KOLMEN PÄIVÄN PIKAJOULU PAKETTIIN JA KATSE ETEENPÄIN

Jouluun näköjään pätee omalla kohdallani sama kuin moniin muihinkin ennalta tiedossa oleviin tapahtumiin (joita itselläni tosin on aina vaan vähemmän ja vähemmän, koska olen harmittavankin huono sitoutumaan aikatauluihin, vaikka kyseessä olisi kivoja vapaaehtoisia juttuja).

Mitä enemmän etukäteen tuntuu siltä, että nyt ei oikein jaksaisi, ja mitä vähemmän lataa mieleensä minkäänlaisia positiivisia ennakko-odotuksia, sitä varmemmin on aidosti mukavaa. Niin kävi nytkin. 

Jostain joskus luin, että kukkakuva postauksen alussa on epäkiinnostavin mahdollinen, 

mutta uhmaan sitä nyt kuitenkin. 

Aatonaattoa edeltävään päivään mennessä en ollut tehnyt joulun tai edes siihen liittyvän tunnelman luomisen eteen yhtikäs mitään, vaikka oikeasti olisin halunnut. Silloin innostuin kuitenkin vähän siivoilemaan peittääkseni samalla hermoiluani jäätävän tihkusateen liukastamista keleistä, joissa tiesin toisen pojista luistelevan pitkän matkan takaa pyhiksi kotiin.

Siivoilusta tuli heti vähän parempi fiilis ja päätin sittenkin kävellä ostamaan kuusen, joka sekin oli vähän harkinnassa jättää tänä vuonna väliin. Ajattelin, että valkkaan sellaisen pienen, jonka voi laittaa olkkarin pöydälle (testasin mittaa seisomalla itse pöydän päällä), mutta kaikkein pienimmissä oli myös kaikkein vähiten oksia, joten päädyin välimalliin. Liian iso pöydälle ja vähän liian pieni lattialle, mutta kuusi mikä kuusi. Muuten oikein kaunis kuitenkin ja tuoksuikin poikkeuksellisesti ihan kuuselle. Nykyään sekään ei ole enää saletti.

Astetta jouluisempi kimppu ja pellavainen liina ruokapöydälle ja se on siinä.

Nuorempi poika päätti siirtää omaa tuloaan aattoon, koska torstaiaamun vesisade muuttui hetkessä ihan hervottomaksi lumipyryksi ja sitä mukaa korkeiksi kinoksiksi, joiden perässä aurauskalustolla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä.

Tarvoin itse siinä umpihangessa kukkakauppaan. Muutama kilometri tuntui nälkäisenä ja liian lämpimissä vaatteissa lähinnä maailmanympärysmatkalta.

Tässä on satanut vasta jonkun aikaa, mutta silti vaikea uskoa, 

että aamulla taivaalta tuli vettä ja vihreä nurmikko pilkotti näkyvissä.

Olin kiitollinen, ettei oltu tien päällä matkalla vaikkapa Lappiin. Oli taatusti stressavaa matkantekoa kaikilla, jotka olivat. Sen verran hurjalta uutisten kelikatsauksissa näytti.

Huurteisten puiden latvuksissa pilkottaa sydän.

Jokivarren postikorttimaisema.

Jouluaaton Hesarin pääkirjoituksessa kuvattiin osuvasti sitä, millaista joulu pahimmillaan voi olla, jos siihen liittyy jouluraivoa. "Se on sitä, että joulun muotoja yritetään täyttää niin tiukasti, että kaikkien hermot kiristyvät ja ilmapiiri synkkenee. Pahimmillaan edessä voi avautua jouluhelvetti, jossa kaikilla on paha mieli, mutta joulu yritetään suorittaa läpi lasten tai sukulaisten takia"

Meni ihan kylmät väreet tuosta, koska muistissa on omallakin kohdallani muutamia vastaavan kaltaisia kokemuksia. Ei kuitenkaan niin pahoja kuin psykologi ja tietokirjailija Pekka Saurin (jonka kanssani samaa ikäkaliiperia olevat muistavat ehkä parhaiten Yöradiosta) muisto siitä, kuinka joulu luhistui hänen lapsuudenkodissaan yleensä aina ratkaisevalla hetkellä. "Nyt se perkeleen joulurauhan julistuskin ehti mennä" kuvaili Sauri isänsä huutoa, kun perhe ei ollut ehtinyt kello kahdeksitoista television ääreen.

