VIRKISTÄVÄ VIIKONLOPPU VIERUMÄELLÄ

Poikettiin miehen kanssa parin päivän pääsiäislomalla Vierumäellä.

Nauratti itseäkin, kun tungettiin takakonttiin sukset, golfmailat, monot, golfkengät, lenkkarit, tenniskengät, kerrastot, välikerrastot, hiihtopökät, -takit, pipot, hanskat, sisäpelivehkeet, uikkarit, pyyhkeet ja sen kymmenen muuta nyyttiä.  Samalla määrällä oltaisiin voitu heittää pidempikin keikka isommallakin porukalla, mutta päätettiin, että jos kaikki tarpeellinen on mukana, ei ainakaan jää tekeminen siitä kiinni. Paitsi että ei montaa kilometriä keritty ajaa, kun huomattiin, että jaaniinjuu, ne tennismailat kuitenkin jäi. Mutta ei annettu haitata, koska tiedettiin, että vuokraamalla löytyy.

Vierumäelle on meiltä ainoastaan parin tunnin ajomatka ja puitteeet perillä justiin sellaiset, joista miehen kanssa tykätään. Kaikenlaiseen liikuntaan kun on urheiluopiston ansiosta loistomahdollisuudet. Ei tarvi kuin valita. 

Tämä tilaisuus jätettiin käyttämättä :)

Tennisvuorot varattiin etukäteen, koska ovat aina aika tiukassa, mutta muuten mentiin fiilispohjalta. Hiihtomahdollisuuksia vähän epäiltiin, kun matkan varrella ei juurikaan lunta näkynyt, mutta niin vaan päästiin vallan mainiosti suksimaan kevätauringossa. Ei tosin ihan puhtailla luonnonladuilla enää, mutta alueella oli muutaman kilometrin mittainen hyvin hoidettu tykkilumilatu, joka vähän oli sekin jo päässyt pehmiämään. Mutta ei tässä niin pro-tason menijöitä olla, että olisi annettu haitata. Sen verran päätettiin kuitenkin olla tarkkana, että jos tulee mäessä tasapaino-ongelmia,  koitetaan välttää suoraan vesilätäkköön kaatumista.

Golfkentät ja harjoitusalueet olivat vielä lumen peitossa, mutta sisähallissa päästiin swingejäkin hiomaan talven jäljiltä. Ei tietenkään vastaa ulko-olosuhteita, mutta kivaa oli sekin. Kuin myös tennis, joka sujui yllättävän hyvin pitkähköstä tauosta huolimatta. Tarkoittaa lähinnä sitä, että meikäläinen ei osunut montaakaan kertaa kattorakenteisiin, eikä naapurikentälle. Loppumetreillä vaan polvi teki tepposet ja jotenkin venähti niin, että oli pakko lopettaa tunti kesken. Helpotti kuitenkin äkkiä, kun mies kipaisi hakemassa läheisestä kahvilasta muovikassillisen jääpaloja ja tarjoili yläkerran ravintolassa lasillisen viiniä meikäläisen istuessa koipi suorana jääpalojen peitossa:). Uimahallilla annoin polvelle shokkihoitoa seisoskelemalla 3,5-asteisessa kylmäaltaassa, mikä oli sen verran epämiellyttävä kokemus, että päätin, että jalka on ihan hyvä ja toimiva. 

Liikuntamahdollisuuksien lailla majoitustakin Vierumäeltä löytyy joka lähtöön, mutta nykyään kun ollaan kaksin liikkeellä, eikä enää ole huolehdittavana muut kuin omat ruokailut, ollaan ihan vaan helppouden takia tykästytty muutamia vuosia sitten avattuun Scandic-hotelliin, joka sijaitsee muutaman kymmenen/sadan metrin päässä liikuntapaikoista. 

Kyseinen Scandic on ehkä rauhallisin kokemani hotelli ikinä (siitä iso plussa, koska olen huono nukkumaan) huolimatta siitä, että on yleensä aina ihan täynnä. Ainakin näin pitkien pyhien aikaan. Porukalla lienee kaikilla aikalailla samanlainen päivärytmi, joka painottuu ennemminkin aamu- ja päiväaikaiseen tekemiseen, eikä niinkään iltarientoihin. Sopii meikäläisille paremmin kuin hyvin. Ja vaikka ravintolatkin ovat aina viimeistä paikkaa myöten täynnä, sinne silti mahtuu, kun vaan muistaa varata pöydän. Ei moitteen sijaa siis. Arvostan myös sitä, että huoneen lämpötilan saa säädettyä itselleen mieluisaksi (eli viileäksi) ilman, että tarvii silti kuunnella hervotonta ilmastointilaitteen kohinaa. (Itseasiassa yöllä oli niin hiljaista, että piti ihan kuunnella, kuinka hiljaista oikein voi olla...)

