TUSKALLINEN TERASSIPROJEKTI

Sen piti olla ihan vaan pikku juttu...

Juu ei ollut. Oli hilkulla, ettei lähtenyt mies lopullisesti kävelemään. 

Mieshän siis ei ole vähääkään kiinnostunut remonttihommista. Se tuli selväksi heti kun tähän kotiin 22 vuotta sitten suht tuoreena avioparina muutettiin. Näen vieläkin sieluni silmin, kuinka mies pyynnöstäni maalasi yhtä kellarin seinää, ja siinä maalia telalla ylös alas vedellessään hoki "Mää vihaan tätä. Mää oon urheilumies, enkä  maalari" (joitakin tehostesanoja poistettu). Selevä. Enkä todellakaan moiti. Kaikkien miesten ei tarvi olla remonttireiskoja. Enpä ole minäkään tietä miehen sydämeen hyvällä ruualla raivannut. Se on varmaa. Mutta mies ei myöskään onnekseni ole mikään perusvastahankatapaus, jonka pitää ihan vaan periaatteesta vastustaa kaikkia vaimonsa päähänpistoja. "Täällä mitään timpuria tarvita, kun on mieskin talossa...". Ihan olen saanut toteuttaa jokaikisen remontin ihan niinkuin olen parhaaksi nähnyt. Miehelle käy aina kaikki, ja se jos mikä on reilua. Sitäpaitsi saa sillä keinoin itselleen hyvää aikaa tehdä mitä huvittaa sillävälin kun meikäläinen keskittyy projekteihinsa. 

Mutta siis nyt tähän varsinaiseen aiheeseen eli lasiterassin lattiaan, jota en oikeastaan edes itse enää haluaisi nähdä kuvissa, mutta tässä se nyt on kaikessa keltaisuudessaan.

Näihin ennen-kuviin ei tule paljon panostettua. Mitä rumempi, sen parempi.

8 vuotta sitten kun terassi rakennettiin, lattia oli ihan kaunista vaaleaa mäntyponttilautaa, joka nyt ei ehkä olisi tänään justiin se materiaali, jonka valitsisin, mutta hyvin on toiminut, vaikka tila on periaatteessa ulkotila mitä säänvaihteluihin tulee.

Timpuri käsitteli lattian koneellisesti ammattikäyttöön tarkoitetulla ekstrajäreällä lakalla, jonka haju ajoi meidät evakkoon. Ja näin jälkikäteen ajatellen oli muutenkin ihan älyvapaa valinta, mutta homma oli niin pieni pisara siinä 5 kk kestäneen kokonaisprojektin meressä (jonka lopputuloksen tulipalo sittemmin noin 90%:sti tuhosi), ettei tullut mieleen miettiä asiaa sen tarkemmin. Pinnoite mikä pinnoite. Ja olihan lakka ihan hyvä niin kauan kunnes sen ihan itse pari talvea sitten pilasin sulattamalla lattialle pari isoa jäälyhtyä. 

Kas tässä. Lakanpalasista näkee, ettei mikään ihan hentoinen aine ole kyseessä. Noilla leikkaa käteensä haavan aika helposti. Ja voi puuparkaa. Ei paljon hengitellä tuon kalvon alla.

Ihmeen kauan sitä tulikin katseltua, mutta kun on tässä viimeaikoina tullut touhuttua yhtä sun toista muutakin, ajattelin, että nyt hoidetaan lattia-asia kuntoon siinä samalla. Mutta joku laskuvirhe siinä vissiin tuli, kun ajattelin, että 22 vuotta voisi olla sellainen aika, että miestä voisi ensimmäisen kerran jälkeen kellarin seinän maalauksen pyytää vähän auttamaan. Ja se "vähän" oli tässä tapauksessa vanhan lakkakerroksen hiominen. Ajattelin, että järeän hiontakoneen käyttö sujuisi miesvoimin paremmin. Koulussa tuli kokeiltua ja oli sen verran holtiton peli, että ei jäänyt hirmu luottoa omaan osaamiseen. No. Mies ei oikein näyttänyt innostuvan (muuttui sen sijaan mykäksi), mutta suostui lopulta, kun perustelin sillä, että säästetään pitkä penni, kun tehdään itse, eikä vaivata ammattimiestä moisella pikkujutulla. 

Laskeskelin, että jos mies pääsee töistä puolen päivän maissa ja käy kotiin tullessaan hakemassa rakennuskonevuokraamosta koneen, niin sen ehtii palauttaa vielä saman päivän aikana ennenkuin vuokraamo menee puoli viideltä kiinni.   Ei tarvi maksaa vuokraa kahdelta päivältä. Laskuvirhe numero kaksi siis.

Viikon asiaa sulateltuaan mies teki työtä käskettyä, haki koneen, aloitti homman ja noin tunnin kuluttua sain töihin puhelun, joka ei sisältänyt mitään painokelpoista :). Ymmärsin kuitenkin rivien välistä, että homma oli ihan p....stä ja hermo oli mennyt, koska lakkaan ei ollut ensimmäiseen tuntiin tullut naarmuakaan, ja että kone lähtee nyt samantien takaisin sinne, mistä oli tullutkin. No ei kai siinä sitten mitään. Terassin lasitus sentään oli ehjä, vaikka mies kertoikin koneen ottaneen lattian reunapellistä kimmokkeen ja hyökänneen päätylaseja päin. Olinkin siis yhtäkkiä onnekas..

Myöhemmin (siis monta päivää myöhemmin...), kun uskalsin aihetta seuraavan kerran sivuta, kysyin, oliko joutunut maksamaan puolen tunnin käytöstä koko päivän vuokran. Oli kuulemma. Olivat vaan vuokraamossa ihmetelleet, kuinka nopeasti mies oli saanut homman hoidettua ja vieläpä niin hienosti, että hiontapaperitkaan ei olleet menneet tukkoon. Sanopa muuta. Ei onnistu kaikilta. 

Eli ei muuta kuin soitto ammattimiehelle (sama timpuri, joka kuistin alunperin rakensi ja lattian lakkasi), joka onneksi lupautui viikon sisällä tulemaan ja hoitamaan homman. Vähän jännitin, kuinka käy, koska on varsin kiireinen yrittäjä, mutta ilmestyi kuin ilmestyikin koneineen viime perjantai-aamuna sovitusti paikalle. Jess. Ajattelin, että illalla pääsen vahaamaan lattian. En päässyt. Timpuri oli koneineen häipynyt jo ennen puoltapäivää, kun tulin ruokikselle, ja homma oli tyystin kesken. Keskilattialla oli havaittavissa karkealla paperilla aikaansaatuja pyöreitä kuvioita, mutta siinäpä se sitten melkein olikin. Mietin jo, että mahdoinko suututtaa ammattimiehenkin. Mutta oli vaan vissiin lakka tiukassa.

Lauantai-aamuna sain timpurilta ihan viattoman kuuloisen tekstiviestin, jossa kysyi, onko lattia mielestäni riittävän hyvä vai pitäisikö vielä vähän hioa.. Hmmm. Vastasin, että "Pahoin pelkään, että vielä pitää hieman jatkaa..".

