KUIS KULKEE "KUNTOON VAIKKA VÄKISIN"-PROJEKTI

Kirjoittelin vuoden alussa, kuinka olen ihan totaalisen ärsyyntynyt siihen, että vaikka kuinka pyrin pitämään itseni kunnossa säännöllisellä salitreenillä ja muulla päivittäisellä liikunnalla, mitään merkittävää kehitystä ei tunnu tapahtuvan. Niinpä uhosin hankkiutuvani (parempaan lihas)kuntoon "vaikka väkisin".

Kyseessä ei ollut mikään uuden vuoden lupaus, eikä nollasta liikkeelle lähtevä projekti, vaan hienosäätö totuttuun nähden. Paitsi että osuvampi kuvaus olisi varmaankin ruuvin kiristys. Sen verran tosissani olin ja olen edelleen, vaikka tuntuu, että ajoittain ruuvi on kiristänyt lähinnä pääkopassa.

Vanha kuva salin seinällä olevasta motivaatiotaulusta. 

Maanantai 25.2.2019

Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin pitänyt tuntemuksistani jonkunmoista päiväkirjaa, jotta olisin jälkikäteen voinut merkintöjeni perusteella itselleni todistaa, että parempiakin päiviä on tähänastisen parin kuukauden matkan varrelle mahtunut. Nyt kaikki on pelkän muistin varassa, ja se taas tuntuu huonoina päivinä kallistuvan sille kannalle, että mitään muuta ei ole koskaan ollutkaan.  

Alkuun päätin, että ensimmäisen kuukauden ajan keskityn vain ja ainoastaan kasvattamaan viikottaiset kuntosalikerrat yhdestä tai kahdesta kolmeen, ja pyrin lisäämään harjoittelupainoja nousujohteisesti sen minkä vaan pystyn, mutta muuten pidän kaiken ennallaan. Ajatuksena se, että vaikka tiedostankin ravinnon merkityksen treenin yhteydessä, en halunnut alkaa liikaa säätämään kerralla, koska tarkoituksena oli pitää homma hauskan puolella, eikä tehdä jokapäiväisestä elämästä turhan hankalaa. 

Kolme viikkokertaa ma-ke-pe-rytmillä solahti arkeen helposti, eikä yhtään kertaa jäänyt väliin. Päinvastoin, piti vähän toppuutella, etten olisi sännännyt salille myös sunnuntaisin, vaikka oli hyvää aikaa. 

Välillä tuntui, että jaksan mitä vaan, ja pystyin ihan kivasti lisäämään painoja, mutta välillä taas tuntui, etten jaksa edes entisiä. Aikalailla yks-yhteen meni sen kanssa, miten olin syönyt tai nukkunut.

Mieli oli tammikuussa kuitenkin positiviinen, yöunet tuntuivat parantuneen (ihan parasta!!), kun lihaksia oli rääkännyt oikein kunnolla, hyvällä mielikuvituksella kroppa tuntui vähän tiivistyneen, ja ihokin pehmentyneen ja muuttuneen entistä kuulaammaksi. Ehkä kaikkein kummallisin postiiivinen muutos oli se, että kuivasilmäisyyteni, ja sitä mukaa jatkuvien silmätippojen tarve, väheni. Outoa, mutta totta. Selityksenä tälle en oikein muuta keksi kuin sen, että kuivasilmäisyyden yhtenä syynä voi kuulemma olla se, että kyynelrauhaset (muistaakseni nämä) ovat tukossa, ja silmänympäryksiä pitäisi niiden vuoksi hieroa ihan huolella. No, en ole hieronut, mutta sen verran paljon on tullut salilla punnertaessa irvisteltyä, että varmaan siinä sitten ne tukkiutuneet rauhasetkin ovat alkaneet aueta ja hyvä niin. Ei nyt ihan kokonaan ongelma poistunut, mutta kaikki entiseen nähden on plussaa.

Paino ei tammikuussa muuttunut suuntaan, eikä toiseen, vaan pysyi täsmälleen samana.

