Koska itse tykkään päästä kurkistamaan muiden ihmisten ihan tavalliseen arkeen, ajattelin tallentaa tänne myös yhden oman arkipäiväni mallia "perus".
Tässä siis ihan tavallinen keskiviikko 21.2.2018
Tässä siis ihan tavallinen keskiviikko 21.2.2018
Puolitoista tuntia pitää jättää pelivaraa.
Menen töihin yleensä vasta yhdeksäksi, mikä on hyvä asia, koska en kuulu kadehtimieni aamuihmisten kastiin. Paitsi että huomaan kyllä muuttuneeni sillä saralla. Olisko ikäkysymys vai mikä, mutta enää ei tee ihan niin tiukkaa, vaikka kello soisikin tavallista aikaisemmin. (Todennäköisesti olen valmis perumaan tämän puheeni heti, kun kellot kohta taas vekslataan kesäaikaan).
Aamusuihku ei näin talvella myöskään kuulu suosikkeihini, mutta käyn silti, koska pipokaudella tukka tuntuu harmillisesti rasvoittuvan normaalia tiuhempaan tahtiin, ja on pakko pestä joka päivä, vaikkei suositeltavaa olekaan.
Siitä sitten muutama "aurinkoakin suurempi" (ukkelin ilmaisu) paplari päähän ja keittiöön, jossa ensitöikseni avaan sälekaihtimet, vedän verhot sivuun ja zuumailen päivän kelin, joka viimepäivinä on ollut varsin rapsakalla pakkasella varustettu, mutta ihanan valoisa ja aurinkoinen.
Aamupalani olen jo niin monta kertaa tänne kuvannut, että itseäkin jo kyllästyttää, joten siitä ei nyt tällä kertaa tule kuvaa, mutta aina syön kuitenkin samalla kun selailen läpi aamun paikallislehden.
Työmatkani on lyhyt, parisen kilometriä, joten useimmiten kävelen. Sikälimikäli ei satu laiskottamaan tai en kotona haahuile huomaamattani niin kauan, että tiedän myöhästyväni. Silloin on turvauduttava autoon.
Pakkasta oli tänä aamuna parisenkymmentä astetta, muttei tuntunut missään, koska oli tyyni keli ja tarpeeksi vaatetta päällä.
Työpöytäni on iso, mikä on hyvä asia, koska tarvitsen tilaa, mutta samasta syystä siihen on myös liiankin helppo antaa kaiken kasaantua niin, että tuloksena on hallittu kaaos. Hallittu siksi, että itse kuitenkin tiedän, missä mikäkin paperi on, vaikkei homma järin järjestelmälliseltä varmaan ulkopuolisen silmin näytäkään.. Olen kuitenkin ajatellut asian niin, että joko teen töitä tai siivoan pöytää, joista ensimmäinen on kuitenkin se, josta minulle maksetaan, joten keskityn hyvällä omallatunnolla siihen. Ja pääsee siivoojakin helpommalla, kun sopimukseen kuuluu, että vain "vapaana olevat tasot" pyyhitään, joten oman pöytäni voi suosiolla jättää väliin :). Paitsi kerran vuodessa, kun tyhjennän sen kesälomalle lähtiessäni.
Pipo päähän, kassi olalle ja matkaan.
Perillä. Joskin otin kuvan vasta, kun lähdin töistä. Ihanan kirkas taivas.
Työpöytäni on iso, mikä on hyvä asia, koska tarvitsen tilaa, mutta samasta syystä siihen on myös liiankin helppo antaa kaiken kasaantua niin, että tuloksena on hallittu kaaos. Hallittu siksi, että itse kuitenkin tiedän, missä mikäkin paperi on, vaikkei homma järin järjestelmälliseltä varmaan ulkopuolisen silmin näytäkään.. Olen kuitenkin ajatellut asian niin, että joko teen töitä tai siivoan pöytää, joista ensimmäinen on kuitenkin se, josta minulle maksetaan, joten keskityn hyvällä omallatunnolla siihen. Ja pääsee siivoojakin helpommalla, kun sopimukseen kuuluu, että vain "vapaana olevat tasot" pyyhitään, joten oman pöytäni voi suosiolla jättää väliin :). Paitsi kerran vuodessa, kun tyhjennän sen kesälomalle lähtiessäni.
