JOKA PÄIVÄ JOTAIN

Otsikko pätee moneen.

Alunperin olin aikeissa aloitella tätä tekstiä jo syyskuussa, kun kirjoitin jääkaapin oveen listan kaikista niistä syyskauden kursseista, joille olin ilmoittautunut. Oli pakko laittaa päivämäärät, viikonpäivät ja kellonajatkin näkyville, että muistan missä pitää milloinkin olla ja mihin aikaan. 

Vähän joka päivälle oli jotain. Niistä yhtenä viime vuonna aloittamani kalligrafia, joka koukuttaa edelleen. 

Aina välillä joku kysyy, mihin tarvin tai aion käyttää kirjaimia, joita kurssilla harjoitellaan ja vastaus on, etten oikeastaan ole ajatellut koko asiaa. Mahdollisesti en koskaan mihinkään, mutta itse tekeminen on se, josta tykkään. Rauhallista, maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sen verran paljon keskittymistä, että kaikki muu unohtuu. Ja jos joskus ei jostain syystä unohdu, vaan mieli vaeltaa muussa, teräkään ei tottele. Parhaimmillaan luokassa kuitenkin kuuluu vain terien rauhallinen rapina paperilla.   

Toinen viime syksyltä tuttu juttu oli rakukeramiikka, jota tehtiin parina viikonloppuna. Ekana muotoiltiin, toisena lasitettiin ja poltettiin ulkona uunissa.

Tein tällä kertaa itselleni epätyypillisempiä esineitä, joista oikeastaan kaikki onnistui yli odotusten, vaikka rakupoltto onkin aika arvaamatonta, eikä sitä pysty juurikaan hallitsemaan. Siinä sen hienous piileekin ja on terveellistä tekemistä tämmöiselle, joka ei pysty sohvalle istumaan, ellei ensin tarkista, että matto on suorassa :). Ja töissäkin rakennuspiirustusten parissa kaiken on oltava millilleen, keramiikassa se on onneksi mahdotonta. 

Noissa yläkuvan kahdessa maljakossa tavoittelin ulkomuotoa ja väritystä, joka vaikuttaisi siltä, että kappaleet olisi voinut poimia jostain kivikasasta tai muuten vaan luonnosta. Vähän rouheampaa kuin tekeleeni yleensä. 

Muitakin omasta mielestä onnistuneita esineitä tuli tällä kertaa uunista ulos ja haaveilen siitä, että saisin näistä aikaiseksi kokonaan oman postauksen, mutta toteutumis-% vaikuttaa tähänastisen perusteella aika heikolta.

Uutena kokeiluna otin ohjelmaan viiden illan "Rentoa maalusta"-kurssin, jonka suhteen odotukset ei oman osaamiseni suhteen olleet korkealla, mutta ajattelin, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan, jos on tarvis. Ja samalla olisi vihdoin käyttöä noille joskus hetken päähänpistosta tai Instan akryylimaalausvideosta inspiroituneena haalimilleni väreille, jotka ihme kyllä tulivat vielä tuubeistaan ulos. 

Tällä kurssilla opettaja antoi aiheet ja yleensä muutaman mallikuvan, joista valita. Alla on keskeneräinen työ, jonka aiheena oli Bokeh-efekti, mutta valmista mallia en ottanut käyttöön. Ehkä olisi kannattanut, koska innostuin tekemään aina vaan yhden valopallon lisää. 

Saatan kokeilla ensi syksynä uudelleen, mutta äkkiseltään akryylivärit tuntui vaikeilta. Joskaan muutaman tunnin perusteella ei tietty kannattaisi sanoa juuta eikä jaata, vaan harjoitus se on, joka tekee mestarin, jos niikseen tulee.  

Viimeisen parituntisen aiheena oli joulukuusi, mutta tein tämmöisen metsäversion.

Ehkä mahdollisella seuraavalla kerralla testaan vesivärejä, joilla ollaan kalligrafiassa kokeiltu kaikenlaista ja joiden yllätyksellisyydestä tykkään. Alla kuva joulukorttiprojektiin liittyvästä alkuvaiheesta, jossa olen roiskinut märän värin päälle vettä ja suolaa. Satunnaisten kuvioiden syntyä on kiva seurata.

"Joka päivä jotain" pätee myös siihen, että päätin kuukausi-pari sitten alkaa taas kerran perata kaikenlaista kaapeista edelleen löytyvää ylimääräistä ja kiikuttaa joka päivä jotain joko kierrätykseen tai suorastaan roskiin. Aika helposti saatiin kotona käymässä olleen kuopuksen kanssa aikaiseksi peräkärryllinen jälkimmäistä sorttia, kun sinne päätyi mm. hajonnut mankeli (yhyy, onneksi löysin Torista tilalle samanlaisen vanhan liiton Upon) ja vinttikomeroissa säilömäni pestyt tyynyt, peitot ja petauspatjat, joita ei täällä oteta missään vastaan. Löytöeläinkotiinkin tarjosin, mutta heillä on kuulemma ylitarjontaa sen sortin suurista tekstiileistä.

Kirjat on toinen hankala artikkeli, eikä oikein meinaa antaa luonto periksi repiä kansia roskiin ja heittää sivuja paperinkeräykseen, mikä nykyään tuntuu olevan niitä ainoita hävityskonsteja. 

Siksi ilahduin, kun näin kirjaston eteisessä hyllyn, johon voi jättää kirjoja lahjoituksena. Vain kolme kerrallaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Ja vielä kivempi oli, kun kävin kysymässä tiskiltä, kelpaisiko kirjaston omaan käyttöön täysin uudenveroiset kirjat ja ottivat ilomielin vastaan mm. kertaalleen luetut, siistit Harry Potterit ja muutamat muut kirjastokäytössä kuluneiksi käyvät suosikit. Tuli hyvä mieli. 

Jossain joskus sanottiin mielestäni viisaasti, että koska raivausprojekteilla on tapana aiheuttaa  enemmän tilapäistä epäjärjestystä kuin järjestystä, on tärkeää, että kotona on joku siisti näkymä sellaisella paikalla, jonka näkee usein. Niihin meillä kuuluu mm. tämä eteisen lipasto, jonka päällä on vissiin pari vuotta jo olleet nuo silloin puulusikoista askartelemani käpymäiset lyhdyt, joista tykkään edelleen. Vaihtelen vaan niille kavereita ja välillä toimivat itsekseen maljakoina tai kynttilänjalkoina.

"Joka päivä jotain" on ollut teemana myös appiukon muistisairaudessa ja pimeiden päivien piristämisessä valosarjoilla.

Huvitti tämä näkymä, kun tulin viikko sitten maanantaina puoli viiden maissa töistä. Olin asentanut tuon vanhan valopuun rappujen pieleen sunnuntaina sillä ajatuksella, että on sitten mukavan valoisaa tulla kotiin :). 

Aika vaatimattomaksi jäi teho, mutta piristi kuitenkin sen verran, että vaikka vielä vähän aikaa sitten ei kiinnostanut valosarjat yhtään, olen lisäillyt niitä vähän joka päivä jonnekin. Maltillisesti kylläkin, mutta ihan kivojahan ne on aikansa. 