Varmaan timpuri (joka siis on ollut meidän ehdoton luottomies kaikissa projekteissa) oli itsekin tietoinen asiasta, vaikka pelkäsin jo arvostelukykynsä pahasti pettäneen, koska lupasi tulla lauantaina puoliltapäivin jatkamaan. Ja tulikin. Ja koska homma näytti nyt todellakin tulevan kuntoon, lähdin rautakauppaan ostamaan havittelemaani öljyvahaa ja tykötarpeita, ja kun tulin takaisin kotiin, timpuri oli juuri lähdössä takaisin kotiinpäin ja oletin tottakai, että työ on nyt tehty. Kiittelin paljon avusta ja ripeästä toiminnasta, ja vilkuttelin portilta hyvää viikonloppua. Mutta sekin oli virhe. Ihan vielä ei ollut valmista.  

Lattia muuten ihan viimeisen päälle hienoksi hiottu, mutta reunoilta edelleen ihan lakassa. Ei kuulemma päässyt niin lähelle seinän rajaa millään koneella. Että näin. Kohtia, joihin ei koneella pääse, ei vissiin sitten noteerata miksikään ja homman voi jättää  siihen. (Tässä tapauksessa toki ymmärrän, koska työstä oli timpurille varmaan enemmän vaivaa kuin hyötyä, mutta ehkä olisin kuitenkin halunnut ennakkoon tietää, että ei onnistu). 

Mies tuntui olevan timpurin kanssa samoilla linjoilla siinä, että homma on nyt valmis ja lähti golfkentälle rentoutumaan. Minä lähdin apuun tarjoutuneen vanhemman pojan kanssa rautakauppaan ostamaan myrkkyä, jolla loppulakka saadaan liuotettua irti, kun ei sattumoisin ollut itselläkään sellaista konetta, jolla homman olisin voinut hoitaa. Ja vuokraamokin oli jo kiinni..

Sopiva aine löytyi ja levittelin sen toiveikkaasti lakkakerroksen päälle. Vaikutusaika 15-45 min., "itsepintaisen kerroksen" kyseessä ollen voi venyä useaan tuntiin. No. Ensimmäiseen kuuteen tuntiin ei tapahtunut mitään, joten jätin aineen vaikuttamaan yöksi ja heti herättyäni kimposin toiveikkaasti kaapimaan lakkaa, mutta ei tapahtunut kertakaikkiaan mitään. Kiinni oli ja pysyi. 

Olin jo valmis luopumaan alkuperäisestä öljyvahakäsittelystä (ja heittämään kaivoon paitsi koneenvuokraan ja timpuriin, myös vahaan ja tykötarpeisiin jo käyttämäni sataset) ja peittomaalaamaan lattian. Mutta pettymys vissiin näkyi naamasta,  koska mies heltyi ja tarjoutui vapaaehtoisesti auttamaan ja kaapimaan lakat pois "vaikka väkisin".  

Ja lähtihän ne, kun oli tarpeeksi voimaa takana. Lähti tosin vähän lattiaakin siinä mukana, mutta enemmän jäi kuitenkin jäljelle, joten ei se oo niin justiinsa. Mies itse kuvailee työtapaansa termillä "louhikkokosketus". Ei turhaa hienosäätöä siis. (Tästä kuvasta muuten huomaan, että  oli itseäni fiksumpi ja käytti näköjään Crocseja polvien alla pehmusteena).

Ei ole hukkaan mennyt työturvallisuuskoulutus, kun muistin kerrankin laittaa suojalasit päähän.

Meikäläinen konttasi perässä ja hioi tikut sileiksi. Kumpaankin polveen tuli 50 centin kolikon kokoinen ja -mallinen säännöllinen mustelma. Koristavat kivasti juhlamekko-lookkia lauantaina. Jos nyt sen mekon jostain ehdin etsiä. On pari projektia ennen sitä hoidettavana.

Tuntui ihan mahtipalkinnolta, kun viimein pääsin telaamaan lattiaan uuden pinnan. Alunperin oli tarkoitus käyttää jotain tummaa väriä, koska vieressä oleva patio on tummanruskea, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, että kaupasta oli kaikki haluamani sävyt loppu ja päädyinkin kuultavaan valkoiseen. Antaa paljon enemmän hiontavirheitä anteeksi kuin tumma. 

Lökäpöksy tarkkana. (Jalassa poikien vanhat halliverkkarit, jotka ehtivät pari kertaa valua puolitankoon)

Sunnuntaina aurinko lämmitti ihanasti, mutta valo vähän haittasi työtä, kun en enää erottanut, mistä olen telannut ja mistä en. 

Maanantaina töitten jälkeen käsittelin lattian toiseen kertaan ja ai vitsit, miten tykkään siitä! Kuva on otettu keittiön ovesta. 

Ja ettei totuus unohtuisi, alla vielä ennen-kuva niiltä paikkeilta, jossa jäälyhtytehtailuni aiheutti vesivahingon.

Sanoisin, että oli kyllä kaiken väärtti. Ja tykästyin tähän käyttämääni Osmo Colorin öljyvahaan. Helppo työstää ja jättää kauniin mattamaisen pinnan (siis ainakin tämä kuultava valkoinen). Joskin mattamaisuus hieman myös epäilytti kosteudenkestävyytensä suhteen, mutta sekin tuli jo testattua, kun mies eilen laseja pestessään liukastui lattialle koemielessä tälläämääni mattoon sillä seurauksella, että ikkunanpesuvesi lainehti pitkin lattiaa. Hienosti helmeili, eikä imeytynyt puuhun yhtään. Jess! Ja ukkelikin selvisi ilman vaurioita. Ja toivottavasti kastunut mattokin, jolle suositellaan kuivapesua..

Terassi siis saadaan kuin saadaankin juhlakäyttöön lauantaina. Ja miehen kanssa voidaan perjantaina viettää 22-vuotishääpäivää sulassa sovussa. Ei nää hommat yhteen lattiaan kaadu, vaikkei ihan ykkösellä sujunutkaan. Ihan heti en kuitenkaan remonttiapua ajatellut pyytää. On kumminkin muuten ahkera ja kunnollinen tapaus, joten mitä sitä hyvää miestä näillä kiusamaan. 

Nyt pitää vissiin hetkeksi ihan tosissaan keskittyä johonkin muuhun kuin tähän kirjoitteluun. Niin kivalta kuin se pitkästä aikaa on tuntunutkin. 

Kaikinpuolin täydellistä tulevaa viikonloppua! Juhlilla tai ilman. Ja koska aihe on tänä keväänä taas erityisen läheinen, haluan toivottaa kaikille koulunsa päättäville ja valmistuville nuorille erityisen paljon Onnea ja kaikkea mahdollista hyvää elämään!

SITRUUNAPESTO JA TOMAATTI-MOZZARELLASALAATTI

Postaushepuli alkaa jo itseäkin hämmentää, mutta nyt on ihan pakko..

Koekeittiössä tuli nimittäin viikonloppuna testailtua paria uutta juttua, ja sen verran hyvää syntyi sen verran helposti, että olen ihan liekeissä.

Täytynee kohta jo vähän peukaloida omaa profiilikuvaustaankin, koska ajoittain alan jo uskoa, etten sittenkään ole ihan niin kehno kokki. Vaikka ei tässä kyllä omilla ansioilla voi patsastella, vaan kiittää näiden simppelien ja maistuvien reseptien kehittelijöitä. 

Ohjeet ovat peräisin Parempaa ruokaa-kirjasta, josta on tullut ehdoton luotto-opukseni. 

