Sivut

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

MITÄ TEEN MARRASKUUSSA

Välillä tulee ihan surku marraskuuta, joka tuntuu olevan yhtä epäsuosittu ja pelättykin kuin kouluhammaslääkäri aikoinaan ("tiedän paikan kamalan..." jne).

Me ihmiset ollaan toki tässäkin suhteessa erilaisia, mutta omalla kohdallani marraskuu saa samanlaisen mahdollisuuden kuin kaikki muutkin kuukaudet, eikä mitään omaan normaaliin elämääni kuuluvaa jää ainakaan äkkiseltään ajateltuna tekemättä siksi, että suurimman osan päivästä on pimeää. Itseasiassa tuntuu käyvän melkeinpä päinvastoin ja välillä iskee runsauden pula, kun mietin mistä puuhasta milloinkin aloittaisin. 

Kaikenlaiseen jonninjoutavaan, mutta just siksi niin mukavaan näpertelyyn on nyt niin hyvät mahdollisuudet, kun tulee vietettyä aikaa enemmän sisällä kuin ulkona. Joskaan en ulkoiluakaan jätä väliin. Heijastinhenkselit roikkuu sitä varten ovensuussa, että ne saa siitä kätevästi vedettyä päälle, kun lähtee lenkille. (Toki meillä on täällä valaistusta toisin kuin ihan syvällä maaseudulla, jossa voi olla todellakin pimeää-pimeää, eikä välttämättä siksi niin inspiroivaa tai turvallistakaan ulkoilua ajatellen).



Viikko sitten satoi hitusen lunta ja lähdin suosikkisuolleni testailemaan manuaalisäädöillä kuvaamista. Ei käynyt kovin kätevästi tumput käteen - tumput pois - tekniikalla, mutta pikkuhiljaa alan hoksata säädöistä vähän enemmän kuin ennen, vaikkei hämärä varsinaisesti helpota hommaa.



Tässä vaiheessa aurinkokin jo vähän pilkahteli.




Nyt kun töitä on ollut tavallista vähemmän, on jäänyt enemmän aikaa myös säännöllisille liikuntaharrastuksille, joista olen elvyttänyt ikivanhan, vuosikausia katkolla olleen vesijumpan. Siihen(kin) on täällä huippuhyvät mahdollisuudet peräti neljä kertaa viikossa (en silti neljää kertaa käy). Lisäksi olen ottanut maanantaisin ja perjantaisin ohjelmaan 55+ -ikäisille räätälöidyt ryhmäliikunnat. On ollut tosi kivaa, eikä ollenkaan niin iisiä kuin miltä ehkä kuulostaa. En edes tiedä miksi itsekin ajattelin alunperin, että on varmaan semmoista kevyttä venyttelyä vaan. Ei ole. Kunto nousee vähän kuin varkain ja liikkuvuuskin lisääntyy. Jälkimmäisen suhteen olen joutunut toteamaan olevani paitsi toispuoleisesti jäykkä, myös  porukan kankeimpia, vaikka itse olen pitänyt itseäni ihan kohtuunotkeana.




Mies sai lauantaiksi tuuraajan ja vietettiin sen kunniaksi viikonloppu Vierumäellä ilman sen kummempaa agendaa. Oli mukavan rauhallista (ja kylmää). 

Alunperin oli tarkoitus mennä Tampereelle, jossa olisin halunnut käydä Käsityömessuilla, mutta ne vähät hotellihuoneet, joita vielä oli jäljellä, oli niin järjettömissä hinnoissa, että yhden yön hinnalla oltiin kaksi Vierumäellä ja syötiinkiin samaan rahaan. 

Paluumatkalle piti lähteä sunnuntaina "hyvän sään aikana". Melkein siinä onnistuttiinkin, mutta aika kuumottavaa oli kitkarenkaillakin, kun alijäähtynyt vesi teki teistä ihan hitsin liukkaita. Olen aina ihan hermona ensimmäisillä liukkailla, vaikken edes itse ajanut. 

Ukkeli puolestaan hermostuu omaan näkyvään hermoiluuni, joten koitin olla ihan hiljaa ja hengittämättä vaan. Senkin mies kyllä huomasi. 


Vierumäelläkin on suo, jossa kävin aamutuimaan kastelemassa kenkäni.




Kuva enteilee lajinvaihtoa. Taustalla golfkenttä ja etualalla ensilumen latua varten kasattu lumi.

Jos ei muuta keksi, aina voi askarrella. Sitäkin on tullut viimeaikoina harrastettua liki urakalla, kun Instagramissa on vilahdellut kivoja vinkkejä. 

Alla kännykkäkuva lauantai-illan huumasta, johon kuuluu työn alla oleva Pilttipurkista ja puulusikoista kuumaliimalla koottava käpymaljakko. Näitä olen tehtaillut useampia ja siinä samalla ostanut paikallisen Prisman kaikki puulusikat. Nyt odottelen, että niitä tulee lisää. Cittarissa ei ole yhtä kauniin värisiä.


Idea on peräisin @tonttukanava :lta.

Hankalin osuus tässä on valita sellainen Piltti, jota pystyn myös syömään :). Ruokaisat mössöt ei oikein nappaa, mutta marjaisat vaihtoehdot menettelee.

Vessa- ja talouspaperirullien hylsyt ei välttämättä kuulosta kovin hohdokkaalta materiaalilta, mutta niistäkin on tullut näprättyä kaikenlaista. Halpaa huvia, vaikkei lopputulokset ikinä päätyisikään roskista pidemmälle.


Näistä tulee ehkä juuttinarun kera nimikortteja lahjapaketteihin. Puuttuu vaan ne lahjat.


Kylppärissä on parhaillaan tekeytymässä paperimassaa, josta koitan muotoilla jonkun kulhontapaisen.

Kaikenlaisia keramiikkajuttujakin on tullut uunista ulos ja toiveissa on, että saisin niistä kasattua oman koosteen. Ihan vaikka vaan itseäni varten, mutta toki kiva, jos tekeleeni jotakuta muutakin kiinnostaa tai peräti inspiroi.

Nyt kuitenkin kirjoittelen tätä ihan vaan välttääkseni hommaa, jolle on kohta jo pakko tehdä jotain.

