Sivut

tiistai 19. huhtikuuta 2022

PÄÄSIÄISEN PIENI PIRISTYS

Oli niin talvisia kuvia edellisessä tekstissä, että päätin korjata tilanteen tällä pääsiäisen jälkeisellä pikapostauksella, kun sattui olemaan sopiva tilaisuus ja mieliala. Huomisesta en mene takuuseen, joten parempi tarttua hetkeen, ettei unohdu nämäkin kuvat pelkästään kameran tai puhelimen pohjattomaan muistiin.


Sattui niin onnekkaasti, että perheen epätoivoinen pk-yrittäjä (miehen itse itsestään käyttämä nimitys) sai kuin saikin järjestettyä itselleen lauantaituuraajan ja meillä oli harvinaisen pitkä yhteinen neljän päivän pääsiäisvapaa. 

Siinä ajassa oltaisiin ehditty "vaikka minne", mutta oltiin auttamattomasti myöhässä majoitusvarausten suhteen, eikä ollut asiaa mihinkään niistä paikoista, joihin oltaisiin lähdetty, jos oltaisiin oltu ajoissa.

Vähän meinasi tunnelma latistua, mutta koitin keksiä vaikka väkisin jotain ja varasinkin pari hotelliyötä Helsingistä, josta oli tarkoitus päiväseltään käväistä Tallinnassa. Mutta sitten sain ne omat kurjat uutiseni, eikä lähteminen edes laivalle houkuttanut. Joku vaisto vissiin tuon ennakoi, koska ensimmäistä kertaa ikinä laivamatkaa varatessani maksoin ylimääräisen peruutusmaksun siltä varalta, että ei lähdetäkään. Hyvä niin.

Päädyttiin sitten miehen ehdotuksesta tuttuun ja turvalliseen Turun Ruissalon kylpylähotelliin, jossa ollaan oltu usein aikaisemminkin. 


Pitkäperjantain ilta 2022 hotellihuoneen ikkunan läpi katsottuna


Paikka on aina ollut ihanan (monen muun mielestä liiankin) rauhallinen johtuen pitkälti vakioasukkaista ja heidän kohtalaisen korkeasta ikähaarukastaan, johon verraten voi itse tuntea näin 57-vuotiaana olevansa ihan kirjaimellisesti nuori.

No, nyt oli vähän toisenlaista asiakaskuntaa liikkeellä ja hotelli varmaan viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta mitään häiriöitä ei ollut tälläkään kertaa. Ei ehkä ole mölypönttöjen ykkösmesta tämä.


Lauantaina 16.4.2022 aamuseiskan aikoihin.


Pelkästään merelle huoneen ikkunasta avautuva maisema on niin seesteinen, että yksin se jo riittää rauhoittamaan levottoman mielen.




Mies nousee aamuisin meistä kahdesta aina aiemmin (koska myös nukahtaa aikaisemmin ja nukkuu paremmin) ja oli tavoilleen uskollisena lähtenyt aamukahville ja lehteä lukemaan läheisimmälle huoltsikalle jo ennen aamuseiskaa, kun itse vasta kurkistelin ikkunasta ulos. 

Keli näytti niin kauniilta, että vedin itsekin pipon päähän ja tuulihousut jalkaan tehdäkseni kävelylenkin viereisen leirintäalueen rantakallioille ja -hiekoille.




Liikkeellä oli lisäkseni vain yksi lintubongari, jonka kiikareita ja pitkällä putkella varustettua kameraa vähän kadehdin, mutta onneksi oli edes kännykkä taskussa, että sain pari kuvaa otettua muistoksi itsekin. 

Aamiaisen suhteen tehtiin tyyppivirhe ja mentiin syömään ysin maissa eli samaan aikaan kuin suurinpiirtein kaikki muutkin. Jotenkin ajattelin, että kävijämääriä olisi porrastettu, kun toivomusaikaa kuitenkin heti sisäänkirjautuessa kysyttiin, mutta ilmeisesti ei ja paikalla oli hirveä ryysis, eikä istuminen samassa pienehkössä neljän hengen pöydässä ventovieraiden kanssa aamusta houkuta, mutta koitin ajatella, että ihana kun pitkästä aikaa on porukkaa ja henkilökunnalla töitä.

Mahat täynnä ajeltiin Maskuun, jossa golfkentän harjoitusalue on jo tovin ollut auki toisin kuin meidän kotikentällä, jossa osa väylistä on tulvivan joen vallassa ja osa paksun hangen alla. 




Yleensä kevään ensimmäiset lyönnit lähtee mallikkaasti liikkeelle, kun ei ole mitään ennakko-odotuksia, mutta tällä kertaa kävi toisin. Ei ainuttakaan ilmaan tai oikeaan suuntaan lähtenyttä palloa ja vähän jo alkoi kuumottaa, kun takana oli jonoa odottamassa omaa vuoroaan. Viisainta siis luovuttaa paikka suosiolla seuraavalle ja siirtyä klubin aurinkoiselle terassille nauttimaan keväisestä lämmöstä.

