Sivut

torstai 22. elokuuta 2019

POIS PIILOSTA


Nyt on koittanut viimeiset hetket kömpiä pois piilosta ja tarttua blogihärkää sarvista ennen kuin kirjoituskynnys kasvaa niin korkeaksi, etten enää koskaan pääse sen yli.

Mitään maatamullistavaa tai timanttista tekstiä ei ole luvassa, vaan ihan vaan viimeaikojen kuulumisia ja fiiliksiä kuvatulvan kera.



Minä 2- tai 3-vuotiaana keittiön pöydän alla kameraa piilossa. 
Kuvastaa hyvin tämänhetkistä olotilaa.



Kertoilin aiemmin, että tänä vuonna ilmoitin ensimmäistä kertaa 22 vuoteen tarvitsevani täysimittaisen neljän viikon kesäloman, koska tuntui, että vähempi ei enää vaan kertakaikkiaan riitä palautumiseen.

Ja hyvä päätös olikin, koska ensimmäinen loman jälkeinen maanantai ei edellisenä iltana ahdistanut yhtään, vaan olo oli jotenkin poikkeuksellisen rauhallinen.





Yksinyrittäjämies jatkoi töissään oman lomani pari ensimmäistä viikkoa, mutta tehtiin kuitenkin pari yhden yön viikonloppureissua, että tuntuisi kesä enemmän kesältä.

Naantali kuuluu meidän suosikkeihin, mutta niinkuin aina ennenkin, oli tälläkin kertaa lähes mahdotonta löytää majoitusta edes yhdeksi yöksi. Kaikki vähänkään kivat vähänkään lähellä olevat majapaikat olivat täynnä, ja muutaman huonon kokemuksen perusteella olin vannonut, että jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ylikallis, tunkkaisten hotellihuoneiden osalta menneisyyteen jämähtänyt Naantalin kylpylä, vaihdetaan suunnitelmaa, koska sinne en kertakaikkiaan vaan enää halunnut.




Mutta niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että ainoat vapaat huoneet löytyivät kylpylähotellista. Osa niistä tosin näytti uudistuneen edukseen sitten viime kesän, mutta päädyttiin kuitenkin valitsemaan pieni huoneisto viereisestä erillisestä majoitusrakennukesta, vaikka hinta karhistikin. Todettiin kuitenkin, että käydään niin harvoin missään tai ylipäätään käytetään rahaa mihinkään ylimääräiseen, että sen kerran kun on tilaisuus lähteä, ei voi joka euroa laskea (ja parhaassa tapauksessa vielä kääntää euroja markoiksi niinkuin välillä edelleen teen..)

Olikin kyllä tosi kiva, kun sai olla omassa rauhassaan ilman hirveää hälinää kaikkien Muumimaailmaan matkalla olevien perheiden keskellä (ei pidä ymmärtää väärin, koska itsekin ollaan tuo vaihe omien poikien kanssa samanlaisella innolla aikanaan eletty).




Alkuillasta käppäiltiin merenrantaa pitkin Vanhaan kaupunkiin ja satamaan istuksimaan auringossa kylpevälle terassille yhdessä kaikkien muiden samalla agendalla liikkeellä olleiden ihmisten kanssa.
Aina yhtä hämmentävää nähdä niin paljon ihmisiä kerralla :), mutta tykkään ihan tosi paljon ihan vaan istua ja katsella ohikulkijoita miettimättä mitään sen kummempaa.

Myöhäisen illan vietin auringonlaskuun asti huoneiston parvekkeella miehen jo mentyä nukkumaan, tuijottelin merelle ja yritin ymmärtää, että nyt olen ihan oikeasti seuraavat neljä viikkoa lomalla.




Aamu samaiselta parvekkeelta katseltuna näytti tältä:




Alakuvan hanhiparvi ja sitä vastassa rannalla ollut samanmoinen piti ihan samanlaista ääntä kuin lauma haukkuvia pikkukoiria, jollaiseksi lintuja pelkän äänen perusteella luulinkin.




Käppäiltiin aamusella lenkki, käytiin uimassa ja saunassa, syötiin hyvät aamupalat ja lähdettiin Kultaranta Golfin kivalle kentälle pelaamaan helteinen kierros.

Seuraksi meille sattui vanha, hopeahiuksinen pariskunta (niinkuin meille aika usein tuntuu käyvän..), jonka rouva sanoi heti ykköstiillä, että "Tämä ei ole mikään excuse, mutta minulla on sitten Alzheimerin tauti ja halusin kertoa sen siltä varalta, että alan käyttäytyä törpösti".

Okeiiiiii. Vähän jännitti, mitä kierroksesta tulee, mutta rouva ei törppöillyt, vaan oli hyvinkin tilanneälyinen ja huumorintajuinen. Paitsi yhden kerran saattoi kyseessä olla tilanne, jonka kertomansa selitti. Sanoin jossain kohtaa, että "Tämä taitaa olla Pentin (oli rouvan miehen nimi) pallo", johon rouva vastasi kysymyksellä "Kenestä Pentistä puhut?". Muita erikoisia havaintoja en tehnyt, ja kierroksen jälkeen rouva tilasi itselleen muina naisina pitkän kylmän oluen ja pisti tupakaksi miehensä juodessa kupin kahvia.





Ekan lomaviikkoni puolivälissä oli odotettu Helsinki-tapaaminen kahden kivan ystäväni kanssa, joista toinen ikävä kyllä joutui perumaan tulonsa viimehetken sairastumisen vuoksi.

Myös tapaamispäivän keli oli meitä vastaan, koska vettä satoi ja tuuli niin rankasti, että Allas Sea Poolin terassilasien ulina teki korvissa kipeää.

