Sivut

tiistai 26. toukokuuta 2020

HAASTE: SUKUNIMEN 1. KIRJAIN (R)


Pöllin Paulan blogista kivan ja helpon haasteen, joka sopi täsmästi tarpeeseeni tehdä hetken ajan jotain, mikä ei rasita aivoja. 

"Tehtävänä on kirjoitella käyttämällä oman sukunimen ensimmäistä kirjainta otsikkosanojen alle, mitä ne tuovat mieleen. Ensin siis vain yksi sana ja perustelujakin voi esittää."


VAATE

Raitamekko.

(Ihan ensin tuli kylläkin mieleen rikoot ja Mikko Alatalo niistä laulamassa, mutta häivytin mielikuvan ennenkuin jäi kyseinen ralli päähän pyörimään).



Turistina Helsingissä viime vuoden kesäkuussa.


JUOMA

Riesling. Joskin kohta pääsee tekemään myös raparperijuomaa. Ja jos nyt vielä vähän korjaan, niin kyllä raikas vesi on kaikkein parasta.





PAIKKA

Ruissalo. Olen jo pitkään kaivannut Turun Ruissalon kauniisiin merenrantamaisemiin viikonlopun viettoon, mutta hotelli on ollut kiinni niin kauan, että meni jo nimet sekaisin ja miehelle tässä taannoin haikailin, kuinka "haluaisin jo päästä Ruisluotoon". Siihen mies totesi, että "Sinne saat kyllä mennä jonkun muun kanssa, en oo vielä tulossa" (Ruisluoto on paikallinen vanhainkoti).





Kännykkä kertoo, että kuva on otettu Ruissalon kylpylän Kapteeninsalin ikkunan läpi 20.4.2019 klo 20.15 
(kännykkäkuvien parhaita puolia tämä, ettei tarvi itse arpoa aikoja ja paikkoja jälkikäteen)



Kun en sinne Ruissaloom pääse, kävin eilen illalla Ruisluodon rannassa Pyhäjärvellä kuvailemassa ja kuuntelemassa lokkien kirkunaa. Aika meteli oli, mutta ihanan tyyntä ja rauhallista muuten.





RUOKA

Ryynimakkara. Ei mitään selitystä tälle, koska en ole syönyt ryynäriä varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ellei Tapolan mustaa makkaraa sellaiseksi lasketa. En usko, että lasketaan.

ELÄIN 

Tämä oli vaikea, mutta vastaan Ruisrääkkä. (Ja jatkona sille tuli tietenkin mieleen suomenkielen rumimmaksi lauseeksi jossain mainittu "Älä rääkkää sitä ruisrääkkää!", johon vastaus kuuluu  "En mä rääkkääkkään").

KUKKAA ei kysytty, mutta koska sattui sopiva kuva kameran kätköistä näkösälle, vastaan ruiskukka. Tai siis ruiskaunokki se kai oikeasti on, mutta en ole kyllä kuullut kenenkään sitä nimeä käyttävän.



Kuva kesäkuulta 2018, kun käytiin Mansikkatilan mailla Tainan kanssa Jokioisten Elonkierrossa tätä katoavaa kansanperinnettä ihastelemassa. Sääli, ettei näitä enää kasva pellonpientareilla niin kuin ennen(vanhaan).



Salakuvasin kuvailevaa Tainaa.



TYTÖN NIMI

Raija. Ihan vaan koska tuli ensimmäisenä mieleen.

POJAN NIMI

Risto. Sama tämän kanssa. Ei kuulu yhtään Ristoa lähipiiriin.

AMMATTI

Rappari

KUVAUS HENKILÖSTÄ

Ronskinpuoleinen. Siis sikäli mikäli kysymyksellä viitattiin valitsemaani ammattiin. Mutta jos ei, niin vastaan rehti, reilu, rehellinen, ryhdikäs, reipas ja rauhallinen. Kaikki arvostamiani ominaisuuksia kellä tahansa henkilöllä.


JOKA KODISSA


Toivottavasti Rakkautta. 



29.5.1993


Se oli tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Kiitos Paula tästä älyvapaasta tuokiosta. 

Raapustelemisiin!


tiistai 12. toukokuuta 2020

IHAN TAVALLISIA KUULUMISIA


Tässä meinasi nyt käydä niin köpelösti, että olin vähällä vieraantua blogimaailmasta vallan kokonaan ja totesin, että käsillä on viimeiset hetket korjata tilanne ennen kuin niin oikeasti käy, koska se ei ole sitä mitä toivon. Joskin heti jälkeen maaliskuun lopun postaukseni tuli perheessä lunta tupaan siinä määrin, että kävi mielessä heivata koko blogintapainen, koska alkoi tuntua siltä, että aina kun erehdyn tänne kirjoittamaan, että  hyvin menee, elämä kyllä kolhaisee saman tien, ettei vaan pääse liiaksi leijumaan.

Ne kurjat asiat on nyt kuitenkin selätetty ja tällä hetkellä kaikki on ihan mallillaan ilman mitään mainittavampia murheita. Ja mielikin jo sopeutunut tähän meneillään olevaan aikaan (paitsi, että nyt kun tämän kirjoitan,  kaatuu todennäköisesti puu myrskytuulella päähän tai jotain).







Sellaisen havainnon olen tehnyt, että mielialat ja tuntemukset tuntuvat edelleen seilaavan eri ihmisillä eri tahdissa.

Ajanjakson alussa, kun itse elin lähinnä jonkun epämääräisen pelon vallassa, ärsytti, jos joku suhtautui tilanteeseen omasta mielestäni turhan kevyesti (todellisuudessa saatoin ennemminkin kadehtia moista kykyä). Mutta nyt kun itsellä helpottaa, eikä ole syytä synkkyyteen, monella muulla tuntuu käyneen päinvastoin. Eikähän kumpaakaan olotilaa näköjään ole tarkoitettu pysyväksi, vaan tunne elää edelleen ja heijastelee kulloisenkin hetken tapahtumia, muutoksia tai jommankumman tai molempien puutetta. Mutta niinhän se menee elämässä muutenkin. Sitä vaan jotenkin nyt ehkä tarkkailee fiiliksiään tavallista enemmän.



Viime viikolla terassitoimistolla tarkeni, enää ei.


Ajantaju on mennyt jo ajat sitten ja vaikka toisaalta tuntuu, että olen tehnyt töitä kotoa käsin jo ikuisuuden, toisaalta on sellainen olo, että on kulunut vasta hetki, mutta sensijaan voisin mieluusti jatkaa kotioloissa sen ikuisuuden verran. Kaikki on sujunut siellä loppupeleissä tosi kivasti, olen saanut tavallista enemmän töissäni aikaiseksi ja ruokailukin on kotona niin paljon kätevämpää. Olkoonkin, että ruuan joutuu tekemään aina itse, mutta siihenkin olen alkanut suhtautua vähemmän vastentahtoisesti kuin yleensä, vaikken edelleenkään ole leipomislinjalle asti yltänyt. Ellei paria pakastepohjalle tehtyä mustikkapiirakkaa lasketa (omassa tapauksessani kyllä lasketaan).