Työn alla kahden identtisen kolmen asunnon kokonaisuuden materiaali- ja tarjouslaskenta Norjaan.
Työni on aika monipuolista, mutta tänään oli tarjouslaskentapainotteinen päivä. Vaatii keskittymistä, seesteisen mielentilan ja rauhaa, että sujuu. Jos tulee paljon keskeytyksiä, joutuu aina aloittamaan homman uudestaan miettimällä mihin jäi ennenkuin tuli "häirityksi" . Toisinaan laskenta sujuu kuin itsestään (tänään oli sellainen päivä) ja saa aikaiseksi paljon. Joskus taas takkuaa niin, että on parempi keskittyä välillä muuhun ja ottaa piirustukset työn alle, kun on taas parempi hetki.
Otan usein "salikassin" mukaan töihin, koska liikuntakeskus, jossa käyn, on samassa Finlaysonin vanhassa kutomorakennuksessa kuin työpaikkani. Voin mennä puntille joko ruokiksella tai suoraan töitten jälkeen, jos virtaa tuntuu riittävän. Jos ei, en mene, koska väsyneenä punnertamisesta ei tule kuin kiukkuiseksi.
Tänään päätin jättää salin väliin ja satsata hiihtoon, jos vaan pakkanen illaksi laskee vähänkään siedettäviin lukemiin.
Kävin kumminkin ruokiksella pikaisesti nappaamassa muutaman kuvan liikuntakeskuksesta, jota tekisi mieli esitellä enemmänkin, koska se on oikeasti ihan super! Ja uskallan väittää, että montaa yhtä kaunista ei Suomesta löydy. Turhaan ei ole yrittäjää palkittu useampaankin otteeseen monella eri saralla. Arvostan suuresti sinnikästä työtään, jota on jo reilut pari vuosikymmentä ainakin tehnyt tämän seudun asukkaiden terveyden ja hyvinvoinnin eteen.
Kauniissa portaikossa on hyvä puuskuttaa ottaa alkulämmöt.
Ja jos tulen töistä suoraan, tulee kerroksia kavuttua yhteensä kuusi.
Ensin kolme alas ja toisesta rappukäytävästä kolme ylös.
Ison jumppasalin yli kolme metriä korkeista ikkunoista on
näkymät kolmeen eri suuntaan kaupungin kattojen yli.
Koska porukkaa oli tälläkin kertaa reenailemassa, kuvaaminen oli pakko rajata yksityiskohtiin, joille liikuntakeskuksen naisyrittäjällä on todellakin silmää. Kaikki mätsää mielestäni upeasti sekä mittasuhteittensa että tyylinsä puolesta punatiilisen rakennuksen henkeen ja huonekorkeuksiin. Kuvaajaa on syyttäminen, jos ei kuvista hahmotu.
Pieni pala kuntosalia, jossa käy kaikenikäisiä, -kokoisia ja -kuntoisia miehiä, naisia, tyttöjä ja poikia. Lisäksi kuntoutettavia fysioterapian tai viereisen palvelutalon puolelta. Ainoastaan bodareille sali ei sovellu, mutta heitä varten on hyvät tilat toisaalla kaupungissa. Ja itse olen ihan tyytyväinenkin siitä, että niitä kaikkein raskaimpia painoja ei tällä salilla "heitellä", koska sattumoisin työskentelen suoraan alapuolella ja saattaisi arveluttaa vanhojen rakenteiden kestävyys. Joskin aika monta (kymmentä) tonnia ovat painaneet tilassa aikanaan sijainneet valtavat kutomakoneetkin.
