Sivut

perjantai 8. tammikuuta 2021

SINIHARMAAN VIIKON KUVIA JA ALKUVUODEN VÄHÄISIÄ POHDINTOJA

Ei pelkoa siitä, että näin tiiviillä tahdilla alkaisin kirjoittelemaan, mutta tuli hetkellisesti sellainen olo, että teki mieli tallentaa tänne muutamia vuoden ensimmäisen viikon kuviani ja samalla vähän pohdiskella, mitä tältä vuodelta toivon vai toivonko mitään.


1.1.2021


Olen koittanut pääni puhki mietiskellä, mitä erityistä haluaisin tänä vuonna tehdä tai tavoitella, tai mitä ylipäätään elämältäni toivon, mutta toistaiseksi on lyönyt ihan vaan tyhjää.

Ehkä se on luontaista jatkumoa vuoden takaisille aikomuksilleni, jotka päinvastoin kuin vuodenvaihteiden yleensä tarmokkaat suunnitelmat, liittyivät ennemminkin siihen, että ymmärtäisin pikkuhiljaa suorittaa vähemmän ja kuunnella itseäni enemmän. Olematta silti tyystin passiivinen tai paikalleni jämähtänyt.


Torronsuolla 3.1.2021

Selväksi on jo käynyt, että mitään tipattoman tammikuun kaltaista tai uusia ruokavaliokokeiluja ei ole tänä vuonna luvassa. En vaan nyt jaksa innostua, eikä sinällään ole väliäkään, koska enimmäkseen terveellä pohjalla on hommat muutenkin. Joskin jonkinlaista ruuanlaittoinnostusta kaipaisin, koska ihmisen on kuitenkin pakko syödä, ja mieluiten söisin itsetehtyä ruokaa.  

Liikuntakeskuksen monivuotista vuosijäsenyyttä jatkoin edelleen, enkä enää mieti yhtään, kuinka monta kertaa viikossa, kuukaudessa tai vuodessa pitäisi käydä, että jäsenyys hintamielessä kannattaa ja jos käyn vaan niin ja niin monta kertaa, niin mitä yksi käynti siinä tapauksessa tulee maksamaan. On ihan toissijaista, koska niin moni muu asia painaa vaakakupissa. On itselleni erittäin läheinen ja tärkeä paikka, jossa tuntee olonsa aina kotoisaksi ja tervetulleeksi ja joka on pitänyt sekä fyysisestä että henkisestä kunnostani huolta jo kohta kolmen vuosikymmenen olemassaolonsa ajan.     
 

3.1.2021


Yksittäinen pieni (ja samalla itselleni ilmeisen mahdoton) toive tai tavoite tälle(kin) vuodelle on edelleen se, että saisin vihdoin ja viimein sisävaatekaappini sellaiseen kuosiin, että siellä ei olisi muita kuin sellaisia vaatteita, joita oikeasti myös käytän. Tai siis parhaassa mahdollisessa tapauksessa käyttäisin, jos luopuisin pelkästä mukavuudesta ja vähän edes pukeutuisin asiallisemmin, enkä olisi ikuinen verkkaripentti.

Katselin tässä jopa yhtenä päivänä sillä silmällä Marimekon mekkoja, joita olen kyllä muilla ihaillut, mutta tähän asti pitänyt itselleni joko liian kuosikkaina, jäykkäkankaisina tai tätimäisinä ja sittemmin ehkä myös ministerimäisinä.

Ajattelin, että josko nyt olisi vihdoin aika hankkia ensimmäinen aikuisiän Marimekko-mekko itsellenikin ja yhden ihan itseni näköisen löysinkin, mutta harmi vaan, kun on jo kaikkialla loppuunmyyty. Eli ilmeisesti oli jotain vanhaa mallia, mikä sopii hyvin omaan perässä laahaavaan tapaani tykästyä johonkin vasta siinä vaiheessa, kun se on jo myöhäistä.




Lukioikäisenä käytin yhdessä vaiheessa paljonkin Marimekkoa, mutta silloin ompelin vaatteeni ilta- ja viikonlopputöitteni palkalla ostamistani Mm:n kankaista itse. 

Niinhän voisi tietysti tehdä nytkin, mutta olen tainnut ommella kiintiöni täyteen, koska aloitin omien vaatteideni tekemisen 13-vuotiaana ja sittemmin ompelin itse liki kaiken aina poikien vauva-aikaisista vaatteista ulkohaalareihin ja sohvan päällisiin ja paljon siltä väliltä. Osittain oli kyse siitä, että silloin kuuluisaan ennen vanhaan itsetekeminen vielä kannatti,  mutta myöskin tykkäsin tehdä. Oli jotenkin niin hohdokasta selailla kangaskaupassa paksua Burdan kaavakirjaa ja sitten valita sieltä mieluisten mallien kaavat ja kankaat.

