AJANKOHTAISIA ASIOITA JA MUUTEN VAAN FIILIKSIÄ

Luin jo parisen viikkoa sitten Tuulannelin vastauksia mielestäni kivaan "3 asiaa nyt"-haasteeseen ja innostuin silloin heti kirjoittelemaan omia vastaaviani, mutta homma jäi kesken. Ihan vaan siksi, että kaikkiin kysymyksiin ei heti tullut luontevasti kolmea kohtaa mieleen, enkä halunnut alkaa väkisinkään keksimään, joten löin sitten hanskat tiskiin. Kunnes tänään tajusin, että mikäs pakko tässä on orjallisesti edes yrittää, kun ei varmaan ihan kiveen hakattuja nämä haastehommelit kuitenkaan ole. 

Tässä siis hieman mukailtuna omia ajankohtaisia juttujani suht tuoreiden luontokuvien kera, kun ei nyt ollut muutakaan varastossa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Työpäivän jälkeen on ihan parasta, kun saa vaihtaa jalkaansa pehmoisen lököttävät collegepökät ja lempivillasukat, joilla tulee hiihdeltyä kotioloissa myös viikonloput.

Ulos lähtiessä puen tällä hetkellä kaikkein mieluiten päälleni ehkä tylsän, mutta mukavan lämpimän synkänsinisen kevytuntuvatakin, jonka helma ulottuu pehvan alle. Ehdoton vaatimus nykyään. Ennenvanhaan sitä pärjäsi kylmilläkin keleillä lyhyillä takinkippanoilla, muttei enää.

Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tässä kävi nyt niin, että sillä välin kun jäin pähkäilemään alunperin aloittamaani tekstiä, ehdittiin miehen kanssa jo toteuttaa yksi ajankohtaisista tarvehankinnoista ja ostaa meille uudet peitot ja tyynyt. 

En olisi sellaisia ehkä osannut kaivata, jos en olisi Rovaniemen reissullani yöpynyt hotellissa, jossa oli paitsi älyttömän hyvät sängyt, myös aivan ihanan pehmoiset untuvatyynyt ja -peitot, joiden jälkeen omat ikivanhat littanat täkit alkoivat tuntua siltä, että ovat viimein tulleet tiensä päähän ja on aika satsata ensimmäistä kertaa ikinä kunnon laatuun. Ja ensimmäisten uusilla petivaatteilla nukutun yön jälkeen voin omalta kohdaltani sanoa, että vaihto kannatti. Untuvapeitto on ihanan kuohkea, eikä liimaudu iholle, vaan jättää mukavan ilmakerroksen nukkujan ympärille niin, että sitä on vähän niinkuin jossain pesässä. Mutta ikävä kyllä, miehen mielestä peitto on liiankin ilmava ja tuppaa kuulemma lentelemään lattialle tämän tästä. Toivottavasti siitä asettuu. Joko mies tai peitto.

Tärkeää itselleni oli se, että valmistajalle (Joutsen) on myönnetty Allergia-, iho- ja astmaliiton  Allergiatunnus. Kuin myös se, että Joutsen toimii muutenkin vastuullisesti .

Aiempi mielikuvani untuvista liittyi lapsuuden pöllyäviin höyhentyynyihin, joiden kulmista oli kiva tarkoituksella nyppiä höyheniä yksi kerrallaan ulos.

Uudet ruokapöydän tuolit vanhojen rumiksi kulahtaneiden tilalle ovat myös etsinnässä. Olleet jo pitkään, mutta ei vaan meinaa millään löytyä kriteerit täyttäviä tuoleja, joissa on hyvä istua, jotka liikkuvat matolla kevyesti jalkojen tarttumatta kiinni ja jotka vielä kaiken lisäksi olisivat kivan näköiset ja meille sopivat. Netistä toki voi selailla kaikenlaista kaunista, mutta yhtään tuolia en halua ostaa pelkän ulkonäön perusteella ilman koeistumista, joten se vähän hankaloittaa hommaa.

Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Tähän olin alunperin kirjoittanut pitäväni kuluvan syksyn poikkeuksellisen värikkäästä ja pitkäkestoisesta ruskasta, joka todellakin oli kaunis, mutta josta on enää jäljellä jatkuvien sateiden maahan liiskaamat lehdet ja paljaat puut, jotka ainakin täällä näyttävät parhaillaan saavansa ylleen valkoisen räntäkerroksen.  

