Sivut

perjantai 7. kesäkuuta 2019

ALKUKESÄN KUULUMISIA


Heti tähän kärkeen ihan hirmuisen paljon kiitoksia kaikista kannustavista kommenteista liittyen edellisessä postauksessa potemaani itsekriittisyyteen. 

Sain teiltä sellaisia tarpeellisia potkuja persauksille, joiden ansiosta (potkujen, ei persausten) kuvaamisen ilo on palannut, eikä elämään ole viime aikoina sitten oikein mitään muuta  mahtunutkaan kuin sadepisaroiden metsästystä syreenipuskassa tai jotain yhtä tähdellistä. Kivaa ja rentouttavaa vaihtelua. 





Toukokuun puoliväliin osuneella hellejaksolla käytiin ystäväni Annen kanssa lähiretkeilemässä Eerikkilän Urheiluopiston maastoissa. Oli ihanan tyyni päivä, mutta myös varsin siitepölyisää. Erottuu hyvin ylemmän kuvan järven pinnasta.

Katsastettiin opiston ja Hämeen luontokeskuksen välille rakennettu uusi Kurjenniemen silta, joka lyhentää välimatkaa kivasti, mutta on samalla erityisen tarkkailun alla, koska järvi on matala ja sillan pelätään sitä rehevöittävän.

Ei näy kuvasta päällepäin, mutta meikäläinenkin on tässä viimeaikoina rehevöitynyt. Valitettavasti vaan ei-toivotulla tavalla.





Olen jatkanut vuoden vaihteessa aloittamaani lihaskuntoharjoittelua ahkerasti ja hyvillä mielin vakiintuneella kolmen viikkokerran rytmillä. Lukuunottamatta talviloman sairastelusta ja muutamasta työperäisestä jutusta aiheutunutta tilapäistä taukoa.

Samalla olen lisännyt syömisiäni ja koittanut huolehtia siitä, että saan kaikkea tarpeeksi, että jaksan treenata. Entisillä ruokamäärilläni se ei olisi ollut mahdollista, vaikka söinkin säännöllisesti 4-5 kertaa päivässä, joka on itselleni se paras ja luontaisin rytmi.





Olo on ollut muutamaa poikkeavaa ajanjaksoa lukuunottamatta hyvä ja jaksavainen ja voimaa on tullut rutkasti lisää. Ja jotenkin kuvittelin, että voiman lisääntyminen tarkoittaisi automaattisesti myös toivottua lihasmassan lisääntymistä. Vaan kuinkas kävikään, kun toiveikkaasti menin viiden kuukauden ahkeroinnin jälkeen kehonkoostumusmittaukseen?

InBodyn mukaan muutaman kilon lisääntyneestä painosta 100 gr oli lihasta ja loput silkkaa rasvaa! Rasvaprosentti oli noussut kolmella ja viskeraalinen rasva kahdella!!  Kiitos ja näkemiin.

Ei voinut mitään, mutta pettymys oli niin suuri, että tuli spontaani itku (joo, saa nauraa tälle, koska hymyilyttää jo itseäkin).  Jälkikäteen ajatellen koominen tilanne, kun itseäni puolet nuorempi fysioterapeutti koitti lohduttaa silmäkulmia pyyhkivää 54-vuotiasta ja keksiä kaikki mahdolliset järjelliset selitykset mittatulokselle. Yhtenä niistä se vanha tuttu yli 50 vuoden ikä, joka teettää kaikkea kummallista, mutta haluan edelleenkin sinnitellä sitä totuutta vastaan, vaikka pakko onkin myöntää, että alkaa jo omakin usko vähän horjua.

No, selvää on, että mittatulos ei (ehkä) ollut koko totuus ja ihana nuori fyssari soitti vielä jälkikäteen ja kehotti repimään koko paperin ja sovittiin, että menen uudestaan sitten, jos/kun siltä tuntuu, mutta  heti aamulla ennen aamupalaa.

Varmaan joku teistä nyt huokailee, että hohhoijaa, mutta silti toivon, ettei kukaan nyt kommentoisi asiaa "mitä yksistä kiloista tai prosenteista"- tai "kuinka naurettavaa stressata moisesta"- tyyliin, koska tässä ei nyt ole kyse kiloista,  vaan siitä, että oli aihe mikä hyvänsä, kyllähän sitä soisi saavansa ahkerasta työstään palkinnoksi hyvän mielen, eikä märkää (tai siis tässä tapauksessa rasvaista) rättiä päin kasvoja.

En aio tätä nyt tämän enempää voivotella, vaan jatkan treeniä ja kamppailua lihaskatoa vastaan hyvillä mielin. Olen myös tehnyt muutamia säätöjä syömisiini. En niin, että olisin niitä vähentämässä, vaan palailen enemmän takaisin kasvisten pariin. Se puoli on jäänyt viimeaikoina turhan vähiin.





Makrolinssi on ollut kovassa käytössä, ja edelleen tykkään siitä, kuinka sen avulla näkee asiat ihan uudessa valossa. Niinkuin nyt vaikkapa tuon ylläolevan kuvan angervon, joka on todellisuudessa varsin risukkoinen ja epäsiisti pihan rumentaja, mutta näyttää kuvassa viattomilta pikku palleroisilta, joiden parissa muurahainenkin viihtyy.