Huhhuh.

Joulun pikakattaus syntyy helpoksi havaitulla ja meidän näköisellä koristelulla, johon kuuluu muutama pihalta haettu havun oksa, kynttilät ja hentoinen valosarja. Tänä vuonna myös muutama tuollainen puukoriste, joita olin ajatellut kuuseen, mutta päätyivätkin pöydälle.

Kinkun(siivut) olin tilannut läheiseltä maatilakaupalta jo aiemmin, mutta muut ruuat hankittiin pojan kanssa yhden pysähdyksen taktiikalla.

Tarkoittaa sitä, että käytiin ruokakaupassa tasan kerran ja päätettiin, että sitä syödään, mitä sillä reissulla ostoskoriin päätyy ja siinä se. Mitään ostoslistaa meillä ei ollut, koska päässäni ei ollut valmiina mitään suunnitelmaa ja listan väkisin keksiminen on itselleni ihan liian työlästä. Ainoastaan kaksi muistettavaa asiaa oli, sinappi ja ketsuppi (joka ei sinällään liity jouluun, mutta oli loppu), joista tärkeämpi eli sinappi muistettiin, mutta ketsuppi jäi kauppaan.

Lautaset ja lasit on eri kuin arkena, mutta olen todennut, että miesvaltaisessa pöydässä on turha kikkailla kangasserveteillä tai muulla ylimääräisellä. 

Ruokaa oli just sopivasti, koska hävikkiä ei jäänyt yhtään, eikä myöskään tullut ähky. 

Mies toi leipomolta muutaman joulutortun ja itse ostin sokerikuorrutetta & omia suosikkejani ranskalaisia pastilleja siltä varalta, että innostun koristelemaan kaupan valmispipareita, mutta en näköjään innostunut tai oikeastaan edes muistanut koko asiaa. 

Aattona oli ihan superkaunis kävelykeli. Siltakaan ei näytä niin rumalta kuin tavallisesti.

Kuusi sai koristeekseen vain kynttilät ja muutaman vihreän pallon.

Mies on jo pitkään puhunut, että haluaisi teettää DVD:n meidän häävideosta, jonka edesmenneen äitinsä puoliso kuvasi jättikokoisella, olkapäällä kannateltavalla kameralla VHS-kasetille vuonna -93. Ei olla uskallettu katsoa videota vielä kertaakaan, koska epäiltiin, että nauha voi pätkäistä samantien poikki, kun samaiselle kasetille oli aiemmin äänitetty anopin suosikkiohjelman Kauniiden ja rohkeiden jaksoja useaan otteeseen toinen toistensa päälle.

Jouluna päätettiin kuitenkin viritellä vanhat videot telkkariin, mutta ei käynytkään ihan tosta noin vaan, koska tekniikka on tässä välissä muutamaan otteeseen ehtinyt muuttua (ihme homma). Löydettiin kuitenkin tarvittava välikappale läheisestä liikkeestä ja saatiin reality-joululeffa toimimaan. Olikin melkoisen tunteita herättävää katseltavaa ja välillä piti pyyhkiä kyyneleitä ja välillä nauraa, kun videolla vilahteli pojillekin tuttuja hahmoja, jotka näyttivät edelleen osin ihan omilta itseltään, mutta 90-luvun alun asusteineen samalla ihan sen ajan elokuvista tutuilta aikansa kuvilta. 

Löydettiin myös muutama muu nostalginen video, jonka olemassaoloa kumpikaan ei muistanut, mutta joissa pojat olivat pieniä ja kotikin kovin erilainen. Ihanat löydöt kerrassaan, vaikka kuvan laatu toki on mitä on ja kuulemma entisestään heikkenee DVD:lle kopioitaessa. (Oli myös hyvä, ettei mies lähtenyt levyä omatoimisesti teettämään, koska työn alle olisi päätynyt väärä kasetti, joka sisälsi mm. formuloita vuodelta -94 :). Olisi siinä ollut tekijällä ihmettelemistä.)