Olen varmaan kyllästymiseen asti kertonut, että pulla on painajaiseni, koska ei millään muotoa sovi mahalleni, mutta muutaman kerran vuodessa otan tietoisen riskin ja hairahdun tuoreeseen korvapuustiin, joka tuoksuu niin hyvälle. Yleensä nimenomaan golfkentällä.





Päivemmällä vuokrattiin hotellilta pyörät, joilla olisi kepoisaan polkenut pidemmällekin, mutta piti palauttaa jo tunnin päästä. 

Ehdittiin kuitenkin silläkin matkalla todeta, että Ruissalossa oli selvästi meneillään joku ihan muu vuodenaika kuin kotona, jossa takapihaa vielä peittää paksut hanget.



Pyörälenkin jälkeen oli vielä kaunista päivää sen verran paljon jäljellä, etten malttanut olla sisällä, vaan lähdin uudelleen vielä kävellen katsastamaan maisemia.




Voi että miten tykkään näistä omalta kotiseudulta puuttuvista merenrentamaisemista käppyräisine mäntyineen.  Ja niin näytti tykkäävän moni muukin, koska oli vaikea väistellä päivän mittaan rannoille kerääntyneiden ihmisten kuvaamista.

Näitä ongella olleita nuoria miehiä tuskin kuvasta tunnistaa, joten en toivottavasti sen julkaisulla syyllisty mihinkään. 









Ei haluttu toista iltaa peräkkäin päätyä buffetpöytään, jonka hyviä puolia tosin on se, että ruokaa ei tarvi odotella, mutta huonompaa puolestaan hinta suhteessa siihen, kuinka paljon (vähän) me jaksetaan syödä. Eikähän sitä tietty olisi pakko aina ajatella, että edes pitäisi syödä "koko rahalla", mutta silloin jos hinta valmiiksi vähän kirvelee, käy mielessä kuitenkin. 

Oikeinkin hyvä valinta oli samaisen ravintolan A la carte. jossa tilattiin niin helpot annokset, että aiemmin paikalle tulleissa naapuripöydällisissiä oli jo havaittavissa hienoista hermostumista, kun niissä jouduttiin odottelemaan pihvejä ja rantakaloja vielä siinä vaiheessa, kun me oltiin jo syöty. Joskaan kukaan tuskin kadehti vaikkapa raakoja kukkakaalejani.



Salaattiini kuuluneiden kasvisten pilkkomiseen meni taatusti vähemmän aikaa kuin kuorman syömiseen. Huhhuh, oli vatsa hetken täynnä, mutta pitkäaikaista ähkyä tästä ei päässyt kertymään.




Paitsi sen verran, että tilaamastani suklaakastikkeella päällystetystä pistaasijäätelöpallosta  (yhtä harvinaista kuin pulla) jaksoin syödä pari lusikallista ja loput pakotin ukkelin urakoimaan. Vähän valitteli, ettei enää edes olut maistu, kun on maha täynnä jäätelöä. Olin hiljaa mielessäni tyytyväinen, vaikken mitään sanonutkaan. Mutta sen tunnustan, että oli ensimmäinen kerta liki kolmen kuukauden sisällä, kun olisi ihan tosissaan tehnyt mieli juoda lasillinen skumppaa. Pysyin kuitenkin päätöksessäni jatkaa vapaaehtoista tipatontani, jota en halua pilata. Ja mieliteko meni äkkiä ohikin, kun tilasin lasin alkoholitonta kuoharia. Se tuntui jotenkin jopa juhlalliselta.




Vessaselfien ei pitänyt päätyä julkisuuteen, koska on taattua Annukka-"laatua", mutta siedätän nyt itseäni kuitenkin laittamalla sen tänne. Oikeasti otin kuvan tyyli-idolilleni Sopusointuja-blogin Maaritille näyttääkseni, että Maaritin blogikirppikseltä taannoin ostamani ihana pusero on käytössä. Kangas on painavaa, laskeutuvaa materiaalia, joka ei rypisty. Ihan parasta. Miesparka vaan joutui tositestiin, kun pyysin isoilla kourillaan tekemään rusetit hihansuihin. (Jos ne tekee ennakkoon, ei kättä mahdu pujottamaan läpi). Tuskan hiki kuulemma tuli, mutta nätit solmut sai aikaiseksi.

Myös tuolla Marimekon Gratha-laukulla on erityinen merkitys. Ostin sen tammikuisilla kirppistienesteillä palkinnoksi siitä massiivisesta raivausprojektista, jonka joulukuussa kotona tein. Muuten en olisi varmaan ikinä edes vilkaissut noin arvokasta laukkua, mutta nyt tuohon pieneen kokoon kulminoituu kaikki ne kierrätykseen lähteneet säkilliset ja laatikolliset, joita ei todellakaan ollut ihan vähän. Niistä vain häviävän pieni osa päätyi kirpparille, mutta tienesti oli juuri tuon heti kotoisaksi tuntemani laukun verran. Muita laukkuja en omistakaan, reppuja kylläkin.

