Sivut

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

TÄSTÄKÖ SE ALAMÄKI NYT ALKAA?


Otsikko ei viittaa syksyyn, joka on ainakin tähän mennessä ollut kaunis ja värikäs. Ja välillä ihanan sumuinen. 




Oikeasti haaveilen siitä, että heräisin aikaisin aamulla veden äärellä jossain kauniissa paikassa, jossa pääsisin ikuistamaan aamu-usvaa auringonnousun aikaan, mutta koska en herää, kaupunkisumukin kelpaa oikein hyvin. 
Se kun saa tututkin maisemat näyttämään jotenkin mystisen kauniilta. 








Mutta mitä tuohon otsikkoon tulee, olen tässä viime aikoina kärsinyt erinäisistä terveydellisistä ongelmista ja tuntemuksista, jotka ovat pistäneet miettimään, että tästäkö se alamäki nyt alkaa, eikä paluuta omaksi teräksiseksi itsekseni enää ole. Enkä myöskään tiedä, onko stressini perua tuntemuksista vai sittenkin tuntemukset perua stressistä. Vai kenties sekä että. 

En niinkään selkeistä fyysisistä ongelmista kuten vasemman kyynärpääni ja oikean käteni koukistajalihaksen jänteen tulehduksista piittaa, vaikka särkyä on jatkunut jo kohta pari kuukautta (erityisesti tämä tekstin näpyttely, jota teen kokolailla päivät pitkät työkseni, on myrkkyä molemmille), mutta epämääräisistä oireista en tykkää.




Vaikka luonnossa liikkuminen rauhoittaa, lepopulssini on nykyään jatkuvasti yli 80, toisinaan yli 90. On nuoresta asti ollut tosi korkea ("ehkä sulla on niin pieni sydän" sanoi työterveyshoitaja), mutta palautunut rasituksesta nopeasti niinkuin kuuluu, joten ei sinällään ole mitään uutta. On vaan viime aikoina johtanut inhottavaan sykkeenmittauspakkomielteeseen. 

Aina toiveikkaasti illalla sohvan nurkassa istuessani kokeilen ranteesta, että josko nyt tulisi pienemmät lukemat, mutta ei. Ja yöt sitten ovatkin ihan oma lukunsa, kun normaaliheräilemisteni lisäksi heräilen siihen, että sydän hakkaa ihan hulluna niin että kuulen sen huminan korvissa. Viuhvauh vaan. Sekös siinä yön pimeinä tunteina rauhoittaa. Ja mies senkun vaan kuorsaa vieressä (välillä ärsyttää sekin, kun tuntuu, että itsellä on sydänkohtaus ovella, mutta olen kuitenkin tuosta ajattelumallista päättänyt pysyä erossa ja olla ennemminkin iloinen, että toinen edes nukkuu kunnolla).




Sykepakkomielteen lisäksi kuvioihin on tullut myös sormuspakkomielle ja kokeilen tämän tästä, saanko sormukset pujotettua helposti pois vasemmasta nimettömästä niinkuin aina tähän asti. En saa. Järki sanoo, että kädessä oleva tulehdus lisää nestettä myös sormiin, mutta ei auta. Tilanne on itselleni epänormaali ja siksi epämiellyttävä ja yhdistän sen sydänoireisiin (etenkin jos alan nettitohtoroimaan). 

No, koitin ratkaista asian niin, että ujutin sormukset saippuan avulla irti ensimmäistä kertaa 27 vuoteen, mutta sensijaan että olisin rauhoittunut, kokeilen päivittäin, saanko ne helposti pujotettua takaisin. Että näin.




Jotenkin helpottaa kirjoittaa tätä, koska se saa kaiken näyttämään omissakin silmissäni ihan kertakaikkisen typerältä. 

Hyvin suurella todennäköisyydellä kyse saattaa olla alkavista vaihdevuosista, joiden kohderyhmään iän  puolesta hyvinkin kuulun. Mutta silti sinnittelen sen ajatuksen kanssa, että jos kuitenkin olisi vaan jotain muuta ohimenevää. Siitäkin huolimatta että myös tyhmä yöhikoilu on lisääntynyt entisestään. Tai sitten vaan huomaan sen paremmin nyt, kun en ole käsiongelmien vuoksi pystynyt harrastamaan hikiliikuntaa siinä määrin kuin normaalisti.




Vähän sääli nyt pilata näitä Torronsuon maisemia tekstillä, joka ei liity niihin millään lailla, mutta näillä nyt mennään.

