JOKA PÄIVÄ JOTAIN

Otsikko pätee moneen.

Alunperin olin aikeissa aloitella tätä tekstiä jo syyskuussa, kun kirjoitin jääkaapin oveen listan kaikista niistä syyskauden kursseista, joille olin ilmoittautunut. Oli pakko laittaa päivämäärät, viikonpäivät ja kellonajatkin näkyville, että muistan missä pitää milloinkin olla ja mihin aikaan. 

Vähän joka päivälle oli jotain. Niistä yhtenä viime vuonna aloittamani kalligrafia, joka koukuttaa edelleen. 

Aina välillä joku kysyy, mihin tarvin tai aion käyttää kirjaimia, joita kurssilla harjoitellaan ja vastaus on, etten oikeastaan ole ajatellut koko asiaa. Mahdollisesti en koskaan mihinkään, mutta itse tekeminen on se, josta tykkään. Rauhallista, maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sen verran paljon keskittymistä, että kaikki muu unohtuu. Ja jos joskus ei jostain syystä unohdu, vaan mieli vaeltaa muussa, teräkään ei tottele. Parhaimmillaan luokassa kuitenkin kuuluu vain terien rauhallinen rapina paperilla.   

Toinen viime syksyltä tuttu juttu oli rakukeramiikka, jota tehtiin parina viikonloppuna. Ekana muotoiltiin, toisena lasitettiin ja poltettiin ulkona uunissa.

Tein tällä kertaa itselleni epätyypillisempiä esineitä, joista oikeastaan kaikki onnistui yli odotusten, vaikka rakupoltto onkin aika arvaamatonta, eikä sitä pysty juurikaan hallitsemaan. Siinä sen hienous piileekin ja on terveellistä tekemistä tämmöiselle, joka ei pysty sohvalle istumaan, ellei ensin tarkista, että matto on suorassa :). Ja töissäkin rakennuspiirustusten parissa kaiken on oltava millilleen, keramiikassa se on onneksi mahdotonta. 

Noissa yläkuvan kahdessa maljakossa tavoittelin ulkomuotoa ja väritystä, joka vaikuttaisi siltä, että kappaleet olisi voinut poimia jostain kivikasasta tai muuten vaan luonnosta. Vähän rouheampaa kuin tekeleeni yleensä. 

Muitakin omasta mielestä onnistuneita esineitä tuli tällä kertaa uunista ulos ja haaveilen siitä, että saisin näistä aikaiseksi kokonaan oman postauksen, mutta toteutumis-% vaikuttaa tähänastisen perusteella aika heikolta.

Uutena kokeiluna otin ohjelmaan viiden illan "Rentoa maalusta"-kurssin, jonka suhteen odotukset ei oman osaamiseni suhteen olleet korkealla, mutta ajattelin, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan, jos on tarvis. Ja samalla olisi vihdoin käyttöä noille joskus hetken päähänpistosta tai Instan akryylimaalausvideosta inspiroituneena haalimilleni väreille, jotka ihme kyllä tulivat vielä tuubeistaan ulos. 

Tällä kurssilla opettaja antoi aiheet ja yleensä muutaman mallikuvan, joista valita. Alla on keskeneräinen työ, jonka aiheena oli Bokeh-efekti, mutta valmista mallia en ottanut käyttöön. Ehkä olisi kannattanut, koska innostuin tekemään aina vaan yhden valopallon lisää. 

Saatan kokeilla ensi syksynä uudelleen, mutta äkkiseltään akryylivärit tuntui vaikeilta. Joskaan muutaman tunnin perusteella ei tietty kannattaisi sanoa juuta eikä jaata, vaan harjoitus se on, joka tekee mestarin, jos niikseen tulee.  

Viimeisen parituntisen aiheena oli joulukuusi, mutta tein tämmöisen metsäversion.

Ehkä mahdollisella seuraavalla kerralla testaan vesivärejä, joilla ollaan kalligrafiassa kokeiltu kaikenlaista ja joiden yllätyksellisyydestä tykkään. Alla kuva joulukorttiprojektiin liittyvästä alkuvaiheesta, jossa olen roiskinut märän värin päälle vettä ja suolaa. Satunnaisten kuvioiden syntyä on kiva seurata.

"Joka päivä jotain" pätee myös siihen, että päätin kuukausi-pari sitten alkaa taas kerran perata kaikenlaista kaapeista edelleen löytyvää ylimääräistä ja kiikuttaa joka päivä jotain joko kierrätykseen tai suorastaan roskiin. Aika helposti saatiin kotona käymässä olleen kuopuksen kanssa aikaiseksi peräkärryllinen jälkimmäistä sorttia, kun sinne päätyi mm. hajonnut mankeli (yhyy, onneksi löysin Torista tilalle samanlaisen vanhan liiton Upon) ja vinttikomeroissa säilömäni pestyt tyynyt, peitot ja petauspatjat, joita ei täällä oteta missään vastaan. Löytöeläinkotiinkin tarjosin, mutta heillä on kuulemma ylitarjontaa sen sortin suurista tekstiileistä.

Kirjat on toinen hankala artikkeli, eikä oikein meinaa antaa luonto periksi repiä kansia roskiin ja heittää sivuja paperinkeräykseen, mikä nykyään tuntuu olevan niitä ainoita hävityskonsteja. 

