RAKUPOLTTOA, KALLIGRAFIAA, OPETTAVAINEN TYÖMATKA JA TILANNEPÄIVITYSTÄ MUUTEN VAAN

Viimeistään nyt aion heittää romukoppaan ainaiset ajatukset siitä, mitä kaikkea tekisin (mm. kirjoittelisin ahkerammin tänne), jos vaan olisi päivisin aikaa.  Se on nimittäin niin nähty, että mitä enemmän luppoaikaa on, sitä vähemmän saan aikaiseksi yhtään mitään vähänkään järkevää. 

Jonkunmoinen tilannepäivityksen tarve kuitenkin painaa alitajunnassa ja sellaisen ajattelin tänne värkätä siitä huolimatta, että kuvien heikko laatu vähän hiertää. Tuntuu kärsivän matkalla kännykästä koneelle, mutta sille ei nyt voi mitään.

Syyskuiset Habitare-messut tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että niistä ei sen enempää kuin että olivat tänä vuonna itselleni todella mieluisat. Johtuen pitkälti siitä, että arvostan korkealle kotimaista puuta ja taidokasta puusepäntyötä.

Itse puolestani pääsin kuun lopulla kokeilemaan rakukeramiikan valmistusta ja ai että se olikin todella kivaa ja jännittävää puuhaa.

Menemättä aiheeseen sen syvemmälle, raku on perinteinen japanilainen tapa tehdä keramiikkaesineitä. Se poikkeaa tavallisesta valmistuksesta varsinaisessa lasituspolttovaiheessa, jonka lopputuloksena esineisiin syntyy rakulle tyypillinen säröilevä pinta.

Meikäläinen uunin sytytysvuorossa ja pientä jännittyneisyyttä on havaittavissa. 

Toholla tuli uuniin, joka on käytännössä erityisellä eristeellä sisäpuolelta verhoiltu tynnyri. 

Kuvassa kanssani on kurssin vetänyt keraamikko ja eräopas Hanna, 

joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä huippuope.

Esineet kuumennetaan nopeasti korkeaan lämpötilaan (muistaakseni noin 1350 astetta) ja sen jälkeen siirretään pihdeillä varovasti sahanpuruihin jäähtymään ja savustumaan. Puru syttyy palamaan, kun kuuma esine lasketaan siihen, joten Hannan antamat ohjeet olivat tottumattomalle todella tarpeen.  Homma sisälsi useitakin riskivaiheita, jotka kaikki vältettiin oikeanlaisella ennakkovarautumisella ja sopivalla varovaisuudella.

Aikansa sahanpuruissa peitettynä savustuneet ja edelleen tulikuumat esineet jäähdytettiin seuraavaksi ensin kastelukannulla ja lopuksi vielä vesialtaassa, jossa ne myös pestiin ylimääräisestä noesta puhtaiksi. 

Omat tekeleeni ei ole vielä päätyneet pahvilaatikon pohjalta mihinkään, mutta otin kuitenkin muutaman kuvan pikkukipoista, joista tykkäsin omista töistäni kaikkein eniten.

Kaikki on lasitettu samalla valkoisella, levitysvaiheessa aika työläältä tuntuneella lasitteella, joka poltossa käyttäytyi joka kipon kohdalla täysin eri tavalla. Siinä justiin piilee rakun hienous.

Kupit nurin, niin näkee vielä pohjan puolelta uniikit lopputulokset. Lasittamattomat kohdat savustuvat mustiksi.

Tykkään näistä tosi paljon. Kaikista muista tekeleistäni en. Vähän tarkemmin ehkä olisi kannattanut harkita, mitä lähtee tekemään, mutta ens kerralla sitten, jos vielä toiste mahdun kurssille mukaan. 

Olen ollut syyskuun alusta asti lomautettuna lukuunottamatta kuun lopulla Bulgariaan tehtyä kauan sitten sovittua työmatkaa.

