ALAVIREINEN PALUU ARKEEN JA TUORE TILANNEPÄIVITYS

Aloitin 29.8. kirjoittamaan näin:

Kolmen viikon kesälomani päättyi reilut pari viikkoa sitten ja yleensä olisin tässä vaiheessa jo tarmoa täynnä ja täysin tottunut arjen rutiineihin, mutta nyt ei vaan meinaa oikein irrota mikään, vaan alakulo vaivaa edelleen.

Syitä moiseen mielen poikkeustilaan on muitakin, mutta se josta en meinaa päästä millään yli, on itselleni todella tärkeäksi muodostuneen 30-vuotisen suhteen päättyminen. Ei kuitenkaan avioeroon, vaan konkurssiin. 

Olen täällä aiemminkin kertonut, kuinka onnellisessa asemassa olen ollut, kun samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa on sijainnut puitteiltaan taatusti Suomen kaunein liikuntakeskus, jonka henkilökunnasta ja tutuiksi tulleista kanssaliikkujista on muodostunut itselleni todella tärkeä yhteisö ja samalla ikään kuin joukko työkavereita, joita itselläni ei yksin toimistolla pakertavana ole (paitsi etänä).

Tieto konkurssista tavoitti lomalla ja se veti mielen todellakin matalaksi. En murehtinut sitä, että olin juuri ehtinyt ostaa puolivuosikortin, josta en rahojani takaisin saa, vaan sitä, että en tiedä mihin jatkossa menisin, koska mitään vastaavaa kokonaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa.  Ja sitä, että ihana uskollinen ja sitoutunut henkilökunta, joka jaksoi hymyillen liikuttaa loppuun asti, joutui irtisanotuksi. Taas yksi syy kirota korona alimpaan mahdolliseen helv......iin, koska koronan mukanaan tuomien ryhmärajoitusten ja sulkujen syytä tämä kaikki alunperin on. Tauosta tuli niin pitkä, että ihmiset päätyivät sillä välin etsimään muita keinoja liikuttaa itseään tai ehkä lopettivat liikkumisen kokonaan, eivätkä enää palanneet takaisin siinä määrin, että liikuntakeskuksen toimintaa olisi ollut mahdollista ja kannattavaa jatkaa. Niin surullista, koska yritys oli sitkeän ja vahvan naisen luomus ja elämäntyö, jolla oli valtava merkitys koko tälle kaupungille ja niin monien ihmisten terveydelle.

Tuskaani ei varmasti läheskään kaikki ymmärrä, koska "onhan noita saleja ja jumppia muuallakin", mutta tässä ei nyt ole kyseessä pelkkä liikunta, joka sinällään on itselleni ihan jo mielenkin kannalta lähes elinehto. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä arvostaa tuttuja ja turvallisia paikkoja ja ihmisiä. Tai ainakin minä arvostan. 

Mutta koska tästä on pakko päästä eteenpäin, olen tulostanut jääkaapin oveen kaikki mahdolliset ohjatut liikuntavaihtoehdot ja ehtinyt käydä kokeilemassa jumppia niin kuuman kosteassa uimahallin yläkerrassa kuin vanhan koulun jumppasalin kivikovalla lattialla. Niistä se on sitten vaan koottava itselle sopiva kokonaisuus tuttujen vesijumppien lisäksi, että pysyy pää kasassa. Enkä kyllä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan nykyisestä olotilastanikaan, joka on painettu tuohon 30-vuotisesta yhteisestä taipaleesta muistuttavaan paitaan. 

 

Otin kuvan ukkelille joskus alkukesällä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, 

olin lähdössä jumpalle ja oli niin kertakaikkisen hyvä fiilis. 

Kävin viimeisenä aukiolopäivänä salilla (itkemässä) ja jättämässä samalla hyvästit myös tälle kauniille jumppatilalle.

Tyhjentyneet kenkähyllyt

Viimeistä kertaa vanhaa (kirjaimellisesti) tuttua portaikkoa alas.

Toinen tyhjiön tähän syksyyn aiheuttanut asia on se, etten päässyt itselleni niin ikään tärkeäksi henkireiäksi muodostuneelle keramiikkakurssille, koska en muistanut ilmoittautua samalla minuutilla, kun ilmoittautuminen aukesi. Hoksasin asian vasta muutaman päivän päästä, mutta se oli jo myöhäistä. Kertoo aika hyvin kurssin suosiosta.

