Sivut

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

MENE HYVÄ IHMINEN METSÄÄN, ÄLÄKÄ URPUTA


Otsikko on kehotus itseltäni itselleni..

Tuli nimittäin jo sellainen olo, että olen tässä viime ajat vaan ruikuttanut ja stressannut kaikenlaista jonninjoutavaa, joten päätin, että nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin.

Siispä otin pitkästä aikaa kameran kaveriksi ja ajelin lauantaiaamuna naapurikuntaan järven rantaan.




Mikään kuva ei tee oikeutta sille tunteelle, joka yksin siellä rauhallisessa niemennokassa  vallitsevaa kauneutta ja rauhaa ihmetellessä tuli.




Kevätaurinko lämmitti, ja mistään ei kuulunut mitään ihmisen aikaansaamaa ääntä, vaikka lähirannoilla on asutusta.

Jäällä käyskenteli niemenkärjen toisella puolella kurkikaksikko, ja toisella puolella kuherteli joutsenpariskunta. Molemmat hienostuneessa hiljaisuudessa. Toisin kuin rannempana kiertelevät kirkuvat lokit, joiden ääni sopii niin paljon paremmin veden äärelle kuin kaupungin katoille. 











Olisin niin toivonut saavani kuvaa kauempana olevista joutsenista ja kurjista, mutta tehtävä oli mahdoton. Jäälle ei voinut lähteä kävelemään, koska järvi oli rannasta auki, ja pikkukameran tehot eivät riittävän pitkälle kantaneet. 

Mutta niin vaan kävi melkoinen munkki, kun yhteen satunnaisesti räpsäisemääni kuvaan oli kuin olikin osunut lentoon lähtenyt joutsen. Toki sitä tavoittelin, mutta oikeasti oli puhdas onnenkantamoinen.





Siellä se liitää, kun tarkemmin katsoo. Ja kun riittävästi rajaa (ja laittaa lasit päähän), voi itsekin varmistua asiasta. 




Olin jotenkin niin fiiliksissä rannalla viettämistäni aamupäivän hetkistä, etten olisi malttanut lähteä pois ollenkaan, mutta lähdettävä oli, koska olin luvannut palauttaa auton ajoissa, että mies pääsee sinne, minne oli menossa.

Ukkelin palattua takaisin kotiin, teki mieli vielä uudelleen lähteä samaiselle järvelle. Ja lähdinkin, mutta idylli oli mennyttä. Hiljaisuudesta ei tietoakaan, kun joku kaatoi urakalla puita, ja moottorisahan ääni kantautui vettä pitkin varmaan kilometrien päähän.




Jatkoin siis matkaani muutaman kilometrin eteenpäin kansanpuiston maisemiin.









Kuvailu jäi kuitenkin vähiin, kun iski nälkä keskenkaiken. Tai ei se varmaan oikeasti mikään nälkä ollut, vaan mieliteko, jonka aiheuttajana oli läheiseltä laavulta nenään kantautunut nuotiossa paistetun makkaran tuoksu.

Luovutin siis ja ajelin takaisin kotiin, jossa kaiveltiin ukkelin kanssa grilli talviteloilta esiin ja kärvennettiin kevään ensimmäiset, ja sitä mukaa myös parhaat makkaranpätkät, joita ei välttämättä kesällä enää edes kaipaa.

Myöhemmin vielä pyöräilin lähistöllä etsiäkseni kivoja kuvauspaikkoja, mutta tuntui, että kaiken olen jo moneen kertaan kolunnut. Lukuunottamatta tätä entisen myllyn seutua.






Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä miesporukalla avaamaan golfkausi lähimmälle jo auki olevalle kentälle, mutta ajanvarausjärjestelmässä olleen vian takia meidän varaukset olivat häipyneet jonnekin, joten myttyyn meni se suunnitelma. Lupasin luopua omasta paikastani, että miehet saatiin soviteltua lähtöjen väleihin täydelle kentälle. Vähän siinä saatoin pienesti esittää mielenipahoittajaa, mutta meni hetkessä ohi, ja ajattelin sen sijaan lähteä kauemmas metsään patikoimaan.




Parinkymmenen kilometrin päässä meiltä on Luontokeskus, jonka huitteille parkkeerasin auton ja jatkoin siitä pitkospuita pitkin eteenpäin.

Vähän kotoa lähtiessä mietin, mahtaisiko metsässä jo pärjätä lenkkareilla, mutta laitoin kuitenkin ihan kunnon talvikengät jalkaan, joka osoittautui myöhemmin maaston muuttuessa oikeaksi valinnaksi.




Lintujen järjestämä konsertti reitin alkupätkällä oli ihan mieletön. Ketään ei näkynyt missään, mutta laulu oli kuin jostain sadusta, ja mietin, että on se vaan niin ihmeellistä, kuinka jo muutama ensimmäinen sekunti puhtaan katupölyttömän luonnon keskellä voi muuttaa ihmisen ihan toiseksi, ja mielen valtaa joku erityinen hyvän olon tunne.

