JOTAIN JOULUISTA SENTÄÄN

Suunnilleen joka toinen päivä olen ollut sitä mieltä, etten halua laitella kotiin mitään ilmiselvän jouluista, mutta joka toinen päivä on taas tuntunut siltä, että ehkä sittenkin jotain kuitenkin.

Onneksi saa ihan itse päättää ja muuttaa mieltänsä niin usein kuin huvittaa. Se(kin) hyvä puoli tässä miesvaltaisessa perheessä on, että todennäköisesti kukaan ei huomaa puuttuuko tai muuttuuko jotain eli ei. Kaikkeen ollaan ihan yhtä tyytyväisiä. 

Alkukuusta alkoi huvittaa kranssin teko, joten keräilin materiaalit ja näpertelin. Puolijäinen poikkisahattu kuusenoksa pilkotti hangen alta lähipolun varrella ja loput ainekset napsin kotikatajista ja -tuijista. Jälkimmäisiä raskin leikellä mielin määrin, mutta katajien kohdalla aina nuukailen.

Valkoiset koristepallerot on muutama vuosi sitten posliinisavesta tekemiäni helmiä. 

Oliskohan ollut elokuun loppua, kun virittelin tuon "hehkulamppu"valosarjan terassille, jossa se on roikkunut näihin päiviin asti ja olin ajatellut, etten sitä sieltä enää pois otakaan. 

Olen ajastanut valot syttymään aamulla pariksi tunniksi ja seuraavan kerran iltapäivällä, kun alkaa hämärtää. Sammuvat sitten illalla samoihin aikoihin kuin mekin. 

En nyt sitten kuitenkaan siinäkään päätöksessä pysynyt. 

Alkoi terassin valmistumisesta (2006) asti katossa roikkunut suuri oksa näyttää jatkuvilla harmailla keleillä niin valjulta pelkillä palloilla koristeltuna, että pyörittelin oksaan sittenkin vanhan valosarjan ja poistin samalla  hehkulamput taustalta sekoittamasta.

Kiitin samalla itseäni siitä, että olen joskus kirjoittanut valosarjalaatikoiden päälle, missä tarkoituksessa olen aiemmin kyseisiä valoja käyttänyt. Ei tarvi arpoa, piisaako pituus, onko sitä liikaa vai jääkö liian lyhyeksi. 

Musta johto on ruma, muttei haittaa, koska valo voittaa.

Seuraavaksi valot sai pihan urhoollinen pikkukuusi, joka sinnitteli tulipalon jälkeen uuteen kasvuun.

Kuusessa tai valosarjoissa ei ole mitään ihmeellistä, mutta näiden kuvien ottamisesta tuli hyvä mieli. 

Kamera on pölyttynyt lipaston laatikossa ikuisuuksia ja olin jo ehtinyt pelätä, etten siitä enää koskaan kiinnostu, mutta nyt oltiin taas kavereita. Vaihtelin jopa linssiäkin välillä ja tykkään kovasti noista valonpisaroista. 

Mitään massiivisia joulusiivouksia en kannata, koska itsensä pystyy väsyttämään viisaamminkin, mutta muutaman mieltä ja silmää häirinneen asian hoidin kuitenkin pois päiväjärjestyksestä.

Maaliskuisesta keittiöremontin valmistumisesta on sen verran vähän aikaa, ettei kaappeihin ole kummoista epäjärjestystä tai muutenkaan siivottavaa ehtinyt kertyä. Joskin kiitos siitä kuuluu myös vuosi vai olisko peräti kaksi sitten suorittamalleni rankan käden karsintaoperaatiolle. 

Sitä vaan ihmettelen, miten on mahdollista, että haarukka-veitsi-lusikka- ym. lokerikot eivät pysy puhtaana, vaikka kaikki mitä niihin laitetaan, on suoraan pesusta tullutta. Jotain murusia niihin jostain tuntuu tarttuvan ja lopulta liiskaantuvan, mutta oli kuitenkin aika iisi operaatio näiden putsaus. Muuta ei keittiössä listalla juuri ollutkaan. Paitsi jääkaappi, jonka siivousta jahkailin ainakin kuukauden päivät ja lopulta siihen meni varmaan maks. puolisen tuntia. Hävettävän paljon kyllä oli pelkkää poisheitettävää. Jälleen kerran. 

Myös kylppärissä on pakollisten purkkien ja purnukoiden järjestys säilynyt niin hyvin, että ilahduttaa edelleen jokaikinen päivä. Erityisesti aamuisin, kun voi vaikka silmät kiinni ottaa laatikoista sen mitä tarvitsee. Kaikella on niin selkeä paikka. 

Huomasin, että olen kokolailla tasan vuosi sitten ottanut kuvia kylppärin järjestyksestä tehdäkseni aiheesta kokonaan oman postauksensa, mutta on jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Ehkä joskus sitten, mutta vannomatta paras niinkuin on tullut moneen kertaan todettua. 

Putsailin laatikot ja pesin samalla koko kylppärin.

Tilanjakajan päälle laittamani valosarja on vanhaa mallia ajalta ennen ledejä. Muuntaja tuntuu kuumenevan sen verran, etten  uskalla sitä jättää päälle silloin, kun ollaan itse poissa. Varmaan hätävarjelun liioittelua, koska sellaisia ne valosarjat ennen oli, mutta mieluummin olen liian varovainen kuin en ollenkaan. 