Terassin katossa sen valmistumisesta asti jo 18 vuotta roikkunuseen oksaan ripustelin alkuun kaikenlaista vuodenajoista riippuen. Keväällä valkovuokkoja pieniin maljakoihin, pääsiäisenä pääsiäiskoristeita jne., mutta nykyään se saa korkeintaan valot kerran vuodessa. Heijastelee hauskasti terassilaseista, mutta sehän ei nyt tästä pimeästä kännykkäkuvasta erotu juuri sen enempää kuin alakuvan marraskuinen superkuu.  

Appiukko (91 v) liittyy otsikkoon sen verran, että parin kuukauden takaisesta puolisonsa kuolemasta lähtien alkava muistisairautensa on lähtenyt etenemään vauhdilla ja vähän joka päivä on edessä jotain yllättävää, joten ollaan tässä miehen kanssa vähän uuden edessä. Pitkällehän  tässä on pötkittykin ja tiedetty, ettei voida loputtomiin näin helpolla päästä. Ja vaikkei missään nimessä naureta sairaudelle tai sairastuneille, niin kyllä sitä vaan on pakko välillä ottaa asiat huumorilla. Niin "hauskoja" juttuja ne muuttuneen mielen aikaansaannokset toisinaan on ja saman ikäkaliiperin kavereiden kanssa riittää jaettavaa vanhempien viimeaikaisista lausunnoista. 

Justiin yksi kavereista kertoi, että äitinsä ei enää suostu menemään hammaslääkäriin, koska lääkäri oli kuulemma edelliskerralla kääntänyt hänen puseronsa väärinpäin siinä hoitoa tehdessään. Kotoa lähtiessä paita oli ollut ihan oikeinpäin päällä, mutta kotiin palatessa olikin saumat päällipuolella ja pesulappukin edessä. Ihme hiippari se semmoinen hammaslääkäri. 

24. marraskuuta täällä oli vihdoin oikean talven näköinen talvi. Sitä kesti tasan yhden päivän, joka sattui olemaan sama, jolloin meillä oli miniän kanssa himmelipaja. En raskinut yhdessä sovittua ajankohtaa alkaa sen takia muuttamaan, että oli koko sen astisen talven ensimmäinen aurinkoinen ja luminen päivä, mutta kerkisin kuitenkin tunniksi järven rantaan pitkästä, pitkästä aikaa vähän kuvailemaan ennen kello kolmen auringonlaskua. Oli nättiä. 

Kalligrafia ja keramiikkahommat on nyt joulutauolla ja huomenna on viimeinen maalauskurssikin, joten arki-iltoja vapautuu muuhun käyttöön (pienellä appiukkovarauksella), joista yksi tulee olemaan tuttujen blogien lukeminen. Olen kokenut parhaaksi, että silloin kun tiedän, etten ehdi muuta kuin häthätää käväistä, en avaa bloggeria ollenkaan. Haluan lukea kaikessa rauhassa ja jättää myös merkin käynnistäni. Muuten stressaannun asiasta, jonka ei pitäisi olla stressin aihe ollenkaan, vaan kaikkea muuta. 

Luulen, että kaikkien "joka päivä jotain"- tekemisten ja ehkä näiden epätalvisten säätilojenkin ansiosta koko syystalvi on kulunut ihan älyttömän äkkiä. Nopeammin kuin kesäloman jälkeinen eka työviikko.

Vajaan parin viikon päästä alkaa jo valoisa aikakin lisääntymään, vaikka tuntuu, että pimeää on kestänyt vasta hetken. Enkä ylipäätään yleensä edes mieti koko pimeyttä. Paitsi illalla nukkumaan mennessäni.

Nukun aina tähän aikaan vuodesta niin paljon paremmin kuin kesällä. Mies aina ihmettelee, kun mutisen sitä että valo häiritsee unta ja sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet. Laita ne kiinni ja ala nukkua". No niinpä :).

 

Edit (apua tarvitaan) 10.12.2024: 

Kääk! Lukulistani on vaihtunut vissiin johonkin käänteiseen järjestykseen, koska ensimmäisenä listalla näkyvät postaukset (niin pitkälle kuin jaksan niitä selata alaspäin), kuuluvat joko jo lopettaneille blogeille tai ainakin tekstit on kirjoitettu vuosia sitten. 

Osaako joku neuvoa, miten saisin palautettua järjestyksen niin, että listalla näkyvät ensin tuoreimmat postaukset seuraamiltani blogeilta?

ARKIPÄIVÄKIRJA

Maanantai 12.8.

Ensimmäinen kesäloman jälkeinen työpäivä. Lämpötila 12 astetta ja vettä sataa. 

Tuli lähdettyä töihin vähän turhan kevyessä varustuksessa sillä seurauksella, että sääriä ja varpaita paleli pitkin päivää, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Kun ensimmäisen kerran katsoin kelloa, olin ollut töissä vasta reilut puoli tuntia, vaikka ihan muuta kuvittelin. Ei sillä, ettenkö olisi ruvennut heti hommiin, mutta kerkisin kolmessa viikossa tottua siihen, että lomalla aika kuluu kuin siivillä. 

Mietiskelin siinä muun ohessa kohtapuoliin ajankohtaista uuden sähkösopimuksen valintaa, joka on ahdistanut jo pidemmän aikaa, koska en todellakaan tiedä, mikä olisi viisasta tai ainakin vähemmän tyhmää. Kertaalleen tuli jo tehtyä tahaton virhe ja mentyä naimisiin parivuotisen kalliinpuoleisen sopimuksen kanssa, mikä on harmittanut kokolailla sen samat kaksi vuotta (paitsi silloin kun pörssisähkö on ollut kalleimmillaan), mutta minkäs teet. Pakko se on jotain valita ja pääasia, että edellinen vihdoin päättyy. Ei tule ikävä. 

Illalla sade taukosi sen verran, että ajelin kentälle sillä mielellä, että välttelen rikkaruohojen raivausta ja käyn ajankuluksi vähän harkkailemassa muutamia uusia juttuja. Vettä oli kuitenkin täällä päin satanut vissiin jo niin pitkän aikaa, että nurmialue oli muuttunut upottavaksi rapakoksi, joten vaihdoin suunnitelman tylsähköön iltalenkkiin.

Kuulostaa näin kirjoitettuna varsin mitäänsanomattamalta päivältä ja sitä se oikeastaan olikin, mutta olin silti ihan hyvillä mielin. Ajattelin tyynesti, että tältä se arki nyt tuntuu ennenkuin siihen taas tottuu, pääsee vauhtiin ja syksyiset harrastukset astuu mukaan kuvioihin. Eikähän ilman arkea ole lomaakaan, joten eipä tästä sen kummempaa.

Paluu portaita pitkin takaisin toimistolle. 

Siivoojat oli ystävällisesti pitäneet palmustani huolta sen aikaa, kun olin pois. 

Nyt otin sen kainaloon ja vein takaisin omalle paikalleen. 