(Huomasin muuten tuota linkkiä etsiessäni, että kirja näyttää olevan ihan älyttömän hyvässä tarjouksessa. Liiankin halpa sanon minä. Mutta tämä ei siitä huolimatta edelleenkään ole mainos).

Ja sitten ne reseptit.    

Jos satut tykkäämään pestosta, tykkäät varmasti myös tästä.

SITRUUNAPESTO 

1 ruukku basilikaa
1 valkosipulinkynsi
1/2 dl oliiviöljyä
mustapippuria myllystä
1/4 tl suolaa
1/2 sitruunaruohon tyviosa hienonnettuna (tämän jätin kokonaan pois, koska ei ollut huvitusta lähteä pelkän sitruunaruohon perässä kauppaan, ja vähän arvelin, ettei välttämättä edes löydy)
1/2 dl puristettua sitruunamehua
50 gr parmesaaniraastetta
1 dl pinjansiemeniä (nämä korvasin kuorimattomilla seesaminsiemenillä, joita oli valmiina kaapissa)

Laita ainekset kulhoon ja jauha sauvasekoittimella tasaiseksi tahnaksi. Käytä tarvittava määrä ja säilytä loput tiiviissä purkissa jääkaapissa.

Pestosta tuli todellakin hyvää ja ihanan tuoreen makuista verrattuna kaupasta ostettuihin, joista tykkään kyllä myös, mutta joissa säilöntaineilla on varmasti aika iso osuus.

Päätin hyödyntää peston saman tien ja kokeilla saman kirjan tomaatti-mozzarellasalaattia.

TOMAATTI-MOZZARELLASALAATTI

2-3 annosta (itse sanoisin, että jopa 4, jos lisäkesalaattina käytetään)

200 gr miniluumutomaatteja
200 gr Mozzarellahelmiä (omani olivat Lidlin minimozzarelloja, jotka ovat suurempia kuin helmet)
2 rkl sitruunapestoa
2 kourallista rucolaa
mustapippuria myllystä

Puolita miniluumutomaatit ja sekoita mozzarellahelmien kanssa. Sekoita joukkoon sitruunapesto ja rucolat. Rouhi sekaan mustapippuria. Tarjoile heti.

 Olin laiska tiskaaja ja pyörittelin ainekset sekaisin samassa kulhossa, jossa tein peston, 

koska sitä laitettiin sekaan jokatapauksessa.

Ei ihan samannäköistä kuin kirjan kuvassa, koska käyttämäni mozzarellapallot tosiaan olivat suurempia kuin ne ohjeen helmiversiot, mutta makuhan se on pääasia ja tästä tuli kyllä h y v ä ä. Johtuen ehkä siitäkin, että olen viimeaikoina rakastunut rucolaan, jota ennen pidin ihan liian voimakkaan makuisena.

Tämä yhdistelmä päätyy ihan varmasti ensi lauantaina pöytään, kun juhlitaan nuoremman pojan valmistujaisia. Kaikki muu onkin sitten vielä auki, mutta en ole ajatellut antaa paniikille valtaa. (Aina se on viime metreillä tullut, joten tuskin tekee nytkään poikkeusta). Otan rauhallisesti ja luotan siihen, että jotain kyllä keksin. Ja tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa päättänyt tehdä kaikki, tai ainakin lähes kaikki tarjottavat ihan itse. Ja se on paljon se. Nähtäväksi jää, toteutuuko vai pitääkö turvautua luottoleipomon voileipä- ja täytekakkuihin niinkuin tähän asti. Hyviä on nekin.

Rieskarullien ohjeita kyselin ja sain Soilelta, mutta en ehdi niitä ennen lauantaita kokeilemaan, koska kaupoista oli viikonloppuna rieskat loppu, ja nyt menee illat lasiterassin lattian kanssa taisteluun. Luotan kuitenkin siihen, että hyviä tulee. Mutta kiitollisena otan vastaan muitakin viimehetken vinkkejä näppärästi valmistuvista ja maistuvista pikkusuolaisista. Kiitos paljon jo etukäteen :)

LAUANTAILUKSUSTA

Taitaa olla meikäläisellä keskivertoa simppelimmät nämä luksuksen aiheet, mutta haitanneeko tuo. Vanhassa vara parempi ja hyvät&halvat konstit kunniaan.

Nykyään kun aamuisin ei enää väsytä entiseen malliin, tuntuu että viikonloppuihin on tullut hirmusti lisää tunteja. Ja nimenomaan sellaiseen aikaan, jolloin ennen oli tapana vetää peitto korviin ja herätä vasta kun huvittaa. 

Yrittäjämies on lauantai-aamuisin töissä, ja vielä kotona (toivottavasti pitkään) asuva nuorempi poika vetelee hirsiä yläkerrassa (jos on jo ehtinyt mennä nukkumaan..), joten meikäläisellä on hyvää ja rauhallista aikaa kekkuloida itsekseen.

PH-dieetin aikana tuli otettua Tiinan vinkistä vanha kunnon  konsti eli kuivaharjaus käyttöön.

Joka päivä en sitä jaksaisi tehdä, koska alkaisi tuntua liiaksi rutiinilta, mutta kiireettömään lauantai-aamuun sopii paremmin kuin hyvin. Harjana käytän ihan tavallista luonnonharjaksilla varustettua saunaharjaa, josta kiskoin varren irti.

Kuivaharjauksellahan on tunnetusti paljon hyviä vaikutuksia. Se poistaa kuollutta ihosolukkoa, elvyttää verenkiertoa, vilkastuttaa aineenvaihduntaa, kiinteyttää ihoa, hidastaa sen vanhenemista, poistaa selluliittia ja virkistää kaikinpuolin... Ei siis ollenkaan huono hinta-laatusuhde yhden vaivaisen harjan hinnalla.

Nimensä mukaisesti kuivaharjaus tarkoittaa kuivan ihon kuivalla harjalla harjausta, joka aloitetaan jalkapohjista, joista edetään voimakkain pyörivin liikkein ylöspäin. Ja täytyy sanoa, että jo pelkästään tällä toimenpiteellä ihosta tulee pehmeämpi kuin kehnolla vartalovoiteella rasvattuna.

Tavakseni on myös tullut lämmittää aamulla itselleni sauna. Jotenkin se on ihan eri asia kuin perussaunominen, jolla ei enää ole sellaista juhlavaa merkitystä kuin ennenvanhaan, kun saunassa käytiin vain yhtenä tiettynä viikonpäivänä (joka meillä oli sama kuin siivouspäivä eli perjantai) ja aina samalla kellonlyömällä. (Muistan kuinka nuorena tyttönä ärsytti, kun isällä oli aina löylyistä tullessaan tapana sanoa "Terveisiä saunasta", mutta nyt olen ottanut saman ärsyttävän tavan itse käyttöön :)).

Mutta vaikka iho harjaamalla pehmeneekin, olen liittänyt myös toisen Tiinan vinkkaaman jutun launtai-aamuihini, ja se jos mikä on ihan superihana.

