IHAN PARAS?

Kanavalla lammikon reunalla-blogin Leenalla oli kiva listaus "ihan parhaista" asioista, joita aloin itsekin  mielessäni pyörittelemään.

Ensin ajattelin tavoilleni uskollisena osallistua Leenan kaikille heittämään haasteeseen ihan kirjaimellisesti, mutta se alkoikin tiiviin työrupeaman jälkeen tuntua liiaksi suorittamiselta, joten valkkasin listalta pari nopeimmin spontaaneja ajatuksia herättänyttä aihetta, joita peilailin omaan arkeeni.

Ihan paras hetki

Vaikken mielläkään itseäni aamuihmiseksi (siis sellaiseksi perinteiseksi kunnon kansalaiseksi, joka pomppaa kukonlaulun aikaan pystyyn täynnä tarmoa), tykkään silti useimmiten aamuista, joista eräs ystäväni kirjoitti kivasti jotenkin niin, että aamu on kuin tyhjä taulu, johon elämä alkaa piirtää tulevaa päivää.

Kiireettömät viikonloppu- tai loma-aamut ovat toki ihan omaa luokkaansa, mutta arkisin ilahduttaa  vaikkapa se, että jääkaapissa on valmiina edellisenä päivänä pyöräyttämiäni smoothielasillisia. Tai se, että viikonloppuna leipomaani mustikkapiirakkaa on jäljellä ja voin syödä siitä aamupalalla siivun ja ottaa toisen mukaan töihin. Sitä sanoisin suorastaan arjen luksukseksi, jos termiä tykkäisin käyttää.

Erityisen ilahduttavaa on myös se, jos herään ensimmäistä kertaa vasta viideltä miehen herätyskellon soittoon. Vaikken sen jälkeen enää juuri nukkuisikaan, olo ilman perinteistä pätkäunta on virkeä. Etenkin, jos aamu valkenee niin, että valo pilkottaa verhojen raosta jo ennen kuin niitä edes avaa.

Toisenlaisiakin aamuja toki on ja joskus päivä lähtee luisumaan alamäkeen heti aamusta, kun huonosti nukutun yön jälkeen keitän kananmunia ja näen niiden muuttuvan kiehuvassa vedessä leijailevaksi valkoiseksi hötöksi. Tai kun täysinäinen märkä suodatinpussi repeää lattialle viime hetkellä ennen ehtimistään jäteastiaan. Siinä vaiheessa tekee mieli painua takaisin pehkuihin ja vetää peitto  pään yli niin ettei kukaan löydä koko päivänä.

Tulevan päivän voi ennustaa paistamallakin

Ja vaikka sanotaan, että ihmisen ei pitäisi elää työelämää, jossa vaan odotetaan viikonloppuja tai lomia, niin kyllä oman arkiviikkoni paras päivä silti on perjantai. Alkaen heti aamun perinteeksi tulleesta yläkerran liikuntakeskuksen kehoa huoltavasta jumppatunnista, joka aloitetaan aina samalla kaavalla silmät kiinni seisten legendaarisella "Voiko ihanammin päivän enää alkaa..."-kappaleella. Voi kuulostaa siirappiselta, mutta oikeasti siitä tulee sellainen mukavan yhteisöllinen fiilis viikon viimeiseen työpäivään, jota jatkan kerrosta alempana yksin.

Etenkin silloin, kun itsellä on tunne, että on saanut viikon mittaan töissä paljon hyödyllistä aikaiseksi ja ehkä sinnitellyt maaliin jonkun itselle erityisen työläältä tuntuneen haastavan tehtävän, tuntuu tosi kivalta ja ansaitultakin jäädä parin päivän vapaalle. Sen on viimeaikoina kevyen viikkosiivon jälkeen kruunannut uusittujen keittiötasojen kulmauksesta paikkansa löytäneeseen lempparimaljakkooni  ostetut perjantaikukat. (Keittiö olisi tällä hetkellä vastaukseni myös Leenan haasteessa olleeseen "Ihan paras paikka kotona"-kohtaan).