Tiistai 13.8.

Aurinkoinen ja lämmin aamu, joka mahdollisti aamupalan terassilla. Tuntuu työaamuinakin niin paljon mukavammalta syödä ulkosalla ja lukea (aina vaan ohuemmaksi ja ohuemmaksi käyvä) päivän lehti kaikessa rauhassa.

Meillä oli lomalla luontaisesti niin samanlainen rytmi kuin arkenakin, ettei ole ainakaan vielä tehnyt sen puolesta yhtään tiukkaa herätä aamulla ajoissa tai peräti liiankin aikaisin. 

Mentiin yleeensä viimeistään puoli yhdentoista maissa nukkumaan, kun aurinko painui järven taa, ja noustiin siinä seitsemän pintaan virkeinä ylös. Jäi enemmän aikaa kaikkiin kivoihin lomatekemisiin, eikähän me kotonakaan vapaapäivinä nukuta juuri sen pidempään. Paitsi jos nukuttaa. 

Työpäivä meni miten meni ja vaikka olenkin tottunut yksinäiseen puurtamiseen, sopivan sosiaalisen loman jälkeen kontrasti on kieltämättä aiko iso ja tuntuu vähän ankealtakin. Kukaan ei kysy miten loma meni, eikä ole ketään kenen kanssa vaihdella kuulumisiakaan. Paitsi asiakkaat kyllä toivottivat tervetulleiksi takaisin ja toivoivat loman menneen mukavasti. Se lämmittää mieltä. 

Vähän ihmettelin töitten jälkeistä väsähtänyttä olotilaa, jollaista en kokenut kertaakaan loman aikana. Mutta niin se on, että aivotyö ja istuminenkin väsyttää, vaikkei sitä moni uskokaan, "koska en tee mitään oikeita töitä".  

Ajattelin, että ehkä sitä vaan nyt kaipaa lepoa ja liikkumiset ehtii taas ottaa ohjelmaan silloin kun siltä tuntuu, joten loikoilin illan enimmäkseen terassin sohvalla ja luin loman aikana kertyneitä lehtiä. 

Keskiviikko 14.8.

Kosteankylmä aamu, joten ei terassikahveja tänään.

Töissä oli enimmäkseen haastavia juttuja, joista osaa en pystynyt selvittämään päivän mittaan, vaan jäivät vaivaamaan mieltä ja todnäk häiritsemään unta. 

Istuminen alkaa tuntua kropassa ja mieli tekisi olla enemmän liikkeellä, mutta on vähän vaikeasti toteutettava yhtälö Onneksi toimistolla on hyvin tilaa hyppiä ja tempaista taukojumppaa. Se auttaa vähän, mutta kyllä paikallaanolo oikeasti on ihan tappavaa. Tuntuu erityisesti nyt, kun lomalla tuli pelkästään kentällä käveltyä parin viikon mittaan puolisentoistasataa kilometriä. Muut aktiviteetit siihen päälle. Nyt vaan istun tai seison ja siinä välissä kävelen portaita, joita sentään onneksi riittää. Joskus tosin mietin, että mitäs sitten, jos en pystyisikään yhtäkkiä syystä tai toisesta enää kiipeämään rappuja. Ei olisi asiaa toimistollekaan, koska hissiä ei ole. 

Sähkösopimus sai sinettinsä ja päädyin valitsemaan vuoden määräaikaisen. Tulin siihen tulokseen, että meistä ei ole elämään sähkön tuntihintojen ehdoilla. Sopimus on kuitenkin puolet halvempi kuin edeltäjänsä, vaikka onkin toisaalta puolet kalliimpi kuin se johon parhaimmillaan ehdittiin tottua. Nyt vaan koitetaan pitää vähän turhan korkeaksi karannut kulutus kurissa. Ilman, että palellaan kynttilänvalossa. 

Illalla näin pitkästä aikaa ystäviä, joita oli jo vähän ikävä. Käytiin kuumankosteassa kelissä pelailemassa ja vaihtamassa kuulumiset.  

Tänään ihmettelin sitä, että vielä ei ole tullut yhtään sellaista fiilistä, että tekisi mieli kohennella kotona paikkoja tai edes vaihdella kesäisiä kuoseja syksyisempiin. Ehkä siksi, että vielä on niin kesä ja onneksi onkin. Osa kesäkukistakin on vielä ihan hyvässä hapessa. Mutta jos tunnetta ei tule  syksymmälläkään, se on erikoista.

Petunia senkun porskuttaa, mutta vähän alkaa jo olla rapistumisen merkkejä. 

Itselleni poikkeuksellisen kirjava kesä jatkuu kuistilla.

Torstai 15.8.

Niinkuin arvelin, ratkaisematta jääneet työjutut jäivät pyörimään mielessä ja nukuin huonosti. 

Aamu oli onneksi aurinkoinen ja lämmin, joten koitin olla positiivisen rauhallisella mielellä siihen asti kunnes pääsisin ongelmiin käsiksi. Siinä auttoi, kun laitoin aamupalan taustalle soimaan "Luxury hotel lounge"-soittolistan mukavan leppoisaa musiikkia ja mielikuvittelin itseni listan nimen mukaisiin maisemiin ja lomatunnelmiin.  En tosin ole tainnut koskaan missään varsinaisessa luxushotellissa yöpyä, enkä sellaisessa mahdollisesti viihtyisikään, mutta jonkunmoisena arjen luksuksena musiikki ja terassiaamupala kyllä toimi erittäin hyvin.

Soi myös päiväkahvilla.

Töissä tunsin, että lomanjälkeinen energinen ja hehkuvakin olotila alkaa hiipua. Huomaan myös, että mitä enemmän olen paikallani, sitä vetämättömämpi olen. Ja mitä aktiivisempi saan päivän mittaan olla, sitä aktiivisempi olen muutenkin. Mutta koska ikuista lomaa ei ole, täytyy korjata tilanne ottamalla taas jumpat pelkkien pelien tai lenkkien ohella ohjelmaan. Jos en saa riittävästi liikettä, muutun kärttyisäksi ja sitä en halua.

Olen haalinut itselleni myös niin pitkän liudan syksyllä alkavia kursseja, että piti ihan tarkistaa mihin kaikkialle olen ilmoittautunut. 

Tänä vuonna pattitilanne tuli eteen siinä kohtaa, kun keramiikka oli vaihtunut samalle illalle kalligrafian  kanssa ja oli pakko valita jompikumpi. Päädyin viime syksynä aloittamaani kalligrafiaan, joka kuvauksensa mukaisesti on todellakin jotenkin maagisen rauhoittavaa tekemistä. Paitsi silloin, kun mikään ei onnistu.

Sen sijaan kurssien ostoskoriin nappaamani akryylimaalauksen alkeiskurssin peruin. Ennakoin, etten mahda toiveistani huolimatta olla taitelijatyyppiä, mutta päätin kuitenkin kokeilla "Rentoa maalausta"-lyhytkurssia. Lisäksi luvassa on pari keramiikkalauantaita ja rakukeramiikkaa. Onhan sitä jo siinä. 

