EI MENNYT KUIN SOMESSA

Kiitos kovasti hyvän loman toivotuksista kaikille niitä lähettäneille. 

Niin kiva kuin nyt olisi kirjoittaa, kuinka voimaannuttava, rentouttava ja kaikinpuolin muutenkin onnistunut lomaviikko oli, en voi sitä tehdä, koska oikeasti oli kaikkea muuta.

Tehtiin siis viime viikolla ukkelin kanssa reissu pohjoiseen, jossa ensimmäisenä etappina oli Rovaniemi, jossa oli tarkoitus käydä tapaamassa vanhempaa poikaa ja tyttöystäväänsä, ja päästä myöskin paikanpäälle katsomaan pojan peliä.

Aikataulullisesti lentäminen oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, ja vaikka meinasinkin tässä alkaa jo valmiiksi puolustautumaan sillä, ettei olla vuosikausiin lennetty metriäkään, ja niiltä osin omatunto on puhdas, en sitä tee. Ihan vaan siksi, että olen tällä hetkellä vähän väsynyt kaikkeen ilmastonmuutosaiheen aikaansaamaan alituiseen pienesti takaraivossa kolkuttavaan huonoon omatuntoon, varovaisuuteen ja jonkunlaiseen vallitsevaan ihmisten väliseen "hyvyyskilpailuunkin", jonka vuoksi itsestäni ainakin tuntuu, että enää ei voi oikein mistään kertoa tai iloita ääneen ilman, että pitää vähintäänkin sivulauseessa mainita, että on kyllä toisaalla huomioinut niitä ja näitä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen estämiseksi. Tärkeä asia, mutta tällä hetkellä jotenkin ahdistaa.

Mutta siis sillä välin, kun Helsinki-Vantaalla odoteltiin hieman myöhässä olevaa lentoa, laittelin pojalle viestiä ja kyselin, mikä meininki.

Olivat yöpyneet edellisen illan pelin jälkeen Kainuussa ja sieltä lähteneet aamukasilta matkaan kohti Rovaniemeä, jossa normioloissa olisivat olleet parin pysähdyksen jälkeen varmaan noin kahden aikoihin iltapäivällä, jotta jää vielä aikaa kaikelle valmistautumiselle ennen iltaviittä alkavaa kotipeliä. Vaan ei tällä kertaa. Sain sen sijaan vastauksena kysymykseeni videonpätkän ojassa olevista henkilöautoista, lumipyryssä värjöttelevistä matkustajista ja penkalle hätävilkut päällä pysähtyneestä joukkueen bussista sekä viestin: "Taas reissataan. Tällä kertaa ei oo niin liukasta, mutta joku auto osu tähän bussin nokkaan. Vastaantulija lähti ohittamaan edessä olevaa autoo, millä oli kärry perässä, kärry lähti heittelehtimään ja se ohittava auto pääsi niin täpärästi tästä meidän edestä ohi, että henkilöauton perä osu tähän meidän bussin nokkaan. Onneks meidän kuski kerkes väistää penkan puolelta, muuten olis käynyt henkilöautolle köpelösti".

Ja seuraava viesti noin 2 tuntia edellisen jälkeen: "Me vaihdetaan Oulussa bussia, täällä haisee palanut koko ajan".

Ja seuraava (siinä vaiheessa, kun joukkueen olisi pitänyt olla jo perillä, mutta vielä oli reilut pari tuntia jäljellä) viesti ja kuva ojaan ajaneista nuorten kuljettajien autoista lumipyryn keskeltä: "Taas oli kolme autoo ojassa, yks ennen noita oli ihan peräkoukku pystyssä taivasta kohden".

Siinä vaiheessa olin ihan hermoraunio ja ajattelin, että millään muulla ei enää ole väliä kuin että kaikki pääsevät lopulta turvallisesti perille sinne, minne kukakin on matkalla. Niin kamala keli videoilta nähtynä tien päällä oli, vaikkei yläilmoissa ollut siitä tietoakaan.

Loppu niiltä osin kuitenkin hyvin, peli pääsi alkamaan, joskin myöhässä, päästiin halaamaan poikaa ja tyttöystävää ja käymään illalla yhdessä syömässä. Siinä vaiheessa jouduin kuitenkin jo lainaamaan ukkelilta paksua neuletakkiaan omani päälle, kun aloin yhtäkkiä palella jotenkin ihan luonnottomasti, vaikka oltiin lämpimässä sisätilassa. Meni jotain ihme hyytäviä kylmänväreitä todellakin luita ja ytimiä myöten, eikä mikään auttanut. Arvelin kuitenkin, että on kaikesta jännityksestä, aikaisesta lähdöstä ja huonosti nukutusta edellisestä yöstä johtuvaa.


  

Nukuin kaikki mahdolliset vaatekerrat päällä ja villasukat jalassa,  ja aamulla olikin onneksi jo parempi olo ja sitä mukaa valoisampi fiilis.

Syötiin kunnon hotelliaamiainen ja lähdettiin sitten ajelemaan ensimmäistä kertaa ikinä Leville, ja odotin kovasti, että pääsen näkemään ja kuvaamaan ihania, satumaisen kauniita tykkylumimaisemia, joita olen monien tuttujen Instagram-kuvissa ihaillen katsellut.

Haaveeksi kuitenkin jäi. Kuin myös aiotut hiihtelyt yhtä lyhyeksi jäänyttä lenkkiä lukuunottamatta, kun sairastuttiin sitten molemmat johonkin tyhmääkin tyhmempään ärhäkkään täsmäflunssaan heti ensimmäisenä kokonaisena Levi-päivänä. Ja minä ensimmäistä kertaa ylipäätään useampaan vuoteen! Varmaan joku kosto siitä, että vähän ennen lomaa menin ääneen mainitsemaan, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kipeä. Ja yksinyrittäjämies oli varmaan puoli vuotta aiemmin jo hankkinut itselleen tuuraajan, että voidaan lähteä edes joskus johonkin. Tällä kertaa siis tuhannen kilometrin päähän sairastamaan.

Onneksi oli kuitenkin vuokra-auto, jolla päästiin ajamaan tunturiin katsastamaan, miltä siellä näyttää. En vaan ollut halvinta mahdollista vaihtoehtoa vuokratessani varautunut siihen, että autolla tullaan ajamaan rinteitä ylös alas, mutta niin vaan jaksoi pikkuruinen Polo viedä meidät perille, vaikka liukkaimmissa kohdissa vähän hirvittikin, etttä tähänköhän se nyt poloparka hyytyy.

Satumaiset tykkylumet jäivät kuvaamatta, koska lunta oli paikallisten mukaan vähemmän kuin 40 vuoteen. Jonkunlainen perinne sekin vissiin meidän lomilla, koska ei ollut ensimmäinen kerta kun tuo lukema mainitaan.

Mm. asuntovaunureissulla Tanskassa, jonka kuvittelin olevan aina aurinkoinen ja lämmin kesällä, ei ollut ollut "40 vuoteen niin kylmää ja tuulista" kuin silloin, kun me vietimme maassa 3 viikkoa vaunuillen reilut 15 vuotta sitten. Repesi mm. vaunusta katto tuulen voimasta ja pienempi pojista lähti kirjaimellisesti lentoon, kun käveltiin dyynien suojista Atlantin rannalle ja myrskypuuska vei poikaa mennessään. Hrrr.

