Sivut

tiistai 14. tammikuuta 2020

SILMÄ SILMÄSTÄ


Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä mitään, mutta päätin toisin, koska koen, että kirjoittaminen saattaa helpottaa, vaikka onkin toisaalta hankalaa. 

Koitan parhaani mukaan välttää katkeruutta, mutta jotenkin tuntuu, että  a i n a  kun innostun jostain tai koen itseni jotenkin poikkeuksellisen tasapainoiseksi ja onnelliseksi, tulee takapakkia, joka kolauttaa takaisin maan pinnalle.






Tällä kertaa palkinto vuoden alussa oman hyvinvointini eteen tekemistäni viilauksista oli viime lauantaina tapahtunut vasemman silmäni lasiaisen irtauma (linkki terveyskirjaston sivulle).

On yleinen ongelma "tässä iässä" ja tulee eteen kahdelle kolmasosalle ihmisistä, joten mikään maailman uutuus ei ole kyseessä. Eikä ole  sinällään vaarallinen, mutta voi aiheuttaa myös näköä uhkaavia jälkiseuraamuksia, joista en nyt tässä erikseen kirjoittele, etten ala itse ajattelemaan niitä liikaa, mutta jos kiinnostaa, löytyy linkkaamastani tekstistä.

Silmälääkärin tarkastuksessa selvisi, että luojan kiitos, irtauma ei ole omalla kohdallani (ainakaan vielä, kopkop) aiheuttanut verkkokalvon reikää tai repeämää ja toivottavasti ei sitä ikinä milloinkaan teekään. 

Sensijaan irronnut lasiainen on vetänyt mukanaan silmän näköhermojen viereltä kaistaleen epiretinaalimembraanikalvoa (tämä puolestaan on kuulemma enemmän harvinainen tapahtuma), jonka riekaleet leijailevat nyt suoraan näkökenttäni keskellä ja ovat todella häiritseviä etenkin vaaleaa taustaa vasten, ja erityisesti tietokoneen näytöllä, jota siis kaiket päivät töissäni tuijottelen.

Riekaleista en tule pääsemään eroon, mutta lääkäri kertoi, että aivot saattavat joidenkin kuukausien kuluttua tottua niihin niin, etteivät enää niitä noteeraa. 

Leikkaushoitokin on, mutta sisältää niin isot riskit, että sitä ei yleensä tehdä. Enkä sitä todellakaan edes harkitse.

Fiilis vaihtelee ja on välillä ihan paska ja välillä taas pystyn olemaan järkevä, hyväksymään tilanteen  ja olemaan kiitollinen siitä, jos jää tähän, eikä pahene. 

On pikkujuttu kaiken rinnalla, mutta harmittaa ihan todella, että viime perjantaina testaamani kuntopiiri, josta innostuin enemmän kuin mistään aikoihin ja josta ajattelin tulevan uusi kiva perjantairutiinini, on nyt samantien kuopattu toive. Sen sortin fyysinen rasitus on kielletty. 

Jos jollakulla on kokemuksia vastaavasta, mieluusti kuulen, mutta kauhukertomukset toivoisin jätettävän kertomatta, koska tällä hetkellä pelottaa avata aamuisin silmät ja varovasti tarkistaa, onko näkö vielä entisellään.



Kuvailin kännykällä näitä jäätyneitä lätäköitä lauantai-aamuna ennenkuin ongelmat alkoivat. 
Nyt niistä tulee lähinnä oma silmäni mieleen,


Tilanteeseen sopeutuminen tulee ottamaan aikansa, mutta koitan kuitenkin jatkaa mahdollisimman positiivisella mielellä eteenpäin. Olen alkuvuoden ollut tekemisiini kovin tyytyväinen ja vuosi on siksi ollut tähän mennessä niin hyvä, etten halua luovuttaa. Ja hyvää on myös se, että alkuvaiheen tiheä salamointi (sellaisia äkillisiä salaman tapaisia kirkkaita välähdyksiä) näkökentän reunoilla on rauhoittunut, koska se(kin) oli vähän pelottavaa. 

Antaa siis tulla ihan mitä vaan vaihdevuosioireita, jos on tullakseen, mutta näköni haluaisin todellakin säilyttää. 

torstai 9. tammikuuta 2020

VUOSI 2020. MITÄ AION MUUTTAA JA MITEN MUUTTUA VAI AIONKO MITÄÄN MITENKÄÄN?


