Sivut

tiistai 25. tammikuuta 2022

KUULUMISIA JA TURHAN TAVARAN KARSINTAA (OSA 1)


Tulin siihen tulokseen, että nyt on pakko aloitella helpoimman kautta tai aikomukseni palata  kirjoittelemaan romuttuu kerta toisensa jälkeen, kun koitan haukata liian ison palan kerrallaan. 

Siispä lähden liikenteeseen ihan vaan viimeaikojen kuulumisista. Pysytellen elämän paremmalla puolella ja jakamalla postauksia pienempiin pätkiin. Nähtäväksi jää, kuinka onnistun.  

Niinkin pitkälle kuin lokakuuhun joudun tosin palaamaan, koska silloin tapahtui ensimmäinen käänne kohti loppuvuoden teemaa, vaikken sitä siinä vaiheessa vielä osannut aavistaakaan.





En nyt enää ihan tarkkaan muista missä järjestyksessä mitäkin tapahtui, koska elettiin vastoinkäymisten aikaa ja ajatukset oli pitkälti muualla, mutta tässä nyt joka tapauksessa istun käymässä läpi täyteen tungetun maljakkokaapin sekalaista sisältöä. 

Kädessäni oleva aikanaan maljakon virkaa toimittanut cooleri on vienyt kaappitilaa ihan turhaan jo vuosia, mutta kun otin pytyn käteeni, se alkoikin Konmarimaisesti säteillä jotain ihmeellistä hyvää tunnetta ja iski hetkellinen epävarmuus. Takaisin kaappiin jäähdytin ei kuitenkaan enää päässyt. 

Ja siis vaikka tykkäänkin ihan tosi paljon keijukaismaisen Marie Kondon lempeästä metodista, jossa ihan oikeasti on jotain taikaa, ei ollut tarkoitus, eikä olisi ollut mitään mahdollisuuksiakaan ottaa jokaikistä esinettä kaapeista käteen ja pysähtyä miettimään miltä tuntuu, koska  karsittavaa löytyi lopulta niin massiivisia määriä, että olisi lähtenyt loppukin järki.


Lajittelua lokakuun kelmeässä valossa



Oikeasti mieltäni oli jo pitkään vaivanneet ihan muiden kaappien sisällöt, mutta niiden perkaamiseen ei rahkeet riittäneet, joten puuhastelin näiden helpoimpien parissa ja sitä mukaa kun alkoi hahmottua, mistä kaikesta joko varsin halusin eroon tai ainakin voisin helposti luopua, näytti siltä, että niistä saisi aikaan ihan kelvollisen joulunalusaikaan ajoitetun kirppispöydän.

Kävinkin sellaisen lokakuun loppupuolella varaamassa ja sain kuulla, että jonoa on sillä hetkellä noin 6 viikkoa, eikä pöytää välttämättä ennen joulua saa, mutta jäin kuitenkin jonon perälle hengaamaan. Kunnes viitisen viikkoa odoteltuani alkoi koko ajatus ahdistaa ja peruin pöydän varmaan ihan viime metreillä.

Syynä oli loppuvuotta kohti entisestäänkin kiihtynyt työtahti ja työkuorma, joka verotti vapaa-aikaa siinä määrin, että pelkkä tavaroiden hinnoittelu alkoi tuntua ylitsepääsemättömältä urakalta. 

Heti perumispäätöksen jälkeen helpotti, mutta ei mennyt kauaa, kun se alkoikin kaduttaa :). Kaikenlaista ulko- ja sisälyhtyä ja kynttilänjalkaa ja joulukoristetta sun muuta rekvisiittaa ilmeni aina vaan lisää ja oma kokemukseni on, että oikealla ajoituksella itselleen ylimääräisestä hyväkuntoisesta kauteen sopivasta tavarasta pääsee jopa ennätysajassa eroon. Edellyttäen tottakai, että hinta on oikea. Mutta sen suhteen oli nyt myöhäistä. Peruttu mikä peruttu.  

Ja entuudestaan tiedän myös, että moni ajattelee kirppispöydän ylläpidon olevan hyötyyn nähden järjenköyhää hommaa (osittain totta) tai peräti pelkkää rahastusta ja että on paitsi paljon helpompaa, myös jalompaa lahjoittaa suoraan hyväntekeväisyyteen.

Tästä aiheesta haluaisin esittää omaan kokemukseeni perustuvan toisenlaisen näkökulmani ja varmaan kirjoittelenkin siitä myöhemmin. Olen nimittäin aika usein ja viimeksi ihan hiljattain pohtinut sitä, kuinka alunperin hyväksi tarkoitettu hyväntekeväisyys voikin itseasiassa olla ennemminkin oman ongelman siirtoa eteenpäin. 

