KOLMEN EURON KESTOILO JA SOMEHARMITUSTA

Olen tässä viimeaikoina pohtinut niinkin oleellista asiaa kuin omaa kukkaidentiteettiäni. Eikös olekin huisin mielenkiintoista...

Luonnonkukkia ja tulppaaneja lukuunottamatta en vaan jostain syystä lämpene kukkakimpuille meillä kotona, vaikka kuinka kokeilisin ja vaikka toinen toistaan kauniimpia kimppuja toisten pöydillä ihailenkin.

Sen sijaan kohta parisen viikkoa vaivaisella kolmella eurolla ostamani yksi ainokainen vahakukan oksa jaksaa aina vaan ilahduttaa, kun katkoin siitä pätkiä useampaan paikkaan. Vähän niinkuin olisi pala luontoa sisällä. 

Asettelin Ikean isolle tarjottimelle pieniä lempparimaljakoitani, jotka näyttävät kivoilta paitsi yksin, myös keskenään. Taaimpana kirpparilta joskus ostamani karahvi, jolla sain vähän korkeuseroa muuten matalaan kokoelmaan.

Näyttää kuvassa nätiltä noinkin (oma mielipiteeni), mutta luonnossa, tai siis paremminkin keittiön pöydällä, tarjotin tuntui kaipaavan vielä jotain, ja se jokin oli selvästi toinen lomareissulta mukaan ottamistani koivuhaloista.

Ukkeli vähän ihmetteli, kun pakkasin pari pölliä kyytiin, mutta en kokenut syyllistyväni ainakaan kovin pahaan rötökseen, koska ne oli joka tapauksessa tarkoitettu meidän loman aikana takassa poltettaviksi (meillä kotona ei ole takkaa, yhyy), mutta jäivät ylimääräisiksi. Ja niille oli tällä kertaa mielessä ihan muu tarkoitus kuin lapsuudessani, kun lähdettiin Wartburgilla viikonloppuisin ajelemaan kotikonnuille Etelä-Pohjanmaalle ja polttopuita pakattiin konttiin siltä varalta, jos auto päättää pakkasilla jättää tienvarteen ja pitää tehdä tulet, että pysytään lämpiminä...

Se, mitä kolmen euron oksasta jäi jäljelle, päätyi eteisen lipaston päälle ilman sen kummempia. Ja seuraksi se toinen lomahalko sekä myöskin lemppareihini kuuluvat tiimalasit.

Huomasin, että peilistä heijastuu keittiön seinälle kiinnittämäni Tikkurilan vihreät värimallit. Olinkin jo ehtinyt unohtaa ne kokonaan.

Ja ettei pieninkään oksanpätkä päätyisi hukkaan, pikkuruinen palanen koristaa tuikkukipossa yöpöytääni.

Eihän näillä ostoksilla kukkakauppaa pystyssä pidetä, mutta mieluummin vien ne vähäisetkin euroni sinne kuin markettiin. Niin olen nyt päättänyt. 

Mutta ettei elämä olisi ihan pelkkää vahakukilla tanssimista, olen tällä viikolla ehtinyt myös ärsyyntyä.

Some on elämässäni toki tärkeässä, mutta ajankäyttömielessä erittäin pienessä sivuroolissa. Niinpä voi mennä päiviä, viikko tai viikkoja (Facebookin tapauksessa jopa kuukausia), etten avaa etenkään kännykällä ainuttakaan sovellusta. 

Instagramin parissa viihdyn enimmäkseen vain viikonloppuisin, mutta eilen kun sen avasin nollatakseni päätäni kauniita kuvia katsellen, olikin vastassa varsin epämieluisa yllätys. Tiedän kyllä erittäin hyvin, kuinka montaa henkilöä siellä seuraan, joten pisti heti silmään, että seurattavien lukumäärä oli kasvanut yhtäkkiä itsekseen yli sadalla. Whhaaatt??

Ja kun kävin katsomassa muka seuraamieni henkilöiden profiileja, sieltä löytyi vaikka mitä ällötyksiä ja inhottavuuksia. Menin jotenkin ihan paniikkiin, kun en tiennyt, miten toimia. Hätäpäissäni meinasin vahingossa poistaa koko tilin, mutta en sitten onneksi kuitenkaan. Sen sijaan aloin vaan profiili kerrallaan "lopettaa seuraamisen", joka tuntui ihan hölmöltä, koska en ole koskaan näiden limanuljaskojen tai varsin vähäpukeisten naisten seuraamista aloittanutkaan. Vähän, tai siis ihan, sama kuin jos blogin julkiselle lukulistalle yhtäkkiä ilmestyisi liuta törkyblogeja asiaankuuluvine kuvakkeineen.

Näistäkin tykkään

Sen kyllä tiesin, että seuraajiin ilmestyy silloin tällöin feikkiprofiileina kaikenmaailman prinssejä ja lentokapteeneja ja ylilääkäreitä, mutta että niin voi käydä myös omien seurattavien listan kohdalla, oli itselleni ihan täysin uusi tieto, johon en olisi halunnut edes tutustua.

