HÄÄT SULHASEN TAPAAN

Olen tässä viime päivinä selaillut aina ja ikuisesti järjestämättä olevien paperivalokuvien pinkkoja ja muistellut yhtä elämäni tärkeimmistä ja kivoimmista päivistä, josta tulee tänään kuluneeksi tasan 25 vuotta. 

Kuvia on paljon, ja nyt kun aikaa häistämme on  neljännesvuosisata, on pakko myöntää, etten olisi muistanut kaikkien vieraidemme läsnäoloa. Johtuu pitkälti siitä, että suuri osa kanssajuhlijoista oli miehen joukkuekavereita tai muuten urheilun mukanaan tuomia ystäviään silloisine tyttöystävineen tai vaimoineen. Osasta oli toki jo ehtinyt tulla itsellenikin läheisiä, mutta osa oli vielä tuolloin vieraampia. Omia alkuperäisiä ystäviäni oli mukana tasan kaksi eli kaikki.

Sukulaiset olivat vähemmistössä, vaikka kaikki läheiset oli toki kutsuttu. Vähän haikeaa oli nähdä kuvissa sittemmin jo poisnukkuneita rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. 

Mutta koska kyseessä oli ennenkaikkea Onnenpäivä, pysytellään iloisissa asioissa. 

Tunnelma oli koko päivän ihan hirmu mutkaton, vapautunut ja kaikinpuolin iloisen onnellinen. Se oli paitsi rentojen vieraiden, mitä suurimmassa määrin myös miehen ansiota. Näin jälkikäteen kun olen tajunnut, että mehän taidettiin itseasiassa viettää Häät sulhasen tapaan, koska se oli nimenomaan ukkeli, joka hoiti oikeastaan ihan kaikki oleelliset järjestelyt ilman minkäänlaista ongelmaa.

Hääpukuni puhtaanvalkoisen, hennosti kuvioidun kankaan ja puvun kaavat valitsin ja ostin itse, mutta vaativasta ompelutehtävästä huolehti miehen pikkusisko. Muistinkohan ikinä tarpeeksi kiittää.

29.5.1993

Miehen puku teetettiin opasaikoinani Thaimaassa. En muista, oliko siitä tarkoitus tulla nimenomaan hääpuku vai puku muuten vaan, mutta tärkeään käyttöön päätyi jokatapauksessa.

Siihen maailman aikaan muodissa olleisiin prinsessaluomuksiin verrattuna varsin yksinkertaista pukuani koristivat kankaan kuvioiden lisäksi helminauhamaiset tereet saumoissa. Ainoat varsinaiset koruni sormuksen ohella olivat ihka aidot rihkamakorvikset.

Myös kengät taisivat löytyä marketista, tai ainakin muuten edullisesti, mutta olivat omaan silmääni kauniit ja jalkoihini sopivat. Pakko oli eilen kokeilla, vieläkö mahtuvat, ja kyllähän jalka niihin edelleen sujahti, mutta kävelemään en kyllä olisi niillä enää pystynyt. Sen verran kapeilta ja kovilta tuntuivat.

Mies sanoi, että täytyy muistaa ennen alttarille polvistumista tarkistaa omien kenkiensä pohjat, ettei loista tarjoushintalappu koko kirkkoväelle.

Kimppuun kerättiin kielot ja kuusamat sittemmin ihan liian nuorena poismenneen anopin pihalta hääpäivää edeltävänä iltana. Samoja kukkia oli koristeena banaaninutturassani, joka oli kiinnitetty niin vahvalla lakkakerroksella, että kun aloin sitä tyhmyyksissäni hääyönä harjata auki, mies jo sillävälin nukahti vesisänkyyn kavereiden toimesta leviteltyjen käpyjen päälle. Virkosi kumminkin ja totesi tuoreen morsiamen pystyyn sojottavan tukan nähdessään romanttisesti, että näytän ihan Hanoi Rocksin kitaristilta :D.

