KUVAUSKAIPUUTA JA KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIINKUIN HUHTIKUU

Etsin koneelta kuvia yhdestä tietystä aiheesta, joka kuitenkin oli hukkunut jonnekin tuhansien turhien kuvien syövereihin. En vaan kertakaikkiaan ole kaikista aikomuksistani huolimatta päässyt edes alkuun lannistavan loputtomalta tuntuvassa ylimääräisten kuvien poistamis- ja loppujen järjestämisurakassa. En sen enempää koneelle, puhelimeen kuin paperikuvina kaappiin säilöttyjenkään suhteen.

Siinä kansioita selaillessani eteen tuli kuitenkin myös sellaisia omasta mielestäni onnistuneita otoksia, joiden kohdalla pysähdyin ja aloin pitkästä aikaa potea kuvauskaipuuta. 

Tarkoitan sillä kaipuuta sellaiseen tunteeseen, jossa uppoutuu kuvaamiseen niin, että aika ja paikka tuntuu katoavan. Sitä vaan  jaksaa väsymättä vaihtaa kuvakulmaa ja viilata jotain pientä yksityiskohtaa niin moneen kertaan, että kuvaan lopulta tuntuu tallentuvan se, mitä silmä näkee. On parhaimmillaan maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sopivan mielentilan, kiireetöntä aikaa, mielekkään kuvauskohteen ja kameran. Kännykällä en samaan tunnelmaan pääse.   

Kuvausinto vaan on ollut pitkään kadoksissa, kun tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Mutta jahka kevät tästä vähän etenee, tekee taas mieli ottaa kamera käteen ja katsella miltä maailma näyttää linssin läpi.  

HALKO.

Toin koivuklapin kotiin muistoksi yhdeltä kivalta hiihtolomareissulta, jonka päättyessä iski haikeus. Takkaa meillä ei ikävä kyllä lomakohteen lailla kotona ole, mutta käytin halkoa pehmentämään kirkasta lasia ja asetelmaa, jota kukkien puolesta voisi mielestäni kuvailla sanoilla herkkä, hempeä tai hienostunut.

HAHTUVAT.

Kuvassa on yksi hiljattain uudistuneen Tallink City-hotellin kattovalaisimista. Tykkäsin tosi paljon tuosta rauhallisen tyylikkäästä voikukkateemasta, joka kulki vähän eri muodoissaan läpi hotellin huoneita myöden.  

HAURAS.

Ohutta jäätä, joka ritisee kivasti jalan alla, jos vaan raskii rikkoa kauniit kuviot.   

HARSOT ja HEIJASTUS.

Ylimärääisenä valotuksen puolesta epäonnistunut, mutta ehkä just siksi omalla tavallaan (omasta mielestäni) onnistunut kuva lempparikukistani ja niiden kuvajaisista makkarin seinällä. 

Kiitos jälleen Kristiina K, kun tulit keksineeksi tämän kivan kuvahaasteen. Sain tilaisuuden hyödyntää vanhoja varastoja, joiden kimppuun olen nyt vakaasti päättänyt käydä poistamalla vaikka vaan kymmenen kuvaa päivässä. Tyhjää parempi sekin. 

PROTEIINIANSA

Olen aloittanut kirjoittamaan tätä tammikuussa, mutta vissiin väsähtänyt tai kyllästynyt kesken kaiken, joten jatkan nyt, koska aihe on edelleen ajankohtainen.

***

Veikkaan, että jokainen meistä on törmännyt tietoon proteiinien tärkeydestä ja niiden lisääntyneestä tarpeesta erityisesti lihasvoimaharjoittelun yhteydessä. 

Samalla veikkaan, etten ole ainut, joka on langennut siihen luuloon, että proteiinia pitäisi syödä jotenkin ylenmäärin ja mitä enemmän sitä syö, sitä varmemmin lihasmassa kasvaa.

Pitää toki osittain paikkansa ja tosiurheilijoiden kohdalla varmasti hyvinkin pitkälle, mutta puhun nyt vaan omasta tavallisen, suht aktiivisesti liikkuvan, viimeistä vitosella alkavaa vuotta elävän naisen näkökulmastani. 

Taustana tälle on joitakin vuosia sitten läpikäymäni muutaman kuukauden mittainen ohjattu lihaskuntojakso, jonka aloitin, kun tuntui, ettei omatoiminen salitreenini johtanut yhtään mihinkään. Sivuan sitä tekstissä myöhemmin, mutta sitä ennen halusin ihan mielenkiinnosta tutkia omien ihan tavallisten syömisteni proteiinimääriä. Sellaisten, joita en ole siltä kannalta miettinyt yhtään, vaan ainoastaan syönyt niinkuin normaalisti syön. 

Testilaskelmat toteutin yhden ihan tavallisen tammikuisen sunnuntain aikana. 

Kuvien alla olevia laskelmia ei varmasti erkkikään jaksa lukea ja kirjailinkin niitä ylös lähinnä itseäni varten sitä mukaa, kun olin tutkinut ruoka-aineiden proteiinisisältöjä ja punninnut annokseni keittiövaa'alla. (Tämän tein siis siinä järjestyksessä, että ensin päätin mitä syön ja sitten punnitsin sen, enkä niinpäin, että olisin ensin punninnut ja valinnut syömiseni vasta sen mukaan).

  

Perusaamupala:

Pari palaa Kaurajemmari kaurasiemenleipää, yht. 40 g x 16 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ Savuhovin liekitetty kalkkunafile, yht. 32 g x 20 g/100 g = 6,4 g prot. 

+ mantelimaitoon tehdyn vihersmoothien 1/2 avokado ~4 g :2 = 2 g prot. 

+ 1/2 banaani ~1,2 g :2 = 0,6 g prot. 

+ ruokalusikallinen riisiproteiinijauhetta 3 g x 89 g/100 g = 2,7 g prot. (jauhe ei ole säännöllisessä käytössä, vaan pelkkä helppo hätävara tilanteisiin, joissa tuntuu että vähän täyttävämpi smoothie on tarpeen)

= aamupalan kokonaisproteiinimäärä 18,2 g. 