Käytiin asiakkaiden kanssa tutustumassa pariin valmisteilla olevaan taloomme ja tavattiin sekä meidän kohteita suunnittelevat arkkitehdit että varsin taitava paikallinen rakennusporukka. Mukavia ja mutkattomia ihmisiä kaikki ja aina kiva saada tekijöille puolin ja toisin kasvot pelkkien etäyhteyksien sijasta.

Matkoihin meni mennen-tullen pari päivää, mutta perillä oltiin muutama vuorokausi, joiden aikana saatiin melkoisen kattava katsaus maan rikkaaseen ja mielenkiintoiseen historiaan, arkkitehtuuriin ja nykyhetkeen. Ihan hävetti, että oma käsitykseni Bulgariasta on ollut suunnilleen se, että siellä on Sunny Beach, johon tehdään halpoja örvellysmatkoja. Erittäin noloa, mutta valitettavan totta.

Rakenteilla olevista kohteistamme  en laita kuvia, koska en kysynyt siihen lupaa, mutta tässä muuten vaan kuvakatsausta matkan varrelta. 

Ensimmäinen aamu valkeni Sofiassa, johon saavuttiin sen verran myöhään illalla, että oli jo pimeää, eikä ollut käsitystä kaupungin laidalla sijainneen hotellin ympäristöstä. 

Näytti valoisalla kuitenkin vallan kauniilta.

Matkalla ekalle työmaalle pysähdyttiin kahville keskellä maaseutua ja hieman yllätti törmätä siellä supisuomalaiseen Hesburgeriin.

Seuraavat pari päivää vietettiin Plovdivissa, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja oli aikanaan ehdolla myös maan pääkaupungiksi, mutta jostain syystä Sofia tuli valittua. Siitä kansa on kuulemma pahoillaan, koska Plovdivin sijainti keskellä maata olisi etäisyyksien kannalta paljon ihanteellisempi kuin syrjäisen Sofian.

Kaupungin keskusta oli äärimmäisen kaunis kävelykatuineen ja kauniine rakennuksineen, joiden keskellä sulassa sovussa oli etualalla näkyvän kaltaisia  roomalaisten aikaisia portaikkoja ja osin pystyssä pysyneitä pylväitä. Taustalla tässä kuvassa moskeija.

Plovdivin vanha kaupunginosa sijaitsi korkealla kukkulalla ja oli kauttaaltaan mukulakivillä päällystetty. Ihan jäätävä työmäärä katujen ja kaikkien portaiden tekemisessä ollut aikanaan.

Rakennustyylejä oli sulassa sovussa useampia omalla tavallaan kauniita.

Portin kyltissä kehotetaan varomaan vihaista koiraa.

Erikoista arkkitehtuurissa oli se, että talojen alimmainen kerros oli kaikkein pienin ja seuraavat kerrokset aina vähän laajempia kuin edellinen. Yhtenä selityksenä se, että näin ylempi kerros varjostaa alempaa ja rakennuksissa tosiaan tuntui olevan kaikkein viileintä katutasossa.

Nämä kaikki 1800-luvulla rakennetut talot toimivat tällä hetkellä enimmäkseen museoina ja niitä oli hyödynnetty myös näyttelytiloina monenmoiselle taiteelle. Osassa seiniä peitti kuuluisien paikallisten taiteilijoiden maalaamat taulut ja tässä sinisessä talossa puolestaan oli esillä hienoja kiviveistoksia ja keramiikkaa.

Koti-spa 1800-luvulta.

Kauppiaiden ja muiden vauraiden kotien kattojen puuveistoksia, käsin maalattuja muraaleja ja paikalleen mittatilaustyönä kudottuja valtavan kokoisia mattoja.

Ei tullut otettua kuvaa, mutta yhdessä talossa vähän ihmettelin ison kaapinoven näköistä ovea, jonka takaa  aukesikin matala, tyynyillä reunustettu huonetila. Ajattelin ensin, että oli ehkä palvelusväen huone, mutta olikin salahuone, johon mentiin turkkilaisia piiloon ja jossa äidit piilottelivat nuoria poikiaan, etteivät joutuisi sotaan. Meni vähän kylmät väreet näistä.

