Sivut

torstai 21. maaliskuuta 2019

24 KYSYMYSTÄ ELÄMÄSTÄ


Herkän kaunis sielunsiskoni Tuula haastoi jo jonkin aikaa sitten vastailemaan 24 kysymykseen elämästäni, muttei ollutkaan äkkiseltään ihan helppo rasti. Aikani tuijottelin, mutta päässä löi pelkkää tyhjää, joten laitoin koneen kannet kiinni ja päätin palata, kun riveille syntyy vastauksia vähän niinkuin itsestään.

Uusiin kuviin ei valitettavasti rahkeet riittäneet, joten niiltä osin mennään vanhoilla.






Mitä rakastat?

Elämää.

Missä olet tosi hyvä?

Olipas yllättävän vaikea kysymys, kun alussa on tuo "tosi", enkä koe olevani tosi hyvä oikein missään, mutta ihan vaan hyvä olen omasta mielestäni aika monessakin asiassa. Esimerkiksi huolellisuutta, tarkkuutta, sorminäppäryyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativissa jutuissa (viimeistä en tosin ihan aina), kirjoittamisessa, kuuntelemisessa, pohtimisessa, toisen asemaan asettumisessa, tilojen hahmottamisessa, mielikuvittelussa, äitinä olemisessa, golfissa ja käytännön ongelmien ratkaisussa.  

Mikä tai kuka saa sydämesi lyömään nopeammin?

Nuorempana (siis paaaljon nuorempana..) olisin varmaan vastannut, että ihastuksen kohde, mutta nyt tuli ensimmäisenä mieleen sellainen ei-toivottu sydämentykytys, jota saa aikaan mm. stressi, liiallinen jännittäminen, tyhjään vatsaan juotu kahvi, liika suola, valvominen tai liian myöhään illalla nautittu viini. 

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?

Kuka-kohtaan vastaan, että omat pojat. Ja ukkelikin, joka tosin saa esiin myös ne huonoimmat puoleni.

Mikä-kysymykseen vastaan, että parhaimmillani olen varmaan silloin, kun koen onnistumisen tunnetta jostain ja olen yhtä aurinkoa.

Mitä haluaisit oppia?

Kaikkia maailman kieliä.

Mistä haluaisit tietää lisää?

Äidistäni ja suvustani muutenkin.

Onko sillä väliä viiden vuoden päästä?

On, koska voi olla, että silloin ei enää ole ketään minulle asioista kertomassa.




Mitkä unelmasi olet saavuttanut?

En varsinaisesti koe unelmoineeni mistään. Olen taipuvainen olemaan onnellinen siitä, mitä minulla on tai minulle annetaan.

Paitsi että nyt kun tarkemmin mietin, niin taisin kyllä rehellisesti sanoen lukioikäisenä unelmoida yhdestä komeasta urheilijanuorukaisesta, josta sittemmin erinäisiä omia teitämme kuljettujen polkujen ja vuosien jälkeen tuli mieheni. Joskaan en tavoitteellisesti tehnyt töitä sen eteen (miten sellaisia "töitä" edes tehdään?), vaan mies kertoi myöhemmin, että olin kiinnostava, koska olin ainoa, joka ei nauranut hänen tyhmille jutuilleen.  (Niitä tyhjännaurajia ukkelin nuoruudessa tosiaan riitti, ja vaikka mies on sitä mieltä, että "nappasi" minut, itse olen sillä kannalla, että pelastin ukkelin pois turhuuden markkinoilta kuleksimasta :)).  
  
Missä tilanteessa/millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten?

Vuosi on niin lyhyt aika nykyään, että mitään sen kummempaa muutosta ei ole siinä ajassa ehtinyt tapahtua suuntaan eikä toiseen. Ainakaan mitään sellaista, minkä muistaisin tai huomaisin.

Viisi vuotta sitten ikäni alkoi viimeistä kertaa nelosella, ja vähän vissiin se pelätty viidenkympin rajapyykin lähestyminen kaihersi mieltä, vaikken sinällään muista mitenkään erityisesti kriiseilleeni. Nyt en enää muista koko ikää. Tai ainakin olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä.

Mikä on sinulle todella tärkeää?