(Jos täysjyväkeksit ei olisi ollut loppu, niistä olisi tullut gramma per keksi lisää). 

Lounas: mantelikalaa, basmatiriisiä ja parsakaalia

Yksi pakkauksen neljästä pakastekalapalasta 100 g x 17 g/100 g = 17 g prot.

+ basmatiriisi, alle puolikas valmiista 100 g pussista, ehkä noin 40 g x 8,4 g / 100 g = 3,4 g prot.

+ parsakaali, ehkä noin 150 g x 3,9 g / 100 g = noin 6 g prot.

+ yhteen annokseen osuvat mantelit noin 15 g x 24 g / 100 g = 3,6 g prot.

= lounaan kokonaisproteiinimäärä noin 30 g 

Välipalana pieni kourallinen pähkinöitä, 25 g x 24 g / 100 g = 6 g proteiinia

Söin myös palan taatelikakkua kahvin kanssa, mutta siitä tuskin irtoaa mitään tähän listattavaa. 

Ei näytä kaksiselta, mutta syön aika usein kaurapuuroa töitten jälkeen ja joskus jopa viikonloppuna siinä vaiheessa, kun ei tee mieli toista kertaa varsinaista ruokaa, mutta jotain on kuitenkin syötävä. Päälle laitan yleensä marjoja. Kuvan väristä voi päätellä, että tällä kertaa vuorossa oli mustikka.

Raejuustoa lisäsin joskus ennenmuinoin, mutta se on nyt pois pelistä johtuen vahvasta maitoproteiineihin kohdistuvasta epäilystä yhtenä kovien vatsakipujen aiheuttajana.

Hiutaleet on kuivana kevyitä ja niitä on tuossa kuvan määrässä noin 30 g (x 14 g / 100 g) eli 4,2 g prot.

Leipäpala 20 g x 16 g/100= 3,2 g ja lohi 12 g x 20,4 g/100 = noin 2,5 g prot.

Puuropäivällisen kokonaisproteiinimäärä hitusta vaille 10 g eli ei kovin kaksinen, mutta jotain kuitenkin.

Perusmallin iltapala (paitsi että kananmunaa syön nykyään harvakseltaan ja silloinkin mieluummin aamulla) 

Pari palaa Oululaisen jälkiuunileipää, proteiinia 1,5 g per siivu = 3 g

+ päällä kylmäsavulohta 23 g x 20,4 g / 100 g = 4,7 g prot.

+ mustikkasmoothiessa 1/2 banaani 1,2 g : 2 = 0,6 g prot.

+ keitetty kananmuna, proteiinia keskimäärin 7 g

= iltapalan kokonaisproteiinimäärä 15,3 g

Nämä kaikki kun ynnää yhteen, päivän proteiinisaldo on 79,5 g, joka tarkoittaa omalla kohdallani 1,37 grammaa per painokilo eli itseasiassa hyvinkin runsaasti, vaikka ihan muuta olisin veikannut. 

Liippaa jo läheltä lihasvoimaharjoittelun yhteydessä suositeltua 1,5 grammaa/ painokilo ja ylittää reippaasti tämmöiselle tavikselle yleisimmin suositellun gramman per painokilo. Eli itseasiassa näissä syömissäni eväissä olisi ihan kelpo määrä proteiinia noin 80-kiloisellekin.  

Ilman tätä kaiken ylöskirjaamista olisin äkkiseltään mieltänyt proteiininlähteiksi pelkästään kalapalan, kananmunan ja leivänpäälliset, mutta itseasiassa leivällä oli tässä kokonaisuudessa iso merkitys. Myös parsakaalin pienen määrän ja muutaman hassun pähkinän tuoma lisä yllätti positiivisesti.

Päivän muuhun ravintosisältöön en ota tässä nyt kantaa, koska tarkoitus oli tutkia pelkkää proteiinia. Enkähän muuten syömisiäni kyllä tutkailekaan. On kokolailla vakiintunutta puuhaa ja kuulun enemmän niihin ihmisiin, jotka syövät elääkseen, eikä ole niin justiinsa vaihtelun tai muunkaan kanssa. Kunhan saan ruuasta hyvää energiaa, enkä väsymystä.  

Mutta palaan nyt siihen muutaman vuoden takaiseen ohjattuun 4 kk:n lihaskuntokuuriini. Sen alussa teroitettiin pitämään erityistä huolta riittävästä proteiinin saannista ja koska mielikuvani silloinkin oli se, että omat normaalit syömiseni eivät siihen riitä, söin sitten "helppona" lisänä rasvatonta maitorahkaa niinkuin siihen aikaan oli tapana ja jopa suositus. Mustikkasoppaa vaan päälle, niin kyllä se kurkusta alas menee.

Mutta kuinkas sitten kävikään? 

Sensijaan että ohjatulla nousujohteisella treenaamisella olisin saanut palkaksi edes muutaman gramman lisää toivottua lihasmassaa, sainkin jokusen kilon silkkaa rasvaa. 

Tuntui epäreilulta ja pettymys oli melkoinen, mutta sittemmin olen viisastunut ja tullut siihen tulokseen, että maitotuotteiden proteiini ei omalla kohdallani vaan kertakaikkiaan imeydy niinkuin pitäisi, vaan muuttuu elimistössä ylimääräiseksi rasvaksi. Riippumatta siitä, sisältääkö itse tuote rasvaa vai ei.  

Eikähän tuohon ylimääräisen rasvan kertymiseen tarvi välttämättä olla lähteenä rahka tai muukaan maitoproteiini, vaan ihan mikä tahansa huonosti imeytyvä tai ylipäätään ylimääräinen. Elimistö käyttää hyväkseen vain sen minkä käyttää ja lopusta muodostuu rasvaa. Kaikilla. Eli tässäkin pätee vanha kunnon "kaikkea kohtuudella"-motto. Liika on liikaa, oli kyse mistä hyvänsä.