Kävin nimittäin elokuun lopulla varaamassa kirppispöydän, josta ei ollut viime viikkoon mennessä  kuulunut vielä mitään, mutta pari päivää sitten sain tiedon, että tulevana sunnuntaina olisi viimein pöytä vapaana. Sattuu vähän hankalaan saumaan, koska olen maanantaiaamuna lähdössä neljän päivän työmatkalle (pari päivää junassa ja pari perillä). Joudun siis siedättämään itseäni sillä tiedolla, etten pysty sinä aikana pitämään pöytääni järjestyksessä tai lisäilemään tavaraa. Kovin vaikeaa, koska itselleni siisti ja sopivan väljä, mutta silti riittävän runsas pöytä on kaiken a ja o. En silti siirtänyt pöytävarausta eteenpäin, koska nurkissa pyörii edelleen kaikenlaista tähän sesonkiin sopivaa ylimääräistä lyhtyä sun muuta kausivaloa, joista on nyt mahdollisuus päästä itse eroon ja samalla ilahduttaa jotakuta toista halvan löydön muodossa.



Ainuttakaan hintalappua en vaan vielä ole tehnyt ja niiden suhteen tulee taas viime hetken hoppu niinkuin aina. Mutta kyllä se siitä, kun on pakko.

Marraskuu alkaa olla lopuillaan ja enää alle kuukausi, kun alkaa taas päivä pitenemään. Hitaasti mutta varmasti. 

Ja jos joskus meinaakin hetkellisesti masentaa, muistan marraskuussa syntyneen ystäväni sanat "Jos ei olis marraskuuta, ei olis minuakaan". Ja se olisi sääli se. Koskee kaikkia muitakin saman kuun synttärisankareita.


keskiviikko 9. marraskuuta 2022

MIELENLIIKKEITÄ JA HAASTELUA

Ihmeellinen on ihmisen mieli, joka voi tehdä täyskäännöksen tyystin ennalta arvaamatta.

Lokakuussa olin tosi hyvillä mielin, koska sain olla sopivassa määrin työn syrjässä kiinni, mutta samalla tuntea liki lomankaltaista vapautta tehdä kaikkea, mitä en normaalisti päiväsaikaan pysty. Olin iloinen ja aktiivinen, liikuin päivät pitkälti ulkona ja illat puolestaan kului keramiikka- ja valokuvauskurssien parissa.

Mutta sitten koitti kuun viimeinen maanantai, työsähköposti oli tyhjä, kenttä meni kiinni, valokuvauskurssit päättyi ja yhtäkkiä tunsin oloni yksinäiseksi, surkeaksi, ja täysin hyödyttömäksi. Mitä ahkerammin mies teki töitä, sitä enemmän itse jotenkin lamaannuin. 

Täysin puskista tullutta tunnetta kesti viikon päivät, mutta nyt työtunnelin päässä pilkottaa taas valoa, mieli on toiveikas, ja paikkailen tässä päättyneiden harrastusten jälkeensä jättämää tyhjiötä Kukkapillin Sadun koostaman kysymyspatterin avulla. 


Maanantaina 31.10. oli kaunis päivä, joten otin kameran mukaan ja lähdin järven rannalle synkistelyä karkuun.


1. Asioita, joista et koskaan kirjoittaisi blogissasi?

Ollakseni rehellinen, toisinaan eteen tulee sellaisia asioita, joiden herättämistä ajatuksistani haluaisin kirjoittaa, mutten tee sitä, koska ennakoin, että joku itselleni tavalla tai toisella tärkeä henkilö saattaisi tarkoituksettomasti pahoittaa mielensä. Huolimatta siitä, että pohdin asioita päässäni  ainoastaan omasta näkövinkkelistäni, enkä tietoisesti kohdista niitä kehenkään.

Läheisteni tai ylipäätään kenenkään yksityisyyttä loukkaavista asioista en koskaan kirjoita. Enkä kaikista omista henkilökohtaisistanikaan.

Myös kaiken oman osaamisalueeni ulkopuolella olevan jätän itseäni viisaammille, enkä osallistu poliittisiin tai uskonnollisiin keskusteluihin sen enempää kirjoittajana kuin lukijanakaan.    

2. Missä pihistelet/säästät?

Tällä hetkellä koitetaan pihistellä sähkönkulutuksessa. 

Joskus saatan myös pihistellä jossain ihan pienessä ja hölmössä asiassa. Mieleen tulee esimerkiksi juustohöylä, jota pyörittelin kaupassa useampaan otteeseen, mutta jätin kerta toisensa jälkeen hyllyyn, kun muutaman euron hinta alkoi muka karhistaa. Päätin, että pärjätään ihan hyvin vanhalla, vaikkei se mitään leikkaakaan.

3. Missä et pihistele/säästä?

Erilaisiin sääoloihin sopivissa ulkoiluvaatteissa ja -kengissä. 

Juuri mikään ei ole niin epämiellyttävää kuin ulkoilu liian kylmissä, kuumissa, ohuissa, paksuissa, vettä- tai tuultapitämättömissä tai muuten vaan säähän sopimattomissa varusteissa. 


Onni on sateenpitävä takki. Ja housut.

Onni on myös vedenkestävät ja muutenkin mukavat kengät, 
joita ilman ei kannata litimärälle savipohjaiselle kentälle lokakuussa lähteä.


4. Lempikotityösi? 

Pölyjen pyyhintä ja kylppärin siivous ehkä. Ja lakanoiden & pyyhkeiden ripustaminen ulkonarulle tuulen kuivattavaksi ja silitettäväksi. Ei tarvi edes mankeloida, joka puolestaan on homma, jota en jätä väliin, jos lakanat on kuivattu sisällä. Siinä asiassa olen yhtä vanhanaikainen kuin uskollinen mankelimme UPO.  


Lokakuussa riitti vielä muutamia kelpo kuivatuskelejä.

Myös haravointi on hauskaa, kun sille päälle sattuu.

5. Inhokkikotityösi? 

Työstä ei voi millään muotoa sanoa olevan kyse, mutta jostain syystä roskapussin vienti ja uuden pussin vaihtaminen tilalle kuuluvat niihin, joita väistelen viimeiseen asti. Samoin kuin tyhjän vessapaperirullan poistaminen telineestä ja uuden lisääminen. (Paperit pitää meillä käydä hakemassa kellarikerroksesta, jos ovat veskikerroksen kaapeista loppu ja se se vasta on olevinaan raskasta :)).

Ruokakaupassa käynti ja ruuanlaittokin kuuluvat omalla kohdallani nihkeisiin hommiin. Myöskään imuri ei kuulu suosikkeihin, mutta mieluummin imuroin itse kuin kuuntelen, kun toinen imuroi.

6. Vanhin omistamasi esine?

Luultavasti vuoden 1948 rippikuvassa äitini kaulassa oleva hopeinen risti <3.