Muuten oltiin kotona nelistään, mutta poikettiin lapsuudenkodissa kuitenkin. Isälle vein lahjaksi yhden noista tekemistäni puulusikkahommeleista, koska tiesin isän siitä tykkäävän. On itse taitava puuseppä ja arvostaa kaikkea käsityötä, joten on helppo lahjottava.

Olkihimmelin tein isälle muutama joulu sitten ja siellä se kiikkuu kesät talvet edelleen. 

Toinen pojista toivoi uutta korkeareunaista paistinpannua, mutta muuten tuli molemmilta sen verran jämpti lahjojenostokielto, että katsoin parhaaksi noudattaa sitä. En ihan, mutta melkein. Antamisen ilo on ehkä itsekästä, mutta molemmat saajat kyllä ihan aidosti ilahtui myös niistä parista lahjasta, jotka aattona kävin ostamassa.

Itse sain pojilta aivan antajiensa näköiset yllättävät lahjat. Toiselta kauniin ja toiselta käytännöllisen. Molemmat rakkaudella valittuja ja kovin mieluisia.

Joulupäivän aurinko ei täällä näytäytynyt, mutta luminen harmaus kuvasti ehkä paremmin sitä tunnetta, joka tuli siitä, että molempien poikien piti jo silloin lähteä ajelemaan takaisin nykyisiin koteihinsa.

Tapaninpäivänä kannoin kuusen kuistille, jossa se nyt aamun ja iltapäivän pimeisiin tunteihin ajastettuna valaisee. 

Hetken vielä nautin näistä heijasteista keittiöstä käsin, mutta itseni tuntien tiedän, että kohta jo kyllästyn ja käärin valosarjat takaisin kaappeihin odottamaan seuraavaa talvea.

Kuvan oksa on roikkunut katossa koko sen 16 vuotta, jonka lasiterassi on ollut olemassa. Alkuaikoina ripustelin siihen keväisin muutamia simppeleitä pääsiäiskoristeita tai toukokuisia valkovuokkoja pieniin maljakoihin, mutta sittemmin se on ollut omaa laiskuuttani ihan oksana vaan ja muuttunut vähän näkymättömäksikin, koska kuuluu niin olennaisesti kalustoon. 

Liina on pysynyt sen verran puhtaana, että saa vielä jatkaa pöydällä, johon jätin myös muutaman kynttilän työaamujen tunnelmaa nostattamaan. 

Kupissa on maidotonta luumurahkaa, jota muistin tehdä vasta tapanina. (Jos jotakuta sattuu simppeli resepti kiinnostamaan, niin suht isoon kulholliseen tarvitaan 1 purkki Alpron mautamatonta "Greek style plain, high in protein" soijarahkaa, purkki soija- tai kauravispiä vaahdoksi vatkattuna ja purkki luumumarmeladia. Kaikki sekaisin ja siinä se).

Nyt tuntuu siltä, että kaikkinensa vain kolme päivää kestänyt joulu on nyt loppuunkäsitelty ja on taas aika keskittyä muuhun. 

En koe mitään uudenvuodenlupauspakkoa, mutta olen kovasti koittanut miettiä, mitä tulevalta vuodelta toivoisin. Tai siis lähinnä mitä mahdollisesti uutta kivaa tai kehittävää keksisin, mutta ei ole tullut vielä ainakaan mitään mieleen. Tuntuu, että omassa elämässä kaikki on tällä hetkellä sopivasti tasapainossa ja mallillaan (paitsi että nyt kun sanon tämän ääneen, tapahtuu todennäköisesti jotain, mikä romuttaa kaiken).

Kauniita loppuvuoden päiviä ja kuulumisiin taas, kun siltä tuntuu.

KADOKSISSA OLEVA JOULUFIILIS, JÄÄLYHTYJÄ JA MUUTEN VAAN VUODEN VIIMEISIÄ

Tuntuu, että joulu on kestänyt jo ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se on vasta edessä päin. 