Se on nyt nähty ja olen lopettanut kokonaan stressaamisen siitä, syönkö riittävästi proteiinia vai en.  Yhden varsin kevyen päivän ruokailujen ylöskirjaaminen vei viimeisetkin huolenrippeet siltä saralta. 

Sitämukaa on ylimääräiset rasvakilot kaikonneet  ja lihasvoimakin on aivan hyvällä mallilla. Mitään erityisen näkyviä lihaksia en enää edes havittele, koska on ihan tarpeeksi haastetta nykytilanteen ylläpidossakin.  Tärkeä asia kuitenkin. Yksi niistä, joista haluan huolehtia ja joita erityisesti "ikääntyvien ihmisten" kohdalla korostetaan siinä missä proteiinien tärkeyttäkin.

Itse en vielä koe itseäni ikääntyväksi, mikä on sinällään ihan hölmö ajatus, koska kaikkihan me ikäännytään. Mutta kun ihan mielenkiinnosta googlailin, mitä tuolla ikääntymisellä oikeastaan tarkoitetaan ja onko se sama vai eri asia kuin vanheneminen, vastaukset olivat monenkirjavia, joten päätin, että päätän itse miten sitä tulkitsen.  Eli jatkan samaan malliin kuin ennenkin ajattelematta ikävuosiani sen kummemmin. Olisi itseasiassa ihan oman tekstinsä aihe. 

PIENIÄ JA ISOMPIA ASIOITA POIS PÄIVÄJÄRJESTYKSESTÄ

Aina alkuvuodesta suurinpiirtein synttäreiden aikoihin alkaa mieleen putkahdella asioita, jotka olisi hyvä hoidella pois päiväjärjestyksestä. Lähinnä kaikenlaisia terveydellisiä juttuja, joista haluan pitää säännöllisesti huolta. 

Jo se, että saa ajanvaraukset aikaiseksi, keventää alitajuntaa, vaikka varsinainen tapahtuma menisikin  viikkojen tai kuukausien päähän. 

Tähän mennessä voin vetää ajanvarauslistalta yli hammaslääkärin (jolta tosin tulee vuosittain ilmoitus automaattisesta ajanvarauksesta), silmälääkärin (jono vakiolääkärilleni on aina kuukausien mittainen, mutta tiedän ennakoida sen), ihotautilääkärin (joka jännittää eniten, koska edellisestä käynnistä on vuosia) ja gynekologin, jonka luona kerkisin jo käydäkin.

Myös kampaajalla kävin pitkästä, pitkästä aikaa. Sen suhteen olen ihan liian laiska ja tukka on turhan kauan ollut sen mukainen. 

Jo vuosia olen käynyt ekokampaajalla, enkä enää aio muuhun vaihtaakaan, mutta huomaan, että olen vähän huono kestämään luonnonmukaisten aineiden pitkiä vaikutusaikoja mitään tekemättä. Lehtien lukeminenkaan ei oikein innosta, kun pitää pujotella silmälasien sangat saven tai merilevän ja myssyn väliin. 

Kampaaja-Jaanan kanssa riittää onneksi rupateltavaa ja tällä kertaa aika meni kivasti, kun tehtiin valkosaven vaikutusajalla itselleni räätälöity tuoksu. Huomasin mahdollisuuden sellaiseen kampaamon hinnastossa ja tuntui kivalta ajatukselta.

Tuoksu tehtiin sekoittamalla pulloon 15 ml jojobaöljyä, jonka sekaan tiputettiin 14 tippaa itse valitsemiani eteerisiä öljyjä. Vielä jäi yhden tipan verran varaa (15 on Jaanan mukaan maksimimäärä, koska öljyt on tosi voimakkaita) ja lupasin käydä hakemassa sen jahka osaan päättää, valitsenko jasminin vai mustakuusen. Ehkä jasminin.

Tuoksusta tuli ihanan raikas ja sitruksinen. Ja itse tuoksun lisäksi siinä on parasta se, että kaikilla eteerisillä öljyillä on myös omanlaisensa hyväätekevä vaikutus. Omikseni valikoitui enimmäkseen raikastavia, stressiä poistavia ja tasapainottavia. 

Jaanan peltisessä aarrekaapissa riittää valinnanvaraa. Kaikkia ei sentään käyty läpi.

Jaana kertoili eri öljyjen ominaisuuksista ja kirjoittelin joitakin muistiin. Hauskaa oli mm. asuntoesittelyissä miellyttäväksi koettu mandariinin tuoksu. Kannattaa kokeilla, jos on asuntokauppaa tuloillaan :).

Erikoista öljyjä nuuhkiessa oli se, että jos öljyn vaikuttava ominaisuus ei jostain syystä ole itselle sopiva, se ei myöskään tuoksu omaan nenään hyvältä, vaan päinvastoin. En enää muista mikä öljy oli kyseessä, mutta se haisi mielestäni kammottavalle, eikä ihme, koska Jaana kertoi, että öljyllä olisi ollut verenpainetta laskeva vaikutus. Omassa tapauksessani olisi ollut huonompi homma, koska normaali verenpaineeni on jo muutenkin turhankin alhainen. Joku toinenkin öljy haisi omaan nenääni lähinnä kostealta perunakellarilta, jossa ei sinällään ole hajuna mitään vikaa, mutten sitä ihan ehdoin tahdoin pulloon halua. Silläkin olisi ollut omalla kohdallani ei-toivottu vaikutus, en vaan enää muista mikä. Kannatti siis luottaa omaan hajuaistiin.  

Mitäs sitten muuta? 

Välttelen viherkasvien mullanvaihtoa, koska sille ei ole sellaista paikkaa, jossa voisi sotkea rauhassa, mutta hiljattain oli Kotivinkissä niin näppärä vinkki, että päätin selättää mullanvaihtovastenmielisyyteni ja antaa kasviparoille uutta elinvoimaa.

