JOULU KAAPISSA

Varoitus: sisältää kuvamateriaalia, joka saattaa järkyttää järjestyksen ihmisiä

Vierastan ja vähän välttelenkin kirjoittelua yleisistä juhlapyhistä, koska aihe on yleensä loppuunkulutettu siinä vaiheessa, kun itse vasta heräilen koko asiaan. Mutta nyt oli jotenkin niin poikkeuksellisen hyvä joulunaika, että mieli tekee sitä muutamalla sanalla (hehheh) muistaa. Joskaan luvassa ei ole kauniita kuvia kattauksista tai mistään muustakaan, vaan enimmäkseen ihan jotain muuta.

***

Joulua edeltäneeseen aikaan mahtui monenmoista stressiä ja kaiken muun ohella jännitin sitä, pääseekö vanhempi poika jouluna lopulta käymään koti-Suomessa vai ei pääse. Ja jos pääsee, niin saako lentoja vai onko kaikki edelleen peruttu. Ja jos saakin lennot, niin selviääkö ilman koronatartuntaa, jos samassa koneessa on joku tartuttaja jaajaaajaaaa..... Ihan loputonta vatvomista omassa stressaantuneessa pikku päässäni ja loppupeleissä onneksi myös täysin turhaa, koska kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Finnair palautti suorat lennot lähimmältä kentältä täsmästi samana päivänä, kun pojan pariviikkoinen joulutauko harjoituksista alkoi, kone oli puolityhjä, kukaan ei sairastunut, ei myöskään jatkomatkallaan Helsingistä pohjoiseen miniän perheen luo, eikä paluumatkalla sieltä viikon päästä tänne kotiin-kotiin, joten sain huokaista helpotuksesta.

Yritin ottaa kuvan pojan lahjaksi kehystämästä valokuvasuurennoksesta, jossa näkyy nykyinen asuinpaikkansa, mutta ottaa näköjään ympäristöstä heijasteita. Vaan jylhät on maisemat silti.

Tänä vuonna oltaisiin hyvin voitu viettää joulu siellä kuuluisassa kaapissa ja hilkulla oli, ettei niin käynytkin, mutta pahus kun unohdin koko suunnitelman. Käytin nimittäin ennen pyhiä varmaan parisen viikkoa vintin varastotilan raivaukseen ja järjestämiseen. Ihan jäätävä urakka, jota olen ollut aikeissa aloittaa jo monen monta kertaa aiemmin, mutta aina lamaantunut avattuani yhden kuudesta leveähköstä liukuovesta, joiden takana olevaan tilaan on parinkymmenen vuoden aikana kirjaimellisesti vaan työnnetty jos jonkinmoista sekalaista kampetta. Sellaista, jolle ei ole ollut enää käyttöä tai ainakaan akuuttia tarvetta, mutta jota ei ole samantien hoidettu eteenpäin tai edes säilötty asiallisesti. 

Ylittää kyllä jopa oman häpeäkynnykseni, mutta koska itse itse rakastan kaikenlaisia kaameita "ennen"-kuvia,  joiden rinnalla "jälkeen"-tilanne näyttää aina yhtä voimaannuttavalta, lataan tähän muutamia välivaiheita, jotka näyttivät hetkellisesti pahemmilta kuin lähtötilanne. Paitsi että näissä komeron lattia jo näkyy, toisin kuin alkuvaiheessa..

Mitäpä näihin lisäämään

Tässä on osa sisällöstä lajiteltuna ja lähdössä kiertoon. Mustissa jätesäkeissä on pestyjä peittoja ja tyynyjä, joita tarjosin löytöeläinkotiin, mutta siellä oli jo ylitarjontaa tekstiileistä, joten päätyivät sitten kaatikselle maksulliseen energiajätteeseen. Tasolla olevat punotut korit, juomalasit ja mitä noissa koreissa nyt sitten olikin vein syöpäyhdistyksen kirppikselle, kun olin ensin soittanut ja kysynyt, ottavatko vastaan. En halunnut siirtää kysymättä omaa ongelmaani eteenpäin.

Elektroniikkaromua kertyi lopulta pari korillista

 Kun kuormaan lisätään vielä tyhjät pahvilaatikot, piti piti jo peruuttaa ulos ulko-ovesta, että sain kaiken mahtumaan kuvaan Lisäksi lähti sisustustavaraa siskolle ja mm sohvanpäälliset appiukolle, kun olin heiltäkin ensin kysynyt, huolivatko. 

Touhuani sivusta seurannut mies kysyi, että "Miksei vaan tilata siirtolavaa ja heitetä kaikkea sinne?", mutta se ei tullut kysymykseenkään, koska olisi mennyt monta kivaa muistoa siinä mukana. Ja esimerkiksi nämä komeilla pulisongeilla varustetut aurinkolasit, joilla savolainen pottunokka (ukkelin oma kuvaus itsestään) muuntui Elvikseksi

Mutta niin vaan valmista tuli ja nuoremman pojan pakotin yhtenä viikonloppuna kotona poiketessaan istumaan kanssani kaappiin ja ihastelemaan tyhjää tilaa ja järjestystä :). Tarkoitus oli myös nauttia siellä jouluglögit koko porukalla, mutta unohtui.

