Sivut

maanantai 13. toukokuuta 2019

MAKROLINSSILLÄ LEIKKIMISTÄ, ITSEKRIITTISYYTTÄ JA OMAN SOMESUHTEEN POHDINTAA


Mainitsin edellisessä postauksessa heräteostona tilaamani makrolinssin, johon suhtauduin ennakkoon vähän skeptisesti, mutta koska investointi oli vaan muutaman kympin arvoinen sisältäen myös laajakulmaversion, ajattelin, että ei se hirveästi ota, jos ei annakaan.

Kyseessä ei siis ole mikään oikean kameran linssi, jollaisesta haaveilen, mutta joka maksaa enemmän kuin kamerani, vaan puhelimeen klipsulla kiinnitettävä "lelu", josta tuli samantien uusi paras kävelylenkkikaverini ja pään tyhjentäjäni.

Ajankulua ei huomaa, eikä mahdollisia murheita muista, kun kyykistelee milloin minkäkin lehdykän,  rikan, kukan tai muun keväisen luonnonihmeen ympärillä. 






Kuvista tulee mielestäni yllättävän kivoja ja hyviäkin, mutta niin paljon kuin niistä, ja erityisesti niiden ottamisesta iloitsenkin, samalla suhtaudun otoksiini ikävän kriittisesti, enkä oikein edes tiedä miksi. Ehkä siksi, että arvostaisin kuviani enemmän, jos kuvaaminen olisi ollut haastavampaa ja jos olisin ottanut ne ihan oikealla kameralla.

Sinällään hassua, koska en ikinä muiden kuvia katsoessani pohdi, millä tai miten ne on otettu. Ja vielä hassumpaa se, että tahtomattani vertaan omia otoksiani Instagramissa ihailemiini toinen toistaan kauniimpiin luontokuviin. Siis ihan tavallisten ihmisten ottamiin kuviin, joita ei ole filtteröity pilalle, vaan säilytetty luonnonmukaisuus mahdollisesta, tai ehkä ennemminkin todennäköisestä kuvankäsittelystä huolimatta.

Yllättävä piirre itsessäni, koska millään muulla kuin luontokuvien saralla en arvota itseäni tai tekemisiäni vertaamalla muihin. Etenkään minkään somessa näkemäni perusteella. Yleensä kun olen taipuvainen iloitsemaan siitä, mitä  osaan ja joko opettelemaan tai hyväksymään sen, mitä en osaa, vaikka haluaisinkin.    

Ehkä tässä on kyse siitä, että olen wannabe-luontokuvaaja, joka mielikuvissaan yöpyy maihari päällä ojan pohjalla ja herää sieltä aamu-usvan aikaan pitkän putken kanssa kyttäämään ohikiitävää hetkeä, jonka aikana saisi ikuistettua jonkun metsänelävän aamutoimissaan. Mutta kun en ole. Pah. 





Vein vappuna viherkasvit ulos suihkuun ja sen jälkeen vierähtikin tovi jos toinenkin, 
kun innostuin vangitsemaan vesipisaroita niiden pinnalla 



Itsekriittisyydestäni johtuen kuvani päätyvät vain harvoin puhelimen muistia pidemmälle, mikä on sinällään sääli, koska sinne ne jäävät unohduksiin kaiken muun sekaan kunnes on pakko alkaa siivoamaan muistia niin, että sinne mahtuu taas lisää vastaavia ei-mihinkään-päätyviä otoksia...

Ja sitten kuitenkin sohvalla Ylen säätiedotusta katsoessani ja jonkun toisen ihan tavallisen kansalaisen ottaman kivan sääkuvan ruudulla nähdessäni mietin, että olispa kunniakasta, jos oma kuva ja nimi joskus vilahtaisi telkkarissa. Pattitilanne vaan, kun en koskaan ole uskaltanut edes yrittää, eikä mahda yleläiset tulla sieltä kotisohvalta hakemaan...


"Ei tartte auttaa" sano Annukka, kun rentukkaa kuvatessaan jokeen luiskahti


Onneksi on tämä tuttu ja turvallinen pikkublogi, joka on edelleen itselleni omista mikrotason somekanavistani se kaikkein tärkein ja rakkain henkireikä, jonka pariin on kiva palata silloin, kun siltä tuntuu, mutta myös yhtä helppoa pysyä pois silloin, kun ei tunnu. Ei ole mitään harhakuvitelmia siitä, että kukaan kaipailee, vaikka kivalta tottakai tuntuukin, jos joku kertoo niin tehneensä. 






Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani, ja samalla sellainen, johon jonkun muun ottamana ihastuisin, mutta kun itse mietin sen julkaisua Instassa, ajattelin, että ketä oikeasti kiinnostaa ja mitä muka voisin kirjoittaa kuvatekstiksi.  " Joku sieni" ?? . Oujee. 

Ongelmani kun on myös se, että mielestäni kuva ilman kirjoitettua tekstiä ei ole niin kiva kuin kuva, johon liittyy myös joku tarina. Tai ylipäätään teksti, eikä pelkkä  #sieni tai #jäkälä....  




Niinkuin tästä jo kenties voi päätellä, omat someongelmani eivät liity siihen, että some hallitsisi elämääni ja viettäisin siellä kaiken liikenevän ajan, vaan päinvastoin. Haluaisin julkaista enemmän kuvia, mutta itsekriittisyys estää. Välillä tosin ihan vaan laiskuus tai se, että olen vienyt vastavuoroisuusajatteluni liiankin pitkälle. Periaatteisiini kun kuuluu se, että jos joku käy tykkäämässä kuvastani tai peräti kommentoimassa sitä, pyrin aina käymään vastavuoroisesti vierailulla tykkääjän omassa galleriassa. Sama koskee blogeja. Ihan vaan siksi, että niin kuuluu mielestäni tehdä ja mielelläni niin myös ihan omasta halustani teen, mutta paineita siitä ei kai kuitenkaan kannattaisi ottaa, jos aina ei vaan ehdi tai ei ole sillä tuulella. Mutta minähän otan silti, vaikka olen koittanut itseäni siitä pois opettaakin.

Joskus otin myös löyhäksi tavoitteekseni, että kirjoittelisin tänne peräti kerran viikossa, joka olisi itselleni ennenkuulumattoman tiivis tahti, mutta se(kin) osoittautui aika äkkiä turhaksi toivoksi. Tekstiä tulee vain jos on tullakseen. Väkisin ei mitään synny ja miksi pitäisikään? Onneksi ei miksikään. 





Olen tässä viimeaikoina mietiskellyt myös sitä, että miksi niin usein erikseen korostetaan sitä, että se, mitä somessa kerrotaan, ei ole totuus koko elämästä. Ei kai kukaan sellaista edes kuvittele? Tai itse en ainakaan usko, että me aikuiset ihmiset ihan niin tyhmiä oltaisiin, että uskottaisiin jonkun elämän olevan pelkkiä ruusu- ja shampanjakylpyjä (ei tullut nyt parempaakaan vertausta äkkiseltään mieleen), vaikka joku kuvagalleria ja/tai tekstit niin antaisivat ymmärtää.

Toki erikseen nuoret, jotka kenties kamppailevat vielä kehittymättömän itsetunnon kanssa. Että kuinka haavoittuvainen sitä silloin on, ja minkälaisia ulkonäkö- ja muita paineita sitä kokee, jos tuntuu siltä, että pelkän valheellisen somemielikuvan perusteella kaikki muut ovat kauniimpia, menestyneempiä ja onnellisempia? Ei kivaa, vaan kamalaa. En mm. kestä katsoa sitä TV:n kiusaamisen vastaista mainosta, jossa nuori tyttö postaa kuvansa someen ja saa pelkkiä ilkeitä kommentteja. Tuntuu raastavalta.



Puolukka oli jo aloittanut kukintaansa. Vai onko tämä sittenkin joku muu?


Oma 25 v poikani sanoi tässä taannoin, että "Nykyään on muotia vaan nauttia elämästään, eikä jakaa siitä somessa mitään".  On kuulemma enemmän keski-ikäisten hommaa :).



Vaahterankukka, joka näyttää etäisesti tulppaanikimpulta.



#  joku vihreä...



Varmaan joka vuosi joudun kuukkeloimaan tämän meidän pihalla kasvavan sinnikkään ikivihreän maanpeitekasvin nimen, koska en ikinä muista, että se on Pikkutalvio. 


Oma vähäinen somenkäyttöni rytmittyy fiilispohjalta kokolailla niin, että blogeja tulee lueskeltua arkisin, kun kone on muutenkin auki, mutta viikonloppuisin pidän koneen kannet mieluiten visusti kiinni ja sensijaan saatan selailla kivoja kuvia Instagramissa. Sen avaan usein myös aamuisin katsellakseni läheisimpien tarinat, mutta sen jälkeen menee sekin kiinni.  Facebookissa sensijaan en käy juuri koskaan, koska en ole alunalkujaankaan tuntenut sitä omakseni. En vaan jotenkaan piittaa siitä yhtään, muttei ole mahdollista sieltä kokonaan poistuakaan, koska tarvitsen profiiliani työpaikkani sivujen päivittämiseen. Ja siitä kiva FB kyllä on, että muistuttaa ystävien syntymäpäivistä.

Olen myös siinä mielessä omituinen, että kirjoittelen tätä pientä blogiani kaikkein mieluiten ihan "piilossa" vaan. En ole linkittänyt sitä mihinkään, enkä kertonut sen olemassaolosta kuin ihan muutamalle harvalle ja valitulle tutulleni.   En edes oikein tiedä miksi, mutta kai siinä on taustalla jonkunlainen jännitys siitä, että joku "vääränlainen" jokapäiväinen tuttu ihminen tänne löytää ja itse menen jotenkin lukkoon, enkä enää voi kirjoittaa yhtä vapautuneesti. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta näin se vaan on. Ja samaan kategoriaan menee varmaan sekin, että sensijaan, että miettisin otsikoita huolellisesti siltä pohjalta, että olisivat mahdollisimman kiinnostavia ja tarttuisivat mahdollisimman hyvin hakutuloksiin, teen juurikin päinvastoin, koska koen, että sisältöni ei vastaa mitään asiallista hakua. Paitsi ehkä näkkileipäresepti, joka kaikessa tylsyydessään on kaikkien aikojen luetuin postaukseni :).

Ja jos tähän vielä yhden välttelemäni aiheen kirjoittaisin, niin niistä ajankohtaisin on Äitienpäivä. Saatan miettiä taas liikaa, mutta niin tärkeää kuin äitiys itselleni onkin, jotenkaan en vaan halua osallistua yleiseen hehkutukseen, koska samaan aikaan ajattelen kaikkia, joilla ei äitiä ole (sen teistä monet tietävätkin, että omani menetin heti syntymäni jälkeen), ja toisaalta äideiksi halunneita, joiden toive syystä tai toisesta ei ole toteutunut. Sama koskee Isäinpäivää.

Jätän siis mieluummin postaukset molempien tiimoilta kokonaan tekemättä, koska se ei vaan tunnu itsestäni hyvältä. Mutta silti se ei tarkoita sitä, että kaikista pitäisi tuntua samalta. Ei todellakaan. Ja tämän yhden kuvan verran valotan myös omaa äitienpäivääni, jonka toiveideni mukainen lounaspaikka näytti tältä.





Ei ollut ruuhkaa, eikä tarvinnut miettiä, miten pukeutuu. Paitsi että sen verran kyllä, tarkeneeko verkkareilla vai pitääkö laittaa tuulihousut jalkaan. Laavu toimi kuitenkin tuulensuojana ja kuuma makkara lämmitti mukavasti. Mitään salaatteja ei kuulemma tarvittu, vaan ainoastaan "puukko, sytkäri ja sinappia", mutta otin salaa sentään tomaatteja ja kurkunpaloja mukaan. Hyvin tekivät kauppansa.

Ja jos joku nyt miettii, että odotanko saavani kannustusta lelulinssillä ottamilleni kuville, niin vastaus on, että en todellakaan. Sitä puolta harrastan ihan riittämiin kotona esittelemällä lapsellisella innokkuudella kuviani ukkelille, jonka toivon tietysti sanovan, että joo, onpas tosi hyviä.. Ja toinen tottakai tekee kohteliaisuuttaan työtä toivottua, mutta varmaan samalla mielessään huokailee ja odottaa, että pääsee taas jatkamaan lehden lukemista, telkkarin katsomista tai mitä milloinkin on sillä hetkellä meneillään.

Semmoista sekalaista tällä kertaa ja seuraavalla sitten taas jotain muuta. Kivoja kevätpäiviä ja kuulumisiin!