Sivut

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

PIKAVISIITTI POHJOISEEN


Kerroin edellisessä postauksessani haaveilevani ruskamatkasta Lappiin, mutta samalla harmittelin sitä, että vaikka itselläni oli lomapäiviä varastossa, miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä mukaan.

Ajatuksesta kehkeytyi kuitenkin sen sortin pakkomielle, että vajaat pari viikkoa sitten istuin junaan suuntana Rovaniemi.

Toki Rovaniemi ei monenkaan mielestä ole vielä sitä oikeaa todellista Lappia, enkä siitä lähde kiistelemään, mutta itselleni se on tärkeä paikka siksi, että vanhempi poikamme asuu nykyään siellä. Niinpä mahdollisen ruskan ohella odotin vähintäänkin yhtä paljon (eli enemmän) näkeväni pitkästä aikaa myös poikaa ja tyttöystäväänsä.


Kaunista Kemijokea keskustan liepeillä, Jätkänkynttiläsillalta kuvattuna


Sääennusteet lupailivat aurinkoista tai vähintäänkin puolipilvistä säätä, joka olisi ollut ihanteellinen kuvailuun, mutta ennuste kuitenkin muuttui moneen kertaan ja todellisuudessa koko perilläoloaikani oli varsin lämmintä (+11), harmaata ja tihkusateista. Sinällään ihan mainio ulkoilukeli, ei siinä mitään, mutta harmaus tuntui vievän maisemasta, ja etenkin omilla puutteellisilla taidoillani otetuista kuvista värit. Se vähän harmitti.




Keskiviikkoillan ja lauantaiaamun väliin mahtui vain kaksi kokonaista päivää, joten aikaa mihinkään kauemmaksi retkeilyyn ei ollut käytössä. Suuntasin siis Ounasvaaralle, jonne kävelee keskustasta reilussa puolessa tunnissa. Paitsi jos jää kovin pitkäksi aikaa Jätkänkynttilälle töllistelemään niinkuin minä tein. Tuntuu jotenkin niin uskomattamalta, että joki voi olla yhtä leveä kuin täällä meillä päin moni järvi.  Ja mittaakin Kemijoella Suomen pisimpänä on peräti 550 km.




Olin tutkaillut lähiseutujen retkikarttoja matkakuumeessani jo kotoa käsin ja tiesin, että Ounasvaaralla on muutamien kilometrien mittainen monimuotoinen luontopolku, jonka lähtöpaikan luulin löytäväni helposti, mutta haahuilun puolelle meni ja lopulta jouduin pysäyttämään neuvoa kysyäkseni paikallisen sauvakävelevän rouvashenkilön. Ei kuitenkaan ollut luontopolusta kuullut, mutta suositteli liittymään omalle reitillensä, joka kuulemma on hyvää ja leviää kuntopolkua. "Mie tästä sen 15 km sauvon menemään..". Pahoitteli, ettei hänestä ollut apua ja samalla ihmetteli vähän, kun en halunnut lähteä tasaiselle, vaan mieluummin liukkaalle ja kivikkoiselle polulle.

Lähistöllä näin pari miestä, jotka näyttivät olevan oppilaiden kanssa liikuntatuntia viettämässä. Toinen heistä arveli, että "Saattaapi olla sama, jossa vaimon kanssa kesällä käytiin".  Eli ei varmaa tietoa, mutta hyvin merkitty polun lähtöpaikka kuitenkin löytyi miehen osoittamasta suunnasta.




Luontopolku todellakin oli monimuotoinen ja reitin varrelle sattui monenlaista maastoa, joista ensimmäisenä pitkospuin varustettu kosteahko osuus.

Sittemmin polku muuttui jo vähän haastavammaksi.




Kunnes oli pakko keskittyä pelkästään siihen, mihin aikoi jalkansa seuraavaksi asettaa. Sen verran liukas oli kivipolku sateen jäljiltä.






Koska oli tavallinen arkipäivä ja paikalliset varmaankin enimmäkseen töissä tai koulussa (tai kuntopoluilla sauvomassa) ja ruskaturistit puolestaan jossain pohjoisempana, maastossa oli paikoin jopa vähän aavemaisen hiljaista ja yksinäistäkin. Siispä mielikuvittelin itseni korpivaeltajaksi, joka on tottunut selviämään yksin missä tahansa, mutta lumous haihtui, kun yhtäkkiä paikalle loikki ketterästi oman ikäkaliiperini mieshenkilö pikkukengissään, puolipitkässä popliinitakissaan ja kokoontaittuva sateenvarjo kädessään. Näytti ihan siltä, että on kokousmatkalla eksynyt väärästä ovesta ja päätynyt kalliolle.  Totesi vaan, että on paikoitellen vähän liukasta, mutta häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Että se siitä korpisoturista.