Bestman oli jos mahdollista, vieläkin hermompana kuin sulhanen ennen h-hetkeä. Kurkkuaan oli kuulemma sakastissa odotellessa kuivannut niin, että oli hörpännyt vettä siellä olleesta maljasta, jonka nähdessään vihkipappi oli todennut, että kröhöm, se on kylläkin pyhää vettä, jossa tänäänkin on tarkoitus kastaa lapsia..

Mies järjesti juhlapaikan, ja kaveri- tai tuttavapiiristään löytyi niin ruokapalkalla soittamaan tullut bändi kuin hääauto kuljettajineen sekä kokki grillailemaan yöpalaa siinä vaiheessa, kun juhlapaikkana toimineen historiallisen Forssan Klubin väki jo päästettiin vapaalle.

Vanhan keittokirjan välistä löysin meidän häämenyyn printattuna. Hintaa oli tasan 100 markkaa per henkilö, joka juuri ja juuri saatiin vanhempien pienellä avustuksella kasaan. Omakustanteisesta juomatarjoilusta huolehti Klubin baari, josta jokainen osti mitä, ja kuinka paljon halusi, jos halusi. Muuhun ei ollut mahdollisuutta, ja näin jälkikäteen ajatellen oli ihan hirmu toimiva vaihtoehto. Ei tarvinnut kenenkään miettiä, kehtaako vielä käydä siinä ilmaispöydässä kaatamassa lasillisen, eikä toisaalta myöskään loppunut juoma kesken.

Pienellä budjetilla, mutta suurella sydämellä siis mentiin, eikä mistään jääty paitsi. Tai no, ehkä olisin toivonut, että mies ei olisi alkanut tinkimään vihkisormuksesta, jossa oli jo valmiiksi punainen tarjoushintalappu;). Sanoi kauppiaalle, että "Nyt tuli tehtyä niin hyvät kaupat, että tulen aina ostamaan vihkisormukset täältä.." Taisi sitä odotellessa paikka jo mennä konkurssiin. '

Pukuni alushameeseen tuntui uppoavan tonneittain tylliä, mutta silti siitä ei meinattu saada tarpeeksi jämäkkää pitämään puvun helmaa leveänä. Vaan siihen löytyi apu appiukon katiskasta, josta lainattiin sormenpaksuinen teräsvanne, joka ommeltiin alushameen helmaan. Meinasi vaan tulla tenkkapoo, ja tulikin, siinä kohtaa, kun piti mahtua isän autoon ja matkata hääpaikalle. Vanne oli niin jäykkä, etten mahtunut auton ovesta sisään muuten kuin kääntämällä vanteen kasvojeni eteen pystyasentoon ja istumalla koko matkan sokkona vanteen ja oman hameeni helman sisällä.

Pientä ongelmaa aiheutui myös siinä vaiheessa, kun hain appiukkoa häävalssin jälkeen tanssimaan. Teräsvanne päätti irrota terävästä liitoskohdastaan, joka osui nilkkaani niin, että nilkasta alkoi vuotaa verta ja oli pakko jättää appi lattialle. Siihen ukko totesi vaan, että "No kyllähän minä tiesin, että olen huono tanssimaan, mutten tiennyt, että ihan niin huono, että morsei karkaa ... "

Jos häät järjestettäisiin nyt, tuskin osaisin antaa ukkelin huolehtia kaikesta ilman, että pääsisin itse vaikuttamaan/kontrolloimaan. Mutta olen onnellinen, että 25 vuotta sitten osasin, enkä edes miettinyt muuta vaihtoehtoa. Ja pakko tunnustaa, että monien nykyisten nuorten parien vuosikausia kestävää hääsuunnittelua, -järjestelyä, -stressiä ja kenraaliharjoittelua sivusta seuratessani en voi välttää ahdistusta. Voin vaan sydämestäni toivoa, että sinä yhtenä elämänsä hienoimpana päivänä pari voisi keskittyä istumajärjestysten ja muitten täysin epäoleellisten seikkojen kontrolloinnin sijasta toisiinsa ja siihen ainutkertaiseen hetkeen, joka silloin on käsillä <3.