Siksi ilahduin, kun näin kirjaston eteisessä hyllyn, johon voi jättää kirjoja lahjoituksena. Vain kolme kerrallaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Ja vielä kivempi oli, kun kävin kysymässä tiskiltä, kelpaisiko kirjaston omaan käyttöön täysin uudenveroiset kirjat ja ottivat ilomielin vastaan mm. kertaalleen luetut, siistit Harry Potterit ja muutamat muut kirjastokäytössä kuluneiksi käyvät suosikit. Tuli hyvä mieli. 

Jossain joskus sanottiin mielestäni viisaasti, että koska raivausprojekteilla on tapana aiheuttaa  enemmän tilapäistä epäjärjestystä kuin järjestystä, on tärkeää, että kotona on joku siisti näkymä sellaisella paikalla, jonka näkee usein. Niihin meillä kuuluu mm. tämä eteisen lipasto, jonka päällä on vissiin pari vuotta jo olleet nuo silloin puulusikoista askartelemani käpymäiset lyhdyt, joista tykkään edelleen. Vaihtelen vaan niille kavereita ja välillä toimivat itsekseen maljakoina tai kynttilänjalkoina.

"Joka päivä jotain" on ollut teemana myös appiukon muistisairaudessa ja pimeiden päivien piristämisessä valosarjoilla.

Huvitti tämä näkymä, kun tulin viikko sitten maanantaina puoli viiden maissa töistä. Olin asentanut tuon vanhan valopuun rappujen pieleen sunnuntaina sillä ajatuksella, että on sitten mukavan valoisaa tulla kotiin :). 

Aika vaatimattomaksi jäi teho, mutta piristi kuitenkin sen verran, että vaikka vielä vähän aikaa sitten ei kiinnostanut valosarjat yhtään, olen lisäillyt niitä vähän joka päivä jonnekin. Maltillisesti kylläkin, mutta ihan kivojahan ne on aikansa. 

Terassin katossa sen valmistumisesta asti jo 18 vuotta roikkunuseen oksaan ripustelin alkuun kaikenlaista vuodenajoista riippuen. Keväällä valkovuokkoja pieniin maljakoihin, pääsiäisenä pääsiäiskoristeita jne., mutta nykyään se saa korkeintaan valot kerran vuodessa. Heijastelee hauskasti terassilaseista, mutta sehän ei nyt tästä pimeästä kännykkäkuvasta erotu juuri sen enempää kuin alakuvan marraskuinen superkuu.  

Appiukko (91 v) liittyy otsikkoon sen verran, että parin kuukauden takaisesta puolisonsa kuolemasta lähtien alkava muistisairautensa on lähtenyt etenemään vauhdilla ja vähän joka päivä on edessä jotain yllättävää, joten ollaan tässä miehen kanssa vähän uuden edessä. Pitkällehän  tässä on pötkittykin ja tiedetty, ettei voida loputtomiin näin helpolla päästä. Ja vaikkei missään nimessä naureta sairaudelle tai sairastuneille, niin kyllä sitä vaan on pakko välillä ottaa asiat huumorilla. Niin "hauskoja" juttuja ne muuttuneen mielen aikaansaannokset toisinaan on ja saman ikäkaliiperin kavereiden kanssa riittää jaettavaa vanhempien viimeaikaisista lausunnoista. 

Justiin yksi kavereista kertoi, että äitinsä ei enää suostu menemään hammaslääkäriin, koska lääkäri oli kuulemma edelliskerralla kääntänyt hänen puseronsa väärinpäin siinä hoitoa tehdessään. Kotoa lähtiessä paita oli ollut ihan oikeinpäin päällä, mutta kotiin palatessa olikin saumat päällipuolella ja pesulappukin edessä. Ihme hiippari se semmoinen hammaslääkäri. 

24. marraskuuta täällä oli vihdoin oikean talven näköinen talvi. Sitä kesti tasan yhden päivän, joka sattui olemaan sama, jolloin meillä oli miniän kanssa himmelipaja. En raskinut yhdessä sovittua ajankohtaa alkaa sen takia muuttamaan, että oli koko sen astisen talven ensimmäinen aurinkoinen ja luminen päivä, mutta kerkisin kuitenkin tunniksi järven rantaan pitkästä, pitkästä aikaa vähän kuvailemaan ennen kello kolmen auringonlaskua. Oli nättiä. 

Kalligrafia ja keramiikkahommat on nyt joulutauolla ja huomenna on viimeinen maalauskurssikin, joten arki-iltoja vapautuu muuhun käyttöön (pienellä appiukkovarauksella), joista yksi tulee olemaan tuttujen blogien lukeminen. Olen kokenut parhaaksi, että silloin kun tiedän, etten ehdi muuta kuin häthätää käväistä, en avaa bloggeria ollenkaan. Haluan lukea kaikessa rauhassa ja jättää myös merkin käynnistäni. Muuten stressaannun asiasta, jonka ei pitäisi olla stressin aihe ollenkaan, vaan kaikkea muuta. 

Luulen, että kaikkien "joka päivä jotain"- tekemisten ja ehkä näiden epätalvisten säätilojenkin ansiosta koko syystalvi on kulunut ihan älyttömän äkkiä. Nopeammin kuin kesäloman jälkeinen eka työviikko.

Vajaan parin viikon päästä alkaa jo valoisa aikakin lisääntymään, vaikka tuntuu, että pimeää on kestänyt vasta hetken. Enkä ylipäätään yleensä edes mieti koko pimeyttä. Paitsi illalla nukkumaan mennessäni.

Nukun aina tähän aikaan vuodesta niin paljon paremmin kuin kesällä. Mies aina ihmettelee, kun mutisen sitä että valo häiritsee unta ja sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet. Laita ne kiinni ja ala nukkua". No niinpä :).