Erityisesti on tullut testailtua suosikkini Kape "Kaappaus keittiössä" Aihisen helppoja ja nopeita kasvishommeleita. Samoin yhdeksi viimeaikojen suosikiksi on noussut kuvan kreikkalainen arkivuoka, joka on vähän niinkuin lämmin kreikkalainen salaatti. Kelpo lisuke ja kriteerieni mukaisesti myös helppo.





Kaikenkaikkiaan elämä kotona on ollut muutenkin rauhallista ja sopivalla tavalla tasaista. En ole osannut kaivata enää oikein mitään, koska periaatteessa mitään oleellista ei puutu. Ennemminkin peruspäiviin on tullut mielekästä vaihtelua lähinnä oman tutun liikuntakeskuksen monipuolisten liveliikuntatuntien muodossa. Niiden myötä kunto ja erityisesti kehno hapenottokykyni on tässä parin kuukauden mittaan kohentunut ja auttanut korvienväliäkin pysymään paremmassa kuosissa. (Enkähän todellakaan jatkuvasti jumppaa, vaan kulutan sohvannurkkaa siinä missä ennenkin.)

Kuntosalille tein paluun viime viikolla parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä ei ollut lisäkseni kuin kaksi muuta sallitun 10 hlön sijasta. Tuntui tosi kivalta se paluu, vaikka tiedänkin entuudestaan, että kevään edetessä sisäliikuntainto hiipuu. Ja ukkelikin on varmaan tyytyväinen, jos kotona pitkin lattioita pyörivä kuntoiluvälineistö pikkuhiljaa vähenee. Manasi aika spontaanisti, kun potkaisi varpaansa kipeästi olkkarin matolle jättämiini käsipainoihin. Toivoi varmaan, että leipoisinpa minäkin mieluummin pullaa.





Lähimetsälenkkeihin olen sen sijaan tympääntynyt ihan huolella. Olen niitä samoja polkuja suhannut eestaas vuodesta ja osin vuosikymmenestäkin toiseen, ja nyt kun tässä ajassa metsästä tuntuu yhtäkkiä tulleen joku täysin uusi keksintö ja vähän joka suunnalta tulee "mene metsään"-tyylisiä kehotuksia, on erityisesti huonompina päivinä tullut sellainen olo, että en muuten mene, vaan pysyn välillä vaihteeksi pois.

Onneksi vaihtelua löytyy suht läheltä. Tuttuja paikkoja nekin, muttei vielä omalla kohdallani ollenkaan loppuun asti tallattuja, vaan päinvastoin, aina yhtä kivoja ja kauniita käveltäväksi. Etenkin nyt, kun kevät etenee vauhdilla ja päivässä - parissa maisemakin voi olla jo ihan toinen. Mieluusti kuitenkin jotain muuta kuin lumen peittämä niinkuin eilen ja osin tänäänkin. Ja vielä mieluummin kiitos kevät ilman kyykäärmeitä, joita kammoan ihan hulluna, mutta joita saattaa piakkoin putkahdella poluilla tai pitkospuilla vastaan. Hrrrrrr...




Torronsuolla pääsiäisenä 13.4.2020






Suon parkkipaikka on remontissa, joten en ole päässyt jälkeen pääsiäisen käymään ja katsomaan, joko kuvassa nupuillaan olevat suopursut kukkii. Ja miltä suolla muuten näyttää.





Nämä järvikuvat Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän urheiluopiston liepeiltä olen ottanut viikko pääsiäisen jälkeen, jolloin oli kevään toistaiseksi ainut tyyni päivä ja ilmassa oli hetken ihan täydellistä kesän tuntua.










Saaren kansanpuistoa Tammelassa samaisen päivän iltana.


Äitienpäivänä sain paitsi niin ihanat yllärit, että itkeä tihrustin pitkin päivää (oli sellaista hyvää itkua ja yritin kyllä lopettaa), yllätin myös itse itseni ja intouduin puuhailemaan pihalla. Tuntuu sekin homma kohdallani vaihtelevan vuosittain. Joskus ei kiinnosta pätkääkään ja joskus taas kiinnostaa. Viime vuosi oli välivuosi, enkä ostanut muistaakseni edes yhtään kesäkukkaa, mutta nyt tuli sellainen olo, että on taas niitten aika.  Ja nimenomaan valkoisten, vaikka aiemmin keväällä tuntui, että kaipaan ympärilleni mahdollisimman paljon väriä kaiken ankeuden vastapainoksi. Siltä pohjalta tuli hankittua kaikenkirjavia orvokkeja jo vissiin huhtikuun alussa, mutta kuukauden päivät siinä meni ennenkuin päätyivät paperikasseista ruukkuihin. Ei vaan sittenkään tuntuneet omilta.

Äitienpäivänä käytiin miehen kanssa läheisellä yksityisellä puutarhalla, joka on kyllä oikea paratiisi. Muistaakseni kuusi kasvihuonetta ihan täynnä kukkia, yrttejä ja monemoista kaunista heinää sun muuta. Sinne tulee varmasti kesän mittaan palattua usempaan otteeseen.

Onnekseni paikalla oli muuan miehen tuttu, jonka kanssa sai rupatella sen aikaa, kun itse vaeltelin huoneesta toiseen ja lopulta valikoin kyytiin valkoisen ylöspäin kasvavan petunian ja peruspelargonioita. Ei tosin mikään ihan nappi ajoitus kesäkukkien ostolle, kun heti seuraavaksi yöksi ne piti nostaa sisälle pakkasta piiloon. Ja sama ralli jatkunee jonkun aikaa.


Astetta kauniimpi apukuski






Muutenkin on tullut ostettua kukkia kotiin tavallista useammin sen sijaan että olisin vaan kerännyt valkovuokkoja tai pihalta oksia maljakkoon.

Kimput ovat olleet paitsi piristystä itselle, toivottavasti myös paikalliselle kivalle kukkakaupalle, joka on vaarassa kadota katukuvasta, kun kukitettavia tilaisuuksia perutaan pakon edessä.


"Tehdäänkö sellainen räjähtänyt?" kysyi kauppias, kun en itse osannut selittää mitä tarkoitan. 
"Juu, just se."