Puut olivat tyystin paljaita ja kivikko pilkotti rinteillä ohuen lumikerroksen alta. Mutta karun kaunista oli silti. Ja ihan hitsin hyytävän kylmää tuulta, joka ei näistä kuvista näy, mutta tuntui kropassa. Korostetusti varmaan, koska ei tosiaan oltu kunnossa ensinkään.

Kamerakin oli mukana, mutta sillä kuvaaminen oli mahdotonta, koska on metallisena niin kylmä, että kohmettui sormet samantien viimassa, kun yritin. Vaan ihmeen hyvin onnistui puhelimellakin.

Ja jos olisin tähän kuvasarjaan runoillut tekstit, jossa olisin kertonut kaiken olleen koko ajan kaunista ja hyvää, sen voisi näitä kuvia katsoessa mielestäni hyvin uskoakin. Sen verran tyyneltä ja siniseltä näyttää.

Tukikohtana meillä oli ystäviltämme lainaksi saamamme kaunis ja valoisa mökki, joka oli muutaman kilometrin päässä keskustan kuhinasta. Hiljaisuus siellä oli jopa tällaiselle omasta mielestään hiljaisuuteen tottuneelle niin epätodellisen totaalista, että tämän tästä tuli kuunneltua, että eikö muka oikeasti kuulu mistään mitään. Ei kuulunut. Ja silti ei oltu missään korvessa, vaan lähin naapuri oli heti seinän takana. 

Pitkälti toki kurjan olon ja huonon tuurin syytä, mutta Levistä ei jäänyt meille tämän reissun perusteella sellaista oloa, että sinne tekisi mieli lähteä uudelleen.  Ja tarkoituksenakin oli alunperin ainoastaan käydä katsastamassa paikka, joka hyvin pitkälle vastasi sitä mielikuvaa, joka oli jo entuudestaan. Jos unohdetaan ne kauniit tykkylumimaisemat, jotka jäi nyt kokematta. Samoin kuin satunnaisesti käyskentelevät porot, joihin toivoin meidän törmäävän (en kirjaimellisesti kuitenkaan), mutta tyytyminen oli aitausten takana näytillä majaileviin. 

Viimeisenä iltana halusin lähteä auringonlaskua kuvailemaan parhaaksi näköalapaikaksi mainitun legendaarisen ravintola Tuikun ympäristöön, joka tosiaan tuntui olevan maineensa veroinen, koska samaan aikaan paikalle oli kokoontunut useita tosikuvaajia ammattimaisine laitteineen. Olisin mieluusti ollut yksi heistä, mutta oikeasti olin viimassa hytisevä kännykkäkuvailija. Eikä sattunut sitä kauneinta auringonlaskuakaan sille iltaa, kun pilvet tulivat eteen. Mutta muistoksi kuitenkin jäi todistusaineistoa siitä, että paikalla on käyty. 

  

Että semmoinen loma se. Pahin flunssa kesti täsmästi viikon ja alkoi helpottaa maanantaina, kun palasin töihin. 

Josko vuoden päästä sitten paremmalla tuurilla.

KONEEN KANNET KIINNI JA LOMILLE LOMPS

Suurin osa taitaa jo elellä keväisissä tunnelmissa, tai ainakin kevään odotuksessa, mutta täällä vielä toivotaan tulevalle viikolle aurinkoisen pirtsakoita pakkaskelejä ja luistavia, vaan ei lipsuvia latuja.

Ja ainakin tämänhetkisen sääennusteen mukaan toive näyttää hyvinkin toteutuvan

Tuntuu niin kivalta päästä hetkeksi vaihtamaan meille kokonaan uusiin maisemiin, unohtaa työt ja kuntoprojektit ja kaikki keksimäni kotkotukset.

Jahka palaillaan, saatan itsekin kääntää katseen kohti kevättä ja toivoa, että vanhan viisauden mukaan "maaliskuu maata näyttää ja huhtikuussa humahtaa".

Näille helmikuun puolivälissä ostamilleni krookuksille kävi köpelösti ja paleltuivat parat parissa yössä.

Koneen kannet laitan nyt kiinni, enkä niitä aio lomalla aukoa, joten toivottelen mitä parhainta viikonloppua ja toivottavasti auringonpaisteisia tulevia päiviä. Paitsi, jos joku sattuu tykkäämään enemmän pilvistä. 

Kuulumisiin taas keväämmällä! 

KAHDEKSAN KUVAA KULUVALTA KUULTA

Sain Tuijalta tässä taannoin haasteen julkaista viisi kuvaa kuluvasta kuukaudesta, ja ajattelin käyttää tilaisuuden hyväkseni ennenkuin talvikuvat alkavat näyttää liian talvisilta.

Itse voisin näitä sinivalkoisia maisemia tuijotella päivät pitkät, ja välillä huomaan jopa haikailevani muuttoa pohjoiseen puhtaiden hankien ja luonnon keskelle.  Voi tietysti olla jonkun sortin romantisointiakin, mutta jotenkin täältä ikuisesta vesisateesta käsin katsoen (no okei, oli tässä muutama pakkaspäiväkin välissä) tuntuu, että pohjoisessa vuodenajat vielä erottaa toisistaan, joka on asia, jota kaipaan. 

Mutta koska ukkeli ei tiedä meidän muuttoaikeista mitään, tässä näin ensialkuun muutama kuva viimeviikkoiselta talviloman pätkältä Vuokatista. Määrää jouduin ihan vähän kasvattamaan, kun en osannut päättää, mitä jätän pois.

Olen korkeanpaikan kammoisena liian vellihousu laskettelemaan, eikä ukkelikaan enää vuosiin ole haikaillut rinteeseen, joten tyydyttiin kapuamaan vaaran laelle ihan vaan tietä pitkin. Siellä sitä sitten seistä pällisteltiin maisemia ihaillen ja väisteltiin samalla ohi pyyhkeileviä isoja ja pieniä laskijoita.

Tykkylumiset puut olivat ihan tositosi kauniita, mutta samalla kyllä kunnioitusta herättäviä. Kaikkein korkeimpien juurelle ei tehnyt edes mieli mennä, koska ajatus lumilastin alle jäämisestä ei houkuttanut. Metsään oli myös kiinnitetty kylttejä, joissa luki "hengenvaarallinen", mutta tarkoitti ehkä varsin alhaalla roikkuvia sähkölinjoja kumminkin.

Lomapäivät kuluivat kokolailla samalla kaavalla, joka ei ole mitenkään ennalta suunniteltua, vaan ihan vaan meille luontaisinta ja mieluisinta. Meistä kumpikin kun pääsee arjesta irti paremmin liikkumalla kuin löhöilemällä. Joskin jälkimmäistäkin toki harrastettiin, koska määräänsä enempää ei kroppa liiku vaikka kuinka käskyttää.

Aamut aloitettiin useimmiten saunomalla ja uimalla. Ei avannossa kuitenkaan, vaan muutaman askeleen päässä olevan kylpylän kuntouintialtaalla, joka on saunoineen aamulla auki seitsemästä alkaen pari tuntia. Ukkeli meni yleensä heti seiskan jälkeen ja minä sitten vähän myöhemmin. Ja aika usein sain olla saunassa ihan yksin. Miesten puolelle sattui jostain syystä enemmän aamuvirkkuja. Myös altaalla oli mukavasti tilaa uida. Saa vähän liikettä aamukankeaan kroppaan, ja maistuu aamupalakin sen jälkeen niin paljon paremmalta.