Tuli jotenkin vähän samanlainen olo kuin siitä, kun meillä kotona kävi varkaita. Sellainen, että omaa yksityisyyttä on pahemman kerran loukattu ja astuttu reviirille, johon kutsumattomilla ei pitäisi olla mitään asiaa. Vähän niinkuin liattu koko paikka.

Lieneekö siis Insta-tilini päätynyt jonkun hakkerin haltuun, en tiedä, mutta vaihdoin kuitenkin hetimiten salasanan siinä toivossa, että auttaa. Samalla poistin prinssit sun muut kehvelit ja laitoin eston päälle. Määrällisesti feikkejä toki oli vaan kourallinen, joka on suhteessa seuraajieni määrään, mutta jotenkin niin suututtaa kaikenlainen turha homma, johon itse on täysin syytön. Kiusaisivat mieluummin toisiaan kaikki he, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan kaiken harmittoman hauskan pilaaminen.

Kuvaaminen kirkkaassa auringonvalossa on itselleni melkeinpä vielä vaikeampaa kuin päivänvalon puutteessa.

Nyt en sitten enää uskalla jättää Instaa avaamatta päivittäin, koska en halua päätyä tilanteeseen, jossa joku tuttuni tutkailee, minkälaisia ihmisiä siellä seuraan. Oikeasti kun ei pyllyt kiinnosta. 

Mutta nyt en urputa enempää.

Jos hyvin käy, pidän perjantaina vapaata, joka kuluu maalisudin varressa. Olen yllättäen ahkeroinut sillä saralla viime päivinä, vaikken vielä keittiöön asti ole päässytkään. Vähän ihmettelen itsekin moista toimeliaisuutta, mutta samalla koen erityistä itsensävoittajafiilistä. 

Harmittoman mukavaa ja mukavan harmitonta viikonloppua täältä!

KAHDEKSAN KUVAA KULUVALTA KUULTA

Sain Tuijalta tässä taannoin haasteen julkaista viisi kuvaa kuluvasta kuukaudesta, ja ajattelin käyttää tilaisuuden hyväkseni ennenkuin talvikuvat alkavat näyttää liian talvisilta.

Itse voisin näitä sinivalkoisia maisemia tuijotella päivät pitkät, ja välillä huomaan jopa haikailevani muuttoa pohjoiseen puhtaiden hankien ja luonnon keskelle.  Voi tietysti olla jonkun sortin romantisointiakin, mutta jotenkin täältä ikuisesta vesisateesta käsin katsoen (no okei, oli tässä muutama pakkaspäiväkin välissä) tuntuu, että pohjoisessa vuodenajat vielä erottaa toisistaan, joka on asia, jota kaipaan. 

Mutta koska ukkeli ei tiedä meidän muuttoaikeista mitään, tässä näin ensialkuun muutama kuva viimeviikkoiselta talviloman pätkältä Vuokatista. Määrää jouduin ihan vähän kasvattamaan, kun en osannut päättää, mitä jätän pois.

Olen korkeanpaikan kammoisena liian vellihousu laskettelemaan, eikä ukkelikaan enää vuosiin ole haikaillut rinteeseen, joten tyydyttiin kapuamaan vaaran laelle ihan vaan tietä pitkin. Siellä sitä sitten seistä pällisteltiin maisemia ihaillen ja väisteltiin samalla ohi pyyhkeileviä isoja ja pieniä laskijoita.

Tykkylumiset puut olivat ihan tositosi kauniita, mutta samalla kyllä kunnioitusta herättäviä. Kaikkein korkeimpien juurelle ei tehnyt edes mieli mennä, koska ajatus lumilastin alle jäämisestä ei houkuttanut. Metsään oli myös kiinnitetty kylttejä, joissa luki "hengenvaarallinen", mutta tarkoitti ehkä varsin alhaalla roikkuvia sähkölinjoja kumminkin.

Lomapäivät kuluivat kokolailla samalla kaavalla, joka ei ole mitenkään ennalta suunniteltua, vaan ihan vaan meille luontaisinta ja mieluisinta. Meistä kumpikin kun pääsee arjesta irti paremmin liikkumalla kuin löhöilemällä. Joskin jälkimmäistäkin toki harrastettiin, koska määräänsä enempää ei kroppa liiku vaikka kuinka käskyttää.

Aamut aloitettiin useimmiten saunomalla ja uimalla. Ei avannossa kuitenkaan, vaan muutaman askeleen päässä olevan kylpylän kuntouintialtaalla, joka on saunoineen aamulla auki seitsemästä alkaen pari tuntia. Ukkeli meni yleensä heti seiskan jälkeen ja minä sitten vähän myöhemmin. Ja aika usein sain olla saunassa ihan yksin. Miesten puolelle sattui jostain syystä enemmän aamuvirkkuja. Myös altaalla oli mukavasti tilaa uida. Saa vähän liikettä aamukankeaan kroppaan, ja maistuu aamupalakin sen jälkeen niin paljon paremmalta.