Meillä on muutama vanha omenapuu, joista ukkeli on parturoinut varsinaiset oksat niin pieniin, että jäljellä on pelkkä jokakeväinen vesiversoviidakko, mutta parempi versot kuin ei mitään. Jokunen kukkanenkin sentään sekaan mahtuu. Ompuista ei niin väliksi.




Kirsikankukkia kävin kuvailemassa läheisen liikerakennuksen kulmilla, mutta ymmärsin poistua, kun vartija ilmestyi pihalle ja tuli tunne, että näinköhän tulee kuvaajalle kohta lähtö kammarille selittelemään, millä asioilla täällä oikein pensaan ympärillä pyöritään.







Myös luonnonkukkien perässä on tullut konttailtua







Ja lupiinien, joista tykkään, vaikka vieraslajikkeita ovatkin.




Toukokuun lopulla meillä oli 26-vuotishääpäivä, jonka käytin töitten jälkeen siivoamalla ja nurmikkoa leikkaamalla. Tuli hyvä mieli molemmista, koska kumpikin homma oli painanut takaraivossa jo pidempään, ja oli hyvä tilaisuus, kun ukkkeli teki tuplatyöpäivän ja tuli kotiin vasta myöhään illalla.  Muisteltiin siinä sitten edellisvuoden Hopeahääpäivää, joka vietettiin Pulmareissun merkeissä.




Yksi mieltä painaneista asioista tuli myös hoidettua, kun maalautettiin talon ruma ja haalistunut katto. Säästettiin siinä samalla 12.000 euroa kattoremonttiin verrattuna, mikä oli erittäin tervetullut juttu, koska niitä ylimääräisiä euroja ei olisi ollut moiseen uhrata, eikähän katto vuotanut, joten sikäli turha remppa pelkän ulkonäön takia. Kopkop....

Tuli vaan taas kerran huomattua, kuinka vaikeaa itselleni on tietyissä asioissa luovuttaa ohjaksia jollekulle muulle. Minä kun meillä olen yleensä se, joka huolehtii remontteihin liittyvät jutut, mutta nyt mies oli varmaankin kattorempan hintaa säikähtäneenä yllättäen omatoimisesti soittanut jonkun pienen lehti-ilmoituksen perusteella kattojen pesuja ja maalauksia mainostavalle tyypille. Olivat sopineet hinnan, ja yhtenä päivänä ukkeli ilmoitti, että maalari on muuten sitten tulossa aamulla hommiin. Kääk! En ollut varautunut asiaan ja mieleen tuli heti sen sata kysymystä, joihin olisin halunnut varmistuksen. Kannattaako just nyt maalata, kun siitepölyaika on pahimmillaan? Entä jos tarttuu heti tuoreeseen maaliin? Irrottaako maalari ennen maalausta vanhat puiset tikkaat ja jos irrottaa, jääkö niistä reikiä ja jos jää, niin paikkaako vai tuleeko vesi sisään? Mistä tiedetään, onko tyyppi asiallinen vai onko joku huijari, joka häipyy, kun työ on tehty... jne

No, kaikki huoli oli onneksi turhaa ja ikivanhalla ruosteisella pakulla, jonka katolla oli vähintään yhtä ruosteiset tikkaat,  pihaan ajanut "kokeneen" näköinen jamppa sai kaikki kysymykseni kuulostamaan täysin turhilta. Oli kuulemma ne kaikki jo isännälle selostanut, mutta isäntä vaan oli unohtanut kertoa ne minulle tai ei vaan pitänyt tarpeellisena.

Maalari kipaisi aamulla katolle ketterästi kuin orava, ja kolmen jälkeen soitti töihin, että nyt täällä olis valmista. Oli pessyt katon ja maalannut sen kahteen kertaan, tarkistanut kaikki mahdolliset ruuvinreiät ja liimannut ne umpeen, ja katto oli kuin uusi! Ja maalin hyvänä pysymisen arvioksi heitti noin 15-20 vuotta, joten niiltä osin ylitti kyllä kaikki odotukset. Jess!




Työrintamalta sen verran, että ensimmäistä kertaa 22 vuoteen aion/voin pitää kaikki 4 viikkoa lomaa yhteen putkeen. Tuntuu taivaalliselta, vaikka loman alkua pitääkin vielä viisi viikkoa odottaa.




Aloin myös siinä määrin vaativaksi, että ilmoitin, etten enää suostu tekemään töitä toimistossa, jonka sisälämpötila helteillä on yli 30 astetta niinkuin viime vuonna oli koko kesän. En vaan yksinkertaisesti jaksa.

Onnekseni sekä työn- että vuokranantaja suhtautuivat asiaan vakavasti ja parin päivän päästä tilaan asennettiin tilapäisratkaisuksi jäähdytin siihen asti kunnes tehdään varsinainen ilmastointiremontti.