Olin vakaasti päättänyt, että yhtään uutta valosarjaa tai mitään muutakaan en osta, mutta sorruin kutienkin tuohon yhteen isoon lasipalloon. Ajattelin, että sopii kylppäriin perinteisesti penkillä maljakossa olevan männynoksan pariksi, mutta en nyt sitten oikein tiedä. Pallo on kyllä kaunis, vaikka pimeässä otettu kuva onkin huono. Ehkä tuo koristeellisuus ei vaan sittenkään ole oma juttuni, vaikka pallon just siksi ostinkin. Vastapainoksi kaikelle simppelille, johon mm. allaoleva lempihyllyni Lempi-hylly kuuluu.

Hylly on vintin portaikossa ja tykkään siitä ihan tosi paljon, koska siihen saa ihan parilla pienellä jutulla tehtyä erilaisia asetelmia, joista suosikkini on tuo yläkuvan syksynsävyinen kokoonpano, jonka taustalla oleva puu"taulu" on oikeasti pannunalunen. 

Oksaa ja tuikkua vaihtamalla siitä sai talvisemman version, joka on ihan ok sekin. Joskaan kynttilää ei oikeasti uskalla tuossa noin lähellä oksaa polttaa, enkä ole onnistunut löytämään yhtään luonnollisen väristä ledituikkua. Kaikki on olleet liian keltaisia.

Sensijaan parhaita pöytämallin led-kynttilöitä ei enää juuri erota aidoista ja niitä meillä onkin pitkin kotia ajastettuna syttymään neljän maissa iltapäivällä ja sammumaan kympiltä, kun mennään nukkumaan. On kiva tulla töistä kotiin kynttilänvaloon ja illalla taas toimivat hyvänä valomerkkinä. 

Ilmapallojäälyhtyjäkin askartelin, mutta niiden kauneus on katoavaista. Kirkkaista lyhdyistä tuli ensin nollakelillä tuollaisia mattakuvioisia ja parhaillaan keli on sen verran plussalla, että kohta niistä on jäljellä pelkät lätäköt.

Joulukorttiaskartelu jäi puolitiehen eli yhtään korttia ei valmistunut, mutta tuo yläkuvan aihio oli todella mielenkiintoinen ja inspiroiva tehtävä, joka toteutettiin vuoden viimeisellä kalligrafiatunnilla.

Kuviot on tehty kloriittiin kastetulla puulastalla ja tekstit kloriittiin kastetulla hiusterällä paperille, joka on ensin pohjustettu musteen ja mustan vesiliukoisen petsin yhdistelmällä. Tähtisumu on hammasharjalla roiskittua kloriittia.  

Arkista oli tarkoitus leikellä palasia ja liimata niitä haluamansa muotoisille paperista taitelluille korttipohjille, joihin sitten kaveriksi kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.  

Auringonvaloa on täällä nähty viimeksi Itsenäisyyspäivänä, jolloin kävin pitkästä aikaa tutun järven rannalla katsomassa, kun aurinko laskee. Oli todella kaunista, mutta niin kylmää, että jäätyi sormet, joten kuvasaldo jäi varsin pieneksi.

Illalla Itseänäisyyspäivän vastaanottoa katsellessani muistin oman tummansinisen paljettimekkoni, jonka ompelin 23 vuotta sitten, kun juhlittiin isolla porukalla pikkujouluja Milleniumin merkeissä Vanajanlinnassa. 

Oli sen verran merkittävä tapaus, että olen sitä kunnioittaakseni nähnyt isosti vaivaa haastavan kankaan kanssa ja vielä vuorittanutkin mekon niin huolellisesti, etten enää varmasti edes osaisi.

Kaivelin sen kellarin kaapista hääpukuni vierestä esiin ja ihan vitsillä päätin kokeilla, mihin asti vetskari menee kiinni.

Olin varautunut puoliväliin, mutta mekko solahtikin päälle yhtä hyvin kuin ennenkin. Tuli jotenkin ihan älyttömän juhlava olo ja melkein harmitti, ettei ollut Linnaan mitään asiaa.

Tepastelin siinä sitten mekko päällä telkkarin edessä ja pakotin ukkelin ihailemaan paljetteja, vaikka olisi  mielummin katsonut jääkiekkoa.

No joo, se oli semmoinen juttu se, mutta pienestä sitä voi tulla kuitenkin iloiseksi.

Nyt ilahdutan itseäni juomalla kahvia ja syömällä palan tekemääni taatelikakkua tarjottimelta, jolle katoin oikein kynttilän ja katajanoksan ihan siitä ilosta, että oli kiva kirjoitella.

Tänä vuonna jouluvapaata on tuplat pariin viime vuoteen verrattuna eli yhden sijasta kaksi arkipäivää viikonlopun jatkoksi. Itselleni kiva, mutta perheen yksinyrittäjille arkivapaiden palkka on pyöreä nolla, joten en itsekään haikaile sen enempiä lomia. Niitä on tässä viime aikoina riittänyt olosuhteiden pakosta muutenkin. 

