TUNTEET NURKKAAN JA VALOT OMENAPUUHUN

Kyllä osaa olla ihmisen mieli kummallinen. 

En pysty edes selittämään mitään sen tarkemmin, mutta huomaan muodostaneeni jonkun ihmeellisen tunnesiteen vanhaan blogiini, vaikka sen keväällä varta vasten ja vapaaehtoisesti taakseni jätin, että voisin tehdä tilaa uudelle.

Tunne tuli eteen ihan puusta tällä viikolla, kun koitti kauan odotettu hetki ja tulipalossa (en edelleenkään oikein kestä koko sanaa) tuhoutuneen tilalle kesän mittaan nousseeseen uuteen piharakennukseen saatiin sähköt, joiden ansiosta pääsin taas sytyttämään valot yhteen pihamme omenapuista.

Siinä yhteydessä tuli mieleen käydä kurkkaamassa, mitä vanhaan blogiini viime syksynä otsikolla "Valaistunut omenapuu" kirjoitin, mutten pystynytkään. Ihan hullua, mutta niin se vaan on.

Itseasiassa en ole palannut blogiin kertaakaan jälkeen huhtikuun, jolloin tunsin suurta helpotusta, kun sieltä "lähdin". Ja nyt kun se tuli ensimmäisen kerran mieleen, en vaan pystynytkään klikkaamaan linkkiä.
Sinne kun kumminkin jäi niin paljon kaikenlaisia ajatuksia ja tuntoja sellaisen puolitoistavuotisen ajalta, jonka aikana elämässä tapahtui paljon odotettua ja odottamatonta. Lisänä kaikki ne pitkät ja antoisat keskusteluketjut, joita kaikkien teidän matkassani kulkeneiden ja edelleen kulkevien tärkeiden blogiystävieni kanssa  käytiin. Välillä oli iloisia, välillä henkeviä ja välillä ilman järjen häivääkään olevia aiheita, mutta aina yhtä kivaa ja palkitsevaa. Siksipä koenkin olevani erityisen onnekas, kun perinne on jatkunut täälläkin. Kiitos siitä teille kaikille kivoille ihmisille, jotka aina jaksatte kommentoida niin ajatuksella.

Mutta tunteet nurkkaan ja järki käteen.

Olen päättänyt, että blogi nyt vaan oli jonkun sortin ensirakkaus, jota ei enää saa takaisin. Tai siis saisi, mutta uudelleen lämmitettynä ei mikään tunnu samalta.

Ja ollakseni rehellinen niinkuin tapoihin kuuluu, osasyy haikeuteen on se, että uusi alku ei mennytkään ihan niinkuin olin pienessä mielessäni ajatellut. Enkä nyt tarkoita pelkästään samaiselle huhtikuulle sattunutta onnettomuutta, vaan ihan näitä omia toimiani.

En vaan kertakaikkiaan näköjään osaa olla missään määrin laskelmoiva tai suunnitelmallinen.
Kimpoilen vaan aiheesta ja mielenkiinnon kohteesta toiseen, enkä osaa edelleenkään pysyä asiassa. Että se niistä virallisista kotisivuista :)

Mutta jos oikein itseään puolustelee järjellä ajattelee, niin niinhän se on, että oli ala tai aihe mikä hyvänsä, sitä mieluummin kumminkin asioi ihmisten kuin kasvottomien yritysten kanssa.
Että kaiken järjen mukaan, jos on kaikki korttinsa liiankin avoimesti läväyttänyt pöytään, niin eipä ainakaan ole mahdolliselle asiakkaalle epäselvää, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. Ellei sitten ole heti  kortit nähtyään pötkinyt pakoon.

Mutta nää on just näitä mietteitä, joista hädin tuskin saa itse tolkkua, joten parempi vaan laittaa pari lisäkuvaa samaisesta ihanasta puusta myöhemmin illalla kuvattuna.

Huomasin kyllä, kuinka meille vähän tuntemattomaksi jäänyt takarajanaapuri raotteli sälekaihtimia, kun häärin puun alla, mutta laittoi ne äkkiä takaisin kiinni, kun heiluttelin iloisesti. Ei vissiin ollut ennen omenapuukuvaajaa nähnyt.

Tässä kohtaa oli jo niin pimeää, että meinasi lähteä säikähdyksestä henki, kun joku iso lintu lehahti yhtäkkiä oksat kahisten kohti tummaa taivasta. Hui. Kipaisin äkkiä takaisin sisälle BB:n ääreen, joka omasta mielestäni tuntuu tänä vuonna olevan täynnä niin outoa sakkia, että taitaa jäädä seuraamatta.