 


Myöhään illalla koitin saada kuvaa laivasta, joka lienee Viking Linen. Tai sitten ei. Ei erotu noin kaukaa, mutta kuitenkin enemmän kuin tuossa pilkkopimeällä ottamassani alemmassa kuvassa :). 




Päätös testata hotellin punttisalia ei pitänyt, mutta sunnuntaiaamuna olin heti kylpylän auetessa aamukahdeksalta vesijumpassa muutaman muun mukana. Kuuluu niihin kivoihin parantuneiden yöunien aikaansaamiin juttuihin, että voi olla virkeänä liikkeellä ihan niin aikaisin kuin huvittaa. 

Kiva pieni parin päivän piristys oli tämä, vaikkei mitään sen kummempaa tehtykään.  Tai ehkä juuri siksi. Ei tullut stressattua tulevia labrakokeiden tai ultraäänen tuloksiakaan, mutta huoli palasi melkeinpä saman tien, kun itse palattiin takaisin kotiin.

Koitin pitää itseni liikkeessä ja sitä mukaa ajatukset pois alitajunnasta, ja siinä onnistuinkin aika hyvin tekemällä pari reilun kymmenen kilsan pyörälenkkiä ja lapioimalla korkeimpia lumikasoja varjosta aurinkoon sulamaan. 
 



Terassilla jo tarkeni iltapäivästä istuskella, vaikka taustalla häämöttää hanget. 

Keltaiset kolmen euron tulppaanit piristää. Samoin kuin jo yli viikko sitten ostamani samanhintaiset neilikat sisällä. Niille en ole edes vettä vaihtanut, mutta näyttävät voivan siitä huolimatta hyvin.




Sain tuon kehnosti kuvassa näkyvän korkean kuparinvärisen Aalto-vaasin työnantajalta lahjaksi tähänastisen 25-vuotisen työrupeamani kunniaksi. Ihan itse sain valita ja se on tosi kaunis. Samoin kuin sen rinnalla oleva Oiva Toikan vuosilintu, joka on ensimmäinen arvokas esine ikinä, johon olen satsannut. Tähän asti olen vaan haaveillut kauniista kotimaisesta taidelasista, mutta nyt oli sen aika, eikä ole kertaakaan kaduttanut. Lintu on keittiön lipaston päällä ja ilahduttaa jokaikinen kerta, kun näen sen. 




Tämä oli nyt vähän tämmöinen "sitten me tehtiin sitä ja sitten me mentiin sinne"-tyylinen juttu, mutta toimi itselleni hyvänä terapiahetkenä, jonka ajan keskityin vain kuviin ja kirjoittamiseen. Eikähän sen kai aina tarvi sen kummempaa ollakaan.

Paitsi että pakko kertoa muistaessani vielä yksi palmusunnuntaihin liittyvä juttu. 

Siitä on jo jotain parikymmentä vuotta aikaa, kun eräs nuoremman pojan tarhakavereista tuli meille virpomaan ja ovella vastassa ollut ukkeli sanoi vitsan saatuaan, että "odota pieni hetki, käyn hakemassa kellarista porkkanoita". Sillä seurauksella, että virpoja kääntyi mukanaan olleen äitinsä puoleen ja alkoi itkemään "kun toi aikoo antaa mulle porkkanoita, eikä mitään kunnon palkkaa".  No, mies siitä vähän säikähti ja kiirehti sanomaan, että kyllä meiltä varmaan jotain muutakin löytyy.

Mutta siis tuo ei ollut se varsinainen juttu, vaan alku sille, että mies on toistanut saman joka vuosi, jos on sattunut ovelle ensin (yleensä huolehdin, ettei ehdi :)). 
Niin tänäkin vuonna, kun kolme pientä meille tuntematonta tyttöä kävi luvan kanssa virpomassa ja mies sitten tapojensa mukaan kokeili vanhaa jekkukikkaa vähän muunneltuna sanoen, että "meillä on ollut sellainen tapa, että saa valita, ottaako perunoita vai porkkanoita", mutta toisin kuin mies arvasi, tyttötrio riemastui silminnähden ja vastasi, että "jeeeee, porkkanat ois tosi hyviä meidän marsuille".  

Mies siitä sitten joutui hipsimään keittiöön kysymään, mahtaisko meiltä löytyä porkkanoita, kun tuli luvattua :).  Ja minä kun kerrankin olin muistanut ostaa suklaamunia varta vasten, mutta onneksi löytyi myös porkkanapussi, jollainen täytyy varmaan tästä lähtien pitää erityisesti pääsiäisen aikoihin varastossa jatkossakin, ellei sitten ukkeli keksi laajentaa repertuaaria.

Mutta nyt lopetan tähän ja jos torstain jälkeen saan edes jossain määrin hyviä uutisia, kerron siitä täällä vaikkapa ihan vaan lisäämällä tähän tekstin loppuun. Mutta jos ei mitään kuulu, niin sitten on käynyt toisin. 