Ihan paras rentoutumiskeino

Tämä olikin yllättävän mielenkiintoinen ja samalla haastava, koska ajauduin pohtimaan mitä rentoutumisella oikeastaan edes tarkoitetaan.  

Ensimmäisenä mieleen piirtyy kuva riippumatossa loikoilevasta tai kauniina kesäpäivänä nurmella  selällään makoilevasta, heinä suussa siniselle taivaalle tuijottelevasta henkilöstä. Sinällään kivoja mielikuvia molemmat, mutta omat parhaat rentoutumiskeinoni taitavat useimmiten olla jonkun sortin aktiviista tekemistä ennemmin kuin loikoilua, jolle sillekin toki on aikansa ja paikkansa. 

Aktiivista loikoilua

Se mikä milloinkin parhaiten toimii, riippuu siitä, mille haen rentoutumisella vastapainoa. Ja onko rentoutumisen tarpeessa ennemminkin pää vai kroppa. Vai kenties molemmat. Ja lasketaanko pelkkä pään nollaus rentoutumiseksi?  

Työpäivien jälkeen on joka tapauksessa pakko päästä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan päätä ja antamaan kropalle liikettä tuntien paikallaanolon jälkeen. 

Jos olen tehnyt töitä enimmäkseen yksin niin kuin yleensä, otan usein lenkille kaveriksi äänikirjan. Mutta jos päivään on sisältynyt pitkiä Teamsejä tai jos koolla on ollut poikkeuksellisesti isompi ja sitä mukaa äänekkäämpi porukka, kävelen mieluiten ihan vaan hiljaisuudessa tai korkeintaan kuuntelen jotain rauhallista taustamusiikkia, jossa ei ole sanoja, joihin tarttua. 

En tiedä onko noissa arkikävelyissä sinällään kyse rentoutumisesta vai onko palautuminen parempi sana, mutta ei sen väliä. Ja selvää on, että jos työni olisi fyysisesti raskasta, tuskin lähtisin ensimmäisenä lenkille.

Myös kaikenlainen luova tai muuten mieluinen käsillä tekeminen ja puuhastelu rentouttaa. Keramiikkakurssi on siitä yksi oiva esimerkki, mutta myös kotona harrastamani askartelut ja viime aikojen remonttihommat lasken samaan sarjaan.

Jos olen jostain syystä ärtynyt tai muuten vaan on sellainen olo, että kaikki on huonosti ja kukaan ei ymmärrä, parhaiten toimii joko raskas tai muuten vaan erityisen nopeatempoinen liikunta yhdistettynä ihan täysillä luukutettuun tavallista raskaampaan musiikkiin. (Oma voimabiisini on Intriguen Orbina, joka löytyy mm. täältä (klik), mutta hivenen ikävästi välkkyvän videon kera. Tätä kun kuuntelen täysillä alusta loppuun ja samalla juoksen metsässä, niin johan helpottaa). 

Jos viikonloppuna on kaunis keli, suuntaan usein suolle tai valitsen jonkun muun lähiseudun kauniista luontokohteista. Joko kameran kanssa tai ilman. Toisinaan rentouttaa kuvailu ja pienten yksityiskohtien tarkastelu linssin läpi, mutta heti jos kuvaaminen meinaa kääntyä suorittamisen puolelle, ymmärrän nykyään lopettaa ajoissa. Se on niin nähty, että kulloinenkin fiilis siirtyy suoraan kuviin. Jos se on hyvä, kuvistakin tulee hyviä kuin itsestään, mutta jos ei, niin sitten ei.

Tyynen järven tai takkatulen tuijottelu, auringonnousujen ja -laskujen ihastelu, golfkentän aamukasteinen ruoho ja hyvien ihmisten seura kuuluvat kaikki erityisen rentouttaviin arjen ulkopuolisiin hetkiin. Samoin kuin maisemanvaihdokset aina silloin tällöin, jos vaan mahdollista.