Ja ihan sattumoisin, ikäänkuin tueksi omille pohdinnoilleni Yle julkaisi vähän aikaa sitten uutisen, jossa käsiteltiin tavaraan ja vaatteisiin hukkuvien hyväntekeväisyyskirppisten tilannetta. Mutta palaan siihen tosiaan joskus myöhemmin ja samalla korostan, että asun pienessä kaupungissa, jossa tilanne on varmasti hyvin toisenlainen kuin suuremmissa.  



Vähän ahdistaa nuo lokakuiset kuvat, joten laitetaan tähän väliin viikonloppuna ostamani keväinen kukkakimppu. 

Yhtään ainutta kuvaa en ole tammikuun aikana oikealla kameralla ottanut, enkä muistaakseni joulukuussakaan. Puhelin sen sijaan on täynnä lähinnä tavarankarsintaprojektiin liittyviä  "ennen"-kuvia. Toinen toistaan karmeampia, mutta siinä mielessä hyödyllisiä, että voi näin jälkikäteen todeta saaneensa jotain konkreettista aikaiseksi.

Muuten ei sitten ihmeempiä kuulukaan.

Kolmannen rokotteen kävin ottamassa ja tälläkin kertaa jännitin mahdollisia jälkioireita sen verran paljon, että kertaalleen jopa peruin varaamani ajan, mutta lopulta varasin saman ajan uudelleen. 

Rokote oli Modernan, toisin kuin kaksi ensimmäistä, joten jännitin sitäkin, mutta ei käynyt kuinkaan. Käsi tottakai kipeytyi vähän, mutta se nyt ei ole oire eikä mikään, joten kaikki niiltä osin kunnossa. Toivon kuitenkin, että piikit olisi siinä, eikä enempiä enää tarvittaisi. Tai että voisin itse tehdä sellaisen päätöksen, että omalla kohdallani kolme saa luvan riittää. Mutta se on myöhempien aikojen murhe se, eikä huvita antaa aiheelle yhtään enempää palstatilaa, joten se siitä. 




Pari-kolme viikkoa sitten päätin myös, että oli työtilanne melkeinpä mikä tahansa, palautan ohjelmaan torstai-aamupäivän Pilateksen ja pari ruokikseen yhdistettyä viikottaista kuntosalikäyntiä. (Täällä on saanut ennakkovarauksella olla 10 hlöä kerrallaan ryhmäliikunassa ja salilla). Siihen ei maailma sillä välin kaadu, mutta kunto rapistuu, jos en mitään tee, enkä iltaisin enää jaksa samaan rakennukseen palata, koska tuntuu vähän samalta kuin palaisin töihin. 

Vähän yksinäistä salilla on ollut, mutta on kyllä tuntunut pitkän tauon jälkeen ihan älyttömän kivalta samoin kuin se Pilates. Ja on ollut samalla ihanaa vaihtelua pelkille päivittäisille kävelylenkeille, joiden yhteismäärällä olisin varmaan jo kertaalleen ainakin kävellyt maapallon ympäri. Hiihtäen en ole latujen puutteessa päässyt paljonkaan lähtöviivaa pidemmälle. 

Sen verran vielä töistä kerron, että pitkäksi venynyt ruokiskuntoilutauko johtuu osin siitä, että kaksin kanssani samassa tilassa työskennellyt työkaverini jäi kesällä eläkkeelle (oli tässä puulaakissa jo kuudes aikanani eläköitynyt mies) ja olen käytännössä tehnyt siitä asti osittain myös hänen hommiaan, vaikken koulutukseltani rakennusinsinööri olekaan. 

Tarkoittaa sitä, että hoidan nykyään paitsi ominta aluettani eli hirsitalojen vientikauppaa, myös kohteiden tarjouslaskentaa (tätä tosin olen tehnyt ennenkin), rakennesuunnittelutusta ja osittain myös materiaaliostoja. Ei mikään toisen käden kokonaisuus, mutta olen itseasiassa nauttinut tästä vähän niinkuin vahingossa itselleni siirtyneestä monipuolistuneesta toimenkuvasta tosi paljon, vaikka onkin tarkoittanut entistä tiivimpiä työpäiviä. Itseasiassa välillä ajattelen, että sopisin paremmin suunnittelupuolelle. 

Ja vaikka tykkäänkin siitä, että töissä ihan oikeasti on koko ajan töitä mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän, en silti ole venyttänyt päiviä niin, että kävisi jo turhan raskaaksi. Siitä ei hyödy kukaan. Valoisaan aikaan aloitin joskus aamuisin tavallista aiemmin ja se oli oikeastaan kivaa vaihtelua sekin. Ajattelin, että parempi nousta mieluummin ylös tekemään kuin pyöriä hereillä sängyssä ja miettiä samoja asioita. (Tätä en olisi koskaan uskonut sanovani, koska en ole koskaan ollut mikään aamuihminen, ikä vaan taitaa jo alkaa vaikuttaa luontaiseen rytmiin).

Mutta se työjutuista, ei pitänyt niistä edes sen kummemmin kirjoittaa. 

Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, enkä miettinyt mitään muutoksia tai edes toiveitakaan. Viimeksimainittuja kyllä olisi mielessä, mutta jotenkin tässä on viimeisten kuukausien mittaan joutunut hyväksymään sen, että asioita toisinaan vaan tapahtuu, vaikka kuinka muuta toivoo. 

Tavarankarsintateemalla on tarkoitus jatkaa kunhan saan otettua muutaman "jälkeen"-kuvan. On vaan aina osunut viikonlopuille ne kaikkein harmaimmat päivät ja aurinko paistaa kirkkaimmin aina arkisin, joten ei olla oikein osuttu yhtäaikaa kuvauspaikoille. Kohta tosin ei tarvi valon perään enää haikailla, sen verran vauhdikkaasti on päivä jo pidentynyt. Liki pari tuntia täällä meillä ja pohjoisessa jo yli viisi. Ihan parasta.

PS. Kuvittelenko vaan vai onko linnut alkaneet taas laulaa?   


keskiviikko 27. lokakuuta 2021

TAKAISIN VALOON

Tuntuu kerrassaan oudolta aloittaa omakuvalla, koska en niitä yleensä harrasta, enkä ylipäätään viihdy kameran toisella puolen, mutta tällä isäni minulle pari viikkoa sitten kätköistään kaivamalla vanhalla paperikuvalla oli niin merkittävä vaikutus mielentilaani, että teen poikkeuksen.



Kuva on otettu vuonna 1990 Marokon Agadirissa, jossa työskentelin silloin 25-vuotiaana matkaoppaana. Asia, joka tuntuu välillä ihan kuin joltain toiselta elämältä.

Halusin kuvan talteen siksi, että huomasin sitä katsoessani hymyileväni pitkästä aikaa. Ja samalla silmäkulmiin ilmestyi muutama kyynel. Ilman mitään järkevää selitystä. Jokin kuvassa kuitenkin liikautti  jopa niin paljon, että päädyin julkaisemaan sen Instagramin stoorissani, johon eräältä luotettavalta miespuoliselta luontokuvailijaystävältäni saamani kommentti sai ymmärtämään jotain, mitä en itse ollut tajunnut.

Kommentissa luki: "Wau! Olitpa reipas, rohkea ja valoisa jo silloin". 

Tämänkin julkaisu tuntuu vähän hölmöltä, mutta teen sen silti, koska lauseessa on yksi sana, jolla oli käänteentekevä vaikutus kuukausia kestäneeseen synkempään jaksoon.

Reipas en ole ollut aikoihin, erityisen rohkeaksi en ole itseäni mieltänyt koskaan, vaikka varmaan olisi joskus ollut aihettakin, mutta tuo "valoisa" on se, joksi haluan taas muuttua ja jonka itsekin kuvaa katsoessani näen.

Näin pienestä voi muutos olla kiinni. Olkoonkin, että aika alkoi omalla kohdallani olla kypsä, tai ainakin suosiollisempi pyrkimykseen päästä vastoinkäymisistä takaisin voiton puolelle. Mutta silti yhdellä lausutulla sanalla oli merkitys, jonka ansiosta sain tämän kirjoittamisen ilonkin takaisin. Olen siitä erittäin kiitollinen.


torstai 21. lokakuuta 2021

SUMUINEN RUSKAREISSU ROVANIEMELLE

Tehtiin syyskuun lopulla miehen kanssa älyvapaa viikonloppureissu Rovaniemelle.

Älyvapaa siksi, että matkaan päästiin perjantaina töitten jälkeen ja takaisin piti lähteä jo sunnuntaina puoliltapäivin, että ehdittiin maanantaiksi jälleen sorvin ääreen. Siinä välissä kiltti kesätuuraaja hoiti miehen lauantaityöt. 




Matka ei ollut alkuperäisen suunnitelman mukainen, vaan korvike peruuntuneelle "tyttöporukalla" jo maaliskuussa sovitulle ruska- ja patikkaretkelle, jonka tukikohtana olisi olleet ihanat iglut Levillä. 

Odotettiin kaikki tahoillamme matkaa innolla kokonaiset puoli vuotta ja lennotkin ostin jo maaliskuussa, mutta lopulta yksi kolmesta joutui perumaan osallistumisensa ja se vaikutti kokonaisuuteen siinä määrin, ettei tuntunut enää samalta, joten päädyttiin perumaan reissu kokonaan. En tapahtumien kulkua tässä sen kummemmin selosta, koska ollutta mikä mennyttä ja ollaan jo sovittu, että yritetään joskus toiste paremmalla tuurilla.

Mutta vaikka perumisen syy oli erittäin ymmärrettävä, valehtelisin jos väittäisin, ettei pettymys yhtään kirvellyt, kun  kävi niinkuin kävi.