Vaihto sujui näppärästi Ikean isossa kassissa, eikä tarvinnut siivoilla sotkuja muuten kuin kippaamalla kassin sisään varissut multa pihalle ja pyyhkiä pohja. 

Pari pientä pystyynkuollutta kasvia heitin pois ja ostin tilalle mm. tämän kalanruotokaktuksen, joka on itselleni hauska uusi tuttavuus. 

Anopinkieli on uskollinen ystäväni, jota ei tarvi kastella kuin joskus ja jouluna (oli kukkakauppiaan ohje). Hipoo jo vintin kattoa. 

Kalevalaisella jäsenkorjaajallakin tuli käytyä, kun reisilihakset oli taas kivettyneet niin, etten enää saanut niitä itse millään auki. On aina sama juttu näihin aikoihin vuodesta, kun ulkona ei voi kävellä normaalin rennosti. 

Jäsenkorjaaja aina motkottaa liian reisivetoisesta ja nopeasta kävelytyylistäni, mikä on varmasti ihan aiheellista, mutta laitan kyllä osan ongelmasta myös kenkien piikkiin. Omistan hyvät nastalenkkarit ja paritkin kitkapohjakengät, mutta kävelen niin paljon, ettei niistä kunnon lenkkareiden korvaajiksi ole. Ja varmasti on viikottaisten liikuntatuntien kymmenillä kyykkysarjoilla osuutensa asiaan, mutta nyt on taas lannekori suorassa ja lihakset pehmeinä käsittelyn jäljiltä. Ihme velho kyllä ja tietää aina mistä kiikastaa, vaikken itse kerro ennakkoon mitään.

Kesäajasta en aio sanoa sanaakaan. On niin loppuunkaluttu aihe, eikä siitä muuksi muutu. Niinkuin ei vissiin tämä talvikaan. Tuntuu, että on ollut pidempi kuin ikinä, mutta josko se enteilisi pitkää kaunista kesää. Parasta kuitenkin, että kaikki vihreys on vasta edessäpäin.  

 

PIENIÄ HYVÄN MIELEN ASIOITA JA HETKESSÄ ELÄMISEN TAITOA

Kun ei kuulu suuria, pitää kirjoitella pieniä. Tai siis mitään ei onneksi pidä, vaan voi.

En tiedä miksi, mutta poden jotain todella voimakasta Japanin kaipuuta, vaikken ole maassa koskaan käynytkään. On aina kuulunut niihin harvoihin maihin, joihin haluaisin vielä matkustaa ja toivon, että sellainen tilaisuus joskus tulee. 

Kaikkein eniten kiehtoisi osallistuminen aitoon japanilaiseen teeseremoniaan (oikealta nimeltään Chadô eli "teen tie"), joka kulkee ennalta määrätyn kaavan mukaisesti ja kestää noin neljä tuntia. Voipi olla, että siinä ajassa alkaisi tatamilla istuminen jäykistää tottumattoman jäseniä, mutta se miten tuon seremonian keskeisin sisältö tiivistetään neljään sanaan "harmonia, kunnioitus, puhtaus ja mielenrauha", kuulostaa kauniilta ja kokemisen arvoiselta.  

Syy tuohon kohta jo vähän (positiiviseksi) pakkomielteeksi muodostuneeseen Japani- ja teeseremoniahaaveeseen löytyy yhdestä lempparikirjastani "Ichigo Ichie - hetkessä elämisen taito japanilaisittain", jonka kuuntelin tässä hiljattain toistamiseen. Ihana, viisas kirja, joka laittaa ajattelemaan, että meillä ihan oikeasti on vain tämä hetki, eikä se toistu. Ei hyvässä, eikä (onneksi) pahassakaan. Ei vaikka joka päivä tekisi asioita omasta mielestään samalla tavalla tai samojen ihmisten seurassa. Kokemus on kuitenkin joka kerralla erilainen. 

Äkkiseltään olisin kuvitellut itse olevani ehdottomasti hetkessä eläjä, mutta se ei taida tarkemmin ajateltuna pitää täysin paikkaansa. 

Jos nyt mietin vaikka sitä, että lähden pitkälle kävelylenkille ja kuuntelen siinä samalla äänikirjaa, niin tavallaan olen kahdessa paikassa yhtä aikaa. Siellä missä parhaillaan kävelen ja siellä mihin kulloisenkin kirjan maailma sijoittuu. 

Vähän sama kuin jos lähtee luontoretkelle, mutta oleellinen osa ajasta menee retkestä reaaliajassa somettamiseen. Tätä en tosin itse harrasta, mutta kuvailemaan kyllä pysähtelen aina silloin kun joku näkymä läikähtää sydämessä. Siinä en näe ristiriitaa, vaan koen, että linssin läpi hetkiin tulee uppouduttua toisinaan vielä syvemmälle. Pelkästään kävellessä mieli kun vaeltaa milloin missäkin. Menneitä harvemmin mietin, paitsi jos kyse on kivoista muistoista, mutta tulevia olen mestari murehtimaan. Useimmiten onneksi turhaan, mutta on silti ominaisuus, josta en itsessäni pidä.

Ihan todellisen hetkessä elämisen kokemuksen saan kuitenkin aina keskiviikkoiltojen kalligrafiatunneilla. 

Enpä olisi syyskuun parilla ensimmäisellä kerralla tottelemattoman terän kanssa takkuillessani uskonut, kuinka koukuttava harrastus kalligrafiasta tulee. Ja kuinka valtavan laaja sen maailma on. Nyt ymmärrän, kuinka mitättömän pieni pintaraapaisu alkeita on vasta takana ja ihan ahdistaa ajatus siitä, ettei yksi elämä tule millään riittämään kaikkeen siihen mitä vielä haluaisin oppia. 

Oma versioni Ichigo ichiestä

Opettajamme Vivian on pitkän linjan kalligrafi, jolla tuntuu olevan loputon määrä tietoa ja taitoa. Ja ideoita.

