Parempi puoli piirakkaa päivässä kuin poliisit perässä..
Pidin perjantaina vapaapäivän ja nikkaroin kasaan Kekkilän viljelylaatikon, joka oli torstai-iltana vihdoin ja viimein mystisesti ilmestynyt perille. Ei onneksi niin huonossa kunnossa kuin reissussa rähjääntynyt paketti antoi ymmärtää.
Hieman huvitti tuo kauniilla kuvalla varustetun laatikon teksti "Lisää vain multa". Pari muutakin hommaa kun oli ennen sitä tehtävä :)
Levittelin verstaan kerniliinan päälle (ettei tipahtele ruuvit rakoihin) aurinkoiselle terassille ja voin sanoa, että tunti tovi jos toinenkin vierähti ennenkuin oli palikat kasassa. Sen verran vankkaa tekoa oli, että ilman apukäsiä oli haasteellista saada tiukat nurkkaliitokset naputeltua suoraan kulmaan, mutta niin vaan onnistui. Tuntipalkoille en tosin olisi päässyt. Enkä saanut laatikkoa jaloilleen ilman apua. Mutta hieno tuli! Alakulman kuvassa vielä köynnöstukea vailla, mutta sekin on nyt paikoillaan. Rosmariini on rekvisiittaa.
Kuvassa pilkottavista terassin matoista ajattelin hankkiutua eroon. Ostin ne vähän hätiköidysti viime keväänä, mutta en ole koko aikana oikein tottunut niihin. Ihan kauniit, mutta ei sovi meille. Vaan voipi olla, että jahka lataan 30 litraa multaa tuohon tyhjänä 25 kg kiloa painavaan lootaan, matto on paikallaan ja pysyy..
Lauantaina iski totaaliahdistus, kun miestä rasittavuuteen asti vaivannut autokuume äityi siihen pisteeseen, että mistään ei kuulemma tule enää mitään, jos ei nyt HETI lähdetä johonkin autoliikkeeseen koeajamaan kiikarissa ollutta mallia. Huoh. Ei ole montaa asiaa maailmassa, jota voin sietää vielä vähemmän kuin autokauppoja. Niissä kun ei ole vielä ikinä ollut mitään muuta kuin hävittävää. ("Autokauppa nyt vaan ON semmosta" sanoo mies...)
No. Lupauduin mukaan, jos ajetaan Espoon tai Helsingin sijasta Tampereen naapuriin Ylöjärvelle. Kaikkiin kun on meiltä liki sama matka, mutta jotenkin ajatus pääkaupunkiseudun ruuhkaisista autoliikkeistä ahdisti vielä tuplasti enemmän.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että meitä palvellut myyjä oli niin kertakaikkisen normaali ja rauhallinen ja ystävällinen, että se taisin loppujen lopuksi olla minä, joka painostin miestä (omaani siis) kaupantekoon. Ihan vaan siksi, että myyjä ei yrittänyt myydä mitään, joten ostaminen alkoikin kiinnostaa siinä määrin, että ajettiin sitten sillä uudella (tai siis käytetyllä, mutta meille uudella) autolla kotiin. Loppui ukkelin kuumeilu siihen paikkaan, eikä tarvi jatkossa myöskään miettiä mihin rahansa käyttää, koska niille on nyt melkoisen pitkäksi aikaa osoite tiedossa.
Siinä määrin ehti kuitenkin pehva päivän aikana puutua autossa istumisesta, että innostuin illemmalla hortoilemaan sateen raikastamassa lähimaastossa ja siinä sivussa keräilemään Vuohenputkia
Voikukkapellon Netan piirakkareseptin innoittamana.
Pariin otteeseen kyllä laitoin Netalle kännykällä otetun kuvan varmistaakseni, että keräilyn kohteena todellakin on Vuohenputki, eikä mikään myrkyllinen näköiskasvi. Onni on näppärät yhteydet ja itseäni viisaammat blogiystävät :).
Pekonipiirakkana miehelle markkinoimastani tortusta katosi samantien puolet "ruohoineen" päivineen. On sen verran jo tottunut viherpöperöihini. (Pakko kyllä myöntää, että itse kuulostelin nukkumaan mennessä oloani sillä silmällä, että tuntuuko se sittenkin jotenkin oudolta. Että josko vaikka kuitenkin tuli syötyä myrkkykeisoja.. No ei tullut, koska olin hengissä, kun heräsin..)
Seuraavana päivänä mies syyllisti minut siitä, että painaa kaksi kiloa enemmän kuin ennen piirakansyöntiä. No kuka käski syödä puoli torttua..
Netan alkuperäinen resepti ja kauniita kuvia löytyy
täältä. Itse oikaisin ja hain lähi-Siwasta valmiin piirakkapohjan. Ensi kerralla teen gluteenittoman version, kokeilen pekonin tilalta kinkkua ja vaihdan kerman johonkin kevyempään niin ei tarvi ukkelin valitella vyötäröään.
Sunnuntaina piti sataa kaatamalla vettä, mutta ei satanut. Yöllä kyllä ja aamullakin, mutta lopun päivää oli ihan superhyvä ja happirikas ulkoilukeli, joka vietettiin enimmäkseen kentällä.