Aurinkoista mieltä kaikille! 


Edit 21.4. aamupäivällä: Ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa, joten siltä osin huoli ohi. Huuuuh.
Labrakokeiden tuloksia en ole katsonut, enkä katso. Lääkäri saa kertoa ne iltapäivällä.  

Edit 21.4. iltapäivällä. Ei enää tunnu yhtä helpottavalta. Lääkärin epäily on maksan autoimmuunisairaus, jossa (jos oikein ymmärsin) elimistö hyökkää itse itseään vastaan ja tuhoaa omia solujaan. Ei voida parantaa, mutta lääkkeillä voidaan  jarruttaa. Vaatii lisätutkimuksia ja ehkä koepalan maksasta. (Onneksi ehdin kirjoittaa postauksen ennen tätä, koska olisi jäänyt kiva muisto muuten kirjaamatta ylös)

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

10 VIIKKOA PUHDASTA ELÄMÄÄ, KUINKA KÄVI ?

Tietäisettepä, kuinka paljon olin odottanut tätä päivää, että pääsen kirjoittamaan jatkoa edelliseen maksa-arvon yllättävästä kohoamisesta kertoneeseen postaukseeni ja raportoimiaan kaikkia niitä muutoksia, joita olen tässä matkan varrella kokenut.

Iso kiusaus oli laittaa otsikoksi "seitkyt päivää selvinpäin", joka pitää täysin paikkansa, mutta jätin kirjoittamatta, koska antaa väärän kuvan kuluneiden kymmenen viikon ulkopuolisesta elämästä. En ole ollut humalassa niiden ulkopuolellakaan, ja muutenkin olen nyt lopettanut kaikenlaisen viinistä vitsailun. 


        Kuukausi sitten otettuja kuvia, mutta ei paljon heitä tämänkään päivän maisemista.


Edellisen postauksen aikoihin olin jo viettänyt tipattoman kuukauden, koska olin järkyttynyt koholla olleesta maksan Gt-arvosta, joka laittoi epäilemään, olenko jo tarttunut kahtena koronavuotena liian usein viinilasiin. En uskonut tt-hoitajaa, joka vakuutti, että ei kuulosta siltä. Halusin välttämättä, että arvo testataan uudelleen, että nähdään, palautuuko se neljässä viikossa normaaliksi niinkuin pitäisi käydä, jos on alkoholista johtuvaa. Ei ollut. Laskun sijaan arvo oli noussut entisestään. "Lievästi" sanoi työterveyshoitaja, mutta itse en halua sen olevan piiruakaan koholla, joten seuraavaksi sovittiin, että jätän ihan kaikki vitamiinit, hivenaineet, luontaistuotteet sun muut mahdolliset "ylimääräiset" pois kuukauden ajaksi ja katsotaan sitten uudelleen. Samalla otetaan muitakin kokeita.






Viimeiset viisi viikkoa olen siis ollut myös ilman ainuttakaan purkista otettavaa lisäravinnetta tai vitamiinia, ja aiemmassa tekstissä mainitsemani Harmonian KSM66-purkin heitin roskiin samantien, koska se epäilytti, vaikka olikin tuonut apua stressiin, jota varten sitä alunperin ostin.

Myös yrttiteet jätin tauolle, samoin kuin valmisruuat. Valehtelamatta voin sanoa, että viiden viikon ajan olen paitsi tuorepuristanut mehuja ja tehnyt entistäkin ahkerammin viher- ym. smoothieita, myös paria poikkeusta lukuunottamatta pysynyt päätöksessäni tehdä itse ihan kaikki ruuat tuoreista aineksista. Poikkeuksen tekevät ne harvat kerrat, kun olen käynyt lounasruokalassa syömässä tai kun olin viime viikolla työmatkalla. Molemmissa kuitenkin ruoka on niinikään itse tehtyä, eikä sisällä mitään lisä- tai säilöntäaineita, joten elimistöni on ollut täysin "puhdas" ihan kaikesta keinotekoisesta ja sen on olotilassa todellakin huomannut. Osa muutoksista on ollut sellaisia, joita en melkein edes itse usko, mutta päivästä toiseen totean, että kyllä se vaan näin on.



Mikä parasta, olen nukkunut paremmin kuin vuosikausiin, ellen peräti vuosikymmeniin. Saatan herätä ensimmäisen kerran vasta viiden aikaan aamulla, kun miehen kello soi, ja silloinkin nukahdan yleensä ihan helposti uudelleen. Yleensä kun yöni ovat hyvinkin katkonaisia ja heräily noudattelee kellontarkasti puolentoista tunnin unisyklejä, joiden jälkeen jään murehtimaan tai mietiskelemään kaikenlaista ja pyörin hereillä pitkään ennenkuin nukahdan uudelleen herätäkseni seuraavaan katkokseen. 