Pitkähkön pohdinnan tuloksena olen päätynyt seuraavaan:

Vuonna 2020 aion

- panostaa palautumiseen ja kehonhuoltoon

- opetella jonkun uuden taidon, löytää jonkun kokonaan uuden mielenkiinnon kohteen tai vaihtoehtoisesti elvyttää jonkun vanhan, tai ylipäätään keksiä jotain mielekästä vaihtelua tekemisiini

- tinkiä omista standardeistani ja lakata tekemästä tiettyjä asioita pelkästä kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta silloin, kun tekeminen aiheuttaa itselleni ajan, jaksamisen tai tilapäisen mielenkiinnon puutteen vuoksi kohtuutonta stressiä


Auringonlasku 5.1.2019 kolmen aikaan iltapäivällä

Miksi?

Liikun aika paljon, mutta liikkumiseni on jo pitkään ollut sen verran yksipuolista (punttisali ja kävely, joista jälkimmäinen tähän aikaan vuodesta lenkkeilyyn huonosti sopivilla kengillä), että kärsin erityisesti reisilihasten jatkuvista jumeista, joita pahentaa työpäivien aikainen istuminen (tiedän kyllä, että säädettävä sähköpöytä olisi hyvä ja kiva, mutta sellaista ei ole tulossa).

Kotikonstein en enää saa kireyksiä auki, vaikka joka ikinen ilta venyttelen ja rullailenkin aika ajoin. Ja siitä taas seuraa se, etten pysty öisin nukkumaan kunnolla, vaan heräilen tämän tästä siihen, että pitää liikutella jalkoja tai jopa nousta välillä ylös, että helpottaa. Josta taas suorana jatkumona se, että kroppa ei yön aikana palaudu, eikä toivomaani lihaskehitystä tapahdu. Sen enempää kuin mielen rauhoittumistakaan, koska uni on pätkittäistä ja siinä hereillä ollessa ehtii mietiskellä kaikenlaista.

Uusi mielenkiinnon kohde puolestaan on tarpeen siksi, että vaikka tykkäänkin tutusta ja turvallisesta, olen alkanut ajoittain kyllästyä omiin sinällään kivoihin, mutta yksitoikkoisiin tekemisiini, jotka tuntuvat toistuvan pitkälti samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Poislukien valokuvailu, jota voisin helposti harrastaa kokopäivätoimisesti.



Sama aika, sama paikka


Ja mitä niihin omiin itse itselleni asettamiini standardeihin tulee, ne liittyvät somekäytökseeni, josta pystyn repimään monenmoista stressin aihetta, vaikka somen käyttöni on häviävän pientä.

Facebookia en avaa, ellei ole pakko (joskus on), blogipostauksia kertyi viime vuodelta peräti 28 ja kuvia Instagramiin 48 kpl. Eikä blogejakaan ole lukulistallani enää montaa, koska suurin osa vanhoista seurattavistani on lopettanut bloginsa kirjoittamisen jo kauan, kauan sitten.

Siitä huolimatta voin stressaantua esimerkiksi siitä, että jos avatessani Bloggerin näen, että sinne on ilmestynyt suht samaan aikaan monta mielenkiintoisen kuuloista kirjoitusta, mutta samalla tiedän, etten millään ehdi niitä kaikkia lukea ja kommentoida. Tai en vaan yksinkertaisesti sillä hetkellä jaksa. Niinpä ahdistun ja poden huonoa omaatuntoa. Samoin kuin siitä, jos en pysty vastaamaan saamiini kommentteihin kuluvan, seuraavan tai ihan viimeistään sitä seuraavan päivän aikana. Niin tyhmää, mutta niin totta. Ikäänkuin joku istuisi herkeämättä koneellaan odottamassa viestejäni.



Tykätyimmät Instagram-kuvani 2019


Vielä tyhmempää on se, että yritin pitkään epätoivoisesti käydä jokaisen Instagram-kuvastani tykänneen omassa galleriassa etsimässä sieltä kuvan tai kuvia, joista voisin itse vastavuoroisesti, mutta aidosti tykätä (tarkoitan tällä satunnaisia, itselleni ennestään tuntemattomia klikkaajia). Huuuuuh! Oikeasti ihan hävettää edes kirjoittaa tätä, kun samalla tiedostan, että suurinta osaa ei kiinnosta jotkut kuvatykkäykset pätkän vertaa. Onneksi tästä tavasta sentään olen ymmärtänyt luopua, vaikka tiukkaa tekikin ja edelleen välillä mietin, olenko jättänyt jonkun kivan ihmisen kokonaan huomiotta..


Mitä aion tehdä toteuttaakseni aikomukseni?