Yleensä olen tosi nihkeä ostamaan mitään, jos en juuri sillä hetkellä oikeasti ja välttämättä tarvi, mutta nyt olen tietoisesti muuttanut ostokäyttäytymistäni, koska koen, että se on suorastaan velvollisuuteni tässä tilanteessa, jossa kuulun niihin onnekkaisiin, joilla edelleen on työ, josta maksetaan palkkaa. Mitään turhaa en silti ole haalinut, vaan pelkästään sellaista, mitä olisin jokatapauksessa ostanut (mm. lenkkarit, sateenpitävän ulkoilutakin, kampaakokäynnin, luontaistuotteita, kasvovoiteita..), mutta vasta joskus myöhemmin. Ja ostoksilla olen käynyt nimenomaan paikallisissa kivijalkaliikkeissä, joiden mahdollisuudet selvitä tämän ajan yli ovat niin paljon heikommat kuin isojen. Eikähän tässä pienessä kaupungissa ole montaa liikettä ennestäänkään, joten jos yksikin vielä katoaa siksi, että kukaan ei osta mitään, ei meillä enää sen alan palveluita ole, vaan jäljelle jää pari markettia, Tokmanni ja Lidl. Ja joukko elämäntyönsä menettäneitä ahkeria pienyrittäjiä.





Tunnustan myös, että olen aiemmin aika usein ollut wannabe-lahjoittaja, joka on mielessään aikonut osallistua moneenkin eri hyväntekeväisyyskeräykseen, mutta lopulta unohtanut toimia ajoissa ja tilaisuus on mennyt ohi. Nyt olen siinäkin suhteessa päättänyt alkaa toimimaan heti, kun koen jonkun asian tärkeäksi.

Instagramissa esimerkiksi tuli vastaan Pelastakaa lapset ry:n keräys, jonka kuvassa oli aidosti surullisen näköinen pieni poika ja tekstissä vedottiin siihen, kuinka moni vähävaraisen perheen lapsi on vaarassa jäädä näinä aikoina ilman ruokaa. Sen nähtyäni klikkasin lahjoitukseen samantien. Enkä todellakaan kerro tätä siksi, että haluaisin esittää jotain suurta hyväntekijää, koska en sellainen ole, vaan siksi, että lahjoituksesta tullut hyvä mieli pyyhkiytyi pois samantien, kun pari päivää sen jälkeen sain samaisesta yhdistyksestä puhelinsoiton. Ja miksi? Siksi, että koska näytin tehneen lahjoituksen, pyydettiin lisää. Eikähän siinä mitään. Periaatteessa olisin voinut alkaa kuukausilahjoittajaksikin, mutta kerroin soittajalle, että päätökseni perustuvat tunteeseen ja haluan tehdä ne itse silloin kun siltä tuntuu, enkä silloin, kun joku soittaa keskelle työpäivää, eikä lopeta puhumista, vaan jatkaa sitkeästi, vaikka kerron tilanteen.  Kääntyy vaan hyvä asia itseään vastaan.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, täällä ei todellakaan ole tapahtunut mitään näitä kuulumisia kummempaa. Paitsi viikko ennen äitienpäivää, kun kiekkopoika palasi pohjoisesta muuttokuorman ja tyttöystävän kanssa kesäksi tänne töihin ja asumaan kotiin-kotiin. Matka kesti omasta näkövinkkelistäni tuskallisen pitkät 12 tuntia, joiden jälkeen ei tullut turvavälit mieleenkään, vaan rutistettiin kaikki toisiamme pitkään ja hartaasti monen kuukauden edestä. Samaa perhettä kun ollaan ja samassa talossa jatkossa asutaan. (Olen sitäpaitsi väsynyt siihen, että omaa kuuliaisuutta käsidesien ja turvavälien sun muiden suhteen pitää joka käänteessä erikseen korostaa, kun alkaa kuitenkin olla aika itsestäänselvää asiaa). 



Purkuhommat puolivälissä


Täältä miniän matka jatkuu kesätöihin Helsinkiin ja pojan loppukesästä maailmalle. On solminut tulevalle kaudelle pelaajasopimuksen maahan, jossa on eletty jo pitkään neljän seinän sisällä, eikä rajojen aukeamisen ajankohdasta ole vielä täyttä varmuutta.

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole yhtään huolissani mistään, mutta olen luvannut noudattaa pojan "Älä äiti sää nyt stressaa, kun en minäkään"- pyyntöä ja luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Aikaa lähtöön on vielä kolme kuukautta, joten koitan nyt vaan keskittyä elämään tässä hetkessä tällä kesäksi tuplaantuneella kokoonpanolla. On jo neljäs kesä näin ja aina ollaan ihan mutkattomasti takaisin yhteiseloon sopeuduttu, vaikka tahoillamme onkin totuttu elämään. Enkähän joudu huolehtimaan mistään ylimääräisestä, koska nuoripari hoitaa ruokapuolenkin itse. Ei tarvi joka käänteessä kysellä, mitä tuon kaupasta, kun en enää itse tiedä, enkä kumminkaan ymmärrä tuoda riittävästi. Jaksan vaan ihmetellä, kuinka paljon joku voi syödä, mutta on kulutuskin vähän eri kaliiperia kuin meikäläisellä.

Näissä tunnelmissa tällä kertaa ja nyt sitten vaan odottelen, mistä suunnasta se puu kaatuu.


PS. Kun olin kirjoittanut tämän valmiiksi, kävin lukemassa maaliskuisen tekstini ja totesin, että aika pitkälle tuli näköjään vanhan toistoa, mutta päätin kuitenkin olla poistamatta tätä, koska muuten olisi jääneet kuvatkin laittamatta talteen. 


torstai 26. maaliskuuta 2020

AJATUKSIA JA ARKEA POIKKEUSTILASSA. MIKÄ ON MUUTTUNUT VAI ONKO MIKÄÄN?


En enää itsekään muista, mistä kaikesta olen ollut aikeissa kirjoittaa jälkeen edellisen postaukseni, josta tuntuu kuluneen pieni ikuisuus ja joka myös tuntuu kuuluvan johonkin ihan toiseen elämään.  




Mielessä oli ainakin jonkunmoinen 55-vuotiskatsaus, koska sen verran vuosia tuli viime kuussa mittariin ja ajattelin, että olisi kiva vähän pohtia elettyä elämää ja nykyhetkeä, mutta se sitten jäi ja jääneekin tekemättä.

55-vuotiskatsastuksessa kyllä kävin ja ilokseni kaikki oli hyvin. Maksa-arvoja vähän jännitin, koska pidän viinistä niin kuin olen täällä aiemmin kertonut, mutta olivat onneksi terkkarin sanoin "priimaa", samoin kuin kolesterolit ja verensokerit ja kaikki muutkin. Tuli helpottunut olo ja hyvä mieli niistä, koska ei ole enää itsestäänselvää mikään, vaikka kuinka liikkuu ja syö omasta mielestään järkevästi.

Verenpainekin olisi pitänyt mitata, mutta jännitän sitä aina niin paljon että pulssi pomppaa välittömästi yli sataan ja paineet tottakai sitä mukaa ylöspäin. Niin tälläkin kertaa, mutta pysyivät silti normaalin ylärajalla, joten todettiin, että ei syytä huoleen. Toista olisi varmaan nyt, kun tuntuu, että on vähän kaikenlaiset paineet tapissa koko ajan.