En harmikseni osaa laittaa tänne videonpätkiä, joista olisi paremmin päässyt tunnelmaan vaikkapa tämän hissukseen metsän halki virtaavan kirkasvetisen uoman, tai myöhemmin vastaan tulleen liplattavan luonnonlähteen reunalla.






Hieman pelotti tämä tuholaisten tyvestä kaivertama pystyyn kuollut puu, joka näytti siltä, että voi kaatua korkeuksista koska tahansa.




Jos jäisillä ja märillä osuuksilla iloitsinkin kenkävalinnastani, niin putkahdettuani metsästä Icebugeissani ja pipo päässäni keskelle sortseissaan jalkapallon perässä urheiluopiston keinonurmikentillä kirmaavia tyttöjä ja poikia, tunsin olevani jokseenkin väärissä varusteissa, tai ainakin väärässä paikassa. Hiki vaan valui sekä selästä, sukista että hiuksista, mutta coolisti käppäilin eteenpäin näytellen, ettei tunnu missään.

Urheiluopistolla on tunnetusti monipuoliset ja terveeelliset lounaat, ja ihan tarkoituksella sinne suuntasin. Oli kuulemma päivän aikana käynyt 490 muutakin, mutta kello oli sopivasti sen verran, että minkäänlaista ruuhkaa ei sillä hetkellä ollut. Ihanan rauhallista paremminkin, ja maisemat kimaltelevalle järvelle mitä kauneimmat.

Pakko oli yksi välikerros vaatteita vähentää ennenkuin sukelsin takaisin metsään ja suuntasin paluureitille.




Kamera on siitä kiva kaveri, että muuten tuskin olisin itsekseni kyykistellyt ja konttaillut maastossa, tai muuten vaan pysähdellyt keskittymään jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan niinkuin nyt. Kameralle sopii aina kaikki, eikä sillä ole kiire mihinkään.

Kaikki toki ei päätynyt kuviksi asti, mutta nämä muutamat jäivät muistoiksi ja muistutukseksi siitä, että metsään meno kannattaa aina (paitsi huonosti hoidettuun risukkoiseen ja sotkuiseen lähimetsään, jossa tulee ennemminkin vähän vihaiseksi). Niin nytkin. Mielenrauhaa sanan varsinaisessa merkityksessä.  Ei jaksa harmittaa edes hienoinen takatalvi, jos tätä viimepäivien lumisadetta ja kylmää sellaiseksi edes voi sanoa.






Kotipihalla iloitsin siitä, että katolta pudonneiden painavien, sittemmin osittain jääksi muuttuneiden lumikuormien alle jääneet havut näyttävät sinnittelevän tiensä vapauteen (kuvat viikonlopulta, kun aurinko vielä paistoi).





Näissä tunnelmissa tällä kertaa.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

KEVÄTTÄ KÄNNYKÄSTÄ JA KESÄAJAN KURJUUKSIA


Jostain syystä en ole tänä vuonna älynnyt odottaa kevättä oikein ollenkaan, vaan keskittynyt päivä ja hetki kerrallaan siihen, mitä milloinkin olen ollut tekemässä. En millään "Carpe diem"-meiningillä tai muutenkaan tietoisen henkevältä pohjalta, vaan ihan vaan tehnyt, mitä olen tehnyt tai mennyt sinne minne olen mennyt sen kummemmin ajattelematta ajankulua. 

Vasta pölyisellä lauantailenkillä kirkkaana kauas ruskeanharmaasta maastosta loistanut leskenlehti havahdutti siihen, että tässä taitaa olla kevät tuloillaan.







Näistä väriläikistä ilahduin kovasti, mutta sensijaan radiosta päivää ennen h-hetkeä kuulemani muistutus kesäaikaan siirtymisestä alkoi ahdistaa. Toisaalta hyvä, että vasta silloin, koska yleensä stressaan jo hyvissä ajoin ennakkoon.

Vaikka järki sanoo, että tunti sinne tai tänne ei voi isosti vaikuttaa, oma henkilökohtainen sisäinen kelloni on toista mieltä ja oireilen fyysisesti tosi pitkään. Ja siitä taas seuraa se, että alkaa henkinenkin kantti rakoilla.

Suurin syy oireiluun on se, että illalla on vaikea nukahtaa etuajassa, ja koska olen muutenkin huono nukkuja, jonka syvin uni ajoittuu vasta aamuyön ja aikaisen aamun tunteihin, kesäajan myötä palauttavimman unen vaihe katkeaa ennenaikojaan ja aamulla olo on väsynyt ja tokkurainen. 