Olen tähän asti ajatellut, että hikoilusta en välitä, koska harrastan sitä vapaaehtoisesti muutenkin, enkä myöskään anna muiden mahdollisten oireiden häiritä tai varsinkaan hallita elämääni, jota haluaisin elää jatkossakin ilman mitään hormonikorvaushoitoja. Paitsi jos alan saada jotain itselleni epätyypillisiä raivokohtauksia tai ahdistun ylitsepääsemättömästi. Silloin lupaan harkita uudelleen. 

Kivojahan nämä sydän- ja uniongelmat ei todellakaan ole. Etenkin kun elän kuitenkin suht järkevän terveellistä liikkuvaista elämää. Paitsi että suolan määrään olen alkanut kiinnittää viimeaikoina enemmän huomiota. Siinä on vähentämisen varaa toisin kuin sokerissa, jota en syö juuri ollenkaan, koska en piittaaa pullista, kakuista, leivoksista, karkeista, enkä edes tavallisesta suklaasta, jonka koen lähinnä vaan köntiksi kovaa rasvaa. Tummaa suklaata syön palan silloin tällöin, mutta se riittää, koska ei ole erityisen hyvänmakuista aina sekään.

Kahvia juon mukin pari päivässä, mutta viiniä juon liikaa suhteessa siihen, että sitä ei pitäisi juoda ollenkaan. En siitä hevin kuitenkaan kokonaan luovu tai karsiutuu viimeinenkin nautintoaine. 




Pakko nyt tähän väliin tuosta Torronsuosta kuitenkin sen verran kertoa, että kun siellä näiden kuvien  ottohetkellä kävin, siellä oli samaan aikaan liikkeellä ryhmä partiolaisia. Liikkuivat niin ripeästi, että väistin hitaampana sivuun pitkospuiden vaakapuulle ja tuntui niin kivalta, kun jokainen vuorollaan kiitti ohi kiitäessään. Toisin kuin perusaikuiset vastaavassa tilanteessa. Ja ihan sydämessä läikähti, kun yksi nuorista partiopojista (arviolta 8-10 v) pysähtyi ja sanoi, että "Tuun kyllä nostamaan sut sieltä, jos putoat". Ihana.




Nämä kuvat on itselleni ennestään tuntemattomalta Komion luonnonsuojelualueelta Lopelta, jossa käytiin ystäväni Annen kanssa muutama viikko sitten. Paikka oli hieno, mutta ajoitus oli itseltäni virhe, koska olin edellisenä päivänä käynyt pitkästä aikaa Kalevalaisella jäsenkorjaajalla.

Käynnin jälkeen pitäisi olla pari-kolme päivää ihan hissukseen, että kroppa saa rauhassa tasaantua ja tottua "korjattuun" olomuotoonsa, mutta en malttanut, koska oli luvassa niin hieno keli ja päivä oli Annen kanssa etukäteen sovittu.

En vaan ollut varautunut siihen, että maasto oli todellakin jyrkkiä nousuja ja laskuja harjujen rinteitä ylös alas. Siinä kyllä meni edellisen päivän huoltotoimenpiteet hukkaan. 

Seuraava jäsenkorjauskäynti on tällä viikolla ja toivon, että tulehdukset on siihen mennessä merisuolakääreiden, kevyen kuminauhajumpan ja buranakuurin avulla helpottaneet niin, etteivät haittaa käsittelyä, joka on kyllä niin parasta ja miellyttävää ja omalla kohdallani myös auttanut kaikkein eniten kulloiseenkin ongelmaan.







On vissiin nämä mielen päällä olleet terveysjutut olleet niin näkyvästi stressaavia, että jopa Spotify heitti eilen lenkille lähtiessäni ehdotuksen "Psykopodiaa"-podcastin jaksosta "Stressin ja ahdistuksen säätely".

En ole koskaan kyseisiä podeja koskaan aiemmin kuunnellut niinkuin en montaa muutakaan, mutta aihe kuulosti niin omakohtaiselta, että päätin kuunnella jakson, joka osui kyllä niin naulan kantaan kuin vaan olla voi. 




En nyt aio kaikkea kuulemaani tähän kirjoittaa, mutta tunnistin itseni niin hyvin jaksossa kuvaillusta "älyllistäjästä", joka pyrkii ratkomaan kaiken ajattelemalla ja analysoimalla. Sillä seurauksella, että voi päätyä vatvomistilanteeseen, josta ei enää meinaa päästä ulos. Tai siitä, että itse on kyllä hyvä keksimään järkiratkaisuja muille, mutta silloin kun oma pelkokeskus syystä tai toisesta aktivoituu, sitä joko lamaantuu tai alkaa tehdä järjettömiä johtopäätöksiä, joista seuraa ahdistusta. Ja jos stressireaktio jää päälle, huolia kyllä löytää mistä tahansa (tässä olen erityisen hyvä, vaikka inhoan sitä ominaisuutta itsessäni) . Ja kun yhdestä huolesta on selvitty, uhkatutka jo skannaa uusia.