Seinällä olevaan motivaatiotauluun on saanut kirjoittaa vastauksen kysymykseen "Mikä motivoi sinua juuri nyt?". Itseäni lämmitti erityisesti tuo "kireenä arkkuun" :).
Teksti naisten pukuhuoneen peilin alla.
Myös Bond käy täällä.
Sen lisäksi että enimmäkseen kokonaan kuvieni ulkopuolelle jääneet tilat ovat kauniit, monipuoliset ja avarat, myös liikuntakeskuksen henkilökunta on ihan superia, ja laitteet ja tarjonta niin kattavia, että niitten puutteesta ei todellakaan jää liikkuminen kiinni. Lukkarista löytyy kaikki LesMillsin jumpat, kahvakuulaa, pilatesta, toiminnallista harjoittelua, crossfittiä, tanssia, venyttelyä, kehonhuoltoa, vesijumppaa ja mitä lie vielä lisäksi, en edes muista kaikkea.
Mutta meinaa nyt venyä vähän pitkäksi tämä osio. On vaan niin oleellinen ja tärkeä osa omaa arkeani, että ei voinut välttää.
Yleensä kävelen töihin ja takaisin jämptisti samaa reittiä, mutta tänään päätin poiketa kirjaston kautta katsomassa, josko sieltä löytyisi yhtä tiettyä kirjaa (Huonekasvien henkiinjäämisopas..).
Ei tee suurta lenkkiä, ja koska tänään tuli lounaalla syötyä omiin tarpeisiin nähden liikaa, ei ollut vielä nälkäkään niinkuin yleensä, joten ei tarvinnut senkään takia kävellä suorinta tietä.
Myös kirjasto sijaitsee Finlaysonin vanhassa miljöössä, mutta ei Kutomon, vaan Kehräämön alueella, joka sekin on varsin kaunis kokonaisuus. Etenkin kesällä. Ja tykkään, kun kaikki vanhat rakennukset on molemmissa paikoissa otettu hyötykäyttöön, eikä jätetty tyhjilleen tai pahimmassa tapauksessa purettu pois uuden tieltä.
Kaikki kirjan painokset olivat lainassa, joten tein siitä varauksen ja palasin kotiin tyhjin käsin.
Näin pienenä yksityiskohtana pakko sanoa, että olen edelleen hämmästynyt siitä, että taivuin kokeilemaan eteisessä KonMarin vinkkaamaa pystyviikkausta, jota ensin pidin ihan jonninjoutavana humpuukina. Ja vielä hämmästyneempi, ja samalla iloinen, olen siitä, että näyttää tosiaan toimivan. Jopa minä olen saanut laatikkoni pysymään suhteellisen siivossa järjestyksessä siitä lähtien, kun sen muutama kuukausi sitten siivosin. En melkein usko itsekään. Joskin laatikkoa alunperin järjestäessäni karsin sieltä huiveja, pipoja ja kintaita melko rankalla kädellä ja jätin jäljelle vaan ne, joita päivittäin, tai ainakin usein käytän. Hiihtohanskat ja pipot säilöin toisaalle ja kesäpipot (juu, niitäkin tarvitaan) myös.
Yleensä syön ihan kunnon ruokaa, kun pääsen kotiin, mutta tänään tuli tosiaan tankattua sen verran lounasta (koska luulin meneväni salille), ettei tehnyt mieli mitään. Pakotin itseni kuitenkin syömään edes valmiin jugurttituorepuuron ja puolikkaan banaanin.
Ukkeli on opettanut huilaamaan töitten jälkeen hetken, mikä oli alkuun itselleni vaikeaa, mutta itseasiassa ihan hitsin hyvä tapa. Jo se riittää, että menee edes muutamaksi minuutiksi pötkölleen, tai parhaassa tapauksessa nukahtaa niin, että käy unessa, mutta herää samantien. Virkistää ihmeesti, mutta aika pitkän harjoittelun omalla kohdallani kyllä vaati.