Konstit on onneksi monet rentoutumisessakin ja näitä kuvia kaivellessa tuli palattua useampiin mukaviin hetkiin, joka sekin oli varsin rentouttavaa. Samoin kuin se, että lauantaina päästään lähtemään muutamaksi päiväksi meille niin kovin mieluisiin maisemiin. 

Että jos tässä nyt jonkunlaisen yhteenvedon koittaisi tehdä, niin oma rentoutumisen kärkikolmikkoni olisi varmaankin liikunta, luonto ja loma.

Jos yhtään houkuttaa miettiä omia ihan parhaita, Leenan blogista löytyy lisää aiheita.

Iloista mieltä ja kuulumisiin taas!

OMA ENSIKOKEMUKSENI KOLONOSKOPIASTA TUEKSI MUILLE MAHDOLLISILLE JÄNNITTÄJILLE

Olin eilen elämäni ensimmäistä kertaa paksusuolen tähystyksessä eli kolonoskopiassa ja päätin tehdä poikkeuksen normaalisti epäluontevalta tuntuvaan henkilökohtaisista aiheista kirjoittamiseen kertomalla oman kokemukseni toimenpiteestä. Ihan vaan siksi, että jos joku nyt tai myöhemmin jännittää omalla kohdallaan tuloillaan olevaa tutkimusta, toivon, että tästä saisi sellaista realistista, mutta helpottavaa vertaistukea. 

Olen aiemmin maininnut reilu vuosi sitten mystisesti nousseista maksa-arvoistani ja niiden selvittelyistä, mutta varsinainen syy kolonoskopialähetteelle oli erittäin kovat oikean puolen alavatsakivut. En tiedä onko niillä mitään tekemistä maksa-arvojen kanssa, mutta kipuja on alkanut olla sen verran usein ja koska vaivaavat nimenomaan öisin, tuskaisa valvominen on alkanut heikentää elämänlaatua.

Muuten olen ihan oma hyväkuntoinen itseni ja silloin kun saan nukkua yöt kunnolla, tuntuu että jaksan seuraavana päivänä mitä vaan. Nytkin olen tästä kohta lähdössä salille, mutta kirjoittelen ensin hetken.

Tiedon varatusta tähystysajasta ja esivalmistautumisohjeet sain muistaakseni jo 6 viikkoa etukäteen. Lukaisin molemmat paperit läpi ja kiinnitin jääkaapin oveen, mutten miettinyt asiaa sen enempää.

Pari viikkoa etukäteen tapahtuma alkoi kuitenkin hiipiä mieleen ja viikkoa ennen aloin jännittää tutkimusta ihan huolella. Huomasin lukevani ennakkovalmistautumisohjetta kerta toisensa jälkeen, vaikka osasin sen jo ulkoa. Ja stressasin sitä, kuinka pystyn olemaan neljä päivää syömättä kaikkea sitä mitä normaalisti syön eli marjoja, hedelmiä, vihanneksia, siemeniä, täysjyväleipää..

Rajoitteen syynä olivat nimenomaan edellämainittujen siemenet, jotka voivat viipyä elimistössä hyvinkin kauan ja yksikin pieni siemen voi tukkia tähystyskameran niin, että tutkimus ei onnistu. 

Seuraava stressin aihe oli se, kuinka selviän neljän litran tyhjennysnesteen juomisesta. Itselleni määrätty liuos oli nimeltään Vistaprep, jota piti juoda tutkimusta edeltävän päivän iltana 3 litraa tahdilla lasillinen 10 minuutin välein. Ja puhdistumisen varmistamiseksi vielä 1 litra toimenpidepäivän aamuna klo 6.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, siemenetön elämä oli itselleni tässä ehkä se haastavin osuus. Sensijaan tyhjennysnesteen juominen sujui yllättävän helposti, kun parin ensimmäisen lasillisen jälkeen helpottuneena totesin, ettei mitään käyttöohjeessa listattuja haittavaikutuksia ilmennyt. Ei edes pahoinvointia tai liian epämukavaa täyttymisen tunnettakaan. Jälkimmäinen varmasti johtuen siitä, että parin litran jälkeen tyhjennys lähti käyntiin ja sitä mukaa kun nestettä joi lisää, sitä myös poistui elimistöstä. Ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin, helpottavaa oli nähdä sekin, että poistuva neste oli väriltään täysin ohjeissa mainitun optimituloksen mukaista. Siitä tuli luottoa siihen, että hyvin tässä käy.   

