Sivut

perjantai 26. joulukuuta 2014

OHI ON

Johan helpottaa.

Joulu on ohi ja voin taas olla normaali.

Jos ei ole jouluihminen, ei vaan kertakaikkiaan ole jouluihminen. Vuosia yritin olla, tai ainakin kuvittelin olevani, mutta nyt on jo pakko ymmärtää, että en ole. Ei sillä ettenkö tykkäisi joulusta, mutta se ei vaan itselleni ole se vuoden kohokohta, jota odottaisin ja valmistelisin viikkoja tai jopa kuukausia. Mutta en myöskään halua olla ilonpilaaja, vaan kunnioitan kaikkien kotien ja ihmisten jouluja sellaisina kuin ne ovat, ja syön riisipuuroni hymyillen, vaikken siitä tykkääkään.


Joulupäivän aamuna

Tänä vuonna kylläkin tapahtui aattopäivän lumisateen lisäksi sellainenkin ihme, että jokavuotinen kinkunpaistopainajainen päättyi poikkeuksellisesti niin, että kinkku kypsyi ennen paistajaansa. Ei nimittäin ole mikään ihan saletti juttu ollut tässä taloudessa koskaan. Ja syykin siihen selvisi, kun lopulta ostin uuninlämpömittarin, joka todisti, että meidän uuni on todellisuudessa parikymmentä astetta viileämpi kuin mitä se väittää olevansa. Siinä siis syy viimevuotiseenkin episodiin, jossa porukka jo kiemurteli nälästä vatsat kurnien, kun jo reilut pari tuntia yliaikaa uunissa pötkötelleeseen kinkkupoikaan tökätty paistomittari näytti aina vaan kuuttakymmentä astetta. Mutta syötiin sitten mitä syötiin ja annettiin kinkun odotella parempia aikoja.

Vaan se siitä joulusta. Paitsi että yllätyslahjojakin sain, joista yksi oli niin arvokas, etten oikein osannut heti edes iloita. Olin paremminkin vähän vihainen siitä, että mitään niin kallista minulle ostettiin. Mutta kun mies muistutti, ettei ole kahteenkymmeneenyhteen vuoteen ostanut yhtään lahjaa (paitsi pipon ja ne seitsemän numeroa liian suuret lämpökumisaappaat, jotka jotkut teistä saattavat muistaakin), päätin unohtaa tuohtumukseni ja iloita saamastani kauniista rannekellosta. 
Valitsijaksi mies oli värvännyt miniäparan, jolle toivottavasti ei jäänyt tehtävästä pysyviä traumoja. Voin nimittäin kuvitella, että oli tuskallista tehdä päätöstä, koska tuskin olisin suoriutunut siitä edes itse.

Merkkikelloja en osaa esitellä, joten tässä yksi siskoni lahjoittamasta 
hervottomasta Dermosilin yllätyskorista löytynyt suosikkini.

Vaan se joulusta ja keväisempiin aiheisiin. Tänään kun tuntui jo ihan siltä, että olisi vähintäänkin helmi- tai maaliskuu. Tai oikeastaan jo eilen, kun aurinko päätti yllättää.

Mieli alkoi tehdä hiihtämään, ja toiveikkaasti kävelin pururadalle katsomaan, josko sinne olisi pyhien aikana ilmestynyt latu. Ilahduin kun näin siellä tutun miehen suksineen, mutta mies vastasi intoiluuni verkkaisella "Ei siä mittään latua ollu. Mää hiihrin vaan"-lauseella. No ei siinä sitten mitään. Eihän meillä itseasiassa olisi ollut mitään, millä hiihtääkään, koska sattumoisin mieheni ja omat sukseni sulivat tulipalossa kärjistään yhteen. (Joku kyllä silloin lohdutti aika kauniisti, että josko se oli meidän pitkäikäisen liiton symboli. Ja voihan se niin ollakin).

