Sivut

perjantai 14. elokuuta 2015

A NIINKUIN ARKI (JA AURINKO)

Ihan tässä itseäkin jännittää, kuinka huisin mielenkiintoisia lomakuulumisia mahtaakaan olla tiedossa, kun aloituskuvana on jotain niinkin villiä kuin lautasellinen perunoita.. 



Mutta pakkohan se oli nämä ikuistaa ihan vaan siitä ilosta, että ei mennyt investointi Hong Kongin kolmeen perunankasvatusämpäriin ja yhdeksään siemenperunaan hukkaan, kun sadoksi sai muutaman kilon maistuvia uusia pottuja. Kuvassa kaverina savulohisalaatti, jota on tullut kesän aikana tehtyä ja syötyä siinä määrin, että jos haistankin savukalan hajua, lähden karkuun. Liika on liikaa vaikka ihan superhyvää onkin. 



Eikähän sitä voinut oman pihan pottuja missä tahansa kasarissa keitellä, vaan ihan pakko oli alennusmyynnistä kotiuttaa tämä symppis kesäkattila. Harvinaisen huonosti toimii, joten kovin nälkäisenä ei kannata alkaa kiehauttelemaan, mutta söpöhän se on kuin mikä. 



Amppelitomaatti notkuu satoa lasikuistilla, eikä loppua näy. Kasvoi jo ennen lomareissua niin isoksi, että vaikka sen juuri ja juuri olisin saanut sullottua auton takapenkille (alkuperäinen peräkärrysuunnitelma hyllytettiin miehen toimesta), en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että lähden salakuljettamaan hotelliin, josta lomaa poikkeuksellisesti tänä vuonna aloiteltiin. (Näin jo sieluni silmin, kuinka hiippailen hotellin käytävillä tomaatti kainalossa ja törmään viimeistään huoneen ovella kylttiin "Ei omia tomaatteja hotellihuoneeseen"). Siispä jätin sen pitkin hampain kotiin ja värväsin nuoremman pojan ensimmäisen lomaviikon ajaksi tomaattivastaavaksi. Ja poikahan tottakai vaikutti hommasta silminnähden innostuneelta niinkuin nyt kuka tahansa 19-vuotias nuorimies..



Meillä on miehen kanssa aina vähän hintsusti tätä kesälomaa, koska mies on yksityisyrittäjä (sanoisin paremminkin yksinyrittäjä), ja tuuraajan saaminen edes pariksi viikoksi on joka vuosi samanlaisen kivenlohkareen alla. (Mies ei siis todellakaan kuulu perinteiseen "Ikinä en oo lomaa pitänyt"- yrittäjätyyppiin. Päinvastoin. Pitäisi kyllä jos voisi ja olisi varaa, mutta realiteetit nyt vaan ovat mitä ovat ja niihin on tässä vuosien varrella sopeuduttu).

Ja kaksi viikkoahan meille riittää, koska silloin kun lomalle vihdoin ja viimein heinä-elokuun taitteessa päästään, niin sitten ollaan niin lomalla kuin olla voi. Paikkana jo varmaan kohta 15 vuoden ajan "kakkoskoti" Vuokatin Katinkullassa, joka on niin maailman paras lomakohde meidän perheelle. En osaa sitä edes sen paremmin selittää, mutta jokainen kyllä tietää, mikä itselle on se sopivin, ja meille se on Vuokatti. Monipuolisia liikuntamahdollisuuksia niin paljon kuin ikinä haluaa hyödyntää, mutta myös täydelliset puitteet mitääntekämättömyydelle. Ja muutaman sadan metrin säteellä mahdollisuus sosiaaliseen elämään  tai vaihtoehtoisesti täydelliseen rauhaan loma-asunnolla.

Ympärillä kaunis ja puhdas luonto, ja meille tottakai luksusta sekin, että golfkenttä on käytännössä kotiovella. Noinniinkuin melkein. Ei kamppeiden sullomista takakonttiin, eikä automatkoja, vaan bägi selkään ja muutama sata metriä kävellen tai pyörällä. Mutta ei siitä sen enempää. Välttelen aina koko golfista puhumista, koska tiedän, että on harvinaisen rasittava aihe silloin, jos se ei kiinnosta pätkääkään. 

Mutta sen sanon, että ihan äkkiä en keksi toista tapaa, jolla pystyn irtautumaan neljäksi-viideksi tunniksi ihan kaikesta muusta. Olkoot vaikka mitä murheita ykköstiille kävellessä, niin kaikki unohtuu. Ja kun ympärillä on koko ajan kaunista katseltavaa, mieli lepää. Paitsi jos mukaan sattuu kiukuttelevaa tai muuten vaan ei-niin-mukavaa peliseuraa niinkuin joskus käy. Todella harvoin onneksi.