Ostin tämän kylmäpuristetun luomukookosöljyn alunperin ruuanlaittotarkoituksiin, mutta siitä tulikin ihan täydellistä ihonhoitoluksusta.  Eikä tätä pidä todellakaan sekoittaa siihen kovaan kookosrasvakönttiin, joka herkästi tulee ensimmäisenä mieleen. Kyseessä kun on aivan eri tuote ja varsin monikäyttöinen sellainen. Sopii siis paitsi ruuanlaittoon (kestää erityisen hyvin kuumuutta) ja leivontaan, myös ihon- ja hiustenhoitoon. Ja näinpä tässä taannoin sellaisenkin vinkin, jossa kyseisellä öljyllä rasvattiin nahkakenkiä, mutta sitä en taida kokeilla, koska alkaisin kumminkin verrata itseäni vanhaan monoon ja sitä mukaa kadottaisin luksusmielikuvan.

Sanotaan, että "Kun kookosöljyyn kerran tutustuu, siihen myös rakastuu". Ja itselleni on nyt tainnut käydä niin.

Vaikka öljy on purkissa kiinteässä muodossa, se muuttuu lämmön vaikutuksesta juoksevaksi eli tässä tapauksessa heti kun koskettaa ihoa. Ja on muuten ihan älyttömän riittoisaa. Tuli todettua ensimmäisellä kerralla, kun kauhaisin purkista ruokalusikallisen ja ajattelin, että josko sillä vaikka käsivarren saisi öljyttyä, mutta en paljon valehtele, jos sanon, että riitti hyvinkin puoleen kroppaan. Ellei jopa kokonaiseen. Koko naiseen siis..

Öljy on siis todellakin öljyä ja myös tuoksuu voimakkaasti kookokselle. Yhdistelmä, jonka avulla pystyin helposti palauttamaan itseni noin kolmenkymmenen vuoden taakse. Aikaan, jolloin tuli parikymppisenä tehtyä ensimmäiset etelänmatkat ja ostettua kadunvarsien turistikaupoista auringonpaahteessa kiehunutta kookoksentuoksuista "aurinkoöljyä". Jos ei muuten saanut ihoaan poltettua, niin kyseisen suojakertoimettoman öljyn avulla onnistui ennenkuin ehti selkäänsä kääntää. On sitä joskus ollut tyhmä. Joskaan muunlaisia rasvoja ei silloin tainnut olla edes tarjolla.

Ruokaöljyksi tämä on ehkä sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta vartalovoiteena käytettynä en pidä noin kymmenen euron hintaa ollenkaan pahana. Sen verran ihanaa ja riittoisaa se on. Ja itse ainakin inhoan nihkeästi levittyviä voiteita, mutta tällä kylmäpuristetulla kookosöljyllä sitä ongelmaa ei ole. Levittyy liukkaasti ja myös imeytyy hyvin. Joskaan ihan heti öljyämisen jälkeen ei kannata normivaatteita pukea päälle. Vaan mikäs sen mukavampaa kuin kiireetön kekkulointi saunatakissa.

Sekä kuivaharjauksen että kookosöljyn hyödyistä oli niin paljon tietoa netissä, etten lähtenyt tähän niitä linkittelemään. Löytyy niin helposti muutenkin.

Luksuslauantain aamupalalla voi nautiskella vaikkapa raakasuklaata ja mansikoita. (Ihan pakko oli tämä kuva tähän kehnon aasinsillan avulla ujuttaa, koska oli mukana siinä maatakiertävälle radalle lähteneessä piirakkapostauksessa. Ja sentään ihan itte nuo suklaat tein. Yhtä kookosta nykyään koko elämä :)).

Siinä vaiheessa kun mies tulee aamukymmenen aikaan töistä, olen ehtinyt käydä saunassa, kuivaharjata ja öljytä itseni, tehdä kasvohoidon, lukea lehden, syödä kiireettömän aamupalan ja tehdä ruuan. Ja jos oikein hyvin käy, niinkuin nyt, raparperipiirakka muhii uunissa. Ennen ehdin hädin tuskin ponkaista auton äänen kuullessani sängystä pystyyn ja näytellä hereilläolevaa.

Iloista viikonloppua! Toivotaan, että sateen ropina kohta lakkaa.

BLOGGERIN HYLKIMÄ

Nyt masentaa. Ei paljon, mutta sillälailla pienesti kumminkin. 

Bloggeri näyttää jostain syystä hylkivän postauksiani, joista kaikki eivät näköjään tule ollenkaan näkyviin. Tai vähintäänkin vuorokauden viiveellä. Ei sillä, että näissä mitään tähdellistä olisi, mutta kun ei tässä meikäläisen postaustahdissa muutenkaan ole patsastelemisen aihetta, niin olishan se kiva, että nekin vähät päätyisivät ihmisten ilmoille. Vai koittaako bloggeri tässä nyt vihjata, että olen ollut liian laiska ja nyt on aika kärsiä. Kääk. Täytynee pistää töpinäksi.

Myöskään omalle lukulistalleni ei ilmesty kaikkia seuraamieni blogien päivityksiä. Jonkun toisen blogista näen, että kappas vaan, joku teistä on julkaissut uusia juttuja, mutta niitä ei vaan täällä näy, ei kuulu. Huhuu.

Äsken tyhjensin selaimen välimuistin ja sama vissiin tarvii tehdä kotona muillekin koneille josko auttaisi jotain.

Osaako joku sanoa mistä moinen johtuu ja miten ongelmaa voisi koittaa korjata? 

Muiden muassa lauantai-aamuna julkaisemani taidonnäytteeni ihan omin käsin leipomastani gluteenittomasta raparperipiirakasta ja sen ohjeesta ei tainnut koskaan päätyä mihinkään. Mutta koska en sitä tiennyt, tulkitsin tekstin nollakatselun niin, että resepti oli huono, minä olin surkea ja torttukin näytti pahalta, joten menin sitten keittiöön viiltelemään ranteita ja poistin koko tekstin. Alla kuitenkin todistusaineistoksi kuva siitä, että jotain olen oikeasti minäkin leiponut. Eikä se ihan huono varmaan ollut se torttukaan, koska oli Turun keikkani aikana syöty. 

Kardemummaisa, gluteeniton ja maidoton peruspiirakka.

Vähän liian pullaisa omaan makuuni, mutta miehille maistui ja kehujakin tuli. 

Samalla tuli pitkästä aikaa kurkattua, millä hakusanoilla tänne on viimeaikoina päädytty ja yllättäen näkkileipäaiheet näyttivät keikkuvan hakujen kärjessä. Kröhöm. Tunnen itseni varteenotettavaksi näkkileivän tekijäksi. Mutta oli siellä jotain muutakin:

No niinpä... Voin sanoa, että aika montaa konstia on kokeiltu.

No sanoisin, että kelmu kannattaa ottaa pois vähän ennenkuin käy näin..

Mutta voisiko joku ratkaista tämän seuraavan haun arvoituksen? Itse en ole niin nokkela, että hoksaisin, mitä kyseinen kuukkeloija on ajanut takaa ja sekös harmittaa.

??

Toivottavasti Bloggeri lakkaa hyljeksimästä ja pääsen taas porukoihin. Muuten ei ole yhtään kivaa.

SINIVALKOINEN SHOPPAILUPÄIVÄ

Vuorossa epätavallisia kuvia OOO:n (omituisen onnistunut ostospäivä) varrelta. 

Näitä ei ole ollut tapana viljellä, mutta tässä poikkeuksellinen omakuva lauantai-aamulta. Ukkeli halusi sen ottaa, koska näytin mielestään ihmismäiseltä kauniilta. Pitkään olen jo ollut sitä mieltä, että tarvii uudet silmälasit, mutta varmaan kommenttiin osasyynä oli se, että jalassani oli poikkeuksellisesti jotain muuta kuin multaiset verkkarit ja päälläkin sievä paita.. Harvinaista näillä kulmilla. Etenkin viikonloppuisin, kun tulee renuttua tavallistakin rujommissa rönttävehkeissä.