Myös kauniissa luonnossa liikkuminen vaihteeksi muualla kuin kyllästymiseen asti koluamillani tutuilla poluilla on ollut mieluisaa. Lähistöltä löytyy kuitenkin niin paljon kaunista katseltavaa.

Pidän myös tämänhetkisestä jotenkin erityisen rauhallisesta olotilastani, johon en ole mitenkään tietoisesti pyrkinyt. Paitsi ehkä hyväksymällä asioita, joita on ollut viisasta hyväksyä. Niinkuin nyt vaikkapa se, että rankka kuntosaliharjoittelu ei enää ole itselleni paras liikuntamuoto, vaan tilalle saa nyt tulla lempeämpiä vaihtoehtoja ilman epäonnistumisen tai luovuttamisen tunnetta. (Ei ihan helppoa, mutta joskus on vaan parempi hyväksyä totuus kuin sinnitellä faktoja vastaan). 

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä:

Jatkuva kostean kolea harmaa keli, samoin kuin märkien vaatteiden ja kuraisten kenkien riisuminen, putsaaminen ja kuivattelu alkavat kaikki tympiä ihan tosissaan. Enkähän tällä hetkellä jo aikaisin alkuillasta alkavasta pimeydestäkään erityisemmin tykkää, mutta en sitä sen kummemmin ajattele, koska en asialle mitään mahda. Ja jos joskus lupauksistani huolimatta kuitenkin mutisen, mies laskee sekunnissa, kuinka monta viikonloppua enää on huhtikuuhun.. 

Asioita, joita olen oppinut viime aikoina:

Ainakin sen, että lihattoman lokakuun vietto ei sittenkään poikkea normielämästäni juuri ollenkaan, vaikka ennakkoon kuvittelin, että aiheuttaa paljonkin päänvaivaa ja haasteellisia luopumisia totutusta. Olen tästä havainnosta jopa vähän pettynyt, vaikka hyvä asia tavallaan onkin. Ja siis olen kyllä syönyt kuluneen kuun aikana kalaa, koska kala on mielestäni kalaa, eikä lihaa. 

Olen oppinut myös sen, että vastuskuminauhalla tiukasti fysioterapeutin ohjeiden mukaan tehtävät lihasepätasapainon poistamiseen tähtäävät kehonhallintaharjoitteet ovat epäilevästä ennakkoasenteestani huolimatta paitsi yllättävän rankkaa, myös palkitsevaa puuhaa, jonka avulla olen päässyt ikävistä oikean lonkan ja jalan kiputiloista lähes kokonaan eroon (kopkop). 
Aion siis jatkaa samalla tiellä ajoittaisesta tympääntymisestäni huolimatta, koska heti jos poikkean edellisen kohdan ohjelmasta ja päätän palata salilla vanhaan jalkarääkkiini, se kostautuu ja kipu palaa.

Muuten en ole tainnut juuri viisastua. 

Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta:

Vaatekaapin sisällön järkeistäminen ei vaan kertakaikkiaan etene, koska en hallitse hommaa, eikä se selvästikään kiinnosta riittävästi. Tyydyn siis inhoamaan kaappini sisältöä jokaikinen aamu, kun avaan sen ovet ja tuijotan sen tiukkaan ahdettuja rekkejä, joilta valikoituu liki poikkeuksetta samat housut ja sama yläosa niin, että itseäkin jo hävettää. 

Myös syksyisiä ruukkuistutuksia varten ostamieni kasvien multiin laittaminen/ kastelu ennen kuin on liian myöhäistä, tuottaa näköjään vuodesta toiseen vaikeuksia.

Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt:

Haluaisin oppia, kuinka otetaan hyviä valokuvia hämärissä olosuhteissa (ihan valomielessä siis, ei rikollisessa). Sille taidolle olisi näillä keleillä käyttöä. Samoin kuin kuvankäsittelylle, jota kohtaan asenteeni on ristiriitainen. En periaatteessa tykkää käsitellyistä kuvista, mutta toisaalta haluaisin oppia käsittelyä sen verran, että saisin sen avulla kuviini palautettua ne värit, jotka kuvatessa oikeasti olivat olemassa, mutta joita en osannut tallentaa.

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään:

Ei onneksi ole pakko tehdä mitään juuri tänään, mutta muuten on paljonkin asioita, joita kotona pitäisi, tai ainakin haluaisin tehdä tässä syksyn mittaan, kun on aikaa. 
Golfkenttäkin kun meni viikonloppuna talvikaudeksi kiinni, eikä enää tarvi arpoa, lähteäkö pelaamaan vaiko eikö, vaan kaikki ne tunnit vapautuvat muuhun käyttöön, mikä tosin ei vielä tarkoita sitä, että käyttäisin ne mitenkään sen järkevämmin.

Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä: 

Jotenkin edellisessä kohdassa mainitsemani golfkentän sulkeutuminen antaa enemmän aikaa keskittyä ihan vaan kotona hengailuun, joka tuntuu tällä hetkellä jo ajatuksen tasolla rentouttavalta. Ei sillä, että sinne kentälle olisi ollut pakko tähänkään asti mennä, mutta jotenkaan en osaa rauhoittua sisätiloissa puuhasteluun ennenkuin pelit on pelattu.

Ehkä kaikkein rentouttavin mielikuva on se, kun voi perjantai-iltana istahtaa siivotussa, puhtaalta tuoksuvassa kodissa olkkarin sohvannurkkaan aiemmin mainitut villasukat ja collegepökät jalassa, kaataa valkoviiniä kauniiseen lasiin, katsoa telkkaria, lukea kirjaa tai yksinkertaisesti vaan olla.

Asioita, joita tein menneellä viikolla

Tämän skippaan, koska en muista tehneeni mitään erityistä mainitsemisen arvoista.

Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa;

Tähän olisi toki kiva vastata, että odotettavissa on vaikkapa joku kiva matka johonkin, mutta kun ei ole, vastaan, että eniten odotan sitä, että sääennusteet viimein pitäisivät paikkansa ja sitä jo kauan luvattua aurinkoista poutakeliä lopulta saataisiin. 

Varasin myös pitkästä, pitkästä aikaa ajan Kalevalaiselle jäsenkorjaajalle, mutta sitä käyntiä en ehdi kovin kauan odottaa, koska sain peruutusajan jo huomiselle.  (Jos aihe kiinnostaa, Mari Kastehelmi B-blogissa kirjoitteli juuri omista kalevalaisen jäsenkorjauksen kokemuksistaan). 

Eipä tässä taasen muuta kuin mukavia loppusyksyn päiviä! Ja kiva olisi tottakai lueskella teidän muiden vastauksia.

PIKAVISIITTI POHJOISEEN

Kerroin edellisessä postauksessani haaveilevani ruskamatkasta Lappiin, mutta samalla harmittelin sitä, että vaikka itselläni oli lomapäiviä varastossa, miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä mukaan.

Ajatuksesta kehkeytyi kuitenkin sen sortin pakkomielle, että vajaat pari viikkoa sitten istuin junaan suuntana Rovaniemi.

Toki Rovaniemi ei monenkaan mielestä ole vielä sitä oikeaa todellista Lappia, enkä siitä lähde kiistelemään, mutta itselleni se on tärkeä paikka siksi, että vanhempi poikamme asuu nykyään siellä. Niinpä mahdollisen ruskan ohella odotin vähintäänkin yhtä paljon (eli enemmän) näkeväni pitkästä aikaa myös poikaa ja tyttöystäväänsä.

Kaunista Kemijokea keskustan liepeillä, Jätkänkynttiläsillalta kuvattuna

Sääennusteet lupailivat aurinkoista tai vähintäänkin puolipilvistä säätä, joka olisi ollut ihanteellinen kuvailuun, mutta ennuste kuitenkin muuttui moneen kertaan ja todellisuudessa koko perilläoloaikani oli varsin lämmintä (+11), harmaata ja tihkusateista. Sinällään ihan mainio ulkoilukeli, ei siinä mitään, mutta harmaus tuntui vievän maisemasta, ja etenkin omilla puutteellisilla taidoillani otetuista kuvista värit. Se vähän harmitti.

Keskiviikkoillan ja lauantaiaamun väliin mahtui vain kaksi kokonaista päivää, joten aikaa mihinkään kauemmaksi retkeilyyn ei ollut käytössä. Suuntasin siis Ounasvaaralle, jonne kävelee keskustasta reilussa puolessa tunnissa. Paitsi jos jää kovin pitkäksi aikaa Jätkänkynttilälle töllistelemään niinkuin minä tein. Tuntuu jotenkin niin uskomattamalta, että joki voi olla yhtä leveä kuin täällä meillä päin moni järvi.  Ja mittaakin Kemijoella Suomen pisimpänä on peräti 550 km.

