SURKEA SHOPPAAJA, MUTTA TAITAVA TINKIJÄ

Terveisiä Tallinnasta.

Poikettiin eilen, kun sattui mukavasti vapaapäivä 21-vuotishääpäivän kunniaksi. 

Keli oli hyytävä, mutta koska ei tullut yllätyksenä, oltiin varustauduttu asianmukaisesti pipoilla, kintailla, sateen- ja tuulenpitävillä takeilla ja sateenvarjoilla niinkuin nyt kesäretkeen kuuluu. 

Ja perinteisesti ennen matkaa totesin jälleen kerran, että kaikki talouden kokoontaittuvat sateenvarjot, joita sentään oli yksi hattuhyllyllinen, olivat poikkimenneiden pinnojen takia suuntaan tai toiseen vinksallaan, ja lopuista mekanismi rikki. (Mikä siinä oikein on, ettei niitä voi heittää pois, vaan pitää hillota siellä hyllyllä?).

Piti siis jälleen kerran käydä ostamassa pari uutta tilalle ja täytyy sanoa, että kassalla odotti positiivinen yllätys, kun myyjä kertoi, että yhdeksän euron sateenvarjoilla on vuoden takuu.

Mitäääh?? Viikkokin olisi piisannut, mutta että vuosi. Vaan mikäs siinä. Tuli hyvä mieli, kun vielä saa jotain laadukasta halvalla. 

On sitten vähän pienempi riski sillekin, että käy niinkuin vuosia sitten, kun kirjaimellisesti ammuin edelläkulkijaa sateenvarjolla selkään. En vaan kertakaikkiaan ollut osannut varautua siihen, että kokoontaittuvan sateenvarjon kahvassa olevaa nappia painamalla voi käydä niin, että varjo ampaisee sukkana irti ja itselleni jää pelkkä kahva käteen. Jos olisi ollut edes auki se varjo, niin liike olisi varmaan hidastunut, mutta kun siinä oli vielä se tarralenksu paikallaan ja "siivet" supussa, niin varjosta tuli virtaviivainen ammus. Eipä siinä muu auttanut kuin nöyränä mennä kahva kädessä pyytelemään suojatietä edessäni ylittäneeltä rouvalta anteeksi. Onneksi rouvalla oli sen verran paksumpi pomppa päällä, ettei käynyt pahemmin, enkä saanut vaikkapa käsilaukusta päähäni.

Tuulenkestävä takuuvarjo Pisara. Testattu on ja toimii. Suosittelen.

Mutta siis juu. Siitä Tallinnasta. Ja niistä olemattomista ostoksista.

Tulipahan taas kerran todistettua, että olen surkea shoppailija. En vaan kertakaikkiaan löydä itselleni ikinä yhtään m i t ä ä n. Etenkään, jos mies etukäteen lupaa maksaa, niinkuin usein tekee.

Taidan olla siinä suhteessa unelmavaimo, kun huoletta voi luvata vaikka kuinka suuria summia, kun tietää, että en osaa niitä kuitenkaan käyttää.

En tälläkään kertaa, vaikka kuinka yritin. En vaan kertakaikkiaan pysty ostamaan mitään väkisin.

Ja vaikka joskus jotain löytäisinkin, puntaroin ihan liian tarkkaan, tarvitsenko sitä oikeasti ja onko hinta nyt sitten kumminkaan sellainen, jonka olisin valmis maksamaan vai saisiko samalla rahalla kenties jotain järkevämpää. Huoh. Joskus (mutta siis todellakin vain joskus) olisi kiva olla hirmu ostoshaukka, joka tekee mieluisia löytöjä missä vaan kulkeekin. Mutta ei. Ei ole minulle tarkoitettu. Sen paremmin kuin lottovoitotkaan.

Näitä ei lasketa ostoksiksi. Molemmat luottotuotteeni vaan sattuivat olemaan loppu.

Kivan rannekorun sentään ostin puoliväkisin. En vaan osannut kuvata sitä.