No jos ei kerran hiihtämään pääse, niin ainakin järven rantaan kävelemään sitten. Ja voi että miten voikin olla niin kaunista. Jopa niin kaunista, että väkisinkin muutama kuva onnistui. Ja koska en osannut päättää, mikä onnistui paremmin kuin toinen, joudutte nyt katsomaan ne kaikki :).

26.12.2014 iltapäivällä kahden maissa.







Hiihtäjämiehen tapaamisesta tuli mieleen toinenkin lähiaikojen kohtaaminen metsässä.

Kävin nimittäin ennen joulua useampaankin otteeseen keräilemässä havuja ja varpuja samoilta kulmilta tehdäkseni erinäisiä kranssintapaisia ja muita asetelmia.
Yhtenä iltana kun pyrytti lunta erityisen sakeasti ja kyykistelin jäisten varpujen äärellä, pysähtyi partasuinen lenkkeilijä kohdalle ja kysyi "Mitäs sää niistä värkkäät?" ja kun pikasommittelin aikomani havu-varpu-ovikoristeen, mies sanoi, että "No mutta siitähän tulee varmaan hiano" ja alkoi ilman sen kummempia avukseni keräilemään aineksia.

Siinä sitä sitten tuntemattoman partanaukkelin kanssa kyykittiin pimeässä metsässä ja oltiin niin yhtä pataa että. Tuli iloinen mieli semmoisesta ja olin kyllä taipuvainen ajattelemaan, että josko joulun alla ihmiset kumminkin ovat tavallista hövelimpiä toisiaan kohtaan.

Mutta kun pääsin kotiin ja näin itseni eteisen peilistä, en enää ollut ihan varma, oliko kyseessä kumminkin sääli vai oliko pimeä metsä kenties jättänyt totuuden paljastamatta. Näytin nimittäin poskille valuneine vesiliukoisine ripsiväreineni (joita en ole tottunut käyttämään ennenkuin allergian takia on ollut pakko) ihan kunnolla köniini saaneelta Pandakarhulta.

Mutta järvikävely jatkuu ja kamera vaihtuu. Hassua, että värit muuttuvat niin paljon. Tai sitten en vaan osaa.





Että semmoista.

Viimeaikoina on tapahtunut paljon asioita, joista olen haaveillut, mutta joiden en enää uskonut toteutuvan. Ihan työperäisiä sellaisia. Ja lisää on tulossa. Mutta kirjoittelen niistä sitten joskus jos kirjoittelen.

Nyt toivottelen kaikille parasta mahdollista joulunjälkeistä elämää :). 



lauantai 20. joulukuuta 2014

ENS VUONNA, TÄNÄ VUONNA...


Ens vuonna, tänä vuonna, joskus, ei koskaan, ens vuonna, tänä vuonna, joskus, ei koskaan...

Vuosikymmenten takainen hokema tuli jostain syystä muutama päivä sitten mieleen ja jäi sinne pyörimään, vaikken ensin edes muistanut, mistä moinen on peräisin. 

Tänään vihdoin keksin, että parhaan ystäväni kanssa käytimme lorua, kun halusimme ennustaa, milloin jotain toivomaamme tapahtuu, vai tapahtuuko ollenkaan. Ja jos en ihan väärin muista, niin kristallipallona toimi vanha tuttu rakastaa - ei rakasta - päivänkakkara, josta nypittiin sakara kerrallaan irti ja toivottiin parasta.


Samassa veneessä.

Mutta siihen mistä ja miksi moinen tuli mieleen, ei oikein ole vastausta itsellänikään. Paitsi että ainakin tämä blogin päivittyminen näyttää olevan pitkälti saman lorun varassa. Ei niinkään omasta vapaasta tahdostani, mutta muussa elämässä on nyt vaan tapahtunut niin paljon asioita, että jostain on ollut pakko tinkiä. Mutta sen verran vanha ja realisti onneksi olen, että älyän, ettei sota yhtä miestä kaipaa. (Silti on tuntunut kivalta saada viestejä, joissa on kysytty, mihin olen kadonnut. Tulee hyvä mieli siitä, että joku muistaa olemassaolon).


