PÄÄN NOLLAUSTA

Pääsiäinen tuli ja meni, mutta sen mukanaan tuoma tauko oli pääparalle enemmän kuin tarpeen.

Pidin poikkeuksellisesti jo kiirastorstain vapaata ja mielessä oli kaikenlaista, mitä meinasin muka tehdä. Muun muassa siivota, mutta tulin onneksi järkiini ja jätin sen homman odottamaan huonompia aikoja.

Jotain pääsiäissomisteitakin meinasin kaivella esille, mutta jäi lopulta näihin vihertävänkeltaisiin tulppaaneihin, joista tykkäsin kovasti.

Samoin kuin kevään ensimmäisistä orvokeista.

En vaan oikein koskaan ole käsittänyt noita muovisia valmisamppeleita. Siis että miten niissä roikkuvat kukat oikein pitäisi kastella ilman, että kaikki vesi lorottaa pohjareiästä läpi ja sieltä edelleen kastelukäden hihaa pitkin kainaloihin asti ennenkuin ymmärtää väistää.

Laiskuuttani en niitä nyt kuitenkaan siirrellyt ruukusta toiseen, vaan ajattelin, että kukkikoot siinä aikansa. Säästän isommat piharuukut mieluummin muille myöhempien aikojen kesäkukille.

Tässä haluaisin nähdä vaan kauniin sinisen taivaan, mutta ei voi mitään, 

että nykyään mielikuva ilmaa halkovasta hiilijalanjäljestä himmentää tunnelmaa.

Päivä oli tosiaan niin nätti, että siivouksen sijaan päätinkin lähteä suolle. Ei noillä kahdella ihan hirveästi yhteistä ole, jos alkukirjainta ei lasketa, mutta vapaapäivä on vapaapäivä ja silloin saa onneksi tehdä mitä huvittaa.

Suo näyttää kuvissa kuivalta heinikolta, mutta on oikeasti tähän aikaan vuodesta nimensä veroinen, eikä pitkospuilta kannata paljon poiketa, jos ei varsin halua upoksiin.

Nautin näistä maisemista ihan hirveästi, ja Torronsuosta onkin tullut paikka, johon tulee poikettua aika useinkin rauhoittumaan, koska matkaa meiltä on vaan kymmenisen kilometriä.

Talvella täällä on ladut, mutta niin kivat kuin nekin on, ei just nyt tee mieli ajatella hankia.

Tein myös yhden pienen ex tempore-ostoksen ja samalla kun tilasin itselleni Gigantista kuulokkeet, tilasin myös klipsulla puhelimen kameraan kiinnitettävän makrolinssin, jonka käyttöä testailin kotipihalla konttaamalla.

Mielestäni aika hieno kuva tuli linssin avulla tästä pikkuruisesta rikkakukasta, jota ei maasta paljaalla silmällä juuri edes erota. 

Ja hauskalta näyttävät nämä oikeasti kurttuiset pikkuruiset mitkälie marjatkin

Sinällään linssiostos ei kyllä edesauta pyrkimystäni ja haavettani palata enemmän ihan oikean kameran pariin. 

Pitkäperjantaina (vai pitkänä perjantaina?) aukesi meidän lähigolfkenttä, jonne heti tietenkin lähdettiin ja kivaa oli. Tulee taas vähän vaihtelua pelkkään lenkkikävelyyn, kun pelatessa on kuitenkin sitä oheistoimintaakin siinä sivussa.

Ja oheisviinilasillinen kevään ekan kierroksen kunniaksi. Menkööt kuva sitten vaikka sen viimeaikoina puheena olleen keski-ikäisten naisten kyseenalaisen tunnusmerkin piikkiin.

Koska yksinyrittäjäukkelilla on työpäivä aina myös arkilauantaisin, niin myös pääsiäisenä, joten sen kummempaa pidennettyä viikonloppua meillä ei ollut käytössä mihinkään lähtemiseen, mutta päätettiin kuitenkin vähän edes poistua kotinurkista ja valittiin kohteeksi vanha tuttu rauhallinen Ruissalon kylpylä Turussa.