Jäähdytinpömpeli on jonkun verran auttanut, mutta sen mukana tuli ihan järjetön kohina. Vaan kaikkea kun ei voi saada, olen päättänyt kestää kohinan, ja jos en kestä, sammutan pömpelin ja kokeilen, miltä helle tuntuu. Todennäköisesti päädyn aika äkkiä siihen, että humina ei sittenkäään haittaa.




Kiva yksittäinen tapahtuma sattui viime keskiviikolle, kun pitkäaikainen blogiystäväni Kotoisaa Arkea Heli poikkesi pääsykokeissa (uskallan tämän kirjoittaa, koska Heli kertoi asiasta omassa blogissaan) täällä kotikaupungissani. Jäi lämmin tunne tapaamisesta, vaikka aikaa ei harmillisesti ollutkaan juuri enempää kuin pitkän kahvi- ja teemukillisen verran.





Siinäpä ne päällimmäiset kuulumiset vissiin. Eli ei mitään kovin kummoista ja hyvä niin. Kai.

Paitsi että vielä tähän loppuun linkki eilen testaamaani hyvään ja helppoon raparperijuomaan, jos kellä sattuu olemaan sellaiselle käyttöä. Maistui kivan kaneliselle ja raikkaalle ja oli nopeaa tehdä (klik).

Kohtapuoliin menee koneen kannet taas pariksi päivää kiinni ja toivottelen kaikille kivaa kesäviikonloppua <3.  Itseäni ei yhtään haittaisi, vaikka helle vähän helpottaisi ja ukkoset ymmärtäisi pysyä poissa.

Kuulumisiin taas.

maanantai 13. toukokuuta 2019

MAKROLINSSILLÄ LEIKKIMISTÄ, ITSEKRIITTISYYTTÄ JA OMAN SOMESUHTEEN POHDINTAA


Mainitsin edellisessä postauksessa heräteostona tilaamani makrolinssin, johon suhtauduin ennakkoon vähän skeptisesti, mutta koska investointi oli vaan muutaman kympin arvoinen sisältäen myös laajakulmaversion, ajattelin, että ei se hirveästi ota, jos ei annakaan.

Kyseessä ei siis ole mikään oikean kameran linssi, jollaisesta haaveilen, mutta joka maksaa enemmän kuin kamerani, vaan puhelimeen klipsulla kiinnitettävä "lelu", josta tuli samantien uusi paras kävelylenkkikaverini ja pään tyhjentäjäni.

Ajankulua ei huomaa, eikä mahdollisia murheita muista, kun kyykistelee milloin minkäkin lehdykän,  rikan, kukan tai muun keväisen luonnonihmeen ympärillä. 






Kuvista tulee mielestäni yllättävän kivoja ja hyviäkin, mutta niin paljon kuin niistä, ja erityisesti niiden ottamisesta iloitsenkin, samalla suhtaudun otoksiini ikävän kriittisesti, enkä oikein edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että arvostaisin kuviani enemmän, jos kuvaaminen olisi ollut haastavampaa ja jos olisin ottanut ne ihan oikealla kameralla.

Sinällään hassua, koska en ikinä muiden kuvia katsoessani pohdi, millä tai miten ne on otettu. Ja vielä hassumpaa se, että tahtomattani vertaan omia otoksiani Instagramissa ihailemiini toinen toistaan kauniimpiin luontokuviin. Siis ihan tavallisten ihmisten ottamiin kuviin, joita ei ole filtteröity pilalle, vaan säilytetty luonnonmukaisuus mahdollisesta, tai ehkä ennemminkin todennäköisestä kuvankäsittelystä huolimatta.

Yllättävä piirre itsessäni, koska millään muulla kuin luontokuvien saralla en arvota itseäni tai tekemisiäni vertaamalla muihin. Etenkään minkään somessa näkemäni perusteella. Yleensä kun olen taipuvainen iloitsemaan siitä, mitä  osaan ja joko opettelemaan tai hyväksymään sen, mitä en osaa, vaikka haluaisinkin.    

Ehkä tässä on kyse siitä, että olen wannabe-luontokuvaaja, joka mielikuvissaan yöpyy maihari päällä ojan pohjalla ja herää sieltä aamu-usvan aikaan pitkän putken kanssa kyttäämään ohikiitävää hetkeä, jonka aikana saisi ikuistettua jonkun metsänelävän aamutoimissaan. Mutta kun en ole. Pah. 





Vein vappuna viherkasvit ulos suihkuun ja sen jälkeen vierähtikin tovi jos toinenkin, 
kun innostuin vangitsemaan vesipisaroita niiden pinnalla 



Itsekriittisyydestäni johtuen kuvani päätyvät vain harvoin puhelimen muistia pidemmälle, mikä on sinällään sääli, koska sinne ne jäävät unohduksiin kaiken muun sekaan kunnes on pakko alkaa siivoamaan muistia niin, että sinne mahtuu taas lisää vastaavia ei-mihinkään-päätyviä otoksia...

Ja sitten kuitenkin sohvalla Ylen säätiedotusta katsoessani ja jonkun toisen ihan tavallisen kansalaisen ottaman kivan sääkuvan ruudulla nähdessäni mietin, että olispa kunniakasta, jos oma kuva ja nimi joskus vilahtaisi telkkarissa. Pattitilanne vaan, kun en koskaan ole uskaltanut edes yrittää, eikä mahda yleläiset tulla sieltä kotisohvalta hakemaan...


"Ei tartte auttaa" sano Annukka, kun rentukkaa kuvatessaan jokeen luiskahti


Onneksi on tämä tuttu ja turvallinen pikkublogi, joka on edelleen itselleni omista mikrotason somekanavistani se kaikkein tärkein ja rakkain henkireikä, jonka pariin on kiva palata silloin, kun siltä tuntuu, mutta myös yhtä helppoa pysyä pois silloin, kun ei tunnu. Ei ole mitään harhakuvitelmia siitä, että kukaan kaipailee, vaikka kivalta tottakai tuntuukin, jos joku kertoo niin tehneensä. 






Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani, ja samalla sellainen, johon jonkun muun ottamana ihastuisin, mutta kun itse mietin sen julkaisua Instassa, ajattelin, että ketä oikeasti kiinnostaa ja mitä muka voisin kirjoittaa kuvatekstiksi.  " Joku sieni" ?? . Oujee. 

Ongelmani kun on myös se, että mielestäni kuva ilman kirjoitettua tekstiä ei ole niin kiva kuin kuva, johon liittyy myös joku tarina. Tai ylipäätään teksti, eikä pelkkä  #sieni tai #jäkälä....  




Niinkuin tästä jo kenties voi päätellä, omat someongelmani eivät liity siihen, että some hallitsisi elämääni ja viettäisin siellä kaiken liikenevän ajan, vaan päinvastoin. Haluaisin julkaista enemmän kuvia, mutta itsekriittisyys estää. Välillä tosin ihan vaan laiskuus tai se, että olen vienyt vastavuoroisuusajatteluni liiankin pitkälle. Periaatteisiini kun kuuluu se, että jos joku käy tykkäämässä kuvastani tai peräti kommentoimassa sitä, pyrin aina käymään vastavuoroisesti vierailulla tykkääjän omassa galleriassa. Sama koskee blogeja. Ihan vaan siksi, että niin kuuluu mielestäni tehdä ja mielelläni niin myös ihan omasta halustani teen, mutta paineita siitä ei kai kuitenkaan kannattaisi ottaa, jos aina ei vaan ehdi tai ei ole sillä tuulella. Mutta minähän otan silti, vaikka olen koittanut itseäni siitä pois opettaakin.

Joskus otin myös löyhäksi tavoitteekseni, että kirjoittelisin tänne peräti kerran viikossa, joka olisi itselleni ennenkuulumattoman tiivis tahti, mutta se(kin) osoittautui aika äkkiä turhaksi toivoksi. Tekstiä tulee vain jos on tullakseen. Väkisin ei mitään synny ja miksi pitäisikään? Onneksi ei miksikään. 





Olen tässä viimeaikoina mietiskellyt myös sitä, että miksi niin usein erikseen korostetaan sitä, että se, mitä somessa kerrotaan, ei ole totuus koko elämästä. Ei kai kukaan sellaista edes kuvittele? Tai itse en ainakaan usko, että me aikuiset ihmiset ihan niin tyhmiä oltaisiin, että uskottaisiin jonkun elämän olevan pelkkiä ruusu- ja shampanjakylpyjä (ei tullut nyt parempaakaan vertausta äkkiseltään mieleen), vaikka joku kuvagalleria ja/tai tekstit niin antaisivat ymmärtää.

Toki erikseen nuoret, jotka kenties kamppailevat vielä kehittymättömän itsetunnon kanssa. Että kuinka haavoittuvainen sitä silloin on, ja minkälaisia ulkonäkö- ja muita paineita sitä kokee, jos tuntuu siltä, että pelkän valheellisen somemielikuvan perusteella kaikki muut ovat kauniimpia, menestyneempiä ja onnellisempia? Ei kivaa, vaan kamalaa. En mm. kestä katsoa sitä TV:n kiusaamisen vastaista mainosta, jossa nuori tyttö postaa kuvansa someen ja saa pelkkiä ilkeitä kommentteja. Tuntuu raastavalta.



Puolukka oli jo aloittanut kukintaansa. Vai onko tämä sittenkin joku muu?


Oma 25 v poikani sanoi tässä taannoin, että "Nykyään on muotia vaan nauttia elämästään, eikä jakaa siitä somessa mitään".  On kuulemma enemmän keski-ikäisten hommaa :).



Vaahterankukka, joka näyttää etäisesti tulppaanikimpulta.



#  joku vihreä...



Varmaan joka vuosi joudun kuukkeloimaan tämän meidän pihalla kasvavan sinnikkään ikivihreän maanpeitekasvin nimen, koska en ikinä muista, että se on Pikkutalvio. 