Pitkään pähkäilin sitä, lähdenkö kuitenkin yksin Rovaniemelle asti, jonne lentoliput olin ostanut ja josta oli alunperin tarkoitus jatkaa autolla Kittilään, mutta jotenkin se tuntui ajatuksena ankealta, vaikka pari vuotta sitten sellaisen yksinäisen reissun teinkin. Silloin asiat olivat kuitenkin toisin, koska perheen kiekkopoika ja miniä asuivat siellä ja sain tilaisuuden tavata heitä samalla. 




Miehen kanssa sitten sumplittiin mahdollisuuksiaan lähteä kaveriksi, mutta työnsä eivät antaneet myöden muuten kuin ajankohtaa viikolla eteenpäin lykkäämällä ja kutistamalla käynti niin lyhyeksi kuin se lopulta oli. 

Samalla hinnalla, joka kertyi oman lentoni muutoksesta, miehen lennoista, tuuraajan palkasta ja hotellista vajaan parin vuorokauden mittaiselle pikavisiitille, oltaisiin päästy aika pitkälle etelään, mutta se on turha vertailukohde, koska ei oltu menossa etelään vaan pohjoiseen.




Turha varmaan erikseen edes mainita, että alkuperäisellä aikataululla olisi perillä paistanut aurinko, mutta meille jo perinteeksi muodostuneella tuurilla osuttiin täsmästi parin päivän tihkusateeseen. Ei varsinaisesti kohottanut mielialaa, mutta keli on kuitenkin niin mitätön juttu kaikkien viimeaikaisten vastoinkäymisten rinnalla, että turha antaa sille enempää huomiota. Oltiin kuitenkin varustauduttu niin henkisesti kuin varusteellisestikin kylmään ja sateeseen sillä mielellä, että tulkoot mitä on tullakseen ja jos tuleekin jotain muuta, se on vaan plussaa.

Ruska oli kuitenkin niin mielettömän kaunista ja värikästä, ettei edes harmaa taivas sitä himmentänyt. Voi olla, että peräti korosti. Tai ainakin niin itselleni uskottelin.




Hotelleissa oli yllättävää kyllä valinnanvaraa  ja pitkään sitäkin asiaa pähkäiltyäni, päädyin varaamaan meille huoneen Lapland Hotels-ketjuun kuuluvasta Sky Hotel Ounasvaarasta, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Ounasvaaran laella. 

Näkymä huoneesta oli metsään päin ja heti ulko-ovelta pääsi suoraan kauniiseen luontoon. 
Ihana, rauhallinen sijainti. Joskin hotelli oli lopulta ihan täynnä, koska läheisessä Santa Sportin urheilukeskuksessa oli meneillään nuorten painonnostajien Euroopan mestaruuskisat, jossa osallistujia oli useita satoja. Ja yleisöäkin kuulemma viikon aikana tuhannen henkilön verran. Mitään häiriötä urheilijoista ei kyllä hotellilla ollut, päinvastoin kiva nähdä tervehenkistä nuorisoa, joka selvästi nautti yhdessäolosta.

Kisat selittivät myös sen, miksi lentomme lähtöportilla oli pilvin pimein porukkaa eri kansallisuuksien verryttelyasuihin sonnustautuneina. Ainakin Bulgaria, Tanska ja Venäjä olivat edustettuina, muttei pystytty miehen kanssa päättelemään lajia, koska voima oli verkkareitten alla piilossa.

Helsinki-Vantaan kenttä oli muutenkin ruuhkainen ja liikkuminen siellä varsin sekavaa. Tuli vähän yllätyksenä se väenpaljous, vaikka Finnair kaikissa viesteissään kehottikin tulemaan viimeistään kahta tuntia ennen kentälle. Oletettavasti suuri osa tungoksesta oli keskeneräisen remontin ohella kaikenlaisten todistusten tarkistusten aiheuttamaa hässäkkää. Meiltä ei mitään kyselty, koska kotimaassa pysyttiin. Mutta täytyy sanoa, että vaikka ollaan muuten koko kulunut vuosi eletty ja liikuttu suht normaalisti, nyt oli ensimmäinen kerta, kun tuli sellainen olo, että on liikaa ihmisiä liian pienessä tilassa. Ja ottamatta yleisellä tasolla kantaa mihinkään, mietin, että melko epämukavalta olisi oma olo kyllä saattanut rokottamattomana tuntua siellä kaiken keskellä. Nyt ei tarvinnut siitä kantaa huolta.




Lento oli ylibuukattu ja myöhässä varmaankin koneenvaihdon takia, joten perjantaina ei paljon muuta ehditty kuin pikaisesti vetää happea jo pimenevässä illassa ja käydä syömässä hotellin Sky Kitchen & View-ravintolassa, jonka ikkunoiden takaa kuva yllä. Olisi taatusti hieno kokemus, jos sattuisi revontulet tai tähtitaivas kohdalle, mutta nättiä oli ilmankin.