Mutta siis ennenkuin harkitsen sitä Marimekkoa missään muodossa, pitää ensin räjäyttää se nykyinen kaappi.






Valokuvailua toivon harrastavani viime vuotta enemmän, mutta sitäkään ei voi väkisin tehdä, vaan vaatii paitsi mielekästä kuvattavaa myös oikeanlaisen mielentilan.

Silloin kun on kuvailuhetkellä hyvillä fiiliksillä, kuvat tuntuvat onnistuvan kuin itsestään, mutta jos joskus lähtee huonotuulisena kameran kanssa liikkeelle sillä mielellä, että koittaa kuvaamalla hankkiutua huonotuulisuudesta eroon, ei tule mitään. Yksikään kuva ei onnistu ja ärsyttää vaan enemmän kuin lähtiessä. 




Näitten kuvien ottamiseen innosti vihdoin ja viimein satanut hentoinen lumikerros ja kuuraiset puut. 

Auringon suhteen olen jo vähän luovuttanut, koska se ei ilmeisesti aio näyttyäytyä enää ikinä, mutta lumi ja päivän pidentyminen peräti puolella tunnilla on tuonut paljon lisää valoa. Myös lunta saisi omasta puolestani tulla rutkasti enemmän, että päästäisiin pitkästä aikaa hiihtämään. Joskin ensimmäisten hiihtolenkkien todellisuus on varsin kaukana siitä harhamielikuvasta, jossa suksi luistaa ja maisema vaihtuu kuin itsestään. Juu ei luista, eikä vaihdu.

Ihana olisi myös tänä talvena päästä pienelle lomalle Vuokattiin, mutta sen toteutumiseksi tarvittaisiin miehelle töihin tuurajaa, jollaista ei ole toistaiseksi ainakaan näköpiirissä. Toivottavasti kesällä kuitenkin. 
 


Aika vähissä siis on nämä alkuvuoden aikomukset, mutta jos yhden suuren toiveen soisin totetutuvan, se olisi se, että oppisin vihdoin ja viimein murehtimaan vähemmän ja luottamaan enemmän. Ainakin silloin, kun on kyse asioista, joihin en voi mitenkään itse vaikuttaa.  

Hyvää viikonloppua! 


tiistai 5. tammikuuta 2021

POIKKEUKSELLINEN KATSAUS POIKKEUKSELLISEEN VUOTEEN 2020

Tästä tulee poikkeuksellinen katsaus siksi, etten ole sellaista koskaan aiemmin lukuisista aikomuksistani huolimatta tehnyt.  Mutta nyt teen, että jäisi itselle talteen edes jotain muistikuvia menneestä vuodesta, joka oli omalla tavallaan omituinen, mutta osittain onneksi myös ihan tavallinen.

TAMMIKUU 2020

Olen kirjoittanut vuoden alussa postauksen otsikolla "Mitä aion muuttaa ja miten muuttua vai aionko mitään mitenkään" ja niinkuin asiaan kuuluu, en olisi enää muistanut ainuttakaan aikomustani, ellen olisi käynyt lukemassa omaa tekstiäni. 

Ilokseni voin todeta, että luottavainen 90-100% ennusteeni siitä, kuinka hyvin tulen aikomuksissani onnistumaan, meni ihan nappiin. 

Olen ollut itselleni armollisempi, ymmärtänyt liikunnan ohella myös palautua, löytänyt liikkumisiini vaihtelua ja lakannut tekemästä asioita pelkästä kohteliaisuudesta oman jaksamiseni kustannuksella. 




Samaisen tekstini "haluaisin"-osion 0-10% onnistumisennusteeni osui myös oikeaan lopputuloksen ollessa pyöreä nolla.

En haluamisistani huolimatta kiinnittänyt yhtään aiempaa enempää huomiota ulkonäkööni tai pukeutunut yhtään sen paremmin kuin ennen, vaan päinvastoin takapakkia meni molemmilla osa-alueilla. Kiitos siitä etätöille, joissa ei kulunut kuin vanhat verkkarit ja jumppapökät. 