Illaksi keli onneksi tyyntyi, ja seuraava aamu valkeni aurinkoisena. Ihana fiilis tuli siitä.





Käveltiin toivomuksestani katsastamaan paljon julkisuutta saanut Löyly, joka oli kyllä varsin mieluinen paikka näin puurakentamisen parissa muutenkin puuhaavalle. Pienempi vaan kuin mitä olin kuvitellut. Ja vaikea ottaa rauhassa kuvia, kun ihmisiä alkoi valua samoissa aikeissa paikalle muitakin, enkä halua syyllistyä salakuvailuun.







Heittäydyttiin muutenkin ihan turisteiksi ja luovittiin kymmenien, ellei satojen japanilaisten ja heidän räpsyvien kameroidensa välistä mm. Uspenskin katedraalille, jossa olen tainnut viimeksi käydä luokkaretkellä joskus kansakouluaikoina.




.



Kiva, mutta lyhyt Helsinkivisiitti, jonka jäljiltä jäi paitsi hyvä mieli, myös sellainen tunne, että edes kokonainen viikko kaupungissa ei riittäisi kaiken oleellisen näkemiseen.


Seuraavana viikonloppuna lähdettiin ukkelin kanssa lähilomalle Aulangolle, joka kuuluu niinikään lemppareihin paitsi kenttänsä, myös kauniiden maisemiensa puolesta.





Yövyttiin Aulangon Scandicissa, jonka terassilla (yläkuvassa) odotettiin tilaamiamme salaattia ja hampurilaista tarkkaan ottaen kymmentä minuuttia vaille kaksi tuntia. Jonkun sortin ennätys vissiin.

Onni, ettei ollut sen kovempi nälkä, koska typötyhjällä vatsalla olisin jo pyörtyä kupsahtanut siinä ajassa. Mutta nyt ei voinut muuta kuin sääliä henkilökuntaa, joka kahteen tyttöön ja poikaan kimpoili taukoamatta baaritiskin, keittiön ja täpötäyden terassin väliä sen minkä kerkisi, mutta silti kaikki tuntuivat odottavan jotain. Ja lisää töitä ja odotusta teetti se, että osa porukasta palautteli vihdoin ja viimein pöytiin kannettuja ruokia, jotka olivat ehtineet matkalla kylmetä. Todisti jälleen kerran sen minkä jo tiesinkin, eli että meikäläisestä ei olisi vaativaan tarjoilijan ammattiin. Ahdistuin pelkästä tilanteen seuraamisesta.

Kun tarjoilija lopulta toi meidänkin ruuat kovasti pahoitellen pöytään (oli muuten paras ikinä syömäni salaatti) , kerrottiin, että myötätunto on kyllä ihan täysin heidän puolellaan, koska selvästi henkiölökuntaa oli aivan liian vähän. Pyysi antamaan palautetta hotellin johtajalle, joka yllättäen oli itse sillä hetkellä kesälomalla.




Sunnuntaina aamu valkeni täydellisen kauniina ja tyynenä. Käytiin ennen aamiaista käppäilemässä lenkki puistossa järven rannalla ja myöhemmin aamupäivällä kavuttiin näkötornille, jonne tosin itse en uskaltanut kiivetä.




Tyydyin kuvailemaan tasanteelta, joka jo sekin veti suonta korkeanpaikankammoisen jaloista.




Koska kuitenkin halusin tietää, miltä ihan ylhäältä katsottuna näyttää, annoin puhelimeni miehen matkaan ja pyysin ottamaan muutaman kuvan tornin huipulta.

No, ukkeli teki työtä käskettyä ja tässä tulos:


Unohdin kertoa, että puhelimessa on etukamera toisin kuin ukkelin omassa näppäinmallissa, 
jolla on tottunut ottamaan selfiet summamutikassa. 




Lisäksi oli pari selfietä, joissa kasvot olivat osuneet ruutuun, mutta oli joukossa näitä onnistuineitakin kuvia hulppeista Sibeliuksen sielunmaisemista









Ennen kotiinlähtöä ajeltiin vielä edellisen päivän peliseurana olleen italialaismiehen kehotuksesta kurkkaamaan lähiseudulla Vanajaveden rannalla sijaitseva Petäys Resort-niminen lomapaikka, joka olikin sijainniltaan todella, todella kaunis. Voin vaan kuvitella, miltä henkilökunnan kuvailema edellisillan auringonlasku tyynellä järvellä on näyttänyt.

Sinällään hassua, että tarvittiin italialainen kertomaan paikasta, joka on meitä suht lähellä, mutta josta ei tiedetty mitään.






Siinäpä ne parin ensimmäisen lomaviikon tavallisuudesta poikkeavat tekemiset ja menemiset sitten olikin. Muuten en tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Enkä edes yrittänyt, vaan päätin, että nyt en stressaa siitä, vaikka lojuisin koko päivän terassin sohvalla evääni liikauttamatta. No, oikeasti en ihan tuohon pysty, mutta jotakuinkin noin päivät kuitenkin kului. Tai jotenkin muuten. En vaan muista enää miten.

Lopulta päästiin kuitenkin sille meidän yhteiselle varsinaiselle lomalle, jonka mahdollistamiseen tarvittiin tänä vuonna peräti 5 eri miestä, että saatiin raavittua kasaan tuuraajat miehelle pariksi arkiviikoksi ja kolmeksi lauantaiksi. Yhtenä apuun tulleista meidän oma kuopus, joka uhrasi omasta ensimmäisestä oikeasta kolmen viikon kesälomastaan viikon siihen, että me päästään reissuun. Sanoi, että "Kyllä mää voin ihan hyvin tuurata, kun tiedän, kuinka tärkeä se Vuokatin loma teille on". Ihana poika, joka samalla piti huolta kodista meidän poissaollessa.