Eteisen minikuusi.

Joulukin tulla jollottaa omalla painollaan ilman mitään sen kummempia valmisteluita.

Kuusi sentään on hankittuna. Aikaisemmin kuin koskaan (koska en halunnut tänä vuonna joutua valitsemaan niistä harvaoksaisista ja toispuoleisista reppanoista, joita yleensä siinä vaiheessa on enää jäljellä, kun meikäläinen vasta havahtuu). Ja kinkku. Mutta siinä kaikki. Vaan eipä sitä paljon muuta tarvitakaan. Tärkeiden ihmisten lisäksi siis. Paitsi että lunta olisin niin kovasti toivonut, mutta sitä ei nyt taida tulla. Johan sitä lystiä kokonaisen vuorokauden kestikin, kun pari viikkoa sitten lauantaina aamuyöstä satoi melkoiset kinokset, joista ei sunnuntain vesisateiden jälkeen ollut enää kuin lätäköt jäljellä. Siitä eteenpäin onkin sitten menty lumi tuli - lumi suli - vuorokausitahdilla. Joka toinen päivä musta, joka toinen valkoinen. (Voiskohan tätäkin ennustaa niistä kakkaroista..)


Aamunäkymä eteisen ikkunasta kahden viikon takaa. Tänään jotain ihan muuta.


Sama aamu, eri ikkuna. 

Joulunpyhät tulevat kyllä tarpeeseen. Vihdoinkin muutamaksi päiväksi pakko pysähtyä paikoilleen ja olla vaan. Tai tehdä mitä huvittaa, jos huvittaa. Ja vaikka lukea blogeja yötäpäivää, jos siltä tuntuu. Aina välillä kun mieltä painaa, kun en tiedä, mitä kaikkea on jäänyt väliin. Vaan eiköhän tässä taas kärryille päästä.


Sininen hetki terassin katon alla. Tästäkin tosin jo aikaa.

Parin kuukauden aikana on kertynyt paljon sellaista, mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta ehtiihän tota myöhemminkin. (Ens vuonna, tänä vuonna...)

Siltä varalta, että ennen joulua ei enää muuta kuulu, toivon, että kaikkien teidän kivojen ihmisten toiveet toteutuvat. Mitä sitten ikinä ovatkin. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

VIITTÄ VAILLE DESIGN-VALAISIN



Hehhee.

Otsikko on hämäystä, mutta vain osittain.

Oikeampi aihe olisi ehkä "Pientä ekstraa - parempi mieli". 

Esimerkkinä käytän itselleni ennestään tuntemattomasta, ja uskoakseni melko tuoreesta verkkokaupasta tekemääni tilausta.

En varmaan olisi kyseisen kaupan olemassaoloa muuten edes hoksannut, mutta ystävälläni oli syyskuussa blogissaan tarjolla sen verran houkutteleva alekoodi ja kauniita kuvia, että löysin kuin löysinkin itseni tutkailemasta kaupan valikoimaa.

Ja heti kun näin siellä kauniit valkoiset vekkipintaiset paperiset koristevalot, päätin, että olkootkin mielestäni melko arvokkaat, ne on nyt vaan tilattava. Jonkunsortin pakkomielle noihin vekattuihin, valkoisiin esineisiin kun itselläni näköjään on. Bannerista löytyy pari esimerkkiä ja kotoa monta maljakkoa ja tuikkulyhtyä lisää. 

Toinen ostopäätökseen vaikuttanut ajatus oli se, että hahaa, tässä nyt on oiva tilaisuus yhden ihmisen pallovalovastaiskuun. Niitä ilman kun olin päättänyt sinnitellä. Ihan vaan sen takia, että sellaiset jo kaikilla muilla tuntuu olevan. Pallovalot siis.