Luulin, että tässä vaiheessa olen jo Ounasvaaran päällä ja olin vähän pettynyt siihen, ettei sieltä nähnyt maisemia oikein mihinkään suuntaan. Kauniita luonnon muovaamia keloja ja omaa silmääni miellyttävää muuta maastoa kylläkin.




Kallio oli kuitenkin vain välietapppi ja matka jatkui seuraavaksi kauniiseen suomaisemaan, joka opastaulun mukaan oli lyhytkortteista rämettä.




Ihan hitsin kauniit värit, jotka ihme kyllä toistuivat kuvissa ihan sellaisenaan.




Matkalla tuli vastaan myös kauniin punaista maaruskaa.








Ja kas, vaaran päällä ollaan, mutta puusto oli sen verran korkeaa, että eipähän tuolta taustalta pilkottavaa maisemaa paljon kuvasta hahmota (välillä menee kyllä niin hermot siihen, ettei taidot riitä siirtämään kuviin sitä, mitä silmä näkee).


Olisinpa älynnyt edes kiivetä seisomaan penkille, jonka joku oli ystävällisesti jollain ihmeen konstilla perille asti kantanut. 

Istuin siinä märällä alustalla sen sijaan hetken ja vaan kuuntelin ja katselin hiljaisuutta (jonka lopulta rikkoi varmaankin Lapin lennoston harjoituslento) ja kiitollisena mietin, kuinka onnekas olen, kun saan olla siinä.




Tarkoitus oli ehtiä vielä saman päivän aikana Sodankylän suuntaan menevään bussiin, jonka kyydistä olisin hypännyt parinkymmenen kilometrin päässä käydäkseni katsastamassa Vikakönkään kuohuja ja ehkä kävelemässä läpi jonkun alueen retkireiteistä. Mutta suunnitelma meni mönkään, koska kulutin aikaa Ounasvaaralla niin kauan, että bussi meni jo.

Siispä laitoin pojalle viestiä ja kysyin, mahtaisiko ehtiä ja viitsiä lähteä ennen illan harjoituksiaan kuskiksi Könkäälle.

Ilahduin, kun pojalle sopi. Sain siinä samalla taas vähän lisää aikaa viettää kanssaan, mikä ei ollut itsestäänselvyys, koska hällä kuitenkin on oma säännöllinen päiväohjelmansa, jota en edes olettanut voivansa takiani muuksi säätää. 


Tämän kuvan kopioin pojan aiemmin syksyllä Vikakönkäältä lähettämästä WhatsApp-viestistä


Wikipedian mukaan köngäs on  jyrkkäputouksinen koski, jota pitkin ei voi laskea veneellä.

En tiedä, onko Vikaköngäs jossain kohtaa jyrkempi kuin kuvassa, mutta tuo veneellä liikkumisen mahdottomuus oli kyllä helppo uskoa. Enkähän oikein uskaltanut lähteä loikkimaan liukkaita kiviä pitkin paremman kuvakulman perässäkään, vaikka mieli teki.





Riippusillan toiselta puolen olisi lähtenyt merkittyjä eri mittaisia luontoreittejä, mutta jalat olivat neljän tunnin Ounasvaaralla taapertamisen jäljiltä sen verran väsähtäneet ja tyhmä jännetulehduskin imoitteli itsestään (ei selvästikään tykkää kosteasta kelistä), joten jäi nyt lisäpolut tällä kertaa kiertämättä.

Könkäällä oli kuitenkin omalla tavallaan tosi kaunista ja veden kohina ainut kuuluvilla ollut ääni.







Olin myös tullut tietämättäni kuvatuksi.




Seuraava päivä oli, jos mahdollista vieläkin harmaampi, joten jätin kameran "kotiin" (hotellille) ja lähdin käymään Napapiirillä ihan muuten vaan. 