Kotikaupunkini oli ensimmäisten koronatartuntojen joukossa ja pakko myöntää, että se paitsi yllätti, myös säikäytti, kun tuli niin lähelle. Mutta en siihen nyt enää palaa, koska tuntuu, että siitäkin on jo ikuisuus aikaa, vaikka puhutaan oikeasti vajaasta kolmesta viikosta. 

Sen sijaan ajattelin kirjoitella vähän siitä, miten oma arki poikkeusoloissa on muuttunut vai onko mitenkään.




Silloin kun tajuntaan iski ymmärrys siitä, että tässä on nyt tosi kyseessä, seurasi ensin jonkunlainen shokkivaihe, jonka jälkeen iski lamaannus ja inhottava uutisriippuvuus. Yleensä en uutisia juurikaan katso, koska olen aika herkästi ahdistuvaa sorttia ja koen pääseväni helpommalla, kun en ihan kaikista maailman kauheuksista tai Trumpin typeryyksistä tiedä. Mutta nyt Ylen uutisten seuraamisesta on tullut suoranainen pakkomielle, josta haluaisin päästä eroon. Toistaiseksi en kuitenkaan ole siinä kauhean hyvin onnistunut, koska haluan pysyä kartalla, vaikka oikeasti en haluaisi kuulla koko koronasta enää mitään. Paitsi uutisen, jossa kerrotaan, että kirous on peruttu ja voidaan palata takaisin normaaliin elämään, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.




Siirryin vajaat pari viikkoa sitten tekemään töitä kotoa käsin, joka ei omassa tapauksessani olisi periaatteessa ollut välttämätöntä, koska olen joka tapauksessa enimmäkseen yksin toimistolla, mutta samassa rakennuksessa on useita isoja yrityksiä, joista ehkä suurin ja lähin on Terveystalo, jonka henkilökunnan kanssa jaetaan osin yhteinen sisäänkäynti ja sen yhteydessä oleva veski. Samoin lounasravintola on kaikkien yleisessä käytössä, mutta siellä en ole kohta pariin viikkoon poikennut.

Ennemminkin syy etätöihin siirtymiselle oli se, että kotona on nyt tuntunut kaikkein mukavimmalta ja jotenkin erityisellä tavalla hyvältä olla (paitsi että eilen aloin yhtäkkiä kaivata toimistolle, jonne sitten osaksi päivää meninkin). 




Mies on yksinyrittäjä alalla, jota ei voi etänä hoitaa ja joka tässä nykytilanteessa on luokiteltu kriittiseksi alaksi. Sitä ei meistä kumpikaan ollut osannut ajatella, koska ollaan vuosien varrella kohdattu kriittisyys ennemminkin siinä mielessä, että toiminta ja sitä mukaa toimeentulo on ollut useammankin kerran uhattuna ja suorastaan katkolla. Mutta pahimmista ajoista on yhteisellä kohta kolmenkymmenen vuoden sinnittelyllä ja miehen ahkeruudella selvitty ja selvitään nytkin kunhan mies vaan pysyy terveenä. Sitä toista vaihtoehtoa en nyt halua ajatella.

Omassa työssäni ollaan kynnetty pohjamutia jo muutama vuosi, joten ollaan totuttu sitkuttelemaan. Ja niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, alkoi pitkästä aikaa näkyä valoa tunnelin päässä samaan aikaan kun se toisesta päästä alkoi pimetä. 

Mutta vaikka meillä on tässä taloudessa asiat ainakin vielä tällä hetkellä hyvin, olen erittäin tietoinen ja myötahdistunut useammankin tutun paikallisen pienyrittäjän puolesta, joiden elämäntyö on  vaakalaudalla ja huoli mahdollisista työntekijöistä suuri. Samoin kuin kaikkien työttömyysuhan alla olevien.

Ei ole kuin mitättömän pieni rikka rokassa, mutta nyt jos koska olen päättänyt keskittää euroni paikallisiin pienyrityksiin ja ostaa edes jotain, vaikka en juuri tällä hetkellä tarvisikaan.  




Monelle muulle ihan jonninjoutava, mutta meidän perheessä ehkä oudoin muutos viimeaikaisessa elämässä on ollut käytännössä kaiken urheilun loppuminen maailmasta.

Perheen urheilijan kausi päättyi ja mieheltä loppuivat kaikki harrastukset sitä mukaa, kun ensin sulatettiin jäähallista jää, sitten suljettiin uimahalli, jonka jälkeen loppuivat myös pallopelit ja jooga. Samoin kuin kaikki intohimoisen penkkiurheilijan seuraamat lajit.

Vähän (paljon) mietitytti, miten mies tulee pärjäämään ilman kaikkia katkolle jääneitä aktiviteetteja ja niiden mukanaan tuomia sosiaalisia kontakteja, mutta on ollut suorastaan ällistyttävän rauhallinen. (Jos tuntisitte loppumattoman energisen ukkelini, tietäisitte, miksi olin huolissani ... ). 

Ja tästä tulikin mieleeni, että yksi aiheista, joista olin aiemmin aikeissa kirjoittaa, oli ihmisten erilaiset temperamentit, joista innostuin, kun ensin kuuntelin ja sittemmin luin suht tuoretta "Tunnista tyyppisi"- kirjaa. On tosi mielenkiintoinen ja kirjaan liittyvä testi todisti mm. sen, mikä jo etukäteen oli tiedossa, että ollaan ukkelin kanssa toistemme täydelliset vastakohdat. Mies on mitä suurimmassa määrin tunnelmakeskeinen ekstrovertti, joka saa voimansa ihmisten seurasta ja tapahtumista (joiden keskipisteenä viihtyy) ja joka voi yhdessä hetkessä itkeä tunteikkaasti ja vaihtaa siitä sujuvasti täysin päinvastaiseen tunnelmaan ja nauraa ääneen ilman, että itse edes huomaa mitään muutosta. 

Oma hallitseva temperamenttini on puoliksi tunnelma- ja puoliksi asiakeskeinen introvertti, jonka on rauhallisena ihmisenä kaikkien näiden yhteisten vuosikymmenten jälkeen edelleen välillä vaikea ymmärtää miehen dramaattisia tunteenpurkauksia ja nopeita mielenliikkeitä. Samoin kuin kestää mitään kovaäänistä tausta"melua" toisin kuin ukkelin, jolla pitää aina olla vähintään telkkari päällä, vaikka istuisi eri huoneessa lukemassa lehteä. Huvittaa, kuinka itse aina ensi töikseni kotiin tullessani käännän kaiken hiljaiselle tai mieluiten sammutan kokonaan, jonka jälkeen ukkeli yleensä laittaa luurit korville ja siirtyy Youtuben pariin tai jotain.