Tilaukseni maksoin samantien jouduttaakseni valojen saapumista, mutta kun kahteen viikkoon maksusta ei ollut kuulunut mitään, oli jo pakko ottaa yhteyttä ja kysellä tilaukseni perään. Vastaukseksi sain, että paketti lähtee minulle sinä kyseisenä päivänä. (Ja siis tässä kohtaa on pakko mainita, että laskun maksaminen etuajassa oli tavallaan oma mokani. Eräpäivä kun oli vasta 2 viikkoa tilauksesta, mutta hätähöusu mikä hätähousu. Ja siinä odotellessani kerkisin jo ostaa Prismasta ne pallovalotkin...)

Mutta lopulta kauan odotettu lähetys putkahti postiin.




Istuskelin sohvalla ja tuijottelin tätä kaunista pakettia, jonka mukaan oli sujautettu kaksi sävyyn sopivaa karamellia. Niin pieni, mutta niin iso asia, josta tuli hyvä mieli. Ei harmittanut pitkä odotuskaan enää.

Ja kun paketin avattuani näin, että sen sisällä olevaan kuittikopioon oli käsin kirjoitettu sana "Kiitos" ja piirretty sydän perään, tuli sellainen olo, että vaatimaton tilaukseni oli tärkeä. Hyvä etten jo pienesti pyyhkäissyt silmäkulmaa :).

Näiden kahden pienen karkin ja tekstin ansiosta suhtauduin tyynesti myös paketin sisältöön, joka ei suinkaan ollut ne 20 kaunista valkoista vekkivalaisinta valmiiksi koottuina, vaan pussillinen sykeröitä ja kasaamisohje.







Ei mitän rakettiedettä, mutta kyllähän siinä sorminäppäryys ja kärsivällisyys olivat koetuksella ennenkuin oli kaikki kukat nätisti kasassa. Mutta ilmeisesti en kuitenkaan ollut riittävän huolellinen, koska valosarjan juhlavalla ripustushetkellä varmaan puolet paperitähdistä tipahti pois paikoiltaan ja vieri lattialle. Ja sama tapahtui sen jälkeenkin aina jos valosarjaa vähänkin vahingossa ohimennessään hipaisi. Tai pelkästään ajatteli. Saati sitten siivouspäivänä, kun mies tuttuun tapaansa heilui imurin kanssa vähän laajemmilla kaarilla.

Mutta.. Aina kun iski harmitus, mietin niitä kahta karkkia ja sitä sydämellä varustettua kiitosta. Ihan oikeasti. Ja myös päätin, että vekkivaloista ja minusta vielä tulee hyvät ystävät, ja niin tulikin.

Terassia siivotessani nimittäin vahingossa kaadoin korkean lasimaljakon, jonka olemassaoloa en edes muistanut. Ja siinä samassa päätin, että valosarja päätyy maljakkoon, jossa se on vankina, eikä enää pyöri pitkin lattioita. Ja samalla valaisee nättinä ympäristöään. 




Ensimmäinen koesijoituspaikka tälle viittä-vaille-design-valaisimelle oli hämärä nurkkaus, joka meillä on olohuoneessa kahden kaapiston kulmauksessa, mutta se meni hylkyyn, koska tiesin jo ennakkoon, että sarjan sammuttaminen kaapin alla olevasta katkaisijasta tulee olemaan liian työlästä.

Niinpä tötterö päätyi pikkuiseen bloginurkkaukseeni pöydän kulmalle ja siihen se saa nyt jäädäkin.







Katajat kotipihalta ja muutama kymppi uniikista valaisimesta. Ei sittenkään niin paha. Etenkin kun tykkään siitä tosi paljon. Ja niillä pienillä asioilla todellakin on iso merkitys. 

Edit 18.11. klo 08:11.