Tässä ollaan jo loppusuoralla. Laatikoissa poikien vanhat legot, Aku Ankat, Aku Ankan taskukirjat, joita pikkuveljeni on kerännyt alkaen numerosta 1 sekä poikien tarha- ja kouluaikaisia piirustuksia ja muita askarteluja, joiden seasta löytyi ihania juttuja, joiden voimalla jaksoin jatkaa. 

Ja siis projekti ei millään tavalla liittynyt jouluun, vaan oli itselleni ennemminkin terapeuttista  hyötypuuhastelua (ainakin alkuvaiheessa), joka piti ajatukset stressin aiheista sivussa. Kunnes homma hyydytti loppumetreillä niin, että tunsin olevani paremminkin terapian tarpeessa. 

Taas mahtuu kulkemaan töihin (etätoimistoni pilkottaa tuolla vinon vinon oviaukon takana)

Näkymä officelta käsin toiseen suuntaan

Raivausprojektista tuli paitsi voittajafiilis ja puhdistunut olo, myös vissiin jotain lisävirtaa, koska löysin itseni virittelemästä valosarjoja pihalle ennätysmäisen aikaisin ja enemmän kuin vuosiin. Niitä päätyi surkeassa kunnossa olevan pihlajan oksille, kadunpuoleiseen pensaaseen, takapihan pikkukuuseen, autokatoksen kaiteeseen ja terassin katossa kohta 15 vuotta roikkuneeseen oksaan. 

Lumettomaan pimeään on alkanut ikävä kyllä jo tottua, tai ainakin hyväksyä sen, mutta varmaan tämän loppuvuoden yleinen synkkyys sai kaipaamaan lisävaloa. Ja pimeällä kotiin palatessa tuli hyvä ja lämmin fiilis valosarjojen tuikkeesta.

Muita kummallisuuksia omassa tekemisessäni oli myös se, että päädyin leipomaan mm taatelikakkua, joka on varmaan se kaikkein helpoin ja tavanomaisin kaikista maailman leipomuksista, mutta itselleni se oli jo paljon. Yleensä satunnainen leipomisinto tyssää siihen, että meillä ei ikinä ole sokeria tai vehnäjauhoja, joita kumpiakaan ei käytetä mihinkään, eikä huvita lähteä niitä varten erikseen kauppaan. Mutta nyt olin viitseliäs ja ai vitsit, mutta kakku olikin hyvää, kun pari päivää annoin jäähtyä terassilla ensin. Paitsi että ei se pelkästään jäähtynyt, vaan jäätyi kiinni vuokaan, josta jouduin sen vähän väkivalloin kaivamaan irti.

Pipareitakin tein ja mietin, kuinka ihanan helpolla siitäkin hommasta itsensä ymmärtää nykyään päästää. Lapsuudessa kun jouduin aina jouluisin paistamaan yksin 10 litran ämpärillisen taikinaa. Se oli ihan hirveää.

Nyt vaan sulatin parin valmiin pellillisen verran valmistaikinaa, käytin pelkkiä sydänmuotteja ja kaulin taikinan sekaan Mansikkatilanmailla Tainalta lainaamallani idealla Marianne Crushia (Taina tosin murskasi sekaan ranskalaisia pastilleja).

Kuusi oli tänä vuonna pettymys, koska se ei tuoksunut millekään, eikä ollut muutenkaan yhtään niin nätti kuin yleensä. Ja siis ihan itse sen valitsin toisin kuin yleensä, kun vanhempi poika on hoitanut kuusivastaavan hommia.

Joulukukkina oli valkoisia tulppaaneja ja havuja, ei muuta. 

Vähän harmittaa, ettei tullut otettua yhtä kännykkäkuvaa kummempaa kattauksesta, joka oli varsin simppeli, mutta jossa käytin itse keramiikkakurssilla tekemiäni astioita. Tuli hyvä mieli siitä, että niillekin löytyi järkevää käyttöä, eikä vaan kaapin täytettä. Myös tarjoiluastioina oli tekeleitäni.

Pöytäliinana on makuuhuoneen vanha pimennysverho

Isäni (pojille paappa) ja äitipuoleni (pojille mumma) pyydettiin meille aattona syömään ja olikin tosi ihana istua saman pöydän ääressä pitkästä aikaa. Ja isälle jonkunsortin helpotuskin varmaan, koska on joutunut ensimmäistä kertaa elämässään vastuuseen ruokahuollosta, kun mumma mursi jalkansa reilu kuukausi sitten ja kulkee keppien varassa jalka kipsissä. Isä vähän rehvasteli, kuinka jo tietää mistä hyllystä maksalaatikko kaupassa löytyy ja kuinka se lämmitetään. Ihan kehityskelpoinen yksilö siis, kun on kuitenkin vasta muutamaa päivää vaille 86-vuotias :). 

Muuten en aatosta kirjoittele mitään, koska en pysty mitenkään kuvailemaan sitä sydämessä läikehtivää lämpöä, jota tunsin molempien poikien läsnäoloa kohtaan ja jota vaalin hiljaa mielessäni. Meillä on vaan niin hyvä olla yhdessä, eikä siihen tarvita muuta kuin se, että istutaan kuin sillit suolassa sohvalla ja katsotaan kaikki Luottomiehen jaksot putkeen, vaikka kolme meistä neljästä on ne jo useampaan kertaan nähnyt.

