Sanotaan, että aika on suhteellinen käsite.
Ei ole tullut asiaa sen kummemmin ennen mietittyä, mutta viime päivinä sitäkin enemmän.
Reilu viikko sitten vielä hehkutin kuinka tuntui siltä, että olen yhtäkkiä saanut käyttööni ihan älyttömän paljon aikaa, jonka voin viimeinkin käyttää kaikkeen siihen, mistä olen jo pitkään haaveillut.
Seuraavassa hetkessä kaikki se kuitenkin otettiin ennalta-arvaamatta pois ja tuntui, että aika lakkasi paremminkin kokonaan olemasta.
(Allaoleva kuva on hämäystä, koska halusin, ettei kukaan säikähdä sitä mitä tuleman pitää. Siitä kun en sen paremmin vielä tiedä itsekään, mutta kai se tässä kirjoittaessa selviää).
(Allaoleva kuva on hämäystä, koska halusin, ettei kukaan säikähdä sitä mitä tuleman pitää. Siitä kun en sen paremmin vielä tiedä itsekään, mutta kai se tässä kirjoittaessa selviää).
Joskus aika on pitkää ja joskus se kuluu ihan liian nopeasti.
Pohdin pitkään, laitanko tätä kuvasarjaa tänne koskaan vai en, mutta tuntuu, että se on pakko tehdä ihan vaan oman itseni takia, että kenties joskus pääsen asian yli. Ja osittain olen jo päässytkin.
Tämä ei ole mikään draamasarja, enkä hae tällä ylimääräistä huomiota, enkä varsinkaan sääliä. En myöskään halua, että kukaan tuntee oloaan kiusaantuneeksi katsoessaan kuvia, jotka eivät ole kauniita.
Tämä on nyt vaan tapahtuma meidän perheen elämässä, eikä sitä voi enää perua. Mutta uudelleenrakentaa onneksi voi.
Kuvia on paljon, mutta jätin niistä jälljelle vain osan, joka sekin voi olla liikaa.
Mutta näistä nyt kuitenkin ehkä saa käsityksen siitä, kuinka pitkiltä minuutit voivat tuntua ja toisaalta kuinka paljon niiden aikana oikeasti tapahtuu.
Ensimmäinen kuva on otettu neljä minuuttia sen jälkeen, kun viime keskiviikko-iltana soitin hätäkeskukseen ja sain kuulla, että naapurikadulta oli tehty vastaavanlainen hälytys muutama minuutti sitten.
Luulin, että naapurissakin palaa ja ehdin jo ohikiitävän hetken ajatella, että kyseessä on joku tuhopolttaja, mutta naapuri olikin soittanut keskukseen meidän puolestamme. Oli ollut kuitenkin sen verran paniikissa, että antoi vahingossa oman osoitteensa.
Itse katsoimme miehen kanssa kaikessa rauhassa telkkaria kahdessa eri kerroksessa, eikä kumpikaan meistä olisi tiennyt omalla pihalla tapahtuvasta palosta mitään, ellei hätääntynyt koiranulkoiluttaja olisi tullut soittamaan ovikelloa ja kertomaan, että meillä palaa. En oikein pysty kuvailemaan sitä epäuskon tunnetta, kun ajattelin, että ovikellon soittaja hourailee, mutta samalla näin, että piharakennuksen räystäiden alta löi liekkejä ja savua koko katon mitalta.
Klo 20.58 (Juuri hetki ennen tätä 18-vuotias vasta ajokortin saanut nuorempi poikamme juoksi kielloistani huolimatta katokseen ja ajoi auton sieltä turvaan. Heti sen jälkeen alkoi katosta tippua palavia laudanpalasia)
Klo 20.59 palokunta saapuu paikalle viisi minuuttia soittoni jälkeen.
20.59
Klo 21.02 letkut ovat olleet pari minuuttia viritettyinä valmiiksi, mutta niistä ei tule vettä.
Klo 21.03.