Valinnanvaraa on vaikka kuinka ja paljon.

Perjantai 16.8.

Tähänastisen päivän perusteella tuntuu siltä, että on viisainta lopettaa tämä arkipäivitys tähän, etten ala kuulostaa vetelältä valittajalta. Sellaiseksi en halua muuttua, vaikka käynnistymisvaikeudet tuntuu nyt vähän kestävän. 

Jäin kotitoimistolle töihin ja ihailin ikkunasta naapurin pihalla kasvavaa valtavaa pihlajaa, joka on täynnä marjoja niinkuin kaikki pihlajat tuntuu tänä vuonna olevan. Mieleen muistuu lapsuusaikojen harvinaisena herkkuna kotona tehty ja tarjottu pihlajanmarjahyytelö, joka oli lapsen suuhun turhan eksoottisen makuista, mutta nyt saattaisin hyvinkin tykätä. Ehkä jopa kokeilen sen valmistusta. Mutta vain ehkä..

Viisi päivää töitä takana ja samaiset viisi päivää vähemmän aikaa eläkkeeseen, hehheh. Eli enää semmoiset 5 vuotta ja 7 kuukautta jäljellä. (Aletaan olla sitä ikäkaliiperia, että yksi kesälomalla tapaamiemme ihmisten kanssa jutuiksi tulleista vakioaiheista oli "olettekos vielä työelämässä" tai "jokos olette eläkkeellä" tai "onkos vielä pitkästi eläkepäiviin" :)). 

Täytyy vähän parantaa asennetta tämänhetkisestä tai saattaa nuo vajaat 6 vuotta tuntua pitkähköiltä. Ei vaiskaan, kyllä se tästä taas. Ja oikeasti tykkään työstäni. Erityisesti silloin, kun mielekästä tehtävää on mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän.

Tämä oli tämmöinen suora hyppy huhtikuusta elokuuhun ja samalla kokeilu, osaanko enää edes avata koko Bloggeria. Näytti ainakin tuo kuvien lisäily muuttuneen sitten viime näkemän, mutta vielä onneksi pärjään.

Kaunista viikonloppua!

KUVAUSKAIPUUTA JA KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIINKUIN HUHTIKUU

Etsin koneelta kuvia yhdestä tietystä aiheesta, joka kuitenkin oli hukkunut jonnekin tuhansien turhien kuvien syövereihin. En vaan kertakaikkiaan ole kaikista aikomuksistani huolimatta päässyt edes alkuun lannistavan loputtomalta tuntuvassa ylimääräisten kuvien poistamis- ja loppujen järjestämisurakassa. En sen enempää koneelle, puhelimeen kuin paperikuvina kaappiin säilöttyjenkään suhteen.

Siinä kansioita selaillessani eteen tuli kuitenkin myös sellaisia omasta mielestäni onnistuneita otoksia, joiden kohdalla pysähdyin ja aloin pitkästä aikaa potea kuvauskaipuuta. 

Tarkoitan sillä kaipuuta sellaiseen tunteeseen, jossa uppoutuu kuvaamiseen niin, että aika ja paikka tuntuu katoavan. Sitä vaan  jaksaa väsymättä vaihtaa kuvakulmaa ja viilata jotain pientä yksityiskohtaa niin moneen kertaan, että kuvaan lopulta tuntuu tallentuvan se, mitä silmä näkee. On parhaimmillaan maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sopivan mielentilan, kiireetöntä aikaa, mielekkään kuvauskohteen ja kameran. Kännykällä en samaan tunnelmaan pääse.   

Kuvausinto vaan on ollut pitkään kadoksissa, kun tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Mutta jahka kevät tästä vähän etenee, tekee taas mieli ottaa kamera käteen ja katsella miltä maailma näyttää linssin läpi.  

HALKO.

Toin koivuklapin kotiin muistoksi yhdeltä kivalta hiihtolomareissulta, jonka päättyessä iski haikeus. Takkaa meillä ei ikävä kyllä lomakohteen lailla kotona ole, mutta käytin halkoa pehmentämään kirkasta lasia ja asetelmaa, jota kukkien puolesta voisi mielestäni kuvailla sanoilla herkkä, hempeä tai hienostunut.

HAHTUVAT.

Kuvassa on yksi hiljattain uudistuneen Tallink City-hotellin kattovalaisimista. Tykkäsin tosi paljon tuosta rauhallisen tyylikkäästä voikukkateemasta, joka kulki vähän eri muodoissaan läpi hotellin huoneita myöden.  

HAURAS.

Ohutta jäätä, joka ritisee kivasti jalan alla, jos vaan raskii rikkoa kauniit kuviot.   

HARSOT ja HEIJASTUS.

Ylimärääisenä valotuksen puolesta epäonnistunut, mutta ehkä just siksi omalla tavallaan (omasta mielestäni) onnistunut kuva lempparikukistani ja niiden kuvajaisista makkarin seinällä. 

Kiitos jälleen Kristiina K, kun tulit keksineeksi tämän kivan kuvahaasteen. Sain tilaisuuden hyödyntää vanhoja varastoja, joiden kimppuun olen nyt vakaasti päättänyt käydä poistamalla vaikka vaan kymmenen kuvaa päivässä. Tyhjää parempi sekin. 

PROTEIINIANSA

Olen aloittanut kirjoittamaan tätä tammikuussa, mutta vissiin väsähtänyt tai kyllästynyt kesken kaiken, joten jatkan nyt, koska aihe on edelleen ajankohtainen.

***

Veikkaan, että jokainen meistä on törmännyt tietoon proteiinien tärkeydestä ja niiden lisääntyneestä tarpeesta erityisesti lihasvoimaharjoittelun yhteydessä. 

Samalla veikkaan, etten ole ainut, joka on langennut siihen luuloon, että proteiinia pitäisi syödä jotenkin ylenmäärin ja mitä enemmän sitä syö, sitä varmemmin lihasmassa kasvaa.

Pitää toki osittain paikkansa ja tosiurheilijoiden kohdalla varmasti hyvinkin pitkälle, mutta puhun nyt vaan omasta tavallisen, suht aktiivisesti liikkuvan, viimeistä vitosella alkavaa vuotta elävän naisen näkökulmastani. 

Taustana tälle on joitakin vuosia sitten läpikäymäni muutaman kuukauden mittainen ohjattu lihaskuntojakso, jonka aloitin, kun tuntui, ettei omatoiminen salitreenini johtanut yhtään mihinkään. Sivuan sitä tekstissä myöhemmin, mutta sitä ennen halusin ihan mielenkiinnosta tutkia omien ihan tavallisten syömisteni proteiinimääriä. Sellaisten, joita en ole siltä kannalta miettinyt yhtään, vaan ainoastaan syönyt niinkuin normaalisti syön. 

Testilaskelmat toteutin yhden ihan tavallisen tammikuisen sunnuntain aikana. 