Mutta jos en osaakaan ostaa, osaan tinkiä. On nimittäin sen verran helppo laji, että vielä kertaakaan en ole jäänyt vaille alennusta, kun olen käyttänyt jompaa kumpaa vakiotani "Mulle saa kyllä antaa alennusta, jos vaan haluaa" tai "Mulle saa kyllä antaa alennusta, jos vaan haluat, että mulle tulee hyvä mieli".

Molemmissa vaihtoehdoissa kuuluu katsoa myyjää silmiin (vienosti, ei läpitunkevasti), hymyillä ja puhua ystävällisellä äänellä.

Toimii! Etenkin jos tiskin takana on mies, mutta aina ei tarvi olla niinkään.

Pari päivää sitten kävin ostamassa toimistolleni radion ja olin jo päättänyt, että nyt en hae sitä halvinta ja ruminta mahdollista, koska sellainen jo on leipätyöpaikallani, vaan ostan sellaisen, joka on hyvä ja miellyttää silmää. Maksaa mitä maksaa. Ja maksoihan se. 249 Euroa, koska oli ainoa Tivolimalli, joka ei ollut alennusmyynnissä. No. Päätin kuitenkin kokeilla ja sanoin myyjälle, että "Tulishan siitä ihan hirmu hyvä mieli, jos vaikka vähänkin voisit tarkistaa hintaa". "Noo. Eiköhän siitä jotain pientä saada pudotettua" sanoi myyjämies. 

Oletusarvoni oli, että alennus on pelkkä "pyöristys" luokkaa 4 tai 9 Euroa (eli siinä kinttaalla, ilahduttaako vai ärsyttääkö), mutta myyjä sanoikin, että "No olisko tasan parisataa sopiva hinta?". No tottamooses :). Taas tuli iloinen mieli, kun tuli kysyttyä. Ja uskon, että tuli myyjällekin, koska tyytyväinen asiakas on kumminkin aina parempi kuin tyytymätön. Joskin olisin kelpuuttanut ihan minkä tahansa alennuksen.

Soi ja kukkuu kuin unelma.

Marokossa ja Turkissa asuessani sensijaan en tykännyt tinkimisestä, koska siellä kaupankäynti oli sen verran päällekäyvää ja hinnan alentamiseksi olisi pitänyt jaksaa istua juomassa kuppitolkulla minttuteetä ja vääntää kättä kauppiaan kanssa. Ei ole minun juttuni. Ja olin liian nuorikin moiseen. 

Thaimaan aikoina sen sijaan olin nuoresta iästäni huolimatta aika kätevä tinkijä, koska osasin paikallista kieltä sen verran, että osasin oikeat sanat, joita saatoin tehostaa näyttelemällä pyörtyvää. Sillä yleensä irtosi myyjältä hihityksen ja tirskunnan lisäksi hyvät alennukset. 

Nyt toivottelen hyvää viikonloppua ja lähden Äitienpäivälahjaksi saamaani kasvohoitoon, josta ajattelin palata noin 10 vuotta nuorempana, elinvoimaisena ja hehkuvana takaisin. Hehhee. Mikä siinä onkin, että kasvohoidon jälkeen sitä näyttää yleensä pahemmalta kuin sinne mennessä. Ja mies yleensä vielä muistaa tullessani kysyä, että "Jaa, etkö käynytkään?"

ELÄMÄNI AAKKOSET

"Elämäni aakkoset"-haaste on kiertänyt useissakin suosikkiblogeissani, ja koska vastauksia on ollut niin kiva lukea, päätin itsekin tarttua haasteeseen, vaikkei kukaan ole pyytänytkään :).

Ja niinkuin aina ennenkin, kirjoitan vain ja ainostaan sitä mitä ensimäisenä mieleen tulee. Ilman sen kummempaa harkintaa. Ihan vaan siksi, että luotan intuitioon.

A = Annukka-Leena. Itselleni tuntematon tyttö, jonka mukaan olen saanut nimeni. 