MAHTIAMPPELI JA KEKKILÄN KESÄKUOSI

Vähän ehti jo tulla sellainen olo, että mahdanko tänä vuonna jäädä kokonaan ilman kesäkukkia, kun aloin vissiin liian ronkeliksi ja tuntui, että mikään ei oikein nappaa. 

"Se oikea" tuli kuitenkin yllättäen vastaan viime lauantain Kukkamarkkinoilla, joilla pyörin lähinnä yrtit mielessä.

Kaikkien värikkäiden kukkien keskellä nimeäni huuteli tämä valtava, vitivalkoisista kukista koottu amppeli, joka nyt vaan sattuu olemaan niin omannäköiseni kuin olla voi.

Koko komeutta en saanut kunnolla kirkkaassa auringonpaisteessa vangittua kuvaan, joten tulee muutamassa palasessa.

Amppelissa on Lobeliaa, Miljoonakelloja ja Verbenaa (kysyin nämä myyjältä, koska en ikinä itse muista tai ole varma, mikä on mitäkin).

Amppeliin en ajatellut komeutta jättää, koska vaatii paljon kastelua, enkä tykkää kun vesi lorisee samantien amppelin pohjassa olevasta reiästä yleensä ikävästi hihaa pitkin ulos. 

Päätyy sen sijaan suureen valkoiseen ruukkuun ulko-oven pieleen. Tai siis päätyi jo.

Myös Kekkilän yrttilaatikko lasiterassilla sai vihdoin täytettä, kun istuttelin siihen minttua, sitruunamelissaa, basilikaa ja kokeeksi myös Uuden Seelannin pinaattia. Viimeistä tosin vaan yhden säälittävän taimen verran ja voi olla, että vaihdan sen johonkin muuhun, koska vaikuttaa siltä, että onkin ryöpättävää sorttia, eikä sellaisenaan babypinaatin tapaan syötävää niinkuin ostotilanteessa anettiin ymmärtää. No, ei ole iso vahinko todellakaan.

Yrttilaatikko on ollut yksi ehdottomasti parhaita hankintojani ikinä. On jotenkin niin superia, kun pääsee napsimaan vihreää käyttöön suoraan keittön ovelta.

Tänä vuonna kokeilen hyödyntää myös tuota tukiseinäkettä ja laitoin siihen Katin vinkistä kiemurtelemaan pari tuoksuhernettä. En tiedä, miltä tulevat näyttämään, mutta heti älysivät lähteä kiipeilemään.  

Alahyllyllä pilkottaa pari irtoruukkua, joihin istutin yrttejä sillä mielellä, että voi nostaa sellaisenaan pöytään ja siitä sitten saa jokainen maustaa ruokansa tuoreilla yrteillä makunsa mukaan.

Liittyy siihen kauniiseen ikuisuusajatukseen, että jonain päivänä järjestän kesäkestit ystävville, katan pöydän kauniisti jaajaajaa. Toivottavasti joskus myös toteutan sen.

Kori on Parolan Rottingin kesän avajaisista ostamani tarjouskori ja siinä seilaa nyt rosmariinia, timjamia ja korianteria, jota opettelen syömään, vaikken sen mausta hirveästi piittaa. 

Toisessa irtoruukussa on pelkkää basilikaa.

Illalla ilokseni huomasin, että kuistin vierustalla kasvava syreeni alkaa aukoa kukkiaan. 

Myös naapurin mahtava, ikivanha, valtava omenapuu ilahduttaa kauniilla kukkasillaan. Meillä ei kukkia oman pihan puissa näy, koska ukkeli parturoi ne viime vuonna niin totaalisesti, ettei oikein jäänyt oksiakaan, joihin niitä kukkia voisi tulla. Mutta ihan varmasti meillä on kadun korkeimmat vesiversot..