Mutta nyt tässä käy kyllä niin, että Vuokatti on jätettävä sikseen ja palattava sinne myöhemmin. Ei riitä nyt äkkiseltään turnauskestävyys sen enempää kirjoittamiseen kuin kuvienkaan setvimiseen, koska pelkästään auringonlaskuja on sen tuhannen lähes samoilta jalansijoilta kuvattuna. Järki lähtee, kun niitten kanssa puljaa ja koittaa päättää, onko joku toinen kenties vähän nätimpi kuin joku muu..





Sillävälin arki täällä alkaa jo rullata vähän paremmin kuin aluksi. Vaikka mieli töihin palatessa oli rauhallinen ja ahdistukseton, tuntui, että ensimmäinen työviikko kesti ainakin kuukauden. Tai oikeastaan jo parin ensimmäisen tunnin jälkeen oli pakko tarkistaa, onko kelloni pysähtynyt..
Nyt siinä viisarit taas jo liikkuu.

Ihan ongelmitta ei kaikki kuitenkaan ole sujunut sen enempää lomalla kuin sen jälkeenkään, vaan olen saanut riesakseni varsin harmillisen vaivan, joka tekee nukkumisesta, pitkään istumisesta ja kaikesta ylöspäin kiipeämisestä kivuliasta (sikäli hankalaa, että työni on istumatyötä ja jokaiseen työpäivääni kuuluu sen lisäksi minimissään reilut 300 porrasta). Mutta ei siitäkään nyt sen enempää. Diagnoosi on saatu ja sen kanssa nyt sitten edetään ja eletään. Fiilistelen mieluummin näitä tänne lataamiani kuvia, joista tulee kivoja muistoja.

Iloista mieltä ja kuulumisiin!

perjantai 12. heinäkuuta 2019

KIVAA KESÄÄ!


Työpöytä on nyt siivottu ja aion sulkea perässäni niin toimiston ovet kuin koneen kannetkin seuraavien neljän viikon ajaksi, joten halusin vaan tulla toivottamaan kivaa kesänjatkoa! Ja kelien puolesta toivottavasti myös hieman viime päiviä ja -viikkoja kesäisempää sellaista. Heinäkuiset lumikasat kodin nurkalla on nyt nähty, eikä uusista niin väliksi.

Vielä en oikein osaa sopeutua siihen ajatukseen, että loma ihan tosissaan on alkamassa, ja että se on myös pisin ikinä. Mutta jahka sen ymmärrän, aion elää vapaana kuin perhonen kaurapellossa :).





Voikaa hyvin <3

Yritin ottaa kommentoinnin tilapäisesti pois käytöstä, etten lomalla murehdi sitä, onko joku jonkun mahdollisesti jättämä viesti jäänyt vahingossa huomaamatta, mutta en sitä osannut tehdä. Älkööt kukaan kuitenkaan loukkaantuko, jos tältä suunnalta ei kuulu mitään.

Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden palata tänne aiottua aiemmin, jos ikävä tai tylsyys yllättää... 

perjantai 5. heinäkuuta 2019

SIILI SIJAISTOIMITTAJANA


Terkkuja täältä Annukan takapihalta!

Ajattelin ottaa ohjat käsiini, kun se (A) ei näköjään itse saa mitään tekstiä aikaiseksi.




Ajateltiin, että tänä kesänä olis pitkästä aikaa hyvä näyttäytyä, kun huomattiin, että porukka alkoi jo olla vähän huolissaan, että ollaanko me kadottu kokonaan. No ei olla, mutta vähän oli viime kesänä turhan kuumaa ja kuivaa, ja tänä kesänä on vähän ottanut pattiin, tai paremminkin piikkeihin, se pitkäkarvainen kissa, joka koittaa tunkea samalle tontille, eikä oikein tulla keskenämme juttuun.

Muutenkin tää on vähän kummallinen kaupunkipiha, kun kaikenlaista kulkijaa täällä kekkuloi. Resuinen jänis on kaikkein harmittomin tyyppi, kun loikkii menemään ihan omia aikojaan, mutta fasaaneista en oikein tykkää, kun pitää niin kovaa ääntä se kukko. Naiset osaa käyttäytyä fiksummin, eivätkä tee itsestään numeroa. Pikkasen kyllä värikkäämpiä saisivat olla.

Ja ihmettelen niitä kissojakin, että miksei ne pysy omilla pihoillaan, vaan haluavat kaikki aina tulla tänne. Yksi niistä tykkää makoilla erityisesti perheen toisen pojan työauton alla, ja on aina ihan pulassa, kun poika lähtee takaisin pohjoiseen, eikä autoa näy pihassa.




No mutta ei niistä muista sen enempää. Meikäläiset täällä kulkee omia polkujaan pitkän pensasaidan viertä pitkin. Ihan hyvä, että Annukkaa on laiskottanut sen verran, ettei ole viitsinyt kitkeä niitä pensaan alusia kaljuiksi, koska meiltä menis hyvä suoja siinä samalla. Ja paremmin löytyy maasta syötävääkin erityisesti sateen jälkeen.  

