Sivut

torstai 26. maaliskuuta 2020

AJATUKSIA JA ARKEA POIKKEUSTILASSA. MIKÄ ON MUUTTUNUT VAI ONKO MIKÄÄN?


En enää itsekään muista, mistä kaikesta olen ollut aikeissa kirjoittaa jälkeen edellisen postaukseni, josta tuntuu kuluneen pieni ikuisuus ja joka myös tuntuu kuuluvan johonkin ihan toiseen elämään.  




Mielessä oli ainakin jonkunmoinen 55-vuotiskatsaus, koska sen verran vuosia tuli viime kuussa mittariin ja ajattelin, että olisi kiva vähän pohtia elettyä elämää ja nykyhetkeä, mutta se sitten jäi ja jääneekin tekemättä.

55-vuotiskatsastuksessa kyllä kävin ja ilokseni kaikki oli hyvin. Maksa-arvoja vähän jännitin, koska pidän viinistä niin kuin olen täällä aiemmin kertonut, mutta olivat onneksi terkkarin sanoin "priimaa", samoin kuin kolesterolit ja verensokerit ja kaikki muutkin. Tuli helpottunut olo ja hyvä mieli niistä, koska ei ole enää itsestäänselvää mikään, vaikka kuinka liikkuu ja syö omasta mielestään järkevästi.

Verenpainekin olisi pitänyt mitata, mutta jännitän sitä aina niin paljon että pulssi pomppaa välittömästi yli sataan ja paineet tottakai sitä mukaa ylöspäin. Niin tälläkin kertaa, mutta pysyivät silti normaalin ylärajalla, joten todettiin, että ei syytä huoleen. Toista olisi varmaan nyt, kun tuntuu, että on vähän kaikenlaiset paineet tapissa koko ajan.




Kotikaupunkini oli ensimmäisten koronatartuntojen joukossa ja pakko myöntää, että se paitsi yllätti, myös säikäytti, kun tuli niin lähelle. Mutta en siihen nyt enää palaa, koska tuntuu, että siitäkin on jo ikuisuus aikaa, vaikka puhutaan oikeasti vajaasta kolmesta viikosta. 

Sen sijaan ajattelin kirjoitella vähän siitä, miten oma arki poikkeusoloissa on muuttunut vai onko mitenkään.




Silloin kun tajuntaan iski ymmärrys siitä, että tässä on nyt tosi kyseessä, seurasi ensin jonkunlainen shokkivaihe, jonka jälkeen iski lamaannus ja inhottava uutisriippuvuus. Yleensä en uutisia juurikaan katso, koska olen aika herkästi ahdistuvaa sorttia ja koen pääseväni helpommalla, kun en ihan kaikista maailman kauheuksista tai Trumpin typeryyksistä tiedä. Mutta nyt Ylen uutisten seuraamisesta on tullut suoranainen pakkomielle, josta haluaisin päästä eroon. Toistaiseksi en kuitenkaan ole siinä kauhean hyvin onnistunut, koska haluan pysyä kartalla, vaikka oikeasti en haluaisi kuulla koko koronasta enää mitään. Paitsi uutisen, jossa kerrotaan, että kirous on peruttu ja voidaan palata takaisin normaaliin elämään, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.




Siirryin vajaat pari viikkoa sitten tekemään töitä kotoa käsin, joka ei omassa tapauksessani olisi periaatteessa ollut välttämätöntä, koska olen joka tapauksessa enimmäkseen yksin toimistolla, mutta samassa rakennuksessa on useita isoja yrityksiä, joista ehkä suurin ja lähin on Terveystalo, jonka henkilökunnan kanssa jaetaan osin yhteinen sisäänkäynti ja sen yhteydessä oleva veski. Samoin lounasravintola on kaikkien yleisessä käytössä, mutta siellä en ole kohta pariin viikkoon poikennut.

Ennemminkin syy etätöihin siirtymiselle oli se, että kotona on nyt tuntunut kaikkein mukavimmalta ja jotenkin erityisellä tavalla hyvältä olla (paitsi että eilen aloin yhtäkkiä kaivata toimistolle, jonne sitten osaksi päivää meninkin). 




Mies on yksinyrittäjä alalla, jota ei voi etänä hoitaa ja joka tässä nykytilanteessa on luokiteltu kriittiseksi alaksi. Sitä ei meistä kumpikaan ollut osannut ajatella, koska ollaan vuosien varrella kohdattu kriittisyys ennemminkin siinä mielessä, että toiminta ja sitä mukaa toimeentulo on ollut useammankin kerran uhattuna ja suorastaan katkolla. Mutta pahimmista ajoista on yhteisellä kohta kolmenkymmenen vuoden sinnittelyllä ja miehen ahkeruudella selvitty ja selvitään nytkin kunhan mies vaan pysyy terveenä. Sitä toista vaihtoehtoa en nyt halua ajatella.