Toinen haittaava tekijä on se, että joudun pakottamaan itseni syömään luontaisen rytmini vastaisesti  pitkin päivää tuntia liian aikaisin (koska kello kertoo, milloin on lähdettävä töihin ja milloin on ruokatunnin aika), josta seuraa se, että aineenvaihdunta lakkaa pitkäksi aikaa toimimasta normaalisti ja olo on raskas ja tukkoinen. Eikä siinä olotilassa varsinaisesti lohduta, kun joku sanoo, että "Aijaa, ei muhun vaan vaikuta mitenkään". Onnittelut jos näin on, mutta myönnän olevani myös kateellinen, koska tämä olotila on oikeasti kurja, ja syy siihen omasta mielestäni täysin turha. 





Samaiselle lauantaille leskenlehtien kanssa osui myös Earth hour, jota en myöskään olisi muistanut ilman Onnelin muistutusta. 

Eipä tule muuten tähän aikaan vuodesta kynttilöitä polteltua, joten samalla kun tuli vietettyä tunti kynttilänvalossa yhteisen asian puolesta, oli myös ihan mukavaa vaihtelua. 

Ja pakko tunnustaa, että taas kurkin ikkunasta, pimeneekö naapurusto. En varsinaisesti odottanut, että niin käy, mutta yllättävän pimeää oli. Lukuunottamatta meidän keittiön ikkunasta näkyvän sähköyhtiön pihaa, joka lukuisine lamppuineen valaisi koko lähitienoon. Ei ihan parasta mainosta.






Kotia on tehnyt mieli jotenkin kaunistaa, mutten ole tehnyt asialle mitään. Paitsi ostanut pariin otteeseen tulppaaneita, joiden papukaijalajikkeesta ei tullut suosikkejani, vaikka näyttivät nuppuisina hauskoilta. Auetessaan vähän liiankin homssuisilta.

Enemmän tykkäsin tuosta poikki menneestä päästä, jonka laitoin pieneen Aalto-vaasiin uimaan.






Papukaijat ostin oikeasta kukkakaupasta, mutta seuraava kimppu lähti ruokakaupasta matkaan. Ihmettelin kyllä, että valitsin noin värikkäät, kun yleensä tykkään eniten valkoisista.






Taannoin ostin myös pari itselleni epätyypillisen värikästä Marimekon Sukat makkaralla-sarjan lasia, joista tykkään ihan tosi paljon ja jotka otetaan viikonlopun kunniaksi käyttöön.





Hoksasin, että mätsäävät mukavasti tulppaanien kanssa, joten tätä kuvaa varten kaivoin erikseen kameran esiin. On jäänyt kuvaaminen viime aikoina ihan olemattomiin, vaikka sitäkin tykkäisin tehdä. "No mikset sitten tee?" voisin jälleen kerran kysyä itseltäni..




Viikonloppuna oli tarkoitus avata grillikausi perinteisellä "parsaa & kyrsää"-menyyllä, mutta sankka lumisade ja myrskytuuli sotkivat suunnitelmat. Piti siis tyytyä laittamaan parsat uuniin ja jättää Huiluntuhdit odottelemaan parempia aikoja. Kuvassa vielä kuivillaan olevat parsat saivat päällensä tilkan oliiviöljyä, merisuolaa, mustapippuria, vähän parmankinkkusilppua ja parmesaania. Hyvää oli.





Herneenversoja tai jotain muuta syötävää vihreää tekisi mieli laitella kasvamaan, mutta meillä ei nykyään ole oikein järkevää paikkaa niille, kun ruokapöydän valoisan päädyn olen varannut muille viherkasveille. Lounasruokalan ikkunasyvennyksiin asetelluissa puulaatikoissa versot näyttivät tosi kivoilta ja energisoivilta.

Mullanvaihtoa viherkasveille olen jahkaillut jo ties kuinka kauan, mutten tiedä, mikä siinä nyt niin tökkii, ettei vaan lähde. Pakko se on kuitenkin kohta hoitaa, että saavat raukat lisää elinvoimaa.





Salitreeni joutui talviloman sairastelun takia kolmen viikon katkolle, mikä vähän ottaa kupoliin, enkä ole vieläkään  päässyt täysin takaisin normirytmiin. Enimmäkseen töiden takia, mutta maanantaina olin myös kuin nukkuneen rukous ensimmäisen valvotun kesäaikayön jäljiltä, joten ei voinut ajatellakaan lähtevänsä rehkimään, kun oli täysi työ pysyä hereillä. Tyhmä tunne.

Pyöräilykauden avasin parisen viikkoa sitten aloittamalla pyöräilyn töihin ja tekemällä saman havainnon kuin jokaikinen kevät. En ymmärrä, miten voi olla jalat aina niin "tyhjät", että reidet on ihan hapoilla, kun ensimmäiset kerrat polkee vastatuuleen. Ja kuitenkin niillä samoilla jaloilla pystyn salilla nostamaan melkoisia painoja, muttei näköjään auta ennenkuin taas tottuu. Joskin varmasti on osuutensa myös tuulen mukana sakeana lentävällä katupölyllä, jonka vuoksi ei happi kulje kunnolla, vaan hengästyy vähästäkin. Jokakeväinen riesa sekin.

