PIENIÄ HYVÄN MIELEN ASIOITA JA HETKESSÄ ELÄMISEN TAITOA

Kun ei kuulu suuria, pitää kirjoitella pieniä. Tai siis mitään ei onneksi pidä, vaan voi.

En tiedä miksi, mutta poden jotain todella voimakasta Japanin kaipuuta, vaikken ole maassa koskaan käynytkään. On aina kuulunut niihin harvoihin maihin, joihin haluaisin vielä matkustaa ja toivon, että sellainen tilaisuus joskus tulee. 

Kaikkein eniten kiehtoisi osallistuminen aitoon japanilaiseen teeseremoniaan (oikealta nimeltään Chadô eli "teen tie"), joka kulkee ennalta määrätyn kaavan mukaisesti ja kestää noin neljä tuntia. Voipi olla, että siinä ajassa alkaisi tatamilla istuminen jäykistää tottumattoman jäseniä, mutta se miten tuon seremonian keskeisin sisältö tiivistetään neljään sanaan "harmonia, kunnioitus, puhtaus ja mielenrauha", kuulostaa kauniilta ja kokemisen arvoiselta.  

Syy tuohon kohta jo vähän (positiiviseksi) pakkomielteeksi muodostuneeseen Japani- ja teeseremoniahaaveeseen löytyy yhdestä lempparikirjastani "Ichigo Ichie - hetkessä elämisen taito japanilaisittain", jonka kuuntelin tässä hiljattain toistamiseen. Ihana, viisas kirja, joka laittaa ajattelemaan, että meillä ihan oikeasti on vain tämä hetki, eikä se toistu. Ei hyvässä, eikä (onneksi) pahassakaan. Ei vaikka joka päivä tekisi asioita omasta mielestään samalla tavalla tai samojen ihmisten seurassa. Kokemus on kuitenkin joka kerralla erilainen. 

Äkkiseltään olisin kuvitellut itse olevani ehdottomasti hetkessä eläjä, mutta se ei taida tarkemmin ajateltuna pitää täysin paikkaansa. 

Jos nyt mietin vaikka sitä, että lähden pitkälle kävelylenkille ja kuuntelen siinä samalla äänikirjaa, niin tavallaan olen kahdessa paikassa yhtä aikaa. Siellä missä parhaillaan kävelen ja siellä mihin kulloisenkin kirjan maailma sijoittuu. 

Vähän sama kuin jos lähtee luontoretkelle, mutta oleellinen osa ajasta menee retkestä reaaliajassa somettamiseen. Tätä en tosin itse harrasta, mutta kuvailemaan kyllä pysähtelen aina silloin kun joku näkymä läikähtää sydämessä. Siinä en näe ristiriitaa, vaan koen, että linssin läpi hetkiin tulee uppouduttua toisinaan vielä syvemmälle. Pelkästään kävellessä mieli kun vaeltaa milloin missäkin. Menneitä harvemmin mietin, paitsi jos kyse on kivoista muistoista, mutta tulevia olen mestari murehtimaan. Useimmiten onneksi turhaan, mutta on silti ominaisuus, josta en itsessäni pidä.

Ihan todellisen hetkessä elämisen kokemuksen saan kuitenkin aina keskiviikkoiltojen kalligrafiatunneilla. 

Enpä olisi syyskuun parilla ensimmäisellä kerralla tottelemattoman terän kanssa takkuillessani uskonut, kuinka koukuttava harrastus kalligrafiasta tulee. Ja kuinka valtavan laaja sen maailma on. Nyt ymmärrän, kuinka mitättömän pieni pintaraapaisu alkeita on vasta takana ja ihan ahdistaa ajatus siitä, ettei yksi elämä tule millään riittämään kaikkeen siihen mitä vielä haluaisin oppia. 

Oma versioni Ichigo ichiestä

Opettajamme Vivian on pitkän linjan kalligrafi, jolla tuntuu olevan loputon määrä tietoa ja taitoa. Ja ideoita.

En olisi itse ikinä hoksannut vaikkapa sitä, kuinka vanhan seinäkalenterin sivusta voi taitella ja taiteilla kirjan. 

Kuvissa oman kirjani pohjana on Teemu Järven piirtämän viimevuotisen luontokalenterin helmikuu, jonka valkkasin siksi, että on syntymäkuukauteni. Tekstien inspiraationa mikäs muukaan kuin Ichigo ichie.