Joulupäivän perinteeksi muodostunut granaattiomena-grillijuustosalaatti 

Itsenäisyyspäivänä puolukanvarvuista ja tekemistäni posliinisavihelmistä väsäämäni kranssi unohtui lopulta liki kolmeksi viikoksi terassille odottamaan sopivaa sijoituspaikkaa, mutta päätyi Tapaninpäivänä lopulta jo vähän kuivahtaneena keskelle ruokapöytää, jossa taas jo istuttiin ukkelin kanssa kaksin poikien matkustettua takaisin omiin koteihinsa.

 

Oli mielestäni aika kaunis, mutta eihän se siinä saanut olla kuin pari päivää, kun jo tarvittiin tilaa arkiselle aamun sanomalehtikatsaukselle.

Pidin jouluviikolla kolme päivää kesälomarahavapaita, joten lomaa kertyi ruhtinaallinen viikko putkeen. Sen jäljiltä olo oli levännyt, mieli rauhallinen ja jotenkin ihmeellisen levollinen. Harmi vaan, että alkoi jo osoittaa vähän rakoilun merkkejä, kun palasin töihin, mutta välipäivät onneksi menevät vielä aika lunkeissa merkeissä, joten ehtii totutella ennenkuin varsinainen rutistus taas alkuvuodesta alkaa.

Emma oli kirjoittanut ihan mahtavat aakkoset menneestä vuodesta ja mieli tekee miettiä omia vastaavia, mutta ensin pitää unohtaa lukemani, etten ota vaikutteita ainakaan tietoisesti. 

Ihan mahtavaa vuodenvaihdetta kaikille ja tulevalle vuodelle sellainen harras pyyntö, että jos saisi taas viettää sitä ihan vaan mahdollisimman tavallista elämää.

KAPPAS KYNTTILÖITÄ...

O-ou. Nyt ottaa koville.

Näyttää nimittäin pahasti siltä, että vähään aikaan ei ole asiaa kauppojen kynttilähyllyille. Eikä parane vilkuilla myöskään toisen heikkouteni eli valosarjojen perään. Nämä kaksi tuoteryhmää kun ovat itselleni niitä, joihin niin kovin helposti lankean, vaikka mitään muuta en ostaisi vuosiin. (Jos nyt unohdetaan kaikki ne muut täällä aiemmin paljastamani itsellenikin yllätyksenä tulleet heikot kohdat.. )

Lempparivalosarja pötköttelee porontaljalla

Välillä on alkanut tämä jo jonkun aikaa käynnissä ollut turhan tavaran raivausprojekti tuskastuttaa, kun tuntuu, että i k i n ä ei tule eteen sitä taitekohtaa, jossa alkaisi helpottaa ja tuntua siltä, että kaikki tähänastinen ponnistelu palkitaan. Mutta nyt , kun pääsin vihdoin ja viimein eroon ihan liian kauan ahdistaneista lehtipinoista ja sain irtisanottua loputkin tilaukset, tuntui kuin olisin voinut lentää. 

Yhtäkkiä oli jotenkin niin paljon vapaampi olo ja helpompi hengittää (paitsi kuvaannollisesti, ihan varmaan myös kirjaimellisesti, koska missä pinoja, siellä pölyä...), enkä enää ajatellut pelkästään sitä, mitä kaikkea vielä on edessä, vaan ensimmäistä kertaa näin paremminkin sen, mitä olen jo saanut aikaiseksi. Ja se ei ole ihan vähän se, jos itselleni ihan rehellinen olen. Joskin vielä on paljon matkaa maaliin, mutta enää se ei ahdista, koska tiedän, että selviän.

Joskus niin ärsyttää nämä omat kuvat. 

Oikeasti oksankarahka on kiva, mutta pitääkö sen näyttää kuvassa ihan sorkalta? 

Sunnuntaina innostuin penkomaan kynttilä- ja valosarjavarastojani. Niitä kun oli tungettuna aika monen eri kaapin hyllylle. Ja vielä riitti eteisen ihmelaatikkoonkin. Samanlaiseen, joka pystyi nielemään jäävuoren verran pipoja ja kintaita, mutta näköjään myös jonniinmoisen määrän muuta tavaraa.

 Tässä näyttää vielä aika siistiltä ja viattomalta

Mutta yllättävän paljon laatikosta kumminkin näköjään paljastuu, kun sisällön räjäyttää näkösälle..

 .. ja tässä vähän lisää toisaalta. Lajittelu tosin jo aika hyvällä mallilla, vaikkei ehkä siltä näytäkään

Valosarjojen "vähyys" yllätti positiivisesti. Pelkäsin paljon pahempaa, mutta suuri osa olikin pelkkiä tyhjiä laatikoita tai muovirasioita. Ja pari sarjaa heitin roskiin, koska niitten lampuista oli osa palanut, eikä niitä voinut vaihtaa. Ennen säilöin nekin, koska vaillinaisiakin pystyi ihan hyvin pihan pensaissa käyttämään, mutta enää en kestä mitään rikkinäistä nurkissa. Myöskään irrallisia muuntajia ei löytynyt, mikä on vähintäänkin kummallista, koska niitäkin oli ennen tapana ihan vaan "varmuuden vuoksi" säästää. Sitä kun ei koskaan voi tietää, milloin hurja muuntajapula yllättää..