Kuvien alla olevia laskelmia ei varmasti erkkikään jaksa lukea ja kirjailinkin niitä ylös lähinnä itseäni varten sitä mukaa, kun olin tutkinut ruoka-aineiden proteiinisisältöjä ja punninnut annokseni keittiövaa'alla. (Tämän tein siis siinä järjestyksessä, että ensin päätin mitä syön ja sitten punnitsin sen, enkä niinpäin, että olisin ensin punninnut ja valinnut syömiseni vasta sen mukaan).

  

Perusaamupala:

Pari palaa Kaurajemmari kaurasiemenleipää, yht. 40 g x 16 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ Savuhovin liekitetty kalkkunafile, yht. 32 g x 20 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ mantelimaitoon tehdyn vihersmoothien 1/2 avokado ~4 g :2 = 2 g prot. 

+ 1/2 banaani ~1,2 g :2 = 0,6 g prot. 

+ ruokalusikallinen riisiproteiinijauhetta 3 g x 89 g/100 g = 2,7 g prot. (jauhe ei ole säännöllisessä käytössä, vaan pelkkä helppo hätävara tilanteisiin, joissa tuntuu että vähän täyttävämpi smoothie on tarpeen)

= aamupalan kokonaisproteiinimäärä 18,2 g. 

(Jos täysjyväkeksit ei olisi ollut loppu, niistä olisi tullut gramma per keksi lisää). 

Lounas: mantelikalaa, basmatiriisiä ja parsakaalia

Yksi pakkauksen neljästä pakastekalapalasta 100 g x 17 g/100 g = 17 g prot.

+ basmatiriisi, alle puolikas valmiista 100 g pussista, ehkä noin 40 g x 8,4 g / 100 g = 3,4 g prot.

+ parsakaali, ehkä noin 150 g x 3,9 g / 100 g = noin 6 g prot.

+ yhteen annokseen osuvat mantelit noin 15 g x 24 g / 100 g = 3,6 g prot.

= lounaan kokonaisproteiinimäärä noin 30 g 

Välipalana pieni kourallinen pähkinöitä, 25 g x 24 g / 100 g = 6 g proteiinia

Söin myös palan taatelikakkua kahvin kanssa, mutta siitä tuskin irtoaa mitään tähän listattavaa. 

Ei näytä kaksiselta, mutta syön aika usein kaurapuuroa töitten jälkeen ja joskus jopa viikonloppuna siinä vaiheessa, kun ei tee mieli toista kertaa varsinaista ruokaa, mutta jotain on kuitenkin syötävä. Päälle laitan yleensä marjoja. Kuvan väristä voi päätellä, että tällä kertaa vuorossa oli mustikka.

Raejuustoa lisäsin joskus ennenmuinoin, mutta se on nyt pois pelistä johtuen vahvasta maitoproteiineihin kohdistuvasta epäilystä yhtenä kovien vatsakipujen aiheuttajana.

Hiutaleet on kuivana kevyitä ja niitä on tuossa kuvan määrässä noin 30 g (x 14 g / 100 g) eli 4,2 g prot.

Leipäpala 20 g x 16 g/100= 3,2 g ja lohi 12 g x 20,4 g/100 = noin 2,5 g prot.

Puuropäivällisen kokonaisproteiinimäärä hitusta vaille 10 g eli ei kovin kaksinen, mutta jotain kuitenkin.

Perusmallin iltapala (paitsi että kananmunaa syön nykyään harvakseltaan ja silloinkin mieluummin aamulla) 

Pari palaa Oululaisen jälkiuunileipää, proteiinia 1,5 g per siivu = 3 g

+ päällä kylmäsavulohta 23 g x 20,4 g / 100 g = 4,7 g prot.

+ mustikkasmoothiessa 1/2 banaani 1,2 g : 2 = 0,6 g prot.

+ keitetty kananmuna, proteiinia keskimäärin 7 g

= iltapalan kokonaisproteiinimäärä 15,3 g

Nämä kaikki kun ynnää yhteen, päivän proteiinisaldo on 79,5 g, joka tarkoittaa omalla kohdallani 1,37 grammaa per painokilo eli itseasiassa hyvinkin runsaasti, vaikka ihan muuta olisin veikannut. 

Liippaa jo läheltä lihasvoimaharjoittelun yhteydessä suositeltua 1,5 grammaa/ painokilo ja ylittää reippaasti tämmöiselle tavikselle yleisimmin suositellun gramman per painokilo. Eli itseasiassa näissä syömissäni eväissä olisi ihan kelpo määrä proteiinia noin 80-kiloisellekin.  

Ilman tätä kaiken ylöskirjaamista olisin äkkiseltään mieltänyt proteiininlähteiksi pelkästään kalapalan, kananmunan ja leivänpäälliset, mutta itseasiassa leivällä oli tässä kokonaisuudessa iso merkitys. Myös parsakaalin pienen määrän ja muutaman hassun pähkinän tuoma lisä yllätti positiivisesti.

Päivän muuhun ravintosisältöön en ota tässä nyt kantaa, koska tarkoitus oli tutkia pelkkää proteiinia. Enkähän muuten syömisiäni kyllä tutkailekaan. On kokolailla vakiintunutta puuhaa ja kuulun enemmän niihin ihmisiin, jotka syövät elääkseen, eikä ole niin justiinsa vaihtelun tai muunkaan kanssa. Kunhan saan ruuasta hyvää energiaa, enkä väsymystä.  

Mutta palaan nyt siihen muutaman vuoden takaiseen ohjattuun 4 kk:n lihaskuntokuuriini. Sen alussa teroitettiin pitämään erityistä huolta riittävästä proteiinin saannista ja koska mielikuvani silloinkin oli se, että omat normaalit syömiseni eivät siihen riitä, söin sitten "helppona" lisänä rasvatonta maitorahkaa niinkuin siihen aikaan oli tapana ja jopa suositus. Mustikkasoppaa vaan päälle, niin kyllä se kurkusta alas menee.

Mutta kuinkas sitten kävikään? 

Sensijaan että ohjatulla nousujohteisella treenaamisella olisin saanut palkaksi edes muutaman gramman lisää toivottua lihasmassaa, sainkin jokusen kilon silkkaa rasvaa. 

Tuntui epäreilulta ja pettymys oli melkoinen, mutta sittemmin olen viisastunut ja tullut siihen tulokseen, että maitotuotteiden proteiini ei omalla kohdallani vaan kertakaikkiaan imeydy niinkuin pitäisi, vaan muuttuu elimistössä ylimääräiseksi rasvaksi. Riippumatta siitä, sisältääkö itse tuote rasvaa vai ei.  

Eikähän tuohon ylimääräisen rasvan kertymiseen tarvi välttämättä olla lähteenä rahka tai muukaan maitoproteiini, vaan ihan mikä tahansa huonosti imeytyvä tai ylipäätään ylimääräinen. Elimistö käyttää hyväkseen vain sen minkä käyttää ja lopusta muodostuu rasvaa. Kaikilla. Eli tässäkin pätee vanha kunnon "kaikkea kohtuudella"-motto. Liika on liikaa, oli kyse mistä hyvänsä.