Aamukuudelta juotu litra ei tuntunut enää missään, koska tiesin jo mitä odottaa. Ja lasillisten välillä huuhtelin suuta pienellä määrällä granaattiomenamehua, joka häivytti Vistaprepin maun tehokkaasti. 

Varsinaiseksi aamiaiseksi join myöhemmin kupin mustaa kahvia, joka oli omiin tottumuksiini nähden aika ankea aamun aloitus. Lisäksi join toki paljon vettä tai veteen laimennettua mehua estääkseni kuivumista ja nälän tunnetta. Ihan hyvin niillä pärjäsi ja kävin aamulla pienellä lenkilläkin odotellessani, että kello tulee 11 ja voin lähteä kohti sairaalaa.

Laitan tähän väliin linkin videoon, jonka itse katsoin netistä asiallista ennakkotietoa etsiessäni ja joka myös näin jälkikäteen nähtynä vastaa niin hyvin toimenpiteen kulkua, että on turha yrittää kirjoittaa sitä uusiksi.

Video löytyy täältä (klik). 

Koska takana oli pitkälti onnistuneen tyhjennyksen ansiosta hyvin nukuttu yö, tunsin helpotusta siitä, että tutkimus oli vihdoin käsillä ja virkeänä pystyin suhtautumaan siihen päättäväisesti niin, että mahdollinen tähystyksessä koettu kipu EI voi olla pahempaa kuin yölliset kipuni. Ja kestokin joka tapauksessa vain murto-osa niistä 10-14 tunnista, jotka kova alavatsakipu omalla kohdallani kerrallaan kestää.  Alkaen yleensä lievinä iltakasin maissa ja pahentuen pikkuhiljaa niin, että aamuyön tunnit on kaikkein sietämättömimpiä, eikä yleensä paljon ennen aamukymppiä helpota kokonaan.

Videosta poiketen omista vaatteista vaihdettiin vain housut, jotka olivat käytännössä ihan kuin miesten pitkät kalsarit, mutta sepalus takapuolelle puettuna. Hoitaja koitti kovin löytää kaapista sopivan pientä kokoa, mutta suurin osa pöksyistä oli niin isoja, että ulottuivat kainaloihin ja aukosta olisi hoitajan mukaan paistanut koko pylly. Saatiin siitä hyvä kevennys tunnelmaan heti alkuun, mutta onnekseni myös ne suht siedettävän kokoiset housut löytyi, vaikka pitikin pidellä kävellessä kaksin käsin ylhäällä, etteivät tipahda.  

Olin luottavaisin mielin, kun asetuin tutkimuspedille vasemmalle kyljelleni ja toimenpide lääkärin varmoin ottein alkoi. 

Hoitaja kertasi moneen otteeseen, että voin halutessani saada kipulääkitystä tai ilokaasua, mutta sanoin, etten halua, koska olin tsempannut itseni pärjäämään ilman. Ja halusin jatkaa loppupäivän ilman mitään pienintäkään tokkuraa. Ehkä jossain kohtaa kieltäydyin jo vähän turhankin jyrkästi, kun hoitaja toisteli mahdollisuutta nähdessään, että ehkä jonkun sortin kivunlievitys olisi tarpeen.