Saunasta oli näkymä  makkarin kautta Ounasvaaralle, 
mutta saunan ja huoneen väliin sai myös vedettyä verhon


Varattiin saunallinen huone, mikä osoittautui aika kivaksi valinnaksi, kun vettä tosiaan tihutti koko ajan ja vaikkei ulkoillessa varsinaisesti kylmä tullut, niin sen verran kalsa kuitenkin, että oli mukava päästä lämpimään odottamatta hotellin yleistä saunavuroa. Sekin tosin lauantai-iltana hyödynnettiin. 

Yleissaunat olivat kooltaan varsin pienet ja itse sain nauttia löylyistä ja näkymistä yksin, mutta mies kertoi omasta saunakohtaamisestaan, joka kuulosti ihan Kaurismäen elokuvalta.

Miesten puolella lauteilla oli istunut "karhun kokoinen" voimamies, joka esittäytyi murahtamalla ykskantaan  "Dimitry". Omani vastasi sanomalla oman nimensä ja ojensi sen jälkeen avaamatonta  saunaoluttölkkiään Dimitrylle, mutta tämä pudisti pienesti päätään ja vastasi hymyillen "Only Vodka". Sen jälkeen jatkettiin rauhallista löylynheittoa. Hiljaisuudessa ja  hyvässä hengessä.








Hotellin aamianen oli ihanan monipuolinen ja sisälsi paljon paikallisia juttuja, mitä arvostin suuresti. 
Kuvan smoothiet ovat snapsilasin kokoisia ja korvapuusti sekä omenapiirakka minimallia. Kerrankin. En kestä isoja pullia, enkä edes marjapiirakoita, joista tykkään, mutta pieni pala piisaa ja isosta tulee vaan paha olo. Ja sen verran vanhankansan ihmisiä olen, että sen minkä lautaselleni otan, myös syön. Tai jätän kokonaan ottamatta, jos tiedän jo ennakkoon, etten jaksa.



Hotellin katolla oli kattoterassi, johon kiipesin lauantai-aamuna ottamaan kuvaa sumuisesta maisemasta. Kirkkaana päivänä taustalla näkyisi Kemijoelle ja kaupunkiin asti, mutta nyt ei näkynyt.



Mies jäi lukemaan Lapin Kansaa, kun lähdin aamulla yksin tutkailemaan ympäristöä ja ihailemaan punaisena hehkunutta maaruskaa (joka näköjään hukkui matkalla kamerasta blogiin). Ja samalla huomasin, kuinka helppo on eksyä maastoon, vaikka ihan vähän vaan poikkeaa polulta kuvailemaan ensin johonkin suuntaan ja sitten johonkin toiseen, kunnes ei enää hoksaa mistä tuli ja mihin oli menossa, kun kaikki näyttää periaatteessa samalta. No, ei Ounasvaara niin iso ole, että sinne lopullisesti jäisi, mutta vähän ehti säikäyttää kuitenkin.  




Myöhemmin lähdettiin yhdessä luontopolkuja pitkin käymään keskustassa, josta postauksen ensimmäiset kuvat on otettu. Käytännössä melkeinpä samoilta jalansijoilta Jätkänkynttiläsillalla seisten hetkenä, jolloin sade sen verran taukosi, ettei tarvinnut varoa kameran kastumista.

Kiivettiin myös näkötorniin, johon jopa minä uskaltauduin, koska ajattelin, että muuten jää näkemättä kaikki se mikä sieltä näkyy. Kuvaaminen vaan sateessa jäi. 



Joku oli ripustellut tällaiset hienot kivet reitin varrelle.

Illemmalla käytiin jäähallilla katsomassa pari erää pojan entisen ja siksi läheiseksi tulleen joukkueen Roki:n peliä ja sen jälkeen kaupungilla syömässä. Oli kiva fiilis, kun ihmisiä oli taas liikkeellä ja kaikki selvästi hyvillä ja samalla jotenkin seesteisen rauhallisin mielin. Ei mitään älämölöä, eikä höntäilyä, eikä valitusta ruuan viipymisestä, eikä mitään muutakaan turhaa. Itsekin ymmärsin viimeistään siinä vaiheessa lopettaa mielessäni masentelun siitä, mitä viikonloppu tuli maksamaan ja mitä olisi ollut, jos olisi ollut. Kaikki kun oli siinä hetkessä ja siihen mennessä enemmän kuin hyvin.




Illalla istuskeltiin vielä tovi viihtyisässä aulassa takkatulen loimussa ja taustalla pehmeästi soivaa joikumaista musiikkia kuunnellen. 

Kuva tosin on otettu vasta seuraavana aamuna, koska illalla aulassa oli pöydät täynnä karttoja tutkailevia yösuunnistajia, jotka otsalamppuineen suuntasivat ulko-ovesta kosteaan pimeyteen. Helppokos siinä oli meidän istua lämpimässä ja kilistellä viinilasien äärellä reippailijoille.