Se on nyt nähty ja olen lopettanut kokonaan stressaamisen siitä, syönkö riittävästi proteiinia vai en.  Yhden varsin kevyen päivän ruokailujen ylöskirjaaminen vei viimeisetkin huolenrippeet siltä saralta. 

Sitämukaa on ylimääräiset rasvakilot kaikonneet  ja lihasvoimakin on aivan hyvällä mallilla. Mitään erityisen näkyviä lihaksia en enää edes havittele, koska on ihan tarpeeksi haastetta nykytilanteen ylläpidossakin.  Tärkeä asia kuitenkin. Yksi niistä, joista haluan huolehtia ja joita erityisesti "ikääntyvien ihmisten" kohdalla korostetaan siinä missä proteiinien tärkeyttäkin.

Itse en vielä koe itseäni ikääntyväksi, mikä on sinällään ihan hölmö ajatus, koska kaikkihan me ikäännytään. Mutta kun ihan mielenkiinnosta googlailin, mitä tuolla ikääntymisellä oikeastaan tarkoitetaan ja onko se sama vai eri asia kuin vanheneminen, vastaukset olivat monenkirjavia, joten päätin, että päätän itse miten sitä tulkitsen.  Eli jatkan samaan malliin kuin ennenkin ajattelematta ikävuosiani sen kummemmin. Olisi itseasiassa ihan oman tekstinsä aihe. 

PIENIÄ JA ISOMPIA ASIOITA POIS PÄIVÄJÄRJESTYKSESTÄ

Aina alkuvuodesta suurinpiirtein synttäreiden aikoihin alkaa mieleen putkahdella asioita, jotka olisi hyvä hoidella pois päiväjärjestyksestä. Lähinnä kaikenlaisia terveydellisiä juttuja, joista haluan pitää säännöllisesti huolta. 

Jo se, että saa ajanvaraukset aikaiseksi, keventää alitajuntaa, vaikka varsinainen tapahtuma menisikin  viikkojen tai kuukausien päähän. 

Tähän mennessä voin vetää ajanvarauslistalta yli hammaslääkärin (jolta tosin tulee vuosittain ilmoitus automaattisesta ajanvarauksesta), silmälääkärin (jono vakiolääkärilleni on aina kuukausien mittainen, mutta tiedän ennakoida sen), ihotautilääkärin (joka jännittää eniten, koska edellisestä käynnistä on vuosia) ja gynekologin, jonka luona kerkisin jo käydäkin.

Myös kampaajalla kävin pitkästä, pitkästä aikaa. Sen suhteen olen ihan liian laiska ja tukka on turhan kauan ollut sen mukainen. 

Jo vuosia olen käynyt ekokampaajalla, enkä enää aio muuhun vaihtaakaan, mutta huomaan, että olen vähän huono kestämään luonnonmukaisten aineiden pitkiä vaikutusaikoja mitään tekemättä. Lehtien lukeminenkaan ei oikein innosta, kun pitää pujotella silmälasien sangat saven tai merilevän ja myssyn väliin. 

Kampaaja-Jaanan kanssa riittää onneksi rupateltavaa ja tällä kertaa aika meni kivasti, kun tehtiin valkosaven vaikutusajalla itselleni räätälöity tuoksu. Huomasin mahdollisuuden sellaiseen kampaamon hinnastossa ja tuntui kivalta ajatukselta.

Tuoksu tehtiin sekoittamalla pulloon 15 ml jojobaöljyä, jonka sekaan tiputettiin 14 tippaa itse valitsemiani eteerisiä öljyjä. Vielä jäi yhden tipan verran varaa (15 on Jaanan mukaan maksimimäärä, koska öljyt on tosi voimakkaita) ja lupasin käydä hakemassa sen jahka osaan päättää, valitsenko jasminin vai mustakuusen. Ehkä jasminin.

Tuoksusta tuli ihanan raikas ja sitruksinen. Ja itse tuoksun lisäksi siinä on parasta se, että kaikilla eteerisillä öljyillä on myös omanlaisensa hyväätekevä vaikutus. Omikseni valikoitui enimmäkseen raikastavia, stressiä poistavia ja tasapainottavia. 

Jaanan peltisessä aarrekaapissa riittää valinnanvaraa. Kaikkia ei sentään käyty läpi.

Jaana kertoili eri öljyjen ominaisuuksista ja kirjoittelin joitakin muistiin. Hauskaa oli mm. asuntoesittelyissä miellyttäväksi koettu mandariinin tuoksu. Kannattaa kokeilla, jos on asuntokauppaa tuloillaan :).

Erikoista öljyjä nuuhkiessa oli se, että jos öljyn vaikuttava ominaisuus ei jostain syystä ole itselle sopiva, se ei myöskään tuoksu omaan nenään hyvältä, vaan päinvastoin. En enää muista mikä öljy oli kyseessä, mutta se haisi mielestäni kammottavalle, eikä ihme, koska Jaana kertoi, että öljyllä olisi ollut verenpainetta laskeva vaikutus. Omassa tapauksessani olisi ollut huonompi homma, koska normaali verenpaineeni on jo muutenkin turhankin alhainen. Joku toinenkin öljy haisi omaan nenääni lähinnä kostealta perunakellarilta, jossa ei sinällään ole hajuna mitään vikaa, mutten sitä ihan ehdoin tahdoin pulloon halua. Silläkin olisi ollut omalla kohdallani ei-toivottu vaikutus, en vaan enää muista mikä. Kannatti siis luottaa omaan hajuaistiin.  

Mitäs sitten muuta? 

Välttelen viherkasvien mullanvaihtoa, koska sille ei ole sellaista paikkaa, jossa voisi sotkea rauhassa, mutta hiljattain oli Kotivinkissä niin näppärä vinkki, että päätin selättää mullanvaihtovastenmielisyyteni ja antaa kasviparoille uutta elinvoimaa.

Vaihto sujui näppärästi Ikean isossa kassissa, eikä tarvinnut siivoilla sotkuja muuten kuin kippaamalla kassin sisään varissut multa pihalle ja pyyhkiä pohja. 

Pari pientä pystyynkuollutta kasvia heitin pois ja ostin tilalle mm. tämän kalanruotokaktuksen, joka on itselleni hauska uusi tuttavuus. 

Anopinkieli on uskollinen ystäväni, jota ei tarvi kastella kuin joskus ja jouluna (oli kukkakauppiaan ohje). Hipoo jo vintin kattoa. 

Kalevalaisella jäsenkorjaajallakin tuli käytyä, kun reisilihakset oli taas kivettyneet niin, etten enää saanut niitä itse millään auki. On aina sama juttu näihin aikoihin vuodesta, kun ulkona ei voi kävellä normaalin rennosti. 

