Viime perjantaille lupailtiin pitkästä aikaa aurinkoista poutakeliä, joten päätin olla reipas ja toteuttaa tähän asti pelkän jahkailun asteelle jääneen haaveeni lähteä Torronsuolle kuvailemaan auringonnousua.
Siihen ei tosin tähän aikaan vuodesta kovin kummoisia venymisiä vaadita, kun päivä valkenee sen verran myöhään ja oma unirytmi laahaa vielä kesäajassa.
Kuvauspaikkani ei ollut paras mahdollinen, kun alkuvaiheen aurinko jäi metsäosuuden taakse, mutta sieltä se hiljalleen nousee.
Suo oli ihanan kuurainen ja kimalteli valon osuessa kasvustoon.
Suurimmat suonsilmäkkeet olivat vielä auki, mutta pienempiä peitti ohut jääkerros.
Aamun valo oli jotenkin taianomaisen sinertävänpunainen ja värjäsi karun maiseman kauniisti, mutta sitä lumousta kesti vain hetken. Ja siksi olin niin onnellinen, että olin kerrankin lähtenyt ajoissa liikkeelle. Joskin vielä olen varsin kaukana ihailemistani luontokuvaajista, jotka viettävät yönsäkin suolla. Kuulostaa pelkän ajatuksen tasollakin jo niin hienolta, mutta en tiedä, onko itsestäni silti siihen. Ainakin pitäisi ympäripuhua joku kaveriksi, että uskaltaisin.
Suolta ajelin takaisin kotiin lähteäkseni töihin, mutta koska päivästä näytti tulevan luvattuakin kauniimpi, tarkistelin sähköpostit, totesin, ettei mitään akuuttia hätää ole kenelläkään ja sovin työntantajani kanssa, etten mene töihin ensinkään vaan käytän yhden jemmassa olevista kesälomapäivistäni.
Ja ihana päivä siitä tulikin.
Ylläoleva Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän Urheiluopiston väliltä ottamani kuva kuvastaa hyvin vallinnutta mielentilaani.
Käppäilin kauniissa maisemissa, kyykistelin ja kurkottelin vaihtelevalla menestyksellä kuvailemaan milloin mitäkin ja nautin ainoastaan lintujen äänten rikkomasta hiljaisuudesta ja kuulaasta kelistä. Ja Urheiluopistolla syömästäni monipuolisen maittavasta lounaasta. Tykkään ympäristöstä ja tunnelmasta tosi paljon ja ihan parasta on se, että ruokailla saa kotoisasti verkkarit jalassa erottumatta porukasta.
Järven varjoisemmille paikoille oli alkanut kerääntyä riitettä, joka näytti kauniilta, mutta arvetenkin suli pois viikonloppuna, kun jälleen kerran satoi täsmästi lauantain ja sunnuntain ajan ihan silkkaa vettä. Miten voikin aina olla niin.
En enää muista, mitä tein tai tehtiin lauantaina, mutta sunnuntaina houkuttelin ukkelin kanssani pihalle kuokkimaan. Tai paremminkin haravoimaan yhden pysähdyksen taktiikalla kaikki pudonneet ja märkinä maahan liiskaantuneet lehdet, kantamaan ulkokalusteet talvisäilöön ja muutenkin laittamaan pihan talviteloille.
Joskus kauan, kauan sitten vielä tykkäsin haravoinnista, mutta enää en niinkään. Ja ukkeli vielä vähemmän. Muisti jokaiselle ohikulkijalle huhuilla, että "Mut on pakotettu tähän".
Hyvä mieli tuli kuitenkin molemmille, kun homma oli tehty ja siisti piha valmiina ottamaan talven vastaan.
Mutta palataan takaisin perjantaihin, jolloin otin vielä kolmannenkin lähdön naapurikuntamme Tammelan puolelle. Sillä kertaa auringonlaskun aikaan Pyhäjärven rannalle, jonne päästyäni olin ihan ällikällä lyöty järven pinnan kultaisesta väristä ja paikalla lipuneiden joutsenten määrästä.
Kyllä harmitti, että juuri tällä ainokaisella kerralla olin päättänyt jättää kamerani zoomin kotiin! Juuri nyt kun sille olisi ollut kaikkein eniten käyttöä ja olisin ainakin voinut yrittää saada joutsenet lähikuvaan. Nyt oli tyytyminen siihen, että summamutikassa suuntasin ääniä kohden ja toivoin, että jotain osuu ruutuun ja saan edes rajaamalla näkyviin.
Puhelimella sain häthätää tallennettua joutsenten lentoonlähdön videolle, josta tosin ei lintuja erottanut kuin mustina pisteinä, mutta laulu kuului selvästi. Ihan uskomattoman hieno hetki oli päästä sellaistakin yllättäen todistamaan.
Tämä kolmikko uiskenteli auringonlaskun vastakkaisella puolella sinisessä hämärässä.