En olisi itse ikinä hoksannut vaikkapa sitä, kuinka vanhan seinäkalenterin sivusta voi taitella ja taiteilla kirjan. 

Kuvissa oman kirjani pohjana on Teemu Järven piirtämän viimevuotisen luontokalenterin helmikuu, jonka valkkasin siksi, että on syntymäkuukauteni. Tekstien inspiraationa mikäs muukaan kuin Ichigo ichie.

Kieleksi valikoin englannin, koska O on suosikkikirjaimeni ja sanat muutenkin kivempi kirjoittaa kuin Ichigo ichien suomalainen epäsuora käännös "yksi kerta, yksi kohtaaminen". 

Nämä ei nyt varmaankaan hirveästi ketään kiinnosta, mutta kirjaimet on tässä työssä tehty piirtämällä ja välineenä käytin tussia terien sijasta. Terällä luontevasti syntyvien ohuiden ja paksujen viivojen vaihtelua pitää tussilla kuitenkin jäljitellä. 

Myös kirjainten leveydet suhteessa toisiinsa on tarkkaan määritelty ja alkuun tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta omaksua kaikki se sääntöjen määrä. Mutta näinkin vähäisillä harjoituskerroilla on jotain jo jäänyt takaraivoon ja homma helpottunut, kun ei tarvi joka kirjaimen kohdalla enää vilkaista ohjetta.

Tykkäsin tosi paljon tästä työstä ja myös sen lopputuloksesta. Ei tapahdu ollenkaan aina, mutta jotenkin tässä tuo Teemun kuvitus ja itseäni inspiroineen kirjan sanoma toi tekemiseen jotain erityistä rauhaa, vaikka ensimmäisen viivan veto aina jännittääkin. 

Ja jotain maagista näissä kalligrafiatunneissa on, koska niiden jälkeisenä yönä nukunkin aina tavallista paremmin. Mieli on jotenkin niin levollinen.

Pieniin, mutta sitäkin suurempiin ja harvinaisempiin ilon aiheisiin kuuluu auringonvalo, jota ei liiemmin ole viime viikkoina tai edes kuukausina näkynyt. 

Olin justiin asettunut töitten jälkeen sohvalle hetkeksi pötkölleen, kun sälekaihtimien välistä väikkyvä yhtäkkinen valo raidoitti seinät. Oli pakko nousta samantien pystyyn ja hakea kamera, että sain säteet talteen sellaisena kuin ne selälläni maaten näin.

Kevät ei tunnu ulkona oikein edistyvän, mutta sisällä ilahduttaa syreenien hento vihreä.

Samoin herneenversojen, joiden nopeaa kasvua on kiva seurata.

Nyt niitä on tullut jo napsittua leivän päälle ja veikkaan, että maku alkaa jossain vaiheessa jo  kyllästyttää. 

Ei mikään varsinainen teeseremonia, eikä edes oikeaa teetä, mutta valkoinen Unikko-kuppi oli iloinen löytö. Oli joku intuitio, joka johdatti sen luo. 

Poikkesin pikaisesti Turussa yhden asian tiimoilta ja sen verran jäi aikaa ennen bussin lähtöä, että kerkisin käydä syömässä ja pyörähtää Wiklundin kodinosastolla. On ollut tapana ostaa sieltä itselleni tuliaisiksi Marimekon muki, jos tarjolla on ollut uusia mieluisia. Nyt ei ollut, mutta käveltyäni jo yläkerroksista takaisin alas ja ulos, pyäshdyin kun tuli mieleen, että hitsit, haluaisin jonkun simppelin kauniin valkoisen teekupin fiilistelyä varten. 

Palasin takaisin kysymään myyjältä, olisko hänellä jotain mielessä, mutta ei oikein ollut. Kiersin kuitenkin nopeasti vielä hyllyt läpi ja näin tuon valkoisen Unikko-teekupin. Siinä hetkessä tiesin, että meidät oli selvästi tarkoitettu yhteen. Olkoonkin, että kuppi ei ole ihan yhtä käteensopiva kuin Marimekon mukit, joista on mukava pitää kiinni ja ovat kokonsa puolesta omaan käteeni just passeleita. Suorakulmainen lautanenkaan ei ole mittasuhteiltaan ihan paras pari teekupille, muttei haittaa. Kuvio on kaunis, vaikkei kuvissa näköjään erotukaan.

Pieniä hyvän mielen asioita olisi listalla paljonkin, mutta päätin palastella osiin, ettei jää taas kokonaan kirjoittamatta. 

Mukavaa pääsiäisen aikaa !

KOLMEN KUVAN HAASTE, H NIIN KUIN HELMIKUU

Kristiinan keksimään kivaan kuvahaasteeseen oli jo alkanut tipahdella toinen toistaan hienompia helmikuisia otoksia, joten ajattelin minäkin olla tällä kertaa ajoissa liikenteessä, kun oli hyvää aikaa kylmänä aamuna kuvailla. 

Ja huomaan, että meinaa muuten jäädä välillä vähän liiaksikin päälle kaiken h-alkuisen bongailu ja aloin jo ajattelemaankin "Hooksi" :). Vaikka hauskaahan se vaan on. 

HELMET (ja taustalla HORTENSIA)

Aikanaan kun tuli liikuttua enemmän ihmisten ilmoilla ja viitsin vielä kiinnittää huomiota pukeutumiseeni, käytin usein myös koruja, joista yksinä suosikkeinani nuo kuvan kaula- ja rannekorut. Ostin ne joskus kauan, kauan sitten lentokentältä, kun ihastuin noihin suuriin soikean muotoisiin, kauniisti helmiäistä hohtaviin helmiin, jotka tosin eivät ole aitoja. Jos olisivat, hintalappu olisi varmasti ollut sen sorttinen, että olisi vaan pitänyt katsella kaukaa ja kävellä ohi.