Jäsenkorjaaja aina motkottaa liian reisivetoisesta ja nopeasta kävelytyylistäni, mikä on varmasti ihan aiheellista, mutta laitan kyllä osan ongelmasta myös kenkien piikkiin. Omistan hyvät nastalenkkarit ja paritkin kitkapohjakengät, mutta kävelen niin paljon, ettei niistä kunnon lenkkareiden korvaajiksi ole. Ja varmasti on viikottaisten liikuntatuntien kymmenillä kyykkysarjoilla osuutensa asiaan, mutta nyt on taas lannekori suorassa ja lihakset pehmeinä käsittelyn jäljiltä. Ihme velho kyllä ja tietää aina mistä kiikastaa, vaikken itse kerro ennakkoon mitään.

Kesäajasta en aio sanoa sanaakaan. On niin loppuunkaluttu aihe, eikä siitä muuksi muutu. Niinkuin ei vissiin tämä talvikaan. Tuntuu, että on ollut pidempi kuin ikinä, mutta josko se enteilisi pitkää kaunista kesää. Parasta kuitenkin, että kaikki vihreys on vasta edessäpäin.  

 

PIENIÄ HYVÄN MIELEN ASIOITA JA HETKESSÄ ELÄMISEN TAITOA

Kun ei kuulu suuria, pitää kirjoitella pieniä. Tai siis mitään ei onneksi pidä, vaan voi.

En tiedä miksi, mutta poden jotain todella voimakasta Japanin kaipuuta, vaikken ole maassa koskaan käynytkään. On aina kuulunut niihin harvoihin maihin, joihin haluaisin vielä matkustaa ja toivon, että sellainen tilaisuus joskus tulee. 

Kaikkein eniten kiehtoisi osallistuminen aitoon japanilaiseen teeseremoniaan (oikealta nimeltään Chadô eli "teen tie"), joka kulkee ennalta määrätyn kaavan mukaisesti ja kestää noin neljä tuntia. Voipi olla, että siinä ajassa alkaisi tatamilla istuminen jäykistää tottumattoman jäseniä, mutta se miten tuon seremonian keskeisin sisältö tiivistetään neljään sanaan "harmonia, kunnioitus, puhtaus ja mielenrauha", kuulostaa kauniilta ja kokemisen arvoiselta.  

Syy tuohon kohta jo vähän (positiiviseksi) pakkomielteeksi muodostuneeseen Japani- ja teeseremoniahaaveeseen löytyy yhdestä lempparikirjastani "Ichigo Ichie - hetkessä elämisen taito japanilaisittain", jonka kuuntelin tässä hiljattain toistamiseen. Ihana, viisas kirja, joka laittaa ajattelemaan, että meillä ihan oikeasti on vain tämä hetki, eikä se toistu. Ei hyvässä, eikä (onneksi) pahassakaan. Ei vaikka joka päivä tekisi asioita omasta mielestään samalla tavalla tai samojen ihmisten seurassa. Kokemus on kuitenkin joka kerralla erilainen. 

Äkkiseltään olisin kuvitellut itse olevani ehdottomasti hetkessä eläjä, mutta se ei taida tarkemmin ajateltuna pitää täysin paikkaansa. 

Jos nyt mietin vaikka sitä, että lähden pitkälle kävelylenkille ja kuuntelen siinä samalla äänikirjaa, niin tavallaan olen kahdessa paikassa yhtä aikaa. Siellä missä parhaillaan kävelen ja siellä mihin kulloisenkin kirjan maailma sijoittuu. 

Vähän sama kuin jos lähtee luontoretkelle, mutta oleellinen osa ajasta menee retkestä reaaliajassa somettamiseen. Tätä en tosin itse harrasta, mutta kuvailemaan kyllä pysähtelen aina silloin kun joku näkymä läikähtää sydämessä. Siinä en näe ristiriitaa, vaan koen, että linssin läpi hetkiin tulee uppouduttua toisinaan vielä syvemmälle. Pelkästään kävellessä mieli kun vaeltaa milloin missäkin. Menneitä harvemmin mietin, paitsi jos kyse on kivoista muistoista, mutta tulevia olen mestari murehtimaan. Useimmiten onneksi turhaan, mutta on silti ominaisuus, josta en itsessäni pidä.

Ihan todellisen hetkessä elämisen kokemuksen saan kuitenkin aina keskiviikkoiltojen kalligrafiatunneilla. 

Enpä olisi syyskuun parilla ensimmäisellä kerralla tottelemattoman terän kanssa takkuillessani uskonut, kuinka koukuttava harrastus kalligrafiasta tulee. Ja kuinka valtavan laaja sen maailma on. Nyt ymmärrän, kuinka mitättömän pieni pintaraapaisu alkeita on vasta takana ja ihan ahdistaa ajatus siitä, ettei yksi elämä tule millään riittämään kaikkeen siihen mitä vielä haluaisin oppia. 

Oma versioni Ichigo ichiestä

Opettajamme Vivian on pitkän linjan kalligrafi, jolla tuntuu olevan loputon määrä tietoa ja taitoa. Ja ideoita.

En olisi itse ikinä hoksannut vaikkapa sitä, kuinka vanhan seinäkalenterin sivusta voi taitella ja taiteilla kirjan. 

Kuvissa oman kirjani pohjana on Teemu Järven piirtämän viimevuotisen luontokalenterin helmikuu, jonka valkkasin siksi, että on syntymäkuukauteni. Tekstien inspiraationa mikäs muukaan kuin Ichigo ichie.

Kieleksi valikoin englannin, koska O on suosikkikirjaimeni ja sanat muutenkin kivempi kirjoittaa kuin Ichigo ichien suomalainen epäsuora käännös "yksi kerta, yksi kohtaaminen". 

Nämä ei nyt varmaankaan hirveästi ketään kiinnosta, mutta kirjaimet on tässä työssä tehty piirtämällä ja välineenä käytin tussia terien sijasta. Terällä luontevasti syntyvien ohuiden ja paksujen viivojen vaihtelua pitää tussilla kuitenkin jäljitellä. 

Myös kirjainten leveydet suhteessa toisiinsa on tarkkaan määritelty ja alkuun tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta omaksua kaikki se sääntöjen määrä. Mutta näinkin vähäisillä harjoituskerroilla on jotain jo jäänyt takaraivoon ja homma helpottunut, kun ei tarvi joka kirjaimen kohdalla enää vilkaista ohjetta.

Tykkäsin tosi paljon tästä työstä ja myös sen lopputuloksesta. Ei tapahdu ollenkaan aina, mutta jotenkin tässä tuo Teemun kuvitus ja itseäni inspiroineen kirjan sanoma toi tekemiseen jotain erityistä rauhaa, vaikka ensimmäisen viivan veto aina jännittääkin. 

Ja jotain maagista näissä kalligrafiatunneissa on, koska niiden jälkeisenä yönä nukunkin aina tavallista paremmin. Mieli on jotenkin niin levollinen.

Pieniin, mutta sitäkin suurempiin ja harvinaisempiin ilon aiheisiin kuuluu auringonvalo, jota ei liiemmin ole viime viikkoina tai edes kuukausina näkynyt. 

Olin justiin asettunut töitten jälkeen sohvalle hetkeksi pötkölleen, kun sälekaihtimien välistä väikkyvä yhtäkkinen valo raidoitti seinät. Oli pakko nousta samantien pystyyn ja hakea kamera, että sain säteet talteen sellaisena kuin ne selälläni maaten näin.