Ikävin osuus oli tähystimen eteenpäinviemisen yhteydessä tehty ilman puhaltaminen paksusuoleen, joka omalla kohdallani oli lääkärin mukaan varsin tiukoilla mutkilla. Ilman tarkoituksena oli venyttää suolta näkyvyyden lisäämiseksi ja tähystinletkun kuljettamisen helpottamiseksi. Kipua ei  tuntunut koko menomatkan ajan, mutta parissa kohdassa se muuttui sen verran kovaksi, että asentoa muutettiin selinmakuulle ja samalla osaava hoitaja paineli vatsaa kipua lieventävästi. Se helpotti todella paljon. Samoin kuin ylimääräisen ilman poistuminen normaalia reittiä. 

Järkeilin, että jos kaikilla ihmisillä on suunnilleen yhtä pitkä suolisto, on ihan loogista että pienempikokoisella (itse olen 162 cm, 57+ kg) suoli on pakosti enemmän mutkalla kuin isokokoisemmalla. En tiedä onko asia näin, mutta maalaisjärkisesti ajatellen voisin kuvitella olevan. 

Olisin voinut seurata tähystimen menomatkaa viereiseltä näytöltä, mutta pidin silmät kiinni siltä varalta, että ruudulla näkyy jotain "pahaa". Hoitaja kuitenkin vakuutti, että kaikki näyttää oikein "kauniilta", joten siinä vaiheessa, kun letku oli perillä ja kameraa lähdettiin tuomaan samaa reittiä takaisin, seurasin näkymiä näytöltä. Ensin nukkaisen ohutsuolen loppupäässä ja siitä eteenpäin paksusuolessa, jonka hoitaja kehui olevan "kuin pesurilla pesty" (siltä se tyhjennys vähän tuntuikin). Siinä vaiheessa todellakin ymmärsin etukäteisvalmistautumisen tärkeyden. Jos haluaa homman onnistuvan kerralla, on tärkeää noudattaa ruokarajoitteita ja tyhjennysohjetta orjallisesti. (Itse näin edellisenä yönä unta, että söin vahingossa palan pizzaa ja tutkimus meni sen takia pilalle. Aamulla olin erittäin helpottunut, kun ei ollut totta).

Matkan varrelta löytyi yksi pieni polyyppi, joka poistettiin ja lähetetään tutkittavaksi, mutta lääkäri arveli, että ei aiheuta mitään jatkotoimenpiteitä. Eikä tutkimuksessa löytynyt myöskään viitteitä mistään tulehduksellisesta suolistosairaudesta, vaan kaikki näytti täysin terveeltä. 

Koko homma oli ohi puolessa tunnissa, josta suurin osa oli täysin kivutonta ja ajoittainen kipukin oli ihan oma valintani. Lääkitystä tosiaan halutessaan saa joko ennakkoon tai tutkimuksen aikana, mutta oma päätökseni oli tämä.  

Sain lääkkeettömänä ajaa samantien takaisin kotiin, jossa hartaudella nautittu kasvissosekeitto ja siemennäkkileipä tuntui ihan juhla-aterialta. Loppupäiväksi menin ihan normisti töihin, koska olossa ei ollut mitään vikaa.

Myöhemmin illalla seurasi jonkunmoinen pettymys, kun vatsakipu jälleen alkoi ja voimistui nukkumaan mennessä. Mieltä kuitenkin rauhoitti hoitajan sanat siitä, että suolistoon puhallettua ilmaa voi jonkun aikaa olla jäljellä ja se voi aiheuttaa suoleen venytystä ja kiputuntemuksia. Päätin siis, että siitä on tällä kertaa kyse ja kokeilin makuullani painella vatsaa molemmilla kämmenillä suht voimakkaasti niinkuin hoitajakin toimenpiteen aikana teki ja yllätyksekseni se helpotti niin hyvin, että pystyin nukkumaan yöni rauhassa. Se tuntui suorastaan ihmeelliseltä. 