Joku taika noissa loma-aamuissa pakosti on, koska sitä herää ihan virkeänä viimeistään samaan aikaan, ellei peräti aikaisemmin kuin työaamuina kellonsoittoon. Ja unikin on jotenkin niin paljon terveempää, mikä tosin lienee justiin sen paljon päivittäisen liikunnan ja ulkoilman ansiota. Niin paljon enemmän ehtii samassa ajassa, joka töissä menee pelkkään istumiseen (tarkoitus ei tokikaan ole valittaa työpäivistä, koska ilman niitä ei olisi lomiakaan, mutta tulee nyt pakosti vertailtua).

Kuva on otettu iltapäivällä, kun samana aamuna ajetuilla laduilla on jokunen ehtinyt jo ennen meitä hiihdellä..

Puoliin päiviin asti oli sen verran paljon pakkasta, että käytiin vaan tekemässä kävelylenkkiä ja sen jälkeen kimpoiltiin pallon perässä tenniskentällä. Kuuluu hiihdon ohella niihin lajeihin, joissa tulee ihan törkeä(n ihana) hiki. Ja myös ihan paras olo. Salilla en samaa saa aikaiseksi millään. Ja itseasiassa on vähän ärsyttänytkin, että sen jälkeen kun taas aloitin säännölliset salikäynnit, paino on noussut, eikä se todellakaan ole sitä, että lihakset olisivat näin nopeasti kasvaneet, vaan kyllä kyseessä on ennemminkin ihan perinteiset ällöt jenkkakahvat. Seurausta ihan vaan siitä, että samalla kun olen lisännyt treeniä, olen lisännyt myös syömistä (liikaa), mikä on turhaa, koska painin kuitenkin kärpässarjassa, enkä missään Bull Mentulan kategoriassa. Mutta niin vaan kävi, että kahvat katosivat loman aikana ihan itsestään tenniksen ja hiihdon ohessa. Tajusin sen vasta kotona, kun katsoin pitkästä aikaa peiliin. 

Ruuan jälkeen vedettiin pikku päikkärit ja iltapäivällä sitten sukset jalkaan. Ja koska olin ulkoistanut ukkelin voitelutiimistäni, käytettiin heti loman alussa molempien hiihtimet ammattihuollossa. Ja voi vitsit, mikä tunne, kun oikeasti suksi luistaa. Ei melkein uskottu, että ne ollaan oikeasti me, jotka siinä sivakoi menemään, vaan joku ihan muu. Enkä todellakaan ole mikään välineurheilija, jonka pitäisi satsata aina niihin parhaisiin mahdollisiin vermeisiin, koska ei ole taidotkaan sillä tasolla, mutta silti haluaisin, että ne välineet, jotka minulla on, ovat siinä määrin kunnossa, ettei lopahda liikunnan ilo siihen.

Kaikkina päivinä paistoi ennustusten vastaisesti aurinko, jolla oli kyllä suora vaikutus lomafiilikseen. Niin paljon kivempaa kuin päin näköä pyyhkivä räntäsade.

Illemmalla käytiin rentouttamassa kroppaa kylpylän poreissa. Ukkeli myös savusaunassa ja avannossa, mutta itseäni ei yhteissauna vieraiden miesten kanssa samoilla lauteilla (yhtään naista ei kuulemma ollut  koko aikana) houkuttele, joten jätin ne väliin. Takkamakkaraa sen sijaan en.

Haluan paistaa omat makkarini liekeissä niin, että kuoresta tulee ihan musta ja sisus jää ihan vähän kylmäksi. Kun taas ukkeli haluaa paistella omansa täydellisellä hiilloksella, jota odotellessa itse olisin ehtinyt nälkääni syödä jo kokonaisen lenkin kylmiltään.

Sinappia ja viiniä kyytipojaksi ja avot oli kiva istuskella jalat suorina sohvalla ja katsella Kaappausta keittiössä ja mitä milloinkin sattui siihen aikaan telkkarista tulemaan. Myöhään ei jaksettu, tai edes yritetty valvoa kertaakaan vaan kaaduttiin terveen väsyneinä sänkyihin, jotka oli ihan vasta uusittu, mutta niin jämäkät, että kotiinpaluun jälkeen oma sänky on tuntunut ihan taivaalliselta. Omat tyynyt meillä kulkee aina matkassa mukana, jos vaan autolla ollaan liikenteessä.

Huomasin tälläkin kertaa, että parina ekana päivänä en oikein osannut asettua lomamoodiin, vaan koko ajan huomasin vilkuilevani kelloa ja ajattelevani, että nyt on jo näin ja näin paljon lomasta mennyt ja kohta se loppuu ja pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä aina rauhaksi muuttuu ja se jos mikä, on kiva tunne. Vielä kun pääsisin eroon siitä, että kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta alan aina viimeisenä lomapäivänä stressaamaan ensimmäistä työaamua. Haluaisin niin pitää kiinni mielenrauhasta viimeiseen asti, mutta vielä on opittavaa siinä. Joskin tietäisin kyllä helpommankin keinon. Pidemmät lomat :)   

PUISEVA VIIKKOKUVAKATSAUS JA LOMILLE LOMPS...

Loma on enää yhden työpäivän päässä, ja vaikka kauppoihin on jo perinteisesti ilmestynyt varmoja syksyn merkkejä koulureppujen ja pallokrysanteemien muodossa, olen päättänyt olla piittaamatta, koska paras kesä on pakosti vasta edessä. Sen sijaan päätin taas pitkästä aikaa kuvakatsastaa menneen viikon. 

Perjantaina livistin töistä etuajassa ja lähdin kentälle. Ihan hyvällä omallatunnolla tosin, koska olin saanut akuutit hommat hoidettua ja työpuhelin sähköposteineen kulki varmuuden vuoksi mukana. Ei kuulu etikettiin, mutta ei haittaakaan, kun oli tuttua peliseuraa. 

Sääennusteiden mukaan ei kaksista keliä ollut luvassa, mutta niin vaan taas meni ennusteet poskelleen ja sää oli mitä parhain. Parempi niin päin kuin että odottaa aurinkoa ja saa sadetta.

Yllätyin, kun huomasin, että parin väylän välinen metsäpolku oli jo täynnä mustikoita. Pakko oli tehdä pienimuotoinen rötös ja poimia muutama varpu mukaan maljakkoon. Ei mahda kuulua jokamiehen oikeuksiin.

Lauantaina paistoi heti aamusta aurinko ja voi vitsit, miten iso vaikutus sillä voi olla pieneen ihmiseen.  Kesämieli oli heti ihan tapissa ja kropassakin aurinkoenergiaa vaikka muille jakaa. Ei viime aikojen vetelyydestä tietoakaan.

Siivosin ensi töikseni keittiön, joka meillä on hyvinkin hallitseva tila. Jos se on sekaisin ja tasot täynnä tavaraa (niinkuin yleensä), ahdistaa. Mutta silloin kun se on siisti ja pinnat enimmäkseen tyhjiä, tuntuu, että korvienvälikin selkiytyy.