En aio tässä nyt alkaa sen enempää liikunta- ja ravintohommista kirjoittelemaan, mutta tällä hetkellä harmittaa ihan tosissaan se, että ruokailusta on tullut pelkkää suorittamista, enkä kertakaikkiaan jaksa koko ajan tarkkailla, syönkö nyt varmasti tarpeeksi kaikkea. Ja että onko jotain jo liikaakin. Todennäköisesti, koska paino vaan nousee, enkä todellakaan ole mikään lihaskasvun ihmelapsi, joka selittäisi asiaa.

Voi tosin olla, että stressihormoni kortisolilla on myös sormensa pelissä. (Kiitos Emma, kun pakotit kannustit lukemaan Kaisa Jaakkolan kirjoja, joihin vannoutuneena "hormonikortin" vastustajana suhtauduin nihkeällä ennakkoasenteella, mutta joista parhaillaan kesken oleva "Hyvän olon hormonidieetti" on tarjonnut itselleni ihan täysin uutta ja ymmärrettävän maalaisjärkisessä muodossa olevaa tietoa.)

Korkealla oleva kortisoli kerää ylimääräisen rasvan vyötärönseudulle, ja sitä kohottaa mm. huonosti nukutut yöt, jotka itselläni kesäajan myötä huononevat entisestään. Ja jos nyt alan siitä stressaamaan, kierteelle ei näy loppua, eikä salitreenistäkään tule toivottuja tuloksia. Mutta säästän teidät nyt näiltä, yritän unohtaa koko asian ja keskittyä ottamaan lunkisti. Niin etten paahda kävelylenkeilläkään aina täyttä, vaan välillä lantustelen tietoisen hitaasti, kuuntelen purojen solinaa, zuumailen joutsenien ja sorsien yhteiseloa ja olen muutenkin ihan zen. Siihen paras apuri on kamera, joka täytyy nyt vaan useammin ottaa mukaan.   





Vaikka tekstistä varmaan saikin sellaisen kuvan, että huonosti menee, niin kyllä täällä peruspohjavire kuitenkin on ihan positiivisen puolella. Ja paranee kunhan kroppa aikaa myöten taas tottuu siihen, mihin on vaan pakko tottua.

Perjantaille vähän harkitsin käyntiä Kevätmessuilla, mutta saa nyt sitten nähdä tuleeko yksin lähdettyä. Toisaalta houkuttaa, toisaalta ei.

Tsemppiä mahdollisille muille kellonsiirtelystä kärsiville ja keväistä mieltä kaikille yhteisesti!



torstai 21. maaliskuuta 2019

24 KYSYMYSTÄ ELÄMÄSTÄ


Herkän kaunis sielunsiskoni Tuula haastoi jo jonkin aikaa sitten vastailemaan 24 kysymykseen elämästäni, muttei ollutkaan äkkiseltään ihan helppo rasti. Aikani tuijottelin, mutta päässä löi pelkkää tyhjää, joten laitoin koneen kannet kiinni ja päätin palata, kun riveille syntyy vastauksia vähän niinkuin itsestään.

Uusiin kuviin ei valitettavasti rahkeet riittäneet, joten niiltä osin mennään vanhoilla.






Mitä rakastat?

Elämää.

Missä olet tosi hyvä?

Olipas yllättävän vaikea kysymys, kun alussa on tuo "tosi", enkä koe olevani tosi hyvä oikein missään, mutta ihan vaan hyvä olen omasta mielestäni aika monessakin asiassa. Esimerkiksi huolellisuutta, tarkkuutta, sorminäppäryyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativissa jutuissa (viimeistä en tosin ihan aina), kirjoittamisessa, kuuntelemisessa, pohtimisessa, toisen asemaan asettumisessa, tilojen hahmottamisessa, mielikuvittelussa, äitinä olemisessa, golfissa ja käytännön ongelmien ratkaisussa.  

Mikä tai kuka saa sydämesi lyömään nopeammin?

Nuorempana (siis paaaljon nuorempana..) olisin varmaan vastannut, että ihastuksen kohde, mutta nyt tuli ensimmäisenä mieleen sellainen ei-toivottu sydämentykytys, jota saa aikaan mm. stressi, liiallinen jännittäminen, tyhjään vatsaan juotu kahvi, liika suola, valvominen tai liian myöhään illalla nautittu viini. 

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?

Kuka-kohtaan vastaan, että omat pojat. Ja ukkelikin, joka tosin saa esiin myös ne huonoimmat puoleni.