Isäni on kertonut, että kun äitini odotti minua, he matkustivat junalla (jostain johonkin), ja junan käytävällä juoksenteli pieni suloinen tyttö, joka aina ohimennessään pysähtyi vanhempieni penkin kohdalle ja jäi katselemaan heitä suurilla silmillään. Ja kun vanhempani kysyivät tytön nimeä, hän vastasi kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä:  "Annukka-Leena Väisänen".

Silloin oli syntynyt päätös siitä, että jos tuleva vauva on tyttö, nimeksi tulee Annukka-Leena. Ja todistettavasti niin myös kävi.

Välillä aina mietin, kuinka kivaa olisi jostain löytää tämä kyseinen nimikaima, joka saattaisi ilahtua tarinasta.

Kuva vuodelta 1965. Ristiäiset, jossa lastenkodin kätilö kannattelee kurttunaamista Annukkaa :).

Sama pohtiva perusilme edelleen nähtävissä peilistä..

Jaahas. Enää 28 aakkosta jäljellä :). Pitänee vähän tiivistää..

B, C ja D = ihmiselle tärkeitä vitamiineja. Muistakaa syödä. (Tosin kirjaimesta B tulee mieleen myös jo eläkkeellä oleva tuotantopäällikkömme, jonka kuulin kerran selventävän autonsa rekisteritunnusta puhelimessa sanoin "B niinkuin berse". Mutta ei siitä sen enempää).

E = Elämä. Otetaan vastaan sellaisena kuin se näyttäytyy ja muistetaan iloita pienistä.

F = Faarao. Ihan vaan alakouluaikojen muistoksi.

G = Gabriel. Sama kuin edellä.

H = Hetki. Siihen kannattaa tarttua, koska toista samanlaista ei tule.

I = Isä. Elämäni viisain mies, joka ei ole koskaan virheen tehtyäni sanonut "Mitäs minä sanoin", vaan aina rohkaissut ja kannustanut tekemään omia valintoja. Isältä olen myös oppinut, että "asioilla on tapana järjestyä"

J = Jaakko. Äitini isä, joka oli lempeä ja sydämellinen ihminen.

K = KOTI. Ihmisen paras paikka.

L = Leikki. Aina ilahduttaa, kun näkee lapsia, jotka saavat ja osaavat vielä aidosti leikkiä.

M = Minä. Harmillisen ylikorostunut  itsekeskeinen ajattelumalli nykymaailmassa.

N = Neutraali. En osaa selittää, mutta välillä parempi kuin olla täysillä puolesta tai vastaan.

O = Onni, josta olen omasta mielestäni mitä suurimmassa määrin päässyt osalliseksi. Kuin myös vastakohdastaan epäonnesta.

P = Perhe. Parasta maailmassa. Ja samalla isäni ja mieheni etunimen alkukirjain.

Q = Quo vadis = "Minne menet nuori"-hanke, jolla kotikaupungissani pyritään järjestämään työpaikka tai koulutusta kaikille alle 25-vuotiaille nuorille. Pidän tosi hyvänä asiana.

R = Rautakanki. (Olisi varmaan kuulunut vastata R = Rakkaus, mutta rautakanki tuli ensin mieleen, koska aloin miettiä, mihin se on mahtanut kadota. On kuitenkin ihan tarpeellinen työkalu).

S = Molempien poikiemme etunimen alkukirjain. (Kummallekaan ei meinattu keksiä nimeä, ja kaikki joita vanhemmalle pojallemme 21 vuotta sitten ehdotin, mieheni torppasi, koska joukkueurheilijana aina tunsi jonkun, josta ehdotukseni tuli liiaksi mieleen. Lopulta nimen keksi miespuolinen työkaverini, ja nuoremman poikamme nimen syntyä en enää muista, mutta muita en osaisi enää veljeksille edes kuvitella).

T = Taito. Ihailen ja vilpittömästi kadehdin ihmisiä, joilla on joku erityinen taito, jota itselläni ei ole ja jota ei voi oppimalla oppia.

U = Uudistuminen. Aina välillä olisi hyvä uudistua ja jättää vanhaa taakse. Sopivassa määrin.

V = Voitto. Hyvin on meidän perhettä väistellyt. (Ja tällä tarkoitan ihan vaan rahallisia voittoja. En elämää.)