Yksi suosikkini olisi ollut tämä Hippokrateen apteekkimuseo, mutta tässä vaiheessa piti kiirehtiä välttämään parkkisakot.

Plovdivin vanhassa kaupungissa oli myös hieno antiikin aikainen teatteri, jossa nykyään järjestetään ulkoilmakonsertteja.

Kerrassaan kaunis kaupunkikokemus, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kohteeseen Hisaryaan, joka tunnetaan lukuisista terveysvaikutteisista luonnon mineraalivesilähteistään ja niiden ympärille rakentuneista, pitkälti kuntoutustarkoituksissa toimivista kylpylöistä. Vanhimmat roomalaisten ajalta.

Kylä oli varsin pieni ja rauhallinen. Sellainen, jossa olisi ollut vaikea kuvitella viettävänsä kovin pitkää aikaa, mutta oli kuitenkin mukava kokemus sekin. Asuttiin pienessä kylpylähotellissa, jossa oli  saunaosaston lisäksi pieni luonnonlähteistä vetensä saava ulkoallas. Meidän lisäksi majoittujina oli vain yksi nuoripari, joten ruuhkasta ei tarvinnut saunan lauteilla tai altaassa kärsiä.

Yksi ennakkohuolenaiheistani poistui heti, kun meitä kentälle vastaan tulleen asiakkaamme auton takapenkillä näin, että juomaveden puutteesta ei tarvi kärsiä :). 

Hanavettä ei suositeltu juotavan, mutta Hisaryassa oli kaupungilla yleinen vedenottopaikka, johon vesi tuli luonnonlähteistä. Paikalliset kävivät siellä täyttämässä viiden litran kanistereita ja itsekin mentiin pulloinemme paikalle. En vaan ollut osannut varautua siihen, että vesi olikin liki polttavan kuumaa, koska tuli niin syvältä maan uumenista. Paloi näpit ja vähän tuntui erikoiselta se lämmin vesi muovipullossa. Juomattakin jäi, koska oli varsin rikkipitoista ja haju sen mukainen. En sitä kuitenkaan ääneen paljastanut, vaan sanoin vaan että hyvää oli. 

Ajeltiin myös läheiselle viinitarhojen ympäröimälle Staroselin alueelle, jossa päästiin tutustumaan vähän toisenlaiseen historiaan.

Kukkulan sisään suunnilleen 2500 vuotta sitten rakennettu traakkialaisten kulttitemppeli oli varsin vaikuttava kokemus sekin.  

Temppeli oli 13 metriä korkea ja rakennettu valtavista kivenlohkareista, joista kaikki kuvassa näkyvät alkuperäisiä noita valkoisia lukuunottamatta. 

Varjominä.

Poikettiin paluumatkalla viinitilalla syömässä ja luulin, että paljaita sääriäni pöydän alla hipaissut eläin on kissa, mutta meni säikähdyksestä salaatti väärään kurkkuun, kun näin, että olikin valtava riikinkukko, joka tepasteli ravintolassa muina kukkoina.

Lähtöaamun auringonnousu Hisaryassa hotellihuoneen parvekkeelta käsin.  

Oli kyllä monessakin mielessä opettavainen ja mielenkiintoinen reissu, jonka varrella toki nähtiin sitä toisenlaistakin Bulgariaa surullisen ränsistyneine kommunismin aikaisine asumuksineen. 

Suoria lentoja ei Suomesta Sofiaan ainakaan tällä haavaa ole ja kotimatka kesti vähän turhankin pitkään. Noin 15 tuntia kaikkine ajoineen ja odotuksineen sekä Sofian että Varsovan kentillä, mutta ei voinut minkään. Ja itseasiassa en edes ehtinyt kotiin asti tuossa ajassa, vaan jäin vielä Vantaalle hotelliin muutamaksi tunniksi yöllä roikkumaan, koska yhteyksiä ei siihen aikaan illasta enää tähän suuntaan ollut. Aika poikki olin aamulla, mutta Vantaan vesisade kyllä herätti kesämekolla ja tennareilla varustautuneen matkantekijän.

