni pyörii paljon muutakin, mutta olen nyt sen verran tolaltani tästä taakan tippumisesta harteilta, etten vielä pysty jäsentelemään ajatuksia tekstin muotoon.
Täällä siis kaikki hyvin ja toivottavasti myös siellä <3.
Iloista vappua, joka vissiin vietetään varsin perinteisessä säässä, jos Pekka Poutaa on uskominen. Aika lohduttomalta näytti kartoilla, mutta siihen me suomalaiset ollaan totuttu, joten ei mitään uutta sadepilvien alla.
keskiviikko 22. maaliskuuta 2023
IHAN PARAS?
Kanavalla lammikon reunalla-blogin Leenalla oli kiva listaus "ihan parhaista" asioista, joita aloin itsekin mielessäni pyörittelemään.
Ensin ajattelin tavoilleni uskollisena osallistua Leenan kaikille heittämään haasteeseen ihan kirjaimellisesti, mutta se alkoikin tiiviin työrupeaman jälkeen tuntua liiaksi suorittamiselta, joten valkkasin listalta pari nopeimmin spontaaneja ajatuksia herättänyttä aihetta, joita peilailin omaan arkeeni.
Ihan paras hetki
Vaikken mielläkään itseäni aamuihmiseksi (siis sellaiseksi perinteiseksi kunnon kansalaiseksi, joka pomppaa kukonlaulun aikaan pystyyn täynnä tarmoa), tykkään silti useimmiten aamuista, joista eräs ystäväni kirjoitti kivasti jotenkin niin, että aamu on kuin tyhjä taulu, johon elämä alkaa piirtää tulevaa päivää.
Kiireettömät viikonloppu- tai loma-aamut ovat toki ihan omaa luokkaansa, mutta arkisin ilahduttaa vaikkapa se, että jääkaapissa on valmiina edellisenä päivänä pyöräyttämiäni smoothielasillisia. Tai se, että viikonloppuna leipomaani mustikkapiirakkaa on jäljellä ja voin syödä siitä aamupalalla siivun ja ottaa toisen mukaan töihin. Sitä sanoisin suorastaan arjen luksukseksi, jos termiä tykkäisin käyttää.
Erityisen ilahduttavaa on myös se, jos herään ensimmäistä kertaa vasta viideltä miehen herätyskellon soittoon. Vaikken sen jälkeen enää juuri nukkuisikaan, olo ilman perinteistä pätkäunta on virkeä. Etenkin, jos aamu valkenee niin, että valo pilkottaa verhojen raosta jo ennen kuin niitä edes avaa.
Toisenlaisiakin aamuja toki on ja joskus päivä lähtee luisumaan alamäkeen heti aamusta, kun huonosti nukutun yön jälkeen keitän kananmunia ja näen niiden muuttuvan kiehuvassa vedessä leijailevaksi valkoiseksi hötöksi. Tai kun täysinäinen märkä suodatinpussi repeää lattialle viime hetkellä ennen ehtimistään jäteastiaan. Siinä vaiheessa tekee mieli painua takaisin pehkuihin ja vetää peitto pään yli niin ettei kukaan löydä koko päivänä.
Ja vaikka sanotaan, että ihmisen ei pitäisi elää työelämää, jossa vaan odotetaan viikonloppuja tai lomia, niin kyllä oman arkiviikkoni paras päivä silti on perjantai. Alkaen heti aamun perinteeksi tulleesta yläkerran liikuntakeskuksen kehoa huoltavasta jumppatunnista, joka aloitetaan aina samalla kaavalla silmät kiinni seisten legendaarisella "Voiko ihanammin päivän enää alkaa..."-kappaleella. Voi kuulostaa siirappiselta, mutta oikeasti siitä tulee sellainen mukavan yhteisöllinen fiilis viikon viimeiseen työpäivään, jota jatkan kerrosta alempana yksin.
Etenkin silloin, kun itsellä on tunne, että on saanut viikon mittaan töissä paljon hyödyllistä aikaiseksi ja ehkä sinnitellyt maaliin jonkun itselle erityisen työläältä tuntuneen haastavan tehtävän, tuntuu tosi kivalta ja ansaitultakin jäädä parin päivän vapaalle. Sen on viimeaikoina kevyen viikkosiivon jälkeen kruunannut uusittujen keittiötasojen kulmauksesta paikkansa löytäneeseen lempparimaljakkooni ostetut perjantaikukat. (Keittiö olisi tällä hetkellä vastaukseni myös Leenan haasteessa olleeseen "Ihan paras paikka kotona"-kohtaan).