Klo 21.05. Edlleenkään ei saada vettä, koska paloauton tietokonejärjestelmässä on häiriö. Voin uskoa tietäväni, miltä palomiehistä tuntuu seistä tässä ja odottaa.
Klo 21.05. Ei tunnu enää kovin turvalliselta seurata näkymää vierestä.
Klo 21.05
Edelleen 21.05
Klo 21.06. Järjestelmä ei vieläkään toimi.
Klo 21.06
Klo 21.08 saadaan elämäni pisimmän yhdeksänminuuttisen jälkeen ensimmäinen vesisuihku.
Klo 21.08
Klo 21.15. Jossain vaiheessa paikalle oli tullut lisää väkeä.
Alla vanhempi poika seuraa surullisena tilannetta.
Toimi auton pelastaneen pikkuveljensä lailla sankarillisesti ja kävi (kielloistani huolimatta) ohjeistamassa palomiehiä pannuhuoneen ja öljysäiliön sijainnista.
Klo 22.02.
Klo 22.35. Paikalle tilataan purkukalusto nostamaan katto pois paikoiltaan.
Alempi kuva on jotenkin niin pelottava, etten oikein edes halua katsoa sitä.
En oikeastaan edes jaksa enää kirjoittaa sitä tähän, mutta tuntuu mielestäni käsittämättömältä, että on olemassa kalustoa, jonka sammutusjärjestelmä on pelkän tietokoneen varassa ilman mitään varajärjestelmää.
En moiti palomiehiä, koska he eivät voineet vialle mitään ja näin, että kärsivät tilanteesta yhtälailla. Sanoivat antaneensa valmistajalle palautetta, koska harjoituksissa oli käynyt samalla tavalla jo useampaan otteeseen, mutta valmistaja oli ilmoittanut, että systeemi on aukoton.
Me olimme kuulemma ensimmäiset, joiden kohdalle vika sattui tositilanteessa ja aiheutti yhdeksän minuutin viivästyksen, jonka aikana ehti tapahtua todella paljon.
Vaikka päivystävä palomestari (voi olla, että menee nimike väärin) sanoi, että viivästys ei vaikuttanut lopputulokseen, en sitä voi ihan purematta niellä. Etenkin kun olen saanut asiaan toisenkinlaisen näkemyksen 30 vuotta alalla toimneelta ammattimieheltä, johon luotan kuin kiveen.
Kunhan jaksan, kirjoitan tästä meidän tapauksesta raportin pelastustoiminnasta valtakunnan tasolla vastaavalle henkilölle. Ihan vaan siksi, että järjestelmälle on mielestäni tehtävä jotain.
Kyseessä olisi voinut olla meidän tai jonkun muun koti, jossa olisi pahimmassa tapauksessa ollut ihmisiä pelastettavana, ja silloin yhdeksän minuuttia on liikaa.
Valvoin koko yön ja kävin vähän väliä tarkistamassa, ettei missään enää kyde mitään. Pieneksi hetkeksi aamuyöllä torkahdin ja ehdin jo toivoa, että kaikki oli pelkkää pahaa unta, mutta ikävä kyllä ikkunan takana odotti melko lohduton näky.
Ymmärrän, että ulkopuoliset haluavat lohduttaa sanomalla että "No onneksi se oli vaan maallista", mutta kaikkeen mikä omaan kotiin liittyy, liittyy myös paljon tunteita ja asioita, joita ei voi koskaan rahalla korvata. Niin tässäkin tapauksessa. Sen lisäksi, että olen itse koko rakennuttamisurakan suunnittelutuksesta ja maanrakennustöistä lähtien lopputarkastuksiin asti hoitanut, ja pelkkä ajatus siitä, että joudun tekemään kaiken uudestaan lisättynä purku-urakan ja lupien järjestämisellä, löi kyllä mielen matalaksi ja tuntui, etten pysty sellaista lastia harteilleni enää millään toistamiseen ottamaan.
Palon syy ei koskaan selvinnyt ja tuskin tulee koskaan selviämään. Tai ainakaan minä en ymmärrä, miten, kun sitä ei ole kukaan käynyt enää sen koommin tutkimassa.