Entäpäs sitten? 

Helmikuun alussa aloin kiinnittää enemmän huomiota myös ruokailuihin, ja tutkin, miten pitäisi syödä, jotta lihasmassalla olisi mahdollisuuksia kasvaa tai edes säilyä. Ja siinä kohtaa oli pakko todeta, että niillä proteiinimäärillä, joita normaalista kalaa ja broileriakin sisältävästä, mutta silti kasvispainotteisesta, vähähiilihydraattisesta ruuastani saan, voin unohtaa molemmat äsken mainitut. Tarvittava proteiinimäärä kun omalla kohdallani on noin 100 gr/ päivä, eli jos syön 5 kertaa päivässä, joka aterialla/välipalalla pitäisi proteiinia saada noin 20 gr. Hyvät rasvat, paljon kasviksia ja hiilihydraattia täysjyvästä sopivassa suhteessa lisäksi. En nyt näitä tähän ala luettelemaan, mutta siis omalla, omasta mielestäni perusjärkevällä ruokavaliollani, jolla olo kyllä on varsin yleishyvä, voin lihasmassan osalta jatkaa hyttyssarjassa lopun ikääni. Ja siis tähän väliin korostan, että tarkoitus ei ole pyrkiä miksikään oman elämäni Bull Mentulaksi, vaan ainoastaan yrittää parantaa kehonkoostumusta parempaan suuntaan vuoden vaihteessa tehdyn mittauksen perusteella. (4,7 kg liikaa rasvaa ja vastaavasti 2 kg liian vähän lihaksia, joista erityisesti jälkimmäisen eteen koitan nyt tehdä töitä).

Niinpä säädin myös syömisiäni, ja huvitin ukkelia annoksillani, joita oli ihan oikeasti täysi työ saada urakoitua loppuun asti. Minä kun olen kuvitellut syöväni ihan heittämällä suositellut puoli kiloa kasviksia päivässä, mutta ei taida pitää paikkaansa. Totesin sen, kun muutaman päivän ajan laitoin ihan mielenkiinnosta marjat ja kasvikset puntariin ja huolehdin, että sekä ilta- että aamupalalla tulee muun ohella syötyä 100 gr marjoja kummallakin, ja vastaavasti päivän parilla pääaterialla 200 gr muita kasviksia. Välissä sitten esim. hedelmiä, joita yleensä en syö juuri lainkaan, koska ovat omaan makuuni niin makeita. 

Yllättävän iso kuorma on tuo 200 gr kasviksia (ylläolevassa kuvassa) per ateria. Samat kalorit saisi hyvinkin kompaktisti syömällä 10 gr suklaata... Paitsi että oikeasti pitäisi syödä 300 gr kasviksia tuota palaa vastaan. Ja 3 kilon kasvisannoksen kalorit saa puolestaan kasaan syömällä esim. yhden Runebergin tortun. Nämä ihan vaan mielenkiinnosta tekeminäni huomioina, ei muuta. Vaihtoehtojen hyötynäkökulmia tuskin tarvii erikseen mainita.

Tiistai 26.2.2019

Oli pakko jättää teksti eilen kesken, koska olin niin ärsyyntynyt ja olo oli tukala (jälkimmäistä on edelleen, mutta yön yli nukkuminen kuitenkin kannatti).

Syömisten säätö pääruokien osalta ei ollut sinällään kasviskuormien kasvattamista lukuunottamatta ongelma, koska syön joka tapauksessa mm. broileria ja kalaa, joista kummastakin saa suht pienellä annoksella tarvittavat proteiinit. Mutta sen sijaan aamu-, ilta- ja välipalojen suhteen olin vähän pulassa, koska esimerkiksi suosimaani luonnonjugurttia pitäisi syödä hirmu määrät, että saisi protskut kasaan. Olkoonkin, että syön aamulla ja illalla myös pari palaa jälkiuunileipää, joiden päällä on useimmiten kalkkunaleikettä, mutta niin ohuita siivuja, että niitäkin pitäisi mättää melko kuorma, jos haluaisi auttaa asiaa.

