Rutiinien sanotaan olevan ihmiselle hyväksi, mutta toisaalta niitä taas kehotetaan välillä rikkomaan, ettei tule taaplattua samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta tai peräti vuodesta (pätee itseeni parhaiten) toiseen.
En nyt lähtenyt sen kummemmin tutkailemaan, minkälaisia perusteita noille edellämainituille kannoille on esitetty, mutta itse ajattelen, että itselle sopivien ja mieluisien rutiinien toistaminen on jonkunmoista lepoa aivoille. Kaikenlaista päätösten tekemistä sun muuta pähkäilyä kun on päivien mittaan sen verran paljon, että uskon olevan hyväksi, kun jotain tekemisiään voi vaan toistaa sen kummemmin asiaa edes ajattelematta.
Omat vakiintuneimmat rutiinini liittyvät aamuihin. Ei oikeastaan väliä onko kyseessä arki vai vapaa. Tahti vaan on viikonloppuisin verkkaisempi.
Menee heräämisen jälkeen kaavalla sängyn petaus (tätä en pysty jättämään koskaan väliin) - parit joogaliikkeet tai muut venyttelyt - kasvojen pesu niin kylmällä vedellä kuin hanasta irti lähtee - lasillinen sitruunavettä ja vakkari aamupala.
Niin paljon helpompaa kuin nousisko ylös vaiko eikö - petaisko sängyn vai antaisko olla - pitäisköhän vähän venytellä ja mitähän söis?
.JPG)
Näitä aamupalojani olen täällä esitellyt sen sata kertaa ja nytkin kaivoin kuvat jostain vanhasta postauksesta, koska mitään muutosta niihin ei ole tullut jälkeen ensimmäisen blenderin oston. Siitäkin on taatusti yli 10 vuotta aikaa.
Myös tämän olen täällä varmaan jo monta kertaa kertonut, mutta pojat oli silloin suht pieniä, kun jompikumpi sanoi, että "äiti syö aina samaa tylsää banaanin mallista leipää". Eli todistettavasti olen suosinut Oululaisen jälkiuunileipää ainakin neljännesvuosisadan, enkä ole valmis vaihtamaan vieläkään. Sitä vaan ei tahdo enää saada mistään, mutta aina kun löydän, hamstraan pakkaseen.
Myöskään paperilehdestä en ole valmis luopumaan, vaikka onkin suhteettoman kallis suppeaan sisältöön nähden.
Aamupalan jälkeen lähden ulos. Aina. Ihan sama mikä keli ja näkeekö ulkona vielä mitään vai ei. Rutiini, jonka otin käyttöön siinä vaiheessa, kun korona-ajan sulku pakotti jäämään etätöihin.
Olen niin raitisilmariippuvainen, etten pysty aamulla käymään töihin käsiksi saamatta ensin kunnolla happea, joka ennen hoitui sillä, että kävelin toimistolle.
Sittemmin etätyöpäivinä aloin kävellä reilun vartin vakiolenkin kotinurkalta alkavaa metsäpolkua ja puistotietä pitkin vieläpä aina samaan suuntaan kiertäen ikään kuin siirtymänä työpaikalle, joka vaan sattui sijaitsemaan kotona.
Tästä on tullut niin vakiintunut tapa, etten jätä sitä väliin edes nyt, kun olen enimmäkseen lomautettuna. Pidemmälle lenkille menen myöhemmin, mutta tällä aamun happihypyllä lähtee päivä niin paljon paremmin käyntiin kuin jäämällä suoraan sisälle. Ja samalla se on ikäänkuin selkeä siirtymä olemisesta toimeen ryhtymiseen, oli se toimi mitä hyvänsä.
Siinä ne aamujen oleellisimmat aina samanlaisina toistuvat rutiinit suunnilleen olikin. Joskaan mitään hirveän isoa vaihtelua ei muissakaan tekemisissäni ainakaan arkipäivien mittaan ole. Etenkin kun olosuhteiden pakosta muuttuneisiin liikunta- ja muihin harrastuksiinkin on löytynyt sellainen itselleni sopiva valikoima ja rytmi, jolla viikko jäsentyy kivasti niin, että tämä periaatteessa vuoden synkinkin aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Oikeastaan vähän liiankin, koska en haluaisi kiirehtiä tässä muutenkin lyhyessä elämässä yhtään liian äkkiä eteenpäin.