Mutta:
Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen vakuutusyhtiön tarkastaja kävi lopulta maanantaina paikalla ja poisti puolessa tunnissa kaiken sen valtavan rintaa puristaneen ahdistuksen määrän, joka meinasi jo käydä sietämättömäksi.
Tarkastaja oli kerrassaan ihana sympaattinen ja empaattinen mies, joka sanoi, että meillä ei ole mitään hätää, koska rakennus oli vakuutettuna täydestä arvostaan.
Hän myös kertoi miten prosessi lähtee etenemään ja laittoi asiat heti rullaamaan.
Lyhykäisyydessään meille siis rakennetaan uusi yhtä hyvä rakennus tilalle, ilman että meidän tarvitsee itse huolehtia käytännössä mistään.
Taas pystyy hengittämään ja olemaan iloinen. Ja paistaahan se päivä kaiken rojun takaa kuitenkin. Taustalla muutaman metrin päässä liekeistä sijaitseva rakas koti, joka säilyi vahingoittumattomana.
Ja lopuksi seuraa vielä yksi aikaan liittyvä asia.
Jos keskiviikkoillan yhdeksän minuuttia kestivät ikuisuuden, niin miten voi olla mahdollista, että yhdeksän kokonaista vuotta elämästä on lipunut ohi niin nopeasti etten edes ymmärrä.
Tajusin sen, kun katsoin poikaani, joka keväällä 2005, kun piharakennusta alettiin tekemään, istui pikkuveljensä kanssa rakennustelineillä ja söi jäätelöä. Ja nyt tästä ihanasta pojasta on kasvanut ammattimies, joka purkaa palossa vain vähän vaurioituneen lämmitysjärjestelmän putkistoa, että voidaan siirtää öljykattila ja -säiliö rakennustöiden ajaksi turvaan.
Samaiset veljekset kysyivät rakennuksen perustuksia varten kaivetun montun nähdessään, että "Onks meidän äiti pakko tehdä se autotalli, kun tähän sais hirveen hyvän uima-altaan..?"
Voi olla, että olis ollut viisasta kuunnella poikia, niin ei oltaisi nyt tässä tilanteessa.
Liittynee ikään, mutta viimeistään nyt ymmärrän, että ihan oikeasti koskaan ei voi tietää, onko aikaa paljon vai vähän. Ja silloin kun sitä vielä on, on parasta käyttää se viisaasti.
Päätin myös, että omalla kohdallani purnaaminen vakuutusmaksuista päättyi eilen.
Aina välillä kuulee jonkun sanovan, kuinka laittamalla nekin rahat säästöön, jotka muuten käyttäisi vakuutuksiin, voi säästöillään korvata mahdolliset vahingot. Hyvä jos niin on, mutta meidän tapauksessamme olisi pitänyt säästää vakuutusmaksuja vielä seuraavat 194 vuotta, että olisimme saaneet kasaan kasaan summan, joka tarvitaan uuden rakentamiseen.
Olen pahoillani, että tästä ei tullut kevyt ja iloinen vapputarina. Ja samalla pahoittelen, etten ole pystynyt viime aikoina postauksianne lukemaan.
Haluan, että kaikki saavat täysillä iloita kaikista niistä asioista, jotka itselle ovat juuri sillä hetkellä tärkeitä, enkä halua olla ilonpilaaja tai toisaalta tuntea omaa oloani katkeraksi.
Reilu viikko sitten tyynyjen väreillä oli väliä. Nyt ei niinkään, mutta kunhan taas siihen asti päästään, niin elämä on silloin viimeistään mallillaan.
Mukavaa vappua ja kaikkea muutakin hyvää teille kivat ystävät. Eikä tarvi toivottaa takaisin, koska meillä se on vaan yksi nokinen päivä muiden joukossa. Tosin omalla tavallaan monia muita aiempia rikkaampi.
Palon syy ei koskaan selvinnyt ja tuskin tulee koskaan selviämään. Tai ainakaan minä en ymmärrä, miten, kun sitä ei ole kukaan käynyt enää sen koommin tutkimassa.