Tunne tulee ympäröivästä (some- ja mainos)maailmasta, ei meiltä kotoa, jossa ei vielä tähänkään päivään mennessä ole mitään jouluun viittavaakaan, enkä tiedä tuleeko olemaankaan. Toivon, että tulee, koska itseäni vähän harmittaa tällainen semi-välinpitämätön olotila, jossa oikeastaan vaan odotan, että elämä voisi taas jatkua ihan vaan sellaisena sopivan tavallisena. 

En kuitenkaan missään nimessä halua olla jouluihmisten ilonpilaaja, koska hienoahan (ja ehkä jopa vähän kadehdittavaakin) se vaan on, että kaikkinainen hääräily, koristelu, suunnittelu ja valmistelu tuottaa osalle meistä suurta iloa. Ja toisinaan tuottaa itsellenikin, mutta vuodet ei ole siinäkään suhteessa veljeksiä, joten tänä vuonna näin, viime vuonna toisin ja tulevasta ei vielä tiedä. 

Ehkä kaikkein eniten tällä hetkellä tökkii mainonta, jolta ei voi kokonaan välttyä, mutta jos telkkarissa näen S-ryhmän mainoksen alkukuvan, jossa perhe istuu parhaat päällä yltäkylläisen joulupöydän ääressä joulupukkia odotellen, vaihdan äkkiä kanavaa, koska mainoksen loppulause "Miltäs se teidän joulu maistuu?" tuntuu tässä maailmantilanteessa lähinnä irvokkaalta. Ei tarkoituksella tietenkään, mutta itse koen sen niin.

Vaan sitten joulusta pakollisiin luontokuviin, joita kävin järven rannalla ottamassa itsenäisyyspäivän aattona, jolloin nähtiin poikkeuksellisesti auringonvaloa, ja luntakin oli sadellut ensimmäistä kertaa vähän reilummin. Nythän jälkimmäisellä ei enää ole mitään uutuusarvoa, eikä nämä kuvatkaan vedä mitenkään vertoja viime aikojen mykistävän kauniille huurteisille pakkaspäiville. Niitä en ole raskinut edes yrittää kuvata, etten pilaa tunnelmaa, vaan keskittynyt ihailemaan ihan vaan itsekseni.

En osannut millään päättää, minkä heinäkuvista jätän tänne, joten jätin kaikki :).

 

Sormet oli tässä vaiheessa jo paleltuneet niin, että niitä pakotti, mutta sinnittelin odottamassa auringonlaskua. Korkealta aurinko ei tosin tässä kohden vuotta tipahda, mutta sinne se katosi kuitenkin. Olisko ollut vähän ennen kolmea iltapäivällä.

Askarteluvaihe tuli ja meni, enkä enää ole oikein edes kestänyt katsoa uusia vinkkejä. Tässä kuitenkin pari puulusikkapurkkia valmiina ja alempana muodon vuoksi kaverina pari keramiikassa tekemääni nimellistä kuusta, joita on enemmänkin, mutta joille ei vielä ole oikein löytynyt paikkaa.  

Tykkään näistä tosi paljon.

Keramiikassa tuli tänä vuonna tehtyä myös erinäisiä tuikkukippoja, joista yksikään ei näytä pätkääkään siltä, mitä oli mielessä ennenkuin pilasin ne lasituksella. Eivät siis päädy tänne, vaikka usein onkin niin, että kun itse on ainoa, joka tietää etukäteen, millaista yritti tehdä ja kuinka lopputulos poikkeaa siitä, sama esine voi jonkun muun ennakkoluulottomissa silmissä olla "Wau!" (vannon, että ne tuikkukipponi ei ole :)). Ja aikansa kun itsekin niitä pilalle menneitä hilloaa jossain laatikon tai kaapin perällä, unohtuu alkuperäinen aikomus ja esine voikin olla loppupeleissä ihan okei. 

Kaivelin myös aiempien kausien tekeleitäni sillä silmällä,  josko niistä löytyisi jotain jouluista, mutta luovutin nähtyäni nämä muotopuolet puurokulhot (ei ole tällä tarkoitus mollata muotoa, joka johtui siitä, että tuli kippojen kanssa vähän kiire) ja ehkä-leipälautauset tai juustotarjottimet. 

En halunnut löytää yhtään enempää sellaista, mitä ei ole kertaakaan käytetty.