Eilen illalla sain harmikseni kuulla, että kyseinen verkkokauppa on ajautunut vaikeuksiin. Haluan uskoa, että tahtomattaan. Mutta koska vaikeudet ovat johtaneet siihen, että kaikkia tilauksia ei ole pystytty asianmukaisesti toimittamaan, en halunnut ottaa sitä riskiä, että sitä varsin kenellekään tässä tilanteessa suosittelen. Siispä kävin poistamassa tekstistä ko. yrityksen nimen. Mutta muuten kaikki on ennallaan.

Nyt aamu käyntiin ja töihin. Mukavaa tiistaita!

maanantai 10. marraskuuta 2014

KYLLÄ TAHTO KEINOT KEKSII


Alla on teksti, jonka liimasin keväällä vuokraamani pikkuruisen toimistoni seinään. Ihan vaan sen takia, että lause on mielestäni ihan hitsin hyvä. "Kun on tahtoa, on keinoja". Jess!

(Tiedättekö tunteen, jossa pystyy  jonkun näkemänsä tai kuulemansa avulla lietsomaan itsensä sellaiseen mielentilaan, että kokee pystyvänsä ihan mihin vaan?)




Vaan nyt olen tajunnut, että itseasiassa kohdallani asia on juurikin päinvastoin. 

Keinoja kyllä löytyy, mutta tarvittava tahto puuttuu.  

Mutta sensijaan, että asian ymmärtäminen olisi tuottanut tuskaa, kävi tässäkin päinvastoin. Tuli helpottava olo, kun tajusin, että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Ei oo pakko, jos ei taho.

Pakottamalla ei synny mitään. Ei edes blogitekstiä.


Valottomat pallovalot.


Parasta siis antaa itselleen mahdollisuus tehdä tai olla tekemättä. Elämä kyllä ohjaa oikeaan suuntaan sitten kun on aika. Nyt ei ole. Ja haluan uskoa, että nekin tällä hetkellä vääriksi kokemani valinnat, joita olen viimeaikoina tehnyt, osoittautuvat lopulta tarpeellisiksi. Mistään kovin vakavasta asiasta kun ei kuitenkaan ole kyse.

Mutta tästähän ei nyt voi edes olettaa kenenkään ymmärtävän yhtään mitään. Hyvä, jos itse tajuan omia aivoituksiani :). Kuitenkin oivallus siitä, että aika moni asia on ihan vaan omasta tahdosta tai sen puutteesta kiinni, oli siinä määrin tarpeellinen muistutus itselleni, että päätyi tänne asti. Olkoonkin, että paljon on myös sellaista, johon todellakaan ei voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Mutta se on toinen juttu se.

Kivoja (blogi)haasteita on kertynyt jonoksi asti, mutta toteutus ontuu. Tahdon puutteesta ei tässä ole kyse, vaan paremminkin ajan. Ja valon. Kiirettä en aio syyttää, koska en juuri koskaan koe olevani kiireinen. Paitsi jos meinaan myöhästyä junasta tai bussista tai jostain. En edes tykkää koko "kiire"-sanasta. Olen vaan haalinut itselleni paljon tekemistä. Ei sen kummempaa.




Eilen kyllästyin hämärässä otettujen sisäkuvien rakeisuuteen ja päätin ottaa loputkin värit pois ja kuvata mustavalkosäädöillä. Aika hauskaa sinällään. Tai siis hauskaa ja hauskaa, mutta kylläpä vääristyi tämänkin kuvan kohde oikein tavan kanssa. Peikonpähkinän oksasta ja lämpimänvalkoisesta valosarjasta tuli kylmän ja metallisen näköinen ohdake. Tavallaan hieno, mutta enimmäkseen ei. Tykkään enemmän siitä alkuperäisestä luonnollisesta versiosta.

Kävelylenkilläkin oli kamera pitkästä aikaa mukana ja kauniiksi lopuksi se luiskahti kotiportilla käsistä pihakiveykselle. Säikähdyksellä kuitenkin taisin selvitä, kun näyttäisi edelleen toimivan, vaikka yhdestä kulmasta lohkesi pala pois.


Maailmaa marjojen takaa katsottuna. 