Paremmista öistä on seurannut parempia päiviä ja olen ollut virkeä, iloinen, nauravainen, energinen, aktiivinen ja vahva.   

Olen taas tehnyt asioita, joista nautin. Niinkuin nyt vaikkapa kuvaillut näitä postauksen lumisia puun oksia tai pieniä jäänpalasia. Lisäksi olen innostunut kokeilemaan akryyliväreillä ja vesiliukoisilla puuväreillä maalailua. Välillä jopa saaden aikaan jotain omasta mielestäni kivan näköistä. 




Suunnitteilla on myös pieniä pintaremontteja ja muita uudistuksia kotona. Niihinkään ei ole riittänyt oikein mielenkiintoa, saati jaksamista pitkiin aikoihin.

Ja mikä vielä ihmeellisempää tai ainakin yhtä ihmeellistä parantuneiden yöunien rinnalla on se, että kaikenlaiset nivel- ja lihassäryt ovat kadonneet. Aamuisin pomppaan sängystä ketterästi kuin pantteri (vai pitäisikö tässä iässä käyttää vertausta "puuma", hehheh). 

Samoin käy autosta nousu pitkienkin matkojen jälkeen. Se tuntuu ihan ihmeelliseltä, mutta tuli todistettua,  kun "kävin" työmatkalla Kainuussa ja istuin sekä mennessä että tullessa 11 tuntia junassa ja autossa per suunta, mutta pomppasin perillä pystyyn ihan kuin ei mitään. 

Myöskään lihaksia ei särje, vaikka olen varsin koittanut punttisalilla rehkiä niin, että pitäisi kyllä tuntua seuraavana päivänä, mutta ei. Ei edes yleensä levottomia jalkoja tarvitse siirrellä lihaskipujen takia öisin. Ihan kuin lihaksia ei olisi olemassakaan, mikä tietysti olisi aika huolestuttava vaihtoehto.



Ja että muistaisin kaiken, kirjaan tähän ylös senkin, että normaalisti korkea leposykkeeni (on ollut sitä ihan nuoresta asti) on laskenut parhaimmillaan 15 lyönnillä minuutissa. enkä enää illalla sohvan nurkkaan istuessani ole tuntenut kuinka sydän tykyttää häiritsevästi. Oletettavasti johtuen siitä, että olen nukkunut niin paljon paremmin, että stressinsietokykynikin on parantunut merkittävästi, enkä enää ahdistu joka käänteessä. Ihmeelliseltä tuntuu mestarimurehtijasta tämäkin.

Rasituksessa sydän tosin on tehnyt pari-kolme kertaa sellaisia ennenkokemattomia äkkiliikkeitä, jotka on vähän (paljon) pelästyttäneet, mutta onneksi menneet ohi istumalla alas ja juomalla vettä (vesi on ykköskonstini vähän kaikkeen ja huolestun vasta sitten, jos vedenjuonti ei auta). 

Mutta siis kaikenkaikkiaan olo on ollut loistava ja jopa ihmeellinen. 



Kylmä suihku tuli kuitenkin niskaan, kun sain eilen uusien labrakokeiden tulokset ja jo ennestään koholla olllut Gt-arvo oli viidessä viikossa ottanut ison loikan ylöspäin ja on nyt liki 4 x viitearvon ylärajan suuruinen. Samoin S-Alat, joka oli edelliskerralla nätisti viiterajojen sisällä, on nyt kolminkertainen viitearvon ylärajaan nähden. Ja S-Afos, jota ei ole ennen testattu, on sekin viitearvojen ulkopuolella.



Mietteliääksi vetää. Ja jos ihan suoraan sanon, niin pelottaa ihan perhanasti, mitä sisälläni tapahtuu ja miksi. Etenkin kun en tunnu sopivan mihinkään yleisesti aiheen tiimoilta mainittuun riskiryhmään. 

Olen normaalipainoinen, vyötärönympärykseni alittaa naisten ylärajasuositukseksi mainitun 80 cm, en käytä hormonivalmisteita (vaikka edelleen ajoittain pohdinkin, pitäisikö), en syö lääkkeitä, enkä juurikaan sokeria, raskaita rasvaisia ruokia, en energiajuomia tai kevytlimuja, höttöhiilareita, suklaata tai ylipäätään yhtään mitään, mitä listoilla aina mainitaan liittyen mm. kohonneeseen maksan rasvoittumisriskiin. Joten kuuluisiko tämä epämieluisa yllätys nyt niihin "iän mukanaan tuomiin" juttuihin, joille en ole tähän mennessä juurikaan antanut ajatuksissa sijaa, vaan luottanut siihen, että itse voi vaikuttaa niin moneen asiaan. Niinkuin voikin, mutta ei näköjään sittenkään kaikkeen. 



Liikuntaa harrastan päivittäin, syön säännöllisesti ja monipuolisesti. Myös kaikenkirjavia kasviksia, joita ihan mielenkiinnosta yhden ihan tavallisen viikon ajan kirjailin ylös. 