V voisi olla myös yhtäkuin valokuva, joihin päätymistä olen koko ikäni vältellyt. 

Ennenvanhaan siihen vaan näytti olevan paljon paremmat konstit. 

Ei muuta kuin kädet kasvojen eteen ja yksityisyys taattu :)

W = WC.  Hyvä olla lähistöllä.

X = Xerxes. Palataan taas kansakouluaikoihin. (Jälkikäteen tuli mieleen Napakymppi-ohjelman Herra X)

Y = Ystävät. Todelliset sellaiset.

Z = Zorro. Mustavalkosarjakuva, jota isoveljeni luki.

Å = Åke. Muistikuva ruotsin oppikirjasta.

Ä = Äidin kaipuu. 

Äitini kuoli 32-vuotiaana pian syntymäni jälkeen, ja huomaan, että sitä mukaa, kun ikää tulee lisää, surku (ja katkeruuskin) siitä, etten koskaan saanut tilaisuutta tutustua sukulaisteni kuvailemaan sydämelliseen, kilttiin ja karismaattiseen ihmiseen, joka kuulemma osasi leipoa ihan älyttömän hyviä ja kauniita kakkuja, aina vaan voimistuu. Mutta onneksi olen saanut omille pojilleni jakaa tuplamäärin sitä äidinrakkautta, josta itse olen jäänyt paitsi.

Ö = Öööö? (Ei tule enää mitään järkevää mieleen).

Hirmu vähän meillä näitä aakkosia, kun loppuivat kesken :).

Tähtisilmät ovat tämän kevään ihastukseni. Erityisesti näissä isänmaallisissa väreissä. 

Hyvä uutinen on se, että ensi viikon alussa alkavat tällä tontilla purkuhommat ja sitä mukaa myös uuden rakennus. Että ihan mallillaan on taas elämä, vaikka välillä vähän koittelee.

Kivaa viikonloppua!

ELÄMÄÄ LINSSIN LÄPI

Kamera on melkoisen kiva kaveri. Linssin läpi kun katselee maailmaa, voi rajata kaiken ikävän ulkopuolelle ja elää omassa pikku illuusiossaan.

Kävin tänään Prisman kesäpihalla ostamassa Mirstaakkelin suosituksesta havulannoitetta. Syrjälandiassa kun selvästi ymmärretään sekä ihmisten että kasvien sielunelämää.

Samalla oli pakko ostaa uusi kastelukannu, koska vanhaa ei sattuneesta syystä ole. Ja kun tarjolla oli joko tylsä tummanvihreä keltaisella sihdillä varustettuna tai hempeän vaaleanpunainen, niin pitihän sitä tylsistä tavoistaan poiketen valita jälkimmäinen. Poikkeustilanne mikä poikkeustilanne.

Samalla mukaan tarttui pari suosikkiani Markettaa ja uusina tulokkaina pari Tähtisilmää, jotka jostain syystä ovat vetäneet jo pitkään puoleensa, mutta ei ole tullut aiemmin kannettua kotiin asti.

Ehkä sen takia, että olen kukkien(kin) suhteen varsin värirajoittunut ja valkoisen lisäksi ei juuri muita vaihtoehtoja kuulu valikoimiin. Jos voikukkia ei lasketa.

Ruukuiksi valikoituivat talon ainoat kaksi. Valkoisia nekin nykyään.

Multaa en muistanut ostaa, joten tökkäsin purkit väliaikaisesti ruukkuun ihan niine hyvinensä.

Päivä paistoin niin kirkkaasti, että ei tullut kuvistakaan millään tarkkoja, mutta ei se oo niin justiinsa.

Ja koska tässä on kova tarve jo elää normaalia elämää, käytiin ostamassa myös puutarhakalusteita kaveriksi ainoalle palosta selvinneelle tuolille. Muut kun sulivat yhdeksi isoksi möykyksi. (Pääsiäisenä oli ajatus siirtää kalusteet tallista terassille, mutta ajateltiin, että pestään se kumminkin ensin ja koska sitä ei tehty silloin, ei enää ehditty pelastaa kalusteitakaan).