Itse näen kuvassa ihan vaan itseni sellaisena kuin (parhaimmillani) olen. Iloisena ja virkeänä, enkä enää pelkästään 50-vuotiaana. Oikeastaan jälkeen helmikuun, kun etukäteen pelätty tasaluku tuli täyteen, en ole enää ajatellut koko ikää. Tai siis olen, mutta pelkästään positiivisesti. Tällä hetkellä tuntuu ihan hitsin kivalta olla juurikin se mikä olen.

Kuvassa hymyilyttää, koska olin lähdössä viettämään vapaapäivää yhden naisen ostosreissulle tarkoituksenani kotiuttaa edellisessä banneripostauksessani kuvaamani sinivalkoiset verhot, jotka eivät jättäneet rauhaan.

Pienen kotikaupunkini yksi parhaita puolia on se, että täältä on kokolailla sama sadan kilometrin matka Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun, joten ei tarvi kuin valita mihin lähtee, jos lähtee. Useimmiten en lähde, mutta pelkkä ajatus mahdollisuudesta piisaa.

Tällä kertaa päätös osui Turkuun, johon oli parhaat bussiyhteydet. Ja edullisimmat. Ihan vaan Onnibussin aikaansaamaan kilpailun takia. Onnibussia en kuitenkaan käyttänyt, koska pysäkki on niin hankalan matkan päässä, mutta suht samaan aikaan Onnin kanssa lähtevä Matkahuollon perusvuoro oli yli puolet halvempi kuin yleensä. Ja sehän matkustajille passaa tottakai. Joskin samaan aikaan surettaa bussiyhtiöiden ja kuljettajien yt-neuvottelut.

Pysäkillä istuskelin vanhat kukkaballerinat jalassa ja niistä tuli mieleen vuoden 1984 Ruotsin euroviisukappale ("Diggi-loo, diggi-lei, alla tittar på mig när jag går i mina gyllene skor..." ).

Ei sillä, että todellakaan olisi ollut toivoa pelkoa, että kukaan olisi ollut kiinnostunut luomaan silmäystäkään meikäläisen kenkiin tai varsinkaan niiden omistajaan, mutta -84 sattui olemaan sama vuosi, jona pääsin ylioppilaaksi, joten ei mikään ihme, että on tuoreessa muistissa.. Siitä kun tuntuu olevan vasta hetki, kun painoin päähäni sen valmiiksi mustalla kengänkuvalla varustetun liian pienen valkolakkini. (Lakit laitettiin lakitustilaisuuden ajaksi juhlasalin tuolien alle ja tuoli kerrallaan vaihdettiin paikkaa niin, että aakkosjärjestyksessä seuraava oli aina reunimmaisena valmiina hakemaan todistuksensa. Ja niinpä sitä sitten joku karpaasi oli paikkaa vaihtaessaan tallonut kengänkuvansa meikäläisen uutuuttaan hohtelevaan valkolakkiin. Mutta meni samaan konkurssiin kuin kiristävä lakki muutenkin, koska oli numeroa tai kahta liian pieni. Ihan vaan siksi, että olisi vissiin ollut niin kauhian noloa ostaa oman päänympäryksen vaatima viiskutonen lakki, kun  kaikilla muilla tytöillä oli 54. Tai jotain.)

Mutta takaisin 2015-luvulle ja Suomen Turkuun, jossa ensitöikseni tapojeni mukaan etsin paikan, josta saan ruokaa. Muuten ei riitä energia kaupoissa haahuiluun. Tällä kertaa valinta oli harvinaisen helppo, koska turkulainen ystäväni Merita oli jo aiemmin vinkannut Pure foodin-kahvilasta, joka on erikoistunut paitsi raakaruokaan, myös kaikenlaisiin muihin terveellisiin, puhtaista raaka-aineista valmistettuihin herkkuihin. Eli ei muuta kuin sinne siis. Sijaintikin kun oli varsin passeli. 

Valitsin salaatin, jossa oli pohjalla vaikka mitä ihanaa ja ravitsevaa, ja lisukkeena loimutettua lohta. Kastikkeina yrttiöljy ja jugurttijutska (en muista tarkkaa nimeä). Ihan mielettömän hyvää, ja taas tuli todettua kuinka salaatilla ja salaatilla voi olla eroa. Ei niinkään hyvässä maussa, vaan siinä, kuinka hyvin pitävät nälkää loitolla. Viisi tuntia meni keposaan tällä Pure-kahvilan versiolla. Ja se on meikäläiselle tosi pitkä aika se.

Muutenkin paikka oli todella kiva luonnonmukaisine sisustuksineen.  Harmi vaan, että oli niin täynnä, etten kehdannut kaivaa kameraa esiin, vaan nappasin vaivihkaa pari kuvaa kännykällä. 

Ja sitten pääseekin oikea asupostauksien erikoisnainen asialle :D. 

Sillä välin kun muut näyttivät hypistelevän kesäasusteita, meikäläinen zuumaili tikkitakkeja..

Ja pakkohan se oli sovittaa, kun kohdalle sattui yksilö, jollaisesta olen haaveillut, mutta jättänyt ostamatta. Varmaan siksi, että olen ajatellut, että jos keli on niin kylmä, että tarvitaan toppatakkia, niin sen olisi parempi olla samalla sen verran pidempää mallia, että peittää pehvan. Eihän se muuten lämmitä. Mutta toisaalta ajattelin, että voisi kai sitä jo näin toukokuussa tehdä pikku myönnytyksen helmojen pituuden suhteen..

Sovituskoppiselfie mallia "Torso" tai "Päätön sotilas"

Kiva takki, mutta liian haarniska meikäläiselle. Pitää olla enemmän joustoa tai ahistaa. 

Ei tullut takkikauppoja, mutta sen sijaan Wiklundin kenkäosastolla tapahtui sellainenkin ihme, että näin kivan näköiset kengät, jotka vedin jalkaani ja sopivat laakista kuin lasikenkä Tuhkimolle. Ei ihan jokapäiväistä sekään. 

Mutta koska en ikinä osta mitään ensimmäisestä kaupasta, vaikka löytäisin heti jotain sopivaa, päätin ensin "käydä vielä muuallakin" josko löytyisi jotain vielä parempaa. Ja tämähän johtaa yleensä aina siihen, että sitten kun olen käynyt riittävän monessa paikassa ihan vaan varmuuden vuoksi mitään kuitenkaan löytämättä, en enää jaksa palata siihen ensimmäiseen ja menen murjottaen tyhjin käsin kotiin. Vaan tällä kertaa olin niin viitseliäs että palasin kuin palasinkin takaisin alkuperäisen löytöni pariin ja ostin nämä supermukavat Aerosol-pohjalla varustetut hitusen kimaltelevat mitkäliekengät (en tiedä, miksi tällaisia pehmoja sanotaan). "Kato, ostikko Pomarfinit?" kysyi mies kotiin päästyäni.. No kieltämättä tuli itsellekin vähän mieleen 90-luvun miesten harmaat valkoisella pohjalla varustetut "rennot mutta siistit" Pomarit, jotka tennissukkien kera sopivat tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, mutta suljin mielikuvan mielestäni :)

Näyttävät kuvassa jo vähän veltostuneilta, mutta eivät oikeasti ole. Ihan superihanat jalassa, eikä noin 70 euron hintakaan päätä huimannut. Sen verran harvoin kunnon kenkiä ostan.