Laitoin myös pyykkikoneen laulamaan (kirjaimellisesti, koska Samsung luikauttaa aina ylipirteät jäätelöautotyyppiset alku- ja loppusävelmät) ja  hankkiuduin kertalaakista eroon mieltä painaneista pyykkivuorista. Ihan luksusta, kun edellinen satsi ehtii lämpimässä kesätuulessa kuivua siihen mennessä, kun seuraava on pesty. 

Vihannes- & mansikkakojulla poikkesin ostamassa laatikollisen kauniita ja makeita mansikoita pakkaseen. 

Polkan tahtiin.

Viiden kilon laatikko (josta tuli 16 puolen litran rasiaa täyteen) Polkia maksoi 35 euroa, joka taitaa olla enemmän kuin ennen, mutta en jaksa sellaisia miettiä. Itseni tuntien on parempi pakastaa samalla sekunnilla, kun siltä tuntuu, eikä jäädä odottelemaan mahdollista hintojen halpenemista. Tiedän jo etukäteen, että siinä käy niin, että lopulta jää koko pakastaminen väliin ja maksan talvella moninkertaisen hinnan kaupan valmiista pakkasmarjoista.

Lauantai-illalle saatiin kutsu poikain jääkiekkoharrastuksen kautta tutuksi tulleelta mukavalta pariskunnalta, ja lämmin kesäilta meni ihan siivillä kevyen ja maistuvan kesäruuan ja viinin merkeissä. 

Sunnuntaina lähdettiin ukkelin kanssa Salon Wiurilaan pelaamaan, kun halvalla päästiin (jotain hyötyä tästä ikääntymisestäkin, kun saa seniorialennusta :)) ja nautittiin liki helteisestä kelistä (joskin kerran jo meinasin sanoa, että on liian kuuma, mutta älysin pitää suuni kiinni).

Harmitti, kun ei ollut kunnon kameraa mukana, koska ennen kierrosta syömäni vegesalaatti oli niin nätti. Ja vaikka näyttikin kevyeltä, oli myös täyttävä linssien, papujen, pähkinöiden ja quinoan ansiosta. Riitti energiat hyvin, muttei ollut yhtään ähky. Voisi itsekin välillä jättää kanat ja kalat lisäämättä ja korvata muulla.

Maanantai-aamu 'valkenikin' sitten taas tälle kesälle tyypillisen tihkusateen merkeissä, mutta ei tuntunut missään, kun alla oli lämmin viikonloppu ja aamukammassakin enää neljä piikkiä lomaan.

Kansion kuningas toimiston ikkunalaudalla. 

Vain hetkeä ennen kuin täpötäysi mappi päätti luiskahtaa lattialle ja levitä alkutekijöihinsä. Grrr.

Maanantai-iltana en muistaakseni tehnyt töitten jälkeen mitään. Paitsi nukahdin sateen ropinaan terassin sohvalle. On paikka, jossa ei vaan kertakaikkiaan voi pysyä hereillä.

Tiistai-iltana kävin pitkästä aikaa pelaamassa viikkokisan, ja sattuikin kohdalle kesän paras kierros. Tuli hyvä mieli. Ja kiva palkintokin. 

Kentän laitamilla kukkii valtavan suuria Kurjenkelloja, ja kiva olisi ollut kuvailla niitä ihan rauhassa, 
mutta ei auttanut kuin jatkaa peliä. Myös kaikenlaisia kauniita heiniä aaltoilee väylien reunamilla. 
Kivoja katsella, mutta pistävät aivastuttamaan ja niiskuttamaan.

Keskiviikkona kaivoin varastosta esiin möhkälemäisen puukulhon, johon olen jo kauan mielessäni visioinut pienimuotoista japanilaista puutarhaa (kun on se iso puutarha vähän vaiheessa). Lähinnä sellaista, johon laittaisin hienoa valkoista hiekkaa, johon sitten pienellä puuharavalla vetelisin kauniita aaltomaisia kuvioita ja olisin ihan zen.

Kulho kuului aikanaan esittelemääni Living&Roomin mallistoon, ja on kosteudesta jo hieman mustunut esittelykappale. Ja omasta mielestäni myös siinä määrin kyseenalainen, että en ainuttakaan edes halunnut myydä. Ihan vaan siksi, että hinta oli omasta mielestäni posketon suhteessa tuotteeseen, joka omaan silmääni on jostain erittäin nopeasti kasvavasta trooppisesta puulajista lohkaistu kappale, josta on kolhittu kulho. Anteeksi nyt vaan tämä ikävä mielipide, jonka aikanaan rehellisesti kerroin myös L&R:n johdolle, mutta en voinut olla epäilemättä myöskään sitä, onko kappale oikeasti peräisin sertifioiduista metsistä niinkuin ilmoitettiin vaiko eikö.

No. Olen joka tapauksessa rehellisen hinnan esittelykappaleesta maksanut, joten ajattelin, että josko viimein saisin siitä värkättyä sen, mitä olen ajatellut. Mutta niinkuin usein käy, mitä pienempi projekti, sitä pyllympi lopputulos, kun mikään ei mene niinkuin on suunnitellut. Ja oikeasti olen aika huono kestämään sitä, että visioni eivät lopulta toteudu.

Ensinnäkään mistään ei tähän hätään löytynyt valkoista hiekkaa. Kaikki vaihtoehdot hiekkapuhallushiekasta akvaariohiekkaan tuli kyllä tutkittua, mutta ei. Siispä oli tyytyminen kalliiseen koristehiekkapurkkiin, jossa hiekkaa oli vaan nimeksi, ja loppu simpukankuoria, joista kyllä tykkään, jos ne on itse saanut kerätä, mutta jos ovat valmiina kaupan purkissa,  jättävät kylmäksi.

Ei löytynyt myöskään mehikasveja mistään. Paitsi lopulta Prismasta kaksi, jotka kummatkin myytiin ruukkuineen päivineen. Eli taas tuli maksettua ylimääräistä jostain, mitä ei tarvi, mutta kun olin kerran päättänyt, että nyt se minipuutarha tehdään, niin nyt se tehdään. Kunnes jouduin toteamaan, että ei mennyt ihan nappiin seuraavakaan vaihe, joka oli suodatinkankaan asettelu istutusmullan ja koristehiekan väliin. Kokeilin nimittäin käyttää siihen Ikean halpaa harsomaista verhoa, jota olen tähän asti käyttänyt pakkasharsona perunoille. Leikkasin siitä palan ja asettelin nätisti kulhoon mullan pinnalle, jonka jälkeen varistelin hiekan siihen päälle todetakseni, että harsossa oleva reiät olivat juurikin inan suurempia kuin hiekanjyvät, joten tuloksena oli multaan sekoittunut hiekka ja sen päällä puhdas harso..

No ei kun takaisin kauppaan ja ostamaan karkeampaa ja samalla edellistä kalliimpaa koristehiekkaa, joka myös oli mielestäni ihan liian keinotekoisen näköistä, mutta kun ei ollut vaihtoehtoakaan, niin siihen oli tyytyminen. Harsokankaan vaihdoin varmuuden vuoksi sukkahousukerrokseen :). (Mikähän siinä onkin, että silloin, kun varsin haluaisi, että sukkahousuissa on reikä, ei vahingossakaan löydy kuin ehjiä, joista yhdet uhrasin tähän tekeleeseeni).