Olen jatkanut päivittäistä ulkoilua ja luonnossa liikkumista niinkuin ennenkin ja se tuntui alkuun hyvältä ja riittävältäkin, mutta ahdistuksen aaltojen jatkaessa lainehtimistaan, tajusin, että nyt on taas alettava tekemään jotain fyysisempääkin, jos haluan, että pää pysyy kasassa ja pystyn taas nukkumaan yöni edes jotenkuten. 

Apuun asiassa tuli oma kotoisa liikuntakeskus, joka aloitti oman Facebook-ryhmän kautta lähetettävät live-ohjaukset, joiden avulla voi kotoa käsin osallistua tuttujen ohjaajien vaihteleville liikuntatunneille nyt kun ei paikan päälle voi mennä.  Ja pisteenä palvelun päälle sai palautettavaa panttia vastaan käydä liikuntakeskukselta lainaamassa Bodypump-tunteja varten tangon, painot ja laudan kotiin poikkeusolojen ajaksi.

Kyllä tuli surku, kun kävin oman settini noutamassa ja juttelin oman ahdinkonsa ja epätietoisuutensa keskellä lomautuslappuja työntekijöilleen kirjoittavan yrittäjän kanssa, joka kaiken keskellä jaksaa kantaa huolta asiakkaidensa liikunnan jatkumisesta ja hyvinvoinnista. Kunnioitan ja kiitän todella.

Olen tähän mennessä osallistunut sellaisillekin tunneille, joille en ole paikan päällä uskaltautunut, koska olen kuvitellut, ettei riitä koordinaatio tai kunto tai jotain, mutta nyt kun olen kotona niiden parissa päässyt rehkimään, olen ilokseni todennut, etten niin kesseli olekaan kuin luulin. Ja kun vetäisee vaikkapa tunnin kuntopiirin niin, että hiki lentää, päästä on yhtäkkiä kadonnut kaikki koronaan liittyvä. Tai kun koittaa keskittyä taipumaan joogaliikkeisiin, ei voi ajatella samaan aikaan muuta. On toiminut itselläni hetkittäisenä pelonpoistajana hyvin. 




Muutenkin olen koittanut ottaa vaihtoehtoisia keinoja käyttöön silloin, kun totean, että nyt alkaa taas ajatukset liikaa pyöriä yhden asian ympärillä, eikä vanhat konstit enää tunnu auttavan.

Yleensä en metsälenkeillä kuuntele musiikkia, vaan luonnon omia ääniä ja tällä hetkellä lisääntyvää linnunlaulua, mutta eilen kokeilin päinvastaista ja laitoin luureihin soimaan niin raskasta musiikkia kuin Spotifysta löysin ja jota luukutin niin kovaa kuin korvat kesti. Johan helpotti.

Samoin on ollut pakko yrittää löytää uusia polkuja kuljettavaksi, koska ennen niin rauhalliset reitit ovat yhtäkkiä täynnä rinta rinnan koko kaistan leveydeltä sauvakäveleviä ihmisiä, jotka eivät edelleenkään kaikesta tiedosta huolimatta ole valmiita vastaantullessa väistämään senttiäkään.  Ei ole asiallista, mutta on käynyt mielessä, pitääkö alkaa yskäisemään vähän ennen kohtaamista siinä toivossa, että tulee hieman tilaa ilman, että pitää aina itse väistää metsän puolelle.




Edellinen on oiva esimerkki omista itsekkäistä ajatuksistani, joille ei nyt ole sijaa. 

Tarkoitan sitä, että harmitus siitä, että MINUN lenkkipolullani onkin yhtäkkiä MUITAKIN IHMISIÄ, on typerää. Samoin kuin se, jos ajelen järvenrannalle kuvailemaan auringonlaskua, mutta en saakaan tehdä sitä YKSIN, koska siellä on jo joku MUUKIN. 

Kaikenlainen jonninjoutava ruikutus on nyt turhaa ja erilaisia epämukavuuksia on nyt vaan pakko sietää, "koska nyt vaan täytyy" (lainasin tuon Emmalta). 





Iltaisin olen nukkumaan mennessä alkanut kuunnella äänikirjoja, joiden avulla olen nukahtanut paremmin kuin yleensä. Perustuu siihen, että kun alkuun koittaa keskittyä kuuntelemaan tarinaa ajattelematta samalla mitään omiaan, jossain vaiheessa lukijan ääni muuttuu tasaiseksi taustaääneksi, joka lopulta häipyy tietoisuudesta kokonaan ja yleensä havahdun joko siihen, että tarina on päättynyt ja tulee hiljaista tai että nappikuuloke painaa korvaa. Aikaa on hyvin voinut mennä parikin tuntia, jonka jälkeen yleensä pystyn samantien jatkamaan unia, kunhan olen irrottanut kuulokkeet ja laittanut luurin lentokonetilaan, jossa sitä aina öisin pidän.

Siinä mielessä tarinat menevät hukkaan, etten muista niistä juuri mitään, mutta ei haittaa. Olen  valmis pulittamaan BookBeatin kuukausimaksun siitä hyvästä, että auttaa nukkumaan.






Ruokahalua ei oikein ole ollut, mutta olen pakottanut itseni kuitenkin syömään säännöllisesti ja järkevästi, koska en halua kuihtua. Ja  viikon smoothieainekset olen pilkkonut kerralla pakkaseen vaikka väkisin, etten voi aamuisin luistaa sillä varjolla, etten jaksa alkaa tekemään.

85-vuotiaalle isälleni ja äitipuolelleni olen tuputtanut kaupassakäyntiapua ja hämmästyin ensimmäisellä kerralla suuresti, kun isä tuntui ottavan avun ihan kiitollisena vastaan. Yleensä on "Kiitos, kyllä me pärjätään"-linjalla. Luulen kuitenkin, että kyse ei niinkään ollut koronan pelosta, vaan siitä, että tiesi pääsevänsä helpomalla kun myöntyy. Tai siitä, että ei erityisemmin piittaa kaupassakäynnistä.

Miestä kehotin soittamaan omalle 87-vuotiaalle isälleen samoissa merkeissä, mutta aina yhtä positiviinen pieni ja pyöreä appiukko sanoi, että "Ei oo mittään hättää. Ei oo ukossa koronaa, enkä oo hamstrannu, mutta Litistä (=Lidlistä) kävin ostamassa sorsan pakkaseen" :). 

Tästä setistä on vaikea olla huolissaan, vaikka oikeasti olenkin, koska kumpi tahansa isä saa todennäköisesti jossain vaiheessa päähänsä, että nyt loppuu neljän seinän sisällä olo ja päättää lähteä johonkin mihin ei kannattaisi, eikä kukaan meistä pysty sitä 24/7 vahtimaan tai estämään.




Mieli siis seilaa edelleen omia latujaan. Kun yhdessä hetkessä helpottaa, seuraavassa ahdistaa, enkä oikein edes tiedä, mikä. Varmaan kaikkein eniten se, ettei kukaan voi tietää, kuinka kauan tämä erikoinen poikkeustila jatkuu ja mitä sen jälkeen.