Lomailtapalaa. Seurana (Onnen)Pekka & listalta löytämänsä kaima OnnenPekka :).

Pizza oli koko reissun rankin suoritus. En jaksanut puoliakaan, vaikka oli tollanen viherversio.

On se vaan kumma, kuinka vapaa tuntuu niin paljon pidemmältä, kun vähän edes vaihtaa maisemaa. Miehellä kun on aina 6 päivää viikossa töitä, joten ei koskaan päästä liikkeelle ennen lauantaita, mutta nyt tuntui ihan luksukselta, kun aikaa olikin maanantaihin asti. 

Kamera oli mukana, mutta ei koskaan päätynyt hotellihuonetta pidemmälle, vaikka olin ajatellut muka kuvailevani jotain. Vaan nyt ei ollut sen aika. Keskityttiin ihan vaan lomaan. Puhelin sentään kulki taskussa, joten sillä tuli nämä vähäiset kuvat räpsittyä. 

Sunnuntai-aamuna klo 8.54 kesäaikaa. Ihanan valoisaa.

Näillä kuvien mäntyjen latvuksissa keikkuvilla tikkailla ja telineillä oli päiväsaikaan ruuhkaa. Hrrrr. Itseäni hirvittää pelkkä ajatus. 

Aina välillä ollaankin porukalla mietitty, että jos meidän perhe osallistuisi johonkin "Amazing race"-tyyppiseen seikkailuohjelmaan, niin mikä meikäläisen rooli olisi, koska en uskaltaisi a) kiivetä korkealle b) hypätä sieltä c)laskea korkeita mäkiä yhtään millään välineellä d)sukeltaa syvälle, enkä e)oikein mitään muutakaan erityistä rohkeutta vaativaa. 

Oltiin siis yhtä mieltä siitä, että miesporukka hoitaa fysiikkaa, voimaa ja uhkarohkeutta vaativat hommat ja meikäläinen ratkoo muisti-, numero- ja päättelytehtävät. Sopii :). Aasilla voisin kyllä ratsastaa tai jotain, mutta siinä se. 

Paluumatkalla piti poiketa niinkin eksoottisessa paikassa kuin Riihimäen ABC:lla. Ihan vaan siksi, että siellä on yksi Iittalan Outlet-myymälöistä, jotka ovat heikkouteni. Mitään en ikinä raski ostaa, mutta silti sinne on aina pakko päästä ihastelemaan kaunista lasia. Nyt puoleensa vetivät nämä pullot. Kauniita, mutta ihan hitsin kalliita. Ja välillä mietin, että sokaistuuko siellä myymälässä niin, että oikeasti se onkin se lasiesineiden määrä, joka tekee sen lumoavan vaikutuksen. Että jos näytillä on vaikkapa auringon valossa kylpeävä seinällinen Aalto-vaaseja kaikissa saatavilla olevissa väreissä, niin tuntuuko se yksi vaasi kotona ollenkaan samalta vai onko se paremminkin se ison määrän taiteellinen vaikutelma, joka mykistää. En tiedä. Mutta tulipahan käytyä ja säästettyä rahat taas kerran.

Kaikenkaikkiaan kiva ja piristävä viikonloppu, jonka ansiosta kesäaikaan siirtyminenkin kävi jotenkin tavallista kivuttomammin. Yleensä olen ensimmäiset pari kuukautta aamuisin kuin nukkuneen rukous, mutta nyt herättiin jo kahdeksan (eli siis seitsemän..) aikoihin ja käytiin käppäilemässä aamulenkki ennen kuin istuttiin kaikessa rauhassa syömään perinteiset aamiaisöverit seisovasta pöydästä. Ihme juttu. Mutta vissiin se heräämisen helppous johtuu siitä, että oli yksi ylimääräinen aamu aikaa totutella ennen kuin kello soi tunnin etujassa töihin. Että jos näitä kelloja on jatkossakin ihan pakko siirrellä, niin ehdotan, että ajoitetaan pääsiäiseen. 