Vaikka sisämaassa aina asuneena tunnenkin oloni kotoisammaksi ja turvallisemmaksi järven rannalla, niin tykkään kyllä ihan hirveän paljon myös kallioisista merenrannoista käppyräisine mäntyineen. On maastona niin erilainen kuin omat lähinurkat, ja siksi aina yhtä ihana. Etenkin, jos meri on tyyni ja aurinko lämmittää.

Mietin, miten joutsen on mahtanut tiensä tuonne kaislojen keskelle raivata, ja jos on laskeutunut suoraan lennosta, niin onko mahtaneet kovat kaislat pistellä mahanalusta. 

Vuokrattiin tälläkin kertaa kylpylästä polkupyörät, joilla pääsee mukavasti kiertelemään ympäristöä kätevämmin kuin kävellen.

Poljettiin muun muassa muutama kilometri takaisin tulosuuntaan, jossa olin aiemmin automatkan varrella nähnyt ihan valtavan sinivuokkomeren, jota halusin lähteä kuvaamaan.

Ukkelillehan aina kaikki käy ja polki kiltisti mukana, mutta ei sitten kuitenkaan löydetty juuri sitä kohtaa, jota ajoin takaa, joten ei tullut kuviakaan. Paitsi tämä yksi aiemmin mainitulla makrolinssillä otettu.

Koko pääsiäisen aikana en stressannut syömisistä, enkä laskenut proteiineja ja niitä ja näitä, vaan söin ihan justiin niin vähän ja harvoin kuin huvitti. 

Paitsi että lauantai-iltana olisin kyllä halunnut syödä vähän enemmän kuin pari postimerkin kokoista  siikapalaa. Oma valintani se tosin oli, mutta harmitti jälkeenpäin, että uskoin tarjoilijaa, joka vakuutti, että annos on ihan "kunnollisen kokoinen".  No ei ollut. Kunnollisen hintainen kylläkin, koska liki noiden parin pienen kalanpalan hinnalla olisi syönyt buffet-päivällisen, jossa oli tarjolla vaikka mitä, mutta joka jätettiin välistä, koska arveltiin, ettei kuitenkaan jakseta syödä "koko rahalla".

Kateeksi kävi ukkelin hampurilaisannos.

Sikakallista siikaa (kurkunpaloihin vertaamalla saa ehkä käsityksen koosta)

Kylpylän iltaohjelmassa oli tanssit ylimmän kerroksen Kapteenin salissa, jonka näkymiä tarjoilija kovasti kehui, eikä suotta. 

Ilta-aurinko peilaa ikkunan kautta kuvaajan ja muuta taustaa niin, ettei valitettavasti tullut maisema niin terävänä kuvaan kuin olisin toivonut, mutta ihan hitsin kaunis ja rauhallinen se tosiaan oli.

Duo Peliveljet (oli kyllä erittäin osuva nimi kaksikolle :D) naputteli mukavaa musiikkia ja vähän harmittelin, ettei olla miehen kanssa tanssi-ihmisiä, koska olisi mukava harrastus varmasti sekin. Tähän kyllä ukkeli korjasi, että mikäs ongelma siinä tanssissa muka on, sen kun vaan pompottelee menemään. Sepä se. On niin nähty, että siinä ukkelin poukkoilussa ei kyllä voi parhaalla tahdollakaan pystyä ennakoimaan, mihin suuntaan seuraavaksi kimpoaa. 

Illemmalla yritin vielä ottaa kuvaa merelle päin rakosillaan olevasta tuuletusikkunasta, josta juuri ja juuri sain ujutettua kädet ulos.

Kännykkäkuva on kovin rakeinen, mutta merellä lipuvan Ruotsinlaivan ja terassin valoista saa kuitenkin käsityksen tunnelmasta.

Sunnuntaina palattiin kotiin, jossa ollaan nyt vietetty mieluisalla tavalla normaalista poikkeavaa viikkoa, kun seuranamme on paitsi kotikonnuille kesäksi töihin palannut vanhempi poika, myös reiluksi viikoksi kylään saatu ihana tyttöystävänsä.

Meidän koti ei ole iso ja tilaa on rajallisesti, mutta hyvin ollaan kaikki sopeuduttu yhteiseloon ja olo on kaikinpuolin luontevaa. Vähän sitä jännitin, mutta onneksi turhaan.