Kokonaan sateettomia päiviä sattui kahteen viikkoon tasan yksi. Kuulemma koko kesän aikana niitä on Vuokatissa ollut vain 8. Mutta silti ei jäänyt sellaista tunnetta, että koko ajan olisi ollut kehno keli. Tai sitten sitä ei vaan jaksanut ilmoista stressata, kun koko kesä on ollut mitä on ollut. Puljattiin vaan sadekamppeiden kanssa sitä mukaa, kun sattui kuuro kohdalle. Yleensä ihan puskista ja jäätävän tuulen kera. Mietinkin, että olisi ollut kiva nähdä pikakelauksella neljän tunnin golfkierros ja se, kuinka monta kertaa sinä aikana tuli puettua ja riisuttua erinäiset vaatekerrat ees-taas ja auottua ja suljettua sateenvarjoa, jonka kanssa oli välillä lentää Maijapoppasena taivaan tuuliin. 

Mutta pienikin auringonpilkahdus tai muuten vaan pouta otettiin ilolla vastaan, Ja kummasti sitä samantien unohtaa sateenkin, kun vähän pilven raosta sinistä taivasta pilkistää. Ollaan me suomalaiset vissiin lopulta niin vähään tyytyväistä porukkaa.



Jälkikäteen laskin, että kilometrejä kertyi pelkästään kentällä talsiessa kolmattasataa. Osan niistä käytin muuten vaan metsässä kameran kanssa kökkimiseen. Ja olisi kyllä kannattanut kökkiä myös ämpärin kera, koska mustikoita oli metsät sinisenään. Ja niin suuria, että niillä olisi saanut äkkiä kopat täyteen. Mutta kaikkeen ei vaan mielenkiinto riitä.



Tässä huomaa eron etelän ja vähän pohjoisemman välillä. Täällä puolukat ovat jo kypsiä, Kainuussa ei vielä.



Kauniita kanervia.


Seassa aina välilllä reitiltä eksyneitä valkoisia palloja :).



Hassua oli se, että oli millainen päivä tahansa, yleensä illalla oli kaunista. Ei ihan aina, mutta melkein. Päivisin järvi harvemmin oli tyyni, eikä vaahtopäiden sekaan pulahtaminen kylmän pelikierroksen jälkeen houkutellut, mutta illalla pari kertaa jopa harkitsin. En kuitenkaan toteuttanut.





Ensimmäinen viikko lomailtiin miehen kanssa kahdestaan, mutta toisella viikolla molemmat pojat saivat töistään lomaa ja ajelivat perässä. Ihme kyllä tänä vuonna en enää (ihan koko aikaa) hermoillut pitkää matkaa, mutta kyllä sitä silti sydän läikähti ilosta ja onnentunteesta, kun veljekset ilmestyivät ovelle ehjin nahoin ja ilmoittivat, että "Nyt tarttis äkkiä saada jotain ruokaa" :).

Niin kivaa olla kaikki koossa. Jokaisella omat touhut ja aikataulut, mutta silti yhdessä. Ja jotenkin niin symppistä sekin, että nimenomaan Katinkullassa jo pikkupoika-aikoina solmitut ystävyyssuhteet näyttävät aina vaan kestävän Vaikka nuoret (nyt jo täysi-ikäiset) eivät tapaa toisiaan kuin kerran vuodessa, niin aina ennen lomaviikkoja alkaa "Tuutteko Katinkultaan?"-viestittely ja taas hengaillaan yhdessä niinkuin ei mitään taukoa olisi kahden kesän välissä ollutkaan. Uskon ja toivon, että perinne jatkuu sitten kun pojilla ja lomaystävillään on omat perheet.







Ainoana kokopoutapäivänä loppui mielenkiinto peliä kohtaan toiseksi viimeisellä väylällä  ja keskityin ihailemaan näkymää Nuasjärvelle. Oltiin sen verran tutulla porukalla liikkeellä, että ei tarvinnut selitellä mitään. Kuulin kyllä kun vanhempi poika kysyi mieheltä, että "Eiks äiti enää pelaa?". "Ei vissiin,  kun on varmaan taas joku tärkee pöheikkö kuvattavana" :D. No niinpä. Mutta omasta mielestäni myös kaunis.




Takaterassin ilta-aurinko jäi tänä kesänä vähiin, mutta heti kun tuli tilaisuus, kuivattiin penkit ja istuttiin nautiskelemaan. 


Taivaalla pörräili joku, joka oli päättänyt ottaa totaalisen irtioton. Näytti melko lunkilta meiningiltä. Jos en olisi korkeanpaikan- ja pienlentokammoinen, voisin harkita moista pakokeinoa.



"Next tee" onkin sitten arki. Tai siis oikeastaan on ollut jo jonkun aikaa, koska ensimmäinen työviikko on nyt (ihme kyllä) pulkassa. Ja vaikka sitä tottakai voisi harmitella, että aurinko paistaa vasta nyt, eikä lomalla, niin otan mieluummin kaiken kiitollisena vastaan. 

Ja nyt kun teksti on tässä vaiheessa eli pistettä vaille valmis, voin vaan todeta, että niinkuin arvelinkin, se on ihan yhtä kiinnostavaa kuin uudet perunat elokuussa :D. Mutta nyt ei muuhun pysty. Ajatus käy vielä sen verran hitaalla. Onneksi viikonloppu tulee ja pelastaa.