Selailin sitten opiston muuta tarjontaa ja mietin, mitä muuta luovaa voisin tehdä. 

Alkuun tuntui siltä, että voisin oikeastaan mennä rennon maalauksen kurssille, akvarellimaalauskurssille, posliininmaalauskurssille, lasinsulatukseen, tiffany-lasitöitä tekemään ja itseasiassa vähän joka paikkaan. Kunnes palasin järkiini ja muistin, etten enää tykkää tiffanytöistä (joskus nimenomaan halusin tehdä niitä, mutta siitä on aikaa), enkä valkoposliinista, johon en keksisi varmaan muuta maalattavaa kuin jotain helppoja kukkia, joista en varsinkaan astioissa tykkää. Enkä myöskään ole mikään taiteellinen maalarityyppi, jollaiseksi tuskin kurssilla muuttuisin, joten valitsin lopulta enemmän omalta jutultani kuulostavan, mutta samalla itselleni täysin uuden tuttavuuden kalligrafian sekä kahden yksittäisen lauantain keramiikkalyhytkurssin. Ilmoittauduin myös jonoon kolmen kerran rakukeramiikkakurssille, johon sittemmin sainkin paikan, joten onhan sitä siinä jo täytettä syksyn pimeisiin iltoihin. Ja mielellään saisi olla päiviinkin, koska syyskuun alusta alkaa lomautus rakennusalalla vallitsevan synkän tilanteen vuoksi. 

Edit 13.9.23:

Tilanne on tänään jo täysin toinen kuin mihin tuo alavireinen osuus reilut pari viikkoa sitten päättyi.

Kuukauden päivät se otti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas oma itseni ja se tuntuu hyvältä. 

Arki koostuu nyt vähän toisenlaisista palasista kuin ennen, mutta siinä on silti sopivasti tuttuutta (ehkä perinteinen "uutta, vanhaa, lainattua" sopii aika hyvin tähän) ja koen, että kaikkea on myös sopivassa määrin (paitsi töitä). Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan niin, että tasapaino säilyy. Se on itselleni tärkeää. 

(Keskuri = keskuskoulu, jossa olen alkanut maanantaisin käymään kuntojumpassa ja heti siihen perään kehonhuoltotunnilla)

Sen verran uusiksi meni harrasteet, että oli pakko jo alkaa merkitä asioita kalenteriin, ettei tarvi pitää kaikkea päässänsä muistissa tai tarkistaa kaupungin sivuilta tai kurssi-ilmoittautumisista moneen kertaan. 

Kuun viimeisellä viikolla on edessä jo kauan sitten asiakkaan toiveesta sovittu työmatka, jota alan varmaan tässä piakkoin stressaamaan, mutta senkin suhteen olen ollut ihmeen rauhallinen. Syynkin siihen tiedän (liittyy liikuntaan sekin), mutta palaan siihen ja muuhun mielenpäällä olevaan myöhemmin.

Nyt koin tärkeäksi kirjoittaa aloittamani tekstin ikäänkuin loppuun, että pääsen jatkamaan puhtaalta pöydältä.

Tänään on ensimmäinen kalligrafia-ilta ja vähän jännittää. Lähinnä se, olenko ainut ensikertalainen (sehän ei sinällään haittaa, mutta voi tulla alkuun orpo olo) ja millaisia muita tyyppejä kurssilla on. 

Uskon, että monenlaisia, mutta mukavia niinkuin keramiikankin parissa. Ja sama mielenkiinnon kohde joka tapauksessa yhdistää. 

Huomenna lähden ystävän kanssa käymään pitkästä aikaa Habitare-messuilla katsastamassa mitä kaikkea kaunista sieltä löytyy. Sekin piristää.

Hyvinkin elossa siis ollaan ja tuntui kivalta palata pitkästä aikaa tänne.

UNELMIA JA TOIMISTOHOMMIA

"Sattuma suosii valmistautunutta mieltä" on yksi niistä satunnaisista vaikutuksen tehneistä lauseista, joita olen tässä alkukesän mittaan aina silloin tällöin päässäni pyöritellyt. 

On kuitenkin ihan liian pitkä juttu taustoitettavaksi lyhyesti, joten en edes yritä, vaan koitan sen sijaan kirjata tänne ylös vähän viimeaikaisia kuulumisia ja muita mielenliikkeitä ennen kuin vallan vieraannun koko ns. blogista. 