Jos valkoinen mahtiamppeli oli kukkarintamalla "se oikea", niin sen toisen, tärkeämmän oikean kanssa juhlitaan muutaman päivän päästä 25-vuotishääpäivää. Tosin varsinainen "THE päivä" osuu tiistaille, joten se menee töissä, mutta toiveissa on, että viikon loppupuolella päästään pienimuotoiseen reissuun juhlistamaan yhteistä taivalta. Mutta ehkä kirjoittelen aiheesta erikseen ja kaivan hääkuvat esiin. Aikalailla eri vuosituhannelta on meikäläisen hääpuku viime viikonlopun takaiseen yksinkertaisen kauniiseen kuninkaalliseen hää-lookkiin verrattuna. Mutta silti se oma puku oli se ainut ja kaunein siinä hetkessä. Voivoi. Ihanhan tässä meinaa iskeä haikeus, joten parempi lopettaa tähän ja jatkaa toiste.

Iloa sinne <3

VIIME PÄIVIEN JUTTUJA JA ONNELLISEKSI TEHNYT OSTOS

Lueskelin huvikseni muutaman vanhan postaukseni, ja sattumoisin kaikissa urputin omaa aikaansaamattomuuttani ja vetelyyttäni. Tai jotain.

Tuli jo sellainen olo, että olen oikea vuosisadan valittaja, joten päätin pistää äkkiä tekstit sivuun ja keskittyä muihin hommiin.

Olin viime viikolla onnekas ja sain pitää neljä vapaapäivää putkeen, kun helatorstain jatkoksi päätyi yksi viime kesän käyttämättömistä lomapäivistä. Tuntui ihan luksukselta. Eikä vähiten auringon ansiosta. Sitä muuttuu itsekin jotenkin ihan eri ihmiseksi, joka lämmön pehmittämänä päätyy yhtäkkiä vaikkapa lakkaamaan kynnet ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Iloinen yllätys oli se, että kotoa löytyi yksi sen verran vetreä kynsilakka, että tuli nätisti pullosta ulos ja levittyikin kauniisti. Siinä sitä sitten kului tovi jos toinenkin, kun vaan ihastelin poikkeuksellisen naiselliseksi muuttuneita käsiäni.

Helatorstaina sain houkuteltua ukkelin kaveriksi ulkoterassin pesuun. Tuli vähän lisää tehoja hommaan. Jopa siinä määrin, että lähti talven likojen lisäksi myös viime- tai toissakesäinen suojaöljy lautojen pinnasta, ja samalla romuttui toiveikas ajatukseni siitä, että tänä vuonna ei tarvitsisi öljyämishommiin ryhtyä. 

Kuva ei kerro totuutta haalenneiden lautojen kunnosta. Oikeasti ero öljyttyjen ja öljyämättömien välillä on paljon, paljon suurempi. Ei kaikkein järkevin värivalinta  ollut alunperin tuo tummanruskea justiin sen haalistumisen takia, mutta näillä mennään.

Saman kuvan yläkulmassa näkyy vappuaaton puhdehommina kaivamaani, sittemmin täyttämääni kuoppaa. Siihen upposi lopulta 600 litraa multaa, joten toiveita ehkä on, että sillä istuttamani pari pientä marjakuusta pärjäilevät. Hope so. 

Tässä alapuolella pari kuvaa vappuaatolta, kun homma oli aluillaan. Jälkimmäisessä tyypillinen näyte meidän tontin maaperästä, joka siis on ihan ehtaa savea. Sellaista, josta lapsena pyöriteltiin käsissä sileitä palloja, kun ensin kasteltiin köntti vedellä.

Seassa oli vanhoja ruusupuskan juurakoita, mutta aika hyvin sain ne kaivettua ylös.

Vaan nyt äkkiä jotain vähän nätimpää tilalle. Esimerkiksi Lidlin espanjalaisia luomumansikoita, jotka oli oikeasti niin hyviä ja makeita, että olisin voinut uskoa, että ovat kotimaisia. Hinta tosin ihan eri maailmasta.