Siispä päädyin siihen kaikkein helpoimpaan ratkaisuun ja otin avuksi maitorahkan ja raejuuston, joita en kumpaakaan yleensä syö satunnaisia puuron sekaan laittamiani juustolusikallisia enempää.

Rahka on omaan makuuni ihan vihoviimeistä tatinaa, enkä tykkää siitä yhtään. Luomuversio on vähän inhimillisempää, mutta en nyt siihenkään voi sanoa ihastuneeni.

Alkuun kuitenkin tuntui, että säätö auttoi, koskaan ei ollut nälkä, mitään ei tehnyt mieli ruokailujen välillä napsia ja salillakin pystyin sellaisiin parannuksiin, etten olisi kuuna päivänä uskonut. Mm. jalkaprässiin olen pystynyt lisäämään yli 60 kiloa lähtötasooni nähden. Kertoo toki siitä, että lähtötaso ei ollut kaksinen, mutta myös siitä, että kehitystä on tapahtunut. Ja omasta mielestäni kokoni (ja pakko nyt sanoa, että myös ikäni) huomioiden varsin merkittävää sellaista. Etenkin kun tavoitteeni oli lisätä nimenomaan jalkojen lihasvoimaa. Sen sijaan esim. yläselän lihaksia kehittävissä liikkeissä ei tunnu tapahtuvan minkäänlaista edistystä, vaikka kuinka pinnistelen. En siitä kuitenkaan stressaa, vaan koitan keskittyä iloitsemaan onnistumisista.

Helmikuun puolivälissä täytin 54 v, ja kuin taikaiskusta mittariin napsahti ikävuosien lisäksi myös lisää painoa, joka ei ollut ollenkaan toivottu synttärilahja. Olisin halunnut sen palauttaa sinne, mistä tulikin, mutta ei näköjään ole palautusoikeutta. Päinvastoin, paino on lähtenyt hiipimään lisää ylöspäin, ja vaikkei isoista kilomääristä puhutakaan, niin oloni on tällä hetkellä inhottavan raskas, tukala ja tukkoinen. Myös peilikuva näyttää ankealta, iho on muuttunut kuivaksi ja sameaksi, ja ikävästä olosta johtuen kasvotkin tuntuvat roikkuvan kuin vihikoiralla. Siinä ei paljon jalkaprässin tulokset lohduta.

Nyt sitten mietin, mitä pitää tehdä, että olo ja mieli kohenee.

Pääsyyllisenä huonontuneeseen tilanteeseen pidän rahkaa ja raejuustoa, ja niiden tilalle koitan nyt keksiä jotain muuta. Ilman, että pitää alkaa syödä mitään proteiinijauheita.
Ehkä heti treenin päälle voisin hyväksyä jonkun jauheesta tehdyn palautusjuoman, joka kai olisi ihan suositeltavaakin, mutta koska käyn salilla lounasaikaan ja menen sieltä suoraan syömään, tuntuisi hullulta tankata ensin palkkarilla ja siirtyä siitä sitten ruokapöytään.

Ja voihan se olla niin, että kehoni ei vaan pysty käsittelemään moista proteiinimäärää, vaan ylimärää päätyy rasvaksi. Tai sitten syynä on se vähäinenkin hiilihydraattilisäys, jonka olen tehnyt. Normaalisti, kun en pastoja tai muita juurikaan syö. Edes täysjyväversioina niinkuin nyt.

Eikähän tätä tukalan olon pähkäilyä helpota sekään, että vaikka olen ajat sitten keskimääräisen vaihdevuosien alkamisiän ylittänyt, ne ovat omalla kohdallani vielä jossain edessäpäin, mutta sen verran "viimeisiä" tässä vissiin vedellään, että enää ei ole aikoihin voinut kalenterista tarkistaa, milloin turvonnut ällöolo johtuu kenties jostain muusta kuin syömisistä. On enempivähempi itsellekin arvoitus, mutta jos tietäisin, että siitä on tässä hetkessä kysymys, voisin ottaa rauhallisemmin ja luottaa siihen, että menee ohi.