Mutta sitten niihin sinivalkoisiin juttuihin.

Indiskan verhot siis olivat ostoslistalla, mutta väkisin sitä tuli matkan varrella sivuillekin vilkuiltua. Niinkuin nyt vaikkapa näitten ruotsalaisten (unohdin merkin) posliiniastioitten perään.

Ihana kesäinen kuvio, mutta mukeja oli onneksi jäljellä vain kolme, joten saivat jäädä toistaiseksi kauppaan.

Indiskan verhot osoittautuivat harmikseni pienoiseksi pettymykseksi. Sininen väri ei ollut niin kiva kuin kuvittelin ja kankaan laatukin hintaansa nähden vähän kepuli, mutta koska tuli kuitenkin se sata kilometriä niitä varten matkustettua ja koska jäljellä oli enää yksi verhopari, päätin kuitenkin mieluummin ottaa kuin jättää. Toista kertaa kun tuskin olisin saman asian perässä bussiin istunut. Ja kotona olin ihan tyytyväinen päätökseeni, koska keksin verhoille oivan varasuunnitelman, jonka otan käyttöön, jos on tarvis.

Ihan pakko oli poiketa myös Tyttö ja Vuohi pop up-liikkeessä, joka parin viikon ajan pitää majaansa Forum-korttelissa. Sieltä mukaan tarttui muutamia aivan ihania afrikkalaisena käsityönä tehtyjä oliivipuisia pienesineitä.

Kuvassa neljä erikokoista sydäntä, jotka ostin kuvastamaan perheemme neljää jäsentä. Kaikki keskenään periaatteessa samasta muotista, mutta kuitenkin erilaisia. Ihan niinkuin perheenjäsenetkin. Kaverinaan pienet oliivipuiset pähkinä- tai oliviikulhot, joista yksi hauska kalan mallinen luukuvioisine pyrstöineen.

Pop up-kaupan kivijalkamyymälä sijaitsee Turun Itäharjussa ja sinne on suunnitteilla pienimuotoinen täsmäisku kesäkuun puolella. Nyt kauppaan jäi paljon kaikkia toinen toistaan ihanampia käsintehtyjä tuotteita, joista jokaisella on oma tarinansa. Samoin kuin tekijöillään. 

Sinivalkoisen shoppailupäivän sinivalkoinen keli.

Aivan täydellisen kiva päivä. Ja poikkeuksellinen, koska kerrankin löysin jotain ostettavaa. 

Ja vaikka tottakai viihdynkin hyvässä seurassa, olen myös erakkoluonne, joka tykkää tehdä näitä päiväreissuja ihan vaan yksin. Voi kulkea omissa ajatuksissaan omaa tahtiaan sinne minne milloinkin huvittaa. Ja jos ei huvita, voi tehdä lakon ja ihan vaan istua paikallaan. Pelkkä ohikulkijoiden katselukin käy vaihtelusta.

Kesäkuun puolivälissä onkin sitten vuorossa "ihan jotain muuta-matka" blogikaveriporukalla Tallinnaan. Etukäteen jo hirvittää jännittää mitä tuleman pitää, kun tuttu Kiljusen herrasväki on liikenteessä... Yhtään hiljaista hetkeä tuskin on luvassa, joten parasta harrastaa niitä näin ennakkoon ettei iske angsti erakolle :)

Maanantaihan se on tunnetusti ihmisen parasta aikaa, joten mitä mukavinta päivää kaikille maanantain ystäville ;)

BANNERI VAIHTUU KUIN PAITA

Se olis nyt niinkuin siinä. 

Ehkä ei kuitenkaan ihan vielä kannata leipätöitä jättää ja alkaa bannerintekijäksi. Ei mahtais päästä palkoille. Kokonainen päivä meni tuhertaessa, mutta ihme kyllä, olen tyytyväinen. Alkuun tosin vähän pelkäsin, että tulee liiankin tyylikäs meikäläiselle (hehheh), mutta ei onneksi tullut. Sopii puuhullulle. Puun tilalla tosin oli ensin vanha käpy kuvastamassa kirjoittajaa, mutta vaihdoin nyt kumminkin vähän elävämpään.

Nyt ei enää ihan niin paljon harmita avata blogia, kun vähän edes selkiytyi. Loppu saa odottaa. Paitsi että Instagramin ja Pinterestin kuvia sain sentään ladattua sivupalkkiin. Kävi niin helposti, etten edes huomannut, miten sen tein. Vaikeimman kautta kun tekee, niinkuin yleensä, niin jää edes joku muistijälki korvien väliin. Nyt ei jäänyt.

Tätä vähän ihmettelen. Hervottoman suuri Äitienpäivähortensia, jonka värin sain valita itse. Tietääkseni tykkään eniten vaaleanvihreistä ja valkoisista, 

mutta kassalla vielä käännyin ympäri vaihtamaan tähän. 

Hmmm. Muuttunut persoonallisuus?

Jälleen yksi turha jahkailun aihe siis hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Laitetaan samaan listaan kuin kuluneen viikon aikana tekemäni keittiön ovien maalausremontti, terassien ja portaiden pesu ja puuöljykäsittely, vanhojen sitkeiden ruusupensaiden kaivaminen juurineen ylös maasta, satametrisen pensasaidan alustojen perkaus ja kattaminen ja lehtokotiloiden massamurhaus. Jaa niin. Ja perunoiden istutusastiatkin tuli hankittua. Ja kokonaista 9 siemenperunaa :D. Suurviljelijän arki siis edessä. Miestä vähän hymyilytti meikäläisen siemenperunoiden niukkuus, mutta Marttojen sivuilta luin, että kolmesta potusta voi saada 5-6 kg satoa, joten kyllä siinä vielä ukkelilla hymy hyytyy, kun kesällä pöydät notkuu oman maan perunoista. Ehkä kalastelen vielä sillit kylkeen. 

Lasikuistin lattian hionta ja öljyvahaus on seuraavana listalla. Sitä varten tarvin sen verran apuja, että saan rakennuskonevuokraamosta riittävän järeän hiomakoneen kotiin asti. Jos ei ala kuulua, niin kai sitä voi kadunviertä pitkin sen verran työnnellä, ettei jää homma siitä kiinni.  

Jos ei näillä hanskoilla istutushommat suju, niin ei millään.

Niin kivaa, kun joskus voi olla tyytyväinen omiin tekemisiinsä, eikä vaan päivästä ja viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen tule jahkailtua kaikkea sitä, mitä pitäisi/haluaisi tehdä, mutta ei tee. Ja omalla kohdallani on selvääkin selvempää, että kaikki on vain ja ainoastaan ravintomuutoksen ansiota. Tulee nukuttua yöt nykyään niin hyvin, että virtaa piisaa töitten päälle vaikka mihin. Harvinainen, mutta niin toivottu olotila. 

Nyt vaan huolestuttaa se, että kaiken muun kummallisen ohella sininen väri on alkanut houkuttaa. Ja se on tämän Unelmien Talo&Koti-lehdessä näkemäni kuvan syytä. 