Kieleksi valikoin englannin, koska O on suosikkikirjaimeni ja sanat muutenkin kivempi kirjoittaa kuin Ichigo ichien suomalainen epäsuora käännös "yksi kerta, yksi kohtaaminen". 

Nämä ei nyt varmaankaan hirveästi ketään kiinnosta, mutta kirjaimet on tässä työssä tehty piirtämällä ja välineenä käytin tussia terien sijasta. Terällä luontevasti syntyvien ohuiden ja paksujen viivojen vaihtelua pitää tussilla kuitenkin jäljitellä. 

Myös kirjainten leveydet suhteessa toisiinsa on tarkkaan määritelty ja alkuun tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta omaksua kaikki se sääntöjen määrä. Mutta näinkin vähäisillä harjoituskerroilla on jotain jo jäänyt takaraivoon ja homma helpottunut, kun ei tarvi joka kirjaimen kohdalla enää vilkaista ohjetta.

Tykkäsin tosi paljon tästä työstä ja myös sen lopputuloksesta. Ei tapahdu ollenkaan aina, mutta jotenkin tässä tuo Teemun kuvitus ja itseäni inspiroineen kirjan sanoma toi tekemiseen jotain erityistä rauhaa, vaikka ensimmäisen viivan veto aina jännittääkin. 

Ja jotain maagista näissä kalligrafiatunneissa on, koska niiden jälkeisenä yönä nukunkin aina tavallista paremmin. Mieli on jotenkin niin levollinen.

Pieniin, mutta sitäkin suurempiin ja harvinaisempiin ilon aiheisiin kuuluu auringonvalo, jota ei liiemmin ole viime viikkoina tai edes kuukausina näkynyt. 

Olin justiin asettunut töitten jälkeen sohvalle hetkeksi pötkölleen, kun sälekaihtimien välistä väikkyvä yhtäkkinen valo raidoitti seinät. Oli pakko nousta samantien pystyyn ja hakea kamera, että sain säteet talteen sellaisena kuin ne selälläni maaten näin.

Kevät ei tunnu ulkona oikein edistyvän, mutta sisällä ilahduttaa syreenien hento vihreä.

Samoin herneenversojen, joiden nopeaa kasvua on kiva seurata.

Nyt niitä on tullut jo napsittua leivän päälle ja veikkaan, että maku alkaa jossain vaiheessa jo  kyllästyttää. 

Ei mikään varsinainen teeseremonia, eikä edes oikeaa teetä, mutta valkoinen Unikko-kuppi oli iloinen löytö. Oli joku intuitio, joka johdatti sen luo. 

Poikkesin pikaisesti Turussa yhden asian tiimoilta ja sen verran jäi aikaa ennen bussin lähtöä, että kerkisin käydä syömässä ja pyörähtää Wiklundin kodinosastolla. On ollut tapana ostaa sieltä itselleni tuliaisiksi Marimekon muki, jos tarjolla on ollut uusia mieluisia. Nyt ei ollut, mutta käveltyäni jo yläkerroksista takaisin alas ja ulos, pyäshdyin kun tuli mieleen, että hitsit, haluaisin jonkun simppelin kauniin valkoisen teekupin fiilistelyä varten. 

Palasin takaisin kysymään myyjältä, olisko hänellä jotain mielessä, mutta ei oikein ollut. Kiersin kuitenkin nopeasti vielä hyllyt läpi ja näin tuon valkoisen Unikko-teekupin. Siinä hetkessä tiesin, että meidät oli selvästi tarkoitettu yhteen. Olkoonkin, että kuppi ei ole ihan yhtä käteensopiva kuin Marimekon mukit, joista on mukava pitää kiinni ja ovat kokonsa puolesta omaan käteeni just passeleita. Suorakulmainen lautanenkaan ei ole mittasuhteiltaan ihan paras pari teekupille, muttei haittaa. Kuvio on kaunis, vaikkei kuvissa näköjään erotukaan.

Pieniä hyvän mielen asioita olisi listalla paljonkin, mutta päätin palastella osiin, ettei jää taas kokonaan kirjoittamatta. 

Mukavaa pääsiäisen aikaa !