Eipä tässä nyt oikein mitään ideaa ollut, mutta teki mieli kirjoittaa kumminkin, kun fiilis on niin hyvä. Ja aurinkokin paistaa.

Ollaan iloisia!

HAUSKA KAMERASIMULAATTORI

Osallistuin viime viikolla Turussa Rajalan digijärkkärikurssille, joka tuli taannoisen Olympus-ostokseni yhteydessä kaupan päälle. 

Parituntinen hujahti huomaamatta, ja koska kurssi oli tarkoitettu lähinnä ensimmäisen järkkärinsä ostaneille, sisältö oli pitkälti perussäätöjä ja muuta alkuvaiheen asiaa. Erittäin hyödyllistä kylläkin, koska tässä jos missä kertaus on opintojen äiti, jos sattuu kuulumaan tähän samaan amatöörikuvaajien kastiin kuin meikäläinen. Ainakin itselläni tuntuu olevan näitten kuvajuttujen suhteen poikkeuksellisen harva pää, vaikka muuten hyvämuistinen ja oppivainen mielestäni olenkin ollut.  Itseasiassa taitaa peräti puuttua päästä joku tarvittava palikka, koska en vaan jotenkin millään kykene keksimään itselleni riittävän nokkelia muistisääntöjä, joilla saisin aukot ja valotusajat taottua kallooni. Voisi tietty auttaa asiaa, jos joskus edes yrittäisin tositilanteessa kuvata muillakin kuin hyväksi havaituilla automaattiasetuksilla.

Mutta niin vaan löytyi Rajalan kurssilta tähän ongelmaan näppärä harjoittelukeino. Nimittäin kamerasimulaattori :D.

Sillä voi näppärästi testata eri säätöjen vaikutusta kuvaan. Etuna kameralla testailuun se, että näytöllä kaikki on isompaa (etu meille ikänäköisille) ja lisäksi ruudulle tulee näkyviin asioita selkiyttäviä (englanninkielisiä) tekstejä.

Simulaattori löytyy täältä (klik). On Canonin sivuilla, mutta ei väliä, koska periaatteet ovat samat merkistä huolimatta.

Aloitusnäkymä näyttää tältä:

Ideana oli kokeilla, miten aukon (aperture, jonka tunnus kameroissa on f-kirjain), suljinajan (shutter speed) ja ISO-herkkyyden säädöt vaikuttavat kuvaan. Ja samalla tarkkailla, miten valotusmittari (exposure meter) tuossa yllä olevan "kameran" näytöllä olevan kuvan alla käyttäytyy. Miinus tarkoittaa ali- ja plussa ylivalottunutta kuvaa, mutta näissä tekemissämme parissa lyhyessä harjoituksessa oli tavoitteena saada valotus pysymään nollassa.
(Oikeasti hirvittää kirjoitella näitä, koska olen todellakin pelkkä tunari. Mutta silläkin uhalla, että nöyryytän itseni lopullisesti, kirjoitan nämä muistiinpanoni tänne ihan vaan sillä, josko näistä olisi apuja jollekulle muullekin säätöjen kanssa tuskailevalle, ei-niin-kokeneelle harrastelijalle). 

Opettaja käytti esimerkkinä kahta erilaista kuvaajatyyppiä, jotka molemmat halusivat ottaa tuosta lentokoneen pienoismallista ja sen ympäristöstä omiin tarkoituksiinsa sopivan kuvan.

Ensimmäinen oli pienoismallin rakentaja itse, jolle oli tärkeää, että kuvassa näkyy nimenomaan pienoismalli, ja kaikki muu on turhaa. Ei mitään sen kummempia laatutavoitteita, vaan hyvinkin informatiivinen otos, jolla voi esitellä kavereille, että tämmöinen tästä koneesta tuli.

Siispä:

Koska pienoismallista halutaan mahdollisimman selvä kuva, tarvitaan paljon valoa eli säädetään valoaukko (aperture, kamerassa f) mahdollisimman suureksi. Ja tässä kohtaa onkin meikäläisellä heti se ensimmäinen haaste muistaa, että kun aukko on iso, sitä osoittava numero on pieni.  Järkeilin asian kuitenkin niin, että kun valo päästetään sisään isokokoisesta aukosta, sitä riittää siellä putken sisällä vain pienelle matkalle. Eikös olekin tosi loogista...
Ja koska valoa on vain pienellä matkalla, myös kuvan syväterävyysalue on pieni. Eli kohde, johon on tarkennettu, näkyy terävänä ja alueet sen edessä/takana ovat sumeita. 