Iltapäivällä poikettiin miniän kanssa syömässä ja illalla katsomassa pojan kauden avausottelu, jonne saatiin kaveriksi myös miniän vanhemmat. Tapasin molemmat ensimmäistä kertaa ja vähän jännitti, mutta turhaan. Molempien seurassa oli heti luontaisesti hyvä ja mutkaton olla. Ja ilahduin kun olivat sanoneet minusta samaa.  Harmi vaan kun asutaan toisistamme niin kaukana. Joskin junamatka meiltä Rovaniemelle ja takaisin tuntui taittuvan hetkessä. Vajaat 8 tuntia meni mennen tullen ihan siivillä. Etenkin Seinäjoen ja Tampereen väli, jolle sattui kumpaankin suuntaan todella miellyttävää ja mielenkiintoista juttuseuraa. Jälkikäteen mietin, mikä sai molemmat fiksut miehet (toinen kokolailla ikäiseni ja toinen vanhempi) avaaamaan keskustelun kaltaiseni verkkaripentin kanssa heti hyvinkin henkilökohtaisista (hyvällä tavalla) aiheista. Ja kuinka aidosti kiva oli jutella, vaikka normaalisti olen mieluiten ihan vaan hiljaa itsekseni omissa ajatuksissani.




Ei tätä lyhyttä visiittiä nyt varsinaiseksi ruskareissuksi voi nimittää, etenkään kun vertailukohdan puuttuessa en tiedä, oliko ruskaa enemmän vai vähemmän kuin tavallisesti tai oliko se jo osin mennyttä vai vasta tulossa. Mutta kaunista oli silti ja olen iloinen, että lähdin. Muuten en olisi saanut rauhaa. Joskin oikea eräjorma toki olisi yöpynyt taivasalla tai vähintäänkin jossain eräkämpässä ja keitellyt aamulla nokipannukahvit nuotiolla. Mutta sellaiseen olen yksinäni liian vellihousu, joten nautin ihan todella paljon valitsemani hotellin mukavasta sängystä (paras, jossa olen ikinä matkoillani nukkunut), näppärästä sijainnista ja jopa hämmentävästä hiljaisuudesta. 

Niin kiva kuin tällainen pieni pyrähdys oli tehdä yksinkin, oli silti koko ajan vähän huono omatunto siitä, ettei mies päässyt mukaan. Ensi kerralla sitten. Joskus. Toivottavasti.

(Ei olisi pitänyt itse lukea tätä tekstiä, joka alkoi tuntua ihan lapselliselta "Sitten minä menin sinne ja sitten minä menin tänne"- tekstiltä, jonka aikana ei loppupeleissä tapahtunut yhtään mitään, mutta parempaankaan en nyt näköjään pysty).

maanantai 16. syyskuuta 2019

"OUTOJA KYSYMYKSIÄ"- HAASTE


Näin jo jonkun aikaa sitten Tiian blogissa sen verran kivan haasteen, että päätin kähveltää kysymykset, vaikken niissä otsikon mukaista outoutta hoksannutkaan.

Samalla sain tilaisuuden tallentaa tänne osan kameran muistiin säilömistäni auringonlaskukuvista pariviikkoisen Vuokatin lomamme ajalta. Eivät liity tekstiin millään lailla, mutta haitanneeko tuo.



1. Jos sinulla olisi teemataulu, mikä se olisi?


Teemataulusta tulee ensimmäisenä mieleen joku "Ei onni etsien tule, vaan eläen"-tyyppinen tekstitaulu, mutta omassa taulussani olisi vain joku itseäni puhutteleva kuva. Vaikkapa tämä lähimetsästä alkusyksyn iltana kännykällä nappaamani pikainen otos,






2.  Jos saisit luoda ihan uuden lakipykälän, jota pitäisi säntillisesti noudattaa, mikä se olisi?

Kaikenlainen kiusaaminen kielletty.

3. Mitä ikävöit eniten lapsuudessa?

Lapsuudessani en vielä osannut ikävöidä mitään, tai ainakaan en muista, mutta tällä hetkellä ikävöin lapsuudestani eniten poisnukkuneita rakkaita ja serkkujeni luona Etelä-Pohjanmaalla viettämiäni huolettomia kesälomapäiviä.

Siellä sai juosta pihan vesilätäköissä niin että rapa roiskui, saunoa vihreän Sunlight-saippuan ja koivuvihdan tuoksuisessa rämässä pihasaunassa, kävellä puujaloilla, pelata pihapelejä, pomppia korkeuksiin paapan järeästä lankusta tekemällä hyppylaudalla, tehdä sadepäivinä majan porstuan yhteydessä olevaan komeroon, hyppiä navetan ylisiltä heinäkasaan, käydä Hatusen kauppa-autolla ja ylipäätään viettää huoletonta lapsen elämää ilman jatkuvaa puurtamista. 