Jokatapauksessa jotain on pakko tehdä, koska en halua tästä tämän isommaksi kasvaa. Ei tunnu omalta olotilalta tämä.

Ja jos nyt joku miettii, että mitä järkeä tässä kaikessa on, niin välillä epäilen sitä itsekin, mutta siitä huolimatta aion jatkaa valitsemallani tiellä, koska kaikesta huolimatta nautin treenaamisesta, vaikka syöminen tällä hetkellä tökkiikin.

Seuraavana etappina on huhtikuun loppu, jonka jälkeen aukeaa golfkenttä ja elämä siirtyy pitkälti ulos. Silloin aion käydä mittauksessa uudelleen, ja jos vähänkään on tulokset parantuneet lähtötilanteesta, se tuntuu palkitsevalta ja motivoi jatkamaan salikäyntejä myös pelikaudella. Harvemmalla tahdilla tosin ja edellyttäen, ettei tule yhtä läkähdyttävän kuumaa kesää kuin mennyt oli. Mutta jos mitään toivottavan suuntaista kehitystä ei ole tapahtunut, vaan olen muuttunut painavaksi rasvapalloksi, olen valmis lyömään hanskat tiskiin. Siihen en kuitenkaan halua uskoa, vaikka fiilis on tällä hetkellä mitä on. Ja tiedostan myös olevani turhan kärsimätön, mutta sille en nyt mitään voi. Sensijaan toivon, ettei kukaan tätä projektiani dissaa, koska ei ole ihan parhaat fiilikset just nyt muutenkaan.

Ja siitä huolimatta, että tämä oma tekstini ei varsin kannusta aloittamaan mitään vastaavaa, niin linkkaan tähän yhden omasta mielestäni hirmu hyvän ja kivan järkiperäisen artikkelin, johon törmäsin, kun kuukkeloin vinkkejä hakusanoilla "50-vuotiaan naisen lihaskuntoharjoittelu" (klik).


Ensi viikolla päästään ukkelin kanssa poikkeuksellisesti lomalle, joka aiotaan viettää ilman huolen häivää, nauttia uusista maisemista, rauhasta ja toivottavasti myös hohtavista keväthangista. 

PS. Vaikka projektin nimessä esiintyykin lähinnä läpällä tuo ".. vaikka väkisin", niin mitään en silti väkisin tee. Ihan omasta halustani ja vapaaehtoisesti vaan.

"EN VÄLITÄ, MITÄ MUUT MINUSTA AJATTELEVAT" (?)

Päädyin jostain syystä pohdiskelemaan usein kuultua lausetta "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat".

Että onko asia tosiaan noin? 

Omalla kohdallani tulin siihen tulokseen, että minä ainakin välitän.  Olettaen, että "muut" tarkoittaa tavalla tai toisella omaan elämääni kuuluvia ihmisiä, ei satunnaisia vastaantulijoita tai muuten tuntemattomia, jotka eivät edes voisi ajatella mitään, koska eivät minua tunne.

Voin olla väärässä, mutta arvelen, että tuon "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat"- lauseen takana on ainakin toisinaan epävarmuutta tai epämukavuuden tunnetta jostain omasta tekemisestä tai valinnasta, joka mantran ääneen lausumisella  halutaan verhoilla vahvuudeksi.

Ja silloinkin, kun ihan  oikeasti ei välitä, luulen, että tarkoitetaan ennemminkin sitä, ettei välitä siitä, mitä joku muu ajattelee jostain omasta yksittäisestä valinnasta, tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, joka on ihan eri asia kuin se, mitä itse tarkoitan.  Minä kun en jotenkaan usko tai halua uskoa, että meistä kenellekään on ihan täysin samantekevää, mitä meistä ajatellaan ihmisinä. Ja se on se, jota sana "...minusta..." pohdinnan aiheena olleessa lauseessa mielestäni meinaa.