Ja vielä tämä: Ahdistuksesta voi seurata fyysisiä oireita kuten sykkeen kohoamista, lihaskireyksiä, kipua ja ruuansulatuskanavan häiriöitä, jotka voivat ylläpitää prosessia ja pahentaa ahdistusta. 

Ja silloin kun ihminen ajaa itsensä ylivireystilaan, on liian valpas nukkumaan. unenlaatu kärsii ja siitä taas seuraa se että on vielä vaikeampi rauhoittaa itseään. Jep.

Ei tämä nyt varmaan tässä aukene, kun en pysty edes itse itselleni selittämään mihin mikäkin kohdallani liittyy, mutta jotenkin kaiken tuon varsin loogisen ja maalaisjärkiseltä kuulostavan asian (plus kaiken sen muun, joka tähän jäi kirjoittamatta) kuuleminen auttoi ymmärtämään omia stressireaktioitani ja sitä, minkälaiseen tilaan itseni voin lempipuuhillani analysoinnilla ja liiallisella ajattelulla ajaa.
 
Ja kas, heti viime yönä nukuin tavallista paremmin.




Mies on kiltti ja lähtee aina mukaan, kun näkee, että sitä tarvitsen. Niinkuin nyt vaikkapa perjantaiselle makkaranpaistoreissulle työpäivän jälkeen. On vaan turhan innokas kuvailemaan uudella ensimmäisellä älypuhelimellaan ja olen päätynyt jo ties kuinka moneen kuvaan tietämättäni. Ihan hauskaa toisaalta, koska ovat kaikessa karuudessaan justiin niin aitoja kuin olla voi.






Golfkentän haapoihin ilmestyy aina syksyisin kaunis värisuora.






Olen aiemminkin todennut, että stressiin auttaa se, että tekee jotain niiden asioiden eteen, joille voi jotain tehdä.  Siispä olen päättänyt hoitaa pois alta pari roikkuvaa käytännön juttua, joiden kanssa en ole pitänyt kiirettä.

Sain keväällä lähetteen verikokeeseen vaihdevuosien mahdollisen alkamisen toteamiseksi ja oli puhe, että syksyn mittaan kävisin, mutta kerkisin tässä välissä hukata koko paperin,  joten jouduin pyytämään uuden. Kunhan sen saan, käyn kokeessa ja sitten tiedän, missä mennään. Vaikka eipä se tieto sinällään mihinkään vaikuta. Paitsi siihen, ettei tarvi enää itse arpoa.

Ja toinen juttu, jota olen ihan tietoisesti vältellyt, on verenpainemittarin osto. Sellaisen kun pitäisi tässä iässä kai kuulua jokaisen perusvarustukseen, mutta itse kammoan mittausta joka kerralla niin paljon, että pelkkä mittarin näkeminen nostaa paineet korkealle, vaikka oikeasti ovat aina olleet ennemminkin matalat. Nyt se on vaan hoidettava sekin ja hyväksyttävä totuus. Ehkei ensimmäisellä tai toisella mittauskerralla, mutta sitten kun käy jo rutiinilla.


"Get out of your mind and into your life" oli yksi podcast-jakson viisauksista


Oli nyt vähän poikkeuksellinen aihe tällä kertaa, enkä ollut oikeastaan ajatellut mitään tällaista kirjoittavani, mutta elämä on sitä mitä se milloinkin on.

Aika olisi välillä kiinnittää huomiota myös ulkoiseen olomuotoonsa, joka on jo pitkään ollut mallia "retki".  Samoin kuin kotiin, jonka ilmettä olisi kiva pitkästä aikaa piristää muullakin kuin auringonkukilla.




Kauniiksi lopuksi ripottelen ilmaan aurinkopölyä ja toivon, että tämä kaunis ja värikäs syksy jatkuisi tällaisena vielä piiiitkään. Sitten saisikin heti perään tulla puhdasluminen aurinkoinen pakkastalvi. Sellainen sopivan lempeä. 

Nyt on voittajafiilis ja iloinen mieli, koska käsi ei särkenyt tätä kirjoittaessani yhtään ja muutenkin oli kiva kirjoittaa pitkästä aikaa. 

Edit: Ilo katosi, kun koitin lukea tätä puhelimella ja totesin, että teksti ja kuvat vaeltaa :(. Eli ilmeisesti vanhan blogin kuvakoko ei sovikaan tähän uuteen. Osaako joku neuvoa, miten saisi nätisti toimimaan sekä tietokoneen että puhelimen näytöllä? Olisin kiitollinen.