4. Jos saisit yhden supervoiman, mikä se olisi?

Parantaisin kaikki syöpäsairaudet. 

5. Mikä on spontaanein asia mitä olet ikinä tehnyt?

Jaa-a. En ikävä kyllä ole vähäisessäkään määrin heittäytyjätyyppiä, vaan tarvitsen aina harkinta-aikaa, että voin puntaroida päätöstä kaikilta mahdollisilta kanteilta. Ja siinä missä itse vielä käyn prosessia päässäni läpi, joku toinen heittäytyy samantien ja oma tilaisuuteni meni jo, kun jäin liian pitkäksi aikaa pohtimaan.

Siispä vastaan tähän, että spontaanein tekemäni asia tähän asti on ollut lähteminen matkaoppaaksi maailmalle päivän harkinta-ajalla. Siitä on tällä hetkellä 29 vuotta aikaa, joka kertoo aika hyvin siitä, kuinka aktiivinen heittäytyjä olen. 





6. Mitä elokuvaa voisit katsoa aina uudelleen ja uudelleen?

En mitään.

7. Mikä on tärkein asia jonka omistat?

Vapaus. 






8. Mikä on erikoisin ruokayhdistelmä jota rakastat?

Jos mahdollista, olen tässä suhteessa vielä tylsempi kuin heittäytymisessä, enkä osaa nimetä mitään nykymittapuulla erityisen erikoista ruokayhdistelmää. Saati sellaista, jota rakastaisin. On itselleni liian voimakas sana ruokaan yhdistettynä.

9. Mikä on unelmatyösi?

Kunpa olisin sen aikanani keksinyt ja ollut riittävän viisas lähteäkseni sitä tavoittelemaan. Mutta rehellinen vastaus on, että en edelleenkään tiedä. Yhtenä päivänä haluaisin olla kukkakauppias, toisena arkkitehti ja kolmantena ihan vaan puuhastella fiilispohjalta kaikkea kivaa, josta kuitenkin maksettaisiin palkkaa..





10.  Jos sinun olisi pakko olla jossain reality TV-ohjelmassa, niin mikähän se olisi?

Kaappaus keittiössä, koska Kari Kape Aihinen on niin ihana :).


11. Mikä on ollut vuoden kohokohta tähän mennessä?

Kuinkahan tylsältä mahdan kuulostaa, kun en osaa edes tähän vastata. Mitään erityistä kohokohtaa kun ei tule äkkiseltään mieleen. Paitsi että kyllä se on aina yhtä sydäntä lämmittävää, kun 8 tunnin ajomatkan jälkeen alkaa Vuokatin vaarat siintää näköpiirissä ja päästään pariksi viikoksi meille niin tärkeään paikkaan irti kaikesta. 


Tällä hetkellä tuntuu ihan superilta myös se, että kolmisen kuukautta kestänyt jännetulehduksen aiheuttama kipu lonkassa ja koko jalassa alkaa hellittää fysioterapeutin ohjeistamien harjoitteiden ansiosta.





12. Jos voittaisit tänään 10 000 euroa, mihin käyttäisit sen?


Kellarin kylppäriremonttiin oman mielenrauhani takaamiseksi. On alkanut huolettaa, että siellä ei ole kaikki ihan kunnossa ja ennenpitkää on edessä pakkoremontti. Huoh.


13. Jos sinun pitäisi valita näiden kahden väliltä: Voitat joko itse 10 000 euroa tai paras ystäväsi voittaa 100 000 euroa. Kumman valitset?

Tämä on helppo. Valitsen ilman muuta jälkimmäisen. Ja valitsisin siinäkin tapauksessa, että paras ystäväni olisi joku muu kuin oma ukkelini.





14. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla?

Rauhallinen, johdonmukainen, "ihmislukutaitoinen"

15. Upein maailmankolkka jossa olet käynyt?

En osaa laittaa paikkoja upeusjärjestykseen, mutta yksi mieliinpainuvimmista on Pandoistaan tunnettu (en tosin nähnyt yhtäkään) Chengdun kaupunki Lounais-Kiinassa Tiibetin rajalla. Oli yksi Kiinaan suuntautuneen työmatkani kohteista ja täytyy sanoa, että oli kyllä aika orpo olo, kun missään ei nähnyt ainuttakaan kirjainta, saati sanaa, josta olisi ymmärtänyt yhtään mitään. Sen enempää kuin paikallisten puheestakaan. Ensimmäinen kerta, kun tunsin olevani ihan täysi ummikko ja se ei ollut kiva tunne se, mutta toki henkilöt, joita sinne menin tapaamaan puhuivat englantia.

Toinen kaupunki, joka tekee aina vaan vaikutuksen, on Moskova. 

16. Mikä tekee sinut todella onnelliseksi?

Itsestäänselvien perheen ja kivan kodin lisäksi loppupeleissä aika yksinkertaiset asiat kuten  happirikkaassa kuulaassa kelissä luonnossa liikkuminen, kauniit maisemat ja ylipäätään vapaus ja mahdollisuus tehdä asioita, joista nautin.





Viimekertaisella visiitillä suosikkikohteeni Torronsuo koki kolauksen, kun pitkospuilla luikerteli vastaan pieni kyy. Hrrrr. Oli vielä varsin erikoisn oranssinruskean värinen ja kotona googletin, voiko ylipäätään olla mahdollista, mutta kyllä voi. Kyy voi kuulemma olla vaikka porkkanan värinen. Piiloutuu vissiin paremmin syksyiseen suomaisemaan.. 



17. Kenen julkkiksen näköinen olet?

Tähän olisi toki kiva nimetä joku kaunotar tai älykkö, mutta tuli kuitenkin mieleen meidän hääpäivän ilta, tai paremminkin kai hääyö 26 vuotta sitten, kun mies nukahti heti kotiintullessamme vesisänkyyn huomaamatta sen ohuen petauspatjan alle aseteltuja käpyjä ja itse menin kylppäriin harjaamaan auki useammalla lakkapullollisella kiinnitettyä nutturaani. (Oli muuten iso virhe, koska kampaus olisi taatusti kestänyt viikon häämatkan ihan nättinä).

Kun olin saanut kaikki kukat ja pinnit ja muut irrotettua ja harjattua hiukset pää alaspäin niin, että ne sieltä noustessa pysyivät edelleen lakan ansiosta pystyssä, mies virkosi ja minut nähdessään sanoi, että "Näytät ihan Hanoi Rocksin solistilta". Eli vastaus kysymykseen on näin ollen Mike Monroe :D. 

18. Unelmien matkakohde?

Tällä hetkellä unelmoin ruskamatkasta Lappiin. Haluaisin niin palavasti päästä näkemään kaikki ne värit kauniin karuissa maisemissa. Oikeasti olen ihan epätoivoinen, kun miehellä ei ole mitään mahdollisuuksia lähteä ja käyn itseni kanssa kamppailua siitä, pitäisikö vaan ottaa ja lähteä yksin. Lomapäiviä sitä varten on varastossa ja yksinlähteminen on viemässä voiton, mutta voi olla, että perillä kaduttaa. Aika äkkiä kuitenkin pitäisi päättää, koska ruska on kohtsillään käsillä ja ohikin.

Matkasta minnekään kauemmas en unelmoi, mutta Japani on maa, joka kiehtoo ja johon ehkä jonain päivänä voisin kuvitella matkustavani.






19. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Varmaan aikalailla samoissa puuhissa ja maisemissa kuin nykyäänkin. Toivottavasti edelleen terveenä ja hyväkuntoisena.

20. Elämäsi kolme ikimuistoisinta hetkeä?

Omat häät ja poikien syntymät.


***

Kesäloma tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että siitä en enää kirjoita mitään. Paitsi sen, että paleltiin Vuokatissa koko kaksiviikkoinen ensimmäistä päivää lukuunottamatta ihan huolella. Oli pakko käydä ostamassa pipo ja toppakintaat, että tarkeni pelata. Niitä kun en ollut hoksannut pakata mukaan. Enkä toppatakkia, joka sekin olisi ollut tarpeen, mutta omat kokoni oli kaupoista myyty yllättävän kysynnän vuoksi loppuun.

Muuten ei kuulu mitään tavallista kummempaa. Paitsi että olen aloittanut jonkunlaiseksi ihmeeksi luokiteltavan vaatekaapin raivausoperaation (kiitos innoituksesta Marika), josta saatan kirjoitella joskus erikseen.

Myös keramiikkakurssi palailee tänään kesätauolta. Sen suhteen kärsin inspiraation puutteesta, kun en aikomuksistani huolimatta ole taaskaan etukäteen suunnitellut, mitä aion siellä tehdä. Mutta menen tottakai ja katsotaan sitten, syntyykö kulhoja kummempaa.


 Toivon meille kaikille kauniita, kuulaita ja värikkäitä syyspäiviä!
(Paitsi jos joku tykkää enemmän näistä harmaista ja sateisista)


torstai 22. elokuuta 2019

POIS PIILOSTA


Nyt on koittanut viimeiset hetket kömpiä pois piilosta ja tarttua blogihärkää sarvista ennen kuin kirjoituskynnys kasvaa niin korkeaksi, etten enää koskaan pääse sen yli.

Mitään maatamullistavaa tai timanttista tekstiä ei ole luvassa, vaan ihan vaan viimeaikojen kuulumisia ja fiiliksiä kuvatulvan kera.



Minä 2- tai 3-vuotiaana keittiön pöydän alla kameraa piilossa. 
Kuvastaa hyvin tämänhetkistä olotilaa.



Kertoilin aiemmin, että tänä vuonna ilmoitin ensimmäistä kertaa 22 vuoteen tarvitsevani täysimittaisen neljän viikon kesäloman, koska tuntui, että vähempi ei enää vaan kertakaikkiaan riitä palautumiseen.

Ja hyvä päätös olikin, koska ensimmäinen loman jälkeinen maanantai ei edellisenä iltana ahdistanut yhtään, vaan olo oli jotenkin poikkeuksellisen rauhallinen.





Yksinyrittäjämies jatkoi töissään oman lomani pari ensimmäistä viikkoa, mutta tehtiin kuitenkin pari yhden yön viikonloppureissua, että tuntuisi kesä enemmän kesältä.

Naantali kuuluu meidän suosikkeihin, mutta niinkuin aina ennenkin, oli tälläkin kertaa lähes mahdotonta löytää majoitusta edes yhdeksi yöksi. Kaikki vähänkään kivat vähänkään lähellä olevat majapaikat olivat täynnä, ja muutaman huonon kokemuksen perusteella olin vannonut, että jos mitään muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ylikallis, tunkkaisten hotellihuoneiden osalta menneisyyteen jämähtänyt Naantalin kylpylä, vaihdetaan suunnitelmaa, koska sinne en kertakaikkiaan vaan enää halunnut.




Mutta niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että ainoat vapaat huoneet löytyivät kylpylähotellista. Osa niistä tosin näytti uudistuneen edukseen sitten viime kesän, mutta päädyttiin kuitenkin valitsemaan pieni huoneisto viereisestä erillisestä majoitusrakennukesta, vaikka hinta karhistikin. Todettiin kuitenkin, että käydään niin harvoin missään tai ylipäätään käytetään rahaa mihinkään ylimääräiseen, että sen kerran kun on tilaisuus lähteä, ei voi joka euroa laskea (ja parhaassa tapauksessa vielä kääntää euroja markoiksi niinkuin välillä edelleen teen..)

Olikin kyllä tosi kiva, kun sai olla omassa rauhassaan ilman hirveää hälinää kaikkien Muumimaailmaan matkalla olevien perheiden keskellä (ei pidä ymmärtää väärin, koska itsekin ollaan tuo vaihe omien poikien kanssa samanlaisella innolla aikanaan eletty).




Alkuillasta käppäiltiin merenrantaa pitkin Vanhaan kaupunkiin ja satamaan istuksimaan auringossa kylpevälle terassille yhdessä kaikkien muiden samalla agendalla liikkeellä olleiden ihmisten kanssa.
Aina yhtä hämmentävää nähdä niin paljon ihmisiä kerralla :), mutta tykkään ihan tosi paljon ihan vaan istua ja katsella ohikulkijoita miettimättä mitään sen kummempaa.

Myöhäisen illan vietin auringonlaskuun asti huoneiston parvekkeella miehen jo mentyä nukkumaan, tuijottelin merelle ja yritin ymmärtää, että nyt olen ihan oikeasti seuraavat neljä viikkoa lomalla.




Aamu samaiselta parvekkeelta katseltuna näytti tältä:




Alakuvan hanhiparvi ja sitä vastassa rannalla ollut samanmoinen piti ihan samanlaista ääntä kuin lauma haukkuvia pikkukoiria, jollaiseksi lintuja pelkän äänen perusteella luulinkin.




Käppäiltiin aamusella lenkki, käytiin uimassa ja saunassa, syötiin hyvät aamupalat ja lähdettiin Kultaranta Golfin kivalle kentälle pelaamaan helteinen kierros.

Seuraksi meille sattui vanha, hopeahiuksinen pariskunta (niinkuin meille aika usein tuntuu käyvän..), jonka rouva sanoi heti ykköstiillä, että "Tämä ei ole mikään excuse, mutta minulla on sitten Alzheimerin tauti ja halusin kertoa sen siltä varalta, että alan käyttäytyä törpösti".

Okeiiiiii. Vähän jännitti, mitä kierroksesta tulee, mutta rouva ei törppöillyt, vaan oli hyvinkin tilanneälyinen ja huumorintajuinen. Paitsi yhden kerran saattoi kyseessä olla tilanne, jonka kertomansa selitti. Sanoin jossain kohtaa, että "Tämä taitaa olla Pentin (oli rouvan miehen nimi) pallo", johon rouva vastasi kysymyksellä "Kenestä Pentistä puhut?". Muita erikoisia havaintoja en tehnyt, ja kierroksen jälkeen rouva tilasi itselleen muina naisina pitkän kylmän oluen ja pisti tupakaksi miehensä juodessa kupin kahvia.





Ekan lomaviikkoni puolivälissä oli odotettu Helsinki-tapaaminen kahden kivan ystäväni kanssa, joista toinen ikävä kyllä joutui perumaan tulonsa viimehetken sairastumisen vuoksi.

Myös tapaamispäivän keli oli meitä vastaan, koska vettä satoi ja tuuli niin rankasti, että Allas Sea Poolin terassilasien ulina teki korvissa kipeää.

Illaksi keli onneksi tyyntyi, ja seuraava aamu valkeni aurinkoisena. Ihana fiilis tuli siitä.





Käveltiin toivomuksestani katsastamaan paljon julkisuutta saanut Löyly, joka oli kyllä varsin mieluinen paikka näin puurakentamisen parissa muutenkin puuhaavalle. Pienempi vaan kuin mitä olin kuvitellut. Ja vaikea ottaa rauhassa kuvia, kun ihmisiä alkoi valua samoissa aikeissa paikalle muitakin, enkä halua syyllistyä salakuvailuun.







Heittäydyttiin muutenkin ihan turisteiksi ja luovittiin kymmenien, ellei satojen japanilaisten ja heidän räpsyvien kameroidensa välistä mm. Uspenskin katedraalille, jossa olen tainnut viimeksi käydä luokkaretkellä joskus kansakouluaikoina.




.



Kiva, mutta lyhyt Helsinkivisiitti, jonka jäljiltä jäi paitsi hyvä mieli, myös sellainen tunne, että edes kokonainen viikko kaupungissa ei riittäisi kaiken oleellisen näkemiseen.


Seuraavana viikonloppuna lähdettiin ukkelin kanssa lähilomalle Hämeenlinnan Aulangolle, joka kuuluu niinikään lemppareihin paitsi kenttänsä, myös kauniiden maisemiensa puolesta.





Yövyttiin Aulangon Scandicissa, jonka terassilla (yläkuvassa) odotettiin tilaamiamme salaattia ja hampurilaista tarkkaan ottaen kymmentä minuuttia vaille kaksi tuntia. Jonkun sortin ennätys vissiin.

Onni, ettei ollut sen kovempi nälkä, koska typötyhjällä vatsalla olisin jo pyörtyä kupsahtanut siinä ajassa. Mutta nyt ei voinut muuta kuin sääliä henkilökuntaa, joka kahteen tyttöön ja poikaan kimpoili taukoamatta baaritiskin, keittiön ja täpötäyden terassin väliä sen minkä kerkisi, mutta silti kaikki tuntuivat odottavan jotain. Ja lisää töitä ja odotusta teetti se, että osa porukasta palautteli vihdoin ja viimein pöytiin kannettuja ruokia, jotka olivat ehtineet matkalla kylmetä. Todisti jälleen kerran sen minkä jo tiesinkin, eli että meikäläisestä ei olisi vaativaan tarjoilijan ammattiin. Ahdistuin pelkästä tilanteen seuraamisesta.

Kun tarjoilija lopulta toi meidänkin ruuat kovasti pahoitellen pöytään (oli muuten paras ikinä syömäni salaatti) , kerrottiin, että myötätunto on kyllä ihan täysin heidän puolellaan, koska selvästi henkiölökuntaa oli aivan liian vähän. Pyysi antamaan palautetta hotellin johtajalle, joka yllättäen oli itse sillä hetkellä kesälomalla.




Sunnuntaina aamu valkeni täydellisen kauniina ja tyynenä. Käytiin ennen aamiaista käppäilemässä lenkki puistossa järven rannalla ja myöhemmin aamupäivällä kavuttiin näkötornille, jonne tosin itse en uskaltanut kiivetä.




Tyydyin kuvailemaan tasanteelta, joka jo sekin veti suonta korkeanpaikankammoisen jaloista.




Koska kuitenkin halusin tietää, miltä ihan ylhäältä katsottuna näyttää, annoin puhelimeni miehen matkaan ja pyysin ottamaan muutaman kuvan tornin huipulta.

No, ukkeli teki työtä käskettyä ja tässä tulos:


Unohdin kertoa, että puhelimessa on etukamera toisin kuin ukkelin omassa näppäinmallissa, 
jolla on tottunut ottamaan selfiet summamutikassa. 




Lisäksi oli pari selfietä, joissa kasvot olivat osuneet ruutuun, mutta oli joukossa näitä onnistuineitakin kuvia hulppeista Sibeliuksen sielunmaisemista









Ennen kotiinlähtöä ajeltiin vielä edellisen päivän peliseurana olleen italialaismiehen kehotuksesta kurkkaamaan lähiseudulla Vanajaveden rannalla sijaitseva Petäys Resort-niminen lomapaikka, joka olikin sijainniltaan todella, todella kaunis. Voin vaan kuvitella, miltä henkilökunnan kuvailema edellisillan auringonlasku tyynellä järvellä on näyttänyt.

Sinällään hassua, että tarvittiin italialainen kertomaan paikasta, joka on meitä suht lähellä, mutta josta ei tiedetty mitään.






Siinäpä ne parin ensimmäisen lomaviikon tavallisuudesta poikkeavat tekemiset ja menemiset sitten olikin. Muuten en tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Enkä edes yrittänyt, vaan päätin, että nyt en stressaa siitä, vaikka lojuisin koko päivän terassin sohvalla evääni liikauttamatta. No, oikeasti en ihan tuohon pysty, mutta jotakuinkin noin päivät kuitenkin kului. Tai jotenkin muuten. En vaan muista enää miten.

Lopulta päästiin kuitenkin sille meidän yhteiselle varsinaiselle lomalle, jonka mahdollistamiseen tarvittiin tänä vuonna peräti 5 eri miestä, että saatiin raavittua kasaan tuuraajat miehelle pariksi arkiviikoksi ja kolmeksi lauantaiksi. Yhtenä apuun tulleista meidän oma kuopus, joka uhrasi omasta ensimmäisestä oikeasta kolmen viikon kesälomastaan viikon siihen, että me päästään reissuun. Sanoi, että "Kyllä mää voin ihan hyvin tuurata, kun tiedän, kuinka tärkeä se Vuokatin loma teille on". Ihana poika, joka samalla piti huolta kodista meidän poissaollessa.

Mutta nyt tässä käy kyllä niin, että Vuokatti on jätettävä sikseen ja palattava sinne myöhemmin. Ei riitä nyt äkkiseltään turnauskestävyys sen enempää kirjoittamiseen kuin kuvienkaan setvimiseen, koska pelkästään auringonlaskuja on sen tuhannen lähes samoilta jalansijoilta kuvattuna. Järki lähtee, kun niitten kanssa puljaa ja koittaa päättää, onko joku toinen kenties vähän nätimpi kuin joku muu..





Sillävälin arki täällä alkaa jo rullata vähän paremmin kuin aluksi. Vaikka mieli töihin palatessa oli rauhallinen ja ahdistukseton, tuntui, että ensimmäinen työviikko kesti ainakin kuukauden. Tai oikeastaan jo parin ensimmäisen tunnin jälkeen oli pakko tarkistaa, onko kelloni pysähtynyt..
Nyt siinä viisarit taas jo liikkuu.

Ihan ongelmitta ei kaikki kuitenkaan ole sujunut sen enempää lomalla kuin sen jälkeenkään, vaan olen saanut riesakseni varsin harmillisen vaivan, joka tekee nukkumisesta, pitkään istumisesta ja kaikesta ylöspäin kiipeämisestä kivuliasta (sikäli hankalaa, että työni on istumatyötä ja jokaiseen työpäivääni kuuluu sen lisäksi minimissään reilut 300 porrasta). Mutta ei siitäkään nyt sen enempää. Diagnoosi on saatu ja sen kanssa nyt sitten edetään ja eletään. Fiilistelen mieluummin näitä tänne lataamiani kuvia, joista tulee kivoja muistoja.

Iloista mieltä ja kuulumisiin!