Mikä-kysymykseen vastaan, että parhaimmillani olen varmaan silloin, kun koen onnistumisen tunnetta jostain ja olen yhtä aurinkoa.

Mitä haluaisit oppia?

Kaikkia maailman kieliä.

Mistä haluaisit tietää lisää?

Äidistäni ja suvustani muutenkin.

Onko sillä väliä viiden vuoden päästä?

On, koska voi olla, että silloin ei enää ole ketään minulle asioista kertomassa.




Mitkä unelmasi olet saavuttanut?

En varsinaisesti koe unelmoineeni mistään. Olen taipuvainen olemaan onnellinen siitä, mitä minulla on tai minulle annetaan.

Paitsi että nyt kun tarkemmin mietin, niin taisin kyllä rehellisesti sanoen lukioikäisenä unelmoida yhdestä komeasta urheilijanuorukaisesta, josta sittemmin erinäisiä omia teitämme kuljettujen polkujen ja vuosien jälkeen tuli mieheni. Joskaan en tavoitteellisesti tehnyt töitä sen eteen (miten sellaisia "töitä" edes tehdään?), vaan mies kertoi myöhemmin, että olin kiinnostava, koska olin ainoa, joka ei nauranut hänen tyhmille jutuilleen.  (Niitä tyhjännaurajia ukkelin nuoruudessa tosiaan riitti, ja vaikka mies on sitä mieltä, että "nappasi" minut, itse olen sillä kannalla, että pelastin ukkelin pois turhuuden markkinoilta kuleksimasta :)).  
  
Missä tilanteessa/millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten?

Vuosi on niin lyhyt aika nykyään, että mitään sen kummempaa muutosta ei ole siinä ajassa ehtinyt tapahtua suuntaan eikä toiseen. Ainakaan mitään sellaista, minkä muistaisin tai huomaisin.

Viisi vuotta sitten ikäni alkoi viimeistä kertaa nelosella, ja vähän vissiin se pelätty viidenkympin rajapyykin lähestyminen kaihersi mieltä, vaikken sinällään muista mitenkään erityisesti kriiseilleeni. Nyt en enää muista koko ikää. Tai ainakin olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä.

Mikä on sinulle todella tärkeää?

Perhe on niin itsestäänselvä vastaus, että ohitan sen, ja vastaan, että minulle todella tärkeää on se, että saan tehdä asioita, joista tykkään. Ja että kukaan ei valita, jos vaikka päätän perustaa betonipajan piharakennukseen ja sen jälkeen kaikki on pari vuotta mullinmallin, eikä tilaa voi käyttää muuhun, koska sinne ei mahdu.





Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Täysremontin meidän keittiöön. Itse. 

Kenen mielestä olet kaunis?

Miehen. Kesti tosin vuosia ennenkuin aloin uskoa, että ukkeli ihan oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, kun kehuu kauniiksi. Sellaista en ollut itse itsestäni koskaan ajatellut, vaan olin mielessäni edelleen se lapsuuteni rillipäinen ruipelo, jonka hennot hiukset isä leikkasi niin lyhyiksi, että tuntemattomat luulivat pojaksi. (Se ei tokikaan ollut isän tarkoitus, vaan kaunis ajatuksensa oli, että kun tarpeeksi leikkaa, hiukset lopulta vahvistuvat.)

Kuka rakastaa sinua?

Täydellä varmuudella mies, pojat ja isäni.





Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?

Soisin kaikkien lapsia toivovien saavan lapsia. Ja kaikkien lasten saavan turvalliset ja rakastavat vanhemmat, jotka eivät hylkää, tapahtui mitä tahansa.

Miksi sinut kannattaa tuntea?

Tämäpä olikin aika vaikea kysymys, mutta vastaan, että olen konstailematon tyyppi, jolle juuri mikään asia elämässä ei enää tule yllätyksenä, ja joka on aidosti kiinnostunut ja valmis kanssapohtimaan ihan mitä tahansa vastapuolelle tärkeää tai ajankohtaista aihetta (poislukien politiikka, josta olen ihan pihalla ja johon en edes halua sekaantua). 

Milloin viimeksi teit jotain uutta?

Varmaan viime syksynä, kun aloitin keramiikkakurssin ja pilateksen.





Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?

Kyllä.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?

On. Asioista ennakkoon murehtiminen. Se vaan ei käy ihan niin helposti kuin haluaisin.

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?

Jos voisin, alkaisin hyväksi nukkujaksi, joka pistää illalla pään tyynyyn ja herää aamulla virkeänä. En vaan valitettavasti ole keksinyt mitään sellaista taikakeinoa, jolla onnistuisi, mutta nykyään koitan olla miettimättä koko asiaa, koska pakottamalla ei uni varsinkaan tule. Paha mieli vaan.

Ketä varten pukeudut?