Joulun tärkeimmän ja samalla ainoan saamani tehtävän olen jo hoitanut eli tilannut valmiiksi paistetun ja siivutetun kinkun läheisestä Maatilakauppa Makulihasta, joka on pelastanut itseni kinkunpaistopainajaiselta jo vuosia. Ei vaan onnistunut se homma meikäläiseltä koskaan, vaan perhe kitui nälissään, kun kinkku ei ottanut kypsyäkseen ja mies polki joka joulu lähi-Siwaan ostamaan uuden paistomittarin, kun epäiltiin siinä olevan vikaa. Ei ollut. 

Toinen ehdoton jouluntuoja on kuusi, joka on vielä hankkimatta ja joka meillä tuodaan sisälle aikaisintaan aatonaattona. 

Ja vielä kun käännetään ruokapöytä toisinpäin, lisätään pari jatkopalaa, pöytäliina ja jouluinen kukkakimppu, kaikki on niitä tärkeimpiä eli ihmisiä vaille valmista.  

Kuva on viime joululta, mutta kimppu tuskin tulee tänäkään vuonna tästä juuri muuksi muuttumaan.

Hyvää joulun aikaa <3. Se on äkkiä ohi. 

RYTMISTÄ JA RUTIINEISTA TOLKKUA PÄIVIIN

Rutiinien sanotaan olevan ihmiselle hyväksi, mutta toisaalta niitä taas kehotetaan välillä rikkomaan, ettei tule taaplattua samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta tai peräti vuodesta (pätee itseeni parhaiten) toiseen.

En nyt lähtenyt sen kummemmin tutkailemaan, minkälaisia perusteita noille edellämainituille kannoille on esitetty, mutta itse ajattelen, että itselle sopivien ja mieluisien rutiinien toistaminen on jonkunmoista lepoa aivoille. Kaikenlaista päätösten tekemistä sun muuta pähkäilyä kun on päivien mittaan sen verran paljon, että uskon olevan hyväksi, kun jotain tekemisiään voi vaan toistaa sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. 

Omat vakiintuneimmat rutiinini liittyvät aamuihin. Ei oikeastaan väliä onko kyseessä arki vai vapaa. Tahti vaan on viikonloppuisin verkkaisempi. 

Menee heräämisen jälkeen kaavalla sängyn petaus (tätä en pysty jättämään koskaan väliin) - parit joogaliikkeet tai muut venyttelyt - kasvojen pesu niin kylmällä vedellä kuin hanasta irti lähtee - lasillinen sitruunavettä ja vakkari aamupala.

Niin paljon helpompaa kuin nousisko ylös vaiko eikö - petaisko sängyn vai antaisko olla - pitäisköhän vähän venytellä ja mitähän söis? 

Myös ihana ruusuvesi kuuluu aamujen suht tuoreisiin (eli vasta pari vuotta vanhoihin) rutiineihin.

Näitä aamupalojani olen täällä esitellyt sen sata kertaa ja nytkin kaivoin kuvat jostain vanhasta postauksesta, koska mitään muutosta niihin ei ole tullut jälkeen ensimmäisen blenderin oston. Siitäkin on taatusti yli 10 vuotta aikaa. 

Myös tämän olen täällä varmaan jo monta kertaa kertonut, mutta pojat oli silloin suht pieniä, kun jompikumpi sanoi, että "äiti syö aina samaa tylsää banaanin mallista leipää". Eli todistettavasti olen suosinut Oululaisen jälkiuunileipää ainakin neljännesvuosisadan, enkä ole valmis vaihtamaan vieläkään. Sitä vaan ei tahdo enää saada mistään, mutta aina kun löydän, hamstraan pakkaseen.

Myöskään paperilehdestä en ole valmis luopumaan, vaikka onkin suhteettoman kallis suppeaan sisältöön nähden.

Edellisenä päivänä valmiiksi pyöräytetty smoothie on yksi aamun parhaita asioita. 

Tässä kuvassa on näköjään viikonlopun aamupala, koska tarjottimella on kaksi keksiä yhden sijasta. Rutiini sekin :)

Aamupalan jälkeen lähden ulos. Aina. Ihan sama mikä keli ja näkeekö ulkona vielä mitään vai ei. Rutiini, jonka otin käyttöön siinä vaiheessa, kun korona-ajan sulku pakotti jäämään etätöihin. 

Olen niin raitisilmariippuvainen, etten pysty aamulla käymään töihin käsiksi saamatta ensin kunnolla happea, joka ennen hoitui sillä, että kävelin toimistolle. 

Sittemmin etätyöpäivinä aloin kävellä reilun vartin vakiolenkin kotinurkalta alkavaa metsäpolkua ja puistotietä pitkin vieläpä aina samaan suuntaan kiertäen ikään kuin siirtymänä työpaikalle, joka vaan sattui sijaitsemaan kotona.

Tämän aamun siirtymälenkkivarustus eli sadetakki ja kumpparit. 

Heijastimet ja jumppamatto aina hollilla, etteivät unohdu, kun niitä tarvitaan.