Ihmisen mieli on kyllä kummallinen. Yhtenä päivänä yhtä ja seuraavana tyystin toista. Hyvä niin. Kai... Ei kerkiä kyllästyä. Vaikka mieluiten kyllä pitäisin tämänhetkisen harvinaisen tyynen ja seesteisen olotilani edes jonkun aikaa. Ei näköjään jaksa edes ennenaikaisista joulumainoksista ja -hössötyksistä tuskastua. Päinvastoin. Olen jo päättänyt, että tänä vuonna meidän joulu on pitkästä aikaa punainen. Riippumatta siitä, onko maassa hartaasti toivomaani lunta vai jotain ihan muuta.

Seesteistä viikkoa kaikille teille kivoille ihmisille!




torstai 23. lokakuuta 2014

PUOLI VUOTTA PALOSTA

Tulipalosta on tänään kulunut tasan puoli vuotta ja elämä on taas mukavan tavallista. Ellei jopa tavallisen mukavaa, kun saatiin lämmötkin takaisin taloon. Melko luksusta näillä keleillä :).

"No mutta sehän nyt oli vaan piharakennus..."



Näkymä kotipihaan kurvatessa on liki ennallaan, eikä tapahtunutta tule enää ajateltua joka päivä. Ei aina edes joka viikko.

Itseasiassa luulin, että olin sen muka pystynyt kokonaan unohtamaan, mutta äsken kun kävin lukemassa pätkän taannoisia "ajatuksiani ajasta", niin itkuhan siinä tuli. Ei voi mitään.

Palaneiden havujen ja muiden kasvien pelastustyöt sain teidän avullanne hyvälle mallille. Että suuret kiitokset kaikille vinkkejä antaneille ja erityiskiitokset Havubalsamin keksijälle. Voin sanoa, että on melkoinen ihmeaine. Sen avulla näyttää kuollutkin kasvi heräävän henkiin.

Ei enää ihan paha. Vihreä jo voiton puolella.

Leikkelin ihan ruskeiksi palaneita havujen oksia aika paljon, mutta siinä kohtaa kun alkoivat muistuttaa uitettua kissaa, jätin sikseen ja jatkoin säännnöllisellä havubalsamin suihkutuksella läpi kesän.


Korkeat katajat näyttävät tältä palon puolelta melko surkeilta, mutta kun kävin katsomassa ennen hoitotoimenpiteiden aloittamista ottamiani kuvia täällä, niin onhan noissa ihan vissi ero :).

Ja kääntöpuolelta katajat ovatkin ihan kuin mitään ei olis koskaan tapahtunutkaan.

Paraatipuoli on onneksi taloon päin.

Pihalaatoitus ja pihakiveykset menivät osittain pilalle ja niitä yritettiin puhdistaa soodapuhaltamalla, mutta tulokset jäivät harmikseni aika laihoiksi. Vaan ei se oo niin justiinsa. Pieniä on pihakivimurheet sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki. Vaihdetaan ne sitten jos vaihdetaan, mutta ajateltiin kumminkin ensin katsoa talven yli, josko vaikka jää kuluttaisi pinnoista ylimääräiset pois.


Autokatoksen aluskate suli ja paloi laattoihin läiskinä kiinni.

Katoksen kiviin paloi paljon muutakin.


Salakuvasin soodapuhaltajaa, joka aloitteli hommia, kun lähdin töihin.

Töistä palatessani olikin sitten koko tontti valkoisen soodan peitossa ja aloitin pesemällä piharakennuksen ja talon seinät, ikkunat, pihan, kasvit, kaiken. Lopun jätin viikonlopun sateiden huoleksi.

Ja vaikkei  suuri puhallus tällä kertaa tuottanutkaan toivottua tulosta, olen ihan vakuuttunut siitä, että systeemi on tosi hyvä.  