7. Eniten käyttämäsi puhelinapplikaatiot (TOP5)?

Whatsappin ja Instagramin lisäksi Bookbeat, Spotify, OP-Mobiili, Nexgolf ja Yr (norjalainen sääsovellus).

8. Käytätkö vitamiineja? Jos, niin mitä?

Käytän. Ympärivuotisesti 50-100 mikrogrammaa D-vitamiinia päivittäin ja muita vitamiineja kuuriluontoisesti tai tarpeen mukaan. Tällä hetkellä valikoimissa on B-vitamiinin ja magnesiumin yhdistelmä.

9. Työ, jota et voisi koskaan tehdä?

Olisin aivan liian nyhverö sairaanhoitoalalle. Enkä sopisi myöskään keittiöön tai tarjoilijaksi. Enkä lentoemännäksi, jollaiseksi en edes kelpaisi, koska olen tehtävään liian lyhyt.

10. Mitä piirteitä arvostat toisessa ihmisessä? 

Tunne- ja tilanneälyä, elämänmyönteisyyttä ja -viisautta, aitoutta, luotettavuutta.

11. Mitä sinulla on aina jääkaapissasi?

Ikävä kyllä, jääkaapista näyttää aina löytyvän jotain nahistunutta, epämääräistä tai muuten vaan parhaat päivänsä nähnyttä. Niin tälläkin kertaa, kun intouduin siivoamaan kaapin ihan vaan etsiäkseni vastauksen tähän kysymykseen. 


Siinä kaikki, mitä jäi jäljelle. Siirsin hyllyjen etureunaan, että näyttää vähän täydemmältä.



12. Kaunein näkemäsi paikka?

Luulen, että kohdallani on kyse ennemminkin paikkoihin liittyvistä erityisen kauniista hetkistä (esim. auringonnousuista tai -laskuista) tai omista sisäisistä tuntemuksistani, ei niinkään paikoista itsessään.

Kesäloman ensimmäiseen päivään sattui sellainen hetki, joka aiheutti niin voimakkaan tunnereaktion, että tuli ihan itku.

Osuttiin täysin sattumalta Imatran keskustaan, kun kosken ylittävällä sillalla parveili väkeä selvästi odottamassa jotain. Googlailu paljasti, että kyseessä oli vartin päästä alkava koskinäytös, joten vietiin auto parkkiin ja soviteltiin itsemme muiden sekaan sillan kaiteille. Juuri hetkeä ennen kuin silta suljettiin liikenteeltä kokonaan. 





En ole koskaan ennen koittanut ladata tänne videoita, joten en tiedä tulevatko nämä muutamaan sekuntiin kutistamani pätkät näkyviin, mutta toivottavasti. Tässä kirjoitusvaiheessa eivät vielä näy, eikä esikatselussakaan.

Se hetki, kun padot aukaistiin ja Sibelius alkoi soida täysillä, sai aikaan voimakkaan koko kehon lävistävän tunteen, johon kiteytyi kaikki kauneus ja se, että oli meidän poikkeuksellisen pitkän kolmen viikon kesäloman ensimmäinen päivä.  


Myös se, että sade sittenkin taukosi juuri siksi hetkeksi, kun oltiin Kolin kohdalla tuntui ihmeelliseltä.
Etenkin kun sade alkoi uudelleen saman tien, kun kavuttiin alas ja istuttiin autoon jatkaaksemme matkaa.

Valamon luostari teki myös vaikutuksen. 
Samoin kuin niin moni muu kesällä koettu paikka, että ihan harmittaa, 
kun en ole saanut aikaiseksi tallentaa lomamuistoja tänne.

13. Mistä pidät itsessäsi?

Siitä, että pidän itsestäni sellaisena ihmisenä kuin olen. Sisälläni vallitsee sen suhteen rauha. 

14. Mistä taas et pidä itsessäsi? 

En pidä murehtimistaipumuksestani, enkä tavastani jättää valtavalla alkuinnostuksella aloittamiani projekteja kesken. 

Innostun usein jostain niin totaalisesti, ettei maailmaani suunnilleen mahdu mitään muuta kunnes keksin jotain uutta vielä kiinnostavampaa ja hylkään edellisen niille sijoilleen. Hyvänä (huonona) esimerkkinä mm. vuosia sitten innolla aloittamani ja hetken harrastamani betoniaskartelut, joiden jälljiltä piharakennukseen perustamani betonipaja on edelleen hujan hajan. 

Ulkoisista piirteistäni en pidä kaulani syvästä vaakarypystä, joka ikäänkuin katkaisee kaulani kahteen osaan ja häiritsee itseäni. Eikä varsinaisesti itsetunto sen tiimoilta kohentunut, kun nuori mieslääkäri kysyi, onko kaulaani tehty joku operaatio. Onneksi ei kuitenkaan ehdottanut, että kannattaisi tehdä.  

15. Harrastus, jonka haluaisit aloittaa?

Tällä hetkellä en haluaisi aloittaa mitään ihan alusta, mutta toivon kovasti jatkoa lokakuun lopussa päättyneille muutaman illan valokuvauskursseille. 

Niihin liittyen olen esittänyt opistolle toiveen "poseerauskurssista", jossa harjoiteltaisiin luontevaa kuvattavana oloa. Niin ettei mahdollisissa kuvaustilanteissa näyttäisi aina samalta teennäiseen asentoon jähmettyneeltä pallinaamalta. 



Yläkuvassa on meneillään "Kuvataan kännykällä"-kurssin ensimmäinen ilta, jossa tutkailtiin valoja ja varjoja. 

Itse näin tämän kanssakurssilaisen ottaman kuvan vasta, kun vapauduin seinältä, jossa siihen asti seisoin ja tein mitä kurssia vetänyt kiva valokuvaaja Kati Länsikylä "käski". (Hartiat taakse, katse ylös, olkapäät ja takaraivo kiinni seinään, toinen jalka koukkuun ja jalkapohja seinään sellaiselle korkeudelle, ettei jalka näytä olevan polvesta asti poikki).

Olin ihan hämmentynyt tästä, koska oli ihan jotain muuta kuin ne aiemmin mainitsemani itsestäni otetut harvat peruskuvat. Mutta siinä se kurssin pointti toki olikin.

16. Kuvaile kotiasi kolmella sanalla.

Tärkein paikka maailmassa.

17. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa 10 miljoonaa?

Summa on niin suuri, että ensin menisin todennäköisesti tolaltani, sitten muuttuisin varkaiden pelossa vainoharhaiseksi ja lopulta menettäisin loputkin yöuneni pähkäillessäni osaanko varmasti jakaa omaisuuteni oikein ja oikeudenmukaisesti.