Ja jos nyt vielä vähän jatkan tätä satunnaista hajatteluani, lopputulos omalla kohdallani on se, että pääsääntöisesti "En ajattele, mitä muut minusta ajattelevat", koska en koe olevani erityisen kiinnostava. Ja jos ajattelenkin, niin haluan uskoa, että enimmäkseen ihan hyvää.  Tai ei ainakaan pääsääntöisesti mitään erityisen pahaa.

Kiinnostaisi tietää, mitä te muut tuosta alkuperäisestä lauseesta ajattelette, jos jotain ajattelette, käytättekö sitä itse  tai millaiseen yhteyteen sen mielessänne liitätte?  Tai ihan mitä vaan.. 

KUOSIA JA MUITA KUULUMISIA

En enää muista, milloin olisin viimeksi vaihtanut meillä kotona verhoja yhteenkään huoneeseen. Useista vuosista puhutaan joka tapauksessa.

Liekö kyseessä yleinen laiskuus vai ihan vaan se, että olen ollut riittävän tyytyväinen nykyisiin. Varmaan molempia, mutta melkoinen ero entisaikoihin, kun vielä ompelin erikseen joulu-, pääsiäis-, kesä- ja talviverhoja laskoksilla ja ilman,  ja vaihdoin jopa sohvaan päälliset vuodenaikojen mukaan.  Aina välillä mietin, miten sitä onkin jaksanut, viitsinyt ja ehtinyt tehdä vaikka mitä justiin niinä vuosina, kun kaiken järjen mukaan aikaa ja jaksamista olisi pitänyt olla kaikkein vähiten. 

Mutta nyt siis kaikkien näiden vuosien ja enimmäkseen yksiväristen sävyjen jälkeen yllätin itseni ihastumasta ruokakauppareissulla Vallilan varsin kuosikkaisiin verhoihin, jotka väriensä puolesta olisivat sopineet meillä yhtä hyvin keittiöön tai olkkariin, mutta päätyivät nyt kuitenkin makuuhuoneeseen vanhojen beigen väristen pimennysverhojen tilalle. 

Kuosien kaveriksi ostin valkoisen pimentävän rullaverhon, joka tuntui tavallaan vähän torttua tortun päälle-hommalta, kun ikkunoissa on sälekaihtimet ennestään, mutta herkkäunisena tarvitsen pimennetyn huoneen, vaikkei hyväuninen ukkeli sitä ymmärräkään. Sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet, jotka on yöllä kiinni". No onpa hyvinkin, mutta nekin ilmeisen läpinäkyvää tai muuten vaan ohutta sorttia,  koska ihan kaikki valo pilkottaa läpi. Ja sitä meidän makkarissa riittää, kun on sattumoisin etelän puolella, ja suoraan kohdalla on myös varsin kirkas katulamppu.

Toisin kuin olisi voinut kuvitella, kuosi ja raidat eivät riitele keskenään, eikä huoneesta tullut levotonta, vaan melkeinpä päinvastoin.  Ja piristävää, mutta rauhoittavaa käydä nukkumaan, kun pitkästä aikaa on jotain uutta. 

Ukkelin musta, vihrein viisarein varustettu kellonmöhkälekään ei enää hyppää taustasta silmille. Korville kylläkin edelleen, koska ääni on ihan kamala.

Saman Glamour-sarjan (hieman ihmettelen tuota suunnittelijan nimivalintaa, joka ei mielestäni vastaa kuosia ja kangasta ollenkaan) tyynynpäällinen sai kaverikseen tummanvihreän Jyskin samettityynyn. Enempiä sivuun joka ilta siirrettäviä tyynyjä tuskin tulee, mutta olen pikkuhiljaa alkanut taipumaan sängynpäädyn kannalle, vaikka tähän asti en ole sellaista halunnut. Ukkelille kuulemma käy oikein hyvin sillä ehdolla, että päädyssä on peili. Hehhee. 

Entäpä mitäs sitten muuta? 