Hyppään vielä harrastuksesta toiseen eli keramiikasta kalligrafiaan, jota on itselläni takana neljän illan eli vasta kuuden tunnin verran, enkä vielä osaa oikein sanoa, tuleeko tästä oma juttuni vai jääkö lyhyeksi kokeiluksi. Olen kuitenkin päättänyt antaa sille mahdollisuuden.

Tiesin kyllä odottaa, että on varmaan aika säntillistä tekemistä, joka sinällään itselleni sopii, mutta tuntuu tällä hetkellä myös vähän samalta kuin paluu koulun penkille, enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Etenkin kun tiedossa on myös kotitehtäviä, joka ei ehkä ihan vastaa omaa mielikuvaani vapaaehtoisesta harrastuksesta, mutta ymmärrän, että vain tekemällä oppii. Ja ennen kuin alkeet on hallussa, ei voi sujuvasti siirtyä pidemmälle, vaan epäröidessä "kynä pysähtyy jokaisen kirjaimen kohdalla" niinkuin opettaja sanoi.

Välineenä tunneilla on tuollainen mustekynää muistuttava terä, jota kastetaan purkeissa näkyvään petsiin. Yhdistelmä, joka ei itselläni lähtenyt siinä määrin lentoon, että olisi ihan heti tullut onnistumisen tunteita. Tai edes parilla ekalla kerralla. En vaan saanut terästä tulemaan väriä kuin parin kirjaimen verran, vaikka opettajalla sama määrä riittää kokonaisen rivin tekemiseen. Käden ja samalla terän asento on niin sadasosamillistä kiinni.

Nyt homma alkaa jo vähän sujua ja jos tarkkaan katsoo, yläkuvassa näkyy opettajan merkkaama täppä yhden l-, q- ja c-kirjaimen kohdalla merkkinä siitä, että ne on hänen mielestään onnistuneita. Ei kovin iso prosentti siis vielä :). Mutta on tässä kuitenkin melkoinen kehitys jo tapahtunut ekaan kertaan nähden, kun ei onnistunut kunnolla edes pystysuoran viivan piirtäminen ja turhautumisen määrä oli sen mukainen.

Mitäs sitten vielä? Ei pliis enää mitään ajattelee varmaan mahdollisesti tänne asti sinnitellyt lukija ja itse olen kyllä samoilla linjoilla.

Joogaa ja kirppistä oli vielä mielessä, mutta ne saa nyt olla. Ja olen oppinut, että en enää ikinä kirjoita, että palaan aiheeseen joskus myöhemmin, koska se on osoittautunut ihan turhaksi. Mieleen tulee mitä milloinkin tulee ja sarjakirjoittaminen tai ylipäätään mikään suunnitelmallisuus ei omalla kohdallani toimi, vaikka kuinka toivoisin. 

SUMUINEN RUSKAREISSU ROVANIEMELLE

Tehtiin syyskuun lopulla miehen kanssa älyvapaa viikonloppureissu Rovaniemelle.

Älyvapaa siksi, että matkaan päästiin perjantaina töitten jälkeen ja takaisin piti lähteä jo sunnuntaina puoliltapäivin, että ehdittiin maanantaiksi jälleen sorvin ääreen. Siinä välissä kiltti kesätuuraaja hoiti miehen lauantaityöt. 

Matka ei ollut alkuperäisen suunnitelman mukainen, vaan korvike peruuntuneelle "tyttöporukalla" jo maaliskuussa sovitulle ruska- ja patikkaretkelle, jonka tukikohtana olisi olleet ihanat iglut Levillä. 

Odotettiin kaikki tahoillamme matkaa innolla kokonaiset puoli vuotta ja lennotkin ostin jo maaliskuussa, mutta lopulta yksi kolmesta joutui perumaan osallistumisensa ja se vaikutti kokonaisuuteen siinä määrin, ettei tuntunut enää samalta, joten päädyttiin perumaan reissu kokonaan. En tapahtumien kulkua tässä sen kummemmin selosta, koska ollutta mikä mennyttä ja ollaan jo sovittu, että yritetään joskus toiste paremmalla tuurilla.