Käytin kuviointiin jouluaiheisia kaulimia.

Jos en muuta ole enää askarrellut, niin uudenlaisia ilmapallolyhtyjä innostuin ystäväni Soilen bongaaman vinkin perusteella jäädyttelemään senkin edestä, ja niistä tulikin ihan todella kauniita. Ihan kuin jotain taidelasia.

Tämä oli ensimmäinen ehjänä säilynyt.

Tämä ehti mennä vähän liian paksuun jäähän ja yrittäessäni tehdä pohjaan reikää vedenpoistoa varten, se halkesi, mutta ehkä siitä oli tarkoituskin tulla lintu, jolta se omaan silmääni näyttää.

Nämä puolestaan kerkisi jäätyä umpijäähän, mutta niistäkin tuli omalla tavallaan kauniita. Ihan kuin jotain uniikkeja lasitaideteoksia. Sääli, että jonain päivänä sulavat pois. Säilöisin ystäväni ehdotuksesta pakastimeen, jos sinne muiden jäiden sekaan mahtuisi, mutta ei mahdu.

Siellä ne terassin pöydällä ilahduttaa niin kauan kuin pakkasta piisaa.

Muuten ei kuulu kummempia. Paitsi että olen parin viikon sisään syönyt liki neljä kiloa puolukoita. Tai ainakin kolme ja puoli, koska ukkeli söi vispipuuron muodossa osan.

Sain marjat kotiintuomisina taannoiselta työmatkaltani Kainuuseen ja ai että miten nautin siitä, että sain kauhoa punaisia puolukoita isolla kädellä aamusmoothieihin. Kaupan pusseista kaataen kun joutuu vähän pihistelemään. 

Myös piirakkaa tuli tehtyä ja sitä äsken mainittua vispipuuorakin pariin otteeseen. Sai lupaamaan itselleni, että ensi vuonna minäkin menen ämpäreiden kanssa metsään ja täytän pakastimen puolukoilla. 

Kuhmon Kalevala-hotellissa oli jo marraskuun lopulla varsin jouluinen tunnelma ja siellä jotenkin nautin siitä tosi paljon. Ehkä siksi, ettei vaatinut itseltäni mitään. Sen kun vaan istuin villasukat jalassa valmiiseen pöytään aamu- tai iltahämärissä ja tähyilin kodikkaiden valojen välistä, josko taustalla häämöttävä järvimaisema ehtisi tulla pitkien työpäivien jommalla kummalla puolella näkyviin, muttei ehtinyt.  Tiedän kuitenkin, että siellä se on ja ehkä seuraavalla kerralla taas nähdään. 

Viime joulukuussa raivasin ja järjestin koko talon kaappi ja laatikko kerrallaan ammattijärjestäjä Laura Holmströmin joulukalenterin inspiroimana, joten nyt ei ole silläkään saralla isommin hommaa, mikä on erittäin tervetullutta, mutta samalla vähän outoa. 

Joka ikinen aamu edelleenkin ilahdun, kun kylppärissä on kaikki niin jämptissä järjestyksessä ja käden ulottuvilla, että pystyn aamuisin vaikka silmät kiinni ottamaan laatikoista sen mitä milloinkin tarvitsen. Itse asiassa hiljattain vähän kuvailinkin siellä, kun pyyhkeilin laatikoihin varisseita puuteripölyjä, mutta en taida nyt tähän hätään mitään purkkisulkeisia täällä esitellä. Ehtii sittenkin kun on pyhät ohi ja arki koittaa. 

Myös muutamia terveydellisiä juttuja on mielen päällä, mutta niitäkin ehtii mietiskellä myöhemmin. 

Ilman, että niillä on mitään tekemistä perinteisten uuden vuoden muutoslupausten kanssa. Sellaisia en ole ajatuksissani edes sivunnut.

Olen myös vähän huono vastaanottamaan mitään päälleliimatuilta tuntuvien mietelauseiden sanomia tai elämänohjeita, mutta tässä taannoin kaksi viimeistä psykoterapeutti Maaret Kallion Instagaramissa julkaiseman "Joulun lupalistan" kohtaa kolahti:

"Lupa olla rauhassa" ja 

"Lupa olla mitä on". 