Seuraava muistamisen paikka on se, että suuren aukon kanssa valitaan pieni (nopea) suljin- eli valotusaika. Eli taas päinvastoin. Suuren kanssa pieni ja sillai..
Tässä kamera(simulaattori)ssa suljinaika on nopeimmillaan 1/4000 sekuntia.

Säädöt tähän mennessä (aukko mahdollisimman suuri eli 2,8 ja suljinaika mahdollisimman pieni eli 1/4000 sekuntia). Ei kannata välittää kuvanäkymästä, koska se ei muutu ennenkuin kuva "oikeasti otetaan".

Muuten hyvä, mutta valotusmittari näyttää, että kuvasta on tulossa alivalottunut (-2), joten jotain pitää tehdä, että saadaan se nollaan. Mutta mitä?

Aukko on säädetty, suljinaika on säädetty, joten jäljelle jää enää yksi vaihtoehto eli ISO-herkkyys.

Kokeilemalla selvisi, että ISO-herkkyyden nosto 6400:aan heilautti valotusmittarin kohdilleen.

Nyt on kaikki säädöt pienoismallityypin mielestä kohdillaan, joten ei tarvi muuta kuin näpätä kuva painamalla tuota sinistä kamerapainiketta. Naps ja tältä näyttää:

Lentokone on pääroolissa, muu ympäristö sumeaa. Juuri niinkuin pitikin. Muistuttaa alkuperäistä näkymää, mutta potkurin liike on ikäänkuin pysähtynyt johtuen nopeasta valotusajasta (älkää kysykö miksi...)

Sellainen oli siis se kuva, ja seuraavaksi kehiin astuu kriittinen sisustuslehden toimittaja (tämä oli opettajan käyttämä kuvaus, ei omani), joka haluaa viimeisen päälle terävän kansikuvan, jossa kaikki yksityiskohdat näkyvät just eikä melkein.

Ja koska tavoite on eri kuin pienoismallin tekijällä, myös säädöt tehdään kokolailla päinvastoin.

Ensin valitaan pieni aukko (aperture eli f), joka tarkoittaa taas päinvastaista, eli suurta lukua.

Ja taas omaan logiikkaani perustuen, pienestä aukosta sisään päästettyä valoa riittää putken sisällä laajemmalle/pidemmälle alueelle, joten myös kuvan syväterävyysalue on laaja.

Pienin mahdollinen aukko = suurin mahdollinen luku eli 22.

Ja koska aukko on pieni, suljinaika (shutter speed) on suuri (nopea). Kokeillaan esim. 1/45 sekuntia. ISO-herkkyydeksi valitaan 200. Mutta mitä tapahtuu kuvan valotukselle mittarin mukaan?

Se heilahtaa reippaasti pakkasen puolelle eli kuvasta on tulossa erittäin alivalottunut. Mitä voidaan tehdä?

Aukon (aperture) säätöön ei voida koskea, koska se on jo ihan tapissa, joten pakko pienentää suljinaikaa entisestään. Pienennetään se puoleen sekuntiin eli 1/2 sec., jolloin valotusmittari heilahtaa nollaan (tästä vaiheesta ei nyt ole kuvaa) ja voidaan painaa laukaisinta. Naps:

Aika erilainen tuli kuin ensimmäisestä. Ja tipsit voi lukea kuvan ympärillä olevista teksteistä.

Itse ainakin innostuin tästä, koska jotenkin tietokoneen ruudulla on helpompi hahmottaa noita säätöjä. Etenkin kun siihen on käytössä niin paljon aikaa kuin haluaa. Toisin kuin kuvaustilanteessa usein.