Mutta siis jos sattuu lojumaan nurkissa osittain rikkinäisiä jouluvalosarjoja, niin tässä niille oiva hyötykäyttö.

Että näin. Siinähän sitä taas oli asiallista asiaa kerrakseen.

SYÖTYJÄ SANOJA - HAASTE

Minähän en sanojani syö. Koskaan.

Tai no... 

Ehkä pari kertaa olen syönyt. Mutta ihan vaan pienesti..

Kerrassaan mainio haaste, johon törmäsin lukiessani pitkäaikaisen blogiystäväni, aina yhtä rehellisen Sanniksen vastauksia.

Haasteen Sannikselle oli puolestaan heittänyt sen alkuperäinen keksijä, vasta äsken löytämäni kivanoloisen Syvältä.-blogin Sanna, jonka kanssa löytyi heti äkkilukemalta ainakin yksi yhtäläisyys, joka myös omiin vastauksiini liittyy.

Ja vaikka kukaan ei siis varsinaisesti pyytänyt meikäläistä tarttumaan haasteeseen, teen sen siitä huolimatta. Ihan vaan sen takia, että tunsin pienoisen piston yleensä niin umpirehellisessä sydämessäni.

No nyt on molemmat. Alkuun tuntui, että vähemmän elämää ja enemmän Facebookkia, mutta se oli sitä alkuinnostusta se. 

Voi olla, että viimeinen niitti päätökselle perua vakaat aikeeni oli nuoremman poikani lausunto, jonka mukaan "Facebookissa ei oo enää muita kuin jotain ihme keski-ikäisiä, joilla on ankeat jutut".

No siinä tapauksessa...

Ja toisin kuin olin kuvitellut, varsin maltillista on ollut rintamalla, jota ennakkoon eniten pelkäsin. Siis sitä, että tämän tästä joutuu tuntemaan huonommuuden tunnetta lukiessaan kuinka joku on leiponut, paistanut, hillonnut, säilönyt ja ollut kaikinpuolin muutenkin täydellinen.
Turha pelko. Tai hyvin valikoituneet kaverit. (Mies muuten juuri eilen kysyi, että "paljonko sulla on siellä (FB:ssa) kavereita?", johon vastasin, että "yhtä monta kuin oikeassakin elämässä".
"No ei kai nyt kellään voi olla vaan yhtä ???".)

Ja pakko myöntää, että olisi ehkä jo muutamia vuosia sitten  vähän aiemmin kannattanut syödä sanansa tässä(kin) asiassa, koska onhan se jotenkin niin paljon kätevämpää tavoittaa joku heti kuin jäädä päiväkausiksi odottelemaan, että se joku ehkä vastaa sähköpostiin. (Sitä kun on itse käynyt läpi kaikki viestintävälineet reikänauhateleksistä lähtien, ei vaan osaa ajatella, että kaikki eivät ihan välttämättä ihan koko ajan istu koneella sähköpostin äärellä.)

Mutta eteenpäin sanoi Annukka-mummo.

Mitä järkeä on käydä kopioimassa muiden ottamia kuvia?

Minä kyllä pärjään omillani, ja jos en pärjää, niin antaa olla.

Jaa-a. 

Ans olla kun lähdin vähän tutkailemaan, mitä kaikkea Pinterestin ihmeellisestä maailmasta löytyy, niin johan olin niin syvällä kuvaviidakossa, että ei ollut pois tulemista ennenkuin silmät  tekivät kertakaikkisen lakon ja kuivuivat päähän. (Sitä tapahtuu nykyään muuten melko usein. Eikä vähiten kahden edellämainitun johdosta).

Aivan mieletön määrä toinen toistaan kivempia ja kauniimpia kuvia, joista ei vaan saa tarpeekseen.
Ja jotenkin niin hassulta tuntuu, että kun katson omaa Pinterest-profiiliani (vai onko se tili vai mikä?), se on ihan itseni näköinen, vaikka ansio kuvista kuuluu ihan täysin niiden alkuperäisille kuvaajille.
Omat taitoni eivät moiseen edes riittäisi. Keräilyynkin hädin tuskin.