Mutta vaikka perumisen syy oli erittäin ymmärrettävä, valehtelisin jos väittäisin, ettei pettymys yhtään kirvellyt, kun  kävi niinkuin kävi.

Pitkään pähkäilin sitä, lähdenkö kuitenkin yksin Rovaniemelle asti, jonne lentoliput olin ostanut ja josta oli alunperin tarkoitus jatkaa autolla Kittilään, mutta jotenkin se tuntui ajatuksena ankealta, vaikka pari vuotta sitten sellaisen yksinäisen reissun teinkin. Silloin asiat olivat kuitenkin toisin, koska perheen kiekkopoika ja miniä asuivat siellä ja sain tilaisuuden tavata heitä samalla. 

Miehen kanssa sitten sumplittiin mahdollisuuksiaan lähteä kaveriksi, mutta työnsä eivät antaneet myöden muuten kuin ajankohtaa viikolla eteenpäin lykkäämällä ja kutistamalla käynti niin lyhyeksi kuin se lopulta oli. 

Samalla hinnalla, joka kertyi oman lentoni muutoksesta, miehen lennoista, tuuraajan palkasta ja hotellista vajaan parin vuorokauden mittaiselle pikavisiitille, oltaisiin päästy aika pitkälle etelään, mutta se on turha vertailukohde, koska ei oltu menossa etelään vaan pohjoiseen.

Turha varmaan erikseen edes mainita, että alkuperäisellä aikataululla olisi perillä paistanut aurinko, mutta meille jo perinteeksi muodostuneella tuurilla osuttiin täsmästi parin päivän tihkusateeseen. Ei varsinaisesti kohottanut mielialaa, mutta keli on kuitenkin niin mitätön juttu kaikkien viimeaikaisten vastoinkäymisten rinnalla, että turha antaa sille enempää huomiota. Oltiin kuitenkin varustauduttu niin henkisesti kuin varusteellisestikin kylmään ja sateeseen sillä mielellä, että tulkoot mitä on tullakseen ja jos tuleekin jotain muuta, se on vaan plussaa.

Ruska oli kuitenkin niin mielettömän kaunista ja värikästä, ettei edes harmaa taivas sitä himmentänyt. Voi olla, että peräti korosti. Tai ainakin niin itselleni uskottelin.

Hotelleissa oli yllättävää kyllä valinnanvaraa  ja pitkään sitäkin asiaa pähkäiltyäni, päädyin varaamaan meille huoneen Lapland Hotels-ketjuun kuuluvasta Sky Hotel Ounasvaarasta, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Ounasvaaran laella. 

Näkymä huoneesta oli metsään päin ja heti ulko-ovelta pääsi suoraan kauniiseen luontoon. 

Ihana, rauhallinen sijainti. Joskin hotelli oli lopulta ihan täynnä, koska läheisessä Santa Sportin urheilukeskuksessa oli meneillään nuorten painonnostajien Euroopan mestaruuskisat, jossa osallistujia oli useita satoja. Ja yleisöäkin kuulemma viikon aikana tuhannen henkilön verran. Mitään häiriötä urheilijoista ei kyllä hotellilla ollut, päinvastoin kiva nähdä tervehenkistä nuorisoa, joka selvästi nautti yhdessäolosta.

Kisat selittivät myös sen, miksi lentomme lähtöportilla oli pilvin pimein porukkaa eri kansallisuuksien verryttelyasuihin sonnustautuneina. Ainakin Bulgaria, Tanska ja Venäjä olivat edustettuina, muttei pystytty miehen kanssa päättelemään lajia, koska voima oli verkkareitten alla piilossa.