Kaulakoru on lyhyt ja siinä on jämäkkä magneettilukko, joka napsahtaa mukavasti kiinni, eikä tarvi pelätä, että koru tippuu. En vaan osaa sitä(kään) enää käyttää, kun jotenkin tunnen nykyään oloni ihan hölmöksi koru kaulassa tai vaikka vaan ranteessa. Ehkä pitäisi harjoitella niiden käyttämistä uudestaan ja uskoa välillä peili-, eikä pelkkää mielikuvaa.

HÖYHENET

Meillä on olkkarin kattovalaisimena tuollainen iso valkoinen höyhenpallero, josta tykkään tosi paljon. Siinä on harvemmin edes valo, tai oikeastaan ei juuri koskaan, koska tilassa käytetään enimmäkseen himmennettäviä ledejä ja pöytälamppuja. Toimii siis ennemminkin kulmikasta huonetta pehmentävänä elementtinä, johon tarkoitukseen sen alunperin ajattelinkin.

Tämähän on toki sellaisten ihmisten kauhu, jotka ajattelevat hankintoja tehdessään ensimmäisenä siivottavuutta tai mahdollista pölyn määrää, mutta itse ohitan sellaiset seikat, enkä myöskään ole havainnut höyhenten tuottavan minkäänlaista ongelmaa. Pölyt saa helposti pois puhaltamalla, jos siltä tuntuu. Enkähän muitakaan kattovalaisimia yleensä kovin montaa kertaa vuodessa kiipeile pyyhkimään, joten siinä mielessä höyhenet ei tee poikkeusta. 

HELMIKUUN VALO

Teen töissä muuttoa nykyistä pienempään, mutta yhtä korkeaan tilaan, johon ompelen parhaillaan verhoja tuosta Lehtisäleikkö-nimisestä kankaasta, joka jotenkin veti heti puoleensa kaikkien Eurokankaan myymälän tuhansien kangaspakkojen keskeltä. Vihreä väri vääristyy kuvassa, mutta on ihanan raikas ja sopii luontoaiheisena työnkuvaani. 

Korkeutta verhoilla on liki neljä metriä, joten pelkästään sivukäänteissä piisaa 16 metriä ommeltavaa ja silitettävää. Kangas on kuitenkin niin hyvälaatuista, että sitä on ilo työstää ja vähintään yhtä iloiseksi teki tuo silityslaudalle osunut ihana helmikuinen valo. 

Kuvan aihe on kuitenkin siinä määrin kaukaa haettu, että lisään tähän vielä yhden ekstrakuvan, joka sattui aamulla olemaan sopivasti silmien alla.

HEMPEÄ

Lehtikuvien värimaailma henkii aina tähän aikaan vuodesta lähestyvää kevättä ja tässä Kotivinkin kannessa tunnelma on vähintäänkin hempeä. Ei ole sitä ominta värimaailmaani, mutta toimii tarkoituksessaan. 

Vielä olisi ollut mielessä monta hoota, joista ainakin hiukset, herkkä, hanki, haalea, himmeli ja halkeama kävivät mielessä. Viimeksi mainittu siinä vaiheessa, kun ohut lasikannu paukahti tiskikoneessa kokolailla kahtia. Koin kuitenkin parhaaksi jättää kameran sikseen ja siivoilla halkeaman välistä lennelleet pienenpienet lasinsirut samantien roskiin ennenkuin ehtivät aiheuttaa vahinkoa.

Kristiina keräilee oman postauksensa loppuun kuvahaasteeseen osallistuneiden blogeja, joten sieltä pääsee katsomaan, mitä muille on tullut helmikuusta mieleen. 

KOLMEN KUVAN HAASTE, T NIIN KUIN TAMMIKUU

 

Kristiina oli kehitellyt kivan kolmen kuvan kuukausihaasteen.

Ideana on julkaista kolme kuvaa,  joiden aiheet alkavat samalla kirjaimella kuin kuluva kuukausi eli T:llä lähdetään liikenteeseen.

Tässähän toki kävi niin, että tammikuun ekana päivänä mielessä oli sen tuhannen t-kirjaimella alkavaa asiaa, mutta kummasti sitä pää tyhjenee, kun ei mitään asian eteen tee ennenkuin kuukausi vetelee viimeisiään. Siinä vaiheessa ei pahemmin loppiaisena leivotut tähtitortut enää kiinnostele, vaikka niistä omasta mielestäni hienon kuvan otinkin.

        TERÄT

Olen täällä aiemmin kertonutkin, että aloitin syksyllä vähän sattumalta uuden harrastuksen eli kalligrafian, joka alkuun tuntui vähän siltä, että onkohan tämä kivaa ollenkaan vaiko kenties liian koulumaista, mutta nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että keskiviikkoiltojen tunnista on tullyt yksi viikon kohokohdista. Tekemisessä on sopivasti sääntöjä, mutta myös luomisen vapautta.

Taustalla näkyy tuorein työni, jonka tehtävänantona oli "piirtää" mikä tahansa kuvitteellinen näkymä lintuperspektiivistä katsottuna pelkkiä kirjaimia käyttäen. Välineinä nuo erilaiset terät, yksi väri ja antikvatyylin kirjaimet, joilla sai kirjoittaa mitä tahansa puutaheinää. Ei meinannut alkuun tulla mitään mieleen, mutta opettaja oli oikeassa siinä, että kunhan vaan aloittaa jostain, homman jatko hahmottuu siinä tekiessä. 

Omastani tuli tuollainen kuvitteellinen pihasuunnitelma ja olin siihen loppupeleissä tyytyväinen, vaikka harmittikin, kun osa väristä levisi kämmensyrjän alla.

TOPPATAKIT

Vasemmassa reunassa oleva ohut untuvatakki on ainut uusi takkini eli vasta jotain kolmisen vuotta vanha. Sillä on mittaa nilkkoihin asti ja käytän sitä enimmäkseen pitkän hameen kanssa silloin harvoin kun on hame päällä muutenkin kuin kesäisin.