Olin tutkaillut lähiseutujen retkikarttoja matkakuumeessani jo kotoa käsin ja tiesin, että Ounasvaaralla on muutamien kilometrien mittainen monimuotoinen luontopolku, jonka lähtöpaikan luulin löytäväni helposti, mutta haahuilun puolelle meni ja lopulta jouduin pysäyttämään neuvoa kysyäkseni paikallisen sauvakävelevän rouvashenkilön. Ei kuitenkaan ollut luontopolusta kuullut, mutta suositteli liittymään omalle reitillensä, joka kuulemma on hyvää ja leviää kuntopolkua. "Mie tästä sen 15 km sauvon menemään..". Pahoitteli, ettei hänestä ollut apua ja samalla ihmetteli vähän, kun en halunnut lähteä tasaiselle, vaan mieluummin liukkaalle ja kivikkoiselle polulle.

Lähistöllä näin pari miestä, jotka näyttivät olevan oppilaiden kanssa liikuntatuntia viettämässä. Toinen heistä arveli, että "Saattaapi olla sama, jossa vaimon kanssa kesällä käytiin".  Eli ei varmaa tietoa, mutta hyvin merkitty polun lähtöpaikka kuitenkin löytyi miehen osoittamasta suunnasta.

Luontopolku todellakin oli monimuotoinen ja reitin varrelle sattui monenlaista maastoa, joista ensimmäisenä pitkospuin varustettu kosteahko osuus.

Sittemmin polku muuttui jo vähän haastavammaksi.

Kunnes oli pakko keskittyä pelkästään siihen, mihin aikoi jalkansa seuraavaksi asettaa. Sen verran liukas oli kivipolku sateen jäljiltä.

Koska oli tavallinen arkipäivä ja paikalliset varmaankin enimmäkseen töissä tai koulussa (tai kuntopoluilla sauvomassa) ja ruskaturistit puolestaan jossain pohjoisempana, maastossa oli paikoin jopa vähän aavemaisen hiljaista ja yksinäistäkin. Siispä mielikuvittelin itseni korpivaeltajaksi, joka on tottunut selviämään yksin missä tahansa, mutta lumous haihtui, kun yhtäkkiä paikalle loikki ketterästi oman ikäkaliiperini mieshenkilö pikkukengissään, puolipitkässä popliinitakissaan ja kokoontaittuva sateenvarjo kädessään. Näytti ihan siltä, että on kokousmatkalla eksynyt väärästä ovesta ja päätynyt kalliolle.  Totesi vaan, että on paikoitellen vähän liukasta, mutta häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Että se siitä korpisoturista.

Luulin, että tässä vaiheessa olen jo Ounasvaaran päällä ja olin vähän pettynyt siihen, ettei sieltä nähnyt maisemia oikein mihinkään suuntaan. Kauniita luonnon muovaamia keloja ja omaa silmääni miellyttävää muuta maastoa kylläkin.

Kallio oli kuitenkin vain välietapppi ja matka jatkui seuraavaksi kauniiseen suomaisemaan, joka opastaulun mukaan oli lyhytkortteista rämettä.

Ihan hitsin kauniit värit, jotka ihme kyllä toistuivat kuvissa ihan sellaisenaan.

Matkalla tuli vastaan myös kauniin punaista maaruskaa.

Ja kas, vaaran päällä ollaan, mutta puusto oli sen verran korkeaa, että eipähän tuolta taustalta pilkottavaa maisemaa paljon kuvasta hahmota (välillä menee kyllä niin hermot siihen, ettei taidot riitä siirtämään kuviin sitä, mitä silmä näkee).

Olisinpa älynnyt edes kiivetä seisomaan penkille, jonka joku oli ystävällisesti jollain ihmeen konstilla perille asti kantanut. 

Istuin siinä märällä alustalla sen sijaan hetken ja vaan kuuntelin ja katselin hiljaisuutta (jonka lopulta rikkoi varmaankin Lapin lennoston harjoituslento) ja kiitollisena mietin, kuinka onnekas olen, kun saan olla siinä.

Tarkoitus oli ehtiä vielä saman päivän aikana Sodankylän suuntaan menevään bussiin, jonka kyydistä olisin hypännyt parinkymmenen kilometrin päässä käydäkseni katsastamassa Vikakönkään kuohuja ja ehkä kävelemässä läpi jonkun alueen retkireiteistä. Mutta suunnitelma meni mönkään, koska kulutin aikaa Ounasvaaralla niin kauan, että bussi meni jo.

Siispä laitoin pojalle viestiä ja kysyin, mahtaisiko ehtiä ja viitsiä lähteä ennen illan harjoituksiaan kuskiksi Könkäälle.