18. Lempiherkkusi?

Ei tule mieleen mitään, mitä yleisesti ottaen herkuiksi mielletään. Eikä kyllä mitään muutakaan.

Paitsi että tällä hetkellä arkiaamujen erityisherkkuna on keksin tilalla sentin siivu mokkapalasta. Ei mikään säntillinen sentti, mutta kuitenkin sellainen sopivan ohut, josta ei tule äklö olo ja jonka jälkeen siivuja riittää vielä moneksi muuksikin aamuksi.

19. Mitä et osaa tehdä ilman apua?

Puhelimen Face ID:t, Mobilepayt ja monet muut sovellukset olisi varmaan jääneet asentamatta tai ainakin takkuilleet ilman poikien apua, johon turvaudun aina ennen kuin itse edes yritän.

Myös kaiken autoon liittyvän tankkausta lukuunottamatta jätän suosiolla muille. 

20. Mieleesi jäänyt YouTube-video?

Metsa Manin "Turpaan rasvaprässiltä", jonka satuin näkemään telkkarista. 

Muuten en YouTube-pätkiä katsele kuin silloin, jos kaipaan ohjevideota johonkin. 

21. Lempihedelmäsi?

Syön aika vähän hedelmiä. Marjoja sitäkin enemmän. Mutta jokaisen aamun aloitan vesilasillisella, johon puristan puolikkaan sitruunan. Ja tällä hetkellä tulee syötyä myös aika paljon satsumia. Sellaisia, joista kuori lähtee helposti irti ja joissa ei ole siemeniä. Muuten menee eniten banaaneja, joka on helppo eväs golfbägin taskussa. Ja helppo myös unohtaa sinne.

22. Mitä kaipaisit enemmän elämääsi tällä hetkellä?

Ehkä mielikuvitusta, tarmoa ja edes vähän suunnitelmallisuutta ruokakaupassa käyntiin ja ruuanlaittoon. 


Pärjään kyllä näillä suoraan kaapista lautaselle ladotuilla annoksillakin, mutta onhan se ihan eri tunne, jos on viitsinyt nähdä vaivaa tehdä ihan oikeaa ruokaa, josta riittää useammaksi päiväksi. 
Kun vaan keksisi mitä.

Kaipaisin myös rohkeutta ja päättäväisyyttä valita eteisen ja keittiön seiniin se väri, joka tässä hetkessä houkuttaa eniten. Ja energiaa mennä ostamaan maalit, kääriä hihat ja alkaa hommiin nyt kun olisi vielä aikaakin siihen.

23. Horoskooppimerkkisi ja nouseva merkkisi?

Vesimies. Nousevaa en tiedä.

24. Mikä rästiin jäänyt asia sinun pitäisi tehdä, mutta et millään viitsisi?

Kun nyt tuli mainittua se vuosia lakkoillut betonipajani, mieltä alkoi painaa se, etten ole saanut sitä siivottua. Myös olkkariin hiljattain asennetuista seinäpaneleista on vielä osa käsittelemättä, kun en ole jaksanut avata uutta purkkia. 

25. Tärkein asia, jonka olet oppinut elämäsi aikana? 

En tiedä, uskonko siihen vieläkään täysin, mutta vastaan silti, että asioilla ON tapana järjestyä. Ennemmin tai myöhemmin, paremmin tai edes jollain lailla. 

Kuuntelin myös hiljattain aivan ihanan Héctor Garcian ja Francesc Miralles:n kirjan "Ikigai. Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain". 

Siitä kirjoitin muistiin lauseen "Tämä hetki on vain nyt, eikä se toistu". Sen haluaisin sisäistää.


            31.10.2022

31.10.2022


31.10.2022


31.10.2022


31.10.2022


Kiitos Satu tästä kivasta koosteesta, jonka avulla tuli tutkailtua omia ajatuksia.

Ja mukavaa marraskuuta itse kullekin.



torstai 6. lokakuuta 2022

LOMAUTETUN LOKAKUU


Huonoja vuosia on ollut ennenkin, mutta niistä ollaan pienellä sitoutuneella porukalla sinnitelty yhdessä uskollisten asiakkaiden kanssa yli ja siitä olen sekä ylpeä että kiitollinen.

Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa kapuloita rakennusalan rattaisiin on parin viime vuoden ajan heitelty sitä tahtia, että niitä on jo paljon enemmän kuin pyöriviä osia. Viimeisenä niittinä energian hinnan nousu siihen pisteeseen, että taloprojekteja lyödään pakon edessä jäihin ja jäädään katsomaan, meneekö kaikki raha elämiseen vai palaavatko ajat sellaiselle mallille, että oman kodin rakentaminen voidaan toteuttaa tai viedä loppuun.  Asiakasmaistamme erityisesti Saksa on hyvinkin sekavassa tilanteessa, mutta ei suinkaan ainut.     

Niinpä päätettiin porukalla, että koska töitä ei tällä hetkellä liiemmin ole, on parempi, että lyödään pillit hetkeksi ainakin osittain pussiin. Raha palkkoihin kun näin yksityisyrityksessä tulee asiakkailta ja jos asiakkaat joutuvat siirtämään tilauksiaan, ei tule rahaakaan. Tätä ei julkisella sektorilla työskentelevä välttämättä tule ajatelleeksi, eikä ehkä ole tarpeenkaan, mutta välillä harmittaa törmätä ajatusmalliin, jossa kuvitellaan palkkojen tulevan yrityksen omistajien taskusta tai joltain muulta "taholta".


Muttamutta. En tiedä onko sallittua sanoa näin, mutta olen äärimmäisen helpottunut siitä, että tehtiin tämä lomautuspäätös, koska mikään ei ole niin tyhmää kuin "olla töissä" silloin kun todellista tekemistä ei ole. Joillekin se sopii ja joskus tuntuu olevan jopa tavoitekin päästä mahdollisimman vähällä, mutta kuitenkin saada täysi palkka. Itselleni se on kuitenkin mitä suurinta myrkkyä. 

Niinpä olen päättänyt nauttia tästä tilanteen sanelemasta tilapäisestä vapaudesta ja hyödyntää sitä tekemällä asioita, joille ei normaalisti ole arkena aikaa.

Töitä kylläkin hain heti ensimmäisenä lomautuspäivänäni paristakin eri paikasta, jotka olisin kokenut kivana vaihteluna omalle päätyölleni, mutta molempiin oli jo ehditty palkata tekijät. Jäin kuitenkin potentiaalisena listoille siltä varalta, että tilanne muuttuu. Kummassakin oli kyse loppuvuoden joulusesongin aiheuttamasta lisätyövoiman tarpeesta, joten olisi ajallisestikin sopinut tosi hyvin. 