Pakkanen laski kymmenisen astetta aamusta, joten päätettiin lähteä hiihtämään jonkunmoinen lenkki. Jos vaikka saisin kulutettua ylimääräiset pitovoiteet pohjista ennen reilun viikon päästä alkavaa lomaa.
Sitä ennen kuitenkin kastelin kukat, koska muistisääntöni mukaan Keskiviikko = Kastelupäivä.
Uutta viherystävääni Vihvilää tosin saa kastella melkein joka päivä, koska juo kaiken, mitä juurelle kaadetaan. Mutta myös palkitsee kasvattamalla noita hauskoja suikeroitaan ihan silmissä.
Heitin molempien hiihtimet takakonttiin, mutta ukkeli päättikin viime hetkellä lähteä uimaan, joten nostin sitten hänen kamppeensa takaisin seinustalle kontista kolisemasta ja jätin vain omani sinne. Tai niin siis luulin, kunnes ladulle päästyäni havaitsin, että kappas vaan, kun onkin yksi lyhyt ja yksi pidempi sauva kyydissä. Mutta eipä se ole niin tasaisen priimaa meikäläisen meno muutenkaan, joten en antanut haitata. Sukset sentään oli molemmat omat, joten ei sen kummempaa hämminkiä.
Hiihtäminen on ihan mukavaa silloin, kun se sujuu, mutta kaikkin parasta siinä kuitenkin on se, kun se loppuu :). Olo on lenkin jälkeen ihan hitsin hyvä. Ja samalla vähän voittajafiilis, koska kevyeksi en voi hommaa omalla kohdallani kehua. Itseasiassa olen ajatellut kysäistä joltakulta noin parivuotiasta lasta kaveriksi lenkille, niin olisi samantasoista seuraa.
Puoli seiskaksi viriteltiin pojan illan jääkiekko-ottelu tietsikan (käyttääkö kukaan enää moista sanaa vai kuuluuko niihin aikoihin, kun oli ATK-opetusta ja mikrotukihenkilöitä..) kautta vintin telkkariin.
Kaverin vinkistä tilattiin fanseat.com-palvelu, joka näyttää kaikki Mestis-pelit ja ihan kaikki mahdolliset muutkin lajit seurojen itsensä tuottamina erittäin edullisella 7,90 euron kk-maksulla. Ihan huippua. Näkee poikaa edes ruudun kautta. Meillä kun ei olisi mitään mahdollisuuksia matkustaa ympäri maata pelejä paikan päälle katsomaan. Ja itse olen myös sen sortin jännittäjä, että kotonakin katson mieluiten nurkan takaa tai sormien välistä...
Myös kotimainen Leijonan luola kuului illan ohjelmistoon. Tykkään siitä jostain syystä tosi paljon. Eniten toki silloin, kun joku on keksinyt jotain sellaista, johon saa Leijonan tai useamman mukaan. Tulee sellainen Jess-fiilis! Mutta tykkään myös leijonien, erityisesti Saga Forssin, sivistyneestä ja kohteliaan diplomaattisesta tavasta perustella senkin, jos eivät ole kiinnostuneita. Ainoastaan Kim Väisänen kuulostaa välillä tosi tylyltä ja epäkohteliaalta töksäyttelyineen. Siitä en tykkää. Joskin hänkin tuntuu onneksi pehmentäneen tyyliään matkan varrella.
Samalla kun töllään telkkaria, tulee aina myös venyteltyä lattialla, mikä ei ole huonompi homma ollenkaan. Käy näppärästi siinä sivussa.
Nukkumaan menen yleensä aika pian kympin jälkeen. Viimeistään puoli yhdentoista maissa. Ihan vaan siksi, etten keksi mitään hyvää syytä roikkua hereillä sen pidempään. Ja tänään, kun ostin ensimmäisen kerran todella pitkästä, pitkästä aikaa pari tarjoushintaista lehteä, sänky kutsuu vielä tavallista aiemmin.