Sen verran innokas noviisi kuitenkin olin, että kuvapaljoudesta haltioituneena, en hoksannut alkaa seuraamaan juurikaan kenenkään tauluja. Että vissiin aika turha odotella, että seuraajia oman oven taakse tulisi ihan jonoksi asti. Päivi ja Jenni sentään säälistä, joten kiitos siitä :).

No olisin varmaan pärjännytkin, mutta kun näyttö jotenkin kutistui tässä vuosien varrella niin minimiin, ettei siitä tällainen tavallinen ikänäköinen nähnyt enää mitään, niin pakkohan se oli vaihtaa. Eikä oikein antanut luonto peräksi Ringoa tahi muuta senioripuhelinta ihan vielä hommata.

Vaikka olihan siinä vanhassa kyllä nettikin. Noinniinkuin periaatteessa. Aika usein vaan tuli ilmoitus, että "Web-yhdyskäytävä ei vastaa". Että ei ihan hirmu näppärä vaikkapa tien päällä jonkun paikan nopeatempoisessa etsimisessä.

Ja jos jostain ihmeen syystä sen uuden puhelimen joskus hankinkin, niin siitä pidän kyllä huolen, että en sitä koko ajan räplää.

No en räplääkään. Ainakaan öisin. 

Mutta kysynpähän vaan, että miten voi oikeasti koko ajan olla akku puhelimesta loppu? 

Täynnä nuorten ja kauniiden ihmisten selfieitä. Ei siis meikäläistä varten.

Vaan kuinkas sitten kävikään..

Ja vielä viimeinen..

Hehhee.

Enää taitaa jäädä jäljelle Twitter. Mutta siihen en sekaannu. Ja näitä sanojani en syö. Jätän sen homman ministereille. (Siis sen Twitterin).

Voi olla, että vielä jäi joitain muutakin kuin näitä some-luurankoja kaappiin, mutta tulipahan tunnustettua edes nämä.

Että jos yhtään tuntuu siltä, että on ikinä elämässä tullut syötyä jonkun sortin sanoja, niin mikäs sen mukavampaa kuin kuulla niistä :).

LOMILTA LOMPS

"Olen laukkuna taas" niinkuin isoveljeni aikanaan lauseen "I'm back again" asiantuntevasti tulkkasi.

Takana on keskivertoon nähden lyhyt, mutta kaikinpuolin täydellisen onnistunut loma, jonka jäljiltä pää on sopivasti tyhjentynyt kaikesta turhasta vanhasta kuormasta ja tehnyt tilaa uusille kirkkaille ajatuksille, joita tässä nyt sitten toiveikkaasti odotellaan. Toistaiseksi on lyönyt ihan vaan tyhjää, mutta ei tunnu hassummalta sekään.

Tässähän vois aikansa kuluksi tehdä vaikka ympyrälaineita.

Tai ei sittenkään. Tarvii keksiä jotain muuta.

Kaikenkaikkiaan seesteinen ja hyvä fiilis, jonka soisin pysyvän edes jonkun aikaa. Mieluiten ikuisesti, mutta ei nyt tavoitella mahdottomia kumminkaan.

Jokatapauksessa aion hyvällä omallatunnolla sivuuttaa kaikki  perinteiset "Näin eroon lomakiloista" ja "Keinot arkirytmin palauttamiseen"-vinkkejä pursuavat lehdet, koska niille ei nyt ole tarvetta. Päinvastoin. Yritän mieluummin pitää itselleni passelista lomarytmistä kiinni vastedeskin. Noinniinkuin työajan ulkopuolella kumminkin, ettei tule sanomista.

Aamut tuli parin viikon ajan aloitettua aamu-uinnilla ja siitä tuli niin mukava ja reipas olo, että ajattelin jatkaa perinnettä arkenakin. Kelpo uimahalli kun sijaitsee muutaman sadan metrin päässä meiltä kotoa, ja matkaa hallilta työpaikalle on saman verran, joten ei ole ainakaan sijaintinsa puolesta ongelma.
Ja anti-aamuihmisenä sitä on jotenkin erityinen voittajafiilis, kun sitä vaan sinnikkäästi kampeaa itsensä vähän tavallista aikaisemmin ylös ja aloittaa päivänsä jotenkin epätavanomaisesti. Kyllä sitä syksyn pimetessä  tulee taas haudattua herätyskello patjan alle ja vedettyä peitto korviin viime minuuteille asti. Sen verran hyvin itseni tunnen.