Näistä tuli jotenkin tosi levollinen olo. Ja luotan siihen, että kunhan molemmat pojat taiteilevat tiensä turvallisesti kotiin, joulumieli alkaa siitä hetkestä, kun avaavat oven ja nähdään pitkästä aikaa. Ulkoisista puitteista viis. 

Parasta mahdollista Joulun aikaa kaikille!  

MITÄ TEEN MARRASKUUSSA

Välillä tulee ihan surku marraskuuta, joka tuntuu olevan yhtä epäsuosittu ja pelättykin kuin kouluhammaslääkäri aikoinaan ("tiedän paikan kamalan..." jne).

Me ihmiset ollaan toki tässäkin suhteessa erilaisia, mutta omalla kohdallani marraskuu saa samanlaisen mahdollisuuden kuin kaikki muutkin kuukaudet, eikä mitään omaan normaaliin elämääni kuuluvaa jää ainakaan äkkiseltään ajateltuna tekemättä siksi, että suurimman osan päivästä on pimeää. Itseasiassa tuntuu käyvän melkeinpä päinvastoin ja välillä iskee runsauden pula, kun mietin mistä puuhasta milloinkin aloittaisin. 

Kaikenlaiseen jonninjoutavaan, mutta just siksi niin mukavaan näpertelyyn on nyt niin hyvät mahdollisuudet, kun tulee vietettyä aikaa enemmän sisällä kuin ulkona. Joskaan en ulkoiluakaan jätä väliin. Heijastinhenkselit roikkuu sitä varten ovensuussa, että ne saa siitä kätevästi vedettyä päälle, kun lähtee lenkille. (Toki meillä on täällä valaistusta toisin kuin ihan syvällä maaseudulla, jossa voi olla todellakin pimeää-pimeää, eikä välttämättä siksi niin inspiroivaa tai turvallistakaan ulkoilua ajatellen).

Viikko sitten satoi hitusen lunta ja lähdin suosikkisuolleni testailemaan manuaalisäädöillä kuvaamista. Ei käynyt kovin kätevästi tumput käteen - tumput pois - tekniikalla, mutta pikkuhiljaa alan hoksata säädöistä vähän enemmän kuin ennen, vaikkei hämärä varsinaisesti helpota hommaa.

Tässä vaiheessa aurinkokin jo vähän pilkahteli.

Nyt kun töitä on ollut tavallista vähemmän, on jäänyt enemmän aikaa myös säännöllisille liikuntaharrastuksille, joista olen elvyttänyt ikivanhan, vuosikausia katkolla olleen vesijumpan. Siihen(kin) on täällä huippuhyvät mahdollisuudet peräti neljä kertaa viikossa (en silti neljää kertaa käy). Lisäksi olen ottanut maanantaisin ja perjantaisin ohjelmaan 55+ -ikäisille räätälöidyt ryhmäliikunnat. On ollut tosi kivaa, eikä ollenkaan niin iisiä kuin miltä ehkä kuulostaa. En edes tiedä miksi itsekin ajattelin alunperin, että on varmaan semmoista kevyttä venyttelyä vaan. Ei ole. Kunto nousee vähän kuin varkain ja liikkuvuuskin lisääntyy. Jälkimmäisen suhteen olen joutunut toteamaan olevani paitsi toispuoleisesti jäykkä, myös  porukan kankeimpia, vaikka itse olen pitänyt itseäni ihan kohtuunotkeana.

Mies sai lauantaiksi tuuraajan ja vietettiin sen kunniaksi viikonloppu Vierumäellä ilman sen kummempaa agendaa. Oli mukavan rauhallista (ja kylmää). 

Alunperin oli tarkoitus mennä Tampereelle, jossa olisin halunnut käydä Käsityömessuilla, mutta ne vähät hotellihuoneet, joita vielä oli jäljellä, oli niin järjettömissä hinnoissa, että yhden yön hinnalla oltiin kaksi Vierumäellä ja syötiinkiin samaan rahaan. 