Laiskuuttani laitan tähän luettelon suoraan taannoisesta Instastooristani.  







Niinä hetkinä kun pystyn suhtautumaan asiaan vähänkään järkevästi, ajattelen, että oli onni, että päädyin sinne tt-tarkastukseen ja asia tuli ilmi ihan sattumalta, koska omassa olossani ei ole kertakaikkiaan mitään sellaista, mistä olisin voinut päätellä minkään olevan vialla.

Onneksi sain tälle päivää varattua videovastaanoton tutulle ja turvalliselle lääkärille, joka arvojen selkeän nousujohteisuuden vuoksi kirjoitti lähetteet jatkotutkimuksiin sisältäen lisäverikokeita ja ultran, joiden jälkeen ollaan ehkä viisaampia. Molempiin sain ajat ensi viikolle ja yritän siihen asti olla ainakin ihan koko ajan miettimättä asiaa. Sekin onnistuu nyt helpommin johtuen tästä poikkeuksellisen hyvästä olotilasta. 

Toivottehan kuitenkin parasta.

Meillä oli tarkoitus lähteä pyhinä pienelle päiväreissulle Tallinnaan, mutta peruin sen. Ei ole nyt sen sortin fiilistä. 

Teille muille toivotan hyvää ja toivottavasti myös keväisen kaunista pääsiäistä <3

 

tiistai 8. maaliskuuta 2022

HUOLESTA TOISEEN - KAIKKI KONSTIT KÄYTTÖÖN

Moni asia, joka vielä vähän aikaa sitten tuntui tärkeältä ja toi iloa, on yhtäkkiä menettänyt merkityksensä. 

Ei tunnu oikealta jatkaa kirjoittelua tavarankarsinnasta, vaikka urakoinkin taannoin kuvat vaatekaapista valmiiksi ja aikomus oli ainakin kylppäristä kirjoitella myös, mutta niiden aika ei ole nyt, enkä tiedä onko myöhemminkään.  

Jotenkin on kuitenkin tarve purkaa ajatuksiaan sanoiksi ja oikeastaan jo ennen kuin meneillään olevat hirveydet alkoi, olin pohtinut mielessäni aihetta "Onko pakko paras (tai peräti ainoa) muutosmotivaattori?". Ei liittynyt sotaan, josta silloin ei ollut tietoa, vaan ihan vaan oman terveyden eteen tehtäviin asioihin. 

Silloin olisin vielä vastannut, että en onneksi ole vielä pakon eteen joutunut, mutta nyt tuntuu sekin asia omalla kohdallani jossain määrin muuttuneen.



Tulppaanikuvan ei ole tarkoitus olla synkkä, vaikka siltä näyttääkin. Otin sen joskus huolettomassa helmikuussa, kun ikkunasta tulvi valoa ränsistyneen kimpun läpi ja toi esiin sellaisia yksityiskohtia terälehtien pinnassa, että katsoin kukkaa sen jälkeen ihan eri silmin.

Mutta palatakseni alunperin aikomaani aiheeseen, pitänee ensin päästä alkuun.





Olen aina ollut sellainen, että jos joku asia omassa elämässäni alkaa toistuvasti ja pitkäkestoisesti häiritä mieltäni siinä määrin, että tiedostan asian vaativan jonkunlaista muutosta omissa tekemisissäni tai tekemättä jättämisissäni, tarvitaan hetki, jolloin mittani tulee kertakaikkiaan täyteen. Silloin syntyy päätös ja alkaa muutos.

Taannoinen raivausprojekti on hyvä (tai paremminkin huono) esimerkki siitä, kuinka voin vaikka useamman vuodenkin ahdistua jostain siivoamattomasta kaapista, mutten silti tee sille mitään ennenkuin ärsyyntyminen omaan saamattomuuteen kasvaa niin suureksi, että tartun toimeen. Sen jälkeen kaikki on yleensä helppoa. Tai jos ei aina helppoakaan, en luovuta ennenkuin olen täysin tyytyväinen, joka tässä raivaushommassa tarkoitti talon jokaikisen kaapin ja laatikon perusteellista perkaamista.

Vähän sama koskee helmikuun alussa tekemääni päätöstä siitä, että nyt saa viininlipittely riittää. Ei siksi, että joisin sitä jonkun ulkoisen mittarin perusteella liikaa, vaan siksi, että aloin itse inhota tapaani ottaa etenkin pitkän vastoiskäymisjakson johdosta stressaantuneena viinilasin illalla sohvan nurkkaan istuessani käteen, vaikkei yhtään tehnyt edes mieli. Tuntui vaan, että lasillinen rentouttaa, vaikka totuus onkin, että se yksikin annos heikentää unenlaatua entisestään.