Siitä vaan Annukalla on nyt kova huoli, että jos me syödään kotiloita, kuollaanko me tai tullaanko me niistä kipeiksi. Tutkii hulluna netistä kaikenlaista siilitietoa, mutta siellä on niin paljon ristiriitaisia juttuja, ettei tiedä mitä uskoa. Ja sitäkin se miettii, että jos alkaa tuoda meille pihalle kissanruokaa, josta me tykätään, niin jääkö siitä ruuasta meille mitään, vai tuleeko ne kaikki kulmakunnan kissat pistelemään pöperöt parempiin suihin. Enkä oikein nyt itsekään osaa mitään varmaa vinkkiä antaa. Kai sitä vois yrittää niin, että tuo sen ruuan meille silloin, kun näkee meidän olevan paikalla ja vie sitten kipot pois, kun ollaan syöty, niin ei tarvi sen enempää miettiä.




Tässä yläkuvassa olen muuttunut patsaaksi. Teen niin aina, kun huomaan, että Annukka tulee kameran kanssa liian lähelle. Osaa nykyään jo odottaa meitä siinä kuuden maissa illalla, kun meillä on aika jämptit aikataulut. Istuu yleensä silloin lasiterassilla lukemassa jotain, mutta heti kun näkee meidät, tulee yleensä vähintään kännykän kanssa kuvaamaan jotain videota, jonka lähettää poikansa pohjoisessa asuvalle tyttöystävälle, joka ei ole koskaan nähnyt siiliä, mutta kovasti toivoisi näkevänsä, kun me ollaan sen  mielestä niin suloisia. Ja ollaanhan me.




Jaa niin. Olen tässä kirjoitellut "meistä" ja se me on yhtäkuin minä ja pari pikkutyyppiä, joista toinen tuossa ylempänä. Meni tollaseen asentoon, kun Annukka meni sitä lähelle. Oli vähän niinkuin että ei tässä mitään siilejä edes olla, mutta tarkkaili silti sivusilmällä koko ajan. Onneksi Annukka ymmärtää aina häipyä sillälailla aika äkkiä ja nätisti, koska ei halua olla häiriöksi.

Se sitä (Aata) kyllä huoletti, kun pikkutyyppi meni pihakeinun alle nukkumaan ja A vähän ihmetteli, että mitä se siihen jäi, ja että tuliko sille huono olo jostain (niistä mahdollisista kotiloista ??). Koitti siinä sitten kysellä, että "onko sulla kaikki hyvin?", johon pikkutyyppi vastasi sihisemällä ja menemällä ihan palloksi. Että kai se vaan halusi nukkua rauhassa, mutta sitten A vielä varmuuden vuoksi meni hakemaan sille vettä, joka oli viimeinen niitti. Ei vissiin tykännyt siitä Teema-lautasesta tai jotain, koska päätti ottaa hatkat. 




No mitä se Annukka sitten on tehnyt, kun ei ole tänne mitään kirjoitellut? Jaa-a, en oikein tiedä. Johonkin sen aika vaan kuluu. Tai siis käyhän se töissä, kun loma alkaa vasta reilun viikon päästä, ja aika paljon se on viimeaikoina myös pelannut, kun kuulemma peli kulkee. Ja puntillakin se silloin tällöin rehaa, muttei kyllä niin ahkerasti kuin ennen kesää. Välillä tosin tuntuu, että meikäläisten elämän seuraaminen on sille tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Ja mikäs siinä, seuratkoon pois.




Mutta nyt mun tarttee jatkaa näitä omia puuhia. Piikit putkella pitää välillä kesätoimittajan paahtaa menemään, vaikka enimmäkseen olenkin aika lunki hemmo.

Hyvää viikonloppua, lomaa / työpäiviä ja kesää teille ihmistyypeille! 


perjantai 7. kesäkuuta 2019

ALKUKESÄN KUULUMISIA


Heti tähän kärkeen ihan hirmuisen paljon kiitoksia kaikista kannustavista kommenteista liittyen edellisessä postauksessa potemaani itsekriittisyyteen. 

Sain teiltä sellaisia tarpeellisia potkuja persauksille, joiden ansiosta (potkujen, ei persausten) kuvaamisen ilo on palannut, eikä elämään ole viime aikoina sitten oikein mitään muuta  mahtunutkaan kuin sadepisaroiden metsästystä syreenipuskassa tai jotain yhtä tähdellistä. Kivaa ja rentouttavaa vaihtelua. 





Toukokuun puoliväliin osuneella hellejaksolla käytiin ystäväni Annen kanssa lähiretkeilemässä Eerikkilän Urheiluopiston maastoissa. Oli ihanan tyyni päivä, mutta myös varsin siitepölyisää. Erottuu hyvin ylemmän kuvan järven pinnasta.

Katsastettiin opiston ja Hämeen luontokeskuksen välille rakennettu uusi Kurjenniemen silta, joka lyhentää välimatkaa kivasti, mutta on samalla erityisen tarkkailun alla, koska järvi on matala ja sillan pelätään sitä rehevöittävän.

Ei näy kuvasta päällepäin, mutta meikäläinenkin on tässä viimeaikoina rehevöitynyt. Valitettavasti vaan ei-toivotulla tavalla.





Olen jatkanut vuoden vaihteessa aloittamaani lihaskuntoharjoittelua ahkerasti ja hyvillä mielin vakiintuneella kolmen viikkokerran rytmillä. Lukuunottamatta talviloman sairastelusta ja muutamasta työperäisestä jutusta aiheutunutta tilapäistä taukoa.

Samalla olen lisännyt syömisiäni ja koittanut huolehtia siitä, että saan kaikkea tarpeeksi, että jaksan treenata. Entisillä ruokamäärilläni se ei olisi ollut mahdollista, vaikka söinkin säännöllisesti 4-5 kertaa päivässä, joka on itselleni se paras ja luontaisin rytmi.