Selitystä kivuilleni ei siis kolonoskopiassa löytynyt, mutta siitä olen oikeastaan vaan kiitollinen. Joskin kivun aiheuttama ikuinen arpominen ja tarkkailu tyyliin "olenko syönyt liikaa? liian vähän? liian usein? liian harvoin? jotain sopimatonta? kenties jo liikaa kuitua? olenko juonut tavallista vähemmän vettä? unohtanut rasvat? vai olenko istunut (töissä) poikkeuksellisen paljon? käyttänyt kiristäviä vaatteita (sukkahousujen vyötärö on pahin)? treenannut liikaa? stressanut (kyllä)? jne" on varsin raskasta. Etenkin kun elän hyvinkin liikkuvaista ja terveellistä elämää, josta on vaikea löytää korjattavaa. Lukuunottamatta stressiä, jonka merkitystä en todellakaan vähättele.

Yli 50-vuotiailla (itse olen 58 v) riskit kasvavat ja kolonoskopialähetteen perusteena saattaa olla pelkät muutokset suolen toiminnassa. Jos kutsu tutkimukseen syystä tai toisesta käy, kannustan oman kokemukseni perusteella olemaan rauhallisin mielin ja jännittämättä liikoja ennakkoon. Kaikki käy lopulta niin nopeasti, että etukäteisstressaaminen menee ihan hukkaan ja vie vaan aikaa joltain mukavammalta. 

Parhaassa tapauksessa tutkimuksesta saa mielenrauhan vuosiksi eteenpäin ja vaikken tietenkään toisenlaista tulosta kenellekään toivo, olin itse henkisesti varautunut siihen, että jos jotain epäilyttävää löytyy, on parempi saada siitä tieto ja sitä kautta myös mahdollisesti tarvittavaa jatkohoitoa hyvissä ajoin. 

Tämä kuvaton teksti syntyi suht tuoreeltaan yhdeltä istumalta sen kummemmin suunnittelematta, mutta toivon siitä silti olevan apua mahdollisille muille kaltaisilleni etukäteismurehtimiseen taipuvaisille. 

Vakuudeksi vielä toinenkin hyväksi kokemani linkki, joka murskaa tähystystutkimuksiin liitettyjä myyttejä (klik)

Omalla kohdallani jatketaan niin, että lääkäri soittaa kuukauden kuluttua ja sitä ennen käyn jälleen kerran verikokeissa maksa-arvojen tarkistumielessä. Niitä koitan olla miettimättä ennakkoon, mutta aina sekin loppumetreillä alkaa vähän jännittää. Etenkin kun toive arvojen palautumisesta normaaleiksi on kerta toisensa jälkeen osoittautunut turhaksi. Mutta just nyt on kaikki hyvin. Sitä toivon muillekin.

  

HELMIKUUN K-KUVAHAASTEEN VIIMEISET JA VÄHÄN KUULUMISIA

Tässä kävi nyt niin kuin vähän enteilin ja kuvahaaste jäi keittiörempan ja kipuilevan vatsan aiheuttamien unettomien öiden jalkoihin.

Jotain olin kuitenkin tallennellut tänne valmiiksi ja ajattelin julkaista ennen kuin maaliskuu ehtii liian pitkälle. 

 KERAMIIKKA

Aina ei keramiikkakurssilla kaikki mene niinkuin kliseisessä Strömsössä, vaan lasituksen jälkeen uunista tulee toisinaan ulos omin silmin katsottuna silkkaa sutta, mutta näistä tekemistäni "kuivamaljakoista" tykkään.

Tein tämmöisiä rinkuloita muutamassa eri koossa ja kaveriksi niille olen laitellut kuivia heiniä tai viljantähkiä, mutta mikä ettei koloon voisi sommitella kukkiakin.  

KATAJA

Osa takapihan katajista paloi tulipalon kuumuudessa, mutta osan sain pelastettua ruskeiksi käpristyneitä oksia leikkaamalla ja havupuubalsamilla, jota voin oman kokemukseni perusteella suositella, jos pelastettavia havuja omalta tontilta löytyy. Ruiskutetaan suoraan neulasille muistaakseni kerran kuussa ja niin hyvin katajat tuntuivat siitä imevän ravinteita, että jo ihan kuolleelta näyttäviäkin yksilöitä sain herätettyä henkiin. Ja toki ravinteista on hyötyä muutenkin, vaikkei kunnossa mitään vikaa näyttäisi olevankaan.