Elämä  on siis  näiltä osin kaikinpuolin mallillaan. Siitä kiitokset vielä tätäkin kautta (vaikkei kumpikaan taho tänne taatusti ikinä eksy) ammattitaitoiselle ja mukavalle rakennusporukalle sekä Vakutuusyhtiö Pohjolan superihanalle tarkastajalle, jonka kanssa asiat hoituivat täysin mutkattomasti.

Jonkun sortin blogiväsymys tässä on kaiken muun väsymyksen lisäksi ollut valloillaan, mutta luotan siihen, että kyllä se tästä taas energiaksi muuttuu ja tulee täälläkin vietettyä enemmän aikaa.

Mutta nyt Hyvää viikonloppua, jos ei muuta kuulu! Eikös se kohta taas jo ole?



torstai 9. lokakuuta 2014

SITTENKIN JOTAIN SINISTÄ...?



Sinisen värin suosio tuntuu olevan siinä määrin kovassa nousussa, että vaikkei tapoihini kuulukaan virran mukana ainakaan tietoisesti uida, niin ihan pakko oli ihan vaan pikkuisen itsekin käydä Pinterestissä penkomassa väripaletteja.. 

Toiveena kai lähinnä se, että voisin kierroksen jälkeen olla edelleenkin jämäkästi sitä mieltä, että edellinen totaalisininen kausi meillä kotona sai riittää. Joskin kesti aika paljon pidempään kuin seuraajansa totaalikeltainen, joka lähti melkeinpä sitä mukaa takaovesta ulos, kun viimeisiä keltavartisia lusikoita ja haarukoita tuotiin etuovesta sisälle :)

Värikierroksen ehdoksi asetin, että pysyttelen pois omalta mukavuusalueeltani eli ruskeiden, vihreiden ja neutraalien sävyjen parista ja sinnittelen pelkästään sinisen linkin alla.

Mutta kappas vaan, kun olikin mahdoton tehtävä.


Yllättäen kaikista valitsemistani kuvista löytyy sinisen kaverina juurikin niitä maanläheisiä sävyjä, joista koitin pitää silmäni erossa, mutten vaan osaa.

Joku tuossa ylläolevassa kuvassa viehättää tosi paljon. Jotenkin hirmu harmoninen väripaletti, joka tuo mieleen etelän lämmön. (Varmaan siksi, että tästä tuli mielleyhtymä ulkomailla viettämiini matkaopasvuosiin).



Tästä kuvasta en ole ihan varma. Tykkään siitä kyllä, mutta jotenkin fiilis on hirmu kylmä ja kova. Varmaankin siksi, että kukan keskiosa näyttää metalliselta.



Tässä sen sijaan on ihan oikeasti kylmä, kun linnullakin on ilmiselvästi töppöset jalassa :)
Mutta ah niin kauniita talven sinertäviä sävyjä. (Ei vissiin saa talvea vielä mainita, mutta  oli pakko)



Samoja sävyjä, mutta yllättäen ei näytä yhtään kylmältä vaan lämpimältä. Ja laventelit nyt vaan on oikeasti niin kauniita.



Joulukin on varmaan vielä kiellettyjen listalla, mutta ihan pakko oli tämäkin tähän valita, kun muistui mieleen oma sähkönsininen lempimekkoni 90-luvun lopulta. Ihanaa, pehmeää, ohutta, joustavaa neulosta. Päällä yhtä mukava kuin verkkarit, mutta aika paljon nätimpi. Huoh. Mihinkähän sekin lopulta joutui. Kului puhki vissiin.

No entäs sitten tämmöinen kuusi tällä kertaa?


Ei voi mitään, mutta tykkään näistäkin sävyistä. Väritesti alkaa siis luisua väärään suuntaan..



Hmmm... Nyt taitaa jo olla ruskea pääroolissa, mutta ihan superkauniisti sopii tuo sininen sekaan.
Arvatenkin kun on luonnosta peräisin.

Mutta pelkkiä väripaletteja tutkimalla ei vissiin homma etene.