Suunnitelmissa olevien tekemisten lista on pitkä, mutta aloitettiin kuitenkin ystäväni Annen kanssa laittamalla tiistaina tumput käteen ja lähtemällä Torronsuolle kirpeään syyskeliin tarpomaan.

Vaikka käyn suolla usein, en ole koskaan aiemmin kävellyt koko vajaan kymmenen kilometrin lenkkiä. 

Nyt käveltiin ja seurauksena siitä tulee suospämmiä kuvien muodossa.


Reitti kulkee osittain satumaisessa sammalmetsässä, joka laittoi kirjaimellisesti polvilleen niinkuin kauniin pehmeän sammaleen näkeminen aina tekee.




Kiivettiin lintutorniin, joka ei ollut liian korkea korkeanpaikankammoisellekaan, tiirailtiin näkymiä lasten silmien tasolle tehdyistä aukoista ja syötiin lenkkimakkaralla päällystetyt jälkiuunileivät ja palat mustikkapiirakkaa kahvin kanssa. Aiai, mutta maistui hyvälle pienessä pohjoistuulessa.


 


Siinä missä rakastan vihreää sammalta, kauniin jäkälän näkeminen on ehkä vielä erityisempää, koska sitä ei meidän lähisekametsissä juurikaan ole. 






Reitillä on vanha louhos, joka on ennakko-odotuksiin nähden kovin vaatimaton, eikä sitä juurikaan edes erota muusta maastosta. Itse kun ainakin oletin päätyväni johonkin valtavalle kuopalle, jonka seinämilllä voi nähdä arvokkaita kivilajeja. Niitä en siellä louhoksen kohdalla erottanut yhtään, mutta myöhemmin päädyttiin polulla paikkaan, jossa oli muutamia tällaisia kauniita lohkareita. Voin muistaa louhoksella lukemani taulun kuvatekstin väärin, mutta olisikohan ollut valkokvartsia? Kaunista joka tapauksessa ja ihan kimalteli auringonvalossa, jota tosin ei näihin kuviin sattunut. 





Sammalta, sammalta, enemmän sammalta..




Torronsuo on Suomen syvin suo. Ei tee mieli molskahtaa pitkospuilta sivuun, vaikka enimmäkseen näyttääkin suht kuivalta ja vain paikoin on näitä kuvan kaltaisia suonsilmiä näkyvissä. 




Työkkäristä soiteltiin eilen ja omalle kohdalleni sattunut virkailija oli erittäin mukava, ajan tasalla oleva henkilö, jonka kanssa käytiin tilanteeni läpi. Samoin kuin velvollisuuteni työttömänä työnhakijana. Viimeksi mainittu on päivärahan saannin edellytys huolimatta siitä, että olen osan viikosta töissä ja vain osan lomautettuna.

Nyt keskityn kliseisesti nauttimaan hetkistä ja koitan olla potematta huonoa omaatuntoa siitä, "etten tee mitään", koska tilanne ei ole itse aiheutettu. Silti tuntuu vähän hölmöltä olla kotona verkkarit jalassa, kun mies tulee töistä. Joskin olen aika usein muulloinkin, jos olen jäänyt tekemään hommia kotitoimistoltani käsin.

Eilen alkoi neljän illan mittainen "Kuvataan kännykällä"-kurssi, jolta sain heti ensimmäisellä kerralla niin paljon enemmän uutta oppia kuin olin ajatellut saavani koko aikana. Mutta palailen siihen myöhemmin. Nyt koitan jälleen pitää tekstin lyhyenä. Kuvien määrää sen sijaan en rajoittanut. Ainakaan kovin paljon :).


perjantai 30. syyskuuta 2022

SE MIHIN KESKITTYY, SE LISÄÄNTYY?

Testasin ajatusta tänä aamuna, kun ei oikein meinannut sängystä nouseminen napata normaaliin malliin. 

Nukuin pitkästä aikaa kehnosti ja aamulla, kun kello soi, teki mieli vaan haudata se johonkin syvälle ja kaivautua itse takaisin peiton alle. Etenkin kun verhojen raosta ei pilkottanut yhtään valoa. 

Makasin hetken aikaa silmät kiinni ja mietin, että en jaksa, en pysty, en kykene, eikä varsinkaan kiinnosta nousta ylös, vaikka tiesinkin, että jos en kohta nouse, joudun tinkimään rauhallisesta aamupalasta ja töihin suoriutumisesta, enkä tykkää itseaiheutetusta kiireestä yhtään.

Kokeilin kääntää ajatuksen siihen, että tänään on perjantai ja kiva viikonloppu tiedossa. Ja maanantaista lähtien mahdollisesti myös tavallista enemmän töiden ulkopuolista aikaa käytössä asioihin, joiden keskeneräisyys häiritsee.

Napsautin valot päälle, siristelin silmät, nousin ylös, tein parit perusvenyttelyt ja muutamat kyykyt (muuten menee aamu köpöttelyksi), availin pimennysverhot ja sälekaihtimet, laitoin pari ikkunaa hetkeksi auki ja kappas vaan, väsymys vaihtui virkeyteen ja mielikin tuntui toiveikkaalta. 

Eihän kaikki aina näin helposti käy, mutta koen kyllä olevani peruspositiivinen tai vähintään perustyytyväinen, mieluummin hyvään keskittyvä ihminen, enkä halua takertua tai varsinkaan jäädä junnaamaan mihinkään negatiiviseen. Sitä kestän aina vaan huonommin ja huonommin myös muilta. Mies sen jo tietääkin.. 

Tottakai huonojakin fiiliksiä tulee ja menee, mutta viisaus piilee siinä, että ymmärtää päästää niistä ajoissa irti. 

Kotona meillä on sellainen kirjoittamaton sääntö, että jos joku asia alkaa liikaa hiertää, kannattaa  valittamisen sijasta hetki miettiä, voiko itse tehdä asialle jotain. Jos voi, silloin vaan yksinkertaisesti tekee ja jos ei viitsi tai halua, ainakin lopettaa turhat jupinat, joista kärsii myös ympäristö. 

Ja jos taas toteaa, ettei itse voi asiaan mitenkään vaikuttaa, on parempi olla  myrkyttämättä  mieltänsä ja tuhlaamaatta energiaa asian vatvomiseen. Etenkin, jos aihe ei ole erityisen merkityksellinen. 