Olo on ollut muutamaa poikkeavaa ajanjaksoa lukuunottamatta hyvä ja jaksavainen ja voimaa on tullut rutkasti lisää. Ja jotenkin kuvittelin, että voiman lisääntyminen tarkoittaisi automaattisesti myös toivottua lihasmassan lisääntymistä. Vaan kuinkas kävikään, kun toiveikkaasti menin viiden kuukauden ahkeroinnin jälkeen kehonkoostumusmittaukseen?

InBodyn mukaan muutaman kilon lisääntyneestä painosta 100 gr oli lihasta ja loput silkkaa rasvaa! Rasvaprosentti oli noussut kolmella ja viskeraalinen rasva kahdella!!  Kiitos ja näkemiin.

Ei voinut mitään, mutta pettymys oli niin suuri, että tuli spontaani itku (joo, saa nauraa tälle, koska hymyilyttää jo itseäkin).  Jälkikäteen ajatellen koominen tilanne, kun itseäni puolet nuorempi fysioterapeutti koitti lohduttaa silmäkulmia pyyhkivää 54-vuotiasta ja keksiä kaikki mahdolliset järjelliset selitykset mittatulokselle. Yhtenä niistä se vanha tuttu yli 50 vuoden ikä, joka teettää kaikkea kummallista, mutta haluan edelleenkin sinnitellä sitä totuutta vastaan, vaikka pakko onkin myöntää, että alkaa jo omakin usko vähän horjua.

No, selvää on, että mittatulos ei (ehkä) ollut koko totuus ja ihana nuori fyssari soitti vielä jälkikäteen ja kehotti repimään koko paperin ja sovittiin, että menen uudestaan sitten, jos/kun siltä tuntuu, mutta  heti aamulla ennen aamupalaa.

Varmaan joku teistä nyt huokailee, että hohhoijaa, mutta silti toivon, ettei kukaan nyt kommentoisi asiaa "mitä yksistä kiloista tai prosenteista"- tai "kuinka naurettavaa stressata moisesta"- tyyliin, koska tässä ei nyt ole kyse kiloista,  vaan siitä, että oli aihe mikä hyvänsä, kyllähän sitä soisi saavansa ahkerasta työstään palkinnoksi hyvän mielen, eikä märkää (tai siis tässä tapauksessa rasvaista) rättiä päin kasvoja.

En aio tätä nyt tämän enempää voivotella, vaan jatkan treeniä ja kamppailua lihaskatoa vastaan hyvillä mielin. Olen myös tehnyt muutamia säätöjä syömisiini. En niin, että olisin niitä vähentämässä, vaan palailen enemmän takaisin kasvisten pariin. Se puoli on jäänyt viimeaikoina turhan vähiin.





Makrolinssi on ollut kovassa käytössä, ja edelleen tykkään siitä, kuinka sen avulla näkee asiat ihan uudessa valossa. Niinkuin nyt vaikkapa tuon ylläolevan kuvan angervon, joka on todellisuudessa varsin risukkoinen ja epäsiisti pihan rumentaja, mutta näyttää kuvassa viattomilta pikku palleroisilta, joiden parissa muurahainenkin viihtyy.




Meillä on muutama vanha omenapuu, joista ukkeli on parturoinut varsinaiset oksat niin pieniin, että jäljellä on pelkkä jokakeväinen vesiversoviidakko, mutta parempi versot kuin ei mitään. Jokunen kukkanenkin sentään sekaan mahtuu. Ompuista ei niin väliksi.




Kirsikankukkia kävin kuvailemassa läheisen liikerakennuksen kulmilla, mutta ymmärsin poistua, kun vartija ilmestyi pihalle ja tuli tunne, että näinköhän tulee kuvaajalle kohta lähtö kammarille selittelemään, millä asioilla täällä oikein pensaan ympärillä pyöritään.







Myös luonnonkukkien perässä on tullut konttailtua







Ja lupiinien, joista tykkään, vaikka vieraslajikkeita ovatkin.




Toukokuun lopulla meillä oli 26-vuotishääpäivä, jonka käytin töitten jälkeen siivoamalla ja nurmikkoa leikkaamalla. Tuli hyvä mieli molemmista, koska kumpikin homma oli painanut takaraivossa jo pidempään, ja oli hyvä tilaisuus, kun ukkkeli teki tuplatyöpäivän ja tuli kotiin vasta myöhään illalla.  Muisteltiin siinä sitten edellisvuoden Hopeahääpäivää, joka vietettiin Pulmareissun merkeissä.




Yksi mieltä painaneista asioista tuli myös hoidettua, kun maalautettiin talon ruma ja haalistunut katto. Säästettiin siinä samalla 12.000 euroa kattoremonttiin verrattuna, mikä oli erittäin tervetullut juttu, koska niitä ylimääräisiä euroja ei olisi ollut moiseen uhrata, eikähän katto vuotanut, joten sikäli turha remppa pelkän ulkonäön takia. Kopkop....