Koe-istuttiin muutamia muhkeita sohvia ja nojatuoleja, mutta päädyttiin kuitenkin tähän varmaan Euroopan halvimpaan sarjaan, joka on samanlainen kuin meillä oli ennenkin. Ihan vaan siksi, että tuli surku sitä yksinäistä tuolia, joka nyt sai näistä seuraa. Ja toisaalta siksi, että jos tulisi satsattua kalliisiin kalusteisiin, olisi todennäköisesti koko ajan huono omatunto, jos niissä ei istu. Ja istuminenhan ei ole ihmiselle hyväksi, joten tämä oli ihan terveydenkin kannalta hyvä vaihtoehto.. Tai jotain sinnepäin.

Ankealtahan nuo vähän näyttää, kun ei ole tyynyjä tai mitään, mutta ajattelin, että hankin ne sitten purkutöiden jälkeen. (Tuli muuten tyhmänä istuttua siihen ainoaan säästyneeseen tuoliin valkoiset housut jalassa ja todettua, että mustassa polyrottingissa ei tosiaankaan noki näy :)).

Mies on viettänyt kaiken liikenevän ajan golfkentällä, mutta itselläni on ollut poikkeuksellisen vahva tarve olla kotona aina kun mahdollista. Ja koska olen koko ajan kotona (silloin kun en ole töissä), olen jo sopeutunut tuohon kalustesarjaa toiselta kantilta kuvatessa avautuvaan näkymään.

Vaikka se onkin ruma, se ei enää hallitse elämää.

Olen myös rakentanut tulevaisuutta toisaalla ja pikkuhiljaa osa-aikaisesti muuttanut ihan omalle pikkuriikkiselle yritykselleni vuokraamaani toimistoon, josta on tarkoitus tehdä paikka, jossa ajatus kulkee vapaasti. Ja toivottavasti joskus myös asiakkaat :). Mutta en kiirehdi sen suhteen. Asia kerrallaan, ja nyt on näitä elämän eteen heittämiä muita hommia ensin hoidettavana.

Kunhan saan valmista aikaiseksi, voin toivottavasti laittaa muutaman kuvan tännekin.

Mutta nyt toivottelen ihan vaan parasta viikonloppua kaikille.

PIHAPUUHATTOMUUTTA

Elämä heittelee kapuloita rattaisiin ja kaikki töiden ulkopuolinen aika kuluu noiden kapuloiden irrottamiseen yksi kerrallaan.

Luotan kuitenkin siihen, että jonain päivänä sinnikkyys palkitaan ja elämän rattaat taas pyörivät iloisesti.

Mustat rauniot pihalla ovat entisellään, mutta pieniä toiveita on, että ensi viikon aikana alkaa viimein tapahtua ja joku tulee ja purkaa ne pois. Tarjouspyynnön saaneita urakoitsijoita on lappanut tontilla, ja jokaiselle olen saman nokisen sight-seeingin vetänyt ja seikkaperäisesti selventänyt kaiken, mikä selvennettävissä on.

Ajoittain on tulleet reilun parinkymmenen vuoden takaiset matkaopasajat mieleen. Kokolailla samasta hommasta kun on kysymys kuin raunioretkillä muutenkin. Jokaiselle uudelle osallistujalle on jaksettava kertoa ja kerrata kaikki samat asiat yhtä kärsivällisesti ja innostuneesti kuin sille kaikkien aikojen ensimmäiselle. Olkoot oma päivä kuinka huono tahansa. 

Kotipihalla ei siis paljon huvita puuhailla, koska ei ole juurikaan mitään, mitä siellä voisi tai kannattaisi tehdä. 

Pari pelargoniaa sentään ulko-oven pielessä oleviin ruukkuihin istutin. En ollut muistanut koko kukkaa, joka oli joitakin vuosia sitten ehdoton terassilempparini. Nyt se tuli taas mieleen, kun nuorempi poika kyytsäsi ruokakauppaan ja minä tapojeni mukaan ensitöikseni veivasin auton istuimen nuorison suosimasta puolimakaavasta asennosta vähän (paljon) ryhdikkäämpään, ja poika sanoi, että "Silloin kun olit viimeks mun kyydissä ja kun sen jälkeen vein yhtä luokkakaveria johonkin, niin se mun kaveri kysyi, että onks tässä istunu viimeks joku mummo, kun tää penkki on ihan etukenossa?"