Lumityöt on niin kulunut aihe, ettei niistä sen enempää. Olen ottanut ylimääräisen treenin kannalta, ja joitakin kymmeniätuhansia kiloja on tullut iltojen iloksi kolailtua aina vaan korkeammiksi käyvien kasojen jatkoksi. Vesimärkä versio vaan alkoi olla niin painavaa, ettei enää omat voimat riittäneet, vaan piti pyytää ukkeli vahvempana apuun.

Latukuva vuoden takaa Vuokatista

Tiistaina oli pitkästä aikaa ihan mahtava keli, ja kävin illalla niinikään pitkästä aikaa hiihtämässä. Latu oli niin hyvässä kunnossa, että suksi olisi varmaan luistanut ihan itsestäänkin, mutta huomasin kyllä senkin, että lihaskuntoni on tässä viime aikoina ahkeran treenaamisen ansiosta todellakin parantunut ja sekös lämmitti mieltä. Ihan siitä ilosta hiihdin ensimmäisen kilometrin pelkillä yläkropan tasatyönnöillä ottamatta potkuakaan jaloilla. Jess! Tuli kyllä oikeasti tarpeeseen tämä positiivinen huomio, koska vielä päivää ennen olin ihan älyttömän turhautunut ja ärsyyntynytkin, kun tuntui, että mitään kehitystä ei muka tapahdu.

Sen verran "tukkoon" olen itseni tosin treenannut, että enää en saa jalkoja omin avuin riittävästi venyteltyä, eikä rullailukaan meidän olkkarin vakiokalustoon kuuluvalla vanhalla, kovalla rullalla auta.

Ja koska en näköjään saa ulkoistettua itseäni hierojalle asti, päätin kokeilla vanhemman pojan suosittelemana ladattavaa Foam roller-hierontarullaa.

Rullan mukana tuli ohjeita eri tarkoituksiin, riippuen siitä, haluaako herätellä, aktivoida vai palautella lihaksia. Olisi vissiin kannattanut ottaa ohjeet tosissaan, eikä kokeilla vähän kaikkea. Etenkään sitä kaikkein voimakkainta hierontaefektiä neljästä vaihtoehdosta. Tuli nimittäin ihan älyttömän huono olo, kun rullailin menemään vähän sitä sun tätä, ja erityisesti luulen etovan olon tulleen siitä, että rullasin täydellä teholla käsivarsia, jotka kuitenkin on aika lähellä sydäntä. Ei siis ole mikä tahansa lelu kyseessä, ja vähän säikähdinkin, että näinköhän tässä kävi huonosti. No ei onneksi käynyt, ja nyt kun olen rullannut rauhallisemmin, olen todennut, että auttaa kyllä iltaisin rentouttamaan jalat ja sitä mukaa nukahtamaan helpommin.

Myös useidenkin suositusten innoittamana lainaamani Sara Karlssonin kirja "Asioita, jotka tekevät kodin" oli rentouttavaa ja mukavaa luettavaa. Sara kuvailee tosi taitavasti kotiin ja siellä elämiseen liittyviä tuntemuksia ja tunnelmia pelkän tekstin avulla, ilman ainuttakaan kuvaa. Itseasiassa luulen, että kuvat olisivat vaan häirinneet asioiden kuvittelua oman pään sisällä. Tykkäsin tästä tosi paljon.

Tästä kappaleesta puuttui syystä tai toisesta nimi kannesta.

Sen sijaan lehtien lukemisesta on tullut vähän ahdistavaa, koska tajusin taas ajautuneeni neljän lehden loukkoon pitkään jatkuneen ihanan vapauttavalta tuntuneen ajanjakson jälkeen (jonka alkusysäys löytyy reilun kolmen vuoden takaisesta raivauspostauksestani täältä).