Indiskan verhot, joita aloin mielessäni hahmottaa lasikuistille. Siitäkin huolimatta, että meille ei enää ikinä tule mitään sinistä.. Mutta ei kai verhoja lasketa..? 

PUHDISTUSKUURIN LOPPUTULOS

Neljän viikon puhdistuskuurina toiminut PH-dieetti päättyi sunnuntaina ja nyt on aika laittaa plussat ja miinukseet puntariin.

Keittiön vihercorneri.

Ensimmäisen viikon kuulumisia kirjoittelin täällä ja puolenvälin tuntemuksia täällä, mutta peilaan tässä muutoksia koko matkan ajalta.

Pääsiäismaantaina, jolloin PH-dieetin ensimmäinen päivä pyörähti käyntiin, me vielä ukkelin kanssa istuttiin hotelliaamiaisella Vierumäen Scandicissa, jossa käytiin viettämässä pienimuotoinen liikunnallinen pääsiäisloma.

Meikäläinen söi aamiaisella kuin viimeistä päivää, koska tiesin, että "kohta se loppuu". Varmaan ajattelin, että syödään nyt vatsa varmasti niin ähkyyn, etten heti mielessä jo vähän pelottavaksikin muodostuneen puhdistuskuurin ensimmäisenä päivänä ainakaan nälkään kuole...
Mikähän siinä onkin, että jotenkin tuntuu aina menevän hommat samalla kaavalla niin, että hirvittävää alkuinnostusta ja malttamatonta pitkää odotusta seuraa aina viime metrien epäröinti ja alkaa tuntua siltä, että olikohan tämäkään nyt taas hyvä idea ollenkaan..

Vakuuttelin kuitenkin itselleni, että neljä viikkoa ihmisen elämästä on niin lyhyt aika, että on se kumma, jos ei sen vertaista pysty uhraamaan omalle hyvinvoinnilleen. Jos ei muuten, niin kyllä maksa ja munuaisparatkin sentään edes kuukauden loman ansaitsee, kun kumminkin painavat vuodesta toiseen hommia ja parhaansa mukaan tuhoavat myrkkyjä sitä mukaa, kun niitä toisesta päästä syydetään sisään. Ja vaikka olin kuvitellut, että omissa syömisissäni ei ole juurikaan parantamaisen varaa, niin olen tässä kuluneen kuukauden aikana tullut toisiin ajatuksiin. Ja sehän tässä onkin ihan parasta, että oman kokemuksen kautta tulee uutta ymmärrystä ja aina on kuitenkin itsellä ne valinnan avaimet käsissä. Loppu on sitten ihan omista päätöksistä kiinni.

Marja Tyrni

Mutta siis juu. En ole alkanut muita paremmaksi ihmiseksi, enkä matkasaarnaajaksi enkä muutenkaan halua olla erityisen rasittava, mutta innostusta ei nyt vaan voi välttää. Lopputulos kun on ylittänyt ihan kaikki odotukset, ja selvää on että kuluneilla neljällä viikolla tulee olemaan vaikutuksia, jos ei nyt ihan koko loppuelämään, niin ainakin melkein.

Näin jälkikäteen ajateltuna, kuukausi kului todella nopeasti. Niinkuin aika nykyään muutenkin, halusi tai ei. Joskin kolmannen viikon lopulla (jolle ennustettiin huippuhyvää oloa) tuli eteen oma aallonpohjani, joka ei ollut sinällään dieetistä, vaan ihan muusta elämästä johtuvaa. Huonot uutiset kun eivät katso aikaa, eivätkä varsinkaan sitä, onko jollakulla kenties joku puhdistuskuuri meneillään. Murhetta siis sateli niskaan, ja samalla iski turhaakin turhempi flunssa, joka teki olosta tukkoisen ja tympeän. Ja jo kertaalleen selvästi paremmaksi muuttunut ihokin muuttui epätasaiseksi, mutta se sentään jäi vain muutaman päivän kestäneeksi ilmiöksi.

Jos vertaan sitä, miten normaalisti suhtaudun murheisiin ja kuinka syvälle niihin uppoan, väitän, että vajaassa kolmessa viikossa hankitun paremman fyysisen olon ja erityisesti paremmin nukuttujen öiden ansiosta, pystyin suhtautumaan asioihin normaalia järkevämmin ja välttämään sellaisen itselleni tyypillisen vatvomisen, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, vaan ihan päinvastoin. Päätin keskittyä tekemään asioiden eteen sen minkä voin ja sitten kun siinä kohtaa tuli rajat vastaan, totesin, että nyt on kaikki voitava tähän mennessä tehty ja murehtiminen ei auta. Ja se jos mikä on mestarimurehtijalle melkoinen muutos. Toivottavasti pysyvä.

Mutta se siitä aallonpohjasta ja eteenpäin.

"Ihan kuin ravintolassa" sanoi mies kun kiltisti kanapataa söi.

Mitä uutta matkan varrella opin?

... että pystyn valmistamaan herkullisen ja ravinteikkaan lämpimän aterian alusta loppuun ihan itse lähes samassa ajassa, joka ennen meni salaattiainesten pilkkomiseen ja latomiseen jääkaapista lautaselle. Ei sillä että olisi huono vaihtoehto se salaattikaan, mutta jossain kohtaa sekin alkaa tympiä, eikä vaan ole oma mielikuvitus riittänyt vastaavaan nopeasti valmistuvaan lämpimään ruokaan.

... että itsellenikin päähän iskostunutta hokemaa siitä, kuinka "Se nyt vaan on niin, että tässä iässä aineenvaihdunta hidastuu (tai siis on hidastunut jo 10 vuotta sitten), hormonitoiminta muuttuu ja kaikki muukin on niin pois omista käsistä, ettei sitä enää muuta voi kuin seurata sivuista, kuinka paino jämähtää paikoilleen tai nousee, ja naamakin kulahtaa ihan omia aikojaan", on tullut liikaa uskottua ja käytettyä tekosyynäkin. Vaikka totta siis toinen puoli onkin, mutta vain toinen. Jos sekään.

... että ihmiselle sinällään elintärkeä proteiini, jota olen itse omassa vähähiilihydraattisessa ruokavaliossani suosinut liiankin kanssa, ei yli tarpeen syötynä todellakaan muutu lihasmassaksi, vaan glukoosiksi ja rasvaksi. Ja kaupan päälle vielä sotkee sokeriaineenvaihduntaa.

... että oikeampi muoto lauseelle "kyllähän sitä muuten, mutta kahvista en pysty luopumaan... (tai leivästä.... tai suklaasta... tai viinistä... tai ....)" on: "kyllähän sitä muuten, mutta kahvista en  halua luopua... (tai leivästä... tai suklaasta... jne)". Sitä kun ihan varmasti pystyy heti kun niin haluaa.

Smoothie-aineksia matkalla pakkaseen

Mutta ettei nyt menisi ihan yksinpuheluksi, niin otetaan tähän väliin pienimuotoinen kuvitteellinen haastettelu. Haastattelijana H ja vastaajana A eli minä..

H: No niin Annukka, neljä viikkoa takana. Miltäs nyt tuntuu?

A: Aivan mahtavalta.

H: Kannattiko?

A: Ehdottomasti.

H: Eli ei siis kaduta, että lähdit kokeilemaan?

A: Ei todellakaan.

H: Tuliko langettua houkutuksiin?

A: Ei.

H: No kai nyt sentään vähän jotain vilunkia oli matkan varrella?