Omassa työssäni ollaan kynnetty pohjamutia jo muutama vuosi, joten ollaan totuttu sitkuttelemaan. Ja niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin, alkoi pitkästä aikaa näkyä valoa tunnelin päässä samaan aikaan kun se toisesta päästä alkoi pimetä. 

Mutta vaikka meillä on tässä taloudessa asiat ainakin vielä tällä hetkellä hyvin, olen erittäin tietoinen ja myötahdistunut useammankin tutun paikallisen pienyrittäjän puolesta, joiden elämäntyö on  vaakalaudalla ja huoli mahdollisista työntekijöistä suuri. Samoin kuin kaikkien työttömyysuhan alla olevien.

Ei ole kuin mitättömän pieni rikka rokassa, mutta nyt jos koska olen päättänyt keskittää euroni paikallisiin pienyrityksiin ja ostaa edes jotain, vaikka en juuri tällä hetkellä tarvisikaan.  




Monelle muulle ihan jonninjoutava, mutta meidän perheessä ehkä oudoin muutos viimeaikaisessa elämässä on ollut käytännössä kaiken urheilun loppuminen maailmasta.

Perheen urheilijan kausi päättyi ja mieheltä loppuivat kaikki harrastukset sitä mukaa, kun ensin sulatettiin jäähallista jää, sitten suljettiin uimahalli, jonka jälkeen loppuivat myös pallopelit ja jooga. Samoin kuin kaikki intohimoisen penkkiurheilijan seuraamat lajit.

Vähän (paljon) mietitytti, miten mies tulee pärjäämään ilman kaikkia katkolle jääneitä aktiviteetteja ja niiden mukanaan tuomia sosiaalisia kontakteja, mutta on ollut suorastaan ällistyttävän rauhallinen. (Jos tuntisitte loppumattoman energisen ukkelini, tietäisitte, miksi olin huolissani ... ). 

Ja tästä tulikin mieleeni, että yksi aiheista, joista olin aiemmin aikeissa kirjoittaa, oli ihmisten erilaiset temperamentit, joista innostuin, kun ensin kuuntelin ja sittemmin luin suht tuoretta "Tunnista tyyppisi"- kirjaa. On tosi mielenkiintoinen ja kirjaan liittyvä testi todisti mm. sen, mikä jo etukäteen oli tiedossa, että ollaan ukkelin kanssa toistemme täydelliset vastakohdat. Mies on mitä suurimmassa määrin tunnelmakeskeinen ekstrovertti, joka saa voimansa ihmisten seurasta ja tapahtumista (joiden keskipisteenä viihtyy) ja joka voi yhdessä hetkessä itkeä tunteikkaasti ja vaihtaa siitä sujuvasti täysin päinvastaiseen tunnelmaan ja nauraa ääneen ilman, että itse edes huomaa mitään muutosta. 

Oma hallitseva temperamenttini on puoliksi tunnelma- ja puoliksi asiakeskeinen introvertti, jonka on rauhallisena ihmisenä kaikkien näiden yhteisten vuosikymmenten jälkeen edelleen välillä vaikea ymmärtää miehen dramaattisia tunteenpurkauksia ja nopeita mielenliikkeitä. Samoin kuin kestää mitään kovaäänistä tausta"melua" toisin kuin ukkelin, jolla pitää aina olla vähintään telkkari päällä, vaikka istuisi eri huoneessa lukemassa lehteä. Huvittaa, kuinka itse aina ensi töikseni kotiin tullessani käännän kaiken hiljaiselle tai mieluiten sammutan kokonaan, jonka jälkeen ukkeli yleensä laittaa luurit korville ja siirtyy Youtuben pariin tai jotain.




Olen jatkanut päivittäistä ulkoilua ja luonnossa liikkumista niinkuin ennenkin ja se tuntui alkuun hyvältä ja riittävältäkin, mutta ahdistuksen aaltojen jatkaessa lainehtimistaan, tajusin, että nyt on taas alettava tekemään jotain fyysisempääkin, jos haluan, että pää pysyy kasassa ja pystyn taas nukkumaan yöni edes jotenkuten. 