Kukallinen uimalakki vaan pitäisi vissiin hommata, jos aikoisi sulautua aamu-uintiporukkaan. Se tuli eilisellä ensikäynnilläni huomattua, kun mummelit vähän alta kulmain kyräilivät lakittomuuttani. Mutta puolustaudun sillä, että itselläni ei ollut uidessa papiljotteja päässä. Muista en ole niin varma.

Töihinkin ehdin erikoisohjelmasta huolimatta ihan mainiosti, joten kaikinpuolin onnistunut ensimmäinen aamu. Mitä nyt maha alkoi mourimaan jo kymmeneltä, kun kaipaili vissiin yleensä jo siihen aikaan golfkierroksen puolivälissä syömääni höyrymakkaraa. Mutta kaikkea ei voi saada. Ei etenkään puolen päivän jälkeen kierroksen päätteeksi aurinkoisella terassilla nautittua kylmää viinilasillista. Josta tulikin mieleen, että en muista, milloin olisin viimeksi juonut näin paljon kuin tällä lomalla. Enkä nyt tarkoita viiniä, vaan vettä ja kaikkia sen johdannaisia. Neljän ja puolen tunnin kierroksella meni kepoisasti pari-kolme litraa, eikä aina piisannutkaan. Siitä piti jatkuva helle huolen. Kuin myös siitä, että pari kertaa jouduin jättämään leikin kesken ihan vaan liiallisen kuumuuden takia. Jos ei jaksa, niin ei jaksa.

Aina mukana kulkeville villasukille ei tällä lomalla ollut käyttöä, mutta sateenvarjolle kyllä. 

Pelasti pahimmalta paahteelta.

Pelien jälkeen  tuli vilvoiteltua lyijynpainavia pohkeita Nuasjärvessä, jossa vesi tosin oli ensimmäisellä viikolla ihan yhtä lämmintä kuin ilmakin.

Sen verran tehokkaasti tuli vieroitettua itsensä koneella roikkumisesta, että lopulta unohtui myös kamera, joka alkuinnostuksen jälkeen jäi kokonaan loma-asunnon hyllylle. Sen sijaan viime metreille asti vastustamaani, mutta lopulta pitkin hampain museomallin tilalle juuri ennen lomaa hankkimaani uuteen puhelimeen meinasi muodostua liiankin kiinteä suhde. Lomaromanssi on nyt kuitenkin päättynyt ja koitan ottaa etäisyyttä kapistukseen. Nuo pitkulaisemmat kuvat olen sillä napsinut, enkä nyt jaksa lähteä niitä sen kummemmin säätelemään.

Iltanäkymä kentälle. 

Siinä ne lomakuvat sitten olikin. Ei tullut otettua enempää. Tai siis tuli kyllä, mutta ei mitään julkaisukelpoista.

Mutta ihan tuli haikea mieli näitäkin katsoessa. Sen verran rakas tuo jokakesäinen pariviikkoinen Vuokatin Katinkullassa on. Ihan kuin toinen koti, jossa saa olla niinkuin tykkää. Mieluisaa tekemistä riittää, jos huvittaa tehdä. Ja ellei huvita, tekemättömyydellekin on mitä mainioimmat puitteet.

Että heippa vaan Vuokatti! Ensi kesänä sitten taas.

Lomalla ruuhkatkin on jotenkin niin paljon inhimillisempiä..

Jaa niin. Poikettiin menomatkalla kyllä asuntomessuillakin, mutta ei niistä sen enempää. Päivä oli niin kertakaikkisen läkähdyttävän kuuma, että ei vaan jaksanut keskittyä muuhun kuin hengissä selviämiseen. Harmi sinänsä, koska on jäänyt monta vuotta väliin.

Kuvasaldokin rajoittui näihin kahteen.

Kilpailijan eli Kontion valmistaman kohteen makuuhuone, jossa oli niin ihanan rauhoittava tunnelma, että oli pakko ottaa talteen.

Milla Alftanin sisustaman Äijä-kohteen valaisin. Ilmava, mutta näyttävä.

Myös Iisalmessa poikettiin menomatkalla, koska miehellä oli pakottava tarve lähettää kavereille kuva, jossa tulee kaapista ulos. Haaveeksi jäi, koska Kaappi oli kiinni, eikä päästy edes sisälle.

Kuappi. Maailman pienin ravintola Iisalmessa.

Että semmoista eli ei mitään tällä kertaa. Katsotaan, josko sitä taas joskus jotain. 

Nyt vaan toivottelen iloisia elokuun päiviä!