Tammikuussa osallistuin ensimmäistä kertaa kuukauden mittaiseen vegaanihaasteeseen, joka sujui paljon helpommin kuin olin kuvitellut ja oli myöskin varsin mielenkiintoinen kokeilu, josta jäi pysyvästi joitakin muutoksia aiempiin tottumuksiini. 

En ostanut kuukauden aikana valmisruokaa kertaakaan, vaan kokkailin kotona enemmän itse kuin varmaan vuosiin. Valikoin vaan runsaasta reseptipankista kaikkein helpoimpia ja riittävän tavallisia juttuja, jotka maistuivat hyvin myös miehelle. Siinä sivussa pidin perinteisen tipattoman tammikuun.

Tuskin toistamiseen kuitenkaan jaksan ihan niin tunnollisesti täysvegaanina elää, koska haluan laittaa leivän päälle ihan sitä mitä haluan, mutta osallistumiseni klikkasin kyllä tänäkin vuonna. 




Tammikuun kurja tapahtuma oli se, että varomattomasti lauteilta noustessani löin pääni matalan saunan kattoon (mahdollisen syy-seuraussuhteen tajusin vasta paljon jälkeenpäin) ja iskun seurauksena vasemmasta silmästäni irtosi lasiainen, joka veti näköhermon vierestä mukanaan kaistaleen sidekalvoa. Se asettui keskelle näkökenttääni ja haitta on sekä häiritsevä että pysyvä, mutta aika hyvin aivot ovat siihen jo sopeutuneet, joten pärjäilen. 





HELMIKUU 



Täytin 55 ja pahoitin mieleni, kun mies unohti synttärini. (Enkä tarkoita tällä mitään lahjoja, vaan ihan vaan sitä, että olisi muistanut, mikä päivä on.) 

Touhusi vaan siinä aamulla lähtöä padelia pelaamaan ja minä sitten jouduin itkeä tirauttamaan pari marttyyrikyyneltä. Yhyy. Ukkeli oli kyllä saanut pelikavereilta kuulla kunniansa ja selväksi oli tullut, että  kyseessä oli Virhe isolla V:llä :). Vähän veikkaan, että puhuivat omasta kokemuksestaan.




Kuun lopulla saatiin yllättäen tilaisuus lähteä vajaaksi viikoksi Vuokattiin hiihtelemään, kun mies sai järkättyä itselleen tuuraajan. Ihan parasta. 

Hiihdeltiin, uitiin, lilluttiin poreissa, saunottiin, pelattiin tennistä, löhöttiin sohvalla, syötiin takkamakkaraa ja pizzaa ja oltiin autuaan tietämättömiä jo seuraavalla viikolla pakan sekoittavasta viruksesta.




MAALISKUU

Maaliskuu oli muutosten kuukausi.

Vuokatista paluuta seuraavana päivänä muutettiin nuorempi poika uuteen kotikaupunkiinsa. 

23-vuotias laittoi käytännössä koko elämänsä parin viikon sisällä uusiksi ja irtisanoutui senhetkisestä koulutustaan vastaavasta työstä, luopui turvallisesta kuukausipalkastaan, irtisanoi asuntonsa ja hommasi uuden kodin uudesta kaupungista, josta sai työpaikan itselleen ennestään täysin tuntemattomalta alalta.

Hakijoita paikkaan oli kymmenittäin, mutta poika tuli valituksi omana rehellisenä itsenään ilman aiempaa alan koulutusta tai kokemusta. Arvostan pojan rohkeutta, mutta myös valitsijan, joka pojalle pian haastattelun jälkeen soittaessaan sanoi, että hänelle oli tullut vahva tunne siitä, että "tämä kortti on käännettävä". Lämmittää mieltä ja antaa uskoa siihen, että työpaikan takia ei kannata lähteä itseään muuksi muuttamaan. Siitä kärsii ennenpitkää joko tekijä tai työ tai molemmat.



Kotikaupunkini oli ensimmäisten koronatartuntojen joukossa ja se paitsi yllätti, myös säikäytti, kun tuli niin lähelle niin äkkiä. Etenkin kun ensimmäiset tartunnat tulivat ilmi paikassa, jossa itse käyn keramiikkakurssilla.

Ahdistusta lisäsi uutispakkomielle, joka ajoi joka ilta telkkarin ääreen seuraamaan Ylen puoli yhdeksän lähetystä.




Siirryin tekemään töitä kotoa käsin ja miehen työt jatkuivat suht normaalisti, mutta vanhemman pojan talviaikainen työ päättyi ennenaikojaan kaiken urheilun jouduttua katkolle. Siinä samassa loppuivat pitkälti myös meidän harrastukset, kun uimahalli, jäähalli, palloiluhallit ja lopulta kuntosalitkin suljettiin. Samoin kuin keramiikkakurssi.