 Turha purkki poikineen jäi jäljelle, mutta josko sinne kirppispöytään sitten joskus..

Kun olin ripotellut lasimaisen hiekan kulhon pinnalle, olin lähinnä vaan ärsyyntynyt, kun ei näyttänyt ollenkaan siltä, miltä olin ajatellut. Ja mietin sitäkin, että olisinpa älynnyt ostaa kilon halpaa merisuolaa ja käyttää sitä, mutta myöhäistä, mikä myöhäistä. Sen sijaan poljin vielä kerran kauppaan ja ostin purkillisen valkoisia kiviä, joita olin alunperin päättänyt olla käyttämättä.

Mutta tämmöinen siitä lopulta tuli. Ei sinne päinkään, mitä meinasin, mutta jotain kuitenkin.

Kulho on yli puoli metriä halkaisijaltaan, joten pari mehikasvia näytti yksinään ihan liian orvoilta. Ja seurakseen kokeilemani pikkuruiset ilmakasvit suorastaan säälittävän pieniltä. Niinpä päädyin lisäämään asetelmaan kirkkaaseen Ballo-tuikkukuppiin yhden Tillandsian ja keskelle joskus vuosia sitten joiltain messuilta ostamani Taiga-lyhdyn ilman siihen kuuluvaa puista jalkaa. Näyttää kynttilältä, mutta on itseasiassa öljylyhty, joka sammuu heti, jos kaatuu. Eli turvallinen siis. 

 Näytti iltahämärissä itseasiassa lopulta ihan kivalta.

Kun kuopus tuli illalla töistä, pyysin katsomaan uutta "feng-shui"-asetelmaani, ja vaikka nämä meikäläisen puuhat tuskin nuoria miehiä oikeasti ihan hirveästi kiinnostaa, aina kumminkin kiltisti tulevat. Niin nytkin, ja pojan kysymys kuului "Onks toi valkoinen merisuolaa.."?  No niinpä. 

Jotenkin ihan epätodellinen olo siitä, että loma ihan oikeasti kohta alkaa. Ja on peräti kolmen viikon ja parin päivän mittainen, joka on itselleni ihan luksusta. 

Eipä muuta kuin kaikille kaikkea parasta viikonloppuun, arkeen, juhlaan, lomaan ja ihan muuten vaan <3

MYÖTÄ- JA VASTATUULEEN

Mistä näitä myrskytuulia nykyään oikein tulee??

Katupöly lentää kuin hiekka Saharassa, ja aamulla täytyy laittaa kiviä taskuun, jos meinaa polkea töihin ilman, että päätyy pyörineen päivineen Poppasena taivaalle. En tykkää. 

Viime viikko sen sijaan sujui myötätuulessa, kun yksinyrittäjämiehelle järjestyi yllättäen tilaisuus pitää lomaa. Kiitos siitä tällä hetkellä työttömälle ystävälle, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi tuuraamaan ukkelia viikon päivät. On saman alan ammattilainen, joten saatiin kerrankin viettää kokonainen loma ilman, että piti koko ajan pelätä, milloin puhelin seuraavan kerran soi ja mitä ongelmia taas on tiedossa. Niitä "lomia" on ollut ihan riittävästi, mutta tällä kertaa ei kuulunut tuuraajasta koko viikkona mitään, koska oli hoitanut hommat mallikkaasti. Ei huolen häivää siis. Ihan superia.

Määränpääksi otettiin meille jo kakkoskodiksi muodostunut, kesät - talvet kiva Vuokatin Katinkulta, josta onnistuttiin vielä saamaan majoitus, vaikka täyttä olikin. Ei nimittäin oltu ainoita, joilla oli toiveena päästä hiihtämään edes kerran talven aikana.

Ajeltiin kuitenkin ensin viitisensataa kilometriä vähän toiseen suuntaan ja poikettiin Kalajoella katsastamassa siellä elokuusta asti asunutta ja kiekkoillutta vanhempaa poikaa. 

Kalajoen Hiekkasärkiltä on paljon lämpimiä muistoja. Asuntovaunuiltiin siellä usein kesäisin poikien ollessa pieniä. Joskin Särkät oli myös paikka, jossa 15 vuoden vaunuilun jälkeen päätin, että nyt riitti tätä lajia, enkä halua enää kertaakaan kasata ja purkaa leiriä, enkä enää ikinä pestä hampaitani aamulla kymmenien ventovieraiden kanssa samassa tilassa. Mutta se ei ollut Särkkien syy. Aika aikaansa kutakin.

 Näkymä hotellihuoneesta. 

Meillä on viime aikoina käynyt joku ihmeellinen tuuri majoitusten kanssa. Niin nytkin.

Varasin booking.com:in kautta edullisen (85 eur) standardihuoneen pienestä Hotelli Rantakallasta, joka on varmaan vanhimpia ja perinteisimpiä majoituspaikkoja alueella. Samoin kuin naapurinsa Lokkilinna, jossa Jyrki Sukula kävi taannoin laittamassa hotellin kuntoon.

Olin ajatellut, että meneehän tota yksi yö vaikka aidanseipäässä, mutta melkoisen iloinen ylläri oli, kun viidensadan kilometrin ajomatkan jälkeen Rantakallan ystävällinen vastaanottovirkailija sanoi, että saadaankin pienen perushuoneen sijasta tilava Timantti-huone hotellin uudisrakennuksesta. No sehän vaan passasi. Vaikkakin ukkeli tietty kerkisi tapojensa mukaan virkailijalle vakavalla naamalla ilmoittaa, että "Ei käy. Halutaan sitä, mitä on varattu".  Onneksi kumminkin ymmärsi nauraa riittävän nopeasti päälle, ettei respa kerinnyt muuttaa mieltään..

Huone oli todellakin tilava ja siisti, ja isolta lasitetulta terassilta oli tuon yllä olevan kuvan mukainen näköala suoraan meren rantaan.  Tykkään niin noista punaisista pikku mökeistä, jotka on rakennettu liki veden varaan. Sen lähemmäksi merta ei pääse.

 Aamukävelyllä pitkospuilla. Kohta sitten taas paljain jaloin.

Tästäkin lyhyestä vierailusta jäi ihan tosi lämmin tunne. Eniten tietysti siksi, että saatiin viettää hetki aikaa pojan kanssa, mutta myös tunnelma Kalajoen jäähallissa oli jotain ihan ennen kokematonta. Eräätkin hetket (alkaen vuodesta -81..) olen erinäisten jäähallien katsomoissa viettänyt, mutta missään en vielä ole törmännyt kotiyleisöön (jota pieneltä paikkakunnalta oli paikalla liki tuhat henkeä!), joka ei huutele vastustajalle, eikä tuomareille, vaan taukoamatta kannustaa ja tsemppaa omiaan, tapahtui kentällä mitä hyvänsä. Jäi ihan tosi hyvä fiilis siitä(kin) kokemuksesta. 

Suksipussin teksti on hiihtäjät huomioiden kohtuullisen hyvä vitsi.