Ilahduin, kun pojalle sopi. Sain siinä samalla taas vähän lisää aikaa viettää kanssaan, mikä ei ollut itsestäänselvyys, koska hällä kuitenkin on oma säännöllinen päiväohjelmansa, jota en edes olettanut voivansa takiani muuksi säätää. 

Tämän kuvan kopioin pojan aiemmin syksyllä Vikakönkäältä lähettämästä WhatsApp-viestistä

Wikipedian mukaan köngäs on  jyrkkäputouksinen koski, jota pitkin ei voi laskea veneellä.

En tiedä, onko Vikaköngäs jossain kohtaa jyrkempi kuin kuvassa, mutta tuo veneellä liikkumisen mahdottomuus oli kyllä helppo uskoa. Enkähän oikein uskaltanut lähteä loikkimaan liukkaita kiviä pitkin paremman kuvakulman perässäkään, vaikka mieli teki.

Riippusillan toiselta puolen olisi lähtenyt merkittyjä eri mittaisia luontoreittejä, mutta jalat olivat neljän tunnin Ounasvaaralla taapertamisen jäljiltä sen verran väsähtäneet ja tyhmä jännetulehduskin imoitteli itsestään (ei selvästikään tykkää kosteasta kelistä), joten jäi nyt lisäpolut tällä kertaa kiertämättä.

Könkäällä oli kuitenkin omalla tavallaan tosi kaunista ja veden kohina ainut kuuluvilla ollut ääni.

Olin myös tullut tietämättäni kuvatuksi.

Seuraava päivä oli, jos mahdollista vieläkin harmaampi, joten jätin kameran "kotiin" (hotellille) ja lähdin käymään Napapiirillä ihan muuten vaan. 

Iltapäivällä poikettiin miniän kanssa syömässä ja illalla katsomassa pojan kauden avausottelu, jonne saatiin kaveriksi myös miniän vanhemmat. Tapasin molemmat ensimmäistä kertaa ja vähän jännitti, mutta turhaan. Molempien seurassa oli heti luontaisesti hyvä ja mutkaton olla. Ja ilahduin kun olivat sanoneet minusta samaa.  Harmi vaan kun asutaan toisistamme niin kaukana. Joskin junamatka meiltä Rovaniemelle ja takaisin tuntui taittuvan hetkessä. Vajaat 8 tuntia meni mennen tullen ihan siivillä. Etenkin Seinäjoen ja Tampereen väli, jolle sattui kumpaankin suuntaan todella miellyttävää ja mielenkiintoista juttuseuraa. Jälkikäteen mietin, mikä sai molemmat fiksut miehet (toinen kokolailla ikäiseni ja toinen vanhempi) avaaamaan keskustelun kaltaiseni verkkaripentin kanssa heti hyvinkin henkilökohtaisista (hyvällä tavalla) aiheista. Ja kuinka aidosti kiva oli jutella, vaikka normaalisti olen mieluiten ihan vaan hiljaa itsekseni omissa ajatuksissani.

Ei tätä lyhyttä visiittiä nyt varsinaiseksi ruskareissuksi voi nimittää, etenkään kun vertailukohdan puuttuessa en tiedä, oliko ruskaa enemmän vai vähemmän kuin tavallisesti tai oliko se jo osin mennyttä vai vasta tulossa. Mutta kaunista oli silti ja olen iloinen, että lähdin. Muuten en olisi saanut rauhaa. Joskin oikea eräjorma toki olisi yöpynyt taivasalla tai vähintäänkin jossain eräkämpässä ja keitellyt aamulla nokipannukahvit nuotiolla. Mutta sellaiseen olen yksinäni liian vellihousu, joten nautin ihan todella paljon valitsemani hotellin mukavasta sängystä (paras, jossa olen ikinä matkoillani nukkunut), näppärästä sijainnista ja jopa hämmentävästä hiljaisuudesta. 

Niin kiva kuin tällainen pieni pyrähdys oli tehdä yksinkin, oli silti koko ajan vähän huono omatunto siitä, ettei mies päässyt mukaan. Ensi kerralla sitten. Joskus. Toivottavasti.

(Ei olisi pitänyt itse lukea tätä tekstiä, joka alkoi tuntua ihan lapselliselta "Sitten minä menin sinne ja sitten minä menin tänne"- tekstiltä, jonka aikana ei loppupeleissä tapahtunut yhtään mitään, mutta parempaankaan en nyt näköjään pysty).