Apuun asiassa tuli oma kotoisa liikuntakeskus, joka aloitti oman Facebook-ryhmän kautta lähetettävät live-ohjaukset, joiden avulla voi kotoa käsin osallistua tuttujen ohjaajien vaihteleville liikuntatunneille nyt kun ei paikan päälle voi mennä.  Ja pisteenä palvelun päälle sai palautettavaa panttia vastaan käydä liikuntakeskukselta lainaamassa Bodypump-tunteja varten tangon, painot ja laudan kotiin poikkeusolojen ajaksi.

Kyllä tuli surku, kun kävin oman settini noutamassa ja juttelin oman ahdinkonsa ja epätietoisuutensa keskellä lomautuslappuja työntekijöilleen kirjoittavan yrittäjän kanssa, joka kaiken keskellä jaksaa kantaa huolta asiakkaidensa liikunnan jatkumisesta ja hyvinvoinnista. Kunnioitan ja kiitän todella.

Olen tähän mennessä osallistunut sellaisillekin tunneille, joille en ole paikan päällä uskaltautunut, koska olen kuvitellut, ettei riitä koordinaatio tai kunto tai jotain, mutta nyt kun olen kotona niiden parissa päässyt rehkimään, olen ilokseni todennut, etten niin kesseli olekaan kuin luulin. Ja kun vetäisee vaikkapa tunnin kuntopiirin niin, että hiki lentää, päästä on yhtäkkiä kadonnut kaikki koronaan liittyvä. Tai kun koittaa keskittyä taipumaan joogaliikkeisiin, ei voi ajatella samaan aikaan muuta. On toiminut itselläni hetkittäisenä pelonpoistajana hyvin. 




Muutenkin olen koittanut ottaa vaihtoehtoisia keinoja käyttöön silloin, kun totean, että nyt alkaa taas ajatukset liikaa pyöriä yhden asian ympärillä, eikä vanhat konstit enää tunnu auttavan.

Yleensä en metsälenkeillä kuuntele musiikkia, vaan luonnon omia ääniä ja tällä hetkellä lisääntyvää linnunlaulua, mutta eilen kokeilin päinvastaista ja laitoin luureihin soimaan niin raskasta musiikkia kuin Spotifysta löysin ja jota luukutin niin kovaa kuin korvat kesti. Johan helpotti.

Samoin on ollut pakko yrittää löytää uusia polkuja kuljettavaksi, koska ennen niin rauhalliset reitit ovat yhtäkkiä täynnä rinta rinnan koko kaistan leveydeltä sauvakäveleviä ihmisiä, jotka eivät edelleenkään kaikesta tiedosta huolimatta ole valmiita vastaantullessa väistämään senttiäkään.  Ei ole asiallista, mutta on käynyt mielessä, pitääkö alkaa yskäisemään vähän ennen kohtaamista siinä toivossa, että tulee hieman tilaa ilman, että pitää aina itse väistää metsän puolelle.




Edellinen on oiva esimerkki omista itsekkäistä ajatuksistani, joille ei nyt ole sijaa. 

Tarkoitan sitä, että harmitus siitä, että MINUN lenkkipolullani onkin yhtäkkiä MUITAKIN IHMISIÄ, on typerää. Samoin kuin se, jos ajelen järvenrannalle kuvailemaan auringonlaskua, mutta en saakaan tehdä sitä YKSIN, koska siellä on jo joku MUUKIN. 

Kaikenlainen jonninjoutava ruikutus on nyt turhaa ja erilaisia epämukavuuksia on nyt vaan pakko sietää, "koska nyt vaan täytyy" (lainasin tuon Emmalta). 





Iltaisin olen nukkumaan mennessä alkanut kuunnella äänikirjoja, joiden avulla olen nukahtanut paremmin kuin yleensä. Perustuu siihen, että kun alkuun koittaa keskittyä kuuntelemaan tarinaa ajattelematta samalla mitään omiaan, jossain vaiheessa lukijan ääni muuttuu tasaiseksi taustaääneksi, joka lopulta häipyy tietoisuudesta kokonaan ja yleensä havahdun joko siihen, että tarina on päättynyt ja tulee hiljaista tai että nappikuuloke painaa korvaa. Aikaa on hyvin voinut mennä parikin tuntia, jonka jälkeen yleensä pystyn samantien jatkamaan unia, kunhan olen irrottanut kuulokkeet ja laittanut luurin lentokonetilaan, jossa sitä aina öisin pidän.

Siinä mielessä tarinat menevät hukkaan, etten muista niistä juuri mitään, mutta ei haittaa. Olen  valmis pulittamaan BookBeatin kuukausimaksun siitä hyvästä, että auttaa nukkumaan.