 Tässä kaikki, mitä jäi käteen. Mahtuivat yhteen pieneen laatikkoon. Näitten lisäksi terassilla on pari.

Patterilla toimivista valoista en tykkää. Niitä ostin aikanaan somistukseksi L&R:n sisustuskutsuja varten, koska olivat siinä tarkoituksessa näppäriä, mutta ihan hirveitä virtasyöppöjä ne kyllä on. Tämän tästä patterit loppu, ja kun yhteen pikkupikku sarjaan tarvitaan 3-4 sormiparistoa, niin ei kyllä kovin ekologista touhua ole sekään. Joskin näinä sähkökatkosten luvattuina aikoina tietty tavallaan ok.

Ja kas. Kaikki pöytäkynttilät yhdessä ja samassa paikassa. Lisänä parisensataa tuikkua.

Kynttilöiden suhteen olikin sitten toinen juttu. Yhdeksän kiloa värillisiä pöytäkynttilöitä (kuulostaa enemmältä kuin oikeasti on..) ja muutaman sata tuikkua lahjoitin eteenpäin. Toki kysyin saajalta ensin luvan, ja onneksi hyvin kelpasivat, koska on kynttilöiden suurkuluttaja. Samaan osoitteeseen samalla kysymällä matkasi myös 30 pakettia servettejä, joita niitäkin siellä käytetään. Toisin kuin täällä näköjään.

Valkoiset ja ruskeat kynttilät pidin itse. Osaa on poltettu muutaman kerran (samaisilla sisustuskutsuilla enimmäkseen), mutta muuten olen niin kesseli, että vaikka tykkään kynttilöistä todella, en kumminkaan raski polttaa niitä. Mutta nyt on pakko, jos haluan enää ikinä uusia varastoa :). 

Ulkorappusilla ja portilla palaa nyt pari lyhtyä vuorokauden pimeät ajat (eli kokolailla yötä päivää). Laskin, että jouluun asti riittää sillä tahdilla varastoja. Näyttävät kivoilta nyt kun on lunta, mutta jos huominen vesisade-ennuste pitää paikkansa, taitaa tulla taukoa.

Jotenkin nyt tuntuu ihan älyttömän helpottavalta, että edes t i e d ä n, paljonko kynttilöitä ja valosarjoja meillä on. Ja myös sen, missä ne ovat, koska kaikki ovat nyt yhdessä ja samassa paikassa (lukuunottamatta keväänvihreitä, joilla on oma hyllynsä toisaalla, mutta niitä ei ole paljon..).

Ihmekanerva kukkii aina vaan kuistilla, eikä menetä väriään, vaikken ole kertaakaan kastellut.

Itselläni on ollut jotenkin korostunut tarve "suorittaa" tätä raivaushommaa vaikeimman kautta.
Paitsi, että ajattelen, että sillä keinoin osaan arvostaa lopputulosta enemmän, ajattelen myös, että jos olisin vaan yksinkertaisesti "lahjoittanut" kaiken tekstiili- ja tavaramäärän yhtenä massana johonkin, olisin todennäköisesti vaan siirtänyt oman tavaraongelmani "lahjan" saajalle. Haluan olla varma, että kaikesta, mikä täältä lähtee uuteen osoitteeseen tavalla tai toisella, on ihan oikeasti saajalleen hyötyä tai iloa.

Voin olla väärässä, mutta arvelen, että hyväntekeväisyysjärjestöjä käytetään nykyään osittain myös ihan kirjaimellisesti hyväksi silloin, kun on tarve päästä itselle tarpeettomasta eroon, mutta ei ajatella sitä, onko se itselle turha yhtään sen tarpeellisempaa myöskään järjestön kautta autettaville. Vai onko se ennemminkin vaan keino putsata omat varastot ja samalla tuntea olonsa hyväntekijäksi. Alkuperäinen tarkoitus toki voi olla, ja varmaan useimmiten onkin,  ihan vilpitön, mutta ei kuitenkaan haluta/malteta ottaa selvää, mitä hyväntekeväisyystaho oikeasti sillä hetkellä tarvitsee ja mitä sillä on jo ennestään riesaksi asti.

Pidän tosi paljon esim. paikallisen SPR:n tavasta ilmoittaa, mistä milloinkin on pulaa ja mitä ei voida juuri sillä hetkellä ottaa vastaan. Äsken justiin katsastin sivut ja ilokseni totesin, että tällä hetkellä keräyksen kohteena ovat mm. matkalaukut. Tuli kuin tilauksesta. Niitäkin kun täältä muutama ylimääräinen löytyy...

Raivaus, perkaus, karsinta, lajittelu, putsaus, siivous, järjestely ja kierrätys siis jatkuu, mutta viikonloppuna oli keventyneen mielen ansiosta pitkästä aikaa intoa vähän laitella jotain nättiäkin nurkissa pyörivien pahvilaatikoiden ja kaikenmaailman kasojen tilalle. 