Aloitin jumpat kotona oman tutun liikuntakeskuksen live-lähetysten ohjauksessa, kokeilin sellaisiakin lajeja, joissa en uskonut pärjääväni, mutta pärjäsin ja sain siitä itseluottamusta ja iloa. Auttoi myös pitämään pään paremmin kasassa. 

Luonnossa liikkuminen menetti aiemman rauhansa ja jopa kääntyi itseään vastaan, kun yhtäkkiä koko Suomen kansa tuntui jalkautuvan metsään ja luontopoluille. 




HUHTIKUU

Huhtikuussa ahdistus alkoi helpottaa ja kevään valo voittaa. Lopetin uutisten seuraamisen.





Golfkenttä aukesi ja päästiin pelaamaan tiukoin rajoituksin korkeintaan 2 henkilön ryhmissä.




Muutin omaa ostokäyttäytymistäni ja normaalin "Ostan vasta, kun oikeasti tarvitsen tai vanhat on loppuunkäytetty"-periaatteeni sijaan aloin tietoisesti kuluttaa rahaa normaalia enemmän. Ostamatta silti mitään turhaa. 

Keskitin kaikki hankintani paikallisiin pienyrityksiin niinkuin enimmäkseen aina ennenkin, mutta sillä erotuksella, että ostin jo ennen kuin välttämättä tarvitsin. Osin myös lahjakortteja, joita pystyy käyttämään myöhemmin, mutta joista oli siinä hetkessä edes pientä apua yhtäkkiseen ahdinkoon joutuneille yrittäjille.  

Koin, että tämä oli omalla kohdallani konkreettisin tapa kantaa oma pieni korteni kekoon.




TOUKOKUU

Vanhempi poika ja miniä muuttivat pohjoisesta etelään kumpikin oman alansa kesätöihin. Osittain asuivat myös täällä meillä. Hyvin sovittiin ja sopeuduttiin kaikki saman pienen katon alle, vaikka aina vähän vaatiikin pientä totuttelua alkuun.




Kuvassa kuskataan Äitienpäivän aamuna paikalliselta puutarhalta valitsemaani Miljoonakelloa, josta  kasvoi sittemmin ihan valtavan runsas. Oli kaunein ja helpoin kesäkukka ikinä.




Myöhemmin samana päivänä sain mieheltä ja pojilta ihanan lahjan ja itkuhan siinä taas tuli. Eli muistaa ukkeli tai ei, aina itkettää..




Ostin samaiselta puutarhalta myös suuren varrellisen Marketan, jollaista olen pitkään havitellut ja joka oli kaunis, mutta niin suuritöinen nypittävä, että taisi jäädä ainoaksi lajiaan.

Kuun lopussa meillä oli 27-vuotishääpäivä, mutta se tuskin poikkesi mitenkään tavallisesta päivästä. Tai en ainakaan nyt tähän hätään muista, koska aloin olla töistäni niin stressaantunut.


KESÄKUU

Kesäkuu oli varsin helteinen.

Jatkoin osin etätöissä, mutta miniän tehdessä töitä meiltä kotoa käsin, lähdin itse toimistolle, jonne asennettiin vihdoin 23 työvuoteni jälkeen ilmastointi, eikä sisälämpötila kohonnut enää yli 30 asteeseen niinkuin siihen asti. Se oli iso helpotus.




Työstressi paheni.

Vapaa-ajalla jatkoin lähikohteissa kuljeskelua ja kuvailuakin, joka auttoi pitämään ajatukset pois työjutuista. 




Päätettiin miehen kanssa alkaa tekemään vuorokauden mittaisia viikonloppureissuja, ettei koko kesä valuisi käsistä töitä tehdessä ja loppukesän lomanpätkää odotellessa.




Aloitettiin Ruissalon kylpylästä, joka avattiin poikkeusolojen kiinniolon jälkeen uudelleen. 

Varattiin mukavin mahdollinen (= ilmastoitu) huone, istuskeltiin viinilasillisilla parvekkeella, vuokrattiin Jopot, joilla pyöräiltiin lähimaastossa, uitiin, saunottiin, ihan vaan hengailtiin, syötiin hyvät ruuat illalla ravintolassa ja poikkeusjärjestelyjen vuoksi vähän ankeammat, valmiiksi annostellut aamiaiset samaisessa paikassa.   