Ihan paras rentoutumiskeino
Tämä olikin yllättävän mielenkiintoinen ja samalla haastava, koska ajauduin pohtimaan mitä rentoutumisella oikeastaan edes tarkoitetaan.
Ensimmäisenä mieleen piirtyy kuva riippumatossa loikoilevasta tai kauniina kesäpäivänä nurmella selällään makoilevasta, heinä suussa siniselle taivaalle tuijottelevasta henkilöstä. Sinällään kivoja mielikuvia molemmat, mutta omat parhaat rentoutumiskeinoni taitavat useimmiten olla jonkun sortin aktiviista tekemistä ennemmin kuin loikoilua, jolle sillekin toki on aikansa ja paikkansa.
Se mikä milloinkin parhaiten toimii, riippuu siitä, mille haen rentoutumisella vastapainoa. Ja onko rentoutumisen tarpeessa ennemminkin pää vai kroppa. Vai kenties molemmat. Ja lasketaanko pelkkä pään nollaus rentoutumiseksi?
Työpäivien jälkeen on joka tapauksessa pakko päästä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan päätä ja antamaan kropalle liikettä tuntien paikallaanolon jälkeen.
Jos olen tehnyt töitä enimmäkseen yksin niin kuin yleensä, otan usein lenkille kaveriksi äänikirjan. Mutta jos päivään on sisältynyt pitkiä Teamsejä tai jos koolla on ollut poikkeuksellisesti isompi ja sitä mukaa äänekkäämpi porukka, kävelen mieluiten ihan vaan hiljaisuudessa tai korkeintaan kuuntelen jotain rauhallista taustamusiikkia, jossa ei ole sanoja, joihin tarttua.
En tiedä onko noissa arkikävelyissä sinällään kyse rentoutumisesta vai onko palautuminen parempi sana, mutta ei sen väliä. Ja selvää on, että jos työni olisi fyysisesti raskasta, tuskin lähtisin ensimmäisenä lenkille.
Myös kaikenlainen luova tai muuten mieluinen käsillä tekeminen ja puuhastelu rentouttaa. Keramiikkakurssi on siitä yksi oiva esimerkki, mutta myös kotona harrastamani askartelut ja viime aikojen remonttihommat lasken samaan sarjaan.
Jos olen jostain syystä ärtynyt tai muuten vaan on sellainen olo, että kaikki on huonosti ja kukaan ei ymmärrä, parhaiten toimii joko raskas tai muuten vaan erityisen nopeatempoinen liikunta yhdistettynä ihan täysillä luukutettuun tavallista raskaampaan musiikkiin. (Oma voimabiisini on Intriguen Orbina, joka löytyy mm. täältä (klik), mutta hivenen ikävästi välkkyvän videon kera. Tätä kun kuuntelen täysillä alusta loppuun ja samalla juoksen metsässä, niin johan helpottaa).
Jos viikonloppuna on kaunis keli, suuntaan usein suolle tai valitsen jonkun muun lähiseudun kauniista luontokohteista. Joko kameran kanssa tai ilman. Toisinaan rentouttaa kuvailu ja pienten yksityiskohtien tarkastelu linssin läpi, mutta heti jos kuvaaminen meinaa kääntyä suorittamisen puolelle, ymmärrän nykyään lopettaa ajoissa. Se on niin nähty, että kulloinenkin fiilis siirtyy suoraan kuviin. Jos se on hyvä, kuvistakin tulee hyviä kuin itsestään, mutta jos ei, niin sitten ei.
Tyynen järven tai takkatulen tuijottelu, auringonnousujen ja -laskujen ihastelu, golfkentän aamukasteinen ruoho ja hyvien ihmisten seura kuuluvat kaikki erityisen rentouttaviin arjen ulkopuolisiin hetkiin. Samoin kuin maisemanvaihdokset aina silloin tällöin, jos vaan mahdollista.