- opetella kävelemään päivittäiset lenkkini välillä ihan vaan rauhallisesti

- kokeilla paria uutta tai uusvanhaa liikuntalajia, joista toinen mielellään kehonhuoltoa ja palautumista tukeva (jooga?)

-  varata esim. kerran kuussa ajan jäsenkorjaajalle tai hierontaan ja/tai hyödyntää pitkästä aikaa läheisen uimahallin kylmäallasta, lämmintä terapia-allasta, hierovia hartia- ja jalkaporeita/suihkuja ja höyrysaunaa, joilla kaikilla on rentouttava vaikutus

- palauttaa säännöllisen ruokarytmini (tämän olen jo ehtinyt tehdä ja vähän muutakin) ja syödä mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän, koska jos syön epäsäännöllisesti tai liian vähän, energiaa ei riitä nukkumiseen ja paino nousee, vaikka nurinkuriselta kuulostaakin

- ymmärtää, että en pysty olemaan 100% vastavuoroinen, eikä edes tarvi olla

- lopettaa stressaamisen kommenttivastausten viiveestä, koska aina kuitenkin vastaan  ennemmin tai myöhemmin, ellei joku viesti jää vahingossa huomaamatta

- laittaa koneen kannet perjantaina iltapäivällä kiinni ja avata ne seuraavan kerran viikonlopun jälkeen ja olla availematta omaani tai muiden blogeja myös puhelimella (tätä en oikein koskaan muutenkaan tee)

- avata Instagramin vain silloin, kun oikeasti huvittaa, eikä tavan vuoksi (on alkanut häiritä sinnekin levinnyt kaupallisuus, enkä tykkää siitä, että yhtäkkiä pärähtää joku tosi kovaäänisellä musiikilla tai puheella varustettu mainospätkä stooreihin, joita yleensä katselen lehden luettuani aamuisin)


Entistäkin vähemmän tätä..


Kovin kummoisista asioista ei siis ole kyse, mutta oman hyvinvointini kannalta oleellisista kuitenkin.
Ja riittävän helpoista toteuttaa. Etenkin nyt kun olen itselleni kirjannut ylös myös noita konkreettisia toimenpiteitä, joiden ansiosta ennusteeni aikomusten toimeenpanon onnistumiselle on peräti 90-100%.



.. ja entistä enemmän tätä


Aikomusten lisäksi on kuitenkin vielä toinen epämääräisempi osio, joka on kaikessa lyhykäisyydessään tässä:

Vuonna 2020 haluaisin:

- pukeutua rennon tyylikkäästi ja tyylikkään rennosti
- kiinnittää muutenkin ulkonäkööni (erityisesti onnettoman ohuisiin hiuksiini) edes vähän enemmän huomiota

Mitä vaatii?

- ikuisuusprojektini vaatekaapin raivauksen (käytännössä räjäytyksen) loppuunsaattamisen ja sisällön järkeistämisen/uudistamisen mielellään jonkun ammattilaisen avulla
- mahdollisesti jonkun muunkin "kampauksen" kokeilemisen kuin ikuisen surkean ponnarinluirun
- kampaajakäynnin useammin kuin pari kertaa vuodessa


Ei liity "haluaisin"-osastoon nämä vaatteet, mutta olin niin iloinen, kun vihdoin löysin uudet iloiset jumppapökät ja pari niihin sopivaa paitaa iänikuisten ankeiden tilalle. En kylläkään urheiluliikkeestä, vaan Cittarista, jonne menin alunperin ostamaan lehtikaalia. 


Miksei ole toteutunut?

- vaatekaappi ahdistaa niin paljon, että lannistun ja laitan ovet takaisin kiinni aina kun olen päättänyt jatkaa projektia
- en kehtaa näyttää kaappini sisältöä kenellekään, en edes ammattilaiselle, enkä tiedä, onko sellaisia edes saatavilla
- olen enimmäkseen yksin töissä, joten ei ole ketään näkemässä
- turha satsata hiuksiin tai varsinkaan meikkiin, koska kohta olen kuitenkin pipo päässä tihkusateessa  talsimassa tai hiki tukassa salilla huhkimassa ja kaikki vaivannäkö menee hukkaan 

Ennusteeni "haluaisin"- osion onnistumisprosentiksi on niinkin vaatimaton kuin 0-10%.

Aikomusten aikoja siis eletään ja tähän mennessä on mennyt hyvin. Ja sikäli kiva, että niin aikomukset kuin haluamisetkin ovat kaikki ihan omissa käsissä.

Rattoisaa loppuviikkoa ja viikonloppua!