Olo oli hotellissa hienosti hoidettujen järjestelyjen vuoksi koko ajan ihan turvallinen, mutta ihmispaljous läheisellä Ruissalon leirintäalueella ja rannalla vähän säikäytti. Porukkaa oli kokoontumisrajoituksista huolimatta kuin Ruisrockissa konsanaan, joten vetäydyttiin sieltä aika äkkiä takaisin seniorikylpylän rauhaan.

Juhannuksena meidän piti majoittua vuotta aiemmin varatussa toivehuoneistossa Vierumäellä, mutta se suunnitelma meni Vierumäen konkurssin myötä mönkään.




Päätettiin siitä huolimatta lähteä, koska golfkentät olivat auki ja meillä mukavaa tuttua peliseuraa tiedossa.

Hikoiltiin juhannusaattoa edeltävä yö Heinolan Kumpeli Spassa ja juhannuksena majoituttiin opistotasoisessa Ilkassa Vierumäellä. Vähän erilainen juhannus se oli kaikinpuolin, mutta en todellakaan valita.




Kesäkuun viimeinen peliviikonloppu vietettiin läkähdyttävässä helteessä Aulangolla.





HEINÄKUU

Heinäkuun alussa jatkettiin vielä yhdellä viikonloppuvisiitillä, tällä kertaa Naantalin Kultarantaan, joka kuuluu helppoihin ja kivoihin, suht tunnin ajomatkan päässä oleviin tuttuihin kohteisiin.

Kultarannan kenttä on pitkälti "turistikenttä", joten siellä porukka on tosi ystävällistä ja ihanan "normaalia". Tämä ei ikävä kyllä kaikilla kentillä toteudu, vaan sellaisiakin sisäänpäinlämpiäviä yhteisöjä löytyy, joissa vieraspelaajia ei välttämättä edes tervehditä.







Hotelliviikonlopuilla oli toivottu piristävä ja voimaannuttava vaikutus, mutta siitä huolimatta olin loman alkaessa kuun puolivälissä jo niin stressaantunut, että oireilin jo fyysisestikin. Tuntui kuin olisin ollut joku ajovaloissa juokseva jänis.

Koitin heti alkuun järjestää edes vähän jotain normaalista poikkeavaa päiväohjelmaa, mutta todellisuudessa ensimmäinen viikko oli kaukana lomasta ja aloin stressamaan jo sitäkin, että tässä sitä nyt valuu ensimmäiset päivät ihan hukkaan, enkä ole yhtään sen levänneempi tai helpottuneempi kuin viikkoa aiemmin. 

Mutta kun päästiin vihdoin yhdessä miehen kanssa yhteiselle parin viikon lomanpätkälle Vuokattiin, en olisi voinut enempää pyytää. Rauha ja onnellisuus valtasi mielen ja jatkui niin kauan kuin lomaa kesti.

 
ELOKUU

Vuokatti ei sanoja kaipaa.






 


Kuun puolivälissä alkoivat työt ja kuun lopussa vanhempi poika muutti Ranskaan. Lähtö tapahtui viime hetkellä, koska sen jälkeen kaikki lennot peruttiin. 



SYYSKUU

Syyskuun ruska oli ihan mielettömän kaunis ja värikäs.






Myös muutamia hienoja sumuisia päiviä sattui kohdalle.





Vasemman tenniskyynärpään ja oikean olkapään kiertäjäkalvosimen aiheuttamat kiputilat pitkittyivät ja niiden ohella aloin kärsiä uudenlaisista uniongelmista ja sydänoireista.

Epäilin syyksi vaihdevuosien alkamista ja sain teiltä ihanilta lukijoilta paljon omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa vertaistukea ja muita kannustavia vinkkejä, joista olen kiitollinen.

Vaihdevuosiepäilys osoittautui sittemmin oikeaan, kun kävin verikokeessa, jonka tulos ei jättänyt asiaa arvailujen varaan. Oli jotenkin helpottavaa. Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin, koska olen viimeaikoina päässyt tekemään tuttavuutta aika moninaisten ennenkokemattomien tuntemusten kanssa, mutta ehkä palaan asiaan myöhemmin, kun ihmiskoe etenee ja lisää kokemusta karttuu.

   
LOKAKUU 

Lokakuussa olin varmaan jotenkin lamaantunut, koska en muista siitä juuri mitään. Paitsi että edelleen käytiin pelaamassa kunnes kotikenttä meni kuun lopussa kiinni.

