Sivut

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

PIKAVISIITTI POHJOISEEN


Kerroin edellisessä postauksessani haaveilevani ruskamatkasta Lappiin, mutta samalla harmittelin sitä, että vaikka itselläni oli lomapäiviä varastossa, miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä mukaan.

Ajatuksesta kehkeytyi kuitenkin sen sortin pakkomielle, että vajaat pari viikkoa sitten istuin junaan suuntana Rovaniemi.

Toki Rovaniemi ei monenkaan mielestä ole vielä sitä oikeaa todellista Lappia, enkä siitä lähde kiistelemään, mutta itselleni se on tärkeä paikka siksi, että vanhempi poikamme asuu nykyään siellä. Niinpä mahdollisen ruskan ohella odotin vähintäänkin yhtä paljon (eli enemmän) näkeväni pitkästä aikaa myös poikaa ja tyttöystäväänsä.


Kaunista Kemijokea keskustan liepeillä, Jätkänkynttiläsillalta kuvattuna


Sääennusteet lupailivat aurinkoista tai vähintäänkin puolipilvistä säätä, joka olisi ollut ihanteellinen kuvailuun, mutta ennuste kuitenkin muuttui moneen kertaan ja todellisuudessa koko perilläoloaikani oli varsin lämmintä (+11), harmaata ja tihkusateista. Sinällään ihan mainio ulkoilukeli, ei siinä mitään, mutta harmaus tuntui vievän maisemasta, ja etenkin omilla puutteellisilla taidoillani otetuista kuvista värit. Se vähän harmitti.




Keskiviikkoillan ja lauantaiaamun väliin mahtui vain kaksi kokonaista päivää, joten aikaa mihinkään kauemmaksi retkeilyyn ei ollut käytössä. Suuntasin siis Ounasvaaralle, jonne kävelee keskustasta reilussa puolessa tunnissa. Paitsi jos jää kovin pitkäksi aikaa Jätkänkynttilälle töllistelemään niinkuin minä tein. Tuntuu jotenkin niin uskomattamalta, että joki voi olla yhtä leveä kuin täällä meillä päin moni järvi.  Ja mittaakin Kemijoella Suomen pisimpänä on peräti 550 km.




Olin tutkaillut lähiseutujen retkikarttoja matkakuumeessani jo kotoa käsin ja tiesin, että Ounasvaaralla on muutamien kilometrien mittainen monimuotoinen luontopolku, jonka lähtöpaikan luulin löytäväni helposti, mutta haahuilun puolelle meni ja lopulta jouduin pysäyttämään neuvoa kysyäkseni paikallisen sauvakävelevän rouvashenkilön. Ei kuitenkaan ollut luontopolusta kuullut, mutta suositteli liittymään omalle reitillensä, joka kuulemma on hyvää ja leviää kuntopolkua. "Mie tästä sen 15 km sauvon menemään..". Pahoitteli, ettei hänestä ollut apua ja samalla ihmetteli vähän, kun en halunnut lähteä tasaiselle, vaan mieluummin liukkaalle ja kivikkoiselle polulle.

Lähistöllä näin pari miestä, jotka näyttivät olevan oppilaiden kanssa liikuntatuntia viettämässä. Toinen heistä arveli, että "Saattaapi olla sama, jossa vaimon kanssa kesällä käytiin".  Eli ei varmaa tietoa, mutta hyvin merkitty polun lähtöpaikka kuitenkin löytyi miehen osoittamasta suunnasta.




Luontopolku todellakin oli monimuotoinen ja reitin varrelle sattui monenlaista maastoa, joista ensimmäisenä pitkospuin varustettu kosteahko osuus.

Sittemmin polku muuttui jo vähän haastavammaksi.




Kunnes oli pakko keskittyä pelkästään siihen, mihin aikoi jalkansa seuraavaksi asettaa. Sen verran liukas oli kivipolku sateen jäljiltä.






Koska oli tavallinen arkipäivä ja paikalliset varmaankin enimmäkseen töissä tai koulussa (tai kuntopoluilla sauvomassa) ja ruskaturistit puolestaan jossain pohjoisempana, maastossa oli paikoin jopa vähän aavemaisen hiljaista ja yksinäistäkin. Siispä mielikuvittelin itseni korpivaeltajaksi, joka on tottunut selviämään yksin missä tahansa, mutta lumous haihtui, kun yhtäkkiä paikalle loikki ketterästi oman ikäkaliiperini mieshenkilö pikkukengissään, puolipitkässä popliinitakissaan ja kokoontaittuva sateenvarjo kädessään. Näytti ihan siltä, että on kokousmatkalla eksynyt väärästä ovesta ja päätynyt kalliolle.  Totesi vaan, että on paikoitellen vähän liukasta, mutta häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Että se siitä korpisoturista.





Luulin, että tässä vaiheessa olen jo Ounasvaaran päällä ja olin vähän pettynyt siihen, ettei sieltä nähnyt maisemia oikein mihinkään suuntaan. Kauniita luonnon muovaamia keloja ja omaa silmääni miellyttävää muuta maastoa kylläkin.




Kallio oli kuitenkin vain välietapppi ja matka jatkui seuraavaksi kauniiseen suomaisemaan, joka opastaulun mukaan oli lyhytkortteista rämettä.




Ihan hitsin kauniit värit, jotka ihme kyllä toistuivat kuvissa ihan sellaisenaan.




Matkalla tuli vastaan myös kauniin punaista maaruskaa.








Ja kas, vaaran päällä ollaan, mutta puusto oli sen verran korkeaa, että eipähän tuolta taustalta pilkottavaa maisemaa paljon kuvasta hahmota (välillä menee kyllä niin hermot siihen, ettei taidot riitä siirtämään kuviin sitä, mitä silmä näkee).