Oletan, että tällä tarkoitetaan ns. parempaa pukeutumista, joka onkin itselleni varsinainen tenkkapoo.  Mutta sen kerran kun yritän, teen sen ensisijaisesti itseäni varten, koska silloin kun tuntee pukeutuneensa tilaisuuteen sopivasti, mutta kuitenkin itsensä näköisesti, olo on mukava ja sopivan itsevarma, jolloin voi keskittyä nauttimaan oleellisesta, eikä vaikkapa jatkuvasta hameen helman kiskomisesta alaspäin.





Millaiseksi vaatteesi saavat sinut tuntemaan itsesi?

Jos tällä taas tarkoitetaan ihan normivaatteita, niin vastaan, että arkiseksi ja nukkavieruksi. 

Viekö tämä unelmiasi kohti?

Ööööö. Nekö nukkavierut arkivaatteet? Tuskin :D. Paitsi että ne päällä voisin tehdä sitä keittöremonttia, jota tekisin, jos en voisi epäonnistua.

Millaiseksi saat muut ihmiset tuntemaan itsensä?

Nyt on pakko kirjoittaa tähän sellainen asia, joka on lämmittänyt mieltä ihan tosi paljon. Ja se on se, että muutama, toisilleen tuntematon ihminen, joka on tavannut minut ensimmäistä kertaa, on sanonut, että "Susta huokuu joku sellainen sisäinen rauha, joka tekee omankin olon hyväksi".

Se on tuntunut todella kivalta, mutta myös jotenkin ihmeelliseltä, koska en itse tiedosta asiaa. Olen vaan sellainen kuin olen. 

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?

Tuntuu, että ennenvanhaan asioita enimmäkseen vaan tapahtui. Sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä vaikkapa niin, että edellisestä työpaikasta tultiin houkuttelemaan seuraavaan ilman, että itse olin paikanvaihdosta edes harkinnut. 

Sittemmin ohjat on tullut otettua enemmän omiin käsiin. Joskin tiedostaen, etten kaikkea mitenkään edes pystyisi suitsimaan, vaikka haluaisinkin, koska sattumalla ja kohtalolla on taipumus puuttua aika ajoin peliin. Ja hyvä niin.





Loppupeleissä tosi kiva haaste, jonka haluaisin lähettää eteenpäin seuraaville:


Kaikkien kukkien äidille, ystävälleni Tainalle

Taitavalle ja toimeliaalle tekijälle Pilville

Kanavalta Krunikkaan palanneelle Leenalle

rohkeusidolilleni Satulle 

ja

kauniiden maisemakuvien erikoisnaiselle Kristiinalle

Mutta vain, jos aika ja mielenkiinto aidosti riittää. Väkisin ei pidä vastata. 


Kivaa viikonlopun alkua!

torstai 14. maaliskuuta 2019

EI MENNYT KUIN SOMESSA


Kiitos kovasti hyvän loman toivotuksista kaikille niitä lähettäneille. 

Niin kiva kuin nyt olisi kirjoittaa, kuinka voimaannuttava, rentouttava ja kaikinpuolin muutenkin onnistunut lomaviikko oli, en voi sitä tehdä, koska oikeasti oli kaikkea muuta.

Tehtiin siis viime viikolla ukkelin kanssa reissu pohjoiseen, jossa ensimmäisenä etappina oli Rovaniemi, jossa oli tarkoitus käydä tapaamassa vanhempaa poikaa ja tyttöystäväänsä, ja päästä myöskin paikanpäälle katsomaan pojan peliä.




Aikataulullisesti lentäminen oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, ja vaikka meinasinkin tässä alkaa jo valmiiksi puolustautumaan sillä, ettei olla vuosikausiin lennetty metriäkään, ja niiltä osin omatunto on puhdas, en sitä tee. Ihan vaan siksi, että olen tällä hetkellä vähän väsynyt kaikkeen ilmastonmuutosaiheen aikaansaamaan alituiseen pienesti takaraivossa kolkuttavaan huonoon omatuntoon, varovaisuuteen ja jonkunlaiseen vallitsevaan ihmisten väliseen "hyvyyskilpailuunkin", jonka vuoksi itsestäni ainakin tuntuu, että enää ei voi oikein mistään kertoa tai iloita ääneen ilman, että pitää vähintäänkin sivulauseessa mainita, että on kyllä toisaalla huomioinut niitä ja näitä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen estämiseksi. Tärkeä asia, mutta tällä hetkellä jotenkin ahdistaa.

Mutta siis sillä välin, kun Helsinki-Vantaalla odoteltiin hieman myöhässä olevaa lentoa, laittelin pojalle viestiä ja kyselin, mikä meininki.