Mutta:
Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen vakuutusyhtiön tarkastaja kävi lopulta maanantaina paikalla ja poisti puolessa tunnissa kaiken sen valtavan rintaa puristaneen ahdistuksen määrän, joka meinasi jo käydä sietämättömäksi.
Tarkastaja oli kerrassaan ihana sympaattinen ja empaattinen mies, joka sanoi, että meillä ei ole mitään hätää, koska rakennus oli vakuutettuna täydestä arvostaan.
Hän myös kertoi miten prosessi lähtee etenemään ja laittoi asiat heti rullaamaan.
Lyhykäisyydessään meille siis rakennetaan uusi yhtä hyvä rakennus tilalle, ilman että meidän tarvitsee itse huolehtia käytännössä mistään.
Taas pystyy hengittämään ja olemaan iloinen. Ja paistaahan se päivä kaiken rojun takaa kuitenkin. Taustalla muutaman metrin päässä liekeistä sijaitseva rakas koti, joka säilyi vahingoittumattomana.
Ja lopuksi seuraa vielä yksi aikaan liittyvä asia.
Jos keskiviikkoillan yhdeksän minuuttia kestivät ikuisuuden, niin miten voi olla mahdollista, että yhdeksän kokonaista vuotta elämästä on lipunut ohi niin nopeasti etten edes ymmärrä.
Tajusin sen, kun katsoin poikaani, joka keväällä 2005, kun piharakennusta alettiin tekemään, istui pikkuveljensä kanssa rakennustelineillä ja söi jäätelöä. Ja nyt tästä ihanasta pojasta on kasvanut ammattimies, joka purkaa palossa vain vähän vaurioituneen lämmitysjärjestelmän putkistoa, että voidaan siirtää öljykattila ja -säiliö rakennustöiden ajaksi turvaan.
Eihän tässä voi muuta olla kuin onnellinen.
Samaiset veljekset kysyivät rakennuksen perustuksia varten kaivetun montun nähdessään, että "Onks meidän äiti pakko tehdä se autotalli, kun tähän sais hirveen hyvän uima-altaan..?"
Voi olla, että olis ollut viisasta kuunnella poikia, niin ei oltaisi nyt tässä tilanteessa.
Liittynee ikään, mutta viimeistään nyt ymmärrän, että ihan oikeasti koskaan ei voi tietää, onko aikaa paljon vai vähän. Ja silloin kun sitä vielä on, on parasta käyttää se viisaasti.
Päätin myös, että omalla kohdallani purnaaminen vakuutusmaksuista päättyi eilen.
Aina välillä kuulee jonkun sanovan, kuinka laittamalla nekin rahat säästöön, jotka muuten käyttäisi vakuutuksiin, voi säästöillään korvata mahdolliset vahingot. Hyvä jos niin on, mutta meidän tapauksessamme olisi pitänyt säästää vakuutusmaksuja vielä seuraavat 194 vuotta, että olisimme saaneet kasaan kasaan summan, joka tarvitaan uuden rakentamiseen.
Olen pahoillani, että tästä ei tullut kevyt ja iloinen vapputarina. Ja samalla pahoittelen, etten ole pystynyt viime aikoina postauksianne lukemaan.
Haluan, että kaikki saavat täysillä iloita kaikista niistä asioista, jotka itselle ovat juuri sillä hetkellä tärkeitä, enkä halua olla ilonpilaaja tai toisaalta tuntea omaa oloani katkeraksi.
Reilu viikko sitten tyynyjen väreillä oli väliä. Nyt ei niinkään, mutta kunhan taas siihen asti päästään, niin elämä on silloin viimeistään mallillaan.
Mukavaa vappua ja kaikkea muutakin hyvää teille kivat ystävät. Eikä tarvi toivottaa takaisin, koska meillä se on vaan yksi nokinen päivä muiden joukossa. Tosin omalla tavallaan monia muita aiempia rikkaampi.