Tummansininen on ikivanha puolipitkä yleistakki ja tuntuu, että se on päälläni kesät-talvet. Turkoosi tosin taitaa olla vielä vanhempi, siitä on jo vähätkin toppaukset haihtuneet johonkin ja kävi kertaalleen jo pieneksikin, mutta on taas sopiva, joten käytän sitä "lämpimillä" keleillä. 

Vaaleanharmaa on myös vanha parinkympin aletankolöytö paikallisesta Intersportista. Väri on harvinaisen tylsä, mutta takki on lämpimin kaikista. 

Hailakan vaaleanpunaisesta on vetskari rikki, enkä aio korjata. Kelpaa ihan hyvin lumitöihin. 

Reunimmainen sata vuotta sitten Budgetsportista ostamani ohut pinkki takki kävi sekin kertaalleen pieneksi, mutta mahtuu taas ja on suosikkini. Ohut, mutta tosi lämmin ja käytin sitä kovilla pakkasilla myös toisen toppatakin alla. Toimi hyvin.

Oikeasti olen toivonut jo aika pitkään, että joku noista (paitsi hametakki tai pinkki) hajoaisi sen verran pahasti, ettei enää tarvisi käyttää, mutta olen ennenkin todennut, että mitä edullisempi ostos, sitä kauemmin se tuntuu kestävän ehjänä. Pätee myös sukkahousuihin.

TURKOOSI

Törmäsin näihin värjättyihin harsokukkiin Prismassa ja mietin, että jos luonto olisi värittänyt kukat tuon värisiksi, tykkäisin niistä, mutta värjätyistä kukista en piittaa. Pelastivat kuitenkin täyttämällä kolmannen kuvan kokoisen aukon tässä haasteessa. 

Kiitos Kristiina tästä kivasta "välipalasta". Parisen viikkoa sitten ihan muista aiheista aloittamani teksti jäi kesken, kun elämä heitti taas vähän uusia kapuloita (tai paremminkin jäitä) rattaisiin ja sain riesakseni myös muutama vuosi sitten ekaa kertaa kokemani kammottavan asentohuimauksen. Tällä kertaa pääsin siitä kuitenkin siedettävällä tahdilla eroon ja kaikki on taas hyvin (kunnes toisin määrätään). 

Töissä teen muuttoa ja setvittävää riittää, mutta olen siitäkin hyvillä mielin. Saan miettiä, mitä otan  mukaani, kun tila kutistuu kolmannekseen nykyisestä. Teettää vähän päänvaivaa, mutta tykkään sen sortin suunnittelusta. 

Hienoa helmikuun alkua! 

VUODENVAIHTEEN PIENIÄ POHDINTOJA

1.1.2024 kirjoitin näin: 

"Älä välitä, ala valita"

Näin jossain tuon tekstin, joka tarttui jostain syystä alitajuntaan kaikkien siellä jo ennestään olleiden hajatelmien ja sieltä täältä mukaan tarttuneiden lauseiden sekaan. 

Vuodenvaihteen pitkän viikonlopun rauhassa on ollut aikaa pohdiskella kaikenlaista ja aloin miettiä sisältyykö tuohon tekstiin joku syvempi ajatus vai onko lauseen tarkoitus vaan olla osoitus siitä, kuinka sanojen merkitys muuttuu, kun  ä-kirjaimesta otetaan pisteet pois. 

Oli niin tai näin, omassa päässäni käänsin sanat välimallin muotoon "Älä valita, ala valita". 

Sopii hyvin siihen kirjoittamattomaan sääntöön, jota muutenkin pyrin noudattamaan.

Ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka ei joskus jostain valita, eikä siinä mitään, mutta heti jos valitusvaihde tuntuu jäävän päälle, kysyn itseltäni (ja joskus mahdollisilta muiltakin valittajilta, jos ovat riittävän läheisiä), onko valituksen kohteena oleva asia sellainen, jolle voi itse tehdä jotain. Jos on, niin sitten vaan tekee, eikä valita. Ja jos taas ei, on turhaa käyttää asian vatvomiseen aikaa, jolle on paljon parempaakin käyttöä kuin mielen kuormittaminen negatiivisella energialla. 

Lause sopii kuitenkin myös toiseen vuodenvaihteeseen ajoittuneeseen pohdintaani. 

Mietiskelin nimittäin, onko tälle vuodelle mielessä jotain mitä ehkä haluaisin elämääni lisää tai vähemmän tai mihin haluaisin kenties kiinnittää erityistä huomiota.

Mieleeni nousi asia, jota olen itseasiassa miettinyt jo jonkun aikaa ja osittain noudattanutkin valitsemalla entistä huolellisemmin millaisten asioiden tai somesisällön parissa haluan tai olen valmis vapaaehtoista aikaani viettämään. Tosin someen käyttämäni aika on varsin minimaalinen, mutta ehkä juuri siksi haluankin entistä tarkemmalla seulalla karsia kaiken sen, mikä ei tunnu hyvältä. 

Luonto järjesti vuoden 2023 viimeisen päivän kunniaksi paitsi kauan kaivattua valoa, myös muuta kaunista katseltavaa, 

joka innosti kaivamaan kameran esiin ja palelluttamaan sormet pahemman kerran.

Terassin lasit aamupäivän valossa.

Tämä tuttu ja turvallinen (varmaan kaikkein useimmin käyttämäni sanakaksikko), itselleni sopivan kokoinen pieni blogipiiri on ja tulee aina olemaan ykkönen. 

Täällä voin kaikessa rauhassa lukea, kirjoittaa ja jäsennellä ajatuksiani. Ja tuttuun lukuluettelooni ilmestyy tekstejä siinä järjestyksessä kuin niitä kirjoitetaan ilman mitään pakkaa sekoittavia algoritmeja, jotka haluavat puolestani päättää mitä luen ja mitä en. 

Vaikka kirjoitan harvoin ja toisinaan ehdin huonosti lukemaankin, tämä on itselleni tärkeä henkireikä. Kiitos siitä teille kaikille, joiden kanssa saan täällä ajatuksia vaihtaa. Hyvässä hengessä ja toinen toistamme kunnioittaen, siltä ainakin itsestäni tuntuu. 