Mutta siinäpä se sitten vissiin. Näitä itseään suht samanlaisena toistavia arkipäiviä mahtuu tusinaan ainakin kymmenen. Joskus toki jotain muutakin Ja vaikka tasaisena toistuva rytmi välillä tympiikin, enimmäkseen tykkään kyllä arjestani ihan tällaisenaan.
Ja tykkään myös kotikaupungistani, jota en ole liiemmin täällä tuonut julki. En edes oikein tiedä, miksi en, mutta koska moni teistä jo tietää, ja osa ehkä tämän postauksen kuvien perusteella arvaa, että asun Forssassa, niin tuleepa sekin nyt tässä kerrottua. Harmillista on, että kaupunki tuodaan usein esiin negatiivisessa valossa tai vaihtoehtoisesti "Helvetin tulirotkona", joka ei mielestäni ole ollenkaan ansaittua. Olkoonkin, että itsekin joskus nuorena vannoin, että "Forssaan en ainakaan ikinä muuta", täällä on ollut ihan hyvä elää ja asua. Toivottavasti sen voi näitten arkisten rivieni välistä aistia.
Ja tähän loppuun vielä ihan älyttömän iso kiitos kaikille teille vertaistukea edellisen synkistelypostaukseni tiimoilta lähettäneille.
Kivaa olisi lukea myös teidän muiden ihan tavallisesta päivästä, koska arkikin taitaa meillä kaikilla olla aika erilainen.
Yleensä kävelen töihin ja takaisin jämptisti samaa reittiä, mutta tänään päätin poiketa kirjaston kautta katsomassa, josko sieltä löytyisi yhtä tiettyä kirjaa (Huonekasvien henkiinjäämisopas..).
Ei tee suurta lenkkiä, ja koska tänään tuli lounaalla syötyä omiin tarpeisiin nähden liikaa, ei ollut vielä nälkäkään niinkuin yleensä, joten ei tarvinnut senkään takia kävellä suorinta tietä.
Myös kirjasto sijaitsee Finlaysonin vanhassa miljöössä, mutta ei Kutomon, vaan Kehräämön alueella, joka sekin on varsin kaunis kokonaisuus. Etenkin kesällä. Ja tykkään, kun kaikki vanhat rakennukset on molemmissa paikoissa otettu hyötykäyttöön, eikä jätetty tyhjilleen tai pahimmassa tapauksessa purettu pois uuden tieltä.
Kaikki kirjan painokset olivat lainassa, joten tein siitä varauksen ja palasin kotiin tyhjin käsin.
Näin pienenä yksityiskohtana pakko sanoa, että olen edelleen hämmästynyt siitä, että taivuin kokeilemaan eteisessä KonMarin vinkkaamaa pystyviikkausta, jota ensin pidin ihan jonninjoutavana humpuukina. Ja vielä hämmästyneempi, ja samalla iloinen, olen siitä, että näyttää tosiaan toimivan. Jopa minä olen saanut laatikkoni pysymään suhteellisen siivossa järjestyksessä siitä lähtien, kun sen muutama kuukausi sitten siivosin. En melkein usko itsekään. Joskin laatikkoa alunperin järjestäessäni karsin sieltä huiveja, pipoja ja kintaita melko rankalla kädellä ja jätin jäljelle vaan ne, joita päivittäin, tai ainakin usein käytän. Hiihtohanskat ja pipot säilöin toisaalle ja kesäpipot (juu, niitäkin tarvitaan) myös.
Yleensä syön ihan kunnon ruokaa, kun pääsen kotiin, mutta tänään tuli tosiaan tankattua sen verran lounasta (koska luulin meneväni salille), ettei tehnyt mieli mitään. Pakotin itseni kuitenkin syömään edes valmiin jugurttituorepuuron ja puolikkaan banaanin.