Eipä tässä nyt tällä(kään) kertaa mitään sen kummempaa asiaa ollut. Ja pää on tällä hetkellä sillälailla hyvällä tavalla tyhjäkin, etten sieltä sen ihmeempiä edes yritä kaivella. Joskus toiste sitten taas.

Ihanaa kevätviikonloppua! 

MENE HYVÄ IHMINEN METSÄÄN, ÄLÄKÄ URPUTA

Otsikko on kehotus itseltäni itselleni..

Tuli nimittäin jo sellainen olo, että olen tässä viime ajat vaan ruikuttanut ja stressannut kaikenlaista jonninjoutavaa, joten päätin, että nyt on aika keskittyä ihan muihin juttuihin.

Siispä otin pitkästä aikaa kameran kaveriksi ja ajelin lauantaiaamuna naapurikuntaan järven rantaan.

Mikään kuva ei tee oikeutta sille tunteelle, joka yksin siellä rauhallisessa niemennokassa  vallitsevaa kauneutta ja rauhaa ihmetellessä tuli.

Kevätaurinko lämmitti, ja mistään ei kuulunut mitään ihmisen aikaansaamaa ääntä, vaikka lähirannoilla on asutusta.

Jäällä käyskenteli niemenkärjen toisella puolella kurkikaksikko, ja toisella puolella kuherteli joutsenpariskunta. Molemmat hienostuneessa hiljaisuudessa. Toisin kuin rannempana kiertelevät kirkuvat lokit, joiden ääni sopii niin paljon paremmin veden äärelle kuin kaupungin katoille. 

Olisin niin toivonut saavani kuvaa kauempana olevista joutsenista ja kurjista, mutta tehtävä oli mahdoton. Jäälle ei voinut lähteä kävelemään, koska järvi oli rannasta auki, ja pikkukameran tehot eivät riittävän pitkälle kantaneet. 

Mutta niin vaan kävi melkoinen munkki, kun yhteen satunnaisesti räpsäisemääni kuvaan oli kuin olikin osunut lentoon lähtenyt joutsen. Toki sitä tavoittelin, mutta oikeasti oli puhdas onnenkantamoinen.

Siellä se liitää, kun tarkemmin katsoo. Ja kun riittävästi rajaa (ja laittaa lasit päähän), voi itsekin varmistua asiasta. 

Olin jotenkin niin fiiliksissä rannalla viettämistäni aamupäivän hetkistä, etten olisi malttanut lähteä pois ollenkaan, mutta lähdettävä oli, koska olin luvannut palauttaa auton ajoissa, että mies pääsee sinne, minne oli menossa.

Ukkelin palattua takaisin kotiin, teki mieli vielä uudelleen lähteä samaiselle järvelle. Ja lähdinkin, mutta idylli oli mennyttä. Hiljaisuudesta ei tietoakaan, kun joku kaatoi urakalla puita, ja moottorisahan ääni kantautui vettä pitkin varmaan kilometrien päähän.

Jatkoin siis matkaani muutaman kilometrin eteenpäin kansanpuiston maisemiin.

Kuvailu jäi kuitenkin vähiin, kun iski nälkä keskenkaiken. Tai ei se varmaan oikeasti mikään nälkä ollut, vaan mieliteko, jonka aiheuttajana oli läheiseltä laavulta nenään kantautunut nuotiossa paistetun makkaran tuoksu.

Luovutin siis ja ajelin takaisin kotiin, jossa kaiveltiin ukkelin kanssa grilli talviteloilta esiin ja kärvennettiin kevään ensimmäiset, ja sitä mukaa myös parhaat makkaranpätkät, joita ei välttämättä kesällä enää edes kaipaa.

Myöhemmin vielä pyöräilin lähistöllä etsiäkseni kivoja kuvauspaikkoja, mutta tuntui, että kaiken olen jo moneen kertaan kolunnut. Lukuunottamatta tätä entisen myllyn seutua.

Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä miesporukalla avaamaan golfkausi lähimmälle jo auki olevalle kentälle, mutta ajanvarausjärjestelmässä olleen vian takia meidän varaukset olivat häipyneet jonnekin, joten myttyyn meni se suunnitelma. Lupasin luopua omasta paikastani, että miehet saatiin soviteltua lähtöjen väleihin täydelle kentälle. Vähän siinä saatoin pienesti esittää mielenipahoittajaa, mutta meni hetkessä ohi, ja ajattelin sen sijaan lähteä kauemmas metsään patikoimaan.