Oma vähäinen somenkäyttöni rytmittyy fiilispohjalta kokolailla niin, että blogeja tulee lueskeltua arkisin, kun kone on muutenkin auki, mutta viikonloppuisin pidän koneen kannet mieluiten visusti kiinni ja sensijaan saatan selailla kivoja kuvia Instagramissa. Sen avaan usein myös aamuisin katsellakseni läheisimpien tarinat, mutta sen jälkeen menee sekin kiinni.  Facebookissa sensijaan en käy juuri koskaan, koska en ole alunalkujaankaan tuntenut sitä omakseni. En vaan jotenkaan piittaa siitä yhtään, muttei ole mahdollista sieltä kokonaan poistuakaan, koska tarvitsen profiiliani työpaikkani sivujen päivittämiseen. Ja siitä kiva FB kyllä on, että muistuttaa ystävien syntymäpäivistä.

Olen myös siinä mielessä omituinen, että kirjoittelen tätä pientä blogiani kaikkein mieluiten ihan "piilossa" vaan. En ole linkittänyt sitä mihinkään, enkä kertonut sen olemassaolosta kuin ihan muutamalle harvalle ja valitulle tutulleni.   En edes oikein tiedä miksi, mutta kai siinä on taustalla jonkunlainen jännitys siitä, että joku "vääränlainen" jokapäiväinen tuttu ihminen tänne löytää ja itse menen jotenkin lukkoon, enkä enää voi kirjoittaa yhtä vapautuneesti. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta näin se vaan on. Ja samaan kategoriaan menee varmaan sekin, että sensijaan, että miettisin otsikoita huolellisesti siltä pohjalta, että olisivat mahdollisimman kiinnostavia ja tarttuisivat mahdollisimman hyvin hakutuloksiin, teen juurikin päinvastoin, koska koen, että sisältöni ei vastaa mitään asiallista hakua. Paitsi ehkä näkkileipäresepti, joka kaikessa tylsyydessään on kaikkien aikojen luetuin postaukseni :).

Ja jos tähän vielä yhden välttelemäni aiheen kirjoittaisin, niin niistä ajankohtaisin on Äitienpäivä. Saatan miettiä taas liikaa, mutta niin tärkeää kuin äitiys itselleni onkin, jotenkaan en vaan halua osallistua yleiseen hehkutukseen, koska samaan aikaan ajattelen kaikkia, joilla ei äitiä ole (sen teistä monet tietävätkin, että omani menetin heti syntymäni jälkeen), ja toisaalta äideiksi halunneita, joiden toive syystä tai toisesta ei ole toteutunut. Sama koskee Isäinpäivää.

Jätän siis mieluummin postaukset molempien tiimoilta kokonaan tekemättä, koska se ei vaan tunnu itsestäni hyvältä. Mutta silti se ei tarkoita sitä, että kaikista pitäisi tuntua samalta. Ei todellakaan. Ja tämän yhden kuvan verran valotan myös omaa äitienpäivääni, jonka toiveideni mukainen lounaspaikka näytti tältä.





Ei ollut ruuhkaa, eikä tarvinnut miettiä, miten pukeutuu. Paitsi että sen verran kyllä, tarkeneeko verkkareilla vai pitääkö laittaa tuulihousut jalkaan. Laavu toimi kuitenkin tuulensuojana ja kuuma makkara lämmitti mukavasti. Mitään salaatteja ei kuulemma tarvittu, vaan ainoastaan "puukko, sytkäri ja sinappia", mutta otin salaa sentään tomaatteja ja kurkunpaloja mukaan. Hyvin tekivät kauppansa.

Ja jos joku nyt miettii, että odotanko saavani kannustusta lelulinssillä ottamilleni kuville, niin vastaus on, että en todellakaan. Sitä puolta harrastan ihan riittämiin kotona esittelemällä lapsellisella innokkuudella kuviani ukkelille, jonka toivon tietysti sanovan, että joo, onpas tosi hyviä.. Ja toinen tottakai tekee kohteliaisuuttaan työtä toivottua, mutta varmaan samalla mielessään huokailee ja odottaa, että pääsee taas jatkamaan lehden lukemista, telkkarin katsomista tai mitä milloinkin on sillä hetkellä meneillään.

Semmoista sekalaista tällä kertaa ja seuraavalla sitten taas jotain muuta. Kivoja kevätpäiviä ja kuulumisiin!


torstai 25. huhtikuuta 2019

PÄÄN NOLLAUSTA


Pääsiäinen tuli ja meni, mutta sen mukanaan tuoma tauko oli pääparalle enemmän kuin tarpeen.




Pidin poikkeuksellisesti jo kiirastorstain vapaata ja mielessä oli kaikenlaista, mitä meinasin muka tehdä. Muun muassa siivota, mutta tulin onneksi järkiini ja jätin sen homman odottamaan huonompia aikoja.

Jotain pääsiäissomisteitakin meinasin kaivella esille, mutta jäi lopulta näihin vihertävänkeltaisiin tulppaaneihin, joista tykkäsin kovasti.





Samoin kuin kevään ensimmäisistä orvokeista.

En vaan oikein koskaan ole käsittänyt noita muovisia valmisamppeleita. Siis että miten niissä roikkuvat kukat oikein pitäisi kastella ilman, että kaikki vesi lorottaa pohjareiästä läpi ja sieltä edelleen kastelukäden hihaa pitkin kainaloihin asti ennenkuin ymmärtää väistää.