Tästä on tullut niin vakiintunut tapa, etten jätä sitä väliin edes nyt, kun olen enimmäkseen lomautettuna. Pidemmälle lenkille menen myöhemmin, mutta tällä aamun happihypyllä lähtee päivä niin paljon paremmin käyntiin kuin jäämällä suoraan sisälle. Ja samalla se on ikäänkuin selkeä siirtymä olemisesta toimeen ryhtymiseen, oli se toimi mitä hyvänsä. 

Siinä ne aamujen oleellisimmat aina samanlaisina toistuvat rutiinit suunnilleen olikin. Joskaan mitään hirveän isoa vaihtelua ei muissakaan tekemisissäni ainakaan arkipäivien mittaan ole. Etenkin kun olosuhteiden pakosta muuttuneisiin liikunta- ja muihin harrastuksiinkin on löytynyt sellainen itselleni sopiva valikoima ja rytmi, jolla viikko jäsentyy kivasti niin, että tämä periaatteessa vuoden synkinkin aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Oikeastaan vähän liiankin, koska en haluaisi kiirehtiä tässä muutenkin lyhyessä elämässä yhtään liian äkkiä eteenpäin. 

Rytmillä ja viikon vakioihin liittyvillä ihmisten tapaamisilla on erityisen iso merkitys nyt, kun kumpaakaan ei työpäivien muodossa ole.  Olo on toisinaan jotenkin sellainen irrallinen ja hyödytönkin, kun säännöllinen töihinlähtö puuttuu. Ei kuitenkaan ole vaikuttanut luontaiseen heräämisrytmiini, joka on säilynyt työaamujen kaltaisena ilman kelloakin. Samoin nukkumaanmeno- ja ruokarytmini on molemmat niin vakiintuneita, että melkeinpä voisi tarkistaa kellon niiden mukaan, eikä päinvastoin.

Ja onpahan lisäksi ainakin nämä tuomassa tolkkua päiviin:

Maanantaina on hikijumppa, tiistaina Teams työporukan kesken, keskiviikkona aamulla vesijumppa ja illalla kalligrafia, torstaina jooga ja perjantaisin tulee usein käytyä uimassa, mutta tällä viikolla ajattelin  uinnin sijaan käydä kokeilemassa kahvakuulatuntia entisen kotiliikuntakeskuksen tiloissa. Näkee sitten, jääkö pelkäksi kokeiluksi vai päätyykö lisänä vakiovalikoimiin. Toivon jälkimmäistä. 

Olen oikeastaan tosi tyytyväinen, että tunnen vihdoin päässeeni ainakin jotenkuten yli itselleni kolmen kokonaisen vuosikymmenen aikana niin kovin tärkeäksi muodostuneen liikuntapaikan ja -yhteisön menettämisestä ja sopeutunut näinkin nopeasti uusiin kuvioihin. Ei ole entisen veroista, mutta uudessakin on paljon hyvää ja muutos on antanut luottoa siihen, etten ehkä sittenkään niin kaavoihin kangistunut ole kuin olen kuvitellut, vaan pystyn vielä oppimaan uusillekin tavoille.

Ja sekin hyöty tuosta viikko-ohjelmasta on ollut, ettei tarvi miettiä meniskö jumpalle vai puntille ja milloin menis, jos menis, koska kuntosalia ei nyt ole ja nykyinen, useammasta paikasta keräilty viikkolukkari on nyt se mikä on. Jos jätän jotain väliin, tiedän, että seuraava mahdollisuus on vasta viikon päästä.   

Viikonlopuille ei tarkoituksella ole mitään ennalta sovittuja aikatauluja ja jos onkin, niin pelkästään kivoja. Kuten tulevan lauantain keramiikkatunnit, jolloin on tarkoitus ainakin lasittaa viikko sitten itselleni ennestään tuntemattomalla sgraffito- eli raaputustekniikalla koristelemani vati.

Kunhan tarkoituksella epätasaiseksi muotoilemani vati tulee raakapolton jälkeen uunista ulos, värien pitäisi olla kääntynyt päinvastaisiksi eli kuvioiden pitäisi erottua vaaleina tummalla pohjalla. 

Koen, että rytmistä ja rutiineista tulee paitsi aiemmin mainitsemaani lepoa aivoille,  myös jotenkin sellainen mukavan turvallinen olo. On jotain pysyvää mihin tarttua silloinkin, jos elämä muuten sakkaa syystä tai toisesta. 

Jos jonkun asian toivoisin muuttuvan rutiiniksi, se olisi säännöllinen tai edes jossain määrin järkevin välein toistuva ruuanlaitto, mutta ei vaan omalla kohdallani onnistu. Ruuanlaitto ei vaan valitettavasti kuulu suosikkitekemisiini, vaikka niin kiva onkin silloin harvoin, kun on tehnyt muutaman päivän ruuan kerralla valmiiksi (pystytään hyvin suömään samaa montakin päivää).

Sen sijaan sellaisia rutiineja, joista saan lähinnä kylmiä väreitä, on jokaperjantainen siivouspäivä, josta on jäänyt lapsuusvuosilta sen verran ikäviä muistoja, että meillä ei sellaista tässä kodissa ole. Siivotaan fiilispohjalta sinä päivänä kun siivotaan. Joskus se voi olla perjantaikin.