Ongelmaksihan tässä tietty tulee se, että aikansa kun tällä leikkii ja pitäisikin siirtyä oman Olympuksensa pariin testailemaan samoja juttuja, niin sormihan siinä taas suuhun menee. Tai siis meni jo. Etenkin kun kyseessä kuitenkin on ainakin toistaiseksi ihan perusobjektiivilla varustettu minijärkkäri, joka on ihan loistava peli, mutta säätömahdollisuudet  jossain määrin rajalliset. Vaan sen olen päättänyt, että objektiiveja ostamalla homma ei parane, vaan kuvaamalla. Jaksan uskoa siihen, että harjoitus tekee mestarin. Tai jos ei nyt mestaria sentään, niin ainakin noista säädöistä tulee parhaassa tapauksessa enemmän rutiinia, eikä aina tarvi turvautua siihen niin hyvään ja helppoon AUTO-vaihtoehtoon, jolla tähän asti olen saanut ehdottomasti onnistuneimmat kuvat. Johtuen ehkä siitä(kin), että en ollut tajunnut, että jos johonkin säätöön kamerassa koskee, se jää kameran muistiin. Itse tyhmänä ajattelin, että kun kameran välillä sulkee, säätö nollaantuu ja taas voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaan eihän se niin mennytkään. Tuskailin vaan, kuinka pimeitä kuvista tulee, mutta olikin ne omat vanhat hanurisäädöt siellä pohjalla.

Aamukahvilla istuessani testasin parin kuvan verran aukon säätöjä. Suljinajan ja ISO-herkkyyden säädöt olivat automaatilla. Ei näissä todellakaan kehuttavaa muuten ole, mutta jos oikein skarppaa, niin kyllä näissä testikuvissa pienen eron tuolla ränsistyneiden tulppaanien taustalla huomaa.

Vasemman puoleisessa kuvassa on iso aukko eli pieni luku (F3,5) = pieni syväterävyysalue
Oikealla on pieni aukko eli iso luku (F22) = iso syväterävyysalue (taustalla näkyy mm. terassille loppiaisena heivattu 13 euron tanskalainen ihmejoulukuusi, joka ei ole varistanut vielä neulastakaan, vaikkei ole kertaakaan saanut vettä)

Tässä puolestaan se tavallisempi esimerkki:

Vasemmalla automaatilla otettu kuva. Oikealla omat (hanuri)säädöt. Huonossa valossa koemielessä räpsäistyjä molemmat, joten ei kehuttavaa, mutta automaatilla otetussa tekstit ovat ihan luettavissa ja kuva suht terävä, omassani eivät. Ja tässä tavoitteena oli nimenomaan terävyys.

Jos ihan oikea parin tunnin alkeiskurssi kiinnostaa, Rajala järjestää näitä Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Näyttää olevan suunnilleen kerran kuussa, ja paikat menevät kovin äkkiä täyteen, joten jos mukaan haluaa, niin kannattaa varata paikka ajoissa. Rajalan sivuilta Koulutukset-osiosta löytyy vaihtoehtoja ja hintoja. Ja liittymällä Rajala-klubiin (joka ei velvoita mihinkään, eikä myöskään aiheuta uutiskirjetulvaa sähköpostiin), kaikista hinnoista saa tuntuvan alennuksen.

Itse ajattelin osallistua jatkokurssille, joka normaalisti maksaa 79 euroa, mutta klubihinnalla saman saa 39 eurolla. Kurssin vetää valokuvaaja/kouluttaja Pekka Punkari, josta olen kuullut pelkkää hyvää. Ja kurssin hintaan sisältyy Pekan 216-sivuinen Digikamerakoulu-kirja. Sanoisin, että todellakin edulliselta kuulostaa, vaikka matkaa ja sitä kautta kuluja täältä meiltä(kin) koulutuspaikoille tuleekin.

Ja niinkuin on jo tullut perinteeksi ilmoittaa, niin tämäkään ei ole maksettu mainos, vaan oma hyvä kokemukseni Rajalan ammattitaidosta ja palvelusta, josta vakuutuin jo kameran oston yhteydessä.

Kivaa pääsiäistä! Täällä ei paistella lammasta, eikä leivota kakkuja, vaan suunnataan perinteeksi tulleelle liikuntalomalle ja valmiisiin pöytiin.

HUS POIS TYYNYT JA TURHAT TAVARAT

Kerta kiellon päälle sano Laihian akka, kun selkä kyyryssä kirppikselle tavaraa kärräs.