Mummo mikä mummo. Mutta ryhdikäs :). Ja siitä ne tuli ne vanhat pelargoniatkin mieleen.

  

Vaikka muuten on tähän nykyiseen tilanteeseen jo tottunut ja sopeutunut, niin eniten ehkä ärsyttää se, että kotona ei enää ole sellaista rauhaa, joka siellä kuuluisi olla. Raunioista kun on tullut paikallinen nähtävyys, jota ihmiset käyvät estoitta raja-aidan takana töllistelemässä. Meidän tontti kun rajoittuu puistokaitaleeseen, jonka läpi kulkee kävelytie, joka on viime viikkoina muuttunut hiljaisesta varsin vilkasliikenteiseksi.

Jos siis haluaa välttyä näkemästä ihmettelijöitä, joista osa (ihan fiksuiksi luulemistani ihmisistä) on jopa avoimesti meille kertonut, että varta vasten ajelivat tai kävelivät katsomaan, on pidettävä verhot kiinni. Ja pällistelyn päälle kun vielä lisätään "Olipa komea näky"-tyylisiä kommentteja, niin olen kyllä joutunut muuttamaan mielikuviani eräistäkin henkilöistä. Mutta onneksi kuitenkin enemmistö ihmisistä on ihan oikeasti fiksuja ja kommentointi huomaavaista ja kaikinpuolin asiallista.

Pelargonioita lukuunottamatta muu kasvillisuus tontilla on vähän niin ja näin.

Harmikseni kaikki piharakennuksen ja talon laajennuksen valmistumisen jälkeen istuttamani, jo isoiksi kasvaneet havut taitavat olla mennyttä. Palon aiheuttama kuumuus kun kuivatti ne liekkien puolelta.

Vai mitä sanotte te viisaammat, jotka ymmärrätte kasveja paremmin? Onko näillä enää mitään toivoa herätä henkiin?

Kaikkein eniten harmittaa noiden ensimmäisten kuvien suht korkeiksi kasvaneitten katajien mahdollinen menetys. Ne kun toimivat terassilta käsin hyvänä näkösuojana naapurin suuntaan silloinkin, kun tonttien rajalla oleva pensasaita vielä on vailla lehtiä. Ja tuo ylläoleva pikkuinen sinertävä kuusi, joka näytti jouluvaloineen talvellakin söpöltä.

Kuusen juurella oli, tai siis on, laakeita (katajia?), joista tulikin paljon suurempia kuin olin ajatellut ja siksi en niistä ihan hirveästi ole tuossa koskaan tykännyt, mutta en ollut aikeissa kaivaa ylöskään.

Sensijaan näistä allaolevista sinertävistä havuista (joiden nimiä en myöskään muista..) tykkäsin kovasti, mutta ne taitavat olla mitä suurimmassa määrin mennyttä?

(Jos kyseessä olisi ruska, kuvien väritys olisi ihan kaunis, mutta ihan niin yltiöpositiivisesti en valitettavasti tässä kohtaa pysty ajattelemaan).

Näiden lisäksi meni vielä kolme parimetristä Tuijaa, joten jonkunmoisia istutusurakoita tässä on kaiken muun ohella tiedossa, jos näille nykyisille kasveille tuomio teiltä viisaammilta tulee.

Hyvin todennäköistä on sekin, että noin 300 m2 pihakiveystä joudutaan uusimaan. Vaikka kivetyt alueet on rakennustöiden ohella perustettu todella hyvin ja syvälle, niin itse kiviä ei kuitenkaan tarkoitettu parinkymmenen tonnin painoa kannattaviksi. Ja sen kokoista tulee olemaan kalusto, jolla tontilla lähitulevaisuudessa liikuskellaan.