Tenniskyynärpään kipu helpotti, mutta olkapää tuntui pahenevan, eikä kirjoittamisesta tullut mitään. Särky oli pahinta öisin ja teki nukkumisesta entistäkin hankalampaa.

Koronan toinen aalto masensi.  





Pyhäinpäiväviikonloppu vietettiin Vierumäellä, jossa pelattiin kierros kilpaa pimeän kanssa.







MARRASKUU 

Ranskaan julistettiin koko maan kattava ulkonaliikkumiskielto. Syystäkin, sillä pahin tartuntapiikki oli jo 86.000 tartuntaa päivässä. Ehkä turha edes mainita, että murehdin asiaa. Ja sen tiesi poikakin, joka ilahdutti lähettämällä käsin kirjoittamansa perinteisen postikortin, jossa lähetti äidille sellaisia terveisiä, että "Huoli pois, täällä kyllä pärjätään" :). Tuli ihan ikävä vanhoja kunnon kirje- ja korttiaikoja. 

Tuntui, että koko marraskuun ajan satoi vettä, maa oli musta ja oli sen vuoksi erityisen pimeää. Paitsi todistettavasti yhtenä päivänä, jona maisema oli yhtä tyyni ja sininen kuin kesällä. 



Tämä 6.11. Tammelan Liesjärvellä ottamani kuva päätyi saman illan Ylen uutisten sääkuvaksi. Oli ensimmäinen ikinä, jonka rohkenin Ylen katsojakuvana lähettää. Enkä ollenkaan sillä, että olisi mitenkään erityisen hyvä kuva, vaan siksi, että kuvasti aika poikkeuksellista marraskuun säätä. 

Tuntui hassulta nähdä oma kuva studion kolmen seinän kokoisena suurennoksena miehen suosikkiuutistenlukijan Piia Pasasen taustalla. 



6.11.2020


Marraskuun puolivälissä kävin vielä pyynnöstä pelaamassa yhden golfkisan, mutta sen jälkeen pistin pillit pussiin. On se kuitenkin parhaimmillaan kesälaji, vaikka välillä joutuu silloinkin toppatakkia tarjetakseen käyttämään.


24.11.2020


24.11.2020


Olkapään kipu alkoi vihdoin taitavan fysioterapeutin käsittelyn ja hänen laatimiensa harjoitteiden ahkeran noudattamisen ansiosta helpottaa ja pystyin taas nukkumaan paremmin. 

Kuun lopulla aloittelin jäätävää raivausurakkaa vintin komeroissa ja samalla järjestelin itselleni toimivaa ja viihtyisää kotitoimistoa. 

Kaapista en halua laittaa tänne enää yhtään kuvaa.


JOULUKUU

Raivausurakka jatkui, edistyi ja venytti turnauskestävyyden äärirajoille, mutta lopputulos oli niin onnistunut, että oltaisiin hyvin voitu viettää joulu kaapissa.




Rankka, mutta onnistunut kaappiprojekti tuntui vapauttavan tilaa korvien välistä ja olin jotenkin ihmeen levollinen.

Askartelin kranssin puolukanvarvuista ja aiemmin tekemistäni keramiikkahelmistä, ripustelin pihalle valosarjoja ennätysaikaisin ja -paljon, leivoin kakkua (!) ja pipareita ja käyttäydyin muutenkin kummallisesti.






Pidin ennen joulua 3 päivää lomarahavapaita, joiden avulla sain loman venytettyä kokonaiseen viikkoon ja oli kyllä ihanaa. Etenkin kun vanhempi poika pääsi kuin pääsikin lentämään jouluksi kotiin ja nuorempikin sai omista töistään vapaata.

Oli kyllä ihan paras joulunaika ikinä. 




Pystyisinpä säilyttämään saman levollisuuden ja rauhan sisälläni aina. Tai edes enimmäkseen.

***

Selvää on, että tässä oli vain pieni pintaraapaisu kokonaisen vuoden ajalta. Ehkä kuitenkin niitä itselle eniten mieleen jääneitä asioita, joiden ulkopuolella kaikki muu oli enimmäkseen sitä ihan tavallista , mutta entiseen nähden silti erilaista arkea. Ja kiitos meidän pitkäaikaisen golfharrastuksen, elämä tuntui sen ansiosta kesällä lähes normaalilta. Sen lisään lajin jo ennestään moninaisten hyvien puolien listaan.

Mutta nyt on aika lopettaa tämä tähän ja kääntää mielenkiinnolla taas yksi uusi lehti elämässä.