Ja minä kun niin joulun alla vannoin, että never again ja se oli ihan vihoviimeinen kirppiskeikka ikinä, mutta kappas vaan, kun muutaman kuukauden rauhoitin raivaukselta, niin johan alkoi uusi täsmäisku pääsiäisen alla houkuttaa. Ihan vaan sillä, että kaapeista tunki esiin jos jonkinmoista tipua ja kukkoa ja pääsiäismunaa ja mitälie kotkotuksia. Kaverina kaikenlaista keväänvihreää verhoa, pöytäliinaa, taulua, tuikkukuppia, kynttilää, silkkikukkaa, mukia ja maljakkoa. Suurimpana itseni yllättäjänä tällä kertaa  hervoton määrä koristetyynynpäällisiä ja vinot pinot sisätyynyjä, joista suurin osa oli parhaat päivänsä nähnyt vissiin jo kaupassa. Sitä halvinta litteää lättyä kun löytyi joka koossa ja joka lähtöön. Tai siis vissiin juurikin mainitusta syystä nimenomaan kaappiin, eikä niinkään käyttöön.

Iltahämärissä puhelimella otettu kuva. Hinnoittelu alkumetreillä. Vihreää on.

Kyllä taas kerran täytyy ihmetellä, miten pihalla sitä oikeasti voikin olla siitä, mitä kaikkea turhaa omistaa. Tai ainakin ihan turhan suuria määriä. Niinkuin nyt vaikkapa niitä tyynyjä, joiden suhteen alan kallistua miehen kanssa samoille linjoille ja kyseenalaistaa, kuinka järkevää on, että siinä kohtaa, kun haluaa heittäytyä kotisohvalle, täytyy ensin siirtää tyynyröykkiö sivuun, että ylipäätään mahtuu. Tai että nukkumaan mennessä pitää ensin raivata sängyn päältä päiväpeiton lisäksi tyynykasa. Yleensä lattialle, koska ei ole parempaakaan paikkaa koska ainoan tuolin on vallannut vaatekasa. Ja aamulla sama toisinpäin. Mitä järkeä? Eihän niitä tyynyjä edes kukaan näe, koska sen aikaa kun ovat sängyllä/sohvalla, ollaan itse muualla, ja kun illalla tullaan töistä kotiin, tulee tyynyille lähtö. Ja kuitenkin kaapeissa on varmuuden vuoksi lisää tyynyjä ja päällisiä, joita ei ole käytetty enää vuosiin, koska vaihtelunhalu on vissiin iän myötä hiipunut. Vai laiskuuttako lienee vai sitä, että lopulta on löytyneet ne yksilöt, joihin ei kyllästy joka toinen päivä. Tai edes vuosi.

Hortensiat armahdettiin ja saivat jäädä.

Kaappejakin pahempi (tai ainakin näkyvämpi) turhien tyynyjen varasto meillä on/oli kuitenkin lasikuistin sohva, jota ei talvisaikaan tyynykasan alta edes erottanut. Sen päälle kun on niin helppo heittää kaikki keräilyerät "koristeeksi", koska kylmässä ei kukaan edes yritä mahtua istumaan. Mutta nyt siinä silmä lepää. Ei tyynyn tyynyä. Ainakaan ennen kesää.

Alunperin oli tarkoitus pitää viime viikko remonttitalvilomaa ja laitella pikkuveski kuntoon, mutta meni kyllä ihan täysin kirppistouhun merkeissä. Tavaraa meni alkuun sitä tahtia, etten paljon ovea pidemmälle kerinnyt, kun koko ajan piti olla kuskaamassa uutta tilalle. Siinä sitä sitten tavoilleni uskollisena liottelin ja rapsuttelin tuikkukipoista ne viimeisetkin steariinin hippuset, että ovat varmasti priimakuntoisia. Tai etsin sopivan väristä nuppineulaa, josta sain tehtyä pääsiäistipulle uuden silmän pudonneen tilalle. Ja kaiken työn jälkeen kun pistin hintalapuksi parikymmentä senttiä, niin tuli kyllä eräänkin kerran mietittyä, että noinkohan sitä voisi olla jotain tähdellisempääkin tekemistä. Niinkuin nyt vaikkapa se vessaremontti. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tärkeintä on tekeminen. Vaikka vähän huonompikin. Aika hyvä motto muuten, vaikka itse sanonkin.