Viini sai siis jäädä sillä samaisella päätöksellä, mutta viimeinen sinetti asialle tuli, kun pari päivää päätöksestäni kävin kahden koronavuoden jälkeen työterveystarkastuksessa ja maksa-arvoni (GT, jota käytetään mm. alkoholin suurkulutuksen mittarina) oli koholla. Säikähdin ihan tosissani ja sanoin tt-hoitajalle, että nyt taitaa korona-ajan viinit kostautua, koska stressinaiheista ei ole ollut pulaa, mutta hoitaja oli sitä mieltä, että ei kyllä pitäisi näillä määrillä nousta. Oikeasti kerroin hänelle totuuden ehkä jopa yläkanttiin, koska olen tässä suhteessa jossain määrin inhorealisti ja suurentelen asiaa tarkoituksella itse itselleni. 

Halusin kuitenkin, että arvo otetaan täysin viinittömän kuukauden päästä uudestaan, koska siinä ajassa sen pitäisi palautua normaalitasolle sikälimikäli kyseessä on alkoholista aiheutuva nousu.

Vaan kuinka kävi? Täysin tipattoman kuukauden jälkeen arvo oli kohonnut entisestään. Ei kuulemma mitenkään "merkittävästi", mutta itselleni liikaa kuitenkin.

Syyllinen ei siis ole alkoholi, mikä on tietysti hyvä asia, mutta toisaalta olisi ollut "helpoin" vaihtoehto. Nyt sitten vaan mietin (stressaan) mistä on kyse ja nouseeko vieläkin, mutta pieni on tämä murhe kaiken muun rinnalla. 




En syö lääkkeitä, enkä käytä hormonivalmisteita, joten nyt kokeillan tämä kuukausi niin, että jätän pois kaikki vitamiinit (käytössäni on tällä hetkellä vain D- ja B), hivenaineet (sinkki ja magnesium), omegat ja ainoana uutena aineena alunperin hieman epäilemäni, mutta selkeää apua tuoneen KSM66:n  ja jopa yrttiteet, jonka jälkeen jälleen katsotaan, onko mitään vaikutusta vai vaaditaanko lisätutkimuksia. 

Labrakokeet ottanut hoitaja sanoi, että syyllinen voi olla myös vaikkapa sappi ja kyseli mahdollisista oireista (mm. polttelusta rintalastassa), joita kieltämättä yhden jakson ajan oli, mutta ei enää pitkään aikaan. Tai voi olla että on ajantaju jo mennyt tässäkin asiassa.

Googlailemalla onnistuin luonnollisesti löytämään vaikka mitä vakavia sairauksia, joista kohonnut GT-arvo voi kertoa, mutta nyt on vaan pakko jättää selailu syrjään siinä missä jatkuva uutisvirran seurantakin. Alkaa olla herkästi ahdistuvalle liikaa, enkä halua alkaa keskittymään liikaa itseeni tai ruveta luulosairaaksi. Tuntuu jo muutenkin tekstin edetessä ylipäätään ihan tyhmältä kirjoittaa koko asiasta.




Muttamutta. 

Olen myös sitä mieltä, että silloin kun kaikkein vähiten jaksaa, silloin yleensä myös kaikkein eniten kannattaa pitää itsestään hyvää huolta. Ristiriita vaan on siinä, että jaksaakseen huolehtia vaikkapa hyvästä ravinnosta, pitää ensin olla riittävästi voimia siihen. Ja niitä voimia ei tule, jos ei syö hyvin ja säännöllisesti.

Omalla kohdallani tässä tuli tavallaan avuksi se aiemmin pohtimani pakko. Paitsi veriarvon takia, myös siksi, että en vaan yksinkertaisesti selviä kaikesta tämänhetkisestä stressistä ja ahdistuksesta, jos vielä syönkin huonosti. Ja sitä mukaa myös nukun huonosti tai en ollenkaan. Painajaisilta ei meistä varmaan kukaan ole viimeaikoina voinut välttyä ja jos on, niin onnittelut siitä. Vahvoja ihmisiä tarvitaan. 


Pitääkseni ajatukset koossa, päätin kokeilla tehdä tästä kuukaudesta sellaisen, jonka aikana teen kaiken syötävän itse. Paitsi leivän, koska syön vain jälkiuunileipää, eikä ole hajuakaan miten ja millaisessa uunissa jälkiuunileipää tehdään. 

Nähtäväksi jää, miten täysin lisäaineeton kuukausi vaikuttaa olotilaan. Toivottavasti energisoivasti, koska sitä tässä nyt tarvitaan.




Aloitin projektin kaivamalla mehupuristimen esiin ja olen nyt tehnyt pitkästä aikaa ihania raikkaita mehuja porkkanoista, vihreistä omenista, kurkusta, sitruunasta, limestä, varsiselleristä, tyrnistä ja mistä kaikesta, en muista. Valikoima on loputon, koska muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani Wilfan Slow juicer puristaa mehua vaikka pahvista. 

Päätin myös rehvakkaasti tehdä proteiinipatukoita itse.