Yhtenä teemana on ei enempää, eikä vähempää kuin unelmat. 

Muiden aarre- tai unelmakartoista inspiroituneena olen välillä ajatellut, että olisi kiva itsekin joskus värkätä sellainen, mutta ajaudun yleensä umpikujaan jo ennen kuin olen päässyt alkuun. 

Taipumuksenani kun on toisinaan lipsahtaa suorittamisen puolelle tämmöisissä täysin vapaaehtoisissakin jutuissa ja veikkaan, että päätyisin etsimään lehdistä karttaan leikattavaksi jotain ihan liian mahtipontista (tyyliin maailmanrauha), jonka arvelisin kelpaavan varteenottettavaksi unelmaksi. 

Mutta isompi este on kuitenkin ollut se, etten ole keksinyt mistä unelmoisin ja mitä unelma edes tarkoittaa ja miten se eroaa toiveesta tai tavoitteesta. 

Ratkaisu jälkimmäiseen löytyi, kun kerran lenkille lähtiessäni löin Spotifyihin vähän vitsillä hakusanoiksi "Unelmista totta", mutta päädyinkin "Valo minussa"-nimiseen podcastiin, jonka 3 ensimmäistä jaksoa oli pääotsikoitu täsmälleen hakemallani sanaparilla. Ja ilokseni jaksot yhteen pötköön kuunneltuani koin saaneeni pätevän vastauksen, joka sopii omaan ymmärrykseeni. 

En muista tarkkaan miten podcastin Elina asian sanoitti, mutta merkittävin ero oli se, että unelman toteuduttua elämä ei ole enää ennallaan, vaan on tavalla tai toisella muuttunut. Kun taas toiveen (joka on yleensä jotain konkreettisempaa) tultua todeksi elämä jatkuu alkuinnostuksen jälkeen niin kuin ennenkin, mutta vaikkapa paremmalla autolla tai polkupyörällä ajaen, jos nyt noin simppeleitä esimerkkejä käyttää. Omalla kohdallani esimerkkinä voisi toimia keittiö, jonka muutos oli vuosien mittainen toive ja vihdoin tänä keväänä toteuduttuaan tuntui todella ihanalta ja tuntuu toki edelleen,  mutta olen siihen jo sen verran tottunut, ettei enää joka päivä tule huokailtua ihastuksesta.

Toinen oleellisena osana unelmaan liittyvä ja omaan järkeeni käypä asia on Elinan mukaan se, että myös ihminen itse muuttuu unelmansa mukana tai matkalla sitä kohti. Niin että jättää taakseen sellaisia asioita (pelkoja, vanhoja tapoja, rajoittavia uskomuksia ja mitä nyt vaan), joiden kokee olevan ristiriidassa unelman tai sen minän kanssa, joka parhaimmillaan ja aidoimmillaan olisi. Siis jos voisi tehdä sellaisia asioita, joista saa iloa ja joiden kokee olevan yhteydessä omaan aitoon minäänsä. Se kun ei suinkaan aina ole kaikille mahdollista vaikkapa työelämässä, vaikka muuten jokainen meistä varmasti kokee tai ainakin vakuuttelee olevansa aito juuri sellaisena kuin on.  

Olen toki vuosien varrella haaveillut milloin mistäkin. Mm. omasta pienestä yrityksestä itselleni mieluisalla alalla, mutta järki, realismi tai mitkä lie rajoittavat uskomukset on puuttuneet peliin kyseenalaistamalla oikeastaan vähän kaiken liittyen taloudellisiin mahdollisuuksiini, osaamiseni ja intohimoni riittävyyteen ja ylipäätään kaikkiin sen sortin unelman toteuttamisessa tarvittaviin osa-alueisiin.    

Järki pitäisi siis siirtää kokonaan sivuun ja antaa ajatuksen lentää vapaasti sinne minne sitä huvittaa. Josta päästäänkin aiheeseen nimeltään eläke :). 

Mies oli vähän järkyttynyt, kun aloin yhtenä päivänä tutkailla omaa tulevaa eläkeikääni. Oli kuulemma elänyt siinä uskossa, että on naimisissa nuoren vaimon kanssa (meillä tosin oli 30-vuotishääpäivä toukokuussa), eikä eläkkeelle haikailevan.