Helsinki-Vantaan kenttä oli muutenkin ruuhkainen ja liikkuminen siellä varsin sekavaa. Tuli vähän yllätyksenä se väenpaljous, vaikka Finnair kaikissa viesteissään kehottikin tulemaan viimeistään kahta tuntia ennen kentälle. Oletettavasti suuri osa tungoksesta oli keskeneräisen remontin ohella kaikenlaisten todistusten tarkistusten aiheuttamaa hässäkkää. Meiltä ei mitään kyselty, koska kotimaassa pysyttiin. Mutta täytyy sanoa, että vaikka ollaan muuten koko kulunut vuosi eletty ja liikuttu suht normaalisti, nyt oli ensimmäinen kerta, kun tuli sellainen olo, että on liikaa ihmisiä liian pienessä tilassa. Ja ottamatta yleisellä tasolla kantaa mihinkään, mietin, että melko epämukavalta olisi oma olo kyllä saattanut rokottamattomana tuntua siellä kaiken keskellä. Nyt ei tarvinnut siitä kantaa huolta.

Lento oli ylibuukattu ja myöhässä varmaankin koneenvaihdon takia, joten perjantaina ei paljon muuta ehditty kuin pikaisesti vetää happea jo pimenevässä illassa ja käydä syömässä hotellin Sky Kitchen & View-ravintolassa, jonka ikkunoiden takaa kuva yllä. Olisi taatusti hieno kokemus, jos sattuisi revontulet tai tähtitaivas kohdalle, mutta nättiä oli ilmankin.

Saunasta oli näkymä  makkarin kautta Ounasvaaralle, 

mutta saunan ja huoneen väliin sai myös vedettyä verhon

Varattiin saunallinen huone, mikä osoittautui aika kivaksi valinnaksi, kun vettä tosiaan tihutti koko ajan ja vaikkei ulkoillessa varsinaisesti kylmä tullut, niin sen verran kalsa kuitenkin, että oli mukava päästä lämpimään odottamatta hotellin yleistä saunavuroa. Sekin tosin lauantai-iltana hyödynnettiin. 

Yleissaunat olivat kooltaan varsin pienet ja itse sain nauttia löylyistä ja näkymistä yksin, mutta mies kertoi omasta saunakohtaamisestaan, joka kuulosti ihan Kaurismäen elokuvalta.

Miesten puolella lauteilla oli istunut "karhun kokoinen" voimamies, joka esittäytyi murahtamalla ykskantaan  "Dimitry". Omani vastasi sanomalla oman nimensä ja ojensi sen jälkeen avaamatonta  saunaoluttölkkiään Dimitrylle, mutta tämä pudisti pienesti päätään ja vastasi hymyillen "Only Vodka". Sen jälkeen jatkettiin rauhallista löylynheittoa. Hiljaisuudessa ja  hyvässä hengessä.

Hotellin aamianen oli ihanan monipuolinen ja sisälsi paljon paikallisia juttuja, mitä arvostin suuresti. 

Kuvan smoothiet ovat snapsilasin kokoisia ja korvapuusti sekä omenapiirakka minimallia. Kerrankin. En kestä isoja pullia, enkä edes marjapiirakoita, joista tykkään, mutta pieni pala piisaa ja isosta tulee vaan paha olo. Ja sen verran vanhankansan ihmisiä olen, että sen minkä lautaselleni otan, myös syön. Tai jätän kokonaan ottamatta, jos tiedän jo ennakkoon, etten jaksa.

Hotellin katolla oli kattoterassi, johon kiipesin lauantai-aamuna ottamaan kuvaa sumuisesta maisemasta. Kirkkaana päivänä taustalla näkyisi Kemijoelle ja kaupunkiin asti, mutta nyt ei näkynyt.

Mies jäi lukemaan Lapin Kansaa, kun lähdin aamulla yksin tutkailemaan ympäristöä ja ihailemaan punaisena hehkunutta maaruskaa (joka näköjään hukkui matkalla kamerasta blogiin). Ja samalla huomasin, kuinka helppo on eksyä maastoon, vaikka ihan vähän vaan poikkeaa polulta kuvailemaan ensin johonkin suuntaan ja sitten johonkin toiseen, kunnes ei enää hoksaa mistä tuli ja mihin oli menossa, kun kaikki näyttää periaatteessa samalta. No, ei Ounasvaara niin iso ole, että sinne lopullisesti jäisi, mutta vähän ehti säikäyttää kuitenkin.  