Homma vaan tyssäsi kohtsillään siihen, että kun käynnistin blenderin, se sanoi "Wow" ja pysähtyi. En tiedä oliko syynä se, että käytin kuivattujen taateleiden sijasta tuoreita, joita en kuvitellut meilläpäin olevan edes myynnissä, mutta sellaisia Lidlistä ostamassani laatikossa kuitenkin oli.

Myös sauvasekotin tukehtui, joten muussasin ainekset lopulta lihasvoimalla ja lusikalla lasivuoan pohjalle painellen. 



10 min uunissa, jäähdytys ja valmista tuli. Päälle ennen uuniin laittoa jälkikäteen ripotellut mantelilastut ja kurpitsansiemenet jäivät irtonaisiksi ja varisivat pitkin pöytää, mutta hyvää tuli. 



Kääräisin vielä voipaperiin ja narua päälle, koska teippi ei pitänyt. Eihän tuo kovin kätevä jumppakassissa ole, mutta omaan silmääni kaunis ja sisältö todellakin täyttävä.



Vähän jo kellastumaan kerinnyt lehtikaali kelpaa hyvin pannulla paistettavaksi. On helppo ja kelpo lisäke vaikka ihan sellaisenaan pastan tai minkä vaan päälle. 




Pitäisi jättää nämä ruokakuvailut tosiaan muille, kun aina näyttää joltain kelmeältä kasalta, on lautasella mitä vaan, mutta siinä kuitenkin simppeli etäpäivän lounas, jossa on gluteenitonta pastaa (sitä en myöskään tee itse), broilerinfileesuikaleita ja sitä lehtikaalia. Vaikka kuvassa muulta näyttää, lautanen on pienehkö, koska täytyy taas palauttaa säännöllinen rytmi ja järkevä annoskoko arkeen. On päässeet nekin unohtumaan.

Tänään oli neljäs aamu tätä "vitamiinivapaata" aikaa ja pää särki niin, että tuntui räjähtävän. On  varmaan merkki siitä, että mehut sun muut on alkaneet saada jonkunmoista puhdistumisprosessia käyntiin ja pää reagoi siihen. Tai sitten ei.



Muita iloa tuovia, tai ainakin jollain lailla järjissään pitäviä asioita on uuden kasvun seuraaminen. 

Nämä avokadon siemenet laitoin veteen 19.2. ja tasan kahden viikon päästä siitä pari ensimmäistä kiveä oli alkanut halkeilla ja nyt odottelen mielenkiinnolla, milloin luvattuja yksittäisiä juuria alkaa ilmestyä näkyviin. Kärsivällisyyttä vaatii, mutta ei muuta. Lautanen on lämpimällä kylppärin lattialla ikkunan edessä, eikä ole siinä kenenkään tiellä, eikä myöskään vaarassa saada saippuaa tai muuta päällensä. 



Vintin viileähkössä työhuoneessani vihertää ja kasvit näyttävät mullanvaihdon tai -lisäyksen jäljiltä työntävän uutta alkua, joka antaa toivoa. Sitä samaa soisin kaikkein eniten sitä ihan oikeasti tässä hetkessä tarvitseville.

Voi kunpa kaikki kääntyisi hyväksi. Rauhan keinoin. 

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

10 MINUUTTIA, 10 KUVAA

En muista milloin olisin viimeksi kuvannut ihan oikealla kameralla mitään, mutta torstaina tuli töitten päälle kiire ajella järven rantaan auringonlaskua metsästämään.

Matkalla meinasin pakahtua, kun näin pellon yllä leijuvan sumun ja sen keskeltä pilkottavan ladon. Ihan uskomattoman kaunis näky, mutten uskaltanut liukkaalla pysähtyä, kun takaa tulevilla tuntui olevan kiire kotiin. 

Myöhästyin varmasti siitä kaikkein kauneimmasta hetkestä, mutta ehdin ottaa tasan nämä kymmenen kuvaa ennenkuin kamerasta hyytyi akku ja omista sormista katosi tunto. Olen ne varmaan pikkutyttönä palelluttanut niin moneen kertaan niin pahasti, etten pysty enää montaa minuuttia pitelemään kylmää metallia kädessä, vaikka oli sormikkaatkin. Pakkasta oli kuitenkin liki parikymmentä astetta, mutta kauneus vei voiton. Ja se, että kuvat on otettu iltapäivällä vähän viiden jälkeen ja oli vielä näin valoisaa.








Otin kuvat enempivähempi sokkona ilman silmälaseja ja kotona ilahduin, kun osa mielestäni onnistui siitä huolimatta hyvin. Esittelin niitä innoissani miehelle, joka vastasi ykskantaan, että  "Tää sama oksa on nähty jo aika moneen kertaan" Totta :).  




                        Kuvat otettu 3.2.2022. 


Tarkoitus oli alunperin kirjoittaa siitä, millaisessa sumussa elin kuvien ottopäivää edeltävän vuorokauden, mutta nyt on pakko välttää liian intensiivistä koneella istuskelua. Se ehti jälleen kerran kostautua, mutta siitä tuonnempana. Tällä kertaa näin.

Voikaatten hyvin.