Perhe on niin itsestäänselvä vastaus, että ohitan sen, ja vastaan, että minulle todella tärkeää on se, että saan tehdä asioita, joista tykkään. Ja että kukaan ei valita, jos vaikka päätän perustaa betonipajan piharakennukseen ja sen jälkeen kaikki on pari vuotta mullinmallin, eikä tilaa voi käyttää muuhun, koska sinne ei mahdu.





Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Täysremontin meidän keittiöön. Itse. 

Kenen mielestä olet kaunis?

Miehen. Kesti tosin vuosia ennenkuin aloin uskoa, että ukkeli ihan oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, kun kehuu kauniiksi. Sellaista en ollut itse itsestäni koskaan ajatellut, vaan olin mielessäni edelleen se lapsuuteni rillipäinen ruipelo, jonka hennot hiukset isä leikkasi niin lyhyiksi, että tuntemattomat luulivat pojaksi. (Se ei tokikaan ollut isän tarkoitus, vaan kaunis ajatuksensa oli, että kun tarpeeksi leikkaa, hiukset lopulta vahvistuvat.)

Kuka rakastaa sinua?

Täydellä varmuudella mies, pojat ja isäni.





Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?

Soisin kaikkien lapsia toivovien saavan lapsia. Ja kaikkien lasten saavan turvalliset ja rakastavat vanhemmat, jotka eivät hylkää, tapahtui mitä tahansa.

Miksi sinut kannattaa tuntea?

Tämäpä olikin aika vaikea kysymys, mutta vastaan, että olen konstailematon tyyppi, jolle juuri mikään asia elämässä ei enää tule yllätyksenä, ja joka on aidosti kiinnostunut ja valmis kanssapohtimaan ihan mitä tahansa vastapuolelle tärkeää tai ajankohtaista aihetta (poislukien politiikka, josta olen ihan pihalla ja johon en edes halua sekaantua). 

Milloin viimeksi teit jotain uutta?

Varmaan viime syksynä, kun aloitin keramiikkakurssin ja pilateksen.





Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?

Kyllä.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?

On. Asioista ennakkoon murehtiminen. Se vaan ei käy ihan niin helposti kuin haluaisin.

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?

Jos voisin, alkaisin hyväksi nukkujaksi, joka pistää illalla pään tyynyyn ja herää aamulla virkeänä. En vaan valitettavasti ole keksinyt mitään sellaista taikakeinoa, jolla onnistuisi, mutta nykyään koitan olla miettimättä koko asiaa, koska pakottamalla ei uni varsinkaan tule. Paha mieli vaan.

Ketä varten pukeudut?

Oletan, että tällä tarkoitetaan ns. parempaa pukeutumista, joka onkin itselleni varsinainen tenkkapoo.  Mutta sen kerran kun yritän, teen sen ensisijaisesti itseäni varten, koska silloin kun tuntee pukeutuneensa tilaisuuteen sopivasti, mutta kuitenkin itsensä näköisesti, olo on mukava ja sopivan itsevarma, jolloin voi keskittyä nauttimaan oleellisesta, eikä vaikkapa jatkuvasta hameen helman kiskomisesta alaspäin.





Millaiseksi vaatteesi saavat sinut tuntemaan itsesi?

Jos tällä taas tarkoitetaan ihan normivaatteita, niin vastaan, että arkiseksi ja nukkavieruksi. 

Viekö tämä unelmiasi kohti?

Ööööö. Nekö nukkavierut arkivaatteet? Tuskin :D. Paitsi että ne päällä voisin tehdä sitä keittöremonttia, jota tekisin, jos en voisi epäonnistua.

Millaiseksi saat muut ihmiset tuntemaan itsensä?

Nyt on pakko kirjoittaa tähän sellainen asia, joka on lämmittänyt mieltä ihan tosi paljon. Ja se on se, että muutama, toisilleen tuntematon ihminen, joka on tavannut minut ensimmäistä kertaa, on sanonut, että "Susta huokuu joku sellainen sisäinen rauha, joka tekee omankin olon hyväksi".

Se on tuntunut todella kivalta, mutta myös jotenkin ihmeelliseltä, koska en itse tiedosta asiaa. Olen vaan sellainen kuin olen. 

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?

Tuntuu, että ennenvanhaan asioita enimmäkseen vaan tapahtui. Sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä vaikkapa niin, että edellisestä työpaikasta tultiin houkuttelemaan seuraavaan ilman, että itse olin paikanvaihdosta edes harkinnut. 