Lasiterassiakin on tullut uusien tuolien ja maton innostamana siivoiltua ja vähän muutenkin uudistettua.

Vanhoille, sekalaisille tyynyille tuli sohvalta lähtö ja tilasin Jotexilta vähän pirteämpiä tilalle. Ei näytä ihan niin haalistuneelta sohvaparkakaan enää, vaikka oikeasti sitä onkin.

Orvokille ostin kirppikseltä kaveriksi puujalustalla varustetun lasisen salaattikulhon parilla eurolla. Ei vaan mennyt kauaakaan, kun orvokkiparka nääntyi kuumuuteen ja sittemmin sen tilalle päätyi ehkä pitkäaikaisin ja sitkein haaveeni ikinä, jolle lopulta annoin hinnastaan huolimatta periksi. Päätin, että olen sen arvoinen.

Marimekon suuri ja kaunis, oliivinvihreä Urna-maljakko ei ole jättänyt rauhaan sen jälkeen, kun näin siitä ensimmäisen kerran kuvia Tainan kotoa. Sittemmin olen sitä silitellyt ainakin parissa eri Marimekon liikkeessä, muttei vaan ole luonto antanut periksi ostaa ennenkuin lankesin Finnish Design Shopin 20% alennukseen. Ja lisäksi sain tilaisuuden käyttää aiemmin "tienaamani" 15 euron lahjakorttini samaiseen liikkeeseen.

On se vaan niin kaunis, että ei kyllä yhtään kaduta. Päinvastoin.

Luonnossa ei vielä kasvanut mitään sopivan rentoa, joten kävin kukkakaupasta ostamassa pari Nigellan (?) eli Tarhaneidon (?) oksaa. Justiin tuollaiset kivan reuhut ja hauskan tillimäiset. Kaverina ihan vaan heinää. Näyttää kuvassa vähän sekasotkulta, mutta oikeasti ei. Olen ennenkin todennut, että kukkien kuvaaminen on vaikeaa.


Kesäkukkia en ole hommannut, koska en ole osannut päättää, mitä haluan vai haluanko mitään. Yrttejä sen sijaan olisi jo kova into istutella, mutta vielä ei ole torilla tai puutarhoilla ollut myynnissä kaikkea sitä, mitä olen ajatellut laittaa, joten ei auta kuin odotella.

Kevätmessuilta ostamani elämäni ensimmäiset mukulat (vai juurakoitako ne on?) istutin heti messuviikonloppuna ruukkuun ja jäin odottelemaan, josko mullan pinnalle joskus jotain nousee. Ja nousi aika piankin, mutta halusivat sitten kasvaa tuonne ruukun reunoille, vaikka keskellä olisi ollut hyvin tilaa..

Näistä on tarkoitus tulla isona Sinisarjoja

Äitienpäivä meni perinteisesti matalalla profiililla ilman lahjontaa tai mitään sen kummempaa erityishuomiota. Ukkeli kyllä olisi halunnut jälkikäteen maksaa maljakon, mutten siihen suostunut. Sanoin, että kerron kyllä jos tulee mieleen jossain kohtaa jotain, mitä oikeasti tarvitsen. Paljon parempi niin kuin satsata väkisin johonkin vaan sen takia, että on joku tietty päivä. 

Olin vähän ajatellut, että voitaisiin porukalla grillailla kotona, mutta koska olisi tarkoittanut sitä, että joko kirjoitan ukkelille täsmäkauppalapun (rasittavaa) tai käyn vaihtoehtoisesti itse kaupassa, alkoikin laiskottaa ja päätettiin mennä Humppilan lasitehtaalle syömään. Siellä on yleensä tosi hyvä seisova pöytä, mutta nyt kyllä tuli sellainen olo, että hinta suhteessa tämänvuotiseen tarjontaan oli liikaa, vaikka ukkeli koittikin vakuutella, että äitienpäivänä ei lasketa. Itse en vaan voinut välttää laskemasta, paljonko tuli poikain lautasilleen valitsemille lihapullille hintaa per pulla..

Oikeasti siinä pöydässä pitäisi istua  puoli päivää, että pystyisi syömään koko rahalla. Jos sittenkään.

Mitään kakkuja en edes yritä leipoa, eikä meillä niistä kukaan onneksi piittaakaan, mutta jälleen yllätin itseni iloisesti tekemällä elämäni ensimmäisen marjatriffelin. Eli siis latomalla ainekset kulhoon... Sopiva vaativuustaso meikäläiselle ja maku mitä mainioin. Joskin sokeria oli liikaa, vaikka vähensin sitä ohjeesta kolmanneksen.

Vielä on puolen kulhoa jäljellä, joten siitä sitten lusikoidaan niin aamu- kuin iltapalallakin.

Auringon ja lämmön myötä arkikin tuntuu jotenkin paljon lunkimmalta. Vähän niinkuin olis lomalla, vaikkei olekaan.

Harvemmin tulee normimaanantaina mieleen grillata itselleen töitten jälkeen makkaraa, mutta eilen se tuntui oikeinkin hyvältä idealta. Ja maistui myös. Ja ilalla vaan istuskelin terassilla lukemassa viime toukokuista lehteä ja söin popcorneja. Taisi siinä lasi viiniäkin mennä sivussa, kun kerran lomalla ollaan..

Olen säilönyt viime vuoden Koti ja Keittiö-lehdet ja kekkasin, että luen niistä aina kuluvan kuun numeron ihan niinkuin olis vasta äsken tipahtanut postilaatikkoon. Oikeasti kiva juttu, koska mikään ei ole vuodessa niin paljon muuttunut, että tuntuisi vanhentuneelta. Enkä toisaalta muista lehtiä niin hyvin ulkoa, että tulisi sellainen olo, että jaaniinjuu, tää on tää.


Aurinkoisena aamuna ei myöskään tunnu yhtään ankealta lähteä töihin, mikä toisaalta tuntuu vähän nurinkuriselta, koska eikös sitä mieluummin viettäisi aurinkopäivän ihan jotenkin muuten.

Kai se on se, että aamupalan voi syödä "ulkona", eikä tarvi laittaa valoja päälle, että näkee lukea lehden. Jotenkin pehmeämpi lähtö.

Kuisti on pohjoisen puolella ja sinne osuu mukavasti sekä aamu- että ilta-aurinko. Päiväauringossa  tulisi liian pätsi, vaikka ovet saa koko seinän mitalta auki.  Joskin lämpiää se näillä helteillä nytkin päiväsaikaan niin, ettei tule paljon oleskeltua. Tai siis tulisi, jos olisi kotona.

Ihanaa on myös se, että pyörällä voi polkaista töihin ihan just niissä vaatteissa ja kengissä, joissa aikoo päivänsä muutenkin viettää. Ei ole kauaakaan, kun piti laittaa pipo päähän ja sadehousut jalkaan.

Työmatkan alkupätkä.

Että semmoista täällä. Vähän niinkuin olevinaan kaikenlaista, muttei kumminkaan mitään ihmeellistä. 

Muutakin tosin olen poikkeuksellisesti viime aikoina osteskellut kuin maljakon. Yhtä kaunista puseroa lukuunottamatta en mitään itselleni, vaan kotiin. 

Yhtenä tämä simppelin kaunis Hakolan Lempi-hylly, joka päätyi vihdoin ja viimein tässä joku aika sitten uudelleen maalaamaani vintin portaikkoon. Takaseinä kun oli ihan tyhmän ruskea (ihan itse olin värin valinnut ja seinän maalannut) ja häiritsi vuositolkulla ennenkuin sain aikaiseksi tarttua uudemman kerran siveltimeen. Nyt on ihanan valoisa ja pikku viherkasvi ilmavassa hyllyssä justiin riittävä väripilkku. Ja tuolla hyllyn ostolla tienasin sen lahakortin, joka avitti siinä maljakon hankinnassa.

Ja että nyt oikein tulisi kimpoiltua asiasta toiseen, niin ilokseni ja hämmästyksekseni eilen huomasin, että olin saanut muutaman päivän sisällä 3 uutta lukijaa, ja kävinkin heti sen huomattuani kurkkaamassa, josko heillä olisi omaa blogia, mutta koska bloggeri valikoi kai nykyään lukijaprofiiliksi Google-profiilin, en päässyt sen pidemmälle. Ja nyt huomaan, että kaikki kolme ovatkin jo kaikonneet, joten eipä siitä sitten sen enempää. Voi toki olla Bloggerinkin aikaansaannoksia, koska on viime aikoina käyttäytynyt muutenkin erikoisesti.

Joka tapauksessa erityiset kiitokset teille kaikille uskollisille lukijaystävilleni, jotka käytte täällä siksi, että oikeasti haluatte <3

Kauniiksi lopuksi Herra Linssilude toivottaa kaikille iloista toukokuuta!

TURHA VAPPU

Nyt alkoi vappupäivä siinä määrin pitkästyttää, että päätin paremman tekemisen puutteessa istahtaa  koneelle, vaikken sitä yleensä vapaapäivinä tee. 

Tarkoitus oli osallistua Tainan #kukkailotteluun näillä ehkä elämäni kestävimmän tulppaanikimpun kuvilla, mutta myöhästyin. Vaan en anna sen nyt häiritä. Kukat kuvittakoot satunnaisia vappupohdintojani.

Äsken nimittäin tuli yhtäkkiä mieleen  70-luku ja se kuinka silloin ystäväni Terhin kanssa kierrettiin ovelta ovelle myymässä Vappukukkia. Sellaisia pieniä muovisia rintaneuloja, joita oli muistaakseni punaisia ja sinisiä (en ole enää ihan varma, vaikka 70-luku olikin ihan justiinsa äsken, köhköh). Varmaan se oli jokaisen kansakoululaisen velvollisuus, eikä siinä paljon kyselty, että otatko myyntiin vai et, vaan se rintaneula-arkki annettiin käteen ja ei muuta kuin mars matkaan ja ovikelloja soittelemaan. En enää muistanut, mihin tuotto käytettiin, joten piti äsken käydä kuukkeloimassa, ja ilahduin, kun luin, että lastensuojelun hyväksi meni. Ja voi olla, että siitä joku penni saatiin itsekin palkkiona pitää. Tai sitten ei. Naapurusto onneksi suhtautui aina tosi ystävällisesti, koska silloin elettiin vielä yhteisöllisiä aikoja. En muista, että kukaan olisi lyönyt ovea kiinni ja sanonut, että alkakaas tytöt laputtaa. Tai jättänyt ovea ylipäätään avaamatta, vaikka varmaan ikkunasta näkivät, keitä oven takana oli ja millä asialla. 

 Kevätmessuilta lauantaina 14.4. ostamani puhtaanvalkoinen 50 tulppaanin kimppu (15 eur)

 Sama muutama päivä myöhemmin maljakossa

 Edelleen kaikki 50 maljakossa pari viikkoa myöhemmin lauantai-iltana 28.4.

70-luvulta siirryin ajatuksissani pari vuosikymmentä eteenpäin vappuihin, jolloin meillä oli silloisen poikaystäväni, nykyisen ukkelini, kanssa tapana matkustaa täältä maaseudulta Helsinkiin, jossa kekkuloitiin siellä asuvien ystäviemme kanssa ensin aattoilta jossain ja sitten vappupäivä joko valmiiksi hivenen huonossa tai vaihtoehtoisesti vielä vähän huonommassa kunnossa Ullanlinnanmäellä. Se oli omalla tavallaan ihan hitsin kivaa, ja ennenkaikkea huoletonta aikaa, johon en tosin enää haluaisi palata, mutta muistelen lämmöllä.

Toisenlaista hienoa vappuaikaa oli se, kun pojat olivat pieniä tai jo vähän isompiakin, ja kokoonnuttiin useamman perheen kesken joko silliaamiaiselle jonkun kotiin tai vaihtoehtoisesti piknikille kaupungin keskustassa olevaan puistoon. 

Vaikka osa lapsista oli jo isompia, vappuna se ei haitannut. Isommatkin saivat vähän niinkuin luvan kanssa pamautella paukkuserpentiinejä tai lätsäytellä vesi-ilmapalloja tai mitä nyt milloinkin. Asiaankuuluva rekvisiitta oli tärkeää. Jälkisiivottavaahaan niistä toki riitti, mutta kuului vähän niinkuin vapun ohjelmanumeroihin sekin. Ja vaikken ole tainnut vielä koskaan itse niitä munkkeja paistaa tai simaa tehdä (tästä en ole ihan varma), niin aina niitä meillä kuitenkin oli. Ja koti koristeltuna vähintäänkin perinteisillä paperiserpentiineillä ja ilmapalloilla. 

 Löysin yllättäen kellarista tuon varmaan kaikkien aikojen ensimmäisen Ikea-ostokseni, suorakaiteen muotoisen maljakon, joka on toisinpäin käänettynä kynttilänjalka. Luulin sen jo vieneeni kirpparille, mutta koska en ollutkaan, asettelin loput vielä ok-kuntoiset tulppaanit siihen eilen. 

Onhan se tavallaan aika "kova", mutta toisaalta tykkään, koska olen myös suorien linjojen ystävä 

(t. nimim. "pensasaitakin vaaterissa ;)"

Nyttemmin vapusta on kaikki hohto kadonnut ja siitä on tullut ennemminkin täysin turha. Aatto menee töissä, koska on normi arkipäivä ainakin meille. Ja jos ihan rehellinen olen, olisin voinut tänäänkin ihan hyvin mennä töihin. Olisi edistänyt huomenna edessä olevia asioita huomattavasti. Mutta sen sijaan olen viettänyt suurimman osan päivästä tuijotellen ulos ikkunasta ja katsellen, kuinka kaatosade täyttää eilen illalla saviselle takapihalle kaivamaani, muutaman neliömetrin suuruista ja Kontion pitkien saappaanvarsien syvyistä monttua ja muuttaa sen velliksi. Ihan täyttä varmuutta itselläni ei ole, mitä monttuun lopulta päätyy. Toivottavasti en minä itse ainakaan vielä.. Tarkoitus oli istuttaa siihen joku iso havu tulipalon tuhoaman korkean Tuijan tilalle, mutta kun kävin puutarhalla kysymässä, kuinka syvä kuoppa tarvitaan ja kuulin, että sellaset puoli metriä olisi hyvä olla multaa sen taimipaakun alla, mietin, että josko sitten kumminkin jotain ihan pikku kukkasia vaan... En ole ihan heikoimmasta päästä, mutta oikeasti se savi painaa tonneja.

Jaa niin. Käytiinhän me sentään ukkelin kanssa ihmisten ilmoillakin tänään. Nimittäin Prismassa ostamassa molemmille uudet kumisaappaat. Ne jalassa sitten käytiin kahlaamassa puolen pelikierroksen verran golfkentällä ja vesisateesta virkistyneinä tultiin kotiin syömään nakkeja ja Lidlin kaalisalaattia. Mahtimeininki. 

Eilen illalla paistoi ihanasti aurinko ja piti vielä kertaalleen kuvata kimpunjäänne, joka alkaa jo vähän rupsahtaa, mutta puhtaanvalkoinen väri on silti yhtä kirkas kuin alunperin. 

Sanoisin, että harvinaisen pitkä ilo oli näistä kukkasista. Vielä kun jostain onnistuisin löytämään sellaisen 70-luvun vappukukkarintaneulan. Nykymalli ei ole enää sama. Jos ei ole nykyvaputkaan.