Ruokahalua ei oikein ole ollut, mutta olen pakottanut itseni kuitenkin syömään säännöllisesti ja järkevästi, koska en halua kuihtua. Ja  viikon smoothieainekset olen pilkkonut kerralla pakkaseen vaikka väkisin, etten voi aamuisin luistaa sillä varjolla, etten jaksa alkaa tekemään.

85-vuotiaalle isälleni ja äitipuolelleni olen tuputtanut kaupassakäyntiapua ja hämmästyin ensimmäisellä kerralla suuresti, kun isä tuntui ottavan avun ihan kiitollisena vastaan. Yleensä on "Kiitos, kyllä me pärjätään"-linjalla. Luulen kuitenkin, että kyse ei niinkään ollut koronan pelosta, vaan siitä, että tiesi pääsevänsä helpomalla kun myöntyy. Tai siitä, että ei erityisemmin piittaa kaupassakäynnistä.

Miestä kehotin soittamaan omalle 87-vuotiaalle isälleen samoissa merkeissä, mutta aina yhtä positiviinen pieni ja pyöreä appiukko sanoi, että "Ei oo mittään hättää. Ei oo ukossa koronaa, enkä oo hamstrannu, mutta Litistä (=Lidlistä) kävin ostamassa sorsan pakkaseen" :). 

Tästä setistä on vaikea olla huolissaan, vaikka oikeasti olenkin, koska kumpi tahansa isä saa todennäköisesti jossain vaiheessa päähänsä, että nyt loppuu neljän seinän sisällä olo ja päättää lähteä johonkin mihin ei kannattaisi, eikä kukaan meistä pysty sitä 24/7 vahtimaan tai estämään.




Mieli siis seilaa edelleen omia latujaan. Kun yhdessä hetkessä helpottaa, seuraavassa ahdistaa, enkä oikein edes tiedä, mikä. Varmaan kaikkein eniten se, ettei kukaan voi tietää, kuinka kauan tämä erikoinen poikkeustila jatkuu ja mitä sen jälkeen.

Ja vaikka kuinka koitan takoa itselleni järkeä siinä, että pelko ja stressi heikentää vastustuskykyä, ei aina auta sekään.

"Kannattaa ottaa itselleen hetki oma aikaa" on yksi niistä hyväntahtoisiksi tarkoitetuista hokemista, jotka ei nyt vaan iske. Ongelma kun tässä elämäntilanteessa on se, että omaa aikaa on ihan liikaa, kun kotona ei enää ole ketään, josta huolehtia (huolehdin ja murehdin kyllä etänä senkin edestä, mutta se on ennemminkin omiaan lisäämään ahdistuneisuutta, kun ei voi tehdä mitään konkreettista).  

Toki voisin alkaa monen muun lailla vaikka leipomaan tai suunnittelemaan istutuksia pihalle, mutta  kumpikaan ei kuulu omiin ominaisiin puuhiini ja nyt tuntuu vaikealta alkaa tehdä väkisin mitään.  

Kaappien raivausta ja järjestelyä kotona kyllä riittäisi ja niistä välillä innostun, mutta yleensä siinä vaiheessa päivää, kun olen töissä (vaikka siis kotona olenkin) ja työnantajan aikaa en niihin halua varastaa. Ja kun työpäivä päättyy, ei enää kaappien kaivelu käy mielessä, vaan painelen ulos.

Taidan siis olla itse itseni pahin ongelma.




Olen tässä viime päivinä myös päätynyt erään Ylen Ykkösaamun haastattelun kuultuani pohtimaan sitä, onko koronan alkuperä sittenkään ihan sitä, mitä meille on kerrottu. Mutta tästä aiheesta en halua täällä kirjoittaa. Tietoa voi kukin halutessaan itse etsiä ja sen jälkeen muodostaa siitä oman mielipiteensä. 




Tiedostan erittäin hyvin ja kiitollisena kuuluvani siihen hyväosaiseen ihmisryhmään, jonka elämässä suurin osa asioista ja erityisesti niistä tärkeimmistä on tällä hetkellä ennallaan poikkeustilasta huolimatta. Mutta pidän mielessä myös sen, että jo huomenna kaikki voi olla toisin. 




Toivon ihan hirmu paljon jaksamista ja terveyttä kaikille, joita tilanne koittelee kovemmalla kädellä. Samoin kuin kaikille tämän meidän yhteisen yhteiskunnan tukipilareille, jotka joutuvat venymään tavallistakin enemmän. Tsemppiä myös kotiopiskeluun kaikille tasapuolisesti.

Luojan kiitos, on kevät, eikä marraskuu!