Selvisi, että alin mahdollinen eläkeikäni on tällä hetkellä 65 v 2 kk eli vajaan 7 vuoden päässä, mutta satun olemaan ensimmäistä vuosimallia, jolla eläkeikää ei ole lukkoonlyöty, vaan tilanne elää eliniän odotteen kasvaessa eli voipi olla että tuohon tulee vielä vähän lisää.

Ymmärrän, ettei eläkejutut ole suurimmalla osalla ensimmäisenä mielessä, mutta itselleni aihe on ajankohtainen, koska se liippaa läheltä sekä postauksen ensimmäistä lausetta että mahdollista unelmaani.

Jätän tämän nyt kuitenkin tähän ja jatkan aiheesta seuraavalla kerralla, jonka vuoro tulee toivottasti jonkun siedettävän ajan kuluessa, ettei taas jää juttu kesken niinkuin itselleni tuppaa käymään.

Muista kuulumisista sen verran, että puhelimen kuvia selailemalla näen, että jälkeen huhtikuun huippuhetkien (hui kuinka kaukaiselta kuulostaa) olen saanut olla mukana tekemässä remonttia pojan ostamassa asunnossa, kuntoillut, poiminut paljon kukkia, viettänyt siskonpojan yo-juhlia, järjestänyt appiukon 90-vuotissynttärikahvit, toiminut hälle lääkärikäynti- ja lääkevastaavana (homma, joka tuli pääsiäisen aikoihin tyystin puskista, mutta ollaan pärjäilty vitsikkään apen kanssa hyvin), pelaillut erinäisillä kentillä ja polttanut siinä sivussa käsivarteni varsin kivuliaasti, viettänyt viikon talviloman asiaankuuluvan kylmässä kelissä tuulitakkiretkeillen Hämeenlinnassa, Lohjalla, Mustiolla, Inkoossa, Barössä ja Fiskarsissa. Ja toki myös ihan vaan olla möllöttänyt ja ihmetellyt kesää.

Töihin olen parina viime päivänä tullut liikuntakeskuksen kesälukkariin ilmestyneiden aamunavausjumppien kautta. Eilen oli rauhallista liikkuvuustreeniä aurinkoisella, mutta vielä sopivan viileällä sillalla ja tänään hiittiä hikisellä sisäpihalla. Jälkimmäinen ei sopinut oikein yksiin syömäni runsaan aamupalan kanssa. Olin myös ainut, joka halusi varjoon, joten hivuttauduin roskakatosten suojiin, joka ei ollut ihan paras mahdollinen idylli, mutta aivan jees. Kivan erilainen aloitus päivälle kuitenkin. Ja iloinen yllätys oli myös se, että eilen löysin itselleni lähimarketista kivan kesämekon, vaikka menin alunperin ostamaan puhelimeen laturia. Siitäkin tuli iloinen mieli, koska mekko on pitkään ollut hakusessa, mutta kaikki henkarilla kauniilta näyttäneet koltut ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet päälläni teltoiksi ja sitä mukaa pettymyksiksi.    

Puhelimessa olisi kuvia pilvin pimein, mutta niiden siirtäminen tänne on edelleen sen verran työlästä, että lataan tähän loppuun satunnaisen satsin sellaisena ja siinä koossa kuin sattuivat olemaan.

50 vuoden tapettikerroksia

 

Äitienpäiväviikonlopun vakiostokseni puutarhalta. 

Harmikseni tuo ruusu paleltui, mutta petunia ei petä.

Aikainen, raikas aamu Aulangolla.

Lakeside Sastamalassa

Suoraan lakkiaisista suolle katsastamaan olisiko suopursut jo kukassa.

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa Aulangon näkötorniin ylös asti ystäväni Tainan kannustamana. 

Tuuli tosi kovaa ja korkeanpaikankammoisena pysyttelin pois reunamilta, 

mutta tuli silti voittajafiilis, kun uskalsin. 

Vanajanlinnan pihapiiriä

Näiden maljakoiden tarkoituksella sekalainen lasitus onnistui yli odotusten, 

joten pääsivät poikkeuksellisesti pöydälle. 

Nuo pöllöt tein ylijäämäsavesta ja niistä tuli vähän vahingossa aika symppikset.   

Seittihopeasilmä oli hauska uusi tuttavuus, mutta melkoinen juoppo ja varreltaan vetelä ja sotkuinen. 

Olkikukat kuvittelin kuivassa viihtyväksi, mutta tuntuu, että mikään kastelu ei niille riitä. 

Mustion linnan maisemissa

Hotelli Barö kuuluu niihin paikkoihin, joissa olen halunnut jo pitkään käydä. 

Päivä oli sumppuinen ja aika kylmäkin, mutta tiedän, että viihtyisin täällä pidempäänkin. 

Lohja-Mustio-Inkoo-Barö-päiväretken päätteeksi poikettiin vielä Fiskarsin ruukkialueelle ja tein tuolla Iittalan myymälässä niin hyvät kaupat, ettei tarvinnut käyttää rahaa ollenkaan. Hyödynsin nimittäin Iittalan Vintage-palveluun aiemmin myymistäni astioista saamaani lahjakorttia, jolla ostin kotoa puuttuvia pikkulautasia. Kakkoslaadun Kastehelmet sattuivat olemaan -60% tarjouksessa, joten sain niitä kortilla täyden tusinan ja vielä jäi rahaa ylikin. Vintagen osto- ja myyntisysteemi on tosi kätevä ja siitä voisin vinkata myöhemmin vähän lisää, joten kirjaan toiveikkaasti aikomuslistalle. 

Istuttiin pienen kahvikioskin terassilla sadetta pitämässä ja tiikerikakkua syömässä, kun halusin vielä ottaa kuvan tuosta mielestäni ihan tropiikilta näyttävästä näkymästä. Naureskeltiin, että semmoinen se on suomalaisen alkukesän tropiikki, kun lämpötila kipuaa kuuteentoista asteeseen.

Tässä on tuloillaan appiukon synttärikahvikattaus. Oli ensimmäinen kerta, kun keksin kunnon käyttöä kaappiin vuosien varrella keräämilleni Mariskooleille, joista periaatteessa tykkään (en niitä muuten olisi keräillyt), mutta ideat on olleet vähissä. Nyt poimin niihin luonnonkukkia väreistä ja luonnosta tykkäävälle synttärisankarille, joka ei enää oikein itse pysty sinne jalkautumaan. 

Kattauksesta tuli kepeän kesäinen ja sopisi hyvin vaikka juhannusjuhliin, jos semmoiset olisi tiedossa.

Kun jatkettava juhlapöytä palautettiin takaisin arkimittaan ja -kuosiin, ripottelin kukkaskooleja keittiön tasoille ja taisin vähän ihastua niihin.

Päivänä jolloin vähän kaikki meni pieleen, päädyin terassin sohvalle murjottamaan ja tuijottelemaan kesätaivasta. Helpotti, kun siinä aikansa makoili. 

Nykyhetki aamunavausjumpalla, katse kohti eläkevuosia :)

Iloista kesää! 

HUHTIKUUN HUIPPUHETKI

Eilen oli onnenpäivä. 

Kohta 15 kk kestänyt epätietoisuuden piina päättyi, kun kävin kuulemassa viimeisten verikokeiden tulokset.

Kaikki mystisesti viime vuoden helmikuun alussa nousuun lähteneet maksa-arvoni olivat vihdoin palautuneet viitearvoihin. En voi oikein sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, joka siitä seurasi.

Nousujen syy jäi ikuiseksi mysteeriksi niin lääkärille kuin itsellenikin, mutta en sitä enää mieti. 

Ajallisesti helmikuussa todettu nousukiito alkoi pari viikkoa kolmannen koronarokotteen jälkeen ja arvojen korkein piikki puolestaan osui huhtikuun puoliväliin, parisen viikkoa ennen sairastumistani koronaan. Jälkimmäisen suhteen lääkäri pohti sitä mahdollisuutta, että arvoja olisi saattanut nostaa koronavirus, joka oli ehkä tehnyt tuloaan elimistössä jo joitakin viikkoja ennen kuin varsinaiset oireet alkoivat ja testi näytti positiivista. Voi hyvin olla, mutta niinkuin totesin, jää  arvailujen varaan ja vaikka toisaalta olisi kiva tietää todellinen syy, en enää kuormita mieltäni sen pohtimisella.