Vaan nyt päätän nämä hajatelmat tähän ja lähden ulos toteuttamaan yhtä jokapäiväisistä rutiineistani eli kävelemään niin pitkää lenkkiä kuin tänään sattuu huvittamaan. Yleensä huvituskin tosin on aika vakio, koska tallaan suht samoja reittejä päivästä toiseen ja aikaa menee suunnilleen puolisentoista tuntia. Siinä ajassa ehtii kuunnella äänikirjaa pitkät pätkät.  

TO DO OR NOT TO DO?

 

TO DO. Siinä lyhyt sanapari, joka itsessäni herättää lähinnä negatiivisia tuntemuksia.

Juontaa juurensa ehkä niiltä ajoilta, kun "to do-listoista" tuli työelämässä yleisesti käytetty termi, joka tuntui aika äkkiä muuttuvan sen sortin hokemaksi, ettei sitä päässyt enää missään pakoon. 

Ymmärrän kyllä, että kaksi lyhyttä sanaa tiivistää sen, mistä on kyse ja toiminee enempivähempi tehokkaasti tarkoituksessaan, mutta juuri tuon tehokkuusmielikuvan takia en halua tehdä itselleni mitään "to do"-listauksia kotiin tai muuten vaan vapaa-ajalle. 

Ei sillä, etteikö kaikenlaista "tarttis tehdä" tekemistä olisi kotona yllin kyllin. Sitä kyllä riittää, mutta paljon on myös sellaista vapaaehtoista kivaa, jota nimenomaan haluaisin tehdä (jos vaan tekisin..).

Niinpä tässä aikani kuluksi mietin vähän pehmennettyjä ilmaisuja aiemmin mainitulle, omasta mielestäni tylylle sanaparille. 

Esimerkiksi "Something useful to do"-listalla voisi olla sellaisia hyödyllisiä, mutta roikkuvia hommia, joiden hoitaminen pois päiväjärjestyksestä keventäisi alitajuntaa. Se kun tuppaa kuormittumaan ihan turhaan kaikenlaisista pikkujutuista, joiden jahkaamiseen menee moninkertaisesti se aika, joka lopulta kuluu itse tehtävän tekemiseen. 

Joskin nämä hommat on myös sellaisia, joille ei tarvi erikseen mitään muistilistoja perustaa, koska ovat yleensä päivittäin silmissä muutenkin. Tällä hetkellä ei esimerkiksi tarvi kuin avata vaatekaappien ovet niin makkarissa kuin eteisessäkin todetakseen, että kesävaatteet olisi ehkä korkea aika siirtää pois tilaa viemästä. Se vaan kuuluu niihin jostain syystä vähän vastenmielisiin juttuihin, joita tosinaan väistelen niin kauan, että enää ei edes kannata siirtää mitään mihinkään, kun onkin taas jo uusi kevät ja kesä.

Myös jääkaappi pitäisi taas kerran tyhjentää, perata ja pestä, mutta sekään ei nappaa. Joutuu pian menemään ruokakauppaan, että saa kaappiin täytettä ja se se vasta raskasta onkin :).    

Listalta löytyisi myös viherkasvit, mutten tiedä mitä niille voi tähän aikaan vuodesta tehdä, kun olen jo liian monta kertaa laistanut keväiset mullanvaihdot tai edes lisäykset. Erityisesti rahapuu pitäisi saada palautettua vähän parempaan kuosiin, koska sanoin joskus miehelle, että niin kauan kuin saan rahapuun pysymään hengissä, myös talous pysyy tasapainossa. Nyt alkaa näyttää vähän huonolta.

Paleltuneet pelargoniat sentään sain tässä vähän aikaa sitten vaihdettua vähän tuoreempiin kasveihin. Aika kauan siihenkin tosin meni. 

Sensijaan kaikenlaista ei-niin-hyödyllistä, mutta mukavaa saatan sujuvasti puuhastella järkevämpiä hommia vältellessäni. Näitä tekemisiä kuvaava lista voisi olla nimeltään vaikka "Some nice things to do".  

Sellaisen voisin oikeasti vaikka kirjoittaakin ylös, koska aina en muista mitä kaikkea olen aikonut värkätä. Tai siis minkälaisia kivoja ideoita olen jostain sillä mielellä bongannut, että niitä olisi kiva kokeilla itsekin.  

Aika usein näistä kivoista puuhista seuraa myös niitä roikkumaan jääviä. Niinkuin nyt vaikkapa tämän tekemäni kranssin jäljiltä terassin pöydälle jämähtänyt sotku.

Nyttemmin on jo siivottu ja tilalla on tekemiäni sammalpalloja, joista ei nyt tähän hätään ole kuvaa.

Aloin myös suunnitella kaapin perukoilla piilossa oleville kivoimmille keramiikkatöilleni hyllyä, jonka mittasuhteita hahmottelin maalarinteipillä. Harjanvarsi nurkassa kuuluu oleellisena osana projektiin, jonka valmistumisesta ei vielä tietoa, mutta pelkästään suunnittelu on justiin sellaista mieluisaa puuhaa, johon uppotuminen rentouttaa ja tuo hyvää mieltä. Toivottavasti myös se hylly sitten aikanaan.