Kevät ei tunnu ulkona oikein edistyvän, mutta sisällä ilahduttaa syreenien hento vihreä.

Samoin herneenversojen, joiden nopeaa kasvua on kiva seurata.

Nyt niitä on tullut jo napsittua leivän päälle ja veikkaan, että maku alkaa jossain vaiheessa jo  kyllästyttää. 

Ei mikään varsinainen teeseremonia, eikä edes oikeaa teetä, mutta valkoinen Unikko-kuppi oli iloinen löytö. Oli joku intuitio, joka johdatti sen luo. 

Poikkesin pikaisesti Turussa yhden asian tiimoilta ja sen verran jäi aikaa ennen bussin lähtöä, että kerkisin käydä syömässä ja pyörähtää Wiklundin kodinosastolla. On ollut tapana ostaa sieltä itselleni tuliaisiksi Marimekon muki, jos tarjolla on ollut uusia mieluisia. Nyt ei ollut, mutta käveltyäni jo yläkerroksista takaisin alas ja ulos, pyäshdyin kun tuli mieleen, että hitsit, haluaisin jonkun simppelin kauniin valkoisen teekupin fiilistelyä varten. 

Palasin takaisin kysymään myyjältä, olisko hänellä jotain mielessä, mutta ei oikein ollut. Kiersin kuitenkin nopeasti vielä hyllyt läpi ja näin tuon valkoisen Unikko-teekupin. Siinä hetkessä tiesin, että meidät oli selvästi tarkoitettu yhteen. Olkoonkin, että kuppi ei ole ihan yhtä käteensopiva kuin Marimekon mukit, joista on mukava pitää kiinni ja ovat kokonsa puolesta omaan käteeni just passeleita. Suorakulmainen lautanenkaan ei ole mittasuhteiltaan ihan paras pari teekupille, muttei haittaa. Kuvio on kaunis, vaikkei kuvissa näköjään erotukaan.

Pieniä hyvän mielen asioita olisi listalla paljonkin, mutta päätin palastella osiin, ettei jää taas kokonaan kirjoittamatta. 

Mukavaa pääsiäisen aikaa !

KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIIN KUIN HELMIKUU

Kristiinan keksimään kivaan kuvahaasteeseen oli jo alkanut tipahdella toinen toistaan hienompia helmikuisia otoksia, joten ajattelin minäkin olla tällä kertaa ajoissa liikenteessä, kun oli hyvää aikaa kylmänä aamuna kuvailla. 

Ja huomaan, että meinaa muuten jäädä välillä vähän liiaksikin päälle kaiken h-alkuisen bongailu ja aloin jo ajattelemaankin "Hooksi" :). Vaikka hauskaahan se vaan on. 

HELMET (ja taustalla HORTENSIA)

Aikanaan kun tuli liikuttua enemmän ihmisten ilmoilla ja viitsin vielä kiinnittää huomiota pukeutumiseeni, käytin usein myös koruja, joista yksinä suosikkeinani nuo kuvan kaula- ja rannekorut. Ostin ne joskus kauan, kauan sitten lentokentältä, kun ihastuin noihin suuriin soikean muotoisiin, kauniisti helmiäistä hohtaviin helmiin, jotka tosin eivät ole aitoja. Jos olisivat, hintalappu olisi varmasti ollut sen sorttinen, että olisi vaan pitänyt katsella kaukaa ja kävellä ohi.

Kaulakoru on lyhyt ja siinä on jämäkkä magneettilukko, joka napsahtaa mukavasti kiinni, eikä tarvi pelätä, että koru tippuu. En vaan osaa sitä(kään) enää käyttää, kun jotenkin tunnen nykyään oloni ihan hölmöksi koru kaulassa tai vaikka vaan ranteessa. Ehkä pitäisi harjoitella niiden käyttämistä uudestaan ja uskoa välillä peili-, eikä pelkkää mielikuvaa.

HÖYHENET

Meillä on olkkarin kattovalaisimena tuollainen iso valkoinen höyhenpallero, josta tykkään tosi paljon. Siinä on harvemmin edes valo, tai oikeastaan ei juuri koskaan, koska tilassa käytetään enimmäkseen himmennettäviä ledejä ja pöytälamppuja. Toimii siis ennemminkin kulmikasta huonetta pehmentävänä elementtinä, johon tarkoitukseen sen alunperin ajattelinkin.

Tämähän on toki sellaisten ihmisten kauhu, jotka ajattelevat hankintoja tehdessään ensimmäisenä siivottavuutta tai mahdollista pölyn määrää, mutta itse ohitan sellaiset seikat, enkä myöskään ole havainnut höyhenten tuottavan minkäänlaista ongelmaa. Pölyt saa helposti pois puhaltamalla, jos siltä tuntuu. Enkähän muitakaan kattovalaisimia yleensä kovin montaa kertaa vuodessa kiipeile pyyhkimään, joten siinä mielessä höyhenet ei tee poikkeusta. 

HELMIKUUN VALO

Teen töissä muuttoa nykyistä pienempään, mutta yhtä korkeaan tilaan, johon ompelen parhaillaan verhoja tuosta Lehtisäleikkö-nimisestä kankaasta, joka jotenkin veti heti puoleensa kaikkien Eurokankaan myymälän tuhansien kangaspakkojen keskeltä. Vihreä väri vääristyy kuvassa, mutta on ihanan raikas ja sopii luontoaiheisena työnkuvaani. 

Korkeutta verhoilla on liki neljä metriä, joten pelkästään sivukäänteissä piisaa 16 metriä ommeltavaa ja silitettävää. Kangas on kuitenkin niin hyvälaatuista, että sitä on ilo työstää ja vähintään yhtä iloiseksi teki tuo silityslaudalle osunut ihana helmikuinen valo. 

Kuvan aihe on kuitenkin siinä määrin kaukaa haettu, että lisään tähän vielä yhden ekstrakuvan, joka sattui aamulla olemaan sopivasti silmien alla.

HEMPEÄ

Lehtikuvien värimaailma henkii aina tähän aikaan vuodesta lähestyvää kevättä ja tässä Kotivinkin kannessa tunnelma on vähintäänkin hempeä. Ei ole sitä ominta värimaailmaani, mutta toimii tarkoituksessaan. 

Vielä olisi ollut mielessä monta hoota, joista ainakin hiukset, herkkä, hanki, haalea, himmeli ja halkeama kävivät mielessä. Viimeksi mainittu siinä vaiheessa, kun ohut lasikannu paukahti tiskikoneessa kokolailla kahtia. Koin kuitenkin parhaaksi jättää kameran sikseen ja siivoilla halkeaman välistä lennelleet pienenpienet lasinsirut samantien roskiin ennenkuin ehtivät aiheuttaa vahinkoa.

Kristiina keräilee oman postauksensa loppuun kuvahaasteeseen osallistuneiden blogeja, joten sieltä pääsee katsomaan, mitä muille on tullut helmikuusta mieleen.