Laiskuuttani en niitä nyt kuitenkaan siirrellyt ruukusta toiseen, vaan ajattelin, että kukkikoot siinä aikansa. Säästän isommat piharuukut mieluummin muille myöhempien aikojen kesäkukille.




Tässä haluaisin nähdä vaan kauniin sinisen taivaan, mutta ei voi mitään, 
että nykyään mielikuva ilmaa halkovasta hiilijalanjäljestä himmentää tunnelmaa.


Päivä oli tosiaan niin nätti, että siivouksen sijaan päätinkin lähteä suolle. Ei noillä kahdella ihan hirveästi yhteistä ole, jos alkukirjainta ei lasketa, mutta vapaapäivä on vapaapäivä ja silloin saa onneksi tehdä mitä huvittaa.






Suo näyttää kuvissa kuivalta heinikolta, mutta on oikeasti tähän aikaan vuodesta nimensä veroinen, eikä pitkospuilta kannata paljon poiketa, jos ei varsin halua upoksiin.




Nautin näistä maisemista ihan hirveästi, ja Torronsuosta onkin tullut paikka, johon tulee poikettua aika useinkin rauhoittumaan, koska matkaa meiltä on vaan kymmenisen kilometriä.

Talvella täällä on ladut, mutta niin kivat kuin nekin on, ei just nyt tee mieli ajatella hankia.





Tein myös yhden pienen ex tempore-ostoksen ja samalla kun tilasin itselleni Gigantista kuulokkeet, tilasin myös klipsulla puhelimen kameraan kiinnitettävän makrolinssin, jonka käyttöä testailin kotipihalla konttaamalla.

Mielestäni aika hieno kuva tuli linssin avulla tästä pikkuruisesta rikkakukasta, jota ei maasta paljaalla silmällä juuri edes erota. 




Ja hauskalta näyttävät nämä oikeasti kurttuiset pikkuruiset mitkälie marjatkin




Sinällään linssiostos ei kyllä edesauta pyrkimystäni ja haavettani palata enemmän ihan oikean kameran pariin. 


Pitkäperjantaina (vai pitkänä perjantaina?) aukesi meidän lähigolfkenttä, jonne heti tietenkin lähdettiin ja kivaa oli. Tulee taas vähän vaihtelua pelkkään lenkkikävelyyn, kun pelatessa on kuitenkin sitä oheistoimintaakin siinä sivussa.

Ja oheisviinilasillinen kevään ekan kierroksen kunniaksi. Menkööt kuva sitten vaikka sen viimeaikoina puheena olleen keski-ikäisten naisten kyseenalaisen tunnusmerkin piikkiin.





Koska yksinyrittäjäukkelilla on työpäivä aina myös arkilauantaisin, niin myös pääsiäisenä, joten sen kummempaa pidennettyä viikonloppua meillä ei ollut käytössä mihinkään lähtemiseen, mutta päätettiin kuitenkin vähän edes poistua kotinurkista ja valittiin kohteeksi vanha tuttu rauhallinen Ruissalon kylpylä Turussa.

Vaikka sisämaassa aina asuneena tunnenkin oloni kotoisammaksi ja turvallisemmaksi järven rannalla, niin tykkään kyllä ihan hirveän paljon myös kallioisista merenrannoista käppyräisine mäntyineen. On maastona niin erilainen kuin omat lähinurkat, ja siksi aina yhtä ihana. Etenkin, jos meri on tyyni ja aurinko lämmittää.







Mietin, miten joutsen on mahtanut tiensä tuonne kaislojen keskelle raivata, ja jos on laskeutunut suoraan lennosta, niin onko mahtaneet kovat kaislat pistellä mahanalusta. 




Vuokrattiin tälläkin kertaa kylpylästä polkupyörät, joilla pääsee mukavasti kiertelemään ympäristöä kätevämmin kuin kävellen.

Poljettiin muun muassa muutama kilometri takaisin tulosuuntaan, jossa olin aiemmin automatkan varrella nähnyt ihan valtavan sinivuokkomeren, jota halusin lähteä kuvaamaan.

Ukkelillehan aina kaikki käy ja polki kiltisti mukana, mutta ei sitten kuitenkaan löydetty juuri sitä kohtaa, jota ajoin takaa, joten ei tullut kuviakaan. Paitsi tämä yksi aiemmin mainitulla makrolinssillä otettu.




Koko pääsiäisen aikana en stressannut syömisistä, enkä laskenut proteiineja ja niitä ja näitä, vaan söin ihan justiin niin vähän ja harvoin kuin huvitti. 

Paitsi että lauantai-iltana olisin kyllä halunnut syödä vähän enemmän kuin pari postimerkin kokoista  siikapalaa. Oma valintani se tosin oli, mutta harmitti jälkeenpäin, että uskoin tarjoilijaa, joka vakuutti, että annos on ihan "kunnollisen kokoinen".  No ei ollut. Kunnollisen hintainen kylläkin, koska liki noiden parin pienen kalanpalan hinnalla olisi syönyt buffet-päivällisen, jossa oli tarjolla vaikka mitä, mutta joka jätettiin välistä, koska arveltiin, ettei kuitenkaan jakseta syödä "koko rahalla".