Kohtapuoliin ajankohtaisena esimerkkinä tästä toimii hyvin siirtyminen kesäajasta takaisin alkuperäiseen aikaan ja sitä seuraava ikuinen kiistely kesä- ja "talviajan" paremmuudesta. Samoin kuin tunne pimeyden lisääntymisestä, vaikka totuus on se, että pimeän määrä on meillä vuodessa suht vakio, riippumatta siitä missä asennossa viisarit on. Ei meistä varmaan kovin moni kuukausitolkulla jatkuvasta pimeydestä nauti, mutta helpommalla pääsee, jos ei anna sille liikaa valtaa, vaan keskittyy muihin juttuihin. Todellinen syysmasennus tai muu sen kaltainen on tottakai asia erikseen.




Näissä parissa kuvassa on siivu omaa mielenmaisemaani. Otin ne vakiolenkilleni sijoittuvan kävelysillan alla.

Sillan betoniseinä on yleensä "koristeltu" erinäisillä graffiteilla, joita tässä oli selvästi hiljattain pesty pois niin, että jäljellä oli vaan häivähdys väreistä. Oli mielestäni niin rouhean kaunis tausta tuolle yksinäiselle mille lie talventörröttäjälle, että piti ihan pysähtyä. Muutamien ohikulkijoiden ilmeestä näki, etteivät varmaan oikein ymmärtäneet, mitä tässä näin, mutta itse en melkein malttanut jatkaa matkaa, vaan tuijottelin tätä kaunista yksityiskohtaa, josta voisin teettää vaikka taulun.



Siinä missä jaksan huonosti jatkuvaa negatiivisuutta, sama koskee epäaitoa pakkopositiivisuutta. Sellaista, jossa väkisin koitetaan kuitata itse kunkin elämässä väistämättä eteen tulevat murheet ja todelliset vastoinkäymiset vaikkapa lausumalla murehtijalle jotain "Mutta onneksi kuitenkin...."-tyyppistä. Tai "Mitä sitä suret, ota pulla".  Sellainen ei auta ketään.

Googletin tuota otsikon lausetta ihan mielenkiinnosta ja klikkasin tähän lyhyeen tekstiin ja videonpätkään, joiden sisällöstä tykkäsin. Jos aivotutkijat ovat pystyneet todistamaan, että omalla tietoisella ajattelullaan voi jopa rakentaa aivojaan fyysisesti uusiksi, olen enemmän kuin valmis jatkamaan valitsemallani tiellä. Välillä kun tuntuu, että pää joutaisi jo vaihtoon.


PS. Olen suorastaan ylpeä, että pystyin kerrankin pitämään suoraan päästä suoltamani tekstin näinkin lyhyenä.
 Asiaan toki vaikutti sekin, että aikaa lounastauolla oli rajallisesti ja hyvä niin.

torstai 22. syyskuuta 2022

MIHIN KAIKKEEN AIKA RIITTÄÄ ?

Vastausta tulee toisinaan pohdittua jo koko loppuelämän kannalta, mutta koska minä sen enempää kuin kukaan muukaan en (onneksi) voi etukäteen tietää, paljonko vuosia, kuukausia, viikkoja tai päiviä on tarkkaan ottaen jäljellä, on parempi pysytellä ihan vaan tämänhetkisessä elämässä. Pysyy pää paremmin kasassa.

Ajankulku tuskin on nopeutunut, vaikka aika usein siltä tuntuukin, koska nykyään en läheskään aina saa sovitettua päiviini kaikkea sitä mitä haluaisin. Lienenkö siis itse muuttunut hitaammaksi vai onko kaikkea mieluisaa tekemistä vaan niin paljon, että osa jää pakosti jonkun muun jalkoihin? Luulisin, että vastaus molempiin on kyllä.

Tällä hetkellä on vaikea löytää järkevää aikaa esimerkiksi tähän blogikirjoitteluun, vaikka päässä on paljon aiheita ja rullissa kuvia, joita olisi kiva tänne talletella. 



 

Hoksatakseni mihin aika hukkuu, otin pari ihan tavallista päivääni tarkasteluun.

Kelloni soi aamulla 7.28 (jää parin minuutin loikomisvara), mutta koska olen viime aikoina nukkunut poikkeuksellisen hyvin (kopkop), saatan herätä virkeänä jo ennen kuutta. Sinnittelen silti ainakin seiskaan asti sängyssä. Kuuntelen vaikka äänikirjaa tai jotain rauhallista "meditaatiomusiikkia", eikä haittaa vaikka nukahtaisin uudelleen, koska kello kuitenkin herättää.

Aamutoimiin venyttelyineen ja "kaunistautumisineen" (joka tarkoittaa lähinnä kasvojen pesua niin kylmällä vedellä kuin hanasta lähtee, muutamaa tavaksi tullutta kasvojoogarutiinia, voiteiden levitystä ja parin paplarin kiertämistä hyvinkin aamupalan aikana kuivuvaan hentoon tukkaani) ei kovin montaa minuuttia mene, mutta rauhalliselle aamupalalle ja lehden lukemiselle haluan varata reilusti aikaa, koska inhoan aamukiirettä.  




Selailen usein aamuisin hetken myös tuttujen tuoreimpia Instagram-päivityksiä, mutta viime aikoina ne on syrjäyttänyt ihan hitsin mielenkiintoinen kirja, jonka lukemista en malttaisi lopettaa. 
Aihe oli itselleni alunperin ajankohtainen mystisesti koholla olleiden (ovat sitä osin edelleen) maksa-arvojeni vuoksi, mutta kirjassa on todella paljon saarnaamatta kirjoitettua helppotajuista asiaa, joka ainakin itselleni on antanut ihan älyttömän paljon uutta ajattelemisen aihetta ja tietoa. Jos nyt ylipäätään olen koko maksaa ikinä aiemmin miettinyt, niin korkeintaan olen ajatellut, että no maksa nyt on vaan maksa, joka hoitaa hommiaan maailman tappiin. Paitsi jos ihminen sattuu pilaamaan sen juomalla niin paljon, että se jossain vaiheessa pettää ja se on sitten soromnoo. Mielikuva pitää toki edelleen osin paikkansa, mutta ymmärrykseni siitä, kuinka suuri merkitys maksan hyvin- tai pahoinvoinnilla on mitä moninaisimpiin fyysisiin ja jopa psyykkisiin oireisiin, suhtaudun kyseiseen ihmiselämän kannalta välttämättömään ja tärkeään elimeen ihan toisenlaisella kunnioituksella. Mutta älkää peljätkö, en aio alkaa paasaamaan aiheesta, vaan annan ainoastaan erittäin lämpimän suositukseni kirjalle. Omani sain kirjastosta ilahduttavan lyhyellä jonotusajalla.