Rytmillä ja viikon vakioihin liittyvillä ihmisten tapaamisilla on erityisen iso merkitys nyt, kun kumpaakaan ei työpäivien muodossa ole. Olo on toisinaan jotenkin sellainen irrallinen ja hyödytönkin, kun säännöllinen töihinlähtö puuttuu. Ei kuitenkaan ole vaikuttanut luontaiseen heräämisrytmiini, joka on säilynyt työaamujen kaltaisena ilman kelloakin. Samoin nukkumaanmeno- ja ruokarytmini on molemmat niin vakiintuneita, että melkeinpä voisi tarkistaa kellon niiden mukaan, eikä päinvastoin.
Ja onpahan lisäksi ainakin nämä tuomassa tolkkua päiviin:
Maanantaina on hikijumppa, tiistaina Teams työporukan kesken, keskiviikkona aamulla vesijumppa ja illalla kalligrafia, torstaina jooga ja perjantaisin tulee usein käytyä uimassa, mutta tällä viikolla ajattelin uinnin sijaan käydä kokeilemassa kahvakuulatuntia entisen kotiliikuntakeskuksen tiloissa. Näkee sitten, jääkö pelkäksi kokeiluksi vai päätyykö lisänä vakiovalikoimiin. Toivon jälkimmäistä.
Olen oikeastaan tosi tyytyväinen, että tunnen vihdoin päässeeni ainakin jotenkuten yli itselleni kolmen kokonaisen vuosikymmenen aikana niin kovin tärkeäksi muodostuneen liikuntapaikan ja -yhteisön menettämisestä ja sopeutunut näinkin nopeasti uusiin kuvioihin. Ei ole entisen veroista, mutta uudessakin on paljon hyvää ja muutos on antanut luottoa siihen, etten ehkä sittenkään niin kaavoihin kangistunut ole kuin olen kuvitellut, vaan pystyn vielä oppimaan uusillekin tavoille.
Ja sekin hyöty tuosta viikko-ohjelmasta on ollut, ettei tarvi miettiä meniskö jumpalle vai puntille ja milloin menis, jos menis, koska kuntosalia ei nyt ole ja nykyinen, useammasta paikasta keräilty viikkolukkari on nyt se mikä on. Jos jätän jotain väliin, tiedän, että seuraava mahdollisuus on vasta viikon päästä.
Viikonlopuille ei tarkoituksella ole mitään ennalta sovittuja aikatauluja ja jos onkin, niin pelkästään kivoja. Kuten tulevan lauantain keramiikkatunnit, jolloin on tarkoitus ainakin lasittaa viikko sitten itselleni ennestään tuntemattomalla sgraffito- eli raaputustekniikalla koristelemani vati.
Kunhan tarkoituksella epätasaiseksi muotoilemani vati tulee raakapolton jälkeen uunista ulos, värien pitäisi olla kääntynyt päinvastaisiksi eli kuvioiden pitäisi erottua vaaleina tummalla pohjalla.
Koen, että rytmistä ja rutiineista tulee paitsi aiemmin mainitsemaani lepoa aivoille, myös jotenkin sellainen mukavan turvallinen olo. On jotain pysyvää mihin tarttua silloinkin, jos elämä muuten sakkaa syystä tai toisesta.
Jos jonkun asian toivoisin muuttuvan rutiiniksi, se olisi säännöllinen tai edes jossain määrin järkevin välein toistuva ruuanlaitto, mutta ei vaan omalla kohdallani onnistu. Ruuanlaitto ei vaan valitettavasti kuulu suosikkitekemisiini, vaikka niin kiva onkin silloin harvoin, kun on tehnyt muutaman päivän ruuan kerralla valmiiksi (pystytään hyvin suömään samaa montakin päivää).
Sen sijaan sellaisia rutiineja, joista saan lähinnä kylmiä väreitä, on jokaperjantainen siivouspäivä, josta on jäänyt lapsuusvuosilta sen verran ikäviä muistoja, että meillä ei sellaista tässä kodissa ole. Siivotaan fiilispohjalta sinä päivänä kun siivotaan. Joskus se voi olla perjantaikin.
Vaan nyt päätän nämä hajatelmat tähän ja lähden ulos toteuttamaan yhtä jokapäiväisistä rutiineistani eli kävelemään niin pitkää lenkkiä kuin tänään sattuu huvittamaan. Yleensä huvituskin tosin on aika vakio, koska tallaan suht samoja reittejä päivästä toiseen ja aikaa menee suunnilleen puolisentoista tuntia. Siinä ajassa ehtii kuunnella äänikirjaa pitkät pätkät.