Olivat yöpyneet edellisen illan pelin jälkeen Kainuussa ja sieltä lähteneet aamukasilta matkaan kohti Rovaniemeä, jossa normioloissa olisivat olleet parin pysähdyksen jälkeen varmaan noin kahden aikoihin iltapäivällä, jotta jää vielä aikaa kaikelle valmistautumiselle ennen iltaviittä alkavaa kotipeliä. Vaan ei tällä kertaa. Sain sen sijaan vastauksena kysymykseeni videonpätkän ojassa olevista henkilöautoista, lumipyryssä värjöttelevistä matkustajista ja penkalle hätävilkut päällä pysähtyneestä joukkueen bussista sekä viestin: "Taas reissataan. Tällä kertaa ei oo niin liukasta, mutta joku auto osu tähän bussin nokkaan. Vastaantulija lähti ohittamaan edessä olevaa autoo, millä oli kärry perässä, kärry lähti heittelehtimään ja se ohittava auto pääsi niin täpärästi tästä meidän edestä ohi, että henkilöauton perä osu tähän meidän bussin nokkaan. Onneks meidän kuski kerkes väistää penkan puolelta, muuten olis käynyt henkilöautolle köpelösti".

Ja seuraava viesti noin 2 tuntia edellisen jälkeen: "Me vaihdetaan Oulussa bussia, täällä haisee palanut koko ajan".

Ja seuraava (siinä vaiheessa, kun joukkueen olisi pitänyt olla jo perillä, mutta vielä oli reilut pari tuntia jäljellä) viesti ja kuva ojaan ajaneista nuorten kuljettajien autoista lumipyryn keskeltä: "Taas oli kolme autoo ojassa, yks ennen noita oli ihan peräkoukku pystyssä taivasta kohden".

Siinä vaiheessa olin ihan hermoraunio ja ajattelin, että millään muulla ei enää ole väliä kuin että kaikki pääsevät lopulta turvallisesti perille sinne, minne kukakin on matkalla. Niin kamala keli videoilta nähtynä tien päällä oli, vaikkei yläilmoissa ollut siitä tietoakaan.

Loppu niiltä osin kuitenkin hyvin, peli pääsi alkamaan, joskin myöhässä, päästiin halaamaan poikaa ja tyttöystävää ja käymään illalla yhdessä syömässä. Siinä vaiheessa jouduin kuitenkin jo lainaamaan ukkelilta paksua neuletakkiaan omani päälle, kun aloin yhtäkkiä palella jotenkin ihan luonnottomasti, vaikka oltiin lämpimässä sisätilassa. Meni jotain ihme hyytäviä kylmänväreitä todellakin luita ja ytimiä myöten, eikä mikään auttanut. Arvelin kuitenkin, että on kaikesta jännityksestä, aikaisesta lähdöstä ja huonosti nukutusta edellisestä yöstä johtuvaa.


  


Nukuin kaikki mahdolliset vaatekerrat päällä ja villasukat jalassa,  ja aamulla olikin onneksi jo parempi olo ja sitä mukaa valoisampi fiilis.

Syötiin kunnon hotelliaamiainen ja lähdettiin sitten ajelemaan ensimmäistä kertaa ikinä Leville, ja odotin kovasti, että pääsen näkemään ja kuvaamaan ihania, satumaisen kauniita tykkylumimaisemia, joita olen monien tuttujen Instagram-kuvissa ihaillen katsellut.

Haaveeksi kuitenkin jäi. Kuin myös aiotut hiihtelyt yhtä lyhyeksi jäänyttä lenkkiä lukuunottamatta, kun sairastuttiin sitten molemmat johonkin tyhmääkin tyhmempään ärhäkkään täsmäflunssaan heti ensimmäisenä kokonaisena Levi-päivänä. Ja minä ensimmäistä kertaa ylipäätään useampaan vuoteen! Varmaan joku kosto siitä, että vähän ennen lomaa menin ääneen mainitsemaan, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kipeä. Ja yksinyrittäjämies oli varmaan puoli vuotta aiemmin jo hankkinut itselleen tuuraajan, että voidaan lähteä edes joskus johonkin. Tällä kertaa siis tuhannen kilometrin päähän sairastamaan.

Onneksi oli kuitenkin vuokra-auto, jolla päästiin ajamaan tunturiin katsastamaan, miltä siellä näyttää. En vaan ollut halvinta mahdollista vaihtoehtoa vuokratessani varautunut siihen, että autolla tullaan ajamaan rinteitä ylös alas, mutta niin vaan jaksoi pikkuruinen Polo viedä meidät perille, vaikka liukkaimmissa kohdissa vähän hirvittikin, etttä tähänköhän se nyt poloparka hyytyy.





Satumaiset tykkylumet jäivät kuvaamatta, koska lunta oli paikallisten mukaan vähemmän kuin 40 vuoteen. Jonkunlainen perinne sekin vissiin meidän lomilla, koska ei ollut ensimmäinen kerta kun tuo lukema mainitaan.