Uloslähtevän turhan tavaran välivarastona ja saattohoitolana viime ajat toiminut terassi oli ensimmäinen, joka siistiytyi. Koitin ottaa keittiön ikkunan läpi kuvaa, mutta eihän siitä kunnollista tullut. Kivasti kuitenkin näkyy alkuillan sininen hetki taustalla.

En ole tällä raivaushommalla muuta perhettä rasittanut. Nosto- tai kantoapua olen pyytänyt, jos olen tarvinnut, mutta muuten olen antanut olla rauhassa ja luottanut vanhaan kunnon "hiljaisen huomaamisen" taktiikkaani. Toimii :).

Paitsi että olen saanut perheen miehiltä puuhistani aitoa kiitosta ja huomiota sekä kyselyitä siitä, miten voivat olla avuksi, eilen odotti mukava ylläri, kun tulin töistä. Toinen pojista (jolla oli poikkeuksellisesti vapaapäivä), oli pistänyt tuulemaan. Petivaatteet ja matot pihalla tuulettumassa ja vintti siivottu viimeisen päälle. Ei pölyn pölyä, eikä yhtään ylimääräistä tavaraa missään. Oli kuulemma "semppi päällä". Näyttää siis siltä, että järjestys ruokkii järjestystä. Ja se tuntuu just nyt tosi kivalta. 

   

JA SEURAAVAKSI LÄHTÖPASSIT SAA...

Kuusi muovikassillista sisustuslehtiä vuosilta 2013-2014. Irtonumeroiden arvo noin tuhat euroa.

Sinne vaan paperinkeräykseen. Heippa ja hyvästit! Sama kuin olisin repinyt vähän käytetyn tonnin setelin. 

Tähän en oikeasti olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut kykeneväni, mutta alkaa vissiin tässä raivausprojektin edetessä järki astua vihdoin ja viimein kuvioihin ja silmät aueta näkemään sen, mitä mies on kotona nähnyt jo pidemmän aikaa. 

Tässä muutama iltahämärissä kuvattu näyte. 

Pinkka lasikuistin jakkaralla. Näiden lukeminen on vissiin kesken.. 

 Vanha kunnon Ektorp-rahi, jonka sisuksiin mahtuu tonni paperia. 

Sitä ei vaan enää jaksa liikuttaa paikasta toiseen. 

Makkarin nurkassa. Luettu tai lukematta. En ossaanyssissannoo... 

Sängyn vieressä lattialla (lukeminen kesken) ja yöpöydän alahyllyllä (enossaanyssitaaskaansannoo..)

Veikkaan, että en ole ainut, joka näitä vanhojakin vuosikertoja säilöö ihan vaan sen takia, ettei raski heittää poiskaan, koska ovat kumminkin sen verran arvokkaita.  Ja koska niistähän voi aina leikellä itselleen inspiskuvia talteen. Hehhee. Siinä sitä sitten parin vuoden päästä mietiskelee, että mitä niillä kansioon kerätyillä vanhoilla inspiskuvilla oikein tekee tässä Pinterestin luvatussa maailmassa. Ja raskiiko niitä(kään) hävittää, koska ovat peräisin kalliista lehdistä ja koska niitten eteen on nähnyt niin paljon vaivaa. Juueikiitos.

No ainahan nämäkin lehdet olisi voinut viedä johonkin lääkärikeskuksen odotusaulaan kaveriksi kaikille muille vanhoille lehdille, mutta kun en ole raskinut tehdä sitäkään. Pinonnut vaan sinne tänne ja antanut miehen huomautusten mennä toisesta korvasta ulos. (Ja lehtimyyjien myyntipuheet siitä toisesta korvasta sisään.. Oikeasti olen varmaan helpoin tapaus ikinä, koska a i n a sorrun tilaamaan, enkä yleensä koskaan myöskään muista ajoissa perua kestotilauksia, vaan kaikki jatkuu huomaamatta maailman tappiin asti).

Ihan hävettää, etten enää edes ollut kärryillä siitä, mitä lehtiä itselleni tulee. Mutta nyt tiedän. Kaikki ne, mitä allaolevassa kuvassa näkyy. (Paitsi Avotakka, joka tulee työpaikalle, mutta jota kukaan muu ei lue). Ainoastaan hiljattain hetken mielenhäiriössä tilaamani Kaunes&Terveys puuttuu, koska niitä on vasta yksi.

Nyt on rahi vähän paremmassa järjestyksessä. Jäljellä vuoden 2015 versiot, jotka pinosin aikajärjestykseen. Ja jotka aion lukea yksi kerrallaan samassa järjestyksessä. Ikäänkuin en olisi niitä koskaan aiemmin nähnyt (enkä kaikkia varmasti olekaan). Ja sitä mukaa kun lehti on käyty läpi, se päätyy paperinkeräykseen. Kyä näin o.