Ja vaikka kuinka koitan takoa itselleni järkeä siinä, että pelko ja stressi heikentää vastustuskykyä, ei aina auta sekään.

"Kannattaa ottaa itselleen hetki oma aikaa" on yksi niistä hyväntahtoisiksi tarkoitetuista hokemista, jotka ei nyt vaan iske. Ongelma kun tässä elämäntilanteessa on se, että omaa aikaa on ihan liikaa, kun kotona ei enää ole ketään, josta huolehtia (huolehdin ja murehdin kyllä etänä senkin edestä, mutta se on ennemminkin omiaan lisäämään ahdistuneisuutta, kun ei voi tehdä mitään konkreettista).  

Toki voisin alkaa monen muun lailla vaikka leipomaan tai suunnittelemaan istutuksia pihalle, mutta  kumpikaan ei kuulu omiin ominaisiin puuhiini ja nyt tuntuu vaikealta alkaa tehdä väkisin mitään.  

Kaappien raivausta ja järjestelyä kotona kyllä riittäisi ja niistä välillä innostun, mutta yleensä siinä vaiheessa päivää, kun olen töissä (vaikka siis kotona olenkin) ja työnantajan aikaa en niihin halua varastaa. Ja kun työpäivä päättyy, ei enää kaappien kaivelu käy mielessä, vaan painelen ulos.

Taidan siis olla itse itseni pahin ongelma.




Olen tässä viime päivinä myös päätynyt erään Ylen Ykkösaamun haastattelun kuultuani pohtimaan sitä, onko koronan alkuperä sittenkään ihan sitä, mitä meille on kerrottu. Mutta tästä aiheesta en halua täällä kirjoittaa. Tietoa voi kukin halutessaan itse etsiä ja sen jälkeen muodostaa siitä oman mielipiteensä. 




Tiedostan erittäin hyvin ja kiitollisena kuuluvani siihen hyväosaiseen ihmisryhmään, jonka elämässä suurin osa asioista ja erityisesti niistä tärkeimmistä on tällä hetkellä ennallaan poikkeustilasta huolimatta. Mutta pidän mielessä myös sen, että jo huomenna kaikki voi olla toisin. 




Toivon ihan hirmu paljon jaksamista ja terveyttä kaikille, joita tilanne koittelee kovemmalla kädellä. Samoin kuin kaikille tämän meidän yhteisen yhteiskunnan tukipilareille, jotka joutuvat venymään tavallistakin enemmän. Tsemppiä myös kotiopiskeluun kaikille tasapuolisesti.

Luojan kiitos, on kevät, eikä marraskuu! 

lauantai 1. helmikuuta 2020

TIPATON JA VEGAANINEN TAMMIKUU


Kerroin vuoden ensimmäisessä postauksessani kaipaavani jotain uutta mielenkiintoa tekemisiini, ja siihen saumaan sattui enemmän kuin sopivasti Instagramissa eteen tullut tammikuun Vegaanihaaste, johon päätin osallistua ja viettää siinä sivussa tipattoman kuukauden.

Jälkimmäiseen liittyen olen enemmän kuin usein törmännyt mm. näihin kommentteihin:

"Jos täytyy viettää tipatonta, alkoholi on pakosti ongelma" (mahdollisesti)

tai

"Mitä järkeä on olla kuukausi juomatta ja sen jälkeen vetää viinaa kaksin käsin?" (ei mitään).

En osaa noihin sen kummempaa kantaa ottaa, mutta omalla kohdallani on kyse ihan vaan omasta vapaasta tahdostani. Ja siitä, että tykkään kuivasta valkoviinistä, mutta toisinaan on tullut tunne, että terveellistä olisi välillä olla ilman niitäkin lasillisia.


Kesämuisto Aulangolta. Sopii toki hyvin tipattoman kuvituskuvaksi..


Myös vegaanihaasteen ilmoittautumislomakkeen kysymykseen siitä, miksi osallistun, vastasin kunniakkaiden eläinten oikeuksien puolustamisen tai ilmastosyiden sijasta pääasialliseksi motiivikseni uteliaisuuden, koska oikeasti halusin kokeilla, kuinka vaikeaa (tämä oli oletusarvoni) tai helppoa olisi olla vegaani ja miten se vaikuttaisi omaan arkeeni.

En liittynyt haasteen Facebook-ryhmään, en katsellut videoklippejä tai kuunnellut podcasteja, enkä läheskään aina lukenut päivittäisiä sähköpostiviestejäkään, ellei niissä ollut jotain sillä hetkellä erityisesti itseäni kiinnostavaa. Päätin vaan noudattaa vegaaniruokavaliota kaikessa hiljaisuudessa ihan vaan itsekseni tekemättä siitä sen kummempaa numeroa. Osin siksikin, etten kokisi olevani kenellekään selitystä velkaa, jos päättäisinkin jättää homman syystä tai toisesta kesken.

Aloitin tutkailemalla vegaanihaasteen reseptipankista mahdollisimman simppeleitä ohjeita, joiden tekemiseen ei tarvittu sen enempää pitkiä aikoja kuin mitään "kummallisia" raaka-aineitakaan. Kaikkea kun ei täkäläisistä kaupoista välttämättä edes löydy ja vaikka olisi löytynytkin, en halunnut alkaa säilömään kaappeihin mitään, mitä ei ehkä tule käytettyä loppuun.

En myöskään jaksanut panostaa ruokien asetteluun tai kuvailemiseen, vaan keskityin niiden tekemiseen ja pidin homman muutenkin mahdollisimma helppona. Joitakin enimmäkseen kännykällä otettuja muistikuvia kuitenkin kertyi talteen. Niinkuin nyt vaikkapa tämä ihan ensimmäisestä kattilallisesta Emmaa varten todistusaineistoksi otettu.

Kuvien alla mahdolliset linkit resepteihin.



Papu-minestronekeitto (omani muistutti enemmän pataa, koska kippasin sekaan kaikki kotona olleet pussinpohjat gluteenitonta peruspastaa)



Tässä puolestaan Kalaton keitto (kalan tilalla savutofua, joka on koostumukseltaan omaan makuuni niljakkaan puoleista,  mutta yllättävän paljon keitto maistui oikealta kalakeitolta)



Tässä työn alla Yhden astian pestomakaronilaatikko Hesarin Terveys-liitteen ohjeella. 
Tykkään tällaisesta ruuanlaitosta, jossa ei esikeitellä mitään, vaan kaikki kuivat ainekset laitetaan sellaisenaan vuokaan, kaadetaan kasvisliemi ja kaurakerma päälle ja työnnetään uuniin. 
Harmi, ettei näitä reseptejä ja raaka-aineita (käytin tomaattista nyhtökauraa) ollut silloin, kun pojat vielä oli pieniä ja elettiin makaronilaatikkoarkea. Mutta onneksi ukkeli on makaronimies ja kehui, että oli "miltei parempaa kuin äidin tekemä" ja se on jotain se.