KANNU

Kuva induktioliedelle sopivasta kannusta on Sokoksen verkkokaupan sivuilta.

Alunperin etsin uutta vedenekeitintä vanhan riuskan tilalle, mutta ihastuinkin tuohon kauniiseen kannuun, jollaisen ostinkin ja joka on käytössä osoittautunut vedenkeitintä nopeammaksi. Pitää myös veden kuumana kauemmin ja tykkään, kun on keittiön uusissa pistorasioissa yksi johto vähemmän.

KÖYNNÖS

Työpaikkani seinää pitkin kiipeilee vanha valtava villiviiniköynnös, joka kertaalleen leikattiin alaskin, mutta onneksi kasvoi hyvin pian takaisin. Ilman sitä seinä näytti varsin alastomalta, kun olen köynnökseen 26 rakennuksessa vietetyn työvuoden aikana niin tottunut.

Oman työpöytäni kohdalla oleva ikkuna on tuon alimman pelastustasanteen vasemmalla puolella. 

KYLMÄ

Kuvan jääpuikoista osa on varmasti ranteen vahvuisia, eikä tee mieli kävellä niiden alta.  Vaikka tuskin tuosta kylmällä pakkaskelillä mihinkään putoavat, mutta silti. 

Kotiräystäiden puikoista osa jo tiputtaa vettä ja samalla huurteisesta jäästä tulee kirkasta. Sellaista, jota pienenä nuoleskeltiin ja tehtiin jäätikkareista teräväkärkisiä. Nykyään sellainen hauskuus on varmaan vaaralliseksi julistettua ja siksi kiellettyä, mutta ennenvanhaan kuului niihin ilmaisiin huveihin, joita keväisin harrastettiin. 

KUIVUNUT

Joku oli syksyllä heittänyt muutaman parhaat päivänsä nähneen hortensian kukinnon kuntopolun varteen, josta poimin pari sateen kastelemaa kotiin kuivumaan. 

Mietin miksi joku oli päättänyt hävittää kukat kantamalla ne metsään. Oliko se joku saanut ne joltain sellaiselta henkilöltä, jolta ei olisi halunnut kukkia vai eikö hävittäjä tykännyt hortensioista vai oliko vaan kätevämpää nakata ne metsään mieluummin kuin kotipihan kompostiin tai roskiin. Mutta ei sen väliä, itse tykkään niiden ruskeiksi kuivuneista kukinnoista kovasti.

KALENTERI

Ostin tälle vuodelle Satokausikalenterin aikomuksenani hyödyntää sitä kasvisten ostossa ja uusien reseptien kokeilussa, mutta tunnustan, että ilman tätä kuvaahaastetta olisin unohtanut koko kalenterin. 

Onneksi on vielä monta kuukautta aikaa palata aikomuksen pariin.

Helmikuun kasvis näytti olevan kiivi ja maaliskuun mango.

KELTAINEN

Ylläolevan Hyvä Terveys-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa olleen kuvan otti Sanoma Median kuvaaja Tuomas Kolehmainen.

Kaulassani oleva keltainen kaulaliina oli "turvanani" kuvauspäivänä, jota jännitin kovasti etukäteen, mutta turhaan.

Kuva liittyy "Some tuo, some vie"-aiheiseen artikkeliin, jonka tiimoilta toimittaja Noora Valkila otti minuun yhteyttä lokakuussa luettuaan blogistani omaa ajankäyttöäni pohdiskelevan postauksen, jonka lopussa kerroin somen olevan omassa elämässäni häviävän pienessä, mutta omalla tavallaan kovin tärkeässä roolissa. 

Jouduin lähes paniikkiin Nooran haastatteluehdotuksesta ja jo siitäkin, että oli käynyt lukemassa blogiani, jota kuvittelen kirjoittavani ihan piilossa vaan.