Mutta pakko se vaan on hyväksyä asiat sellaisina kuin ne aikanaan eteen tulevat. Yksi kerrallaan.

Ja jos oikein hyvin käy, niin ehditään vielä ennen syksyä taas nauttia siitä kaipaamastamme oman kodin ja pihan rauhasta. Ja toivottavasti myös takaisin entiselleen hiljenneestä puistotiestä. Uskon niin.
Uteliaan yleisön mielestä uuden rakentaminen kun ei näytä olevan ollenkaan niin mielenkiintoista kuin vanhan tuho.

Jaa niin. En paljon tekstitauluista perusta, mutta tämän eilen löytämäni aion pitää pöydälläni ja lukea aina, jos tulee mieleen siirtää joku asia odottamaan jotain "sitten kun"-vaihetta.  Se on nyt nähty ja ymmärretty, että koskaan ei voi tietää, tuleeko sellaista ikinä vai ei. Parempi siis toimia enemmän ja jahkailla vähemmän.

Iloisia ja lämpimiä päiviä toivottelen täältä.
Ja pliis, pitäkää peukkuja, että ensi viikolla alkaa purkukalusto laulaa.

PUHDISTUSTA JA ILOISIA JÄLLEENNÄKEMISIÄ

Elämä jatkuu ja tarve tehdä asioiden edistämiseksi jotain, on kova. Sen verran pitkää on odottavan aika.

Mutta koska mitään oikeasti hyödyllistä ei oikeasti pysty tekemään, olen lähinnä terapiamielessä kehitellyt kaikenlaista toisaikaista puuhaa. Kuten esimerkiksi päättänyt putsata nokeentuneen lenkkiavainsarjan.

Voin sanoa, että melko aikaa (ja vettä) vievää puuhaa. Kun ensimmäinen avain oli puhdas, tilalla oli kymmenen litraa pikimustaa vettä ja kyynärpäitä myöten nokiset käsivarret. Mutta periksi ei anneta ja nyt lenkit kiiltää. 

Olivatkin ainoat työkalut, joista sai vielä käyttökelpoiset. Ja vaikka aikaa ei ole kulunut tämän enempää, nyt on jo tullut esiin yllättävän paljon tilanteita, joissa huomaa, että kun ihan alkeellisimmatkin välineet puuttuu, ei tule hommista oikein mitään.

Piti mm. kasata uuteen toimistooni (johon muutto meni nyt tässä kohtaa pipariksi) pari Ikean kaapistoa, mutta eipä ollut edes ruuvaria.

Ja kun piti lähteä pyörällä kauppaan, huomasin, että kappas vaan, kun olikin takarengas tyhjä, mutta ei ollut pumppua, jolla sen täyttää. Eikä siitä olisi ollut hyötyäkään, koska rengas oli päättänyt sulaa. No, mies kävi ostamassa uuden renkaan, mutta kun piti ruveta vaihtamaan, ei ollut välineitä renkaanvaihtoonkaan, koska siitä pesemästäni lenkkiavainsarjasta puuttui juurikin se yksi ja ainoa koko, jota olisi tarvittu. Melko perinteistä tässä talossa kyllä muutenkin, joten ei herättänyt sen kummempia tunteita. Ei muuta kuin takaisin kauppaan siis. Voipi olla, että tässä kärsivällisyys kehittyy entisestään. Ja pohkeet, jos aina tekee reissut juosten.

Varmaankin tarve puhdistaa kaikkea mahdollista palon jäljiltä, on joku symbolinen juttu. Samoin kuin se, että haluaisin ympärilleni nyt oikeastaan pelkkää valkoista. Eilen justiin tuon toivomukseni lausuin ääneen, mutta olisi varmaan pitänyt vähän tarkentaa, mitä sillä tarkoitin. Tai siis mitä en tarkoittanut. Toiveeni kun tavallaan toteutui aamulla kaiken alleen peittäneen puhtaanvalkean lumikerroksen muodossa.

Kuvan metallipöydästä en ole oikeastaan koskaan varsinaisesti tykännyt, mutta joku ihmeen idea oli se ja pari yhtä romanttista tuolia joskus vuosia sitten omenapuun alle ostaa. 