A: Ei ollut.

H: Eikö muka edes skumppalasillista Vapun kunniaksi?

A: Ei käynyt edes mielessä. Koska oli niin hitsin kylmä.

H: No menikö kertaakaan edes hermo?

A: Meni.

H: Ahaa. Olet siis ehkä sittenkin ihminen. Voitko kertoa, mihin?

A: Avokadoihin.

H: Avokadoihin?? Mikäs viattomissa hedelmissä mättää?

A: Se, että niistä ei voi näköjään koskaan päällepäin tietää, millaista sylttyä ovat sisältä. Meni eräätkin kalliit kilot suoraan roskiin sen takia, vaikka kaupassa olin kuinka tarkkana. Viimeinen yksilö taisi olla jo syömäkelpoinen.

H: No tänään varmaan alkoi aamu  kahvikupposella neljän viikon tauon jälkeen?

A: Ei alkanut.

H: No mikäs siinä?

A: Ei siinä mitään. Ei vaan tullut mieleen keitellä, kun enää muista mille kahvi maistuu.

H: No mutta kai sentään palautit perinteisen leivän aamupalalle?

A: En. Palautan sitten kun siltä tuntuu.

H: Olet siis nykyään kaikinpuolin tylsä tyyppi?

A: Mahdollisesti. Mutta ainakin huomattavasti terveempi ja energisempi tylsä kuin ennen :)

H: Voisitko vielä kuvailla olotilaasi ennen puhdistuskuurin alkua ja kertoa, mitä ruoka-ainetta silloin mielestäsi muistutit?

A: Maksamakkaraa.

H: Miksi juuri maksamakkaraa?

A: Tylsä ja väritön tasapaksu pötkö.

H: Entäs nyt?

A: Ehkä porkkana. Ryhdikäs ja pirteä.

H: No onpas nyt rasittavaa, kun sitä ollaan niin vihannesta nykyään. Turha tätä vissiin sen enempää jatkaa, kun ei tästä sen kummempaa irti saa, joten ei muuta kuin hyvää jatkoa!

A: Kiitos samoin ja soittele, jos haluat itsekin kokeilla.

H: Kyllähän minä muuten, mutta...

Sen kummempia paljastuksia ei matkan varrelta siis liiennyt, mutta tässä vielä lopputulokset neljän viikon ajalta luvuiksi muutettuina.

Paino      - 5 kg (noin 8,5% kuukauden takaisesta lähtöpainostani)

Vyötärö  - 7 cm

Rasva-% - 3,7%

Parannus yleisessä olotilassa, energisyys, aikaansaavuus, mieliala, yöunet, jaksaminen  + 200%

Mittasin myös aamun PH-arvon aloituspäivänä, kuurin puolivälissä ja eilen. Ihanteellinen arvo on noin 7, jota pienempi lukema kertoo elimistön liikahappamuudesta. Lukemani olivat 5,9 (1.päivä), 6,2 (puoliväli) ja 7,2 (eilen).

Oikeasti arvo pitäisi mitata muutaman kerran päivässä, koska se vaihtelee siten, että aamulla se on alhaisempi, päivällä parhaimmillaan (eli ihannetapauksessa noin 7) ja illalla taas käyrien mukaan vähän laskee, mutta koska itselläni ei testiliuskoja ollut riittävästi, tein mittaukset vain aamulla. Tulokset ovat siis suuntaa antavia, mutta ilahduttavasti niistäkin näki, että tilanne on korjaantunut oikeaan suuntaan. Jess! Ja itse en käyttänyt dieetissä suositeltua PH-Balancer-jauhetta, joka auttaa happamuuden häätämisessä, vaan halusin nähdä, millaisia tuloksia tulee pelkkää ravinto-ohjelmaa noudattamalla.

Oma maa mansikka

Jo puolivälissä mainitsemani yöhikoilun loppumisen lisäksi uusia iloisia loppupään muutoksia on poskista hävinnyt kuumotus ja punoitus, jotka ennen olivat vakiona ja pahimmillaan ulkoilun tai muun kuntoilun jälkeen, Nyt niitä ei enää esiinny. Ei vaan meinaa uskoa sitäkään vaikka ihan hyvin peilistä näkee. Että ei muuta kuin bye bye vaan Couperosa tai mikälie, jonka häätämiseen  olen eräätkin eurot ja voiteet uhrannut ilman tuloksia.

Kuivat silmäni ovat myös lakanneet olemasta kuivat ja kalliiden silmätippojen käytön on voinut unohtaa melkein kokonaan. Saunan jälkeen on pakko laittaa, mutta muuten ei. Paitsi jos tietokoneen näyttöä tulee herkeämättä tuijotettua tuntitolkulla.

Keuhkoista on tullut tilavammat (siis se on se tunne) ja testi todisti, että pystyn juoksemaan työpaikalle johtavat 60 porrasta ylös liki hengästymättä. (Laskin muuten tässä taannoin, että olen kuluneiden 18 työvuoden aikana kavunnut noin 1,7 miljoonaa rappusta edellämainitussa portaikossa).
Myöskään lihakset eivät näköjään kipeydy vaikka olen hulluna heilunut lapion ja talikon kanssa puutarhassa hoidellen sen paikalle suunnitellun kaivurin hommia, jota ei koskaan lopulta ilmestynyt. Ennen ei tarvinnut kuin haravoida ensimmäistä kertaa keväällä, niin jo tuntui kyljissä seuraavana aamuna. Nyt ei tunnu. Johtuisko siitä, että kyljissä on nykyään vähemmän tavaraa...

Katkenneita hiuksia ei tietenkään millään ihmeen kuurilla takaisin saa, mutta vannon, että muuten hiuksiin on tullut kaivattua tervettä kiiltoa (ei siis sitä perinteistä rasvasta johtuvaa..) ja elättelen toiveita siitä, että vielä joskus kasvaa uusiakin hiuksia lähteneiden tilalle. Ainakin on nyt parempaa ravintoa juurille tarjolla.

Rapeita lehtikaalisipsejä perjantai-illan kunniaksi. Villiksi on mennyt viikonloput.

Että semmoinen oli tämä kokemus, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Sen verran silmiä avaava ja kaikinpuolin hyödyllinen se oli.

Mutta jos nyt jotain hyvää hakee entisestä laiskuudestani ja saamattomuudestani, niin tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen, että en lopulta koskaan saanut aikaiseksi viedä kirpputorille kuormaa, jossa on mukana muutamakin entinen lempimekkoni, joiden en enää kuvitellut mahtuvan päälle. Nyt voin mennä iloisin mielin kaivelemaan ne sieltä takaisin käyttöön.

Ja jos tähän loppuun nyt jotain viisasta koittaisi kehittää, niin varmaan se olisi se, että tulipahan taas todistettua, että yksinkertaiset asiat ovat yleensä niitä kaikkein toimivimpia. Mutta mitään näin yksinkertaista en olisi omine nokkineni ikinä hoksannut, joten kiitos tästä kaikesta kuuluu sympaattiselle ravitsemusasiantuntijalle Tiina Hälvälle ja Fitfarmille. Kiitos Tiina kun avasit silmät ja teit taas yhden ihimisen elämästä monin verroin paremman :)

PS. Miehen kommentti muuttuneeseen olomuotooni oli: "Huomaa kyllä, että paino on tippunut. Sulla oli ennen paljon leveämmät hartiat..."  :D.