Myöhemmin lähdettiin yhdessä luontopolkuja pitkin käymään keskustassa, josta postauksen ensimmäiset kuvat on otettu. Käytännössä melkeinpä samoilta jalansijoilta Jätkänkynttiläsillalla seisten hetkenä, jolloin sade sen verran taukosi, ettei tarvinnut varoa kameran kastumista.

Kiivettiin myös näkötorniin, johon jopa minä uskaltauduin, koska ajattelin, että muuten jää näkemättä kaikki se mikä sieltä näkyy. Kuvaaminen vaan sateessa jäi. 

Joku oli ripustellut tällaiset hienot kivet reitin varrelle.

Illemmalla käytiin jäähallilla katsomassa pari erää pojan entisen ja siksi läheiseksi tulleen joukkueen Roki:n peliä ja sen jälkeen kaupungilla syömässä. Oli kiva fiilis, kun ihmisiä oli taas liikkeellä ja kaikki selvästi hyvillä ja samalla jotenkin seesteisen rauhallisin mielin. Ei mitään älämölöä, eikä höntäilyä, eikä valitusta ruuan viipymisestä, eikä mitään muutakaan turhaa. Itsekin ymmärsin viimeistään siinä vaiheessa lopettaa mielessäni masentelun siitä, mitä viikonloppu tuli maksamaan ja mitä olisi ollut, jos olisi ollut. Kaikki kun oli siinä hetkessä ja siihen mennessä enemmän kuin hyvin.

Illalla istuskeltiin vielä tovi viihtyisässä aulassa takkatulen loimussa ja taustalla pehmeästi soivaa joikumaista musiikkia kuunnellen. 

Kuva tosin on otettu vasta seuraavana aamuna, koska illalla aulassa oli pöydät täynnä karttoja tutkailevia yösuunnistajia, jotka otsalamppuineen suuntasivat ulko-ovesta kosteaan pimeyteen. Helppokos siinä oli meidän istua lämpimässä ja kilistellä viinilasien äärellä reippailijoille.

Sunnuntai-aamuna oli vielä muutama tunti aikaa lähteä poluille ja voi että miten kaunista oli, kun auringon kajo yritti ajoittain tulla esiin sumun keskeltä.

Ja taas oli joku rakennellut taideteoksen ohikulkevia ilahduttamaan.

Olin ihan liekeissä, kun kaikkialla tuntui roikkuvan kimmeltävin kastepisaroin koristeltua naavaa tai hämähäkinseittejä, joiden kuvaaminen on jo kauan keikkunut toivomuslistani kärjessä. Nyt vaan tulivat eteen niin yllättäen ja suuressa määrin, että pääni pyöri kuin pöllöllä silkasta innostuksesta, enkä osannut kunnolla keskittyä metsätämään sitä unelmieni kuvaa, kun samalla stressasin, että kohta pitää lähteä, eikä lento odota, vaikka metsä on täynnä aarteita. 

Nämä on kutonut varmaan joku muu kuin hämis, mutta hienoja silti,

"Semmonen pituinen se" oli pojillani tapana pieninä todeta luetun iltasadun päätteeksi. Eikähän tässä itselläkään sen kummempaa. 

Viikonlopulla oli voimaannuttava vaikutus ja nytkin näitä kuvia näin jälkikäteen katsellessa (puhelimessa on varmaan sata lisää) mielessä läikähtää lämmin tunne. Lisättynä hyvällä mielellä siitä, että kirjoituslukko on nyt avattu ja tuntui oikeasti tosi kivalta kirjoittaa.

Sininen taivas tuli näkyviin ensimmäisen kerran, kun meidän oli aika nousta sinivalkoisille siiville ja suunnata kotiin.