Ja samalla kun selvitin, mitä kaikkea olen tilannut, myös peruin jokaikisen tilauksen. Osa tosin oli ehtinyt juuri vaihtua seuraavalle kaudelle ja lehtiä tulee vielä kesään tai seuraavaan syksyyn asti, mutta kumminkin. Enkä kyllä osannut etukäteen aavistaa, kuinka helpottavalta näinkin yksinkertaisen toimenpiteen jälkeen voi tuntua. Ehkä kaikkein helpottavin osuus tähänastisessa raivausurakassa. Ei edes kirppisrupeama tuonut samanlaista tunnetta. Kai siitä voi päätellä, että asia on painanut takaraivossa ja ahdistus kasvanut sitä mukaa, kun uusia lehtiä on kolahtanut luukusta.

Pikku myönnytys itselle oli näiden vuoden 2014 joulunumeroiden säästäminen. 

Ne selaan viikonloppuna alta pois ja sen jälkeen pistän paperinkeräykseen. 

Lukuunottamatta lehtikasan hävitystä, en ole vielä ollenkaan vakuuttunut siitä, että turhan tavaran väheneminen on tehnyt yhtään onnellisemmaksi tai helpottuneemmaksi.

Heti jos hetkellisesti siltä tuntuu, seuraavassa käänteessä jo mietin sitä, kuinka paljon vielä on matkaa maaliin (jos edes tietäisin, missä se maali on...).  Eilenkin kun piti muka yksi olohuoneen liki tyhjäksi käynyt kaappi järjestää, niin enkös vaan löytänyt sieltä pari jotain hemmetin pääsiäistipua pyörimästä ja ilkkumasta, että täällä ollaan :). Ja niitä aloin sitten käsissäni pyörittelemään ja miettimään, että pitääkö tässä nyt sitten kumminkin vielä se kevätkirppispöytäkin järjestää... Juu ei tarvi, mutta sen verran kävi ärsyttämään nekin kanat, että pistin kaapin oven kiinni ja menin sohvannurkkaan lakkoilemaan. 

Kyllä tää tästä. Kai.  

Kiinnostaisi tietää, kuulostiko lehtiongelma yhtään tutulta? Vai mikä teillä muilla on se vaikein luopumisen kohde? Tai siis olisi, jos päättäisi jostain luopua? 

Jaa niin. Pakko nyt vielä mainita, että mies on keksinyt oivan, mutta samalla ystävällisen tavan hankkiutua lehtimyyjistä eroon jo ennenkuin päästää meikäläistä heidän kanssaan puheisiin. Luettelee sujuvasti kaikki Koti-aiheiset lehdet, jotka vaimolle jo (muka) tulee (osaa ei tosin ole olemassakaan, mutta kuulostaaa uskottavalta). Ja lopuksi muistaa yhtä vakuuttavasti mainita, että itselleen tulee Jallu ja Parnasso :D. Eipä siinä sitten myyjällä muuta...

KUINKA PALJON MAHTUU...

... pieneen laatikkoon, pieneen laatikkoon pipoja ja tumppuja...

Aika paljon näköjään, kun oikein tunkee.

Saatan myös omistaa muutaman valkoisen pipon..

 Kappas kasaa...

Että semmosta täällä. 

Raivaus etenee hitaasti, mutta epävarmasti. Arvasin, että niin tulee jossain vaiheessa käymään, kun kaikki vähänkään selkeät tavarat & tekstiilit on käyty läpi ja jäljelle jää kaikki se, mille ei ole mitään järkevää osoitetta.

Mutta just nyt en ehdi moisia pohtia, koska eilen illalla tuli kirppikseltä soitto, että pöytä, jonka piti vapautua joulukuun puolivälissä, onkin peruutuksen vuoksi heti käytössä. O-ou. Lunastus viimeistään huomenaamulla klo 10. Välissä ihan normi työpäivä, joten ei ihan kovin paljon liikaa aikaa puljata ja hinnoitella tavarat myyntikuntoon. Mutta onpahan k e r r a n k i n valmiiksi lajiteltuna aika paljon kaikenlaista ja voin olla itseeni tyytyväinen.  

Ensimmäinen laatikollinen valmiina lähtöön. 

Samalla kun aloitin pienesti hysteerisen hintalappusouvini ja koitin päästä Jope Ruonansuun "kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen"- korvamadosta eroon, yritin myös keksiä uuden ja paremman nimen kirpputorille. En keksinyt. Mutta jatkan yritystä, koska kuka oikeasti haluaa asioida nimenomaan k i r p p u-torilla? Hmmm. Varmaan sitä voisi jotain viisaampaakin pohtia, mutta en nyt justiin keksi mitä. Ja oikeasti toivon, että kirppiksen ruuhkaviikot alkavat huomenna tasan klo 10.  Go tavara go!

Huomenna alkaa myös 4 kuukauden kuntoremontti. Tavoitteena rakentaa ruipelosta riski :). Tuli mitta täyteen omaa saamattomuuttani ja päätin turvautua ammattilaisen apuun. Mutta se on kokonaan toinen projekti se. 

Kuulumisiin ja kivaa viikonloppua! 

TO KIRPPIS OR NOT TO KIRPPIS...

... kas siinäpä pulma.

Paitsi ettei ole enää.