Sensijaan turhaakin turhemmaksi kokemani Facebook-tilin yritin poistaaa kokonaan, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä. Tuntuu sitkeästi pomppaavan takaisin, vaikka muuta toivon. Vähän häiritsee, kun näen että sinne on tullut tutuilta kaveripyyntöjä, mutta en niihin nyt vastaa, koska en siellä käy sen enempää lukemassa kuin postailemassa itse mitään. 

Instagramiin puolestaan päädyin alunperin seuratakseni kauniita luontokuvia, mutta sen jälkeen kun algoritmit ottivat homman haltuun, enkä enää saa tai osaa itse säätää sitä, mitä sisältöä minulle näytetään, on koko IG:sta mennyt vähän (paljon) maku. Ja huomaan, että muutenkin tulen aina vaan kriittisemmäksi sen suhteen millaisen sisällön parissa viihdyn ja mitä taas tarkoituksella välttelen. Jälkimmäisiin kuuluu mm. jo aiemmin mainitsemani jatkuva valittaminen milloin mistäkin. En vaan enää oikein jaksa elämäntapavalittajia, joilla tuntuu aina olevan joku huonosti. Ja nimenomaan aina jonkun muun,  ei koskaan omasta syystä.  

Jatkoksi voisin luetella muutamia muitakin aiheita, jotka nykyään oman mielenrauhani vuoksi jätän tarkoituksella väliin, mutta keskityn mieluummin pysymään positiivisella puolella.

  

Varsinaisille uudenvuodenlupauksille en kokenut olevan tarvetta. Tai ainakaan en näe mitään mieltä sellaisissa lupauksissa, joiden aihe pitäisi väenväkisin keksiä. Eri asia, jos mielenpäällä olisi ollut valmiina jotain, mutta nyt ei ollut.

Varmaan kaikkein yleisimpien lupausten kohteisiin kuuluvaan liikunnan lisäämiseen ei itselläni ole tarvetta, eikä oikein mahdollisuuttakaan. Sitä ei päiviin järkevästi enää enempää mahdu, kun välissä pitää ehtiä palautuakin. Eikä herkkujakaan riitä karsittavaksi, joten nämä pari suosituinta lupausta menevät omalla kohdallani ohi.

Mennyt vuosi toi yllättäen tullessaan myös sen verran paljon tuttujen ja turvallisten rutiinien muutoksia ja uuden oppimista, etten myöskään tietoisesti haikaile minkään uuden uuden perään. Muutoksia näyttää osuvan tällekin vuodelle ihan pyytämättä, joten riittää, että teen parhaani tottuakseni niihinkin.

 

Hyytävän kylmässä, mutta kauniissa metsässä umpihankea pitkin uudenvuoden aattona rämpiessäni ja aina välillä kuvaamaan pysähdellessäni tuli mieleen yksi suosikkirjoihini kuuluvan Ichigo Ichien (Hetkessä elämisen taito japanilaisittain) lause "Ihminen ei tartu hetkeen, vaan hetki tarttuu ihmiseen". Siltä tuolla metsän valossa tuntui.

Pitäisi ehkä hankkia pitkästä aikaa joku kaunis muistikirja, johon voisin kirjata yhteen paikkaan ylös näitä lauseita tai muita juttuja, jotka eteen sattuessaan tekevät tavalla tai toisella vaikutuksen. Niin että muistaisin, kuka sanojen takana on ja pystyisin antamaan kunnian sille, jolle se kuuluu.

Joskus toivoisin voivani katsoa kuvia ihan vaan kuvina ilman mielikuvituksen puuttumista peliin.

 Mutta en voi välttää näkemästä tuossa yläkuvassa luppakorvaista koiraa pelkän lumisen puun sijasta. 

Tilannepäivitys 13.1.2024

Teksti jäi kesken, kun palasin töihin ja illat meni liikuntaharrastusten parissa.

Loppiasviikonloppuna oli tarkoitus jatkaa, mutta kävi niin, että pakkaskelien kauneus katosi katsojan silmästä ja muutenkin huumori loppui, kun kotona jäätyi osa putkista. Niitä sitten kaksin miehen kanssa koitettiin kotikonstein varovasti sulatella, koska jokaisella kynnelle kykenevällä putkimiehellä oli kädet täynnä vastaavia töitä toisaalla. 

Pari vuorokautta kesti ennen kuin saatiin muutama toiveikas tippa jääkylmää vettä hanasta ulos. Lämpimästä ei tietoakaan, mutta ilmeisesti toimenpiteet raksalämmittimen, imurin ja föönin avulla kuitenkin auttoivat niin, että kelin lauhtuminen ei halkaissut putkia niinkuin pelkäsin, vaan neljännen päivän aamuna hanasta alkoi yhtäkkiä tulla lämmintä vettä ihan normaalilla paineella. Voi sitä ilon päivää! Ehti jo mennä pahemman kerran tunteisiin koko homma, vaikkei ollut ensimmäinen kerta. 

Töissä olen niin tiiviisti keskittynyt kotisivujen päivitykseen ja erinäisten tekstien tuottoon, että kotona ei ole riittänyt rahkeita lukemiseen eikä kirjoittamiseen, mutta nyt oli hyvä hetki.

Olen tässä sivussa harrastanut myös proteiinipohdintaa ja koittanut päästä edelleen ajoittain kiusaavien kovien ja inhottavan pitkäkestoisten vatsakipujen aiheuttajien jäljille. Luulen, että noilla kahdella edellämainitulla on yhteys, mutta palaan aiheeseen kunhan teen vähän lisää havaintoja. 

***

(Loppulauseen kirjoittaminen on itselleni aina vähän vaikeaa, koska koen sen jotenkin teennäiseksi, joten lopetan tämän tekstin nyt näin töksähtämällä tähän. Hyvää alkanutta vuotta tottakai kuitenkin!)