Ukkeli on opettanut huilaamaan töitten jälkeen hetken, mikä oli alkuun itselleni vaikeaa, mutta itseasiassa ihan hitsin hyvä tapa. Jo se riittää, että menee edes muutamaksi minuutiksi pötkölleen, tai parhaassa tapauksessa nukahtaa niin, että käy unessa, mutta herää samantien. Virkistää ihmeesti, mutta aika pitkän harjoittelun omalla kohdallani kyllä vaati.
Pakkanen laski kymmenisen astetta aamusta, joten päätettiin lähteä hiihtämään jonkunmoinen lenkki. Jos vaikka saisin kulutettua ylimääräiset pitovoiteet pohjista ennen reilun viikon päästä alkavaa lomaa.
Sitä ennen kuitenkin kastelin kukat, koska muistisääntöni mukaan Keskiviikko = Kastelupäivä.
Uutta viherystävääni Vihvilää tosin saa kastella melkein joka päivä, koska juo kaiken, mitä juurelle kaadetaan. Mutta myös palkitsee kasvattamalla noita hauskoja suikeroitaan ihan silmissä.
Junicus spiralis
Heitin molempien hiihtimet takakonttiin, mutta ukkeli päättikin viime hetkellä lähteä uimaan, joten nostin sitten hänen kamppeensa takaisin seinustalle kontista kolisemasta ja jätin vain omani sinne. Tai niin siis luulin, kunnes ladulle päästyäni havaitsin, että kappas vaan, kun onkin yksi lyhyt ja yksi pidempi sauva kyydissä. Mutta eipä se ole niin tasaisen priimaa meikäläisen meno muutenkaan, joten en antanut haitata. Sukset sentään oli molemmat omat, joten ei sen kummempaa hämminkiä.
Hiihtäminen on ihan mukavaa silloin, kun se sujuu, mutta kaikkin parasta siinä kuitenkin on se, kun se loppuu :). Olo on lenkin jälkeen ihan hitsin hyvä. Ja samalla vähän voittajafiilis, koska kevyeksi en voi hommaa omalla kohdallani kehua. Itseasiassa olen ajatellut kysäistä joltakulta noin parivuotiasta lasta kaveriksi lenkille, niin olisi samantasoista seuraa.
Puoli seiskaksi viriteltiin pojan illan jääkiekko-ottelu tietsikan (käyttääkö kukaan enää moista sanaa vai kuuluuko niihin aikoihin, kun oli ATK-opetusta ja mikrotukihenkilöitä..) kautta vintin telkkariin.
Myös kotimainen Leijonan luola kuului illan ohjelmistoon. Tykkään siitä jostain syystä tosi paljon. Eniten toki silloin, kun joku on keksinyt jotain sellaista, johon saa Leijonan tai useamman mukaan. Tulee sellainen Jess-fiilis! Mutta tykkään myös leijonien, erityisesti Saga Forssin, sivistyneestä ja kohteliaan diplomaattisesta tavasta perustella senkin, jos eivät ole kiinnostuneita. Ainoastaan Kim Väisänen kuulostaa välillä tosi tylyltä ja epäkohteliaalta töksäyttelyineen. Siitä en tykkää. Joskin hänkin tuntuu onneksi pehmentäneen tyyliään matkan varrella.
Samalla kun töllään telkkaria, tulee aina myös venyteltyä lattialla, mikä ei ole huonompi homma ollenkaan. Käy näppärästi siinä sivussa.
Ylläolevassa kuvassa on meidän olkkarin vakiokalustoa eli putkirulla ja jääpallo, jonka pyörittely jalkapohjien alla on aika jäätävää, mutta hyödyllistä hommaa. Ja lisää rekvisiittaa, kuten käsipainot ja erivahvuisia jumppakuminauhoja löytyy säilytysjakkaran sisältä. Piikkimatto on jo niin riekalainen, ettei päässyt kuvaan. Mutta matkoille mukaan pääsee aina, koska en pärjää ilman sitä.