Meneillään oleva loputon kodinraivausprojekti on vissiin vihdoin ja viimein  koulinut älyämään, että enää ei kannata ihan jokaista kaapin perukoilla vuositolkulla hillottua tuikkukuppia pyöritellä käsissään ja miettiä, että  pitäiskö  kumminkin varmuuden vuoksi vielä vähän aikaa odottaa, "jos vaikka yhtäkkiä alankin taas tykätä näistä". Tai että "Ihan varmaan taas käy niin, että heti kun olen päättänyt luopua jostain, tarvitsenkin JUST ja vain ja ainoastaan sitä".

Ajatuskin kirppishärdellistä ahdistaa ja ennemminkin tulee jo mietittyä,  kuinka paljon on  itse valmis maksamaan siitä, että joku tulee ja vie kaiken pois. Aah mikä ihana ajatus. Mutta mennään nyt vaikeimman kautta loppuun asti ja pidetään kiinni kirppispöydästä, joka jo tuli varattua. Vaikka eihän sekään homma  ihan suunnitelmien mukaan mennyt, kun aloin liikaa järkeilemään.

Päätin nimittäin kerrankin toimia viisaasti ja harkitusti, enkä niin kuin tähän asti. Homma kun on aina mennyt niin, että kun kotona (yleensä syksyisin) on iskenyt jokavuotinen totaaliahdistus siitä, että ympärillä on ihan liikaa turhaa tavaraa, olen päättänyt tehdä asialle välittömästi jotain ja painellut kirppikselle pöytää varaamaan. No, yleensä pöytiin on ollut parin kuukauden jono, joka on aiheuttanut sen, että olen ollut itseeni tyytyväinen, kun olen saanut pöytävarauksen aikaiseksi, mutta muuten en sitten olekaan pistänyt tikkua ristiin asian hyväksi, koska "Tässä on vielä niin ja niin paljon aikaa..". Kunnes kirppikseltä yhtenä kauniina päivänä on tullut soitto, että juu nyt olis pöytä vapaana ja viimeistään ylihuomenna pitäis sitten ottaa se haltuun. Josta taas on seurannut se, että alan päättömästi penkoa kaappeja ja panikoida, että "mitä sinne oikein veisin" ja "eihän täältä löydy mitään järkevää myytävää".

Jotain sitä kumminkin aina olen onnistunut häthätää haalimaan kasaan, mutta eihän siitä koskaan suunnittelematta hyvä tule. Etenkin jos on sairaalloisen tarkka siitä, että myyntipöydän pitää koko ajan olla siisti ja järjestyksessä ja houkutteleva. Vaan eipä sitä ylimärääistä aikaa hinnoitteluun ja kaikkeen puljaamiseen justiin silloin riitä, kun sattumoisin puskee kaikkea muuta päälle.

Mutta koska tällä kertaa päätin olla kaukaa viisas, päätin, että e n varaa pöytää ennenkuin olen muun raivauksen ohessa lajitellut ja laittanut sivuun k a i k e n, mitä aion kirpparilla myydä. Ja s i t t e n vasta käyn varaamassa sen pöydän. Juu ei olis kannattanut. Jonoa kun tällä kertaa olikin kahdeksan viikon sijasta 12 viikkoa. Eli vähintään kolme kuukautta lisää säilöntäaikaa nurkissa ennenkuin voi edes yrittää päästä tavarasta eroon. Plus että silloin on joulukuun puoliväli (tein varauksen kuukausi sitten), joka tarkoittaa sitä, että mahdollisilla ostajilla on pelkät joulunkuvat silmissä, ja kaikki muu menee ohi. Eli ei muuta kuin uudelleen jo kertaalleen täytettyjen kirppislaatikoiden kimppuun ja lajittelu astetta pidemmälle. Nyt on sitten joulukoristeet, jouluverhot, tuikut sun muut ehkä joulun alla kelpaavat jutut omissa laatikoissaan ja paremmin keväiseen täsmäiskuun sopivat omissaan. Ja jos nyt jostain syystä käykin niin, että se pöytä ei vapaudukaan ennen joulua, tapahtuu kauheita...

Enää en siis mieti pätkääkään, raskinko luopua jostain, mistä en enää edes tykkää (kyllä raskin). Tai että millä hinnalla olen valmis myymään (ihan millä tahansa).

Mutta ettei tästäkään hommasta itselleen liian helppoa tekisi, jumitin jo etukäteen miettimään, mitä teen esimerkiksi noille kuvan punaisille vale-Kiville, joita on kymmenen. Älkää kysykö miksi niin monta. En tiedä.

Laitanko joka tuikkuun sen kymmenen tai kahdenkymmenen sentin  hintalapun, jolloin mahdollinen ostaja voi valita montako kenties haluaa, joka pahimmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, että joku ostaa yhden ja itse joudun kantamaan loput yhdeksän takaisin kotiin? Vai koitanko myydä kaikki 10 kerralla, josta taas voi seurata se, että kukaan ei kiinnostu edes eurolla tai parilla, jos ei sattumoisin tarvi tai halua kymmentä tuikkua? Vai pitäisikö koittaa myydä pareittain? Vai viisi kerrallaan? Vai pitäiskö sittenkin varata aika kallonkutistajalle :D? Näitä kaikenmaailman tuikkuja kun tuntuu pelkästään yhdestä olkkarin kaapista löytyvän..