Maalasin myös yhden eteisen seinän pojan asuntoremontista ylijääneillä maalinjämillä. Siitä tuli suorastaan voittajafiilis. Ei pelkästään siksi, että seinän sävystä tuli maalisekoituksella suorastaan täydellinen, vaan siksikin, ettei menneet purkinpohjat hukkaan.

Että ei kait sitä sittenkään kannata luokitella tekemisiään hyödyllisiin ja vähemmän hyödyllisiin, koska kaikki mistä tulee hyvä mieli, lienee etenkin näinä yleis-ankeina aikoina enemmän kuin hyödyllistä. Ja ehkä ne kaapitkin tulee jonain päivänä siivottua, kun on ensin saanut kivoista jutuista hyvää fiilistä ja luottoa siihen, että jotain sentään saan minäkin aikaiseksi. Välillä kun tuntuu, etten enää nykyään tee juuri yhtään mitään. Kotona siis.

RAKUPOLTTOA, KALLIGRAFIAA, OPETTAVAINEN TYÖMATKA JA TILANNEPÄIVITYSTÄ MUUTEN VAAN

Viimeistään nyt aion heittää romukoppaan ainaiset ajatukset siitä, mitä kaikkea tekisin (mm. kirjoittelisin ahkerammin tänne), jos vaan olisi päivisin aikaa.  Se on nimittäin niin nähty, että mitä enemmän luppoaikaa on, sitä vähemmän saan aikaiseksi yhtään mitään vähänkään järkevää. 

Jonkunmoinen tilannepäivityksen tarve kuitenkin painaa alitajunnassa ja sellaisen ajattelin tänne värkätä siitä huolimatta, että kuvien heikko laatu vähän hiertää. Tuntuu kärsivän matkalla kännykästä koneelle, mutta sille ei nyt voi mitään.

Syyskuiset Habitare-messut tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että niistä ei sen enempää kuin että olivat tänä vuonna itselleni todella mieluisat. Johtuen pitkälti siitä, että arvostan korkealle kotimaista puuta ja taidokasta puusepäntyötä.

Itse puolestani pääsin kuun lopulla kokeilemaan rakukeramiikan valmistusta ja ai että se olikin todella kivaa ja jännittävää puuhaa.

Menemättä aiheeseen sen syvemmälle, raku on perinteinen japanilainen tapa tehdä keramiikkaesineitä. Se poikkeaa tavallisesta valmistuksesta varsinaisessa lasituspolttovaiheessa, jonka lopputuloksena esineisiin syntyy rakulle tyypillinen säröilevä pinta.

Meikäläinen uunin sytytysvuorossa ja pientä jännittyneisyyttä on havaittavissa. 

Toholla tuli uuniin, joka on käytännössä erityisellä eristeellä sisäpuolelta verhoiltu tynnyri. 

Kuvassa kanssani on kurssin vetänyt keraamikko ja eräopas Hanna, 

joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä huippuope.

Esineet kuumennetaan nopeasti korkeaan lämpötilaan (muistaakseni noin 1350 astetta) ja sen jälkeen siirretään pihdeillä varovasti sahanpuruihin jäähtymään ja savustumaan. Puru syttyy palamaan, kun kuuma esine lasketaan siihen, joten Hannan antamat ohjeet olivat tottumattomalle todella tarpeen.  Homma sisälsi useitakin riskivaiheita, jotka kaikki vältettiin oikeanlaisella ennakkovarautumisella ja sopivalla varovaisuudella.

Aikansa sahanpuruissa peitettynä savustuneet ja edelleen tulikuumat esineet jäähdytettiin seuraavaksi ensin kastelukannulla ja lopuksi vielä vesialtaassa, jossa ne myös pestiin ylimääräisestä noesta puhtaiksi. 

Omat tekeleeni ei ole vielä päätyneet pahvilaatikon pohjalta mihinkään, mutta otin kuitenkin muutaman kuvan pikkukipoista, joista tykkäsin omista töistäni kaikkein eniten.

Kaikki on lasitettu samalla valkoisella, levitysvaiheessa aika työläältä tuntuneella lasitteella, joka poltossa käyttäytyi joka kipon kohdalla täysin eri tavalla. Siinä justiin piilee rakun hienous.

Kupit nurin, niin näkee vielä pohjan puolelta uniikit lopputulokset. Lasittamattomat kohdat savustuvat mustiksi.

Tykkään näistä tosi paljon. Kaikista muista tekeleistäni en. Vähän tarkemmin ehkä olisi kannattanut harkita, mitä lähtee tekemään, mutta ens kerralla sitten, jos vielä toiste mahdun kurssille mukaan. 

Olen ollut syyskuun alusta asti lomautettuna lukuunottamatta kuun lopulla Bulgariaan tehtyä kauan sitten sovittua työmatkaa.

Käytiin asiakkaiden kanssa tutustumassa pariin valmisteilla olevaan taloomme ja tavattiin sekä meidän kohteita suunnittelevat arkkitehdit että varsin taitava paikallinen rakennusporukka. Mukavia ja mutkattomia ihmisiä kaikki ja aina kiva saada tekijöille puolin ja toisin kasvot pelkkien etäyhteyksien sijasta.