Työt aloitan yleensä ysiltä, joten ehdin aamulla hyvin kävellä vähintään vartin happilenkin kuvassa takapihamme taustalla häämöttävässä metsikössä. 
Ellen sitten satu menemään pyörällä töihin niinkuin usein teen, jos menen varsinaiselle toimistolle. 


Ostin tuon tiimalasin kauan sitten lähinnä koristeeksi, mutta kääntelen sitä kotitoimistolla, että muistan nousta edes tunnin välein jaloittelemaan. On kyllä ihme kapistus, kun hiekka valuu aina ihan täsmälleen tasan tunnin (olen kellottanut sen useampaan otteeseen, koska en meinaa uskoa).


Työpöydän äärestä pyrin poistumaan neljän aikoihin, jos mahdollista. Sen jälkeen syön päivän toisen ruuan ja huilaan hetken. En nuku, mutta makoilen edes muutaman minuutin paikallani joko ihan vaan hiljaisuudessa tai jälleen sitä rauhallista musiikkia kuunnelleen. On jotenkin tärkeä siirtymä, mutta kauaa en pysty olemaan paikallani, koska on pakko päästä ulos. Olen raitisilmariippuvainen ihminen ja ulkoilu on prioriteettilistani kärjessä jokaikisenä päivänä, vuodenajasta ja keleistä riippumatta.




Pari pikaruokaa á la Annukka. Valmistusaika alle 10 minuuttia. 
Yllä loimulohta (valmis pala), pannulla käänneltyä fenkolia ja pinaattipastaa. Alla broileria, parsakaalia, ja samaista pinaattipastaa, jonka päälle lorautin vähän oliiviöljyä ja murustelin fetaa. Muuten on aika kuivakkaa.




Nyt kun kotigolfkenttä on vielä lokakuun loppuun asti auki ja kausimaksu sinne asti maksettuna, tulee aika usein lähdettyä lenkin sijasta puolikkaalle pelikierrokselle, johon matkoineen menee kolmisen tuntia. 



Syksyllä pelikelit on usein parhaimmillaan. Kuulasta, raikasta ja etenkin iltaisin usein myös ihmeellisen tyyntä. Toki sadettakin on saatu tämän tästä, mutta sitä varten on varusteet ja aikansa kun sateessa talsii, sitä ei enää oikein edes huomaa.




Sateen jälkeinen hetki ennen seuraavaa sadetta. 
Kuvassa näillä iltakierroksilla useimmiten seurana oleva mies (oma).

Kentältä palatassa kello on useimmiten jotakuinkin kahdeksan ja suihkun jälkeen tulee jo värkkäiltyä iltapalaa, jota syön samalla, kun katson puoli ysin uutiset, joista ukkelin kanssa naureskellaan tulleen liki päivän päätapahtuma. Muita uutisia en katso.

Sen jälkeen ei kovin kummoisia puuhia tule enää aloiteltua, koska jää kesken kuitenkin. Lueskelen ehkä (maksa)kirjaa tai lukuisia lukemattomia lehtiäni tai katselen jotain harmitonta sarjaa suunnilleen kymppiin asti, jolloin siirrynkin jo sänkyyn kuuntelemaan äänikirjaa. Tällä hetkellä on meneillään ruotsalaisten naiskirjailijoiden dekkarit, joihin olen tykästynyt. 

Laitan kirjan sammumaan yleensä puolen tunnin uniajastimella ja silti käy aina niin, että nukahdan ennen sitä ja havahdun parin tunnin päästä siihen, että kuulokkeet painaa korvia, enkä ole yhtään kärryillä kirjan tapahtumista. 

Siinäpä ne työpäivän jälkeiset tunnit sitten kuluikin. Salilla en ole jälkeen kesäloman käynyt, mutta meneillään on kuukauden mittainen treeniohjelma, jonka vaihtelevat jumpat, venyttelyt tai lihaskuntotreenit  pystyn sovittamaan aamuun, työpäivän (ruokatauon) lomaan tai sen jälkeen. 


Valitettavasti ei ole näin kivaa jumppacorneria kotona, vaan kuva on salin nurkasta. 


Ruokakaupassa käyn joko töistä tai kentältä palatessa kotimatkalla. Erikseen en lähde, jos ei ole ihan pakko. Kertoo siitä, kuinka paljon tykkään kauppareissuista. Suunnilleen yhtä paljon kuin ruuanlaitosta.

Vaihtoehtoinen ilta töiden jälkeen kuluu useimmiten jommallakummalla puolentoista tunnin mittaisista vakiolenkkireiteistäni.

Olen myös alkanut yhdistämään ulkoiluun reittien varrelle ripoteltuja kuntoiluvälineitä. Yksin harvemmin jään niihin tempomaan, mutta jos sattuu olemaan mies matkassa, on kivempi. Erityisesti  viime viikonlopun "kahvakuulalöytö" ilahdutti. Niiden pariin palaan varmasti. (Suttuiset kuvat on kaapattu miehen ottamalta videolta, mutta ajatus on tärkein).






Näinä iltoina jäisi aikaa kirjoitella, mutta olen todennut, että jos kirjoitan illalla, teksti jää herkästi pyörimään päähän ja saatan sängyssä miettiä jotain jonninjoutavaa yksittäistä lausetta, jota tekee mieli nousta korjaamaan. Parempi siis turvata yöunet tekemällä jotain muuta, joka viime aikoina on ollut lähinnä olohuonerempan jälkeistä siivoilua ja kaappien sisällön karsimista, joka hyydyttää, jos sitä tekee liikaa kerralla. Olen kuitenkin jo nyt tosi tyytyväinen  karsimisiini ja ennnenkaikkea olkkarin kauniiseen sormipaneliseinään, jota sohvalla istuessani ihailen. Vielä kun saan verhot, maton ja muut puuttuvat palaset paikalleen, toivon että saisin jonkun kivan kuvan tännekin aikaiseksi. Ennenkuin valon puute asettaa liikaa haasteita.

Viikonloputkin tulee pyhitettyä enimmäkseen ulkoilmaelämälle, enkä yleensä avaa silloin konetta ollenkaan. Johtuen pitkälti siitä, että kökin koneella töissä kaiket päivät, mutta myös siitä, että vielä riittää ulkona mielekästä tekemistä ja kauniita puitteita. Jahka syksy tästä etenee kohti loskakelejä, tilanne todennäköisesti muuttuu.