Joku taika noissa loma-aamuissa pakosti on, koska sitä herää ihan virkeänä viimeistään samaan aikaan, ellei peräti aikaisemmin kuin työaamuina kellonsoittoon. Ja unikin on jotenkin niin paljon terveempää, mikä tosin lienee justiin sen paljon päivittäisen liikunnan ja ulkoilman ansiota. Niin paljon enemmän ehtii samassa ajassa, joka töissä menee pelkkään istumiseen (tarkoitus ei tokikaan ole valittaa työpäivistä, koska ilman niitä ei olisi lomiakaan, mutta tulee nyt pakosti vertailtua).

Kuva on otettu iltapäivällä, kun samana aamuna ajetuilla laduilla on jokunen ehtinyt jo ennen meitä hiihdellä..

Puoliin päiviin asti oli sen verran paljon pakkasta, että käytiin vaan tekemässä kävelylenkkiä ja sen jälkeen kimpoiltiin pallon perässä tenniskentällä. Kuuluu hiihdon ohella niihin lajeihin, joissa tulee ihan törkeä(n ihana) hiki. Ja myös ihan paras olo. Salilla en samaa saa aikaiseksi millään. Ja itseasiassa on vähän ärsyttänytkin, että sen jälkeen kun taas aloitin säännölliset salikäynnit, paino on noussut, eikä se todellakaan ole sitä, että lihakset olisivat näin nopeasti kasvaneet, vaan kyllä kyseessä on ennemminkin ihan perinteiset ällöt jenkkakahvat. Seurausta ihan vaan siitä, että samalla kun olen lisännyt treeniä, olen lisännyt myös syömistä (liikaa), mikä on turhaa, koska painin kuitenkin kärpässarjassa, enkä missään Bull Mentulan kategoriassa. Mutta niin vaan kävi, että kahvat katosivat loman aikana ihan itsestään tenniksen ja hiihdon ohessa. Tajusin sen vasta kotona, kun katsoin pitkästä aikaa peiliin. 

Ruuan jälkeen vedettiin pikku päikkärit ja iltapäivällä sitten sukset jalkaan. Ja koska olin ulkoistanut ukkelin voitelutiimistäni, käytettiin heti loman alussa molempien hiihtimet ammattihuollossa. Ja voi vitsit, mikä tunne, kun oikeasti suksi luistaa. Ei melkein uskottu, että ne ollaan oikeasti me, jotka siinä sivakoi menemään, vaan joku ihan muu. Enkä todellakaan ole mikään välineurheilija, jonka pitäisi satsata aina niihin parhaisiin mahdollisiin vermeisiin, koska ei ole taidotkaan sillä tasolla, mutta silti haluaisin, että ne välineet, jotka minulla on, ovat siinä määrin kunnossa, ettei lopahda liikunnan ilo siihen.

Kaikkina päivinä paistoi ennustusten vastaisesti aurinko, jolla oli kyllä suora vaikutus lomafiilikseen. Niin paljon kivempaa kuin päin näköä pyyhkivä räntäsade.

Illemmalla käytiin rentouttamassa kroppaa kylpylän poreissa. Ukkeli myös savusaunassa ja avannossa, mutta itseäni ei yhteissauna vieraiden miesten kanssa samoilla lauteilla (yhtään naista ei kuulemma ollut  koko aikana) houkuttele, joten jätin ne väliin. Takkamakkaraa sen sijaan en.

Haluan paistaa omat makkarini liekeissä niin, että kuoresta tulee ihan musta ja sisus jää ihan vähän kylmäksi. Kun taas ukkeli haluaa paistella omansa täydellisellä hiilloksella, jota odotellessa itse olisin ehtinyt nälkääni syödä jo kokonaisen lenkin kylmiltään.

Sinappia ja viiniä kyytipojaksi ja avot oli kiva istuskella jalat suorina sohvalla ja katsella Kaappausta keittiössä ja mitä milloinkin sattui siihen aikaan telkkarista tulemaan. Myöhään ei jaksettu, tai edes yritetty valvoa kertaakaan vaan kaaduttiin terveen väsyneinä sänkyihin, jotka oli ihan vasta uusittu, mutta niin jämäkät, että kotiinpaluun jälkeen oma sänky on tuntunut ihan taivaalliselta. Omat tyynyt meillä kulkee aina matkassa mukana, jos vaan autolla ollaan liikenteessä.

Huomasin tälläkin kertaa, että parina ekana päivänä en oikein osannut asettua lomamoodiin, vaan koko ajan huomasin vilkuilevani kelloa ja ajattelevani, että nyt on jo näin ja näin paljon lomasta mennyt ja kohta se loppuu ja pitäisi ehtiä vielä vaikka mitä. Mutta kyllä se siitä aina rauhaksi muuttuu ja se jos mikä, on kiva tunne. Vielä kun pääsisin eroon siitä, että kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta alan aina viimeisenä lomapäivänä stressaamaan ensimmäistä työaamua. Haluaisin niin pitää kiinni mielenrauhasta viimeiseen asti, mutta vielä on opittavaa siinä. Joskin tietäisin kyllä helpommankin keinon. Pidemmät lomat :)