Ei ole (onneksi) aiheeseen liittyviä kuvia, mutta edellisessä tekstissäni kerroin, että olen menossa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle vuosien tauon jälkeen.
Ja niinkuin muistinkin, käsittely oli tälläkin kertaa pelkästään miellyttävää. Kuin myös paljasti kropasta asioita, joita en itse ole joko huomannut tai noteerannut miksikään. Esimerkiksi sen, että jännetulehduksen puoleinen oikea lonkkani oli ajautunut muutaman sentin ylemmäksi kuin vasen. Ei siksi, että jalat olisivat eri mittaiset, vaan ihan loogisesti siksi, että kun jo kuukausia olen tietoisesti tai tiedostamattani varonut tai ontunut kipeää puolta, on terve puoli joutunut kantamaan myös kipeän puolen kuormaa. Huomaan myös, että istun tai seison herkästi niin, että nojaan enemmän vasemmalle puolelle ja kaikesta tästä aiheutuu pikkuhiljaa "lannekorin" vinoutuminen, joka aiheuttaa virheasentoja ja sitä mukaa mahdollisia muita ongelmia muuallakin kropassa. Jopa migreenin syy voi kuulemma löytyä alunperin vaikkapa nilkan virheasennosta, koska ihmiskehossa ihan kaikki vaikuttaa ihan kaikkeen. Niinpä esimerkiksi polven kipu ei läheskään aina ole polvesta johtuvaa ensinkään. Ei omalla kohdallanikaan. (Mutta kannattaa lukea jäsenkorjauksesta kirjoitettua tietoa itse, jos hoito kiinnostaa, koska minä saan sen helposti kuulostamaan poppamiesten touhulta tai muuten vaan huuhaalta, jota se ei todellakaan ole).
Puolentoista tunnin käsittelyn aikana käsiteltiin jalkapohjat, nilkat ja kiristävät lihakset, joista omalla kohdallani pahimmin piukalla olivat etureidet. Samoin kuin yllättäen oikean puolen lavan seutu, joka muuttui käsittelyssä ihan tulikuumaksi ja korjaaja sanoi alueen olevan sen verran jumissa, ettei voi sitä sen enempää yhdellä kertaa käsitellä. Hassua, koska en ole moista jumia noteerannut ollenkaan. Sitä kun päivästä toiseen elää omassa kropassaan, ehtii tottua sellaiseenkin mihin ei kannattaisi.
Käynnin lopuksi tarkisteltiin, että lonkat ovat taasen suorassa ja sain myös pari hyvää uutta venyttelyvinkkiä ja harjoitetta itse tehtäväksi. Ja uuden ajan parin viikon päähän.
Koska lonkkien asento muuttui, alaselkä oireili muutaman ensimmäisen päivän ajan. Samoin oikea hartia jumitti ja pää ajoittain särki, mutta sitä kesti vain pari-kolme päivää. Nyt olo on hyvä ja kevyt. Ja ihmeellisenä, mutta näin jälkikäteen järjellä käsitettävänä sivuilmiönä tapahtui sellainenkin juttu, että jo aika pitkään ihmeellisesti turvoksissa ja peräti pinkeänä ollut vatsa litistyi takaisin entiselleen (ei ole silti sama asia kuin litteä, mutta tuntuu taas omalta). Eli varmaan on nestekierrossa todellakin ollut isompaa häikkää jo pitkään ja käsittelyn myötä sekin ongelma tuntuu poistuneen, mikä on erittäin tervetullutta. Inhosin yli kaiken sitä itselleni vierasta turpeaa olotilaa.
Mutta se siitä ja vielä muutaman kuvan verran takaisin järven rantaan.
Värit näyttävät varsin synkiltä ja sitä tavallaan olivatkin, mutta samalla tunnelma oli ihan mielettömän hieno. Kaunis päätös hyvin alkaneelle marraskuiselle kesälomapäivälle, jolla oli varsin voimaannuttava ja mielenrauhaisa vaikutus. Jälleen ikäänkuin pyytämättä tai varsinkaan yrittämättä. Ja meinasin tähän kirjoittaa, että paljon siis ei moiseen vaadita, mutta onhan tämä itseasiassa tosi paljon. Se, että voi yhtenä kauniina päivänä vaihtaa työpäivän vapaaseen tuntematta siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Ei ole mikään itsestäänselvyys tai aina edes mahdollista.
Vielä kun keksisin, miten pystyisin pimeässä näkemään kamerani säädöt. Alakuvaa ottaessani kuvittelin säätäväni aukkoa, mutta olikin mennyt sumentaville "Art"-asetuksille. Tavallaan ihan kiva efekti, vaikka vahinko olikin.
Ei siis kuulumisia kummempaa tälläkään kertaa, mutta koin tärkeäksi saada nämä muutamat kuvat talteen. Ja tärkeää on myös mahdollisuus kirjoitella tänne. Siitäkin olen tosi kiitollinen.