Mielikuvittelin itseni sinne juomaan teetä hienosta posliinikannusta (tai siis kupeista, mutta hienosta kannusta kaadettuna) kauniissa kesämekossa. Mutta eipä tullut kertaakaan niille kylmille tuoleille istuttua, ja nyt niille ei enää voisi istua, vaikka haluaisikin. Mutta pöydän halusin pestä noesta puhtaan valkoiseksi ja antaa sille uuden mahdollisuuden (kirppiksellä, josta olen varannut pöydän).

Myös nokeentuneet kukkaruukut pesin uuden veroisiksi, koska olivat säilyneet ehjinä. Vettä meni varmaan vähän toistasataa litraa, mutta nyt kun autoja ei voi tällä pihalla pestä, koska vesipostia ei enää ole, jäädään jokatapauksessa säästön puolelle.

Samoin oli pakko mm. tilata uudet puhtaan valkeat pellavalakanat vanhojen (tai siis melko uusien) luonnonväristen tilalle, koska ne luonnonväriset, jotka olivat ehdottomasti parhaat lakanat meillä ikinä, olivat ulkonarulla kuivumassa palon aikana. Eivät nokeentuneet pahasti ja varmasti ne olisi voinut pestä, mutta en vaan kestänyt ajatusta siitä, että niillä vielä nukuttaisiin, vaan heitin roskiin, vaikka pahalta tuntui sekin.

Mutta sitten niihin iloisiin jälleennäkemisiin. 

Kukkaruukku-cornerissani suurin osa säilössä olleista ruukuista joko halkesi tai mustui niin, ettei niitä enää huvittanut alkaa pelastamaan. Vaan yksi onnellinen yksilö oli suojassa isompien ruukkujen sisällä ja löytyi yhtä puhtaana kuin uutena. Ja mikä parasta (ja taas ajattelen, että tälläkin on joku symbolinen merkitys yhdistettynä tuohon ruukun kyljessä olevaan tekstiin), ruukun sisällä oli yhtä puhtaina säilyneitä kiviä, jotka poikien kanssa vuosia sitten Rodoksen rannoilta kerättiin. I'm happy.

Eikä siinä vielä kaikki.

Sunnuntai-aamuna tuli joku pakottava tarve palata verstaan kaikkein pahiten palaneeseen nurkkaan, josta kuva alla. (Lupaan, etten enää näitä synkkiä kuvia täällä viljele, koska en oikeastaan halua nähdä niitä itsekään, mutta tämä on pakko tänne laittaa, koska siitä näkee, mihin vaisto minut ohjasi).

Antaa kuvan olla muita pienempänä, ettei liikaa korostu, mutta tässä kohtaa siis oli nurkka, joka jäi seinän ja isäni poikiani varten tekemän höyläpenkin (jota ikävä kyllä ei enää ole) väliin.

Nurkassa sijaitsi puinen laatikosto, jossa oli nauloja, ruuveja ja muuta tarpeellista. Ja kaikkein alimmaisessa laatikossa isäni nuorena puuseppänä itselleen valmistama puinen höyläsarja, jonka menetystä surin ehkä kaikkein eniten.

Mutta vaisto siis herätti sunnuntai-aamuna ja pakotti menemään penkomaan kasaa pohjia myöden.

Enkä oikein pysty sanoin kuvailemaan, kuinka iloiselta jälleennäkeminen tuntui. 

Siinähän se taitavilla käsillä valmistettu höyläveljessarja nyt paistattalee auringossa. Kun on hyvin tehty, niin on hyvin tehty. (Isälle laitoin kuvan ja viestin ja oli kyllä liikuttuneen iloinen itsekin ja rauhalliseen tapaansa totesi vaan, että "Tulipahan taas yksi vaihe lisää näiden höylien historiaan".)

Että semmoista. 

Mieliala kulkee omia latujaan, eikä sitä varmaan vielä voi ennustaa, mitä kaikea vielä tuleman pitää, mutta ainakin nyt on ihan hyvä olla.