Tässä laiskana suoraan lehdestä kuvaamani ohje:




Seuraavana vuorossa oli Yhden kattilan pasta. Vielä edellistäkin helpompi ja maukkaampi ja ihan parasta, kun tekovaiheessa ei synny sotkua, eikä tiskiä. Pääsee ehdottomasti jatkoon.


Hävettää nämä huonot kuvat, mutta ei voi nyt mitään.

Allaoleva sen sijaan ei itselleni maistunut, koska en tajunnut korvata valkoista riisiä täysjyvällä. Mutta ukkeli onneksi söi tyytyväisenä kaiken. (En oikein ymmärrä noiden ohjeiden annoskokoja, koska monestakin reseptissä mainitusta neljästä riitti itselleni ja ukkelille syötävää pari kertaa päivässä parin päivän ajan. Ja uutta ruokaa en tehnyt ennenkuin edellinen oli syöty loppuun).






Helpot härkispihvit (ei mikään ihmeellinen makuelämys) ja uunissa paahdettuja kasviksia 



Tässä tuloillaan Vaivattoman linssilasagnen linssikastikeosuus, joka oli kokonaisuudessa parasta ja voisin syödä sitä ihan vaikkapa vaan sellaisenaan tai pastakastikkeena.



Käytin kaurakermaa vain puolet ohjeen määrästä, mutta valmis lasagne oli omaan makuuni turhan rasvaista johtuen kerman lisänä olleista Oatly iMat Fraichesta ja vegejuustosta. Seuraavalla kerralla kokeilen pelkkää linssikastiketta ja kaurakermaa.


Rasvasta puheen ollen vertailin huvikseni kahta (huonoa) esimerkkiä.



En normaalisti syö juustoa, koska se on omissa mielikuvissani vaan köntti kovaa rasvaa, mutta tässä haasteen aikana vaati mielikuvitusta keksiä leivän päälle kasvisten lisäksi mitään järkevää laitettavaa, joten haksahdin ostamaan mm. kuvan vegejuustoviipaleita. Vieressä ukkelin itselleen ostamat Luostari-siivut. (Oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kun rasvapoliisin keskittyminen oli hetkellisesti muissa asioissa..)

Vertailukohta Oddlygoodin vegesiivuille on rasvamielessä ystävällinen, koska Luostarissa on rasvaa peräti 29% ja Oddlygoodissa 22% , mutta muu koostumus vegesiivuissa ei kyllä houkuttele (Ainekset: vesi, kasvirasva (shea, kookos), muunnettu perunatärkkelys, suola (2,3 gr!), väri, säilöntaine, vitamiinit ja jodi. Hiilihydraattia 19 gr, proteiinia 0 gr. Vertailun vuoksi säilöntaineettomassa maitopohjaisessa Luostarissa hh 0 gr ja proteiinia 25 gr). Söin 2 siivua Oddlygoodia ja totesin, että meistä ei tullut ystäviä. Mielikuva oli sama kuin jos olisin syönyt pari viipaletta hetken huoneenlämmössä pehminnyttä voita. Jopa kaikkiruokainen ukkeli totesi, että "Mun meni niistä sun pahvijuustoista maha sekaisin".

Parempiakin vaihteohtoja toki oli. Mm. Fazerin Yosa kaurapalat (säilyvyys avattuna 3 vrk, joten vaati huolellisuutta) ja Lidlin Hummus, jota tulee varmasti käytettyä vaihteluna jatkossakin. Mitään lihankorvikeleikkeleitä sen sijaan en edes halunnut kokeilla. Enkä myöskään siivutella Tofua leivän päälle, vaikka luinkin vinkkejä siitä, kuinka niljakkuuden saa poistumaan kuivaamalla ja pannulla pyöräyttämällä.

Valmiita vege-eineksiä en myöskään ostanut kuukauden aikana kertaakaan, vaan tein kaikki kotiruuat itse (tästä olen ylpeä!). Lisäksi söin muutamana päivänä lounasruokalassa.


  Porkkana-mustapapuohukaisia (näissä saattoi olla kananmunaa, en kysynyt).


Epämääräisen näköinen läjä on munakoisolasagnea.


Joskus oli vaan pakko kipaista kasaamaan salaatti viereisen Cittarin salaattibaarista.


Aika pastapainotteisia ruokia tuli tehtyä ja syötyä, mikä on itselleni poikkeuksellista, koska olen jo viimeiset parikymmentä vuotta ennemminkin vältellyt pastaa ja perunaa, joista olen kokenut saavani vaan "tyhjää" energiaa, turvonneen olon ja ruokailun jälkeisen väsymyksen. Nyt en mitään sellaista kokenut kertaakaan, vaan kävi ihan päinvastoin. Taika on pakosti paitsi täysjyvässä, myös siinä, mitä pastan kanssa syön. Yhdistettynä kasviperäisiin proteiininlähteisiin tuntui toimivan itselläni todella hyvin ja erityisesti liikkumiseen (joka tosin jäi silmäongelman vuoksi aiottua vähäisemmäksi) tuli lisää pitkäkestoista energiaa. Jaksoin mm. uida ja polkea inhokkiani kuntopyörää salilla paljon kevyemmin ja pidempään kuin yleensä.




Palautin arkeen myös aiemman hyvän tapani pilkkoa aamun vihersmoothieainekset valmiiksi pakkaseen.

Pelkkä smoothie ei tosin itselleni riitä, vaan lisäksi syön pari siivua jälkiuunileipää ja juon kupin kahvia.


Rasioissa on puolikas avokado, kourallinen babypinaattia, puolikas vihreä omena ja puolikas banaani.


Aikaa viikon ainesten pilkkomiseen menee noin vartti ja aamut on sitä myöten pelastettu. Ei tarvi kuin kipata rasian sisältö blenderiin ja lisätä 1,5 dl vettä + 1,5 dl makeuttamatonta mantelimaitoa ja iso lasillinen pehmeää juomaa on valmis. Usein lisäsin sekaan myös Puhdistamon riisiproteiinia.

Yhdessä rasiallisessa on 200 gr kasviksia, joka toki on alle puolet päivän suosituksesta, mutta tulee noistakin 6 kg kuukaudessa varsin huomaamatta, joten ihan turha määrä ei ole kyseessä.


Myös muita smoothieita tein aina muutaman lasillisen kerrallaan valmiiksi ja suosin erityisesti mustikkaa, joka on hyväksi silmille. 


Maitopohjaisten rahkojen ja luonnonjugurttien tilalle tuli monta uutta, hyvää välipalavaihtoehtoa, joista OddlyGoodit olivat ennestään tuttuja, mutta muut uusia tuttavuuksia, jotka pääsevät kaikki jatkoon. Koostumus on niin paljon miellyttävämpi kuin maitorahkoissa, eikä näistä myöskään tule yhtään tukkoinen olo. Toki proteiinia on vähemmän (5,5 gr/100 gr), mutta sitä olen tosiaan lisäillyt jauheen muodossa, jos on ollut tarvis.