Sunnuntai-aamuna oli vielä muutama tunti aikaa lähteä poluille ja voi että miten kaunista oli, kun auringon kajo yritti ajoittain tulla esiin sumun keskeltä.

Ja taas oli joku rakennellut taideteoksen ohikulkevia ilahduttamaan.




Olin ihan liekeissä, kun kaikkialla tuntui roikkuvan kimmeltävin kastepisaroin koristeltua naavaa tai hämähäkinseittejä, joiden kuvaaminen on jo kauan keikkunut toivomuslistani kärjessä. Nyt vaan tulivat eteen niin yllättäen ja suuressa määrin, että pääni pyöri kuin pöllöllä silkasta innostuksesta, enkä osannut kunnolla keskittyä metsätämään sitä unelmieni kuvaa, kun samalla stressasin, että kohta pitää lähteä, eikä lento odota, vaikka metsä on täynnä aarteita. 






Nämä on kutonut varmaan joku muu kuin hämis, mutta hienoja silti,


"Semmonen pituinen se" oli pojillani tapana pieninä todeta luetun iltasadun päätteeksi. Eikähän tässä itselläkään sen kummempaa. 

Viikonlopulla oli voimaannuttava vaikutus ja nytkin näitä kuvia näin jälkikäteen katsellessa (puhelimessa on varmaan sata lisää) mielessä läikähtää lämmin tunne. Lisättynä hyvällä mielellä siitä, että kirjoituslukko on nyt avattu ja tuntui oikeasti tosi kivalta kirjoittaa.



Sininen taivas tuli näkyviin ensimmäisen kerran, kun meidän oli aika nousta sinivalkoisille siiville ja suunnata kotiin.


keskiviikko 22. syyskuuta 2021

SILMÄHARMIT SUURIMPANA SYYNÄ HILJAISELOON


Universumi, tai ainakin blogistania tuntuu päättäneen, etten enää kuulu tänne.

Alunperin syynä jopa omalla mittapuullani poikkeuksellisen pitkään hiljaisuuteen on ollut koko kesää kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti varjostaneet uudet silmäongelmat. Mutta nyt kun pystyn niiden kanssa jo vähän paremmin elämään, tuntuu tulevan muita vastoinkäymisiä sitä mukaa, kun yritän istua tähän ylittämään kovin korkeaksi noussutta kirjoituskynnystä.

Joudun siis luovuttamaan. En lopullisesti, mutta nyt en vaan pysty mihinkään "ylimääräiseen" ennenkuin elämässä tällä hetkellä meneillään olevat epäonnet ja epävarmuudet alkavat ratkeamaan ja jonain kauniina päivänä kääntymään parhain päin. Jaksan uskoa, että niin ennemmin tai myöhemmin tapahtuu.

Halusin kuitenkin ilmoittautua edes näin lyhyesti ja samalla kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet viestiä ja kyselleet mitä kuuluu, kun ei kuulu mitään. Viesteillä on ollut itselleni ihan tosi iso merkitys. Eikähän elämä näköongelmineen ole onneksi pelkkää synkkyyttä ollut tai ole edellenkään, vaan paljon on tapahtunut myös hyviä, iloisia ja uusiakin asioita, joista toivon jonain päivänä voivani taas hyvillä mielin kirjoittaa.

Siihen asti toivottelen kaikille kaunista ja muutenkin mukavaa syksyä!



Pariviikkoiseen Vuokatin lomaan mahtui kaikkia samoja elementtejä kuin elämään ylipäätään. 
Tyyntä, myrskyä ja monenmoista siltä väliltä.





Iloisempiin tai ainakin tavallisempiin kuulumisiin! 

Annukka

perjantai 23. huhtikuuta 2021

KOLMEN PERUSPÄIVÄN PLUS-MIINUS-PÄIVÄKIRJA

Tiian taannoinen blogiteksti inspiroi miettimään omaa suhtautumistani mahdolliseen kiitollisuuspäiväkirjaan, jonka tarkoituksena kai on omia päivittäisiä kiitollisuudenaiheitaan ylöskirjaamalla kiinnittää huomiota asioihin, jotka ovat hyvin silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan huonosti.

Koen olevani varsin peruskiitollinen ihminen, ja vaikka jonkun mielestä kuulostaisikin tekopyhältä, olen oikeasti päivittäin aidosti kiitollinen siitä, että saan edelleen olla elossa. Siihen on syynsä. 

Sen sijaan monilla muilla hyvin toimiva kiitollisuuspäiväkirja ei tunnu ajatuksena omalta, vaan itseni tuntien tiedän, että todennäköisesti alkaisin jotenkin ylisuorittaa sitä ja yrittäisin väkisin keksiä jotain yleviä kiitollisuudenaiheita, kun tavallinen tuntuisi liian tavalliselta. Etenkin jos olisin ostanut tarkoitusta varten jonkun erityisen kauniin muistikirjan ja kynän niinkuin todennäköisesti olisin tehnyt. 