Tätä en käsitä ollenkaan. Miksi ihmeessä piti näitäkin aikanaan ostaa kymmenen, vaikken edes tykännyt koko väristä? No siksi, että oli vissiin joku pakkomielle oppia tykkäämään, ja varmaan ajattelin, että siedättämällä onnistuu.. Juu ei onnistunut.

Näistä tulee kivat varjot, mutta väri edelleen väärä.

Näistä palkinnoksi saamistani Ratian Kuutamoista tykkäsin silloin kun ne sain, mutta eipä ole tullut niitäkään sen koommin polteltua. En oikein tiedä miksi, koska oikeastaan ne on ihan kivat. Vähän ufot kylläkin.

Ballot sain kauan sitten lahjaksi ja tykkään todellakin lahjan antajasta ja kaiken järjen mukaan pitäisi tykätä Balloistakin, mutta vissiin siinä on häirinnyt tuo, että niitä on kolmea eri väriä, joten kaappiin ovat jääneet.

No sitten on nämä muutaman joulun takaiset köyhän miehen hopea-hörhöt, joista tykkäsin silloin, mutta en enää. Eli heippa vaan. Samaan sarjaan kuuluu maljakko, joka saa myös lähtöpassit, mutta maljakkokaappiin en vielä edes kajonnut.

Hmmmm... Mitäs näistä nyt sanois? Ei mitään.

No sitten on nämä tulppaanin malliset lempparituikkuni, joiden kohdalla jouduin ihan tosissani miettimään, että säästäisinkö kuitenkin vielä. Tuskin, mutta sitä ei tarvi tavallaan vielä päättää, koska ne on nyt pakattu sinne kevätkirppislaatikkoon. Samoin kuin nuo allaolevat kukkatuikut, joissa on jotain mukavan retroa, mutta ei ehkä enää sittenkään huvita nähdä niitä. Paitsi mitä jos niitä käyttäisikin juomalaseina? Juu ei käytetä.

No sitten tulee pohdittavaksi sekin, että pitääkö jotain säilöä ihan vaan sen takia, että on sen aikanaan ostanut Pentikiltä? Juu ei tarvi. Joskin tästä vadista ihan tykkäänkin, mutta mitäpä sillä pelkällä tykkäyksellä tekee, jos ei löydy käyttöä.

Samaa sarjaa nämä Pentikin joulupalleroiset. Tykkään tavallaan, mutta en tarpeeksi. Paitsi jos maalaisin valkoiseksi.. Hmmm. Tätä voisin harkita ihan tosissaan. Ei vaan ole tullut aiemmin mieleen.

Liukko-Sundströmin sinisistä enkelitauluista ei ole kertakaikkiaan mitään muistikuvaa. Ehkä on saatu lahjaksi, ehkä olen ostanut itse. Eli ei kovin kaksinen tunneside niihinkään, jos ei edes muista.

Eikä tässä todellakaan kaikki, vaan vasta yhden Bestå-kaapin pari hyllyllistä. No. Onneksi niitä kaappeja ei ihan hervottomasti ole, mutta kyllä tässä ehtii järki vielä moneen kertaan lähteä kaikenlaista jonninjoutavaa pohtiessa.

Jaa niin. Olin myös luullut, että meillä ei ole servettejä, mutta onhan noita näköjään jokunen. Pikkuhiljaa pitäisi varmaan alkaa löytymään sopiva värikin ihan omasta takaa.

Semmoiset kolmisensataa laskin äkkiseltään pelkästään tästä korista. Että ei vissiin muuta kuin kovan luokan kahvikekkerit pystyyn.

Mutta kaiken tämän turhauttavan pikkutavaran kanssa puljaamisen keskellä on ihan pakko ylistää tori.fi:n toimivuutta. Kaikki isoimmat ahdistuksen aiheet ja tilasyöpöt on noudettu melkeinpä samantien, kun olen saanut ilmoitukset ladattua. Ei voi kuin ihmetellä. Pojalta tosin kysyin, että mahdanko myydä liian halvalla, kun kauppa käy noin hyvin, mutta onneksi poika oli taas itseäni fiksumpi ja totesi ykskantaan, että "Se on kuule äiti semmonen homma, että jos tavara menee kaupaksi, sillä on silloin oikea hinta". No sillai kai sitten.

Raivausurakka siis jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, mutta on täällä sentään jotain valmistakin. Olisin halunnut laittaa tänne kuvia, ja toiveikkaasti kikkailin hankalan honkkelijalkaisen raksa-halogeeni-viritelmän kanssa kellariin ja ajattelin, että sen valossa kuvaaminen onnistuu. Juu ei onnistunut. Kuvista tuli ihan keltaisia. Plääh. En ymmärrä miksi, koska valo kuitenkin on valkoista ja toistaa livenä kaikki värit  ihan kuin päivänvalo. Mutta en nyt ehdi moista murehtia. Pitänee olla kärppänä paikalla heti, jos aurinko vielä suvaitsee tänä syksynä näyttäytyä.

Iloisiin raivaamisiin!