Vaan siinäpä se alkaa olla meikäläisen peruspäivä iltapalaa vaille valmiina. Ja jos joku nyt miettii, että enkö tehnyt mitään ns. kotihommia, niin vastaus on, että en. Paitsi tyhjensin tiskikoneen.
Nyt kun ollaan ukkelin kanssa kahdestaan, ei oikeastaan edes ole mitään tehtävää. Tiskarin täyttyminen kestää kokolailla viikon, ja pyykkikoneen vielä kauemmin, joten ei tässä ihan alvariinsa tarvi ainakaan niitten puitteissa höntäillä. Sen enempää kuin ruuanlaitonkaan. Paitsi että silloin kun pitkää työpäivää tekevältä, omillaan, mutta samassa kaupungissa asuvalta kuopukselta kilahtaa whatsappiin viesti, jossa kysyy, voisiko tilata "sitä äitin hyvää makaroonilaatikkoa", olen alta aikayksikön valmiina kuin partiolainen. Oikeasti kivaa tuntea itsensä vielä edes joskus tarpeelliseksi.
Nyt kun ollaan ukkelin kanssa kahdestaan, ei oikeastaan edes ole mitään tehtävää. Tiskarin täyttyminen kestää kokolailla viikon, ja pyykkikoneen vielä kauemmin, joten ei tässä ihan alvariinsa tarvi ainakaan niitten puitteissa höntäillä. Sen enempää kuin ruuanlaitonkaan. Paitsi että silloin kun pitkää työpäivää tekevältä, omillaan, mutta samassa kaupungissa asuvalta kuopukselta kilahtaa whatsappiin viesti, jossa kysyy, voisiko tilata "sitä äitin hyvää makaroonilaatikkoa", olen alta aikayksikön valmiina kuin partiolainen. Oikeasti kivaa tuntea itsensä vielä edes joskus tarpeelliseksi.
Nukkumaan menen yleensä aika pian kympin jälkeen. Viimeistään puoli yhdentoista maissa. Ihan vaan siksi, etten keksi mitään hyvää syytä roikkua hereillä sen pidempään. Ja tänään, kun ostin ensimmäisen kerran todella pitkästä, pitkästä aikaa pari tarjoushintaista lehteä, sänky kutsuu vielä tavallista aiemmin.
Mutta siinäpä se sitten vissiin. Näitä itseään suht samanlaisena toistavia arkipäiviä mahtuu tusinaan ainakin kymmenen. Joskus toki jotain muutakin Ja vaikka tasaisena toistuva rytmi välillä tympiikin, enimmäkseen tykkään kyllä arjestani ihan tällaisenaan.
Ja tykkään myös kotikaupungistani, jota en ole liiemmin täällä tuonut julki. En edes oikein tiedä, miksi en, mutta koska moni teistä jo tietää, ja osa ehkä tämän postauksen kuvien perusteella arvaa, että asun Forssassa, niin tuleepa sekin nyt tässä kerrottua. Harmillista on, että kaupunki tuodaan usein esiin negatiivisessa valossa tai vaihtoehtoisesti "Helvetin tulirotkona", joka ei mielestäni ole ollenkaan ansaittua. Olkoonkin, että itsekin joskus nuorena vannoin, että "Forssaan en ainakaan ikinä muuta", täällä on ollut ihan hyvä elää ja asua. Toivottavasti sen voi näitten arkisten rivieni välistä aistia.
Ja tähän loppuun vielä ihan älyttömän iso kiitos kaikille teille vertaistukea edellisen synkistelypostaukseni tiimoilta lähettäneille.
Kivaa olisi lukea myös teidän muiden ihan tavallisesta päivästä, koska arkikin taitaa meillä kaikilla olla aika erilainen.