Vuokatissa meillä oli toiveena päästä hiihtämään ensimmäistä kertaa tänä talvena, ja matkalla jännättiin, piisaako siellä lunta, mutta mitä lähemmäs tultiin, sitä korkeammaksi kasvoi hanget, joten ei huolta sen suhteen. Puolisen metriä ainakin oli jäljellä, vaikka kevätaurinko jo lämmitti.

Vähän vaan takkuili alkuunlähtö, kun en meinannut saada omia suksiani irti suksipussista, jossa niitä oli säilötty viime hiihtolomasta lähtien. Oli sen verran hyvät pitovoiteet vissiin, että lähti kiskoessa kaistale pussinpohjaa mukaan. Että hyvät oli pidot ensimmäisillä lenkeillä juu. Mies tottakai oli ollut omien suksiensa suhteen viisaampi ja säilyttänyt niitä pohjat ylöspäin. Nooo, ens kerralla sitten.

Vähän oli hiihtohuumori koetuksella, mutta pidossa ei valittamista.

Talven ensimmäistä hiihtolenkkiä ja kevään ensimmäistä pyöräilyä tuntuu ainakin omalla kohdallani vuodesta toiseen yhdistävän se, että molemmat on ajatuksen tasolla yhtä juhlaa, mutta todellisuudessa ei tarvi montaakaan metriä puskea menemään (etenkään vastatuuleen), kun tulee jo kaduttua koko lähtöä. Mutta äkkiä siihen tottuu ja alkaa suorastaan kaivata sitä tuskaa, joka lenkki toisensa jälkeen helpottaa. Niin nytkin.

Kuvasta näkee, minkälainen ero on meikäläisen normi työ- ja lomapäivän aktiivisuudessa. Kuva kun on otettu ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä samaan aikaan, kun normaalisti olisin päässyt töistä istuttuani paikallani kokolailla 8 tuntia. Eikähän rannekkeen lukema edes pidä täysin paikkaansa, koska siitä puuttuu aamuinen uinti. Ihan vaan siksi, että ranneke ei kestä vettä. 

Ja jos joku nyt ajattelee, että pitääkö sitä lomalla niin kauheesti suorittaa ja mittailla, niin meidän tekemiset on kyllä molemmista varsin kaukana. Kunhan iloksemme uitiin, hiihdettiin, lenkkeiltiin ja pelailtiin tennistä, kun kerrankin oli tilaisuus. Ja ranneke on joulusta asti ollut kädessä yötä päivää, koska sattumoisin tykkään siitä. Vähän ärsyttääkin, kun aina joku ensimmäisenä kysyy "Paljonko hiihditte?" tai "Kumpi voitti?". Ei ole muuta vastausta ensimmäiseen kuin "Riittävästi" ja toiseen ei ole vastausta ollenkaan, koska ei kuulu tapoihin kilpailla keskenämme. Jos sille linjalle vaikkapa tenniksessä lähdettäisiin, en kerkiäisi muuta kuin katsoa, kun mies iskee syötön kenttään kerta toisensa jälkeen. Nyt sijoittelee kiltisti palloa niin, että pystyn myös palauttamaan sen.

Paljon ulkonaolon ja ekstraliikunnan ansiota oli sekin, että tuli nukuttua kuin tukki ja herättyä aamulla ennenkuulumattoman aikaisin ihan virkeänä. Jotain, mitä ei työaamuisin tapahdu ikinä. Alkuun se vähän harmittikin, että onko nyt ihan pakko lomalla olla jo seiskalta pystyssä, mutta jos kerran on virkeä, niin sitten on virkeä. Ja muutaman askeleen päässä olevassa kylpylässä on aamusauna- ja uintimahdollisuus aina seiskasta yhdeksään, joten käväistiin uimassa ja saunassa ennen aamupalaa, jonka parissa istuttiinkin sitten kaikessa rauhassa niin kauan kuin huvitti.

Aikaisemmin uimaan lähtenyt ukkeli oli jättänyt hankeen viestin. Melko huomaavaista <3 

(ja tarkkaavaista, koska näyttää vähän siltä, että oli ännä meinannut unohtua)

Kevättä ilmassa heti aamusta

Omaan silmääni käkkyrä mänty näyttää ihan joltain takatukkatyypiltä, joka pitelee käsissään isoa lumipalloa.

Kesällä palaillaan taas eri välineet matkassa.

Sen verran paljon tuli energiaa huomaamattaan kulutettua, ettei tarttuneet takkamakkarat kylkiin. Edelleen pyörii housut jalassa, joten täytynee jatkaa tankkaamista niin kauan, että taas tasaantuu. Positiivinen ongelma kai kuitenkin.

Muita oikeasti positiivisia havaintoja loman jäljiltä on se, että keuhkoissa tuntuu olevan jotenkin paljon enemmän tilaa hengittää (katupölyä..), kun ovat pitkästä aikaa päässeet oikein kunnolla töihin. Eikä kolota alaselkää, eikä särje jalkoja niinkuin lähtiessä. Kyllä se vaan niin totta on, että istuminen tappaa monellakin tapaa.

Kotona odottikin sitten ihan toisenlaiset maisemat kaikissa ruskean eri sävyissä. Positiivista se, että kaikki liukkaus on tiessään ja voi vetää pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan, eikä tarvi enää lohmia talvikengillä menemään. 

Ja sulanut maisema sai jotenkin katsomaan ympärilleenkin uusin silmin. Tuli huomattua keittiön ikkunan läpi sellainenkin, että kappas vaan, kun joulukuusi näköjään vielä nättinä nököttää kuistilla. Ihan niillä sijoilla, mihin sen heti joulun jälkeen nostin, eli keskellä kulkuväylää. Mutta hyvässä kunnossa näyttää kuitenkin olevan.. Kekkilän yrttilaatikon talviset kanervat sensijaan ei paljon maisemaa kaunista, joten niistä täytynee hankkiutua eroon heti, kun multa sulaa.

Siellä sitä on kaikkea kävyistä kuuseen ja sammalpalloihin. Ahistaa. Vaan ei enää kauaa.

Pahoittelen talviallergisille kuvamateriaalilla mahdollisesti aiheuttamiani oireita. Nyt ei vaan voinut välttää, mutta lupaan, ettei toistu enää tänä keväänä, vaikka säätiedotteen mukaan onkin odotettavissa lunta tupaan.

Keväisiin kuulumisiin!

PS. Ei mennyt ihan nappiin ensimmäiset betoniruukkukokeilut. Ei nimittäin irtoa sen paremmin sisä- kuin ulkomuotitkaan, vaikka ohjeiden mukaan voitelin. En kuitenkaan lannistu, koska betoni ei ollut mitään oikeaa betonia, vaan käytin kokeeksi pussin pohjan erikoistasoitetta, joka on tarkoitettu lattialämmityksen kanssa käytettäväksi. Juu ei toiminut. 

KOLMEN VIIKON (LOMA)KUVAKATSAUS

Olen tällä viikolla avannut tyhjän ruudun ties kuinka monta kertaa, tuijotellut sitä aikani ja laittanut sitten kiinni. Outo tunne, kun ajatukset eivät vaan kertakaikkiaan siirry "paperille" vaikka haluaisinkin. Ja toisaalta en edes halua, kun tuntuu, etten osaa. Hmmm. Vaikiaa on. 