Sittemmin ohjat on tullut otettua enemmän omiin käsiin. Joskin tiedostaen, etten kaikkea mitenkään edes pystyisi suitsimaan, vaikka haluaisinkin, koska sattumalla ja kohtalolla on taipumus puuttua aika ajoin peliin. Ja hyvä niin.





Loppupeleissä tosi kiva haaste, jonka haluaisin lähettää eteenpäin seuraaville:


Kaikkien kukkien äidille, ystävälleni Tainalle

Taitavalle ja toimeliaalle tekijälle Pilville

Kanavalta Krunikkaan palanneelle Leenalle

rohkeusidolilleni Satulle 

ja

kauniiden maisemakuvien erikoisnaiselle Kristiinalle

Mutta vain, jos aika ja mielenkiinto aidosti riittää. Väkisin ei pidä vastata. 


Kivaa viikonlopun alkua!

torstai 14. maaliskuuta 2019

EI MENNYT KUIN SOMESSA


Kiitos kovasti hyvän loman toivotuksista kaikille niitä lähettäneille. 

Niin kiva kuin nyt olisi kirjoittaa, kuinka voimaannuttava, rentouttava ja kaikinpuolin muutenkin onnistunut lomaviikko oli, en voi sitä tehdä, koska oikeasti oli kaikkea muuta.

Tehtiin siis viime viikolla ukkelin kanssa reissu pohjoiseen, jossa ensimmäisenä etappina oli Rovaniemi, jossa oli tarkoitus käydä tapaamassa vanhempaa poikaa ja tyttöystäväänsä, ja päästä myöskin paikanpäälle katsomaan pojan peliä.




Aikataulullisesti lentäminen oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, ja vaikka meinasinkin tässä alkaa jo valmiiksi puolustautumaan sillä, ettei olla vuosikausiin lennetty metriäkään, ja niiltä osin omatunto on puhdas, en sitä tee. Ihan vaan siksi, että olen tällä hetkellä vähän väsynyt kaikkeen ilmastonmuutosaiheen aikaansaamaan alituiseen pienesti takaraivossa kolkuttavaan huonoon omatuntoon, varovaisuuteen ja jonkunlaiseen vallitsevaan ihmisten väliseen "hyvyyskilpailuunkin", jonka vuoksi itsestäni ainakin tuntuu, että enää ei voi oikein mistään kertoa tai iloita ääneen ilman, että pitää vähintäänkin sivulauseessa mainita, että on kyllä toisaalla huomioinut niitä ja näitä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen estämiseksi. Tärkeä asia, mutta tällä hetkellä jotenkin ahdistaa.

Mutta siis sillä välin, kun Helsinki-Vantaalla odoteltiin hieman myöhässä olevaa lentoa, laittelin pojalle viestiä ja kyselin, mikä meininki.

Olivat yöpyneet edellisen illan pelin jälkeen Kainuussa ja sieltä lähteneet aamukasilta matkaan kohti Rovaniemeä, jossa normioloissa olisivat olleet parin pysähdyksen jälkeen varmaan noin kahden aikoihin iltapäivällä, jotta jää vielä aikaa kaikelle valmistautumiselle ennen iltaviittä alkavaa kotipeliä. Vaan ei tällä kertaa. Sain sen sijaan vastauksena kysymykseeni videonpätkän ojassa olevista henkilöautoista, lumipyryssä värjöttelevistä matkustajista ja penkalle hätävilkut päällä pysähtyneestä joukkueen bussista sekä viestin: "Taas reissataan. Tällä kertaa ei oo niin liukasta, mutta joku auto osu tähän bussin nokkaan. Vastaantulija lähti ohittamaan edessä olevaa autoo, millä oli kärry perässä, kärry lähti heittelehtimään ja se ohittava auto pääsi niin täpärästi tästä meidän edestä ohi, että henkilöauton perä osu tähän meidän bussin nokkaan. Onneks meidän kuski kerkes väistää penkan puolelta, muuten olis käynyt henkilöautolle köpelösti".

Ja seuraava viesti noin 2 tuntia edellisen jälkeen: "Me vaihdetaan Oulussa bussia, täällä haisee palanut koko ajan".