Glorian Koti puuttuu kuvasta

Avotakan olen tilannut töihin jo vuosia, vuosia sitten, ja Koti&Keittiö-lehden kotiin parin vuoden tauon jälkeen. Mutta, mutta..  viime vuotisten Porin Asuntomessujen aikaan tuli Deko- ja Glorian Koti-lehdistä niin hyvät tarjoukset, että tilasin nekin. Töihin ja ihan vaan määräaikaiseksi muka, mutta on tainnut jatkua siitä kestotilauksina molemmat.  Eikähän siinä mitään, jos lehdet ilmestyisivät jokainen eri aikaan, mutta ei. Kaikki neljä löytyvät laatikosta tasan samana päivänä, ja niin paljon kuin näistä lehdistä tykkäänkin, määrä tuntuu kerralla liialliselta ja lukemisesta karkaa erityinen luksus. Plaah. Pitänee etsiä tilaukset käsiin ja perua ainakin pari.

Keramiikkakurssilla ei myöskään ole viimeaikoina mennyt kaikki ihan putkeen. Mielikuvitus on ollut täysi nolla, ja kurssikaverille jo sanoin, että jos näkee minut aloittamassa vielä yhdenkin uuden kulhon, takavarikoi savet ja pakottaa keksimään jotain muuta. Ja keksinkin kyllä niinkin jännittävää kuin lautaset, mutta olikin helpommin keksitty kuin tehty. Ensin metsästin täydellistä muottia pari-kolme viikkoa ja kun sellaisen lopulta kirpparilta löysin ja siitä iloitsin, jouduin toteamaan, että ei siitä sitten käyttölautasta, saati usempaa tullutkaan, vaikka koko kaksituntisen tuhersin.

Tässä vaiheessa näyttää vielä ihan hyvältä, mutta ei enää sen jälkeen, kun käänsin homman ympäri ja yritin irrottaa saven sukkahousuilla peitetystä lasilautasesta. 

Muuten ei kai sen kummempaa. Tavallisen tasaista ja tasaisen tavallista tuntuu elämä tällä hetkellä olevan ja hyvä niin. Työkiireitäkään ei ole mainittavaksi asti, mikä taitaa olla hyväkin asia sikäli mikäli on uskominen keskustelua, johon sattumalta törmäsin jossain (en kuolemaksenikaan muista missä, koska en keskustelupalstoilla hengaile). Siellä pohdittiin asioita, jotka blogeissa ärsyttävät, ja vähän yllättäen ykköseksi tuntui nousevan työkiireistä "valittaminen". Etenkin jos blogi on päätyö. Olisin kuvitellut jotain ihan muuta. En tosin tiedä mitä. Ja kun aloin miettiä, mikä itseäni kenties blogeissa ärsyttää, tulin siihen tulokseen, ettei mikään, koska en jaksa enää ärsyyntyä oikein mistään (paitsi omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni), vaan vaihdan mieluummin maisemaa, jos niikseen tulee. 

Mutta jos nyt jonkun omasta mielestäni turhanpuoleisen kirjoitusaiheen valitsisin, niin se olisi pitkäksi (määre, joka tuntuu todellakin olevan suhteellinen käsite) venahtanaan blogitauon harmittelu, taivastelu tai peräti anteeksipyytely blogitekstin alussa.  Ajattelen niin, että lukijat ovat itse kenties kirjoittajan poissaolon huomanneet tai sitten eivät ole, mutta mitään uutisarvoa tauon erikseen mainitseminen ei varsinaisesti tarjoa. Kääntyy ennemminkin ehkä itseään vastaan, jos sama toistuu kovin monen omalla lukulistalla olevan blogin alussa. Mutta tämä nyt oli turhaa tämäkin, ja koska huomenna on Ystävänpäivä, ei pidä urputtaa, vaan sinkoilla sydämiä, syödä vaaleanpunaisella siirapilla kuorrutettuja leivoksia ja olla muutenkin erityisen sydämellinen ja ystävällismielinen. (Tykkään ystävistä, mutta en näistä omasta mielestäni teennäisistä teemapäivistä).  

Tämäkin oli harvinaisen huono idea.

Hyvää Ystävänpäivää kuitenkin ja kaikkia muita päiviä sitä ennen ja sen jälkeen!