Olisinpa älynnyt edes kiivetä seisomaan penkille, jonka joku oli ystävällisesti jollain ihmeen konstilla perille asti kantanut. 

Istuin siinä märällä alustalla sen sijaan hetken ja vaan kuuntelin ja katselin hiljaisuutta (jonka lopulta rikkoi varmaankin Lapin lennoston harjoituslento) ja kiitollisena mietin, kuinka onnekas olen, kun saan olla siinä.




Tarkoitus oli ehtiä vielä saman päivän aikana Sodankylän suuntaan menevään bussiin, jonka kyydistä olisin hypännyt parinkymmenen kilometrin päässä käydäkseni katsastamassa Vikakönkään kuohuja ja ehkä kävelemässä läpi jonkun alueen retkireiteistä. Mutta suunnitelma meni mönkään, koska kulutin aikaa Ounasvaaralla niin kauan, että bussi meni jo.

Siispä laitoin pojalle viestiä ja kysyin, mahtaisiko ehtiä ja viitsiä lähteä ennen illan harjoituksiaan kuskiksi Könkäälle.

Ilahduin, kun pojalle sopi. Sain siinä samalla taas vähän lisää aikaa viettää kanssaan, mikä ei ollut itsestäänselvyys, koska hällä kuitenkin on oma säännöllinen päiväohjelmansa, jota en edes olettanut voivansa takiani muuksi säätää. 


Tämän kuvan kopioin pojan aiemmin syksyllä Vikakönkäältä lähettämästä WhatsApp-viestistä


Wikipedian mukaan köngäs on  jyrkkäputouksinen koski, jota pitkin ei voi laskea veneellä.

En tiedä, onko Vikaköngäs jossain kohtaa jyrkempi kuin kuvassa, mutta tuo veneellä liikkumisen mahdottomuus oli kyllä helppo uskoa. Enkähän oikein uskaltanut lähteä loikkimaan liukkaita kiviä pitkin paremman kuvakulman perässäkään, vaikka mieli teki.





Riippusillan toiselta puolen olisi lähtenyt merkittyjä eri mittaisia luontoreittejä, mutta jalat olivat neljän tunnin Ounasvaaralla taapertamisen jäljiltä sen verran väsähtäneet ja tyhmä jännetulehduskin imoitteli itsestään (ei selvästikään tykkää kosteasta kelistä), joten jäi nyt lisäpolut tällä kertaa kiertämättä.

Könkäällä oli kuitenkin omalla tavallaan tosi kaunista ja veden kohina ainut kuuluvilla ollut ääni.







Olin myös tullut tietämättäni kuvatuksi.




Seuraava päivä oli, jos mahdollista vieläkin harmaampi, joten jätin kameran "kotiin" (hotellille) ja lähdin käymään Napapiirillä ihan muuten vaan. 

Iltapäivällä poikettiin miniän kanssa syömässä ja illalla katsomassa pojan kauden avausottelu, jonne saatiin kaveriksi myös miniän vanhemmat. Tapasin molemmat ensimmäistä kertaa ja vähän jännitti, mutta turhaan. Molempien seurassa oli heti luontaisesti hyvä ja mutkaton olla. Ja ilahduin kun olivat sanoneet minusta samaa.  Harmi vaan kun asutaan toisistamme niin kaukana. Joskin junamatka meiltä Rovaniemelle ja takaisin tuntui taittuvan hetkessä. Vajaat 8 tuntia meni mennen tullen ihan siivillä. Etenkin Seinäjoen ja Tampereen väli, jolle sattui kumpaankin suuntaan todella miellyttävää ja mielenkiintoista juttuseuraa. Jälkikäteen mietin, mikä sai molemmat fiksut miehet (toinen kokolailla ikäiseni ja toinen vanhempi) avaaamaan keskustelun kaltaiseni verkkaripentin kanssa heti hyvinkin henkilökohtaisista (hyvällä tavalla) aiheista. Ja kuinka aidosti kiva oli jutella, vaikka normaalisti olen mieluiten ihan vaan hiljaa itsekseni omissa ajatuksissani.




Ei tätä lyhyttä visiittiä nyt varsinaiseksi ruskareissuksi voi nimittää, etenkään kun vertailukohdan puuttuessa en tiedä, oliko ruskaa enemmän vai vähemmän kuin tavallisesti tai oliko se jo osin mennyttä vai vasta tulossa. Mutta kaunista oli silti ja olen iloinen, että lähdin. Muuten en olisi saanut rauhaa. Joskin oikea eräjorma toki olisi yöpynyt taivasalla tai vähintäänkin jossain eräkämpässä ja keitellyt aamulla nokipannukahvit nuotiolla. Mutta sellaiseen olen yksinäni liian vellihousu, joten nautin ihan todella paljon valitsemani hotellin mukavasta sängystä (paras, jossa olen ikinä matkoillani nukkunut), näppärästä sijainnista ja jopa hämmentävästä hiljaisuudesta. 

Niin kiva kuin tällainen pieni pyrähdys oli tehdä yksinkin, oli silti koko ajan vähän huono omatunto siitä, ettei mies päässyt mukaan. Ensi kerralla sitten. Joskus. Toivottavasti.

(Ei olisi pitänyt itse lukea tätä tekstiä, joka alkoi tuntua ihan lapselliselta "Sitten minä menin sinne ja sitten minä menin tänne"- tekstiltä, jonka aikana ei loppupeleissä tapahtunut yhtään mitään, mutta parempaankaan en nyt näköjään pysty).