Paluumatkalle piti lähteä sunnuntaina "hyvän sään aikana". Melkein siinä onnistuttiinkin, mutta aika kuumottavaa oli kitkarenkaillakin, kun alijäähtynyt vesi teki teistä ihan hitsin liukkaita. Olen aina ihan hermona ensimmäisillä liukkailla, vaikken edes itse ajanut. 

Ukkeli puolestaan hermostuu omaan näkyvään hermoiluuni, joten koitin olla ihan hiljaa ja hengittämättä vaan. Senkin mies kyllä huomasi. 

Vierumäelläkin on suo, jossa kävin aamutuimaan kastelemassa kenkäni.

Kuva enteilee lajinvaihtoa. Taustalla golfkenttä ja etualalla ensilumen latua varten kasattu lumi.

Jos ei muuta keksi, aina voi askarrella. Sitäkin on tullut viimeaikoina harrastettua liki urakalla, kun Instagramissa on vilahdellut kivoja vinkkejä. 

Alla kännykkäkuva lauantai-illan huumasta, johon kuuluu työn alla oleva Pilttipurkista ja puulusikoista kuumaliimalla koottava käpymaljakko. Näitä olen tehtaillut useampia ja siinä samalla ostanut paikallisen Prisman kaikki puulusikat. Nyt odottelen, että niitä tulee lisää. Cittarissa ei ole yhtä kauniin värisiä.

Idea on peräisin @tonttukanava :lta.

Hankalin osuus tässä on valita sellainen Piltti, jota pystyn myös syömään :). Ruokaisat mössöt ei oikein nappaa, mutta marjaisat vaihtoehdot menettelee.

Vessa- ja talouspaperirullien hylsyt ei välttämättä kuulosta kovin hohdokkaalta materiaalilta, mutta niistäkin on tullut näprättyä kaikenlaista. Halpaa huvia, vaikkei lopputulokset ikinä päätyisikään roskista pidemmälle.

Näistä tulee ehkä juuttinarun kera nimikortteja lahjapaketteihin. Puuttuu vaan ne lahjat.

Kylppärissä on parhaillaan tekeytymässä paperimassaa, josta koitan muotoilla jonkun kulhontapaisen.

Kaikenlaisia keramiikkajuttujakin on tullut uunista ulos ja toiveissa on, että saisin niistä kasattua oman koosteen. Ihan vaikka vaan itseäni varten, mutta toki kiva, jos tekeleeni jotakuta muutakin kiinnostaa tai peräti inspiroi.

Nyt kuitenkin kirjoittelen tätä ihan vaan välttääkseni hommaa, jolle on kohta jo pakko tehdä jotain.

Kävin nimittäin elokuun lopulla varaamassa kirppispöydän, josta ei ollut viime viikkoon mennessä  kuulunut vielä mitään, mutta pari päivää sitten sain tiedon, että tulevana sunnuntaina olisi viimein pöytä vapaana. Sattuu vähän hankalaan saumaan, koska olen maanantaiaamuna lähdössä neljän päivän työmatkalle (pari päivää junassa ja pari perillä). Joudun siis siedättämään itseäni sillä tiedolla, etten pysty sinä aikana pitämään pöytääni järjestyksessä tai lisäilemään tavaraa. Kovin vaikeaa, koska itselleni siisti ja sopivan väljä, mutta silti riittävän runsas pöytä on kaiken a ja o. En silti siirtänyt pöytävarausta eteenpäin, koska nurkissa pyörii edelleen kaikenlaista tähän sesonkiin sopivaa ylimääräistä lyhtyä sun muuta kausivaloa, joista on nyt mahdollisuus päästä itse eroon ja samalla ilahduttaa jotakuta toista halvan löydön muodossa.

Ainuttakaan hintalappua en vaan vielä ole tehnyt ja niiden suhteen tulee taas viime hetken hoppu niinkuin aina. Mutta kyllä se siitä, kun on pakko.

Marraskuu alkaa olla lopuillaan ja enää alle kuukausi, kun alkaa taas päivä pitenemään. Hitaasti mutta varmasti. 

Ja jos joskus meinaakin hetkellisesti masentaa, muistan marraskuussa syntyneen ystäväni sanat "Jos ei olis marraskuuta, ei olis minuakaan". Ja se olisi sääli se. Koskee kaikkia muitakin saman kuun synttärisankareita.