Ajatus kuitenkin kiehtoi ja päätin kokeilla muutaman arkipäivän ajan sellaista, että heti, jos joku ihan tavallinen pieni asia päivän mittaan herättää tuntemuksen suuntaan tai toiseen, kirjaan sen ylös plussana tai miinuksena ja päivän päätteeksi sitten selviää, päätyikö kyseinen päivä plussalle vai menikö miinuksen puolelle.

Mitään oikeasti merkityksellisiä asioita (koti, perhe, terveys jne.) tähän ei nyt sisälly, eikä myöskään suurinta osaa päivistä muutenkaan, koska enimmäkseen arkisia asioita tulee ja menee ilman, että niitä sen kummemmin edes havainnoi tai fiilistelee omia tuntemuksiaan.


MAANANTAI

+ nukuin tavanomaisen kehnosti, mutta en tuntenut oloani aamulla mitenkään erityisen väsyneeksi, vaan olin valmis nousemaan sängystä jo ennen kellon soittoa

- ylös noustuani virkeys jäi vähän jalkoihin, koska olo oli turvonnut ja painava

- vaaka todisti, että painon tunne ei ollut tuulesta temmattu 

-  kaikki parhaat ( = mukavimmat) alusvaatteet olivat pyykissä ja kaapissa oli puhtaana pelkkiä tyhmiä ja epämukavia (joita silti jostain selittämättömästä syystä edelleen säilön)

+ niinkuin kaikkina muinakin aamuina, ilahduin, kun otin käteeni kuopukselta joululahjaksi saamani Victorinoxin vihannes- ja hedelmäveitsen, joka leikkaa kuin unelma. Ei pursua sen kummemmin sitruunoista kuin tomaateistakaan sisältö leikkuulaudalle yhtään, vaan viiltyy nätisti halki. 




-  mieli teki isoa lasillista smoothieta, mutta olin liian laiska alkaakseni sitä tekemään, joten tyydyin edellisillalta jääneeseen puolikkaaseen pieneen lasiin

+ olin tyytyväinen, että oli edes se puolikas

+ keksit ei olleetkaan loppu, vaikka pelästyin, että niin iso moka on päässyt käymään (oikeasti aamu on kokolailla pilalla, jos keksi puuttuu )




-  Gerberakimppu oli väsähtänyt
 



+ portailla helmililjat sensijaan porskuttavat edelleen jo pitkälti yli toista kuukautta




+ illalla kunnostauduin tekemällä muutaman smoothien valmiiksi








Nikulalle tulee ehdottomasti plussaa eettisyydestä ja kauniista pakkauksesta


- ei olisi taaskaan kannattanut ostaa muuta kuin kaikkein halvimpia kananmunia (oma havaintoni on, että mitä virikkeempi, sitä varmemmin hajoaa keitettäessä)

-  niinhän siinä jälleen kävi, että 3 tavismunaa säilyi ehjänä, mutta kanalassa virikkeitä saanut hajosi

+ onneksi keittelin munat illalla, enkä aamulla, koska aamulla sotku ottaa paljon enemmän pattiin




+ lähdin illalla ulos pyöräilemään ja kuuntelin samalla äänikirjaa, joka oli niin hyvä (Lucinda Rileyn Enkelipuu), että pyöräilin huomaamattani reilut 15 kilometriä, jolla pääsee kokolailla kaupungin ympäri

+ kysyin kotiin tullessani pojalta, onko kenties tehnyt pyörälleni jonkun keväthuollon, kun tuntui mäetkin menevän niin kevyesti ylöspäin. Vastasi, että "En oo vielä, mutta sulle on varmaan tullut niin paljon jerkkua reisiin, että kulkee" (plussa tuli pojan luottamuksesta lihaksiin :)). 

+ tuntui, että virtaa jäi varastoon, joten tein pyöräilyn päälle puolen tunnin Body Balance-treenin, jonka jäljiltä kroppa on aina ihanasti "auki"

+ illalla tuli Diili, joka on tällä kaudella koukuttanut katsomaan 


Päivän +/- saldoksi tuli yhdentoista plussan ja seitsemän miinuksen jälkeen + 4, joka on ihan kelpo lukema maanantaille 


TIISTAI

- nukuin omasta mielestäni ihan ookoosti, mutta olin aamulla silti valmiiksi väsynyt ja huonotuulinen (erittäin ärsyttävää)

+ edellisestä johtuen olin tyytyväinen, että tuli illalla tehtyä ne smoothiet valmiiksi

+ rakastan aina vaan tuota vakiojuomani vihreyttä ja raikasta makua (sisältää vihreää Granny Smith omenaa, lehtikaalia, pakastemangoa, minttua, luomuomenamehua, vettä ja vähän vehnänorasjauhetta)