Kateeksi kävi ukkelin hampurilaisannos.


Sikakallista siikaa (kurkunpaloihin vertaamalla saa ehkä käsityksen koosta)


Kylpylän iltaohjelmassa oli tanssit ylimmän kerroksen Kapteenin salissa, jonka näkymiä tarjoilija kovasti kehui, eikä suotta. 

Ilta-aurinko peilaa ikkunan kautta kuvaajan ja muuta taustaa niin, ettei valitettavasti tullut maisema niin terävänä kuvaan kuin olisin toivonut, mutta ihan hitsin kaunis ja rauhallinen se tosiaan oli.





Duo Peliveljet (oli kyllä erittäin osuva nimi kaksikolle :D) naputteli mukavaa musiikkia ja vähän harmittelin, ettei olla miehen kanssa tanssi-ihmisiä, koska olisi mukava harrastus varmasti sekin. Tähän kyllä ukkeli korjasi, että mikäs ongelma siinä tanssissa muka on, sen kun vaan pompottelee menemään. Sepä se. On niin nähty, että siinä ukkelin poukkoilussa ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan pystyä ennakoimaan, mihin suuntaan seuraavaksi kimpoaa. 

Illemmalla yritin vielä ottaa kuvaa merelle päin rakosillaan olevasta tuuletusikkunasta, josta juuri ja juuri sain ujutettua kädet ulos.




Kännykkäkuva on kovin rakeinen, mutta merellä lipuvan Ruotsinlaivan ja terassin valoista saa kuitenkin käsityksen tunnelmasta.




Sunnuntaina palattiin kotiin, jossa ollaan nyt vietetty mieluisalla tavalla normaalista poikkeavaa viikkoa, kun seuranamme on paitsi kotikonnuille kesäksi töihin palannut vanhempi poika, myös reiluksi viikoksi kylään saatu ihana tyttöystävänsä.

Meidän koti ei ole iso ja tilaa on rajallisesti, mutta hyvin ollaan kaikki sopeuduttu yhteiseloon ja olo on kaikinpuolin luontevaa. Vähän sitä jännitin, mutta onneksi turhaan.

Eipä tässä nyt tällä(kään) kertaa mitään sen kummempaa asiaa ollut. Ja pää on tällä hetkellä sillälailla hyvällä tavalla tyhjäkin, etten sieltä sen ihmeempiä edes yritä kaivella. Joskus toiste sitten taas.

Ihanaa kevätviikonloppua! 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

MENE HYVÄ IHMINEN METSÄÄN, ÄLÄKÄ URPUTA


Otsikko on kehotus itseltäni itselleni..

Tuli nimittäin jo sellainen olo, että olen tässä viime ajat vaan ruikuttanut ja stressannut kaikenlaista jonninjoutavaa, joten päätin, että nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin.

Siispä otin pitkästä aikaa kameran kaveriksi ja ajelin lauantaiaamuna naapurikuntaan järven rantaan.




Mikään kuva ei tee oikeutta sille tunteelle, joka yksin siellä rauhallisessa niemennokassa  vallitsevaa kauneutta ja rauhaa ihmetellessä tuli.




Kevätaurinko lämmitti, ja mistään ei kuulunut mitään ihmisen aikaansaamaa ääntä, vaikka lähirannoilla on asutusta.

Jäällä käyskenteli niemenkärjen toisella puolella kurkikaksikko, ja toisella puolella kuherteli joutsenpariskunta. Molemmat hienostuneessa hiljaisuudessa. Toisin kuin rannempana kiertelevät kirkuvat lokit, joiden ääni sopii niin paljon paremmin veden äärelle kuin kaupungin katoille. 











Olisin niin toivonut saavani kuvaa kauempana olevista joutsenista ja kurjista, mutta tehtävä oli mahdoton. Jäälle ei voinut lähteä kävelemään, koska järvi oli rannasta auki, ja pikkukameran tehot eivät riittävän pitkälle kantaneet. 

Mutta niin vaan kävi melkoinen munkki, kun yhteen satunnaisesti räpsäisemääni kuvaan oli kuin olikin osunut lentoon lähtenyt joutsen. Toki sitä tavoittelin, mutta oikeasti oli puhdas onnenkantamoinen.





Siellä se liitää, kun tarkemmin katsoo. Ja kun riittävästi rajaa (ja laittaa lasit päähän), voi itsekin varmistua asiasta. 




Olin jotenkin niin fiiliksissä rannalla viettämistäni aamupäivän hetkistä, etten olisi malttanut lähteä pois ollenkaan, mutta lähdettävä oli, koska olin luvannut palauttaa auton ajoissa, että mies pääsee sinne, minne oli menossa.

Ukkelin palattua takaisin kotiin, teki mieli vielä uudelleen lähteä samaiselle järvelle. Ja lähdinkin, mutta idylli oli mennyttä. Hiljaisuudesta ei tietoakaan, kun joku kaatoi urakalla puita, ja moottorisahan ääni kantautui vettä pitkin varmaan kilometrien päähän.




Jatkoin siis matkaani muutaman kilometrin eteenpäin kansanpuiston maisemiin.