Tuli vaan taas kerran huomattua, kuinka vaikeaa itselleni on tietyissä asioissa luovuttaa ohjaksia jollekulle muulle. Minä kun meillä olen yleensä se, joka huolehtii remontteihin liittyvät jutut, mutta nyt mies oli varmaankin kattorempan hintaa säikähtäneenä yllättäen omatoimisesti soittanut jonkun pienen lehti-ilmoituksen perusteella kattojen pesuja ja maalauksia mainostavalle tyypille. Olivat sopineet hinnan, ja yhtenä päivänä ukkeli ilmoitti, että maalari on muuten sitten tulossa aamulla hommiin. Kääk! En ollut varautunut asiaan ja mieleen tuli heti sen sata kysymystä, joihin olisin halunnut varmistuksen. Kannattaako just nyt maalata, kun siitepölyaika on pahimmillaan? Entä jos tarttuu heti tuoreeseen maaliin? Irrottaako maalari ennen maalausta vanhat puiset tikkaat ja jos irrottaa, jääkö niistä reikiä ja jos jää, niin paikkaako vai tuleeko vesi sisään? Mistä tiedetään, onko tyyppi asiallinen vai onko joku huijari, joka häipyy, kun työ on tehty... jne

No, kaikki huoli oli onneksi turhaa ja ikivanhalla ruosteisella pakulla, jonka katolla oli vähintään yhtä ruosteiset tikkaat,  pihaan ajanut "kokeneen" näköinen jamppa sai kaikki kysymykseni kuulostamaan täysin turhilta. Oli kuulemma ne kaikki jo isännälle selostanut, mutta isäntä vaan oli unohtanut kertoa ne minulle tai ei vaan pitänyt tarpeellisena.

Maalari kipaisi aamulla katolle ketterästi kuin orava, ja kolmen jälkeen soitti töihin, että nyt täällä olis valmista. Oli pessyt katon ja maalannut sen kahteen kertaan, tarkistanut kaikki mahdolliset ruuvinreiät ja liimannut ne umpeen, ja katto oli kuin uusi! Ja maalin hyvänä pysymisen arvioksi heitti noin 15-20 vuotta, joten niiltä osin ylitti kyllä kaikki odotukset. Jess!




Työrintamalta sen verran, että ensimmäistä kertaa 22 vuoteen aion/voin pitää kaikki 4 viikkoa lomaa yhteen putkeen. Tuntuu taivaalliselta, vaikka loman alkua pitääkin vielä viisi viikkoa odottaa.




Aloin myös siinä määrin vaativaksi, että ilmoitin, etten enää suostu tekemään töitä toimistossa, jonka sisälämpötila helteillä on yli 30 astetta niinkuin viime vuonna oli koko kesän. En vaan yksinkertaisesti jaksa.

Onnekseni sekä työn- että vuokranantaja suhtautuivat asiaan vakavasti ja parin päivän päästä tilaan asennettiin tilapäisratkaisuksi jäähdytin siihen asti kunnes tehdään varsinainen ilmastointiremontti.

Jäähdytinpömpeli on jonkun verran auttanut, mutta sen mukana tuli ihan järjetön kohina. Vaan kaikkea kun ei voi saada, olen päättänyt kestää kohinan, ja jos en kestä, sammutan pömpelin ja kokeilen, miltä helle tuntuu. Todennäköisesti päädyn aika äkkiä siihen, että humina ei sittenkäään haittaa.




Kiva yksittäinen tapahtuma sattui viime keskiviikolle, kun pitkäaikainen blogiystäväni Kotoisaa Arkea Heli poikkesi pääsykokeissa (uskallan tämän kirjoittaa, koska Heli kertoi asiasta omassa blogissaan) täällä kotikaupungissani. Jäi lämmin tunne tapaamisesta, vaikka aikaa ei harmillisesti ollutkaan juuri enempää kuin pitkän kahvi- ja teemukillisen verran.





Siinäpä ne päällimmäiset kuulumiset vissiin. Eli ei mitään kovin kummoista ja hyvä niin. Kai.

Paitsi että vielä tähän loppuun linkki eilen testaamaani hyvään ja helppoon raparperijuomaan, jos kellä sattuu olemaan sellaiselle käyttöä. Maistui kivan kaneliselle ja raikkaalle ja oli nopeaa tehdä (klik).

Kohtapuoliin menee koneen kannet taas pariksi päivää kiinni ja toivottelen kaikille kivaa kesäviikonloppua <3.  Itseäni ei yhtään haittaisi, vaikka helle vähän helpottaisi ja ukkoset ymmärtäisi pysyä poissa.

Kuulumisiin taas.

maanantai 13. toukokuuta 2019

MAKROLINSSILLÄ LEIKKIMISTÄ, ITSEKRIITTISYYTTÄ JA OMAN SOMESUHTEEN POHDINTAA


Mainitsin edellisessä postauksessa heräteostona tilaamani makrolinssin, johon suhtauduin ennakkoon vähän skeptisesti, mutta koska investointi oli vaan muutaman kympin arvoinen sisältäen myös laajakulmaversion, ajattelin, että ei se hirveästi ota, jos ei annakaan.

Kyseessä ei siis ole mikään oikean kameran linssi, jollaisesta haaveilen, mutta joka maksaa enemmän kuin kamerani, vaan puhelimeen klipsulla kiinnitettävä "lelu", josta tuli samantien uusi paras kävelylenkkikaverini ja pään tyhjentäjäni.

Ajankulua ei huomaa, eikä mahdollisia murheita muista, kun kyykistelee milloin minkäkin lehdykän,  rikan, kukan tai muun keväisen luonnonihmeen ympärillä. 






Kuvista tulee mielestäni yllättävän kivoja ja hyviäkin, mutta niin paljon kuin niistä, ja erityisesti niiden ottamisesta iloitsenkin, samalla suhtaudun otoksiini ikävän kriittisesti, enkä oikein edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että arvostaisin kuviani enemmän, jos kuvaaminen olisi ollut haastavampaa ja jos olisin ottanut ne ihan oikealla kameralla.