Matkoihin meni mennen-tullen pari päivää, mutta perillä oltiin muutama vuorokausi, joiden aikana saatiin melkoisen kattava katsaus maan rikkaaseen ja mielenkiintoiseen historiaan, arkkitehtuuriin ja nykyhetkeen. Ihan hävetti, että oma käsitykseni Bulgariasta on ollut suunnilleen se, että siellä on Sunny Beach, johon tehdään halpoja örvellysmatkoja. Erittäin noloa, mutta valitettavan totta.

Rakenteilla olevista kohteistamme  en laita kuvia, koska en kysynyt siihen lupaa, mutta tässä muuten vaan kuvakatsausta matkan varrelta. 

Ensimmäinen aamu valkeni Sofiassa, johon saavuttiin sen verran myöhään illalla, että oli jo pimeää, eikä ollut käsitystä kaupungin laidalla sijainneen hotellin ympäristöstä. 

Näytti valoisalla kuitenkin vallan kauniilta.

Matkalla ekalle työmaalle pysähdyttiin kahville keskellä maaseutua ja hieman yllätti törmätä siellä supisuomalaiseen Hesburgeriin.

Seuraavat pari päivää vietettiin Plovdivissa, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja oli aikanaan ehdolla myös maan pääkaupungiksi, mutta jostain syystä Sofia tuli valittua. Siitä kansa on kuulemma pahoillaan, koska Plovdivin sijainti keskellä maata olisi etäisyyksien kannalta paljon ihanteellisempi kuin syrjäisen Sofian.

Kaupungin keskusta oli äärimmäisen kaunis kävelykatuineen ja kauniine rakennuksineen, joiden keskellä sulassa sovussa oli etualalla näkyvän kaltaisia  roomalaisten aikaisia portaikkoja ja osin pystyssä pysyneitä pylväitä. Taustalla tässä kuvassa moskeija.

Plovdivin vanha kaupunginosa sijaitsi korkealla kukkulalla ja oli kauttaaltaan mukulakivillä päällystetty. Ihan jäätävä työmäärä katujen ja kaikkien portaiden tekemisessä ollut aikanaan.

Rakennustyylejä oli sulassa sovussa useampia omalla tavallaan kauniita.

Portin kyltissä kehotetaan varomaan vihaista koiraa.

Erikoista arkkitehtuurissa oli se, että talojen alimmainen kerros oli kaikkein pienin ja seuraavat kerrokset aina vähän laajempia kuin edellinen. Yhtenä selityksenä se, että näin ylempi kerros varjostaa alempaa ja rakennuksissa tosiaan tuntui olevan kaikkein viileintä katutasossa.

Nämä kaikki 1800-luvulla rakennetut talot toimivat tällä hetkellä enimmäkseen museoina ja niitä oli hyödynnetty myös näyttelytiloina monenmoiselle taiteelle. Osassa seiniä peitti kuuluisien paikallisten taiteilijoiden maalaamat taulut ja tässä sinisessä talossa puolestaan oli esillä hienoja kiviveistoksia ja keramiikkaa.

Koti-spa 1800-luvulta.

Kauppiaiden ja muiden vauraiden kotien kattojen puuveistoksia, käsin maalattuja muraaleja ja paikalleen mittatilaustyönä kudottuja valtavan kokoisia mattoja.

Ei tullut otettua kuvaa, mutta yhdessä talossa vähän ihmettelin ison kaapinoven näköistä ovea, jonka takaa  aukesikin matala, tyynyillä reunustettu huonetila. Ajattelin ensin, että oli ehkä palvelusväen huone, mutta olikin salahuone, johon mentiin turkkilaisia piiloon ja jossa äidit piilottelivat nuoria poikiaan, etteivät joutuisi sotaan. Meni vähän kylmät väreet näistä.

Yksi suosikkini olisi ollut tämä Hippokrateen apteekkimuseo, mutta tässä vaiheessa piti kiirehtiä välttämään parkkisakot.

Plovdivin vanhassa kaupungissa oli myös hieno antiikin aikainen teatteri, jossa nykyään järjestetään ulkoilmakonsertteja.

Kerrassaan kaunis kaupunkikokemus, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kohteeseen Hisaryaan, joka tunnetaan lukuisista terveysvaikutteisista luonnon mineraalivesilähteistään ja niiden ympärille rakentuneista, pitkälti kuntoutustarkoituksissa toimivista kylpylöistä. Vanhimmat roomalaisten ajalta.

Kylä oli varsin pieni ja rauhallinen. Sellainen, jossa olisi ollut vaikea kuvitella viettävänsä kovin pitkää aikaa, mutta oli kuitenkin mukava kokemus sekin. Asuttiin pienessä kylpylähotellissa, jossa oli  saunaosaston lisäksi pieni luonnonlähteistä vetensä saava ulkoallas. Meidän lisäksi majoittujina oli vain yksi nuoripari, joten ruuhkasta ei tarvinnut saunan lauteilla tai altaassa kärsiä.

Yksi ennakkohuolenaiheistani poistui heti, kun meitä kentälle vastaan tulleen asiakkaamme auton takapenkillä näin, että juomaveden puutteesta ei tarvi kärsiä :). 

Hanavettä ei suositeltu juotavan, mutta Hisaryassa oli kaupungilla yleinen vedenottopaikka, johon vesi tuli luonnonlähteistä. Paikalliset kävivät siellä täyttämässä viiden litran kanistereita ja itsekin mentiin pulloinemme paikalle. En vaan ollut osannut varautua siihen, että vesi olikin liki polttavan kuumaa, koska tuli niin syvältä maan uumenista. Paloi näpit ja vähän tuntui erikoiselta se lämmin vesi muovipullossa. Juomattakin jäi, koska oli varsin rikkipitoista ja haju sen mukainen. En sitä kuitenkaan ääneen paljastanut, vaan sanoin vaan että hyvää oli. 

Ajeltiin myös läheiselle viinitarhojen ympäröimälle Staroselin alueelle, jossa päästiin tutustumaan vähän toisenlaiseen historiaan.

Kukkulan sisään suunnilleen 2500 vuotta sitten rakennettu traakkialaisten kulttitemppeli oli varsin vaikuttava kokemus sekin.  

Temppeli oli 13 metriä korkea ja rakennettu valtavista kivenlohkareista, joista kaikki kuvassa näkyvät alkuperäisiä noita valkoisia lukuunottamatta. 

Varjominä.

Poikettiin paluumatkalla viinitilalla syömässä ja luulin, että paljaita sääriäni pöydän alla hipaissut eläin on kissa, mutta meni säikähdyksestä salaatti väärään kurkkuun, kun näin, että olikin valtava riikinkukko, joka tepasteli ravintolassa muina kukkoina.

Lähtöaamun auringonnousu Hisaryassa hotellihuoneen parvekkeelta käsin.  

Oli kyllä monessakin mielessä opettavainen ja mielenkiintoinen reissu, jonka varrella toki nähtiin sitä toisenlaistakin Bulgariaa surullisen ränsistyneine kommunismin aikaisine asumuksineen. 

Suoria lentoja ei Suomesta Sofiaan ainakaan tällä haavaa ole ja kotimatka kesti vähän turhankin pitkään. Noin 15 tuntia kaikkine ajoineen ja odotuksineen sekä Sofian että Varsovan kentillä, mutta ei voinut minkään. Ja itseasiassa en edes ehtinyt kotiin asti tuossa ajassa, vaan jäin vielä Vantaalle hotelliin muutamaksi tunniksi yöllä roikkumaan, koska yhteyksiä ei siihen aikaan illasta enää tähän suuntaan ollut. Aika poikki olin aamulla, mutta Vantaan vesisade kyllä herätti kesämekolla ja tennareilla varustautuneen matkantekijän.

Hyppään vielä harrastuksesta toiseen eli keramiikasta kalligrafiaan, jota on itselläni takana neljän illan eli vasta kuuden tunnin verran, enkä vielä osaa oikein sanoa, tuleeko tästä oma juttuni vai jääkö lyhyeksi kokeiluksi. Olen kuitenkin päättänyt antaa sille mahdollisuuden.

Tiesin kyllä odottaa, että on varmaan aika säntillistä tekemistä, joka sinällään itselleni sopii, mutta tuntuu tällä hetkellä myös vähän samalta kuin paluu koulun penkille, enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Etenkin kun tiedossa on myös kotitehtäviä, joka ei ehkä ihan vastaa omaa mielikuvaani vapaaehtoisesta harrastuksesta, mutta ymmärrän, että vain tekemällä oppii. Ja ennen kuin alkeet on hallussa, ei voi sujuvasti siirtyä pidemmälle, vaan epäröidessä "kynä pysähtyy jokaisen kirjaimen kohdalla" niinkuin opettaja sanoi.

Välineenä tunneilla on tuollainen mustekynää muistuttava terä, jota kastetaan purkeissa näkyvään petsiin. Yhdistelmä, joka ei itselläni lähtenyt siinä määrin lentoon, että olisi ihan heti tullut onnistumisen tunteita. Tai edes parilla ekalla kerralla. En vaan saanut terästä tulemaan väriä kuin parin kirjaimen verran, vaikka opettajalla sama määrä riittää kokonaisen rivin tekemiseen. Käden ja samalla terän asento on niin sadasosamillistä kiinni.

Nyt homma alkaa jo vähän sujua ja jos tarkkaan katsoo, yläkuvassa näkyy opettajan merkkaama täppä yhden l-, q- ja c-kirjaimen kohdalla merkkinä siitä, että ne on hänen mielestään onnistuneita. Ei kovin iso prosentti siis vielä :). Mutta on tässä kuitenkin melkoinen kehitys jo tapahtunut ekaan kertaan nähden, kun ei onnistunut kunnolla edes pystysuoran viivan piirtäminen ja turhautumisen määrä oli sen mukainen.

Mitäs sitten vielä? Ei pliis enää mitään ajattelee varmaan mahdollisesti tänne asti sinnitellyt lukija ja itse olen kyllä samoilla linjoilla.

Joogaa ja kirppistä oli vielä mielessä, mutta ne saa nyt olla. Ja olen oppinut, että en enää ikinä kirjoita, että palaan aiheeseen joskus myöhemmin, koska se on osoittautunut ihan turhaksi. Mieleen tulee mitä milloinkin tulee ja sarjakirjoittaminen tai ylipäätään mikään suunnitelmallisuus ei omalla kohdallani toimi, vaikka kuinka toivoisin.