Koska fyysinen olo on koko ajan ollut vähintäänkin suhteellisen normaali (enää ei pienistä hätkähdä), en välttämättä olisi tullut tietoiseksi koko noususta, jos ei olisi sattumalta tullut ilmi ihan normi työterveystarkastukessa. En tiedä sitten kumpi on parempi, se etten olisi tiennyt asiasta mitään, vaan  välttynyt kaikelta tältä yli vuoden kestäneeltä epätietoisuusstressiltä ja kymmeniltä erilaisilta verikokeilta ja muutamilta muilta tutkimuksilta vai se, että olen onnekas, että tuli ilmi ja olen kaikkien edellä mainittujen ansiosta enemmän kartalla omasta terveydentilastani kuin koskaan aiemmin. Olen päättänyt valita näistä jälkimmäisen, eikä ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin hyvää sanottavaa julkisella puolella saamastani hyvästä ja asiallisesta kohtelusta. Yksi yli 50 vuoden iän puolia on se, että tutkimuksiin ohjataan itselle uusien oireiden ilmaantuessa aika herkästi iän mukanaan tuomista kasvaneista riskeistä johtuen. Kertaakaan en siis itse joutunut anelemaan, että pääsisin tutkimuspolulla eteenpäin, vaan täysin päinvastoin. Ei tarvinnut osata mitään, vaan ainoastaan ottaa lääkäriltä vastaan tieto siitä, mitä kokeita seuraavaksi otetaan ja sen jälkeen odottaa, että tieto varatusta ajasta tipahtaa postilaatikkoon. Toki paljon hitaampi prosessi kuin yksityisellä puolella ja siihen tottuminen kesti alkuun jonkun aikaa, mutta kuukauden-parin jälkeen siihenkin sopeutui. 

Ja jos tässä episodissa muutakin hyvää on, niin se on ehdottomasti se, että olen epätietoisuuden ja sen mukanaan tuoman, pahimmillaan terveyden menettämisen peloksi muuttuneen säikähdyksen ansiosta viilannut tapojani entistäkin terveellisempään ja "puhtaampaan" suuntaan. Siitä palkintona en pelkästään koe, vaan myös ihan oikeasti olen tällä hetkellä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin viimeiseen pariin-kolmeen-neljään vuoteen. En kuitenkaan niin hyvässä kuin mihin lääkäri viittasi sanoessaan, että joskus kova fyysinen rasituskin voi nostaa maksa-arvoja. Käytti esimerkkinä maratonin juoksemista, mutta voin vannoa, että siihen en sentään kykene :D. Joskin sydämen ja keuhkojenkin toiminta tuntuu ottaneen loikan parempaan suuntaan, joka on itselleni lähinnä ihmeen veroinen asia. Leposykkeeni kun on ihan aina nuoresta tytöstä asti ollut varsin korkea huidellen 80 molemmin puolin ja joskus jopa reilusti yli. Myöskään hapenottokykyni ei ole ollut kaksinen, vaikka liikun paljon. Johtuu varmaan siitä, että kaikki harrastamani liikunta on temmoltaan enempivähempi rauhallista, mutta syksystä lähtien olen lisännyt valikoimiin myös ihan rehellistä hikiliikuntaa, jonka ansiosta jaksan rasitusta hengästymättä paljon paremmin. Myös syke on rauhoittunut huomattavasti stressistä huolimatta. 

Verenpaineen mittaamisen pitäisi "tässä iässä" (en tykkää sanonnasta) kuulua rutiineihin, mutta itse kammoan sitä sen verran, että pelkkä mittarin näkeminen nostaa paineita, joten Omroni on saanut ihan rauhassa huilata kaapin perällä. Nyt kuitenkin kaivelin sen esiin ja mittailin muutamana päivänä aika samanlaisin tuloksin, joita lääkäri nimitti  "nuoren ihmisen paineiksi", jotka enteilevät pitkää ikää. Mikäs sen mukavampaa, vaikka vähän tuo "nuori" särähti korvaan, kun en itseäni vielä muuksi näin 58-vuotiaana koekaan. Ainakin jos vaihtoehtoinen sana sille on "vanha", joka omassa ajatusmaailmassani ja lähipiirin ihmisten valossa  liippailee lähempänä sataa tai ainakin yhdeksääkymppiä.

Näiltä osin maksan loppuiän mittainen autoimmuunisairausepäily on siis peruttu ja lääkärin mukaan muutakaan pysyvää vauriota ei todennäköisesti ole ehtinyt tässä ajassa tapahtua. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen.

Päässäni pyörii paljon muutakin, mutta olen nyt sen verran tolaltani tästä taakan tippumisesta harteilta, etten vielä pysty jäsentelemään ajatuksia tekstin muotoon.

Täällä siis kaikki hyvin ja toivottavasti myös siellä <3.