Selvää tähän mennessä on, että tykkään kaikesta sinisestä, jota luonnosta löytyy. Kesätaivaasta, talven kauniista sinisen sävyistä, kevään ensimmäisistä helmililjoista, sinivuokoista, syreeneistä, ruiskukista, kissankelloista ja ihan kaikesta. Mutta edelleenkään en ole päässyt niihin mahdollisiin sinisiin juttuihin, joita voisin ajatella sisälle kotiin. Täytynee siis unohtaa paletit ja tutkailla muuta tarjontaa.


Ylläolevaa kokonaisuutta voisin harkita. Mutta verhot kyllä haluaisin huoneeseen lisätä. Ja vaikkapa lampaantaljan lattialle. Toisivat vähän lisää lämpöä.


Liika sensijaan on liikaa. Muistuttaa niin elävästi sitä 90-luvun kokosinitä kautta, joka meillä kotona silloin oli. Hui. Tekstiilit sinällään ihan kauniita, mutta taustaseinän värin vaihtaisin johonkin kevyempään. 



Tätä nuppivalikoimaa voisin mieluusti hypistellä. Ja sinivalkoisista astioistakin tykkään. Niistä tulee kesäinen mummola- tai mökkifiilis.


Kuva 11

Samoin kuin näistä tyynyistä. 


Mutta koska nyt on syksy, eikä kesä ja koska tämä kuvien lataaminen alkaa karata käsistä, pitänee laittaa piste tällekin kivalle hommalle. 

Paitsi että kerta kiellon päälle ja yksi kuva vielä näkösälle. Sinistähän siinä ei ole kuin nimeksi, mutta on kumminkin. Aivan ihana asetelma.



Ja mitäs nyt sitten kaiken tämän Pinterestissä pyörimisen jälkeen itsestäni opin? En varmaan mitään, mitä en olisi tiennyt jo ennestään. 

Suhteeni siniseen näyttää olevan ennallaan. Eli tykkään ja en tykkää. Luonnossa ja sopivassa määrin tiettyjen värien kaverina tykkäään. Mutta pelkästä kylmästä ja kovasta sinisestä yksinään en.

No entä ilmestyykö sitä meille kotiin? Hmmmm... Vannomatta paras, mutta näillä näkymin ei. Jos nyt ei lasketa Tampereen reissulla Kantriinasta ostamiani kauniita tyynynpäällisiä ;). Ja niiden kaveriksi kaavailemiani verhoja..

Ja yllättäen huomaan, että kaivelin tänä aamuna pitkästä aikaa kaapista vanhan huivini, jonka sinisen ja ruskean sävyt eivät juuri nyt yllätä. Taitaa päätyä uudelleen käyttöön.

No. Niin tai näin. Väriterapia on aina hyvästä ja kauniiden kuvien katselu aina yhtä mukavaa. Että ei hukkaan mennyt tämäkään aika.

Nyt vaan toivotaan, että taivas pysyy sinisenä ja saadaan nauttia muistakin kuin yleisruskeista sävyistä vielä pitkään.

Ja kohtahan se on viikonloppukin taas käsillä. Onnekkaimmilla syysloma. Kivaa sitä tai tätä tai molempia teille kaikille!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT


Sitä vaan tulin sanomaan, että arvonta on nyt päättynyt ja lupaamani paketti matkaa Piitulle :)

Kiitos kaikille Tampereen virtuaaliturneelle ja siinä samalla arpajaisiin osallistuneille. Teitä oli ilahduttavan paljon.



Voi että tätä kuvan pientä orvokkireppanaa, joka toiveikkaasti putkahti maan pinnalle ja nyt siinä yksin ihmettelee, kun ei ole ketään missään. Taisi raukka luulla, että on kevät <3

Se on lokakuu nyt ja syysihmiset pirteimmillään, mutta meikäläistä ei kun väsyttää. Ei vissiin muu auta kuin ottaa orvokista mallia.

Rattoisaa tätä viikkoa ja näkymisiin!