Ja seuraava (siinä vaiheessa, kun joukkueen olisi pitänyt olla jo perillä, mutta vielä oli reilut pari tuntia jäljellä) viesti ja kuva ojaan ajaneista nuorten kuljettajien autoista lumipyryn keskeltä: "Taas oli kolme autoo ojassa, yks ennen noita oli ihan peräkoukku pystyssä taivasta kohden".

Siinä vaiheessa olin ihan hermoraunio ja ajattelin, että millään muulla ei enää ole väliä kuin että kaikki pääsevät lopulta turvallisesti perille sinne, minne kukakin on matkalla. Niin kamala keli videoilta nähtynä tien päällä oli, vaikkei yläilmoissa ollut siitä tietoakaan.

Loppu niiltä osin kuitenkin hyvin, peli pääsi alkamaan, joskin myöhässä, päästiin halaamaan poikaa ja tyttöystävää ja käymään illalla yhdessä syömässä. Siinä vaiheessa jouduin kuitenkin jo lainaamaan ukkelilta paksua neuletakkiaan omani päälle, kun aloin yhtäkkiä palella jotenkin ihan luonnottomasti, vaikka oltiin lämpimässä sisätilassa. Meni jotain ihme hyytäviä kylmänväreitä todellakin luita ja ytimiä myöten, eikä mikään auttanut. Arvelin kuitenkin, että on kaikesta jännityksestä, aikaisesta lähdöstä ja huonosti nukutusta edellisestä yöstä johtuvaa.


  


Nukuin kaikki mahdolliset vaatekerrat päällä ja villasukat jalassa,  ja aamulla olikin onneksi jo parempi olo ja sitä mukaa valoisampi fiilis.

Syötiin kunnon hotelliaamiainen ja lähdettiin sitten ajelemaan ensimmäistä kertaa ikinä Leville, ja odotin kovasti, että pääsen näkemään ja kuvaamaan ihania, satumaisen kauniita tykkylumimaisemia, joita olen monien tuttujen Instagram-kuvissa ihaillen katsellut.

Haaveeksi kuitenkin jäi. Kuin myös aiotut hiihtelyt yhtä lyhyeksi jäänyttä lenkkiä lukuunottamatta, kun sairastuttiin sitten molemmat johonkin tyhmääkin tyhmempään ärhäkkään täsmäflunssaan heti ensimmäisenä kokonaisena Levi-päivänä. Ja minä ensimmäistä kertaa ylipäätään useampaan vuoteen! Varmaan joku kosto siitä, että vähän ennen lomaa menin ääneen mainitsemaan, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kipeä. Ja yksinyrittäjämies oli varmaan puoli vuotta aiemmin jo hankkinut itselleen tuuraajan, että voidaan lähteä edes joskus johonkin. Tällä kertaa siis tuhannen kilometrin päähän sairastamaan.

Onneksi oli kuitenkin vuokra-auto, jolla päästiin ajamaan tunturiin katsastamaan, miltä siellä näyttää. En vaan ollut halvinta mahdollista vaihtoehtoa vuokratessani varautunut siihen, että autolla tullaan ajamaan rinteitä ylös alas, mutta niin vaan jaksoi pikkuruinen Polo viedä meidät perille, vaikka liukkaimmissa kohdissa vähän hirvittikin, etttä tähänköhän se nyt poloparka hyytyy.





Satumaiset tykkylumet jäivät kuvaamatta, koska lunta oli paikallisten mukaan vähemmän kuin 40 vuoteen. Jonkunlainen perinne sekin vissiin meidän lomilla, koska ei ollut ensimmäinen kerta kun tuo lukema mainitaan.

Mm. asuntovaunureissulla Tanskassa, jonka kuvittelin olevan aina aurinkoinen ja lämmin kesällä, ei ollut ollut "40 vuoteen niin kylmää ja tuulista" kuin silloin, kun me vietimme maassa 3 viikkoa vaunuillen reilut 15 vuotta sitten. Repesi mm. vaunusta katto tuulen voimasta ja pienempi pojista lähti kirjaimellisesti lentoon, kun käveltiin dyynien suojista Atlantin rannalle ja myrskypuuska vei poikaa mennessään. Hrrr.