Sinällään hassua, koska en ikinä muiden kuvia katsoessani pohdi, millä tai miten ne on otettu. Ja vielä hassumpaa se, että tahtomattani vertaan omia otoksiani Instagramissa ihailemiini toinen toistaan kauniimpiin luontokuviin. Siis ihan tavallisten ihmisten ottamiin kuviin, joita ei ole filtteröity pilalle, vaan säilytetty luonnonmukaisuus mahdollisesta, tai ehkä ennemminkin todennäköisestä kuvankäsittelystä huolimatta.

Yllättävä piirre itsessäni, koska millään muulla kuin luontokuvien saralla en arvota itseäni tai tekemisiäni vertaamalla muihin. Etenkään minkään somessa näkemäni perusteella. Yleensä kun olen taipuvainen iloitsemaan siitä, mitä  osaan ja joko opettelemaan tai hyväksymään sen, mitä en osaa, vaikka haluaisinkin.    

Ehkä tässä on kyse siitä, että olen wannabe-luontokuvaaja, joka mielikuvissaan yöpyy maihari päällä ojan pohjalla ja herää sieltä aamu-usvan aikaan pitkän putken kanssa kyttäämään ohikiitävää hetkeä, jonka aikana saisi ikuistettua jonkun metsänelävän aamutoimissaan. Mutta kun en ole. Pah. 





Vein vappuna viherkasvit ulos suihkuun ja sen jälkeen vierähtikin tovi jos toinenkin, 
kun innostuin vangitsemaan vesipisaroita niiden pinnalla 



Itsekriittisyydestäni johtuen kuvani päätyvät vain harvoin puhelimen muistia pidemmälle, mikä on sinällään sääli, koska sinne ne jäävät unohduksiin kaiken muun sekaan kunnes on pakko alkaa siivoamaan muistia niin, että sinne mahtuu taas lisää vastaavia ei-mihinkään-päätyviä otoksia...

Ja sitten kuitenkin sohvalla Ylen säätiedotusta katsoessani ja jonkun toisen ihan tavallisen kansalaisen ottaman kivan sääkuvan ruudulla nähdessäni mietin, että olispa kunniakasta, jos oma kuva ja nimi joskus vilahtaisi telkkarissa. Pattitilanne vaan, kun en koskaan ole uskaltanut edes yrittää, eikä mahda yleläiset tulla sieltä kotisohvalta hakemaan...


"Ei tartte auttaa" sano Annukka, kun rentukkaa kuvatessaan jokeen luiskahti


Onneksi on tämä tuttu ja turvallinen pikkublogi, joka on edelleen itselleni omista mikrotason somekanavistani se kaikkein tärkein ja rakkain henkireikä, jonka pariin on kiva palata silloin, kun siltä tuntuu, mutta myös yhtä helppoa pysyä pois silloin, kun ei tunnu. Ei ole mitään harhakuvitelmia siitä, että kukaan kaipailee, vaikka kivalta tottakai tuntuukin, jos joku kertoo niin tehneensä. 






Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani, ja samalla sellainen, johon jonkun muun ottamana ihastuisin, mutta kun itse mietin sen julkaisua Instassa, ajattelin, että ketä oikeasti kiinnostaa ja mitä muka voisin kirjoittaa kuvatekstiksi.  " Joku sieni" ?? . Oujee. 

Ongelmani kun on myös se, että mielestäni kuva ilman kirjoitettua tekstiä ei ole niin kiva kuin kuva, johon liittyy myös joku tarina. Tai ylipäätään teksti, eikä pelkkä  #sieni tai #jäkälä....  




Niinkuin tästä jo kenties voi päätellä, omat someongelmani eivät liity siihen, että some hallitsisi elämääni ja viettäisin siellä kaiken liikenevän ajan, vaan päinvastoin. Haluaisin julkaista enemmän kuvia, mutta itsekriittisyys estää. Välillä tosin ihan vaan laiskuus tai se, että olen vienyt vastavuoroisuusajatteluni liiankin pitkälle. Periaatteisiini kun kuuluu se, että jos joku käy tykkäämässä kuvastani tai peräti kommentoimassa sitä, pyrin aina käymään vastavuoroisesti vierailulla tykkääjän omassa galleriassa. Sama koskee blogeja. Ihan vaan siksi, että niin kuuluu mielestäni tehdä ja mielelläni niin myös ihan omasta halustani teen, mutta paineita siitä ei kai kuitenkaan kannattaisi ottaa, jos aina ei vaan ehdi tai ei ole sillä tuulella. Mutta minähän otan silti, vaikka olen koittanut itseäni siitä pois opettaakin.

Joskus otin myös löyhäksi tavoitteekseni, että kirjoittelisin tänne peräti kerran viikossa, joka olisi itselleni ennenkuulumattoman tiivis tahti, mutta se(kin) osoittautui aika äkkiä turhaksi toivoksi. Tekstiä tulee vain jos on tullakseen. Väkisin ei mitään synny ja miksi pitäisikään? Onneksi ei miksikään. 





Olen tässä viimeaikoina mietiskellyt myös sitä, että miksi niin usein erikseen korostetaan sitä, että se, mitä somessa kerrotaan, ei ole totuus koko elämästä. Ei kai kukaan sellaista edes kuvittele? Tai itse en ainakaan usko, että me aikuiset ihmiset ihan niin tyhmiä oltaisiin, että uskottaisiin jonkun elämän olevan pelkkiä ruusu- ja shampanjakylpyjä (ei tullut nyt parempaakaan vertausta äkkiseltään mieleen), vaikka joku kuvagalleria ja/tai tekstit niin antaisivat ymmärtää.