Kuva on otettu Kuopion Kallaveden rannalla ensimmäisenä kesälomareissupäivänä reilut kolme viikkoa sitten, mutta tuntuu, että se olisi ollut vasta eilen. 

Ja vaikka kuvassa olo on helpottunut ja katse kohti edessä siintävää kahden ja puolen viikon vapautta, koen tällä hetkellä sellaista haikeutta ja luopumisen vaikeutta, että mieli tekisi nytkin vaan istua ja tuijotella tyhjyyteen. Arkeenpaluu kun ei tänä vuonna ollut pelkkä arkeenpaluu, vaan sen tosiasian kohtaaminen, että ollaan nyt miehen kanssa kotona kaksin. Tyhjän pesän syndrooma vissiin.

Mutta jottei menisi synkistelyn puolelle, kaivelin kameran ja puhelimen kätköistä satunnaisia kuluneiden kolmen viikon aikana räpsittyjä, enimmäkseen julkaisukelvottomia kuvia, joihin liittyvät muistot piristivät mieltä.

Ensin kuitenkin pakollinen yrtti- &vihanneskatsaus, koska on meikäläiselle niin uutta ja ihmeellistä.

Ruukkuun istuttamistani siemenperunoista ei tänä vuonna tullut potun pottua. Paitsi niistä ylimääräisistä, jotka kippasin kompostiin. 

Sen sijaan kesän ehdoton yllättäjä oli kesäkurpitsa, joka suorastaan säikäytti, kun ensimmäisen kerran kävin kurkkaamassa, josko jotain alkuja jo olisi näköpiirissä. Olihan siellä.. :).

Painoa tällä möhköllä oli rapiat kaksi ja puoli kiloa.

Olisin halunnut ottaa kurpitsan ja samankokoisen kaverinsa mukaan reissuun, mutta koska tiesin, että ennen varsinaista keittiöllä varustettua määränpäätä oli tiedossa pari hotelliyöpymistä, päätin olla herättämättä hämmennystä kapsäkistä kurkistavilla kurpitsoilla ja sensijaan antaa ne ystävälleni Annelle, joka toivottavasti sai loihdittua niistä jotain sapuskaa.

Myös sydäntomaatteja oli taimet notkollaan, mitä vähän (paljon) ihmettelen, koska olivat koko kesän taivasalla. Mitä nyt pahimmilla kaatosateilla nostelin lasikuistille turvaan, mutta muuten pärjäilivät ulkona.

Kekkilän yrttilaatikko reuhotti viidakkona ja vähän suretti jättää sitä loman ajaksi oman onnensa nojaan, joten käännyin Marttojen puoleen ja etsin sopivia säilöntävinkkejä.

Minttujen lehdet pistin pakkaseen sopivina smoothie-kokoisina annoksina, ja basilikat säilöin purkkeihin laittamalla lehtien kanssa kerroksittain oliiviöljyä ja merisuolaa. Aika epämääräiseltä kyllä jääkaapissa näyttävät, mutta se johtunee öljyn rakenteen muuttumisesta kylmässä. Kai.

Mintun kukkasista tykkään ihan hulluna (vaikkei niitä kai pitäisi päästääkään kukkimaan).
Koristivat kivasti terassin pöytää hiljattain ostamissani simppeleissä valkoisissa lasimaljakoissa.

Myös kaikenlaisia siivekkäitä tuntui tänä kesänä olevan liikenteessä enemmän kuin koskaan. Ilahduttavimpana perhoset, joita en muista jälkeen lapsuuden nähneeni yhtä paljon kuin tänä kesänä.

Myös ennen lomaa ottamani kulmien kestopigmentoinnit piristivät paitsi mieltä, myös kasvoja. 

Koitin lähettää kulmista kuvan pigmentointia suositelleelle ystävälleni, mutta ilman aiempaa selfie-kameralla varustetun puhelimen käyttökokemusta tuli aika monta hutia ennenkuin osuivat kunnolla ruutuun. 

Mies sanoi, että näytän kuvassa hauraalta ja surumieliseltä, mutta itse tiedän olevani siinä iloinen ja takkutukkainen (koska olin seuraavana päivänä menossa kampaajalle).

Pigmentointi on kuvassa ihan tuore ja nyttemmin jo piirun verran vaaleampi ja luonnollisempi. Ehkä turhamaista, mutta niin paljon kivempi, kun aamuisin ei näytä ihan kalpealta haamulta. Omissa kulmissani kun väri riittää vain puoleenväliin. Ja kirppisrahoista nämä kustansin, joten ei tullut huono omatuntokaan.

Mutta vihdoin sinne lomareissulle, jonka pitkäaikasiin perinteisiin meillä kuuluu matkan varrella Jämsässä Patalahden Essolla (vai mikä asema nykyään lie) otettu mahdollisimman tyhmä Suomilippiskuva, joka lähetetään pojille, että tietävät, missä ollaan menossa. Sanoja ei tarvita.

Paita ja sortsit mallin omat. Lippis ja CD Patalahden Esson hyllystä :)

Johtuneeko siitä, että Patalahden pysähdyksen perinne liittyy lomaan, jolloin ollaan yleensä muutenkin keskivertoa paremmalla tuulella, mutta joka vuosi toi lippis vaan jaksaa naurattaa.

Tässä kuitenkin ukkeli ihan normaalina lakittomana itsenään Kuopiossa, jossa pysähdyttiin yhdeksi yöksi.

Sattui kohdalle ihan täydellisen lämmin ja aurinkoinen ilta, ja sataman alue oli täynnä iloista paikallista porukkaa, vaikka oli keskiviikko. (Varmaan ihan normaalia isommissa kaupungeissa, mutta outoa meikäläiselle).

Tehtiin pieni käppäilyreissu keskustaan ja bongattiin matkan varrella mm. Ravintola Sammon mainiot mainokset.

No ressihän siinä väkisinkin laakee, kun istuu ruokapöytään. Ei kylläkään jääty Sampoon sisätiloihin, vaan suunnattiin takaisin rantaan Wanhan Sataman terassille.

Itse tilasin piäruokaa (ruokoo?)  ja vähemmän nälkäinen mies sai puhuttua itselleen burgerin lasten listalta. Ei järin savolaista kumpikaan, mutta lomalla on syötävä, mitä sattuu tekemään mieli.

Vessakyltti oli enempi kansainvälinen. Sorry Sirs...

Kuopiosta suunnattiin Tahkolle, jossa käytiin pelaamassa kierros golfia ja yövyttiin.


Tästä venerannassa ottamastani kuvasta rajasin pois sekä "Uiminen kielletty"- kyltin että uimassa olleen ukkelin.

Ja ihan livenä olisin halunnut rajata pois myös ravintolan katolla pizzoja kärkkyneen lokin

Perjantai-aamuna ei maltettu jäädä Tahkolle pyörimään, koska mieli oli jo Vuokatissa, joka on ollut meidän kesäkoti jo viimeisten 15 vuoden ajan.

Tiedettiin kyllä, että loma-asunnon avaimet saadaan vasta iltakuudelta, mutta ajeltiin silti perille tuttuihin maisemiin, kaivettiin bägit takakontista, pelailtiin aikamme kuluksi kierros, käytiin ruoka- &viinikaupassa ja istuskeltiin aurinkoisella terassilla ja hengailtiin kaikessa rauhassa lomailmaa haistellen.