Iloista vappua, joka vissiin vietetään varsin perinteisessä säässä, jos Pekka Poutaa on uskominen. Aika lohduttomalta näytti kartoilla, mutta siihen me suomalaiset ollaan totuttu, joten ei mitään uutta sadepilvien alla. 

IHAN PARAS?

Kanavalla lammikon reunalla-blogin Leenalla oli kiva listaus "ihan parhaista" asioista, joita aloin itsekin  mielessäni pyörittelemään.

Ensin ajattelin tavoilleni uskollisena osallistua Leenan kaikille heittämään haasteeseen ihan kirjaimellisesti, mutta se alkoikin tiiviin työrupeaman jälkeen tuntua liiaksi suorittamiselta, joten valkkasin listalta pari nopeimmin spontaaneja ajatuksia herättänyttä aihetta, joita peilailin omaan arkeeni.

Ihan paras hetki

Vaikken mielläkään itseäni aamuihmiseksi (siis sellaiseksi perinteiseksi kunnon kansalaiseksi, joka pomppaa kukonlaulun aikaan pystyyn täynnä tarmoa), tykkään silti useimmiten aamuista, joista eräs ystäväni kirjoitti kivasti jotenkin niin, että aamu on kuin tyhjä taulu, johon elämä alkaa piirtää tulevaa päivää.

Kiireettömät viikonloppu- tai loma-aamut ovat toki ihan omaa luokkaansa, mutta arkisin ilahduttaa  vaikkapa se, että jääkaapissa on valmiina edellisenä päivänä pyöräyttämiäni smoothielasillisia. Tai se, että viikonloppuna leipomaani mustikkapiirakkaa on jäljellä ja voin syödä siitä aamupalalla siivun ja ottaa toisen mukaan töihin. Sitä sanoisin suorastaan arjen luksukseksi, jos termiä tykkäisin käyttää.

Erityisen ilahduttavaa on myös se, jos herään ensimmäistä kertaa vasta viideltä miehen herätyskellon soittoon. Vaikken sen jälkeen enää juuri nukkuisikaan, olo ilman perinteistä pätkäunta on virkeä. Etenkin, jos aamu valkenee niin, että valo pilkottaa verhojen raosta jo ennen kuin niitä edes avaa.

Toisenlaisiakin aamuja toki on ja joskus päivä lähtee luisumaan alamäkeen heti aamusta, kun huonosti nukutun yön jälkeen keitän kananmunia ja näen niiden muuttuvan kiehuvassa vedessä leijailevaksi valkoiseksi hötöksi. Tai kun täysinäinen märkä suodatinpussi repeää lattialle viime hetkellä ennen ehtimistään jäteastiaan. Siinä vaiheessa tekee mieli painua takaisin pehkuihin ja vetää peitto  pään yli niin ettei kukaan löydä koko päivänä.

Tulevan päivän voi ennustaa paistamallakin

Ja vaikka sanotaan, että ihmisen ei pitäisi elää työelämää, jossa vaan odotetaan viikonloppuja tai lomia, niin kyllä oman arkiviikkoni paras päivä silti on perjantai. Alkaen heti aamun perinteeksi tulleesta yläkerran liikuntakeskuksen kehoa huoltavasta jumppatunnista, joka aloitetaan aina samalla kaavalla silmät kiinni seisten legendaarisella "Voiko ihanammin päivän enää alkaa..."-kappaleella. Voi kuulostaa siirappiselta, mutta oikeasti siitä tulee sellainen mukavan yhteisöllinen fiilis viikon viimeiseen työpäivään, jota jatkan kerrosta alempana yksin.

Etenkin silloin, kun itsellä on tunne, että on saanut viikon mittaan töissä paljon hyödyllistä aikaiseksi ja ehkä sinnitellyt maaliin jonkun itselle erityisen työläältä tuntuneen haastavan tehtävän, tuntuu tosi kivalta ja ansaitultakin jäädä parin päivän vapaalle. Sen on viimeaikoina kevyen viikkosiivon jälkeen kruunannut uusittujen keittiötasojen kulmauksesta paikkansa löytäneeseen lempparimaljakkooni  ostetut perjantaikukat. (Keittiö olisi tällä hetkellä vastaukseni myös Leenan haasteessa olleeseen "Ihan paras paikka kotona"-kohtaan).

Ihan paras rentoutumiskeino

Tämä olikin yllättävän mielenkiintoinen ja samalla haastava, koska ajauduin pohtimaan mitä rentoutumisella oikeastaan edes tarkoitetaan.  