Illemmalla hämmästyin, kun kotona raotin harsoa potturuukkujen päältä ja huomasin, että helatorstaina multiin laittamani siemenperunat työnsivät jo varsia mullan pinnalle.
Jos ei pottua helluntaina, niin ei koko kesänä..
Toivottavasti nämä nyt on ihan todellisia, eikä mitään valepottuja, jotka vaan käyvät näytillä, mutta mullan alta ei ilmestykään mitään.
Maanantaina kävin pitkästä aikaa puntilla. On jäänyt parin viime viikon aikana väliin, ja sen kyllä huomaa. Taukoilu ei kannata. Josta tulikin mieleen, että on jäänyt raportoimatta marraskuussa aloittamani lihaskuntorempan tulokset. Kaatui siihen, kun olisi pitänyt ottaa itsestään kuvia, joka tuntuu olevan meikäläiselle mahdoton tehtävä.
Liikuntakeskus, jossa käyn, on paitsi ihan superi, myös sijainniltaan mainio, koska on suoraan työpaikkani yläpuolella. Tosin sinne päästäkseen pitää ensin kävellä 48 rappua alas, kiertää ulkokautta nurkan taakse ja kävellä 60 rappua ylös.
Vaan mikäs noita on kävellessä. Vanhan tehdasrakennuksen teräskaitein koristeltu portaikko kun on varsin komia. Ja toimii hyvänä kuntomittarina. Jos pistää puuskuttamaan jo mennessä, takana on liian pitkä tauko.. (Olen tämän joskus aiemminkin kirjoittanut, mutta laskinpa taas huvikseni, että olen kuluneiden viimeisen 19 työvuoden aikana askeltanut noin 1,7 miljoonaa tämän talon rappusta pelkästään töihin (ja alakerran veskiin ja ruokalaan) ja takaisin.
Koska oli valmiiksi hiki, leikkelin salilta kotiin tultuani nurmikon, joka olisi pitänyt leikata jo ajat sitten. Olipahan melkoisen tiukkaa tavaraa, koska oli puolen polven korkuista ja sateen jäljiltä märkää. Siinä oli bridgestrattoni kovilla. Ehkä seuraavalla kerralla tilaan palvelun postilta, hehhee. (Oikeasti olen alkanut tuntea sympatiaa postilaisia kohtaan kaikenlaisen humpuukin johdosta).
Tiistaina olin ihan ryytynyt, eikä huvittanut töitten jälkeen tehdä mitään. Siispä päätin mennä metsään. Se auttaa aina. Etenkin jos sataa.
Kamerakin oli mukana, mutta ei huvittanut kastella sitä. Eikä pilata tunnelmaa ottamalla kuvia, jotka eivät kuitenkaan olisi vastanneet totuutta. Oli niin kertakaikkisen vehreää ja raikasta.
Metsäkeikan jälkeen iski pakottava tarve tehdä raparperipiirakkaa, vaikka tiesinkin, että menekki tulee sattuneesta syystä olemaan varsin nihkeää.
Keskiviikkona kärvähtikin sitten käämit ihan totaalisesti. Syy siihen löytyy allaolevasta kuvasta.
Kun mies tuli tuon sakkolapun kanssa kotiin, laskin ensin mielessäni kolmeentuhanteen, jonka jälkeen käytiin seuraava Kaurismäki-tyyppinen keskustelu.
Minä: "Otit sitten sakot?"
Mies: "Niin tein."
Muuta ei sinä iltana puhuttukaan.
Yö meni valvoessa, koska olin oikeasti ihan järjettömän vihainen noista sakoista, ja vihaisena ei pysty nukkumaan. Ei meinaan ollut ensimmäinen kerta, kun tuli vastaava viidensadan euron lovi kassaan, jossa ei muutenkaan ylimääräistä ole. Grrrr! En tyhmempää tiedä. Edes autokauppa ei ole yhtä järjetöntä.
Siinä mielentilassa ei torstai-aamuna sen kummempaa tarvittu kuin että kahvi oli loppu, ja koko päivä oli sitä myöten pilalla.
Myöhemmin, kun oltiin taas jotenkuten puheväleissä, homma olikin kääntynyt niin päin, että se olikin poliisi, joka oli miehen mielestä syyllinen sakkoihin, eikä hän itse ollenkaan.
Liikkuva poliisi kun oli kuulemma röyhkeästi hämännyt miestä ajamalla sinivalkoisen poliisimoottoripyörän sijasta siviilipyörällä, eikä näin ollen antanut miehelle mahdollisuutta tunnistaa itseään poliisiksi. Ja matkanopeussäädinkin oli kuulemma miehellä ollut päällä, joten ei olisi pitänyt olla edes mitään syytä sakkoihin. No ei kai, jos rajoitus alueella olisi ollut 100 km/h, mutta kun sattumoisin oli 80, niin sataanviiteenkilometriin tunnissa säädetty rajoitin tiesi ylinopeutta 25 km/h ja 12 päiväsakkoa, á 40 euroa. Ja kaikki ihan vaan polisiin syytä...
Että semmosta. Grrr.
Ei lohduta edes tiistaina metsästä keräämäni kielot. Eivät näköjään aio aueta.
Parempaa viikonloppua! Auton avaimet saattavat nyt mystisesti kadota vähäksi aikaa..