+ plussaa oli sekin, että pyöräni oli edelleen tallessa, vaikka olin taas unohtanut sen yöksi auki 




+ pyöräilin töihin, vaikkei kiinnostanut pätkääkään ja vastaan tuuli kovaa ja kylmästi

+ töistä annan itselleni ison plussan, koska sain kuningasidean, jonka avulla voidaan saavuttaa merkittävät säästöt Norjaan rakennettavan mallitalon perustustuskustannuksissa 

+ olin tyytyväinen myös omaan viestintääni, joka osin varsin epämiellyttävistä aiheista huolimatta sujui erityisen helposti ja soljuvaa tekstiä syntyi kuin itsestään. Aina ei synny, koska asiallinenkin viestintä vaatii paitsi pelisilmää, myös luovaa olotilaa, joka on välillä totaalisen hukassa 

+ en olisi jaksanut illalla yhtään mitään, mutta pyöräilin kuitenkin 10 kilsaa, koska oli pakko saada raistista ulkoilmaa, eikä huvittanut kävellä

+ olin liian laiska noustakseni sohvalta hakemaan kameraa yläkerrasta, mutta ihana ilta-aurinko paistoi olkkarin ikkunasta heittäen vihreiden maljakoiden läpi kauniita heijastuksia seinälle

Aamun väsymyksen ja ärsytyksen aiheuttaman miinuksen jälkeen tiistai jäi tukevasti plussan puolelle saldon ollessa peräti + 7.


KESKIVIIKKO

+ tunsin oloni aamulla virkeäksi ja hyväntuuliseksi (tästä tekee mieli antaa monta plussaa kerralla)

+ ilahduin keittiön verhot avatessani kun näin, että ulkona ei satanutkaan vettä tai räntää niinkuin oli ennustettu, vaan pakkasessa paistoikin aurinko




+ töissä oli ensimmäistä kertaa koko vuoteen siinä määrin rauhallinen aamupäivä, että oli tilaisuus lähteä tunniksi samassa rakennuksessa sijaitsevalle salille 

+ virtaa riitti ihan kelpo treenin, koska mieli oli hyvä ja olo energinen 

+ nautin, kun pääsin salilta suoraan  lounasravintolan valmiiseen noutopöytään 


Lautasellinen näyttää kuvassa lähinnä rekkamiehen annokselta  ja sitä se kokonsa puolesta kyllä olikin: )
Sisältää paistettua seitä, jugurttikastiketta, salaattia ja lämpimiä vihanneksia


+ töitten jälkeen kävin tekemässä palauttavan pyörälenkin ja ilahduin, kun mies oli sillä välin leikannut vesiversot omenapuista (ja aika paljon muutakin, koska jäljellä oli oikeastaan pelkät rungot)

+ keräilin risut ja sain ne jotenkuten mahtumaan kyytiin ja joulukuusen vielä kukkuran päällimmäiseksi (paljastui joku aika sitten jalkoineen päivineen takaterassin hangen alta)

  


+ risuja keräillessäni huomasin, että viime keväänä istuttamieni kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipuleista oli alkanut kasvaa uusia kukkia (poika tosin oli se, joka kaivoi tiiviiseen ja juurakkoiseen savimaahan riittävän syvän istutusalueen, johon upposi säkkitolkulla multaa) 

+ tuli suorastaan voittajafiilis siitä, että ensimmäistä kertaa en vaan heittänyt kuihtuneita kukkia kompostiin, vaan sipulit päätyivät jatkamaan elämää
   


+ samalla bongasin myös muita pieniä varipilkkuja pihalla






+ illalla oli ihan hirmu hyvä fiilis päivästä, kun loikoilin ilta-aurinkoisella, joskin vielä aika viileällä terassilla lukien lukematta jääneitä Kodin kuvalehtiä ja välillä vaan tuijottelin taivaalle ja kuuntelin lintujen viserrystä   

+ keskiviikolle kertyi pelkkiä plussia peräti yksitoista. 

Olkoonkin, että tässä elettiin nyt vaan kolme ihan tavallista päivää, oli silti aika kiva kokeilu tämä, koska osoitti, että ne omat pienet arkiset huomiot on kuitenkin enimmäkseen ilon puolella. Ja ihan hitsin kiitollinen saa kyllä olla, jos jonain päivänä suurimmat harmit löytyvät kananmunakattilasta ja alusvaatelaatikosta.  

Voin siis jatkaa hyvillä mielin ilman sen kummempaa kiitollisuuspäiväkirjaa ja se on hyvä se. Kävisi vaan raskaaksi sellainen liian tietoinen kiitollisuus, koska näistäkin vähistä ylöskirjauksistani olisin ilman päivien mittaan napsimiani kuvia unohtanut puolet. 

Mutta nyt laitan tämän kirjan kannet kiinni ja toivottelen hyvää viikonloppua tai mikä ajankohta nyt sitten sattuukin olemaan meneillään tai tuloillaan!