Ja pakko todeta, että kyllä kaikki vaiva loppupeleissä kannatti tälläkin kertaa. Tuloksena 9 myyntipäivän aikana 214 myytyä tuotetta ja reilut 600 euroa rahaa. Tekee noin 70 euroa päivässä puhtaana käteen. Ei ollenkaan huono. Jos unohdetaan se, mitä tavaroista on aikanaan maksanut. Ja se oli kyllä monen tuotteen kohdalla tosissaan ehtinyt unohtua moneen kertaan, ja niitä loppuja päätin olla muistelematta, vaikka osa vähän kirvelikin. Eniten ehkä jäi kaivelemaan uudet Marimekon ja Vallilan kankaat, joita myin kolmen euron metrihinnalla oikean hinnan ollessa kymmenkertainen. Mutta tulipahan nekin oppirahat maksettua. Älä osta, jos et ompele :).

Tulppaanituikku poikineen. Vaan ei ole enää.

Harkitsin jo siirtymistä kokopäivätoimiseksi kirppistelijäksi, koska tuolla 70 euron päiväpalkalla tienaisi 2100 euroa kuukaudessa. Eikä tarvi maksaa veroja. Paitsi että eihän tuo oikeasti verotonta tuloa ole, vaikka siltä tässä kohtaa tuntuikin. Kaikki on kuitenkin ostettu palkalla, josta ensin on pidätetty verot. Ja sen jälkeen vielä pulitettu tuotteiden hintoihin sisältyvät Alvit. Myyntivoittojen suhteen meni niin pal pakkasen puolelle, että niistä ei riittänyt verottajalle jaettavaa.

Helpotus oli suuri, kun pöytävuokra-aika tuli täyteen ja itseaiheutettu hysteerinen ramppaaminen loppui, mutta toisaalta olisin kyllä mieluusti jatkanut raivaamista vielä toisenkin lomaviikon. En kirpparilla kylläkään. Muutama murheenkryyni kun vielä olisi selätettävänä. Ehkä kaikkein suurimpana niistä oma vaatekaappini, jonka voisin räjäyttää taivaan tuuliin ja silti lopputulos olisi nykyiseen täpötäyteen kaappiin verrattuna ihan sama eli "ei mitään päällepantavaa". Varmaan parisenkymmentä riepua sieltä eilisiltana poistin, mutta mitään eroa en huomannut. Eli vielä jäi ankeita rytkyjä riittämiin.

Toinen (ja kolmas ja varmaan neljäskin) ahdistuksen aihe on edelleen erinäiset pelikoneet ja muut menneiden aikojen laitteet. Ja pelit. Ja videot. Paitsi että videonauhurin (onko sen nimi videonauhuri?) päätin säästää. Voidaan sitten ukkelin kanssa joskus katsoa anopin Kauniiden ja Rohkeiden päälle äänitetyltä kasetilta omia häitämme ja koittaa tunnistaa kuvissa näkyvät henkilöt.

Kompostireissulla tipahtaneet tulppaanit

Sellaisen huomion olen tässä raivausmatkan varrella tehnyt, että jo se, että hahmottaa, missä ja kuinka paljon jotain tiettyä tavaraa on, helpottaa. Niin kauan kuin vaan takaraivossaan tiedostaa, että kaappien kätköissä on jotain liikaa, mutta ei uskalla avata niitä kaapin ovia katsoakseen totuutta silmiin, olo on epämääräisen hermostunut. Meillä se pelottavin paikka on vintin seitsemän liukuoven takana. Oli olevinaan niin näppärä ratkaisu laittaa ne ovet peittämään vinokaton matalan osan taakse jäävää tilaa. "Pois silmistä, pois mielestä" ei kuitenkaan lopulta omalla kohdallani toiminut. Päinvastoin. Tuntuu, että se mikä on pois silmistä, on koko ajan mielessä. Ja voin vakuuttaa, että sinne näppärään varastotilaan ei ole pelkästään varastoitu, vaan ihan kirjaimellisesti h e i t e t t y tavaraa. Kukkuroittain. Pelotti ihan tosissaan sukeltaa sekaan, kun kävin taskulampun kanssa zuumailemassa, josko siellä(kin) olisi jotain pääsiäiskirppikselle sopivaa. Ja olihan siellä. Kaiken muun lisäksi. Mutta helpotti, kun uskaltauduin sinne asti. Suuri osa sekasotkusta kun oli erinäisiä tyhjiä pahvilaatikoita, jotka oli kuulemma säilötty sillä mielellä, että "jos vaikka joskus myydään s e (mikä ikinä onkin), niin on sitten mihin pakata..". No niinpä.