Vegaanihaaste oli järjestäjien taholta tehty tosi lempeäksi, eikä siinä missään nimessä vaadittu, että kaikki pitää tehdä täydellisesti, vaan jokainen sai osallistua ihan omista lähtökohdistaan omien mahdollisuuksiensa mukaan. Mutta itse itseni tuntien, halusin olla tosi tarkka, koska ajattelin, että muuten en saa tietää, miltä tuntuisi olla oikeasti vegaani.

Ihan täysin puhtain paperein en kuitenkaan selvinnyt, vaan "syntilistalle" kertyi:

- kolmen ensimmäisen helposti menneen viikon jälkeen leivänpäällistuskassani ostamani
100 gr kylmäsavuporoleikettä
- muutama teelusikallinen hunajaa (tämä kuuluu niihin asioihin, joita en vegaaniudessa ihan täysin ymmärrä, koska mielestäni hunaja on kasviperäistä, mutta asialle löytyi varsin jyrkkä selitys netistä)
- noin sentin siivu lenkkimakkaraa (mies vakuutteli, että "se on ihan jauhomakkaraa vaan, voit hyvin syödä" :))
- lounasruokalassa porkkanakeiton jälkkärinä syöty mustaherukkarahka
- kaksi lasia punaviiniä

Muuten ei ollut mitään ongelmaa missään. Ei etenkään missään, mitä etukäteen epäilin. Arvelin nimittäin kaikkein eniten kaipaavani esimerkiksi keitettyjä kananmunia, mutta ei käynyt muna mielessäkään (hehheh). Myöskään mitään tavanomaisia mielitekoja (esim. sipsit) ei ollut, koska ruokaa oli niin paljon.

Kuukauden ruokahävikki oli roskiin päätyneitä "pahvijuuston" siivuja lukuunottamatta pyöreä nolla, koska tosiaan syötiin ensin edelliset loppuun ennenkuin tein uutta. Ja kaikkia tuoreita raaka-aineita ostin täsmästi reseptin määrän, en enempää.

Entä mitäs nyt sitten? Aionko korkata viinipullon ja paistella pihvin kylkeen?

En. Ei tee mieli kumpaakaan. Joskaan en myöskään aio alkaa absolutistiksi tai täysvegaaniksi, mutta erittäin paljon hyvää jäi kokeilusta käteen. Ja ilo siitä, että jos kotoa löytyy perusvarasto hyvin säilyviä papuja, linssejä, tomaattimurskaa, sipuleita, valkosipulia, kasvisliemikuutioita ja kuivattuja yrttejä, niillä pötkii jo pitkälle.

Ukkeli on ruokien suhteen varsin vaatimaton ja kiitollinen. Oli kavereilleen kertonut, että "Vaimo tekee nykyään jotain sellasia erikoisruokia, mutta ne maistuu ihan normaaleille". Tulkitsin kehuksi :).

Liikuntapuoli muuttui osin omasta aiemmasta päätöksestäni johtuen ja osin olosuhteiden pakosta aiempaa rauhallisemmaksi, mutta samalla vaihtelevammaksi. Mukaan tuli kevennetyn kuntosalin ja pilateksen ohelle pitkästä aikaa uintia ja vielä pidemmän ajan takaa joogaa sekä kokonaan uutena Ruudun lisäpalvelun Yogaian monipuolisia ohjattuja venyttely- ja muita harjoitteita, joita olen tehnyt kotona silloin, kun on siltä tuntunut.

Kirjailin näitä itselleni muistiin, mutta eihän tuosta taulukosta mitään selvää saa, kun meni niin pieneksi, joten kannattaa suosiolla skipata.




Askelia kuukauden aikana kertyi Polarin rannekkeeseen 438.000 ja käveltyjä kilometrejä 292 km.

Arkisin noin puolet tulee ihan vaan siitä, että kävelen työmatkat, kun taas viikonloppuisin tulee yleensä lähdettyä pari kertaa päivässä pidemmälle metsä- tai muulle lenkille varta vasten. Lisäksi tulee askellettua parisentuhatta porrasta per työviikko, koska meillä ei käytössä ole hissiä ja toimisto on rakennuksen ylimmässä kerroksessa.

Näitä kumpaakaan (kävelyä tai portaita) en yleensä sen kummemmin seuraile, koska ovat niin oleellinen osa elämääni, mutta nyt kun nuo lukemat tuossa omin silmin näen, niin kyllähän noita ihan mukavasti kertyy, joten en todellakaan vähättele.



Vanha, hiihtolomalla otettu kuva, mutta sama ranneke.



Huomasin, että joogamattoni ja ukkelin joogabolsteri sopivat väreiltään maljakossa olleeseen jo vähän nuutuneeseen kimppuun, joten pitihän se kesken kaiken tämä kuva lavastaa.


Joku  tässä kokonaisuudessa itselleni selvästi paljosta pastasta huolimatta tai jopa sen ansiosta toimi, koska painosta putosi kuukauden aikana 2 kg pelkkää rasvaa ja vyötäröltä hupeni 6 cm. Molemmat täsmästi ne, jotka viime vuonna sain lihasten sijasta palkaksi puolivuotisesta ahkerasta ja nousujohteisesta salitreenistäni. Silloin masensi ihan tosissaan, mutta nyt en voi kuin ihmetellä ja olla iloinen. Enkä todellakaan voi selitykseksi tarjota sitä, että olisin kuluneen kuun aikana ollut jotenkin vähemmän stressaantunut kuin yleensä tai nukkunut yhtään sen paremmin kuin ennenkään. Molempien laita kun on ollut melkeinpä päinvastoin pitkälti johtuen silmäharmista, joka on muuten ennallaan, mutta tuonut uutena tullessaan kurjaa päänsärkyä. Toivon todellakin, että on tilapäistä, koska haastetta on ilman sitäkin.

Ja jos tähän nyt kauniiksi lopuksi kirjoittaisin jonkunlaisen lopputuleman, niin tämän kokeilun perusteella on selvää, että siinä missä sekasyöjäkin, myös vegaani voi syödä hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Valinnanvaraa molemmilla todellakin riittää (toki sekasyöjällä vielä enemmän), joten kyse on puhtaasti omista valinnoista.

Realistina tiedostan myös sen, että vaikka nyt tuntuu siltä, että itselleni uusia hyviä vegaanisia resepetjä on käytössä loputtomiin, ennenpitkää ajautuisin varmasti pyörittelemään yksiä ja samoja niinkuin teen nytkin.

Ja vaikka enimmäkseen itsekkäistä syistä haasteeseen osallistuin, niin kyllähän se lämmittää mieltä, että olen ollut pienenpieni osallinen tässä lopputuloksessa:



Haaste on auki ympäri vuoden, jos jotakuta kiinnostaa osallistua


Hyvää helmikuuta!