Juttuun haettiin kahta ihan tavallista tyyppiä, ei siis ammattisomettajaa. 

Ensimmäinen reaktioni oli, että kieltäydyn kohteliaasti, mutta mies kannusti mukaan ja jälkikäteen olen iloinen, että teki niin, koska kokemus oli kaikinpuolin kiva. Noora oli tosi mukava nuori nainen ja kuvaaja-Tuomas hauska heppu hänkin. Kuvauspaikaksi olin toivonut tuttua ja turvallista Torronsuota, jonne oli juuri marraskuisen kuvauspäivän aamuna satanut ensilumi. Tuomas tuli paikalle tennarit jalassa ja ensikäsitys suolla liikkumisesta oli ehkä hivenen kaupunkilainen, mutta hyvin saatiin kameran telineet ja kuvausvalot aseteltua paikoilleen, kun kasailtiin pitkospuutyömaalta laudanpätkiä maastoon niin, ettei Tuomas tipahda suonsilmään. 

Kerroin jutusta etukäteen oman perheeni lisäksi vain kolmelle henkilölle ja jälkikäteenkin vain yhdelle. Jännitin niin paljon ja ajattelin, että lukee kuka lukee ja tunnistaa kuka tunnistaa, jos tunnistaa. Ja kivaa palautetta jutusta sainkin, vaikka toki itse tiedän, millainen teksti alunperin oli ja mitä siitä matkan varrella jäi pois ja mikä vähän muuttui. 

KORI

Meillä on olkkarissa kori, jonka kätköihin saa kätevästi kaikenkirjavat välineet mukavasti piiloon, mutta niin että pysyvät silti käden ulottuvilla.

Meillä kun on molemmilla tapana illalla venytellä (yhtä aikaa ei mahduta) lattialla samalla kun katsotaan telkkaria. Kuminauhoista on siinä apua, samoin kuin olkapäiden kuntoutuksessa. Sininen jääpallo puolestaan on kooltaan ja kovuudeltaan just sopiva jalkapohjien alla pyöriteltäväksi. Tekee kipeää, jos jää pitkäksi aikaa väliin, mutta jos joka ilta muistaa pyörittää, pysyy jalat mukavan vetreinä. 

KESÄ

Viime kesään mahtui paljon mukavaa matkustelua ja muuta kivaa, josta yhtenä lämpimät elokuiset illat kotiterassilla. Löydetiin sinne vuosien etsinnän jälkeen uudet mukavat tuolit, joilla istuskeltiin  Tokmannista muutamalla hassulla eurolla ostamieni tunnelmallisten aurinkokennovalaisimien keskellä. 

Tykkäsin kovasti myös ruukkuihin istuttamieni heinien ja kaislojen simppelistä kauneudesta. Leppeässä kesätuulessa tuntui vähän kuin oltaisiin oltu jossain etelässä.

Monta haasteeseen kuulunutta kuvaa jäi nyt välistä, mutta olihan tätä tekstiä taas tässäkin.

Olen kärsinyt viime viikot todella kovista vatsakivuista, jotka alkavat iltaisin ja kestävät pitkälle seuraavaan aamuun tai aamupäivään asti. Kipu on niin kovaa, että nukkumisesta ei tule mitään, mutta onneksi ihan joka yö ei särje. Selitystä kivulle ei ole ainakaan vielä löytynyt ja puolen kuun paikkeilla on edessä tähystys, mutta siihen asti kärvistelen.

Iloinen asia on kuitenkin se, että keittiön muutos on valmis. Sitä oli todella kiva tehdä ja lopputulos on enemmän kuin mieluinen. Jahka saan vielä maton ja verhot hommattua, on kivempi laittaa kuvia tännekin.

Blogien lukeminen on jäänyt pitkälti kipujen aiheuttaman unettomuuden takia väliin, koska en vaan kertakaikkiaan ole töitten päälle jaksanut, mutta just nyt on hyvä hetki ja olen toiveikas tulevan yön suhteen.

Mukavaa maaliskuuta ja palataan taas!