Eihän tästä meidän kodista koskaan mitään kokonaan tyynytöntä tai muutenkaan minimalistista tule, eikä ole tarkoituskaan, mutta kyllä se tyhjä tila vaan kummasti helpottaa. En edes osaa kuvailla kunnolla miten. Jotenkin vaan niin paljon helpompi hengittää. Ihan kirjaimellisestikin. Ja niinkuin taisin jossain aiemmin kirjoittaa, niin tuntuu, että ennen meillä alta aikayksikön tuhoontuomitut viherkasvitkin pysyvät nykyään hengissä. Josko olivat vaan allergisia tyynypölylle. Tai pääsiäistipuille. Tiedä häntä, mutta varsin tervetullutta tämä yllättävä vihreyskin.

Penni ajatuksistasi sanoi Pennimuori.

Jaa niin. Jos sen verran vielä siitä kirppiksestä, että vanhoilla hyviksi havaituilla periaatteillani (klik) myin tälläkin kertaa, mutta lisävinkkinä vielä sellainen, että jos näyttää siltä, että tavara alkaa jumittaa pöydässä, kannattaa vähän sekoittaa pakkaa ja vaihdella järjestystä niin, että kirpparilla liikkuvat vakiokiertäjät noteeraavat muutoksen ja hämääntyvät luulemaan, että tavara on tehnyt kauppansa. Pysähtynyt pöytä kun on yhtäkuin epäkiinnostava. Ja jos näyttää siltä, että joku tuote ei todellakaan kelpaa kenellekään, kannattaa suosiolla viedä se pois tilaa viemästä. Ja taas näyttää siltä, että kauppa käy. Myös väreittäin ryhmittely ja pikku somistaminen toimii.

Suuri merkitys on myös sillä, mitä tuotten hintalapussa lukee. Esimerkkinä vaikkapa hyvinkin punasävyiset verhot, jotka aikanaan ompelin meidän keittiöön joulukäyttöön. Eli varsin jouluiset olivat, mutta samalla jotenkin kivan retrot tapaukset, jotka mielessäni näin punaisessa mummon mökissä. Kirjoitin siis hintalappuun "Mökkiverhot" ja myin ne samantien. Ja jos huomasin, että joku tavara ei meinaa lähteä pöydästä, vaikka hinta oli kohdillaan, mietin, onko nimessä jotain vikaa. Sellainen tapaus oli esimerkiksi pari isoa keraamista ruukkua, joiden hintalappuun kirjoitin yksinkertaisesti "ruukku", mutta koska eivät näytteneet kelpaavan kenellekään, laitoin molempiin malliksi pari vihreää oksaa ja vaihdoin nimeksi "lattiamaljakko", enkä ehtinyt selkääni kääntää kun vaihtoivat omistajaa. Toki se voi olla sattumaakin, mutta haluan uskoa, että kirppismyyjän roolissa kannattaa olla koko ajan "hereillä" niinkuin missä tahansa kaupanteossa. Jos joku keino ei toimi, kokeillaan jotain muuta. Eikä koskaan niin, että sutataan vanhan hintalapun päälle, vaan  vaihdetaan tilalle kokonaan uusi. Siinä on vissi ero. As simple as that.

Kävi mielessä sekin, että voisin alkaa kirppismyyntineuvojaksi. Tuli nimittäin surku yhtäkin miestä, joka sattui yhtäaikaa kassalle kyselemään sen hetkistä tulostaan. Myyntiä kolmelta viikolta oli kertynyt neljä euroa ja pöytävuokraa oli rästissä 3x20 euroa. Ei kiva. Teki mieli ottaa ukkelia kädestä ja sanoa, että näytä mulle se sun pöytä, niin laitetaan kauppa käymään. Joskin olis voinut mennä sormi suuhun, jos myynnissä oli vaikkapa perämoottoreita ja mopon osia..

Kameraa en ole ehtinyt viimeaikoina vilkaistakaan, mutta tänä iltana köröttelen Turkuun digijärkkärikurssille, joka tuli Rajalasta Olympuksen oston yhteydessä kaupan päälle. Josko sitä jonkun vinkin saisi taottua tähän vanhaan kalloon. Ollaan kuulolla.