Tuo etualan paritalon toinen puolisko on "meidän".

Lomaosakkeilla oli aikanaan huono maine, johon liitettiin kaikenmaailman huijauksia (joita niitäkin maailmalla tapahtui), mutta meille se on ollut ihan täydellinen lomailumuoto viimeiset 15 vuotta. 

Silloin kun lomaa on vain vähän (pienyksinyrittäjämiehellä useimmiten vain nämä kaksi viikkoa vuodessa), sitä arvostaa kaiken helppoutta ja mukavuutta. Asunnolla kun on ihan kaikki mahdollinen valmiina puhtaista lakanoista ja pedatuista sängyistä lähtien, eikä loppusiivouksestakaan tarvi huolehtia. Toki näistä yhtiövastikkeissa maksetaan, mutta pitkän päälle lomailu on tullut paitsi helpoksi, myös varsin edulliseksi, jos vertaan siihen, että aina pitäisi vuokrata mökki. Saati ostaa/omistaa. Siihen meillä ei olisi ollut mahdollisuutta. Eikä se meidän tapauksessa olisi järkevääkään, kun käyttöä olisi vain muutama hassu viikko vuodessa ja loput stressiä siitä, että mökillä on kaikki kunnossa.

Toki sijainnilla on iso merkitys ja meidän tapauksessa Vuokatin Katinkulta on ihan paratiisi liki kotivovella sijaitsevine kenttineen, kaikkine muine liikuntamahdollisuuksineen, järvineen ja kauniine vaaramaisemineen. Täydelliset puitteet liikkua tai olla tekemättä yhtään mitään. Ja riittävän kaukana kotoa, muttei kuitenkaan mahdottoman matkan päässä.

Kelikin tuntuu aina heinä- elokuun taitteessa olevan kohdallaan. Niin nytkin, vaikka säätiedotuksissa sateilla ja ukkosilla uhkailtiin. Poutaa ja lämmintä auringonpaistetta piisasi yhtä päivää lukuunottamatta koko kahden viikon ajaksi. Aluetta ympäröivä iso Nuasjärvi ja Vuokatinvaarat tuntuvat jotenkin pitävän pilvet takanaan.

Yhdellä kierrokselle jouduttiin avaamaan sateenvarjot

Mutta hetken päästä jo kirkastui

Ja illalla suorastaan paistoi

Horsman kukinnot tuntuivat olevan etelän horsmia perässä

Mutta puolukat edellä

Luonto oli värkännyt taideteoksia rantaan (omaan silmääni näyttää ihan siltä, että kaatuneen puun alta kurkistaa kettu tai koiranpentu)

Ja ilta toi mukanaan kultaa

sekä yksinäisen sulan

Puolessa välissä lomaa ajettiin poikki Suomen ja käytiin heittämässä jo kotona mukaan pakattu vanhemman pojan muuttokuorma uudelle kotipaikkakunnalleen, josta on hyviä kesämuistoja niiltä ajoilta, kun pojat olivat pieniä, mies palkkatöissä, ja kesälomaa kokonainen kuukausi, joka yleensä reissattiin asuntovaunulla. 

Epätodelliset, mutta todelliset värit.

Sitä ei vaan jotenkin hahmottanut, että sinne se poika nyt jäi, kun itse vielä palattiin takaisin lomamaisemiin. Mutta kotona iski haikeus ja ymmärrys siitä, että välimatkaa on nyt 500 kilometriä. Tiedän, että normaalia elämäähän se on, mutta kestää vaan tottua. Ja asiaa tottakai helpottaa se, että poika itse on elämän eteen heittämistä uusista mahdollisuuksista innoissaan. Yhtä niistä päästiin miehenkin kanssa todistamaan, kun käytiin katsomassa hyväntekeväisyysottelu, jossa poika pelasi ensimmäistä kertaa uuden kotijoukkueensa paidassa vastassaan nippu NHL-tähtiä, joita on tottunut näkemään vain telkkarissa. Kerrassaan hieno tapahtuma, josta iso hatunnosto sen järjestäjälle, nykyään Floridassa pelaavalle Jussi Jokiselle, joka näin muistaa omaa kasvattajaseuraansa ja kerää tempauksella rahaa sen juniorityölle.

  Kotijoukkue JHT sinisissä vs. Jussi Jokinen All Stars punaisissa 

Illalla järjestettyyn hyväntekeväisyysgaalaan meillä ei enää ollut mahdollisuutta jäädä, koska arki alkoi ja edessä oli reilun kuuden tunnin kotimatka, josta ei olisi koskaan selvitty, jos meikäläinen olisi ollut ratissa. Sysimustat pilvet tuntuivat viistävän maata ja vettä tuli kuin aisaa, joka sai vastaantulevien valot vilistämään väsyneen silmissä. Mutta niin vaan selvittiin.

Ja kotona odotti iloinen yllätys, kun armeijasta poikkeuksellisen pitkällä vapaalla ollut kuopus oli pitänyt mielessäni jo tuhoon tuomitsemani kesäkukat suorastaan liikuttavan kunniakkaasti hengissä kastelemalla niitä joka päivä, vaikka enimmäkseen oli kuulemma satanut. Edelliskerralla kun ovenpielen amppelissa kiikkui pelkkä ruskeaksi kuihtunut käppyrä. ("Oho, oliks siinä semmonenkin. Ei me huomattu" oli poikien kommentti, kun totesin, etteivät vissiin sitten kumminkaan muistaneet, että oli puhetta kukkien kastelusta...)

Ja vaikka tämä tarina on jo nälkävuottakin pidempi, pakko laittaa tähän vielä yksi kuva.

Ei nimittäin onnistuttu saamaan majoitusta pojan uudelta kotipaikkakunnalta johtuen paitsi kiekkogaalasta, myös samaan aikaan sattuneesta 1500 hengen kesätapahtumasta, joten vietettiin yksi yö Ylivieskassa Hotelli Käenpesässä. Kokemus sekin :). 

Olen ihan varma, että tällä huonepuhelimella voi soittaa Neiti Ajalle..

Ensimmäinen työviikko on kohta pulkassa, ja ikävä kyllä nyt jo tuntuu siltä, ettei mitään lomaa olisi koskaan ollutkaan.

Lomalla tuli liikuttua vielä paljon normaalia enemmän. Yksistään kentällä tuli kahteen viikkoon käveltyä parisataa kilometriä. Lisäksi pelailtiin tennistä ja sulkkista, uitiin ja tehtiin pyörälenkkejä. Ehkä siksi tuli myös nukuttua kuin tukki, mikä on itselleni niin harvinaista luksusta, etten paremmasta tiedä. Joka aamu heräsin virkeänä viimeistään seitsemän aikaan ihan valmiina lähtemään aamu-uinnille ja saunaan. Mutta nyt, kun herätyskello kummittelee taas yöpöydällä, olen palannut vanhaan ja heräilen tämän tästä. Plääh. Mutta tähän se on nyt vaan totuttava, kun ei muutakaan voi. Ja tänään alkava aurinkoinen loppukesän viikonloppu otetaan ilolla vastaan. Syksy tulee, kun on tullakseen.


PS. Jostain joskus luin, että sopiva määrä kuvia yhteen postaukseen on kolme.....