Ensimmäisenä mieleen piirtyy kuva riippumatossa loikoilevasta tai kauniina kesäpäivänä nurmella  selällään makoilevasta, heinä suussa siniselle taivaalle tuijottelevasta henkilöstä. Sinällään kivoja mielikuvia molemmat, mutta omat parhaat rentoutumiskeinoni taitavat useimmiten olla jonkun sortin aktiviista tekemistä ennemmin kuin loikoilua, jolle sillekin toki on aikansa ja paikkansa. 

Aktiivista loikoilua

Se mikä milloinkin parhaiten toimii, riippuu siitä, mille haen rentoutumisella vastapainoa. Ja onko rentoutumisen tarpeessa ennemminkin pää vai kroppa. Vai kenties molemmat. Ja lasketaanko pelkkä pään nollaus rentoutumiseksi?  

Työpäivien jälkeen on joka tapauksessa pakko päästä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan päätä ja antamaan kropalle liikettä tuntien paikallaanolon jälkeen. 

Jos olen tehnyt töitä enimmäkseen yksin niin kuin yleensä, otan usein lenkille kaveriksi äänikirjan. Mutta jos päivään on sisältynyt pitkiä Teamsejä tai jos koolla on ollut poikkeuksellisesti isompi ja sitä mukaa äänekkäämpi porukka, kävelen mieluiten ihan vaan hiljaisuudessa tai korkeintaan kuuntelen jotain rauhallista taustamusiikkia, jossa ei ole sanoja, joihin tarttua. 

En tiedä onko noissa arkikävelyissä sinällään kyse rentoutumisesta vai onko palautuminen parempi sana, mutta ei sen väliä. Ja selvää on, että jos työni olisi fyysisesti raskasta, tuskin lähtisin ensimmäisenä lenkille.

Myös kaikenlainen luova tai muuten mieluinen käsillä tekeminen ja puuhastelu rentouttaa. Keramiikkakurssi on siitä yksi oiva esimerkki, mutta myös kotona harrastamani askartelut ja viime aikojen remonttihommat lasken samaan sarjaan.

Jos olen jostain syystä ärtynyt tai muuten vaan on sellainen olo, että kaikki on huonosti ja kukaan ei ymmärrä, parhaiten toimii joko raskas tai muuten vaan erityisen nopeatempoinen liikunta yhdistettynä ihan täysillä luukutettuun tavallista raskaampaan musiikkiin. (Oma voimabiisini on Intriguen Orbina, joka löytyy mm. täältä (klik), mutta hivenen ikävästi välkkyvän videon kera. Tätä kun kuuntelen täysillä alusta loppuun ja samalla juoksen metsässä, niin johan helpottaa). 

Jos viikonloppuna on kaunis keli, suuntaan usein suolle tai valitsen jonkun muun lähiseudun kauniista luontokohteista. Joko kameran kanssa tai ilman. Toisinaan rentouttaa kuvailu ja pienten yksityiskohtien tarkastelu linssin läpi, mutta heti jos kuvaaminen meinaa kääntyä suorittamisen puolelle, ymmärrän nykyään lopettaa ajoissa. Se on niin nähty, että kulloinenkin fiilis siirtyy suoraan kuviin. Jos se on hyvä, kuvistakin tulee hyviä kuin itsestään, mutta jos ei, niin sitten ei.

Tyynen järven tai takkatulen tuijottelu, auringonnousujen ja -laskujen ihastelu, golfkentän aamukasteinen ruoho ja hyvien ihmisten seura kuuluvat kaikki erityisen rentouttaviin arjen ulkopuolisiin hetkiin. Samoin kuin maisemanvaihdokset aina silloin tällöin, jos vaan mahdollista.

Konstit on onneksi monet rentoutumisessakin ja näitä kuvia kaivellessa tuli palattua useampiin mukaviin hetkiin, joka sekin oli varsin rentouttavaa. Samoin kuin se, että lauantaina päästään lähtemään muutamaksi päiväksi meille niin kovin mieluisiin maisemiin. 

Että jos tässä nyt jonkunlaisen yhteenvedon koittaisi tehdä, niin oma rentoutumisen kärkikolmikkoni olisi varmaankin liikunta, luonto ja loma.

Jos yhtään houkuttaa miettiä omia ihan parhaita, Leenan blogista löytyy lisää aiheita.

Iloista mieltä ja kuulumisiin taas!