Mm. asuntovaunureissulla Tanskassa, jonka kuvittelin olevan aina aurinkoinen ja lämmin kesällä, ei ollut ollut "40 vuoteen niin kylmää ja tuulista" kuin silloin, kun me vietimme maassa 3 viikkoa vaunuillen reilut 15 vuotta sitten. Repesi mm. vaunusta katto tuulen voimasta ja pienempi pojista lähti kirjaimellisesti lentoon, kun käveltiin dyynien suojista Atlantin rannalle ja myrskypuuska vei poikaa mennessään. Hrrr.




Puut olivat tyystin paljaita ja kivikko pilkotti rinteillä ohuen lumikerroksen alta. Mutta karun kaunista oli silti. Ja ihan hitsin hyytävän kylmää tuulta, joka ei näistä kuvista näy, mutta tuntui kropassa. Korostetusti varmaan, koska ei tosiaan oltu kunnossa ensinkään.







Kamerakin oli mukana, mutta sillä kuvaaminen oli mahdotonta, koska on metallisena niin kylmä, että kohmettui sormet samantien viimassa, kun yritin. Vaan ihmeen hyvin onnistui puhelimellakin.

Ja jos olisin tähän kuvasarjaan runoillut tekstit, jossa olisin kertonut kaiken olleen koko ajan kaunista ja hyvää, sen voisi näitä kuvia katsoessa mielestäni hyvin uskoakin. Sen verran tyyneltä ja siniseltä näyttää.





Tukikohtana meillä oli ystäviltämme lainaksi saamamme kaunis ja valoisa mökki, joka oli muutaman kilometrin päässä keskustan kuhinasta. Hiljaisuus siellä oli jopa tällaiselle omasta mielestään hiljaisuuteen tottuneelle niin epätodellisen totaalista, että tämän tästä tuli kuunneltua, että eikö muka oikeasti kuulu mistään mitään. Ei kuulunut. Ja silti ei oltu missään korvessa, vaan lähin naapuri oli heti seinän takana. 

Pitkälti toki kurjan olon ja huonon tuurin syytä, mutta Levistä ei jäänyt meille tämän reissun perusteella sellaista oloa, että sinne tekisi mieli lähteä uudelleen.  Ja tarkoituksenakin oli alunperin ainoastaan käydä katsastamassa paikka, joka hyvin pitkälle vastasi sitä mielikuvaa, joka oli jo entuudestaan. Jos unohdetaan ne kauniit tykkylumimaisemat, jotka jäi nyt kokematta. Samoin kuin satunnaisesti käyskentelevät porot, joihin toivoin meidän törmäävän (en kirjaimellisesti kuitenkaan), mutta tyytyminen oli aitausten takana näytillä majaileviin. 





Viimeisenä iltana halusin lähteä auringonlaskua kuvailemaan parhaaksi näköalapaikaksi mainitun legendaarisen ravintola Tuikun ympäristöön, joka tosiaan tuntui olevan maineensa veroinen, koska samaan aikaan paikalle oli kokoontunut useita tosikuvaajia ammattimaisine laitteineen. Olisin mieluusti ollut yksi heistä, mutta oikeasti olin viimassa hytisevä kännykkäkuvailija. Eikä sattunut sitä kauneinta auringonlaskuakaan sille iltaa, kun pilvet tulivat eteen. Mutta muistoksi kuitenkin jäi todistusaineistoa siitä, että paikalla on käyty. 
  








Että semmoinen loma se. Pahin flunssa kesti täsmästi viikon ja alkoi helpottaa maanantaina, kun palasin töihin. 

Josko vuoden päästä sitten paremmalla tuurilla.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

KONEEN KANNET KIINNI JA LOMILLE LOMPS


Suurin osa taitaa jo elellä keväisissä tunnelmissa, tai ainakin kevään odotuksessa, mutta täällä vielä toivotaan tulevalle viikolle aurinkoisen pirtsakoita pakkaskelejä ja luistavia, vaan ei lipsuvia latuja.




Ja ainakin tämänhetkisen sääennusteen mukaan toive näyttää hyvinkin toteutuvan






Tuntuu niin kivalta päästä hetkeksi vaihtamaan meille kokonaan uusiin maisemiin, unohtaa työt ja kuntoprojektit ja kaikki keksimäni kotkotukset.

Jahka palaillaan, saatan itsekin kääntää katseen kohti kevättä ja toivoa, että vanhan viisauden mukaan "maaliskuu maata näyttää ja huhtikuussa humahtaa".




Näille helmikuun puolivälissä ostamilleni krookuksille kävi köpelösti ja paleltuivat parat parissa yössä.


Koneen kannet laitan nyt kiinni, enkä niitä aio lomalla aukoa, joten toivottelen mitä parhainta viikonloppua ja toivottavasti auringonpaisteisia tulevia päiviä. Paitsi, jos joku sattuu tykkäämään enemmän pilvistä. 

Kuulumisiin taas keväämmällä!