Toki erikseen nuoret, jotka kenties kamppailevat vielä kehittymättömän itsetunnon kanssa. Että kuinka haavoittuvainen sitä silloin on, ja minkälaisia ulkonäkö- ja muita paineita sitä kokee, jos tuntuu siltä, että pelkän valheellisen somemielikuvan perusteella kaikki muut ovat kauniimpia, menestyneempiä ja onnellisempia? Ei kivaa, vaan kamalaa. En mm. kestä katsoa sitä TV:n kiusaamisen vastaista mainosta, jossa nuori tyttö postaa kuvansa someen ja saa pelkkiä ilkeitä kommentteja. Tuntuu raastavalta.



Puolukka oli jo aloittanut kukintaansa. Vai onko tämä sittenkin joku muu?


Oma 25 v poikani sanoi tässä taannoin, että "Nykyään on muotia vaan nauttia elämästään, eikä jakaa siitä somessa mitään".  On kuulemma enemmän keski-ikäisten hommaa :).



Vaahterankukka, joka näyttää etäisesti tulppaanikimpulta.



#  joku vihreä...



Varmaan joka vuosi joudun kuukkeloimaan tämän meidän pihalla kasvavan sinnikkään ikivihreän maanpeitekasvin nimen, koska en ikinä muista, että se on Pikkutalvio. 


Oma vähäinen somenkäyttöni rytmittyy fiilispohjalta kokolailla niin, että blogeja tulee lueskeltua arkisin, kun kone on muutenkin auki, mutta viikonloppuisin pidän koneen kannet mieluiten visusti kiinni ja sensijaan saatan selailla kivoja kuvia Instagramissa. Sen avaan usein myös aamuisin katsellakseni läheisimpien tarinat, mutta sen jälkeen menee sekin kiinni.  Facebookissa sensijaan en käy juuri koskaan, koska en ole alunalkujaankaan tuntenut sitä omakseni. En vaan jotenkaan piittaa siitä yhtään, muttei ole mahdollista sieltä kokonaan poistuakaan, koska tarvitsen profiiliani työpaikkani sivujen päivittämiseen. Ja siitä kiva FB kyllä on, että muistuttaa ystävien syntymäpäivistä.

Olen myös siinä mielessä omituinen, että kirjoittelen tätä pientä blogiani kaikkein mieluiten ihan "piilossa" vaan. En ole linkittänyt sitä mihinkään, enkä kertonut sen olemassaolosta kuin ihan muutamalle harvalle ja valitulle tutulleni.   En edes oikein tiedä miksi, mutta kai siinä on taustalla jonkunlainen jännitys siitä, että joku "vääränlainen" jokapäiväinen tuttu ihminen tänne löytää ja itse menen jotenkin lukkoon, enkä enää voi kirjoittaa yhtä vapautuneesti. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta näin se vaan on. Ja samaan kategoriaan menee varmaan sekin, että sensijaan, että miettisin otsikoita huolellisesti siltä pohjalta, että olisivat mahdollisimman kiinnostavia ja tarttuisivat mahdollisimman hyvin hakutuloksiin, teen juurikin päinvastoin, koska koen, että sisältöni ei vastaa mitään asiallista hakua. Paitsi ehkä näkkileipäresepti, joka kaikessa tylsyydessään on kaikkien aikojen luetuin postaukseni :).

Ja jos tähän vielä yhden välttelemäni aiheen kirjoittaisin, niin niistä ajankohtaisin on Äitienpäivä. Saatan miettiä taas liikaa, mutta niin tärkeää kuin äitiys itselleni onkin, jotenkaan en vaan halua osallistua yleiseen hehkutukseen, koska samaan aikaan ajattelen kaikkia, joilla ei äitiä ole (sen teistä monet tietävätkin, että omani menetin heti syntymäni jälkeen), ja toisaalta äideiksi halunneita, joiden toive syystä tai toisesta ei ole toteutunut. Sama koskee Isäinpäivää.

Jätän siis mieluummin postaukset molempien tiimoilta kokonaan tekemättä, koska se ei vaan tunnu itsestäni hyvältä. Mutta silti se ei tarkoita sitä, että kaikista pitäisi tuntua samalta. Ei todellakaan. Ja tämän yhden kuvan verran valotan myös omaa äitienpäivääni, jonka toiveideni mukainen lounaspaikka näytti tältä.





Ei ollut ruuhkaa, eikä tarvinnut miettiä, miten pukeutuu. Paitsi että sen verran kyllä, tarkeneeko verkkareilla vai pitääkö laittaa tuulihousut jalkaan. Laavu toimi kuitenkin tuulensuojana ja kuuma makkara lämmitti mukavasti. Mitään salaatteja ei kuulemma tarvittu, vaan ainoastaan "puukko, sytkäri ja sinappia", mutta otin salaa sentään tomaatteja ja kurkunpaloja mukaan. Hyvin tekivät kauppansa.

Ja jos joku nyt miettii, että odotanko saavani kannustusta lelulinssillä ottamilleni kuville, niin vastaus on, että en todellakaan. Sitä puolta harrastan ihan riittämiin kotona esittelemällä lapsellisella innokkuudella kuviani ukkelille, jonka toivon tietysti sanovan, että joo, onpas tosi hyviä.. Ja toinen tottakai tekee kohteliaisuuttaan työtä toivottua, mutta varmaan samalla mielessään huokailee ja odottaa, että pääsee taas jatkamaan lehden lukemista, telkkarin katsomista tai mitä milloinkin on sillä hetkellä meneillään.

Semmoista sekalaista tällä kertaa ja seuraavalla sitten taas jotain muuta. Kivoja kevätpäiviä ja kuulumisiin!