Houkuttelin miehen sunnuntaina mukaan Torronsuolle, jossa en ole käynyt jälkeen alkukesän, enkä uskaltanut yksin lähteä, koska jäi kammo parin edellisen syyskuisen käynnin kyykohtaamisista. Hrrrr. Nyt oli sen verran kylmä aamu, että laskeskelin mahdollisten eteentulevien käärmeiden olevan sen verran kankeita, että ehdin poistua paikalta. Ei onneksi tarvinnut.
 




En ole koskaan aiemmin uskaltautunut kiipeämään suon näkötorniin, vaikka se on vaan vajaat parikymmentä metriä korkea. Kuvassa on viimeinen pätkä, jonka alaosaan asti olin ukkelin kannustamana kaiteisiin takertuen hiippaillut ja johon meinasin jäädä.




Uskaltauduin kuitenkin ylös, vaikka korkeanpaikankammoisen jaloista vähän suonta vetikin.

Maisema ei ollut ehkä niin hieno kuin olin uumoillut, koska etualan puut peittivät karun kauniin suo-osuuden, mutta kannatti silti kiivetä. Ja haaveena on nähdä sama maisema joskus joko aikasin aamu-usvan tai vaihtoehtoisesti auringonlaskun aikaan. 




Saatiin myös kodin sokkeliremontti ja erinäiset ulkomaalailut parina viikonloppuna päätökseen hyvän sään aikana. 


Kuva on otettu helteisenä elokuun viimeisenä sunnuntaina. Mies olisi halunnut mennä pelaamaan ja aikansa mutisi, kun pyysin mukaan maalaamaan, mutta lopulta suti selkä märkänä menemään, eikä olisi halunnut lopettaa, vaikka kaikki oleellinen tuli tehtyä. Jouduin lopulta toppuuttelemaan, ettei innostu laajentamaan urakkaa liikaa. 

Vielä kun saisin aikaiseksi rehata kaikki talon vierustoilta siirtämäni suuret kivet takaisin paikoilleen ja ehkä istutettua hivenen jo väsähtäneen valtavaksi kasvaneen ovenpielen petunian tilalle jotain vähän syksyisempää kaunista, olisin kovin tyytyväinen. Joskin olen jo nyt, koska rapistuneen näköinen sokkeli sai koko talon näyttämään huonokuntoiselta, vaikkei sitä ole. 


Ennen-jälkeen.

Mies lohkaisi pari talvea sitten talon kulmasta palan, kun pyysin lapioimaan märät ja painavat lumet sokkelin ympäriltä. Ei ollut tahallinen teko, mutta on kaikissa toimissaan niin tehokas, että aina on pieni riski siihen, että jotain ylimääräistä tapahtuu :).

Keramiikkakurssi alkoi viime viikolla ja se tulee viemään tiistai-illat kokonaan. Ja lokakuun alusta alkaa niitä aiemmin mainitsemiani valokuvauskursseja niin, että parhaimmillaan kurssi-iltoja on kolme viikossa. En muista kuinka pitkään, mutta sen verran sentään muistan, että keramiikkahommat loppuu vasta huhtikuussa, jolloin todennäköisesti loppuu jo intokin.

Aikomukseni tehdä tänä vuonna kurssilla "jotain suurta" on toistaiseksi lähtenyt liikkeelle niin, että olen tehnyt pari pientä kynttilänjalkaa ja pari pientä maljakkoa. Joskin savi on vasta kuivumisvaiheessa ja viikon päästä näen, ovatko pysyneet muodossaan. Elän siis jännittäviä aikoja :).



Tätä olen nyt kirjoitellut muutamana päivänä pienissä pätkissä, joka ei ole itselleni oikein toimiva tapa, koska aina pitää palata alkuun tarkistamaan, mitä on jo kirjoittanut ennenkuin voi jatkaa. Ja vaikka kuinka yrittäisin, en vaan näytä pystyvän lyhentämään tekstejäni, vaikka se yhdistettynä jonkunmoiseen säännöllisyyteen saattaisi ratkaista aikaongelman. 

En tiedä, onko tässä nyt mitään sen kummempaa lopputulemaa, mutta siinä missä itselleni meinaa olla vaikeaa uskoa, kun joku kertoo, ettei minkäänlaiselle liikunnalle jää aikaa, samainen joku saattaa miettiä, miksen minä muka kerkiä somen pariin. 

Priorisoinnista on molemmissa tapauksissa kyse ja hyvä niin. Tärkeintä kai on käyttää aikansa niihin asioihin, jotka itse kokee itselleen parhaaksi. Ja olen edelleen sitä mieltä, että ihminen löytää kyllä normielämässä aikaa sille, minkä kokee riittävän tärkeäksi. Itselleni työn ja muiden velvoitteiden ulkopuolisessa tärkeysjärjestyksessä ajankäytön ykkösenä on riittävä yöuni tai ainakin mahdollisuus sille, ulkoilu, mielellään edes vähäinen muu liikunta ja ajoittain myös mahdollisuus täydelliseen hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Asialliset hommat tottakai erikseen ja joku roti se on hyvä olla kotihommissakin, mutta näin kaksin asuen ei niissäkään kovin kummoista tekemistä ole. Etenkin jos on oppinut sietämään ajoittaista epäjärjestystä, narulla kaappiin pääsyä odottavaa pyykkiää tai muuta arkista, johon käytetty aika on pois jostain muusta, joka sillä hetkellä antaa enemmän. 

Some on omissa päivissäni häviävän pienessä roolissa. Joskin samalla omalla tavallaan hyvinkin tärkeässä, koska ilman vaikkapa tätä pientä blogiani tai Instagram-tiliäni, jonka viimeisin kuva on noin vuoden takaa, en olisi ehkä koskaan saanut mahdollisuutta tutustua ihmisiin, joihin olen jomman kumman kautta tutustunut. Elämäni olisi montaa ajatustenvaihtoa, viestiä ja kohtaamistakin köyhempi ja se olisi iso sääli.  Siksi yritän järjestellä päiviäni niin, että ehtisin tänne useammin. Niin omien kuin muidenkin tekstien pariin. Mielessä on jopa käynyt, että alkaisin hyödyntämään aamun aikaisia tunteja ja kirjoittelisin Annukan Aamupostia :). Ajatuksena kiva, mutta toteutuksesta ennakoin ontuvaa, koska ihan niin virkku en ole, että vuoden pimeimpinä aikoina kukkuisin kuudelta hereillä. Vaan voihan sitä haaveilla.