Puut olivat tyystin paljaita ja kivikko pilkotti rinteillä ohuen lumikerroksen alta. Mutta karun kaunista oli silti. Ja ihan hitsin hyytävän kylmää tuulta, joka ei näistä kuvista näy, mutta tuntui kropassa. Korostetusti varmaan, koska ei tosiaan oltu kunnossa ensinkään.







Kamerakin oli mukana, mutta sillä kuvaaminen oli mahdotonta, koska on metallisena niin kylmä, että kohmettui sormet samantien viimassa, kun yritin. Vaan ihmeen hyvin onnistui puhelimellakin.

Ja jos olisin tähän kuvasarjaan runoillut tekstit, jossa olisin kertonut kaiken olleen koko ajan kaunista ja hyvää, sen voisi näitä kuvia katsoessa mielestäni hyvin uskoakin. Sen verran tyyneltä ja siniseltä näyttää.





Tukikohtana meillä oli ystäviltämme lainaksi saamamme kaunis ja valoisa mökki, joka oli muutaman kilometrin päässä keskustan kuhinasta. Hiljaisuus siellä oli jopa tällaiselle omasta mielestään hiljaisuuteen tottuneelle niin epätodellisen totaalista, että tämän tästä tuli kuunneltua, että eikö muka oikeasti kuulu mistään mitään. Ei kuulunut. Ja silti ei oltu missään korvessa, vaan lähin naapuri oli heti seinän takana. 

Pitkälti toki kurjan olon ja huonon tuurin syytä, mutta Levistä ei jäänyt meille tämän reissun perusteella sellaista oloa, että sinne tekisi mieli lähteä uudelleen.  Ja tarkoituksenakin oli alunperin ainoastaan käydä katsastamassa paikka, joka hyvin pitkälle vastasi sitä mielikuvaa, joka oli jo entuudestaan. Jos unohdetaan ne kauniit tykkylumimaisemat, jotka jäi nyt kokematta. Samoin kuin satunnaisesti käyskentelevät porot, joihin toivoin meidän törmäävän (en kirjaimellisesti kuitenkaan), mutta tyytyminen oli aitausten takana näytillä majaileviin. 





Viimeisenä iltana halusin lähteä auringonlaskua kuvailemaan parhaaksi näköalapaikaksi mainitun legendaarisen ravintola Tuikun ympäristöön, joka tosiaan tuntui olevan maineensa veroinen, koska samaan aikaan paikalle oli kokoontunut useita tosikuvaajia ammattimaisine laitteineen. Olisin mieluusti ollut yksi heistä, mutta oikeasti olin viimassa hytisevä kännykkäkuvailija. Eikä sattunut sitä kauneinta auringonlaskuakaan sille iltaa, kun pilvet tulivat eteen. Mutta muistoksi kuitenkin jäi todistusaineistoa siitä, että paikalla on käyty. 
  








Että semmoinen loma se. Pahin flunssa kesti täsmästi viikon ja alkoi helpottaa maanantaina, kun palasin töihin. 

Josko vuoden päästä sitten paremmalla tuurilla.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

KONEEN KANNET KIINNI JA LOMILLE LOMPS


Suurin osa taitaa jo elellä keväisissä tunnelmissa, tai ainakin kevään odotuksessa, mutta täällä vielä toivotaan tulevalle viikolle aurinkoisen pirtsakoita pakkaskelejä ja luistavia, vaan ei lipsuvia latuja.




Ja ainakin tämänhetkisen sääennusteen mukaan toive näyttää hyvinkin toteutuvan






Tuntuu niin kivalta päästä hetkeksi vaihtamaan meille kokonaan uusiin maisemiin, unohtaa työt ja kuntoprojektit ja kaikki keksimäni kotkotukset.

Jahka palaillaan, saatan itsekin kääntää katseen kohti kevättä ja toivoa, että vanhan viisauden mukaan "maaliskuu maata näyttää ja huhtikuussa humahtaa".




Näille helmikuun puolivälissä ostamilleni krookuksille kävi köpelösti ja paleltuivat parat parissa yössä.


Koneen kannet laitan nyt kiinni, enkä niitä aio lomalla aukoa, joten toivottelen mitä parhainta viikonloppua ja toivottavasti auringonpaisteisia tulevia päiviä. Paitsi, jos joku sattuu tykkäämään enemmän pilvistä. 

Kuulumisiin taas keväämmällä!