Kuvailu jäi kuitenkin vähiin, kun iski nälkä keskenkaiken. Tai ei se varmaan oikeasti mikään nälkä ollut, vaan mieliteko, jonka aiheuttajana oli läheiseltä laavulta nenään kantautunut nuotiossa paistetun makkaran tuoksu.

Luovutin siis ja ajelin takaisin kotiin, jossa kaiveltiin ukkelin kanssa grilli talviteloilta esiin ja kärvennettiin kevään ensimmäiset, ja sitä mukaa myös parhaat makkaranpätkät, joita ei välttämättä kesällä enää edes kaipaa.

Myöhemmin vielä pyöräilin lähistöllä etsiäkseni kivoja kuvauspaikkoja, mutta tuntui, että kaiken olen jo moneen kertaan kolunnut. Lukuunottamatta tätä entisen myllyn seutua.






Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä miesporukalla avaamaan golfkausi lähimmälle jo auki olevalle kentälle, mutta ajanvarausjärjestelmässä olleen vian takia meidän varaukset olivat häipyneet jonnekin, joten myttyyn meni se suunnitelma. Lupasin luopua omasta paikastani, että miehet saatiin soviteltua lähtöjen väleihin täydelle kentälle. Vähän siinä saatoin pienesti esittää mielenipahoittajaa, mutta meni hetkessä ohi, ja ajattelin sen sijaan lähteä kauemmas metsään patikoimaan.




Parinkymmenen kilometrin päässä meiltä on Luontokeskus, jonka huitteille parkkeerasin auton ja jatkoin siitä pitkospuita pitkin eteenpäin.

Vähän kotoa lähtiessä mietin, mahtaisiko metsässä jo pärjätä lenkkareilla, mutta laitoin kuitenkin ihan kunnon talvikengät jalkaan, joka osoittautui myöhemmin maaston muuttuessa oikeaksi valinnaksi.




Lintujen järjestämä konsertti reitin alkupätkällä oli ihan mieletön. Ketään ei näkynyt missään, mutta laulu oli kuin jostain sadusta, ja mietin, että on se vaan niin ihmeellistä, kuinka jo muutama ensimmäinen sekunti puhtaan katupölyttömän luonnon keskellä voi muuttaa ihmisen ihan toiseksi, ja mielen valtaa joku erityinen hyvän olon tunne.

En harmikseni osaa laittaa tänne videonpätkiä, joista olisi paremmin päässyt tunnelmaan vaikkapa tämän hissukseen metsän halki virtaavan kirkasvetisen uoman, tai myöhemmin vastaan tulleen liplattavan luonnonlähteen reunalla.






Hieman pelotti tämä tuholaisten tyvestä kaivertama pystyyn kuollut puu, joka näytti siltä, että voi kaatua korkeuksista koska tahansa.




Jos jäisillä ja märillä osuuksilla iloitsinkin kenkävalinnastani, niin putkahdettuani metsästä Icebugeissani ja pipo päässäni keskelle sortseissaan jalkapallon perässä urheiluopiston keinonurmikentillä kirmaavia tyttöjä ja poikia, tunsin olevani jokseenkin väärissä varusteissa, tai ainakin väärässä paikassa. Hiki vaan valui sekä selästä, sukista että hiuksista, mutta coolisti käppäilin eteenpäin näytellen, ettei tunnu missään.

Urheiluopistolla on tunnetusti monipuoliset ja terveeelliset lounaat, ja ihan tarkoituksella sinne suuntasin. Oli kuulemma päivän aikana käynyt 490 muutakin, mutta kello oli sopivasti sen verran, että minkäänlaista ruuhkaa ei sillä hetkellä ollut. Ihanan rauhallista paremminkin, ja maisemat kimaltelevalle järvelle mitä kauneimmat.

Pakko oli yksi välikerros vaatteita vähentää ennenkuin sukelsin takaisin metsään ja suuntasin paluureitille.




Kamera on siitä kiva kaveri, että muuten tuskin olisin itsekseni kyykistellyt ja konttaillut maastossa, tai muuten vaan pysähdellyt keskittymään jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan niinkuin nyt. Kameralle sopii aina kaikki, eikä sillä ole kiire mihinkään.

Kaikki toki ei päätynyt kuviksi asti, mutta nämä muutamat jäivät muistoiksi ja muistutukseksi siitä, että metsään meno kannattaa aina (paitsi huonosti hoidettuun risukkoiseen ja sotkuiseen lähimetsään, jossa tulee ennemminkin vähän vihaiseksi). Niin nytkin. Mielenrauhaa sanan varsinaisessa merkityksessä.  Ei jaksa harmittaa edes hienoinen takatalvi, jos tätä viimepäivien lumisadetta ja kylmää sellaiseksi edes voi sanoa.






Kotipihalla iloitsin siitä, että katolta pudonneiden painavien, sittemmin osittain jääksi muuttuneiden lumikuormien alle jääneet havut näyttävät sinnittelevän tiensä vapauteen (kuvat viikonlopulta, kun aurinko vielä paistoi).





Näissä tunnelmissa tällä kertaa.