Parinkymmenen kilometrin päässä meiltä on Luontokeskus, jonka huitteille parkkeerasin auton ja jatkoin siitä pitkospuita pitkin eteenpäin.

Vähän kotoa lähtiessä mietin, mahtaisiko metsässä jo pärjätä lenkkareilla, mutta laitoin kuitenkin ihan kunnon talvikengät jalkaan, joka osoittautui myöhemmin maaston muuttuessa oikeaksi valinnaksi.

Lintujen järjestämä konsertti reitin alkupätkällä oli ihan mieletön. Ketään ei näkynyt missään, mutta laulu oli kuin jostain sadusta, ja mietin, että on se vaan niin ihmeellistä, kuinka jo muutama ensimmäinen sekunti puhtaan katupölyttömän luonnon keskellä voi muuttaa ihmisen ihan toiseksi, ja mielen valtaa joku erityinen hyvän olon tunne.

En harmikseni osaa laittaa tänne videonpätkiä, joista olisi paremmin päässyt tunnelmaan vaikkapa tämän hissukseen metsän halki virtaavan kirkasvetisen uoman, tai myöhemmin vastaan tulleen liplattavan luonnonlähteen reunalla.

Hieman pelotti tämä tuholaisten tyvestä kaivertama pystyyn kuollut puu, joka näytti siltä, että voi kaatua korkeuksista koska tahansa.

Jos jäisillä ja märillä osuuksilla iloitsinkin kenkävalinnastani, niin putkahdettuani metsästä Icebugeissani ja pipo päässäni keskelle sortseissaan jalkapallon perässä urheiluopiston keinonurmikentillä kirmaavia tyttöjä ja poikia, tunsin olevani jokseenkin väärissä varusteissa, tai ainakin väärässä paikassa. Hiki vaan valui sekä selästä, sukista että hiuksista, mutta coolisti käppäilin eteenpäin näytellen, ettei tunnu missään.

Urheiluopistolla on tunnetusti monipuoliset ja terveeelliset lounaat, ja ihan tarkoituksella sinne suuntasin. Oli kuulemma päivän aikana käynyt 490 muutakin, mutta kello oli sopivasti sen verran, että minkäänlaista ruuhkaa ei sillä hetkellä ollut. Ihanan rauhallista paremminkin, ja maisemat kimaltelevalle järvelle mitä kauneimmat.

Pakko oli yksi välikerros vaatteita vähentää ennenkuin sukelsin takaisin metsään ja suuntasin paluureitille.

Kamera on siitä kiva kaveri, että muuten tuskin olisin itsekseni kyykistellyt ja konttaillut maastossa, tai muuten vaan pysähdellyt keskittymään jokaiseen pieneenkin yksityiskohtaan niinkuin nyt. Kameralle sopii aina kaikki, eikä sillä ole kiire mihinkään.

Kaikki toki ei päätynyt kuviksi asti, mutta nämä muutamat jäivät muistoiksi ja muistutukseksi siitä, että metsään meno kannattaa aina (paitsi huonosti hoidettuun risukkoiseen ja sotkuiseen lähimetsään, jossa tulee ennemminkin vähän vihaiseksi). Niin nytkin. Mielenrauhaa sanan varsinaisessa merkityksessä.  Ei jaksa harmittaa edes hienoinen takatalvi, jos tätä viimepäivien lumisadetta ja kylmää sellaiseksi edes voi sanoa.

Kotipihalla iloitsin siitä, että katolta pudonneiden painavien, sittemmin osittain jääksi muuttuneiden lumikuormien alle jääneet havut näyttävät sinnittelevän tiensä vapauteen (kuvat viikonlopulta, kun aurinko vielä paistoi).

Näissä tunnelmissa tällä kertaa.

KEVÄTTÄ KÄNNYKÄSTÄ JA KESÄAJAN KURJUUKSIA

Jostain syystä en ole tänä vuonna älynnyt odottaa kevättä oikein ollenkaan, vaan keskittynyt päivä ja hetki kerrallaan siihen, mitä milloinkin olen ollut tekemässä. En millään "Carpe diem"-meiningillä tai muutenkaan tietoisen henkevältä pohjalta, vaan ihan vaan tehnyt, mitä olen tehnyt tai mennyt sinne minne olen mennyt sen kummemmin ajattelematta ajankulua. 

Vasta pölyisellä lauantailenkillä kirkkaana kauas ruskeanharmaasta maastosta loistanut leskenlehti havahdutti siihen, että tässä taitaa olla kevät tuloillaan.

Näistä väriläikistä ilahduin kovasti, mutta sensijaan radiosta päivää ennen h-hetkeä kuulemani muistutus kesäaikaan siirtymisestä alkoi ahdistaa. Toisaalta hyvä, että vasta silloin, koska yleensä stressaan jo hyvissä ajoin ennakkoon.

Vaikka järki sanoo, että tunti sinne tai tänne ei voi isosti vaikuttaa, oma henkilökohtainen sisäinen kelloni on toista mieltä ja oireilen fyysisesti tosi pitkään. Ja siitä taas seuraa se, että alkaa henkinenkin kantti rakoilla.

Suurin syy oireiluun on se, että illalla on vaikea nukahtaa etuajassa, ja koska olen muutenkin huono nukkuja, jonka syvin uni ajoittuu vasta aamuyön ja aikaisen aamun tunteihin, kesäajan myötä palauttavimman unen vaihe katkeaa ennenaikojaan ja aamulla olo on väsynyt ja tokkurainen. 

Toinen haittaava tekijä on se, että joudun pakottamaan itseni syömään luontaisen rytmini vastaisesti  pitkin päivää tuntia liian aikaisin (koska kello kertoo, milloin on lähdettävä töihin ja milloin on ruokatunnin aika), josta seuraa se, että aineenvaihdunta lakkaa pitkäksi aikaa toimimasta normaalisti ja olo on raskas ja tukkoinen. Eikä siinä olotilassa varsinaisesti lohduta, kun joku sanoo, että "Aijaa, ei muhun vaan vaikuta mitenkään". Onnittelut jos näin on, mutta myönnän olevani myös kateellinen, koska tämä olotila on oikeasti kurja, ja syy siihen omasta mielestäni täysin turha. 

Samaiselle lauantaille leskenlehtien kanssa osui myös Earth hour, jota en myöskään olisi muistanut ilman Onnelin muistutusta. 

Eipä tule muuten tähän aikaan vuodesta kynttilöitä polteltua, joten samalla kun tuli vietettyä tunti kynttilänvalossa yhteisen asian puolesta, oli myös ihan mukavaa vaihtelua. 

Ja pakko tunnustaa, että taas kurkin ikkunasta, pimeneekö naapurusto. En varsinaisesti odottanut, että niin käy, mutta yllättävän pimeää oli. Lukuunottamatta meidän keittiön ikkunasta näkyvän sähköyhtiön pihaa, joka lukuisine lamppuineen valaisi koko lähitienoon. Ei ihan parasta mainosta.

Kotia on tehnyt mieli jotenkin kaunistaa, mutten ole tehnyt asialle mitään. Paitsi ostanut pariin otteeseen tulppaaneita, joiden papukaijalajikkeesta ei tullut suosikkejani, vaikka näyttivät nuppuisina hauskoilta. Auetessaan vähän liiankin homssuisilta.

Enemmän tykkäsin tuosta poikki menneestä päästä, jonka laitoin pieneen Aalto-vaasiin uimaan.

Papukaijat ostin oikeasta kukkakaupasta, mutta seuraava kimppu lähti ruokakaupasta matkaan. Ihmettelin kyllä, että valitsin noin värikkäät, kun yleensä tykkään eniten valkoisista.

Taannoin ostin myös pari itselleni epätyypillisen värikästä Marimekon Sukat makkaralla-sarjan lasia, joista tykkään ihan tosi paljon ja jotka otetaan viikonlopun kunniaksi käyttöön.

Hoksasin, että mätsäävät mukavasti tulppaanien kanssa, joten tätä kuvaa varten kaivoin erikseen kameran esiin. On jäänyt kuvaaminen viime aikoina ihan olemattomiin, vaikka sitäkin tykkäisin tehdä. "No mikset sitten tee?" voisin jälleen kerran kysyä itseltäni..

Viikonloppuna oli tarkoitus avata grillikausi perinteisellä "parsaa & kyrsää"-menyyllä, mutta sankka lumisade ja myrskytuuli sotkivat suunnitelmat. Piti siis tyytyä laittamaan parsat uuniin ja jättää Huiluntuhdit odottelemaan parempia aikoja. Kuvassa vielä kuivillaan olevat parsat saivat päällensä tilkan oliiviöljyä, merisuolaa, mustapippuria, vähän parmankinkkusilppua ja parmesaania. Hyvää oli.

Herneenversoja tai jotain muuta syötävää vihreää tekisi mieli laitella kasvamaan, mutta meillä ei nykyään ole oikein järkevää paikkaa niille, kun ruokapöydän valoisan päädyn olen varannut muille viherkasveille. Lounasruokalan ikkunasyvennyksiin asetelluissa puulaatikoissa versot näyttivät tosi kivoilta ja energisoivilta.

Mullanvaihtoa viherkasveille olen jahkaillut jo ties kuinka kauan, mutten tiedä, mikä siinä nyt niin tökkii, ettei vaan lähde. Pakko se on kuitenkin kohta hoitaa, että saavat raukat lisää elinvoimaa.

Salitreeni joutui talviloman sairastelun takia kolmen viikon katkolle, mikä vähän ottaa kupoliin, enkä ole vieläkään  päässyt täysin takaisin normirytmiin. Enimmäkseen töiden takia, mutta maanantaina olin myös kuin nukkuneen rukous ensimmäisen valvotun kesäaikayön jäljiltä, joten ei voinut ajatellakaan lähtevänsä rehkimään, kun oli täysi työ pysyä hereillä. Tyhmä tunne.

Pyöräilykauden avasin parisen viikkoa sitten aloittamalla pyöräilyn töihin ja tekemällä saman havainnon kuin jokaikinen kevät. En ymmärrä, miten voi olla jalat aina niin "tyhjät", että reidet on ihan hapoilla, kun ensimmäiset kerrat polkee vastatuuleen. Ja kuitenkin niillä samoilla jaloilla pystyn salilla nostamaan melkoisia painoja, muttei näköjään auta ennenkuin taas tottuu. Joskin varmasti on osuutensa myös tuulen mukana sakeana lentävällä katupölyllä, jonka vuoksi ei happi kulje kunnolla, vaan hengästyy vähästäkin. Jokakeväinen riesa sekin.

En aio tässä nyt alkaa sen enempää liikunta- ja ravintohommista kirjoittelemaan, mutta tällä hetkellä harmittaa ihan tosissaan se, että ruokailusta on tullut pelkkää suorittamista, enkä kertakaikkiaan jaksa koko ajan tarkkailla, syönkö nyt varmasti tarpeeksi kaikkea. Ja että onko jotain jo liikaakin. Todennäköisesti, koska paino vaan nousee, enkä todellakaan ole mikään lihaskasvun ihmelapsi, joka selittäisi asiaa.

Voi tosin olla, että stressihormoni kortisolilla on myös sormensa pelissä. (Kiitos Emma, kun pakotit kannustit lukemaan Kaisa Jaakkolan kirjoja, joihin vannoutuneena "hormonikortin" vastustajana suhtauduin nihkeällä ennakkoasenteella, mutta joista parhaillaan kesken oleva "Hyvän olon hormonidieetti" on tarjonnut itselleni ihan täysin uutta ja ymmärrettävän maalaisjärkisessä muodossa olevaa tietoa.)

Korkealla oleva kortisoli kerää ylimääräisen rasvan vyötärönseudulle, ja sitä kohottaa mm. huonosti nukutut yöt, jotka itselläni kesäajan myötä huononevat entisestään. Ja jos nyt alan siitä stressaamaan, kierteelle ei näy loppua, eikä salitreenistäkään tule toivottuja tuloksia. Mutta säästän teidät nyt näiltä, yritän unohtaa koko asian ja keskittyä ottamaan lunkisti. Niin etten paahda kävelylenkeilläkään aina täyttä, vaan välillä lantustelen tietoisen hitaasti, kuuntelen purojen solinaa, zuumailen joutsenien ja sorsien yhteiseloa ja olen muutenkin ihan zen. Siihen paras apuri on kamera, joka täytyy nyt vaan useