Sivut

tiistai 14. tammikuuta 2020

SILMÄ SILMÄSTÄ


Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä mitään, mutta päätin toisin, koska koen, että kirjoittaminen saattaa helpottaa, vaikka onkin toisaalta hankalaa. 

Koitan parhaani mukaan välttää katkeruutta, mutta jotenkin tuntuu, että  a i n a  kun innostun jostain tai koen itseni jotenkin poikkeuksellisen tasapainoiseksi ja onnelliseksi, tulee takapakkia, joka kolauttaa takaisin maan pinnalle.






Tällä kertaa palkinto vuoden alussa oman hyvinvointini eteen tekemistäni viilauksista oli viime lauantaina tapahtunut vasemman silmäni lasiaisen irtauma (linkki terveyskirjaston sivulle).

On yleinen ongelma "tässä iässä" ja tulee eteen kahdelle kolmasosalle ihmisistä, joten mikään maailman uutuus ei ole kyseessä. Eikä ole  sinällään vaarallinen, mutta voi aiheuttaa myös näköä uhkaavia jälkiseuraamuksia, joista en nyt tässä erikseen kirjoittele, etten ala itse ajattelemaan niitä liikaa, mutta jos kiinnostaa, löytyy linkkaamastani tekstistä.

Silmälääkärin tarkastuksessa selvisi, että luojan kiitos, irtauma ei ole omalla kohdallani (ainakaan vielä, kopkop) aiheuttanut verkkokalvon reikää tai repeämää ja toivottavasti ei sitä ikinä milloinkaan teekään. 

Sensijaan irronnut lasiainen on vetänyt mukanaan silmän näköhermojen viereltä kaistaleen epiretinaalimembraanikalvoa (tämä puolestaan on kuulemma enemmän harvinainen tapahtuma), jonka riekaleet leijailevat nyt suoraan näkökenttäni keskellä ja ovat todella häiritseviä etenkin vaaleaa taustaa vasten, ja erityisesti tietokoneen näytöllä, jota siis kaiket päivät töissäni tuijottelen.

Riekaleista en tule pääsemään eroon, mutta lääkäri kertoi, että aivot saattavat joidenkin kuukausien kuluttua tottua niihin niin, etteivät enää niitä noteeraa. 

Leikkaushoitokin on, mutta sisältää niin isot riskit, että sitä ei yleensä tehdä. Enkä sitä todellakaan edes harkitse.

Fiilis vaihtelee ja on välillä ihan paska ja välillä taas pystyn olemaan järkevä, hyväksymään tilanteen  ja olemaan kiitollinen siitä, jos jää tähän, eikä pahene. 

On pikkujuttu kaiken rinnalla, mutta harmittaa ihan todella, että viime perjantaina testaamani kuntopiiri, josta innostuin enemmän kuin mistään aikoihin ja josta ajattelin tulevan uusi kiva perjantairutiinini, on nyt samantien kuopattu toive. Sen sortin fyysinen rasitus on kielletty. 

Jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta, mieluusti kuulen, mutta kauhukertomukset toivoisin jätettävän kertomatta, koska tällä hetkellä pelottaa avata aamuisin silmät ja varovasti tarkistaa, onko näkö vielä entisellään.



Kuvailin kännykällä näitä jäätyneitä lätäköitä lauantai-aamuna ennenkuin ongelmat alkoivat. 
Nyt niistä tulee lähinnä oma silmäni mieleen,


Tilanteeseen sopeutuminen tulee ottamaan aikansa, mutta koitan kuitenkin jatkaa mahdollisimman positiivisella mielellä eteenpäin. Olen alkuvuoden ollut tekemisiini kovin tyytyväinen ja vuosi on siksi ollut tähän mennessä niin hyvä, etten halua luovuttaa. Ja hyvää on myös se, että alkuvaiheen tiheä salamointi (sellaisia äkillisiä salaman tapaisia kirkkaita välähdyksiä) näkökentän reunoilla on rauhoittunut, koska se(kin) oli vähän pelottavaa. 

Antaa siis tulla ihan mitä vaan vaihdevuosioireita, jos on tullakseen, mutta näköni haluaisin todellakin säilyttää. 

torstai 9. tammikuuta 2020

VUOSI 2020. MITÄ AION MUUTTAA JA MITEN MUUTTUA VAI AIONKO MITÄÄN MITENKÄÄN?


Pitkähkön pohdinnan tuloksena olen päätynyt seuraavaan:

Vuonna 2020 aion

- panostaa palautumiseen ja kehonhuoltoon

- opetella jonkun uuden taidon, löytää jonkun kokonaan uuden mielenkiinnon kohteen tai vaihtoehtoisesti elvyttää jonkun vanhan, tai ylipäätään keksiä jotain mielekästä vaihtelua tekemisiini

- tinkiä omista standardeistani ja lakata tekemästä tiettyjä asioita pelkästä kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta silloin, kun tekeminen aiheuttaa itselleni ajan, jaksamisen tai tilapäisen mielenkiinnon puutteen vuoksi kohtuutonta stressiä


Auringonlasku 5.1.2019 kolmen aikaan iltapäivällä

Miksi?

Liikun aika paljon, mutta liikkumiseni on jo pitkään ollut sen verran yksipuolista (punttisali ja kävely, joista jälkimmäinen tähän aikaan vuodesta lenkkeilyyn huonosti sopivilla kengillä), että kärsin erityisesti reisilihasten jatkuvista jumeista, joita pahentaa työpäivien aikainen istuminen (tiedän kyllä, että säädettävä sähköpöytä olisi hyvä ja kiva, mutta sellaista ei ole tulossa).

Kotikonstein en enää saa kireyksiä auki, vaikka joka ikinen ilta venyttelen ja rullailenkin aika ajoin. Ja siitä taas seuraa se, etten pysty öisin nukkumaan kunnolla, vaan heräilen tämän tästä siihen, että pitää liikutella jalkoja tai jopa nousta välillä ylös, että helpottaa. Josta taas suorana jatkumona se, että kroppa ei yön aikana palaudu, eikä toivomaani lihaskehitystä tapahdu. Sen enempää kuin mielen rauhoittumistakaan, koska uni on pätkittäistä ja siinä hereillä ollessa ehtii mietiskellä kaikenlaista.

Uusi mielenkiinnon kohde puolestaan on tarpeen siksi, että vaikka tykkäänkin tutusta ja turvallisesta, olen alkanut ajoittain kyllästyä omiin sinällään kivoihin, mutta yksitoikkoisiin tekemisiini, jotka tuntuvat toistuvan pitkälti samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Poislukien valokuvailu, jota voisin helposti harrastaa kokopäivätoimisesti.



Sama aika, sama paikka


Ja mitä niihin omiin itse itselleni asettamiini standardeihin tulee, ne liittyvät somekäytökseeni, josta pystyn repimään monenmoista stressin aihetta, vaikka somen käyttöni on häviävän pientä.

Facebookia en avaa, ellei ole pakko (joskus on), blogipostauksia kertyi viime vuodelta peräti 28 ja kuvia Instagramiin 48 kpl. Eikä blogejakaan ole lukulistallani enää montaa, koska suurin osa vanhoista seurattavistani on lopettanut bloginsa kirjoittamisen jo kauan, kauan sitten.

Siitä huolimatta voin stressaantua esimerkiksi siitä, että jos avatessani Bloggerin näen, että sinne on ilmestynyt suht samaan aikaan monta mielenkiintoisen kuuloista kirjoitusta, mutta samalla tiedän, etten millään ehdi niitä kaikkia lukea ja kommentoida. Tai en vaan yksinkertaisesti sillä hetkellä jaksa. Niinpä ahdistun ja poden huonoa omaatuntoa. Samoin kuin siitä, jos en pysty vastaamaan saamiini kommentteihin kuluvan, seuraavan tai ihan viimeistään sitä seuraavan päivän aikana. Niin tyhmää, mutta niin totta. Ikäänkuin joku istuisi herkeämättä koneellaan odottamassa viestejäni.



Tykätyimmät Instagram-kuvani 2019


Vielä tyhmempää on se, että yritin pitkään epätoivoisesti käydä jokaisen Instagram-kuvastani tykänneen omassa galleriassa etsimässä sieltä kuvan tai kuvia, joista voisin itse vastavuoroisesti, mutta aidosti tykätä (tarkoitan tällä satunnaisia, itselleni ennestään tuntemattomia klikkaajia). Huuuuuh! Oikeasti ihan hävettää edes kirjoittaa tätä, kun samalla tiedostan, että suurinta osaa ei kiinnosta jotkut kuvatykkäykset pätkän vertaa. Onneksi tästä tavasta sentään olen ymmärtänyt luopua, vaikka tiukkaa tekikin ja edelleen välillä mietin, olenko jättänyt jonkun kivan ihmisen kokonaan huomiotta..


Mitä aion tehdä toteuttaakseni aikomukseni?

- opetella kävelemään päivittäiset lenkkini välillä ihan vaan rauhallisesti

- kokeilla paria uutta tai uusvanhaa liikuntalajia, joista toinen mielellään kehonhuoltoa ja palautumista tukeva (jooga?)

-  varata esim. kerran kuussa ajan jäsenkorjaajalle tai hierontaan ja/tai hyödyntää pitkästä aikaa läheisen uimahallin kylmäallasta, lämmintä terapia-allasta, hierovia hartia- ja jalkaporeita/suihkuja ja höyrysaunaa, joilla kaikilla on rentouttava vaikutus

- palauttaa säännöllisen ruokarytmini (tämän olen jo ehtinyt tehdä ja vähän muutakin) ja syödä mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän, koska jos syön epäsäännöllisesti tai liian vähän, energiaa ei riitä nukkumiseen ja paino nousee, vaikka nurinkuriselta kuulostaakin

- ymmärtää, että en pysty olemaan 100% vastavuoroinen, eikä edes tarvi olla

- lopettaa stressaamisen kommenttivastausten viiveestä, koska aina kuitenkin vastaan  ennemmin tai myöhemmin, ellei joku viesti jää vahingossa huomaamatta

- laittaa koneen kannet perjantaina iltapäivällä kiinni ja avata ne seuraavan kerran viikonlopun jälkeen ja olla availematta omaani tai muiden blogeja myös puhelimella (tätä en oikein koskaan muutenkaan tee)

- avata Instagramin vain silloin, kun oikeasti huvittaa, eikä tavan vuoksi (on alkanut häiritä sinnekin levinnyt kaupallisuus, enkä tykkää siitä, että yhtäkkiä pärähtää joku tosi kovaäänisellä musiikilla tai puheella varustettu mainospätkä stooreihin, joita yleensä katselen lehden luettuani aamuisin)


Entistäkin vähemmän tätä..


Kovin kummoisista asioista ei siis ole kyse, mutta oman hyvinvointini kannalta oleellisista kuitenkin.
Ja riittävän helpoista toteuttaa. Etenkin nyt kun olen itselleni kirjannut ylös myös noita konkreettisia toimenpiteitä, joiden ansiosta ennusteeni aikomusten toimeenpanon onnistumiselle on peräti 90-100%.



.. ja entistä enemmän tätä


Aikomusten lisäksi on kuitenkin vielä toinen epämääräisempi osio, joka on kaikessa lyhykäisyydessään tässä:

Vuonna 2020 haluaisin:

- pukeutua rennon tyylikkäästi ja tyylikkään rennosti
- kiinnittää muutenkin ulkonäkööni (erityisesti onnettoman ohuisiin hiuksiini) edes vähän enemmän huomiota

Mitä vaatii?

- ikuisuusprojektini vaatekaapin raivauksen (käytännössä räjäytyksen) loppuunsaattamisen ja sisällön järkeistämisen/uudistamisen mielellään jonkun ammattilaisen avulla
- mahdollisesti jonkun muunkin "kampauksen" kokeilemisen kuin ikuisen surkean ponnarinluirun
- kampaajakäynnin useammin kuin pari kertaa vuodessa


Ei liity "haluaisin"-osastoon nämä vaatteet, mutta olin niin iloinen, kun vihdoin löysin uudet iloiset jumppapökät ja pari niihin sopivaa paitaa iänikuisten ankeiden tilalle. En kylläkään urheiluliikkeestä, vaan Cittarista, jonne menin alunperin ostamaan lehtikaalia. 


Miksei ole toteutunut?

- vaatekaappi ahdistaa niin paljon, että lannistun ja laitan ovet takaisin kiinni aina kun olen päättänyt jatkaa projektia
- en kehtaa näyttää kaappini sisältöä kenellekään, en edes ammattilaiselle, enkä tiedä, onko sellaisia edes saatavilla
- olen enimmäkseen yksin töissä, joten ei ole ketään näkemässä
- turha satsata hiuksiin tai varsinkaan meikkiin, koska kohta olen kuitenkin pipo päässä tihkusateessa  talsimassa tai hiki tukassa salilla huhkimassa ja kaikki vaivannäkö menee hukkaan 

Ennusteeni "haluaisin"- osion onnistumisprosentiksi on niinkin vaatimaton kuin 0-10%.

Aikomusten aikoja siis eletään ja tähän mennessä on mennyt hyvin. Ja sikäli kiva, että niin aikomukset kuin haluamisetkin ovat kaikki ihan omissa käsissä.

Rattoisaa loppuviikkoa ja viikonloppua! 

maanantai 30. joulukuuta 2019

PYHÄT PIKAISESTI PAKETTIIN JA VALOA KOHTI


Mieluusti tähän kirjoittelisin muiden joulutekstejä mukaillen kaikkea hyvää ja kaunista, mutta rehellinen totuus on kuitenkin se, että tänä vuonna en toivomaani joulunpyhien tunnelmaa tavoittanut.

Samalla tuntuu tosi kurjalta sanoa noin, koska mikään ei ollut huonosti, vaan kaikki oli todellakin hyvin, mutta silti on jotenkin lattea fiilis, jota ei edes muutama ylimääräinen vapaapäivä ole onnistunut pelastamaan. Eikähän syytä tarvi sen kauempaa etsiä kuin ikkunan takaa, jossa tasainen kostea harmaus vaan jatkuu ja jatkuu ja rapa roiskuu. Vaikuttaa jo väkisinkin mieleen, vaikken yleensä anna kelien häiritä millään lailla. Mutta kai tässä on eniten kyse siitä, että mielessäni maalailin ihanaa illuusiota siitä, kuinka sitten vapaalla on kerrankin aikaa ja mahdollisuus ulkoilla aurinkoisessa pakkassäässä ja kuvailla päivänvalolla kaikenlaista mieluisaa, mutta jäi toteutumatta se.


 Muistan jostain lukeneeni, että postauksen ensimmäiseksi kuvaksi ei kannata valita kukkia tai ketään ei kiinnosta :).





Virittelin tänä vuonna muutamia valosarjoja sisälle ja ulos poikkeuksellisesti jo marraskuun lopulla, mutta valikoin niille tarkoituksella epäjouluisia paikkoja. Niinkuin nyt vaikkapa tuo keittiön ikkunalla roikkuva amppeli, joka on oikeasti Pentikin kynttilälyhty, mutta johon olen vaihtanut lasilyhdyn tilalle ruukun. Siinä reuhottaa Mansikkatilan mailla Tainan kirppiskasvista katkenneesta oksasta kasvattelemani jälkeläinen.  




Vaikka meillä ei mitään muita varsinaisia perinteitä ole, niin se on, että aito kuusi hankitaan ja se tuodaan sisälle vasta aattona tai aatonaaton iltana. Niin nytkin. Mutta ikävä kyllä, siitäkään ei tänä vuonna tullut toivomaani tunnelmaa, vaikka kaunis ja hyvälle tuoksuva onkin. Ja sen oksilta löytyi myös paikka jo reilu kuukausi sitten kuivattelemilleni appelsiininsiivuille, jotka näyttivät mielestäni ihan miniauringoilta valojen heijastaessa läpi. Siivujen kaverina oli muutama mattavihreä ja muutama kiiltävämmän vihreä pallo, ei muuta. 





Ruokapöydän pikakattauksessa oli viime vuoden tapaan kirpparilta ostamani paksu pellavaliina, pihalta katkaisemani muutama katajan oksa ja niinikään kirppikseltä haalimani Festivot ja pari muuta Iittalan kynttilänjalkaa. Ja hentoinen tähtivalosarja kaiken keskellä. Tykkään tästä yhdistelmästä tosi paljon. 




Ruokaa tuli tänä vuonna hankittua niin maltillisesti, että hävikkiä ei syntynyt yhtään, vaan pikemminkin joutui jo joulupäivänä käyttämään mielikuvitusta siinä, miten saa kaiken riittämään. Ja hyvä niin.

Olen tässä muutenkin mietiskellyt, että ehkä yksi itseäni joulun aikaan kaiken ennenaikaisesti alkavan kaupallisuuden rinnalla eniten häiritsevä tekijä on ruuan ja syömisen omasta mielestäni saama ylikorostunut merkitys. 

Tuskin kukaan voi enää välttyä näkemästä kuvia notkuvista joulupöydistä ja jos jonkunmoisista herkuista joko mainoksissa tai somessa tai molemmissa. Ahdistaa pelkkä ajatus siitä, miltä tuntuu, jos rahaa ruokaan ei ole.  Ja samalla tulin miettineeksi elämääni aikaan ennen digikameroita, kun piti tarkkaan harkita, mistä raskii ottaa kuvan, joiden kehittäminen oli varsin arvokasta. Että kuinka moni silloin olisi räpsinyt lukemattomia kuvia rosolleista ja lanttulaatikoista ja mitä nyt pöydässä sattuikin olemaan ja tallettanut niitä sitten albumiin, jota olisi esitellyt tutuille ja puolitutuille. Minä en ainakaan. Mutta toisaalta tuskin olisin raskinut tuhlata filmiä myöskään vaikkapa kaikkiin niihin ojanpenkkojen talventörröttäjiin, joiden kuvia oma nykyinen kamerani on pullollaan. 



23.12.2019 päivä piteni 9 sekunnilla (kuva on otettu aamulla 8.40)


Parasta pyhissä oli se, että saatiin vanhempi poika pohjoisesta muutamaksi päiväksi kotiin. Ja sitä mukaa myös täällä lähellä asuva pikkuveljensä. Mitään ihmeellistä ei tehty, mutta pelkästä poikien läsnäolosta tulee itselleni hyvä ja rauhallinen olo. 

Lahjatoiveiden suhteen tein tänä vuonna poikkeuksen ja sen sijaan, että olisin pyytänyt, ettei minulle osteta mitään, toivoin, että saisin pohjoisesta itselleni ikioman kuksan. Ja sen myös sain <3. Poika oli huolella valinnut mahdollisimman simppelin, jonka tiesi olevan eniten mieleeni.




Kuksa on nyt kuukauden mittaisessa ohjeiden mukaisessa sisäänajovaiheessa ja juon siitä aamukahvini, koska olen oppinut, että "kahvi on kuksan terva", jonka ansiosta siihen kehittyy rasvakalvo, joka estää puun halkeamisen. 


28.12.2019 klo 14.49


Mutta ettei tämä nyt menisi pelkän masentelun puolelle, tallennan tähän parin päivän takaisen ilonaiheeni auringonlaskun. Todistettavasti oli siis ainakin yksi päivä, joka ei ollut pelkästään harmaa ja siitä tuli heti jotenkin keväisen toiveikas olo. Puhumattakaan siitä, että tänään päivä on jo 7 minuuttia pidempi kuin reilu viikko sitten, joten enenevällä vauhdilla valoa kohti mennään. 

Arki on täällä jo alkanut, mutta rytmiin pääseminen vielä vähän laahaa perässä. Liiallinen mitääntekemättömyys aiheuttaa itselleni epämieluisan vetelän olotilan, josta ei meinaa heti pystyä ponnistamaan pois, mutta opettelen ottamaan rauhallisesti.  Joskin kaipaan jo muutakin liikuntaa kuin pelkkiä kävelylenkkejä, koska ilman riittävää fyysistä rasitusta en pysty nukkumaan kunnolla ja siitä taas seuraa lisää epämieluisaa vetelyyttä. 



Kaikkea hyvää vuoden viimeisiin päiviin ja mitä parhainta alkua uudelle vuosikymmenelle!
Kiitos, kun olette olleet täällä seurana.


keskiviikko 11. joulukuuta 2019

4, VALMISTELEMATTA VALMIS JOULU


Mietiskelin eilen illalla aikani kuluksi tulevaa joulua ja sitä, kuinka rauhallinen nykyään olen, kun en enää koe tarvetta tehdä kaikkea alusta loppuun asti itse vain siksi, että voisin kokea täyttäväni jotkut jouluperinteille asetetut normit, joita oikeasti kukaan ei edes ole asettanut, vaan jotka ovat perua jostain mitä en osaa määritellä. Kaikkein todennäköisimmin omasta päästäni.

Jos nauttisin porkkanoiden ja lanttujen kuorimisesta, laatikoiden väsäämisestä, kinkun paistosta,  leipomisesta ja lahjojen metsästämisestä, tottakai tekisin ilolla niitä kaikkia ja paljon muutakin. Ja aikanaan teinkin, vaikken nauttinutkaan. Kunnes ukkeli vuosi(kymment)en sitkeän yrittämisen jälkeen sai minut lopulta ymmärtämään, että "Sulta ei kukaan muu vaadi kuin sinä itse". Ja varmemmaksi vakuudeksi pojat ottivat kaulasta kiinni ja sanoivat, että "Älä äiti ressaa, ei se oo niin justiinsa". 

Ja todellakin, olen mieluummin lunki oma itseni kuin marttyyriksi heittäytyvä hermokimppu, joka saa joulukinkunkin stressaantumaan niin, ettei se kypsy ikinä, vaan haluaa jäädä ikuisesti uunin rauhaan turvaan. Ja ukkeliparka polkee kolmatta kertaa Lähi-Siwaan ostamaan uutta paistomittaria, koska kuvitellaan, että vika on siinä.




Nykyään meidän joulu syntyy varsin vähällä vaivalla ja tavaksi on tullut, että: 

-  joulukinkku (kerran vuodessa syödään sianlihaa) tilataan läheisestä maatilan lihakaupasta valmiiksi paistettuna 
- laatikot (nimellinen määrä) ja rosolli ostetaan kaupasta tai jos muistan olla ajoissa, tilaan työpaikan lounasruokalasta
-  salaatteja ja muita mahdollisia lisukkeita teen ihan mieluusti itse, jos vaan on mukavasti aikaa ja jaksamista, mutta jos ei ole, teen sitten kun taas on
-  pipareita leivon, jos siltä tuntuu
-  ukkeli on värvätty joulutorttuvastaavaksi, mikä on tosi kiva uusi perinne, koska ei todellakaan ole mikään kokkaava mies saati leipuri
-  vanhempi poika hankkii kuusen, joka yleensä ostetaan taholta, jonka tuotto menee paikallisen junioriurheilun hyväksi  ja joka meillä tuodaan sisälle ja koristellaan vasta aattona tai aatonaattona
- siivotaan ehkä vähän tavallista tarkemmin ja sauna pestään perinteisesti jouluksi (ukkelin hommia, koska hällä on kuulemma paremmat tehot)
- jos pojilla on joku erityinen tarve tai lahjatoivomus (yleensä ei ole, vaikka kuinka koitan kiristää tietoa), se toteutetaan, mutta muuten lahjoja ei ostella, vaan hankitaan tarpeeseen sitten kun/jos sellaista ilmenee

Kaikki muu aika käytetään oleelliseen eli muutamasta ylimääräisestä vapaapäivästä nauttimiseen ilman ennalta määrättyjä aikatauluja.




Huomaan, että kun olen antantut itselleni luvan olla tekemättä ja varsinkin suorittamatta, saatankin saada aikaiseksi paljon enemmän ja välillä jopa innostua puuhailemaan keittiössä. Sillä erotuksella, että sen minkä teen, teen hyvillä mielin, enkä hampaita kiristellen. Ja vaikka ensin ajattelin, että silloin kun pojat oli pieniä, moinen ei olisi ollut mahdollista, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin ihan hyvin tätä nykyistä kaavaa olisi voinut soveltaa jo silloin, jos vaan olisin älynnyt heti uskoa ukkelia. Toki pieniä lahjoja silloin hankittiin useampi kuin yksi per poika, muttei silloinkaan koskaan mitään ylenpalttisia  määriä. Mutta noin niinkuin muuten ei olisi ollut mikään pakko uuvuttaa itseään ihan loppuun.

Syy, miksi ylipäätään aloin poikkeuksellisesti koko joulua mietiskellä, on useammaltakin taholta ilmaan heitetty kysymys "Joko teillä on jouluvalmistelut tehty?". Vastaus siihen omalla kohdallani lienee se, että kyllä on tehty.  Joulukinkun tilasin eilen ja pojille olen ostanut toiveidensa mukaisen yhden lahjan kummallekin. Loppu hoituu sen kummemmin valmistelematta.

Todellisille jouluihmisille tämä on vamasti vuoden parasta aikaa, kun saa puuhata ja touhuta sydämensä kyllyydestä, enkä todellakaan halua pilata kenenkään iloa, vaan vastailen kiltisti "Hyvää joulun odotusta"-toivotuksiin "Kiitos samoin". Mutta ollakseni rehellinen, huokaisen helpotuksesta, kun aina vaan aikaisemmin ja aikaisemmin alkava (erityisesti kaupallinen) joulutouhotus on ohi ja voidaan taas palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.


sunnuntai 8. joulukuuta 2019

LUUKKU 3: KIPUA JA TULEHDUKSIA POISTAVA MERISUOLAKÄÄRE


Taannehtiva joulukalenterini laahaa päiviä perässä niinkuin ennakoinkin, joten kerrankin voin sanoa pysyneeni suunnitelmieni mukaisessa aikataulussa. 

Tänään halusin vinkata mainion merisuolakääreen, jonka ohjeen sain jäsenkorjaajalta ja jota olen nyt muutamia kertoja hyvin tuloksin testannut. Ja jälleen kerran todennut, että usein ne yksinkertaisimmat keinot ovat niitä parhaita. 

Tarvittavia ainesosia on tasan kaksi ja ohje tulee tässä:

Merisuolakääre

3 rkl puhdistamatonta merisuolaa (esim. luontaistuotekaupoista)
1 litra haaleaa vettä

Liuota aluksi suola pieneen määrään kuumaa vettä ja lisää loput vedestä haaleana, kun suola on liuennut.
Kastele sopivan kokoinen pyyhe kädenlämpöiseen suolaliuokseen ja purista liika vesi pois.
Aseta kostea pyyhe haudottavalle alueelle ja laita tarpeen mukaan esim. tuorekelmua päälle.

Haudo hoidettavaa aluetta 45 minuuttia 1-3 kertaa vuorokaudessa.



Kilon pussi puhdistamatonta merisuolaa maksoi luontaistuotekaupassa kolmisen euroa.


Puhdistamaton merisuola on kerätty perinteisillä menetelmillä (en tiedä mitä ne ovat) suoraan savikerroksen päältä, se ei sisällä lisäaineita ja siinä on tallella kaikki meriveden sisältämät mineraalit ja hivenaineet.



Kehno kuva, mutta vasemmalla  on "tavallista" merisuolaa, joka on puhtaamman valkoista ja kiteisempää kuin oikealla oleva puhdistamaton suola, joka on koostumukseltaan ennemminkin pehmeää mössöä.


Ohjeen mukainen suositeltu 1-3 kerran 45 minuutin mittainen päivittäinen hauteen käyttö on varmastikin tarkoitettu ja hyväksi havaittu akuutissa tulehduksessa tai venähdyksessä, mutta itse olen tehnyt kääreen harvakseltaan aina silloin, kun aiemmin kesällä diagnosoitu jännetulehdus lonkan seudulla on oireillut. Ja jokaisella kerralla kipu on helpottanut ja olen nukkunut seuraavan yön tavallista paremmin. 

Ainoa hankaluus on ollut saada kääre omin voimin taiteiltua paikoilleen. Kun olen koittanut toisella kädellä pitää sitä paikallaan ja toisella kääriä itseni kelmuun, tuloksena on ollut pelkkää ruttua. Kunnes keksin tehdä roskapussista (valitsin kauniita vaaleanpunaisia Roosa nauha-roskiksia :)) "hameen" leikkaamalla pussista pohjan pois ja pujottautumalla siihen niin, että kääre jää sen alle paikalleen. Ja siihen vielä vedin päälle merinovillaiset pitkät kalsarit. Hivenen hankala pukea, mutta on toimiva kokonaisuus, jonka kanssa pystyy liikkumaan, eikä tarvi istua koko vaikutusaikaa paikallaan, jos ei halua. 

Jos oireileva alue on selkä, silloin helpointa olisi levittää ensin joku muovi sängylle tai sohvalle, laittaa kääre sen päälle, käydä pötkölleen ja vetää vielä varuiksi peitto päälle lämmikkeeksi. Ja jos kärsii vaikkapa tennis- tai golfkyynärpäästä, pyyhkeen sijasta voi käyttää froteesukkaa, josta on leikattu kärki pois ja jonka voi vetää helposti paikalleen.

Olen käyttänyt käärettä myös niska- ja hartiajumeihin. Sellainen on hartioillani tälläkin hetkellä, kun tätä kirjoittelen.

Merisuolakäärettä googlailemalla löytyy vaikka kuinka monta sivustoa, joisssa on sama ohje ja joissa on kerrottu, mihin kaikeen käärettä voi ja kannattaa käyttää. Ja mihin sen vaikutus perustuu. 

Suosittelen kokeilemaan, jos sopivaa vaivaa ilmenee. Halpa ja luonnonmukainen konsti, josta ei ainakaan ole mitään haittaa.