ALAVIREINEN PALUU ARKEEN JA TUORE TILANNEPÄIVITYS

Aloitin 29.8. kirjoittamaan näin:

Kolmen viikon kesälomani päättyi reilut pari viikkoa sitten ja yleensä olisin tässä vaiheessa jo tarmoa täynnä ja täysin tottunut arjen rutiineihin, mutta nyt ei vaan meinaa oikein irrota mikään, vaan alakulo vaivaa edelleen.

Syitä moiseen mielen poikkeustilaan on muitakin, mutta se josta en meinaa päästä millään yli, on itselleni todella tärkeäksi muodostuneen 30-vuotisen suhteen päättyminen. Ei kuitenkaan avioeroon, vaan konkurssiin. 

Olen täällä aiemminkin kertonut, kuinka onnellisessa asemassa olen ollut, kun samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa on sijainnut puitteiltaan taatusti Suomen kaunein liikuntakeskus, jonka henkilökunnasta ja tutuiksi tulleista kanssaliikkujista on muodostunut itselleni todella tärkeä yhteisö ja samalla ikään kuin joukko työkavereita, joita itselläni ei yksin toimistolla pakertavana ole (paitsi etänä).

Tieto konkurssista tavoitti lomalla ja se veti mielen todellakin matalaksi. En murehtinut sitä, että olin juuri ehtinyt ostaa puolivuosikortin, josta en rahojani takaisin saa, vaan sitä, että en tiedä mihin jatkossa menisin, koska mitään vastaavaa kokonaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa.  Ja sitä, että ihana uskollinen ja sitoutunut henkilökunta, joka jaksoi hymyillen liikuttaa loppuun asti, joutui irtisanotuksi. Taas yksi syy kirota korona alimpaan mahdolliseen helv......iin, koska koronan mukanaan tuomien ryhmärajoitusten ja sulkujen syytä tämä kaikki alunperin on. Tauosta tuli niin pitkä, että ihmiset päätyivät sillä välin etsimään muita keinoja liikuttaa itseään tai ehkä lopettivat liikkumisen kokonaan, eivätkä enää palanneet takaisin siinä määrin, että liikuntakeskuksen toimintaa olisi ollut mahdollista ja kannattavaa jatkaa. Niin surullista, koska yritys oli sitkeän ja vahvan naisen luomus ja elämäntyö, jolla oli valtava merkitys koko tälle kaupungille ja niin monien ihmisten terveydelle.

Tuskaani ei varmasti läheskään kaikki ymmärrä, koska "onhan noita saleja ja jumppia muuallakin", mutta tässä ei nyt ole kyseessä pelkkä liikunta, joka sinällään on itselleni ihan jo mielenkin kannalta lähes elinehto. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä arvostaa tuttuja ja turvallisia paikkoja ja ihmisiä. Tai ainakin minä arvostan. 

Mutta koska tästä on pakko päästä eteenpäin, olen tulostanut jääkaapin oveen kaikki mahdolliset ohjatut liikuntavaihtoehdot ja ehtinyt käydä kokeilemassa jumppia niin kuuman kosteassa uimahallin yläkerrassa kuin vanhan koulun jumppasalin kivikovalla lattialla. Niistä se on sitten vaan koottava itselle sopiva kokonaisuus tuttujen vesijumppien lisäksi, että pysyy pää kasassa. Enkä kyllä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan nykyisestä olotilastanikaan, joka on painettu tuohon 30-vuotisesta yhteisestä taipaleesta muistuttavaan paitaan. 

 

Otin kuvan ukkelille joskus alkukesällä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, 

olin lähdössä jumpalle ja oli niin kertakaikkisen hyvä fiilis. 

Kävin viimeisenä aukiolopäivänä salilla (itkemässä) ja jättämässä samalla hyvästit myös tälle kauniille jumppatilalle.

Tyhjentyneet kenkähyllyt

Viimeistä kertaa vanhaa (kirjaimellisesti) tuttua portaikkoa alas.

Toinen tyhjiön tähän syksyyn aiheuttanut asia on se, etten päässyt itselleni niin ikään tärkeäksi henkireiäksi muodostuneelle keramiikkakurssille, koska en muistanut ilmoittautua samalla minuutilla, kun ilmoittautuminen aukesi. Hoksasin asian vasta muutaman päivän päästä, mutta se oli jo myöhäistä. Kertoo aika hyvin kurssin suosiosta.

Selailin sitten opiston muuta tarjontaa ja mietin, mitä muuta luovaa voisin tehdä. 

Alkuun tuntui siltä, että voisin oikeastaan mennä rennon maalauksen kurssille, akvarellimaalauskurssille, posliininmaalauskurssille, lasinsulatukseen, tiffany-lasitöitä tekemään ja itseasiassa vähän joka paikkaan. Kunnes palasin järkiini ja muistin, etten enää tykkää tiffanytöistä (joskus nimenomaan halusin tehdä niitä, mutta siitä on aikaa), enkä valkoposliinista, johon en keksisi varmaan muuta maalattavaa kuin jotain helppoja kukkia, joista en varsinkaan astioissa tykkää. Enkä myöskään ole mikään taiteellinen maalarityyppi, jollaiseksi tuskin kurssilla muuttuisin, joten valitsin lopulta enemmän omalta jutultani kuulostavan, mutta samalla itselleni täysin uuden tuttavuuden kalligrafian sekä kahden yksittäisen lauantain keramiikkalyhytkurssin. Ilmoittauduin myös jonoon kolmen kerran rakukeramiikkakurssille, johon sittemmin sainkin paikan, joten onhan sitä siinä jo täytettä syksyn pimeisiin iltoihin. Ja mielellään saisi olla päiviinkin, koska syyskuun alusta alkaa lomautus rakennusalalla vallitsevan synkän tilanteen vuoksi. 

Edit 13.9.23:

Tilanne on tänään jo täysin toinen kuin mihin tuo alavireinen osuus reilut pari viikkoa sitten päättyi.

Kuukauden päivät se otti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas oma itseni ja se tuntuu hyvältä. 

Arki koostuu nyt vähän toisenlaisista palasista kuin ennen, mutta siinä on silti sopivasti tuttuutta (ehkä perinteinen "uutta, vanhaa, lainattua" sopii aika hyvin tähän) ja koen, että kaikkea on myös sopivassa määrin (paitsi töitä). Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan niin, että tasapaino säilyy. Se on itselleni tärkeää. 

(Keskuri = keskuskoulu, jossa olen alkanut maanantaisin käymään kuntojumpassa ja heti siihen perään kehonhuoltotunnilla)

Sen verran uusiksi meni harrasteet, että oli pakko jo alkaa merkitä asioita kalenteriin, ettei tarvi pitää kaikkea päässänsä muistissa tai tarkistaa kaupungin sivuilta tai kurssi-ilmoittautumisista moneen kertaan. 

Kuun viimeisellä viikolla on edessä jo kauan sitten asiakkaan toiveesta sovittu työmatka, jota alan varmaan tässä piakkoin stressaamaan, mutta senkin suhteen olen ollut ihmeen rauhallinen. Syynkin siihen tiedän (liittyy liikuntaan sekin), mutta palaan siihen ja muuhun mielenpäällä olevaan myöhemmin.

Nyt koin tärkeäksi kirjoittaa aloittamani tekstin ikäänkuin loppuun, että pääsen jatkamaan puhtaalta pöydältä.

Tänään on ensimmäinen kalligrafia-ilta ja vähän jännittää. Lähinnä se, olenko ainut ensikertalainen (sehän ei sinällään haittaa, mutta voi tulla alkuun orpo olo) ja millaisia muita tyyppejä kurssilla on. 

Uskon, että monenlaisia, mutta mukavia niinkuin keramiikankin parissa. Ja sama mielenkiinnon kohde joka tapauksessa yhdistää. 

Huomenna lähden ystävän kanssa käymään pitkästä aikaa Habitare-messuilla katsastamassa mitä kaikkea kaunista sieltä löytyy. Sekin piristää.

Hyvinkin elossa siis ollaan ja tuntui kivalta palata pitkästä aikaa tänne.

PÄÄN NOLLAUSTA

Pääsiäinen tuli ja meni, mutta sen mukanaan tuoma tauko oli pääparalle enemmän kuin tarpeen.

Pidin poikkeuksellisesti jo kiirastorstain vapaata ja mielessä oli kaikenlaista, mitä meinasin muka tehdä. Muun muassa siivota, mutta tulin onneksi järkiini ja jätin sen homman odottamaan huonompia aikoja.

Jotain pääsiäissomisteitakin meinasin kaivella esille, mutta jäi lopulta näihin vihertävänkeltaisiin tulppaaneihin, joista tykkäsin kovasti.

Samoin kuin kevään ensimmäisistä orvokeista.

En vaan oikein koskaan ole käsittänyt noita muovisia valmisamppeleita. Siis että miten niissä roikkuvat kukat oikein pitäisi kastella ilman, että kaikki vesi lorottaa pohjareiästä läpi ja sieltä edelleen kastelukäden hihaa pitkin kainaloihin asti ennenkuin ymmärtää väistää.

Laiskuuttani en niitä nyt kuitenkaan siirrellyt ruukusta toiseen, vaan ajattelin, että kukkikoot siinä aikansa. Säästän isommat piharuukut mieluummin muille myöhempien aikojen kesäkukille.

Tässä haluaisin nähdä vaan kauniin sinisen taivaan, mutta ei voi mitään, 

että nykyään mielikuva ilmaa halkovasta hiilijalanjäljestä himmentää tunnelmaa.

Päivä oli tosiaan niin nätti, että siivouksen sijaan päätinkin lähteä suolle. Ei noillä kahdella ihan hirveästi yhteistä ole, jos alkukirjainta ei lasketa, mutta vapaapäivä on vapaapäivä ja silloin saa onneksi tehdä mitä huvittaa.

Suo näyttää kuvissa kuivalta heinikolta, mutta on oikeasti tähän aikaan vuodesta nimensä veroinen, eikä pitkospuilta kannata paljon poiketa, jos ei varsin halua upoksiin.

Nautin näistä maisemista ihan hirveästi, ja Torronsuosta onkin tullut paikka, johon tulee poikettua aika useinkin rauhoittumaan, koska matkaa meiltä on vaan kymmenisen kilometriä.

Talvella täällä on ladut, mutta niin kivat kuin nekin on, ei just nyt tee mieli ajatella hankia.

Tein myös yhden pienen ex tempore-ostoksen ja samalla kun tilasin itselleni Gigantista kuulokkeet, tilasin myös klipsulla puhelimen kameraan kiinnitettävän makrolinssin, jonka käyttöä testailin kotipihalla konttaamalla.

Mielestäni aika hieno kuva tuli linssin avulla tästä pikkuruisesta rikkakukasta, jota ei maasta paljaalla silmällä juuri edes erota. 

Ja hauskalta näyttävät nämä oikeasti kurttuiset pikkuruiset mitkälie marjatkin

Sinällään linssiostos ei kyllä edesauta pyrkimystäni ja haavettani palata enemmän ihan oikean kameran pariin. 

Pitkäperjantaina (vai pitkänä perjantaina?) aukesi meidän lähigolfkenttä, jonne heti tietenkin lähdettiin ja kivaa oli. Tulee taas vähän vaihtelua pelkkään lenkkikävelyyn, kun pelatessa on kuitenkin sitä oheistoimintaakin siinä sivussa.

Ja oheisviinilasillinen kevään ekan kierroksen kunniaksi. Menkööt kuva sitten vaikka sen viimeaikoina puheena olleen keski-ikäisten naisten kyseenalaisen tunnusmerkin piikkiin.

Koska yksinyrittäjäukkelilla on työpäivä aina myös arkilauantaisin, niin myös pääsiäisenä, joten sen kummempaa pidennettyä viikonloppua meillä ei ollut käytössä mihinkään lähtemiseen, mutta päätettiin kuitenkin vähän edes poistua kotinurkista ja valittiin kohteeksi vanha tuttu rauhallinen Ruissalon kylpylä Turussa.

Vaikka sisämaassa aina asuneena tunnenkin oloni kotoisammaksi ja turvallisemmaksi järven rannalla, niin tykkään kyllä ihan hirveän paljon myös kallioisista merenrannoista käppyräisine mäntyineen. On maastona niin erilainen kuin omat lähinurkat, ja siksi aina yhtä ihana. Etenkin, jos meri on tyyni ja aurinko lämmittää.

Mietin, miten joutsen on mahtanut tiensä tuonne kaislojen keskelle raivata, ja jos on laskeutunut suoraan lennosta, niin onko mahtaneet kovat kaislat pistellä mahanalusta. 

Vuokrattiin tälläkin kertaa kylpylästä polkupyörät, joilla pääsee mukavasti kiertelemään ympäristöä kätevämmin kuin kävellen.

Poljettiin muun muassa muutama kilometri takaisin tulosuuntaan, jossa olin aiemmin automatkan varrella nähnyt ihan valtavan sinivuokkomeren, jota halusin lähteä kuvaamaan.

Ukkelillehan aina kaikki käy ja polki kiltisti mukana, mutta ei sitten kuitenkaan löydetty juuri sitä kohtaa, jota ajoin takaa, joten ei tullut kuviakaan. Paitsi tämä yksi aiemmin mainitulla makrolinssillä otettu.

Koko pääsiäisen aikana en stressannut syömisistä, enkä laskenut proteiineja ja niitä ja näitä, vaan söin ihan justiin niin vähän ja harvoin kuin huvitti. 

Paitsi että lauantai-iltana olisin kyllä halunnut syödä vähän enemmän kuin pari postimerkin kokoista  siikapalaa. Oma valintani se tosin oli, mutta harmitti jälkeenpäin, että uskoin tarjoilijaa, joka vakuutti, että annos on ihan "kunnollisen kokoinen".  No ei ollut. Kunnollisen hintainen kylläkin, koska liki noiden parin pienen kalanpalan hinnalla olisi syönyt buffet-päivällisen, jossa oli tarjolla vaikka mitä, mutta joka jätettiin välistä, koska arveltiin, ettei kuitenkaan jakseta syödä "koko rahalla".

Kateeksi kävi ukkelin hampurilaisannos.

Sikakallista siikaa (kurkunpaloihin vertaamalla saa ehkä käsityksen koosta)

Kylpylän iltaohjelmassa oli tanssit ylimmän kerroksen Kapteenin salissa, jonka näkymiä tarjoilija kovasti kehui, eikä suotta. 

Ilta-aurinko peilaa ikkunan kautta kuvaajan ja muuta taustaa niin, ettei valitettavasti tullut maisema niin terävänä kuvaan kuin olisin toivonut, mutta ihan hitsin kaunis ja rauhallinen se tosiaan oli.

Duo Peliveljet (oli kyllä erittäin osuva nimi kaksikolle :D) naputteli mukavaa musiikkia ja vähän harmittelin, ettei olla miehen kanssa tanssi-ihmisiä, koska olisi mukava harrastus varmasti sekin. Tähän kyllä ukkeli korjasi, että mikäs ongelma siinä tanssissa muka on, sen kun vaan pompottelee menemään. Sepä se. On niin nähty, että siinä ukkelin poukkoilussa ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan pystyä ennakoimaan, mihin suuntaan seuraavaksi kimpoaa. 

Illemmalla yritin vielä ottaa kuvaa merelle päin rakosillaan olevasta tuuletusikkunasta, josta juuri ja juuri sain ujutettua kädet ulos.

Kännykkäkuva on kovin rakeinen, mutta merellä lipuvan Ruotsinlaivan ja terassin valoista saa kuitenkin käsityksen tunnelmasta.

Sunnuntaina palattiin kotiin, jossa ollaan nyt vietetty mieluisalla tavalla normaalista poikkeavaa viikkoa, kun seuranamme on paitsi kotikonnuille kesäksi töihin palannut vanhempi poika, myös reiluksi viikoksi kylään saatu ihana tyttöystävänsä.

Meidän koti ei ole iso ja tilaa on rajallisesti, mutta hyvin ollaan kaikki sopeuduttu yhteiseloon ja olo on kaikinpuolin luontevaa. Vähän sitä jännitin, mutta onneksi turhaan.

Eipä tässä nyt tällä(kään) kertaa mitään sen kummempaa asiaa ollut. Ja pää on tällä hetkellä sillälailla hyvällä tavalla tyhjäkin, etten sieltä sen ihmeempiä edes yritä kaivella. Joskus toiste sitten taas.

Ihanaa kevätviikonloppua! 

MENE HYVÄ IHMINEN METSÄÄN, ÄLÄKÄ URPUTA

Otsikko on kehotus itseltäni itselleni..

Tuli nimittäin jo sellainen olo, että olen tässä viime ajat vaan ruikuttanut ja stressannut kaikenlaista jonninjoutavaa, joten päätin, että nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin.

Siispä otin pitkästä aikaa kameran kaveriksi ja ajelin lauantaiaamuna naapurikuntaan järven rantaan.

Mikään kuva ei tee oikeutta sille tunteelle, joka yksin siellä rauhallisessa niemennokassa  vallitsevaa kauneutta ja rauhaa ihmetellessä tuli.

Kevätaurinko lämmitti, ja mistään ei kuulunut mitään ihmisen aikaansaamaa ääntä, vaikka lähirannoilla on asutusta.

Jäällä käyskenteli niemenkärjen toisella puolella kurkikaksikko, ja toisella puolella kuherteli joutsenpariskunta. Molemmat hienostuneessa hiljaisuudessa. Toisin kuin rannempana kiertelevät kirkuvat lokit, joiden ääni sopii niin paljon paremmin veden äärelle kuin kaupungin katoille. 

Olisin niin toivonut saavani kuvaa kauempana olevista joutsenista ja kurjista, mutta tehtävä oli mahdoton. Jäälle ei voinut lähteä kävelemään, koska järvi oli rannasta auki, ja pikkukameran tehot eivät riittävän pitkälle kantaneet. 

Mutta niin vaan kävi melkoinen munkki, kun yhteen satunnaisesti räpsäisemääni kuvaan oli kuin olikin osunut lentoon lähtenyt joutsen. Toki sitä tavoittelin, mutta oikeasti oli puhdas onnenkantamoinen.

Siellä se liitää, kun tarkemmin katsoo. Ja kun riittävästi rajaa (ja laittaa lasit päähän), voi itsekin varmistua asiasta. 

Olin jotenkin niin fiiliksissä rannalla viettämistäni aamupäivän hetkistä, etten olisi malttanut lähteä pois ollenkaan, mutta lähdettävä oli, koska olin luvannut palauttaa auton ajoissa, että mies pääsee sinne, minne oli menossa.

Ukkelin palattua takaisin kotiin, teki mieli vielä uudelleen lähteä samaiselle järvelle. Ja lähdinkin, mutta idylli oli mennyttä. Hiljaisuudesta ei tietoakaan, kun joku kaatoi urakalla puita, ja moottorisahan ääni kantautui vettä pitkin varmaan kilometrien päähän.

Jatkoin siis matkaani muutaman kilometrin eteenpäin kansanpuiston maisemiin.

Kuvailu jäi kuitenkin vähiin, kun iski nälkä keskenkaiken. Tai ei se varmaan oikeasti mikään nälkä ollut, vaan mieliteko, jonka aiheuttajana oli läheiseltä laavulta nenään kantautunut nuotiossa paistetun makkaran tuoksu.

Luovutin siis ja ajelin takaisin kotiin, jossa kaiveltiin ukkelin kanssa grilli talviteloilta esiin ja kärvennettiin kevään ensimmäiset, ja sitä mukaa myös parhaat makkaranpätkät, joita ei välttämättä kesällä enää edes kaipaa.

Myöhemmin vielä pyöräilin lähistöllä etsiäkseni kivoja kuvauspaikkoja, mutta tuntui, että kaiken olen jo moneen kertaan kolunnut. Lukuunottamatta tätä entisen myllyn seutua.

Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä miesporukalla avaamaan golfkausi lähimmälle jo auki olevalle kentälle, mutta ajanvarausjärjestelmässä olleen vian takia meidän varaukset olivat häipyneet jonnekin, joten myttyyn meni se suunnitelma. Lupasin luopua omasta paikastani, että miehet saatiin soviteltua lähtöjen väleihin täydelle kentälle. Vähän siinä saatoin pienesti esittää mielenipahoittajaa, mutta meni hetkessä ohi, ja ajattelin sen sijaan lähteä kauemmas metsään patikoimaan.

Parinkymmenen kilometrin päässä meiltä on Luontokeskus, jonka huitteille parkkeerasin auton ja jatkoin siitä pitkospuita pitkin eteenpäin.

Vähän kotoa lähtiessä mietin, mahtaisiko metsässä jo pärjätä lenkkareilla, mutta laitoin kuitenkin ihan kunnon talvikengät jalkaan, joka osoittautui myöhemmin maaston muuttuessa oikeaksi valinnaksi.

Lintujen järjestämä konsertti reitin alkupätkällä oli ihan mieletön. Ketään ei näkynyt missään, mutta laulu oli kuin jostain sadusta, ja mietin, että on se vaan niin ihmeellistä, kuinka jo muutama ensimmäinen sekunti puhtaan katupölyttömän luonnon keskellä voi muuttaa ihmisen ihan toiseksi, ja mielen valtaa joku erityinen hyvän olon tunne.

En harmikseni osaa laittaa tänne videonpätkiä, joista olisi paremmin päässyt tunnelmaan vaikkapa tämän hissukseen metsän halki virtaavan kirkasvetisen uoman, tai myöhemmin vastaan tulleen liplattavan luonnonlähteen reunalla.

Hieman pelotti tämä tuholaisten tyvestä kaivertama pystyyn kuollut puu, joka näytti siltä, että voi kaatua korkeuksista koska tahansa.

Jos jäisillä ja märillä osuuksilla iloitsinkin kenkävalinnastani, niin putkahdettuani metsästä Icebugeissani ja pipo päässäni keskelle sortseissaan jalkapallon perässä urheiluopiston keinonurmikentillä kirmaavia tyttöjä ja poikia, tunsin olevani jokseenkin väärissä varusteissa, tai ainakin väärässä paikassa. Hiki vaan valui sekä selästä, sukista että hiuksista, mutta coolisti käppäilin eteenpäin näytellen, ettei tunnu missään.

Urheiluopistolla on tunnetusti monipuoliset ja terveeelliset lounaat, ja ihan tarkoituksella sinne suuntasin. Oli kuulemma päivän aikana käynyt 490 muutakin, mutta kello oli sopivasti sen verran, että minkäänlaista ruuhkaa ei sillä hetkellä ollut. Ihanan rauhallista paremminkin, ja maisemat kimaltelevalle järvelle mitä kauneimmat.

Pakko oli yksi välikerros vaatteita vähentää ennenkuin sukelsin takaisin metsään ja suuntasin paluureitille.

Kamera on siitä kiva kaveri, että muuten tuskin olisin itsekseni kyykistellyt ja konttaillut maastossa, tai muuten vaan pysähdellyt keskittymään jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan niinkuin nyt. Kameralle sopii aina kaikki, eikä sillä ole kiire mihinkään.

Kaikki toki ei päätynyt kuviksi asti, mutta nämä muutamat jäivät muistoiksi ja muistutukseksi siitä, että metsään meno kannattaa aina (paitsi huonosti hoidettuun risukkoiseen ja sotkuiseen lähimetsään, jossa tulee ennemminkin vähän vihaiseksi). Niin nytkin. Mielenrauhaa sanan varsinaisessa merkityksessä.  Ei jaksa harmittaa edes hienoinen takatalvi, jos tätä viimepäivien lumisadetta ja kylmää sellaiseksi edes voi sanoa.

Kotipihalla iloitsin siitä, että katolta pudonneiden painavien, sittemmin osittain jääksi muuttuneiden lumikuormien alle jääneet havut näyttävät sinnittelevän tiensä vapauteen (kuvat viikonlopulta, kun aurinko vielä paistoi).

Näissä tunnelmissa tällä kertaa.

PULMAREIS(SU)

Eipä paljon osuvampaa sanaa löydy kuvaamaan meidän menneen viikonlopun tapahtumia kuin vironkielinen käännös sanalle häämatka (= pulmareis).

Meidänhän siis oli tarkoitus ukkelin kanssa lähteä juhlistamaan Hopeahääpäivää pidennetylle viikonloppureissulle Pärnuun. 

Järjestelyt olin hoitanut poikkeuksellisesti siltä pohjalta, että koska kyseessä on jokseenkin merkittävä merkkipaalu ja spesiaali tapaus, en tapojeni mukaan käännä jokaikistä kiveä ja nettisivua löytääkseni sen edullisimman vaihtoehdon, vaan nyt mennään mukavuus edellä. Sen verran harvoin kuitenkin missään käydään.

Tarkoitus oli aloittaa matka torstai-iltana Silja Europan De Luxe-hytissä Helsingistä Tallinnaan, mutta toisin kävi. 

Matka meni ihan mukavasti ensimmäiset 50 kilometriä Karkkilan ABC:lle asti, jossa pysähdyttiin pyynnöstäni tankkaamaan, ettei Viron puolella tarvi. 

Katsottiin, että aikaa lähtöselvitykseen on ihan mukavasti, joten ilman kiirettä saadaan mennä. Vaan samantien, kun menin sanomaan ääneen, että "Vitsit, mutta olen odottanut tätä, vaikka vähän samalla huolestuttaa, kun on niin levollinen ja hyvä fiilis (joka ikävä kyllä yleensä tietää sitä, että jotain epämieluisaa tapahtuu)", auto alkoi nykiä.

Sydän heitti samantien muutaman ylimääräisen voltin ja ajateltiin molemmat yhteen ääneen, että ei voi olla totta! Ei tänään.

Koitettiin jatkaa matkaa, mutta auto nyki vaan koko ajan enemmän ja enemmän samalla kun mies sanoi, että "Arvaa mitä? Tankkasin bensaa..(diesel-autoon, joka on meillä ties kuinka mones peräkkäin)"  En oikein edes tiedä, mitä ajattelin. Ensin tottakai kävi mielessä ihan hirmu epätoivo, ja mietin, että miten voi olla, että kaikista maailman päivistä justiin tänään käy ensimmäistä kertaa ikinä moinen moka, joka tuntui ihan uskomattomalta. Mutta toisaalta olin helpottunut siitä, että nykimiselle löytyi syy. 

Tökkivä ajo tuntui pelottavalta ja samalla kun hivenen hysteerisesti anoin, että mies pysäyttäisi johonkin tien varteen ennenkuin kone leikkaa kokonaan kiinni, soitin varmaan vähän paniikinomaisen puhelun Falckin tiepalveluun. Keskustelu tuntui kuitenkin etenevän niin piinaavan hitaasti (luulen, että luurin toisessa päässä olevan rooliin kuuluu esiintyä korostetun rauhallisesti), että ukkelin hermo ei kestänyt, vaan päätti jatkaa eteenpäin. Siitä sitten nyittiin Vihdin kirkonkylän VPK:n kautta kysymään tietä lähimmälle korjaamolle, jonne asti päästiin juuri ja juuri ennenkuin auto teki stopin. Viimeinen ylämäki huoltohalliin hoidettiin työntämällä mies- ja naisvoimin.

Korjaaja otti meidät vastaan ihan tyynen rauhallisesti, vaikka jonossa oli hommaa ihan riittämiin muutenkin. Iso kiitos siitä hänelle.

Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin valuttaa koko tankin sisältö (liekö 60 litraa) kapeaa letkua pitkin kanistereihin. 

Voin sanoa, että sitä verkkaista polttoaineen tippumista ja kellon viisareiden samanaikaista vinhaa pyörimistä seuratessa mieleen hiipi pienoinen masennus, koska mitään mahdollisuuksia ehtiä laivaan ei enää ollut. Eikä varmaa tietoa siitäkään, oliko 15 kilometrin ajo ehtinyt tehdä isompaa hallaa moottorille. Jos, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi hinausauton tilaaminen.

Soitin kuitenkin Tallinkille ja selitin tilanteen kysellen samalla varmuuden vuoksi paikkaa aamulaivaan, joka järjestyikin. Olin ihan varma, että alkuperäisestä arvokkaammasta varauksesta ei enää mitään hyvitystä niin myöhäisellä muutoksella saa, mutta virkailija kysyikin ystävällisesti, että "Kuis te halua käyttää erotuksen? Laitanko teille laivarahaa meno- eli tulomatkalle?" Eli ei onkelmaa..   

 Tiptip... 

Ensimmäinen kanisteri aluillaan ja kaksi vielä odottaa.

Onni onnettomuudessa oli se, että tankissa oli pohjalla sen verran paljon dieseliä, ettei siihen sekoittunut bensa ehtinyt tehdä isompaa vahinkoa. 

Helpotus oli melkoinen, kun uuden tankkauksen jälkeen moottori hyrähti ihan normisti käyntiin ja päästiin jatkamaan matkaa. Piti vaan päättää, minne.

Kotiin ei huvittanut palata, koska oltiin sentään jo Vihdissä asti ;), joten päädyttiin varaamaan hotellihuone Helsingistä, vaikka hinta hirvittikin. 

"Edullisin" oli yllättäen Sokos Hotelli Presidentti ihan keskustassa. (Jos unohdetaan 36 euron parkkimaksu, jonka jälkeen ei niin edullinen enää ollutkaan). 

Vastaanotossa oli ihan hirmu ihana virkailija, jolle kerroin, että itse asiassa meidän ei pitäisi olla täällä laisinkaan, vaan 25-vuotishäämatkalla laivassa. Ja että nyt tarvittaisiin kepeää ja rauhallista huonetta, koska psyyke ei nyt kestä mitään levotonta.

Presidentissä on sisustettu kerrokset teemoittain, joista meille valikoitui kesäinen juhannus. On vaan niin kepuli kamera kännykässä, että sillä ei tämän parempia kuvia saa.

Toisen sängyn viereisellä seinällä oli jättimäisen hyttysen kuvalla varustettu ryijy. Sinällään hauska yksityiskohta.

Ei paljon muuta ehditty kuin potkaista kengät jalasta, kun oveen koputettiin ja samainen ihana vastaanottovirkailija (Susanna nimeltään) toi meille jäissä pullon skumppaa ja suklaata, että reissu jatkuisi vähän paremmissa merkeissä. Itkuhan siinä tuli, kun oli mielestäni niin ihana ele.

Valehtelisin, jos väittäisin, että aamulla ei enää yhtään harmittanut, koska laskin edelleen mielessäni niitä maahan valutettuja euroja (90), korjaamolaskua (250), hotellihuoneen hintaa (167) ja parkkimaksua (36), mutta sitten muistin yhden viisaan isäni vakiomotoista: "Niin kauan kuin ihmisille ei käy kuinkaan, kaikki on hyvin". Ja se oli piste sille episodille. Ja sitäpaitsi sekä auton korjaaja että paikalla samaan aikaan olleet pari miespuolista asiakasta kaikki vakuuttivat, että "Tällaista sattuu kuule harva se päivä", joka vähän helpotti. 

Pahoittelut kliseisiä jalkakuvia kammoaville (siksi vain pienessä koossa), mutta oli ihan pakko ottaa muistoksi siitä hetkestä, kun vihdoin laivalle asti päästiin. Oli niin ihanan lämmintä ja tyyntä ja mielikin jo enemmän siinä hetkessä kuin mennessä.

Tallinnasta Pärnuun on 130 km matkaa, jonka kuviteltiin hyvinkin parissa tunnissa taittuvan, mutta ennen kuin oltiin ulos laivasta ja kaupungista, aikaa oli kulunut kolme varttia. Mutta mikäpä kiire siinä enää, kun alkuperäinen aikataulu oli joka tapauksessa menetetty. 

Majoituksen olin varannut netissä paljon hyviä arvosteluja saaneesta Hedon Spa & Hotel:lista, joka on rakennettu satoja vuosia vanhan mutakylpylän yhteyteen aivan Pärnun valkohiekkaisen rannan läheisyyteen.

Jälleen varsin kehnossa kännykkäkuvassa näkyy kunnostettu mutakylpylä, jonka takana pilkottaa hieman hotellin kokonaan uusi, meren puolella oleva osa, jossa meidänkin huone sijaitsi.

Jos ikinä milloinkaan matkustatte Pärnuun varsinkin pariskuntana tai muuten vaan aikuisporukalla, voin todella lämpimästi suositella Hedonia. Aivan ihanan siisti ja rauhallinen paikka, loistosijainti ja ystävällinen henkilökunta. 

Merinäköalalla varustettu huone oli ihanan rauhallisin värein harmonisesti ja omaan makuuni sopivan yksinkertaisesti sisustettu.

Jos huoneen varaa hotellista suoraan niinkuin itse tein (koska hinta oli edullisempi kuin esim. Booking.comissa), hintaan kuuluu tervetuliaisina pullo kuohuviiniä. Jäi tosin nauttimatta, mutta otin mukaan muistoksi.

Ja jälleen kerran meitä oli muistettu kauniilla eleellä. Kortin kera paikallisia käsintehtyjä suklaakonvehteja.. <3

Huoneen hintaan kuului "normaalin" spa-osaston käyttö. Pyyhkeet oli sitä varten valmiiksi pakattu merihenkisiin kasseihin, jotka  sai heittää olalle, kun ensin oli pukeutunut niin ikään huoneesta löytyviin kylpytakkeihin ja -tossuihin. 

Normi-span lisäksi Hedonissa on myös "Silent spa", johon tietysti ukkelin kanssa vahingossa ensin tölväistiin. Ja jos aikaa olisi ollut yhtään enemmän, olisin halunnut mennä sinne ihan oikeasti ja varata jonkun ihanan rentouttavan hoidon. Niin todellakin nimensä mukaisen rauhoittavalta paikka vaikutti pelkästään vastaanoton perusteella.

Myös hotellin aamiainen oli ihan super. Paljon, paljon parannettu versio perus-suomalaisen hotellin aamupalasta, joka sekin tosin on itselleni varsin riittävä.

Tarjolla oli vaikka mitä skumpasta puuroon ja kaikkea siltä väliltä, jos ei enemmänkin. Ja kaikki kauniisti katettuna.  Skumppaa tosin en nähnyt kenenkään muun heti aamusta kilistelevän kuin samaan aikaan paikalle sattuneen suomalaisen "tyttö"porukan.  Samaan olisin saattanut eri olosuhteissa tosin langeta itsekin, mutta oltiin ukkelin kanssa lähdössä pelaamaan, joten ei sopinut kuvioon. Eikä kyllä muutenkaan houkuta hönö pitkin helteistä päivää. Sellainen olo kun itselleni kuoharista tulee.

Olisin halunnut kuvata ruokia, mutta tämä oli ainut osuus aamiaiskattauksesta,

 jonka ympärillä ei ollut ihmisiä 

Golfkentältä ei tullut otettua yhtään kuvaa, eikä siitä muutenkaan sen enempää, mutta pakko kertoa, että kun käytiin ilmoittautumassa caddiemasterille (nuori kaunis tyttö, jonka myöhemmin kuultiin olevan Viron naisten judokamestari), hän heläytti suht hyvällä suomen kielellä, että "Teille tulee uksi meidan jasen mukaan. Han on sellainen oikein kiva mies. Sellainen normaali Herra" :D . Alkoi niin huvittaa tuo "normaali herra", joka ei kyllä lopulta pitänyt paikkaansa, koska meidän peliseura oli paljon enemmän. 73-vuotias gentlemanni, joka tiesi kaikesta kaiken. Saatiin neljän tunnin pelikierroksen aikana niin mielenkiintoinen ja kattava Viro-katsaus, ettei vastaavaa olisi varmaan ikinä kuultu vartavasten maksetun opaskierroksen aikana.

Mies kiinnitti huomiota liikennemerkkeihin, joissa naisilla oli "uuma".

Pärnu on kaunis kesäkaupunki valkohiekkaisine rantoineen, vehreine puistoineen, kauniine rakennuksineen ja viihtyisine kahviloineen ja ravintoloineen. 

Korostui tällä reissulla, kun keli oli koko ajan niin hieno. Ensimmäisellä kerralla, josta on varmaan jo 10-15 vuotta aikaa, ei mennyt kelien suhteen yhtä nappiin, vaan satoi koko ajan ihan kaatamalla ja alkoi jo pieni hotellihuone käydä ahtaaksi neljälle hengelle, kun yritettiin kuivata märkiä vaatteita levittelemällä niitä ympäriinsä. Mutta se oli silloin se ja nyt oli nyt.

Vaikka etäisyyttä Suomenlahden tältä puolen on vaan vähän, Pärnu on ihan eri maailmasta. Tai no, sitähän vielä lähempänä oleva Tallinnakin on.

Erityisesti lauantai-iltana oli ihana vaan käppäillä puistossa ja kaupungin kujilla ja pysähtyä kadun varteen syömään ja katselemaan ohikulkijoita ensimmäiseen mukavalta näyttävään ravintolaan. Liikkeellä oli paljon perheitä ja pariskuntia, joita oli ilo katsella, kun kaikki olivat pukeutuneet niin kesäisen nätisti.  Satunnaiset suomalaisseurueet erotti jo kaukaa sekä volyymin että vaatetuksen perusteella, ikävä kyllä. Jotenkin olin ajatellut/toivonut, että moinen on mennyttä aikaa.

Ukkelilla häränliha-pekoniburger ja itselläni pinaattirisotto + lohi maustevoilla.

Hyvää ja halpaa. 

Kameraa ei tullut kaivettua esiin kuin yhden ovikatsauksen verran. 

Antikvariaatilla oli niin hauska nimi, että pakko oli napata kyltistä kuva.

Sunnuntai-aamu valkeni yhtä aurinkoisena ja lämpinä kuin muutkin siihen astiset, mutta oli lähdettävä ajelemaan kotiinpäin.

Laivamatkat molempiin suuntiin tehtiin Tallinkin Megastarilla, joka on varsin siisti ja näppärä alus. Ja takaisin tullessa olin varannut autolle "tallipaikan", joka tarkoittaa paikkaa suoraan tax freen ovien takana. Ideana se, että ostokset pystyy kantamaan kätevästi suoraan autoon.

Meidän ostoksissa (ripsiväri, huulipuna ja xylitol-purkkaa...) ei tosin ollut kantamista, mutta muuten tallipaikka osoittautui tosi käteväksi, koska sieltä pääsi ajamaan laivasta ulos ensimmäisten joukossa. Ei tarvinnut iän kaiken istua autossa ja odottaa käynnistyslupaa. Tullaan hyödyntämään samaa jatkossakin mennen tullen, koska hintaa oli vaan kymppi, jonka senkin saa takaisin, jos osteskelee riittävästi.

Paluumatkalla meillä oli myös liput Comfort loungeen, joka sekin oli varsin kiva juttu. Hintaa taisi niilläkin olla kympin verran, mutta samaan hintaan sai hyödyntää tarjolla olleet lehdet, kahvit, limut ja snacks-tyyppiset pikkupurtavat, joten maksoivat itsensä jo siinä takaisin.

Jos unohdetaan eurot, niin pitkästi plussan puolelle jäi tämä pulmareissu, jolla oli todellakin hyvää tekevä vaikutus. Olen ollut koko viikon jotenkin ihan eri ihminen, vaikka yhden tutun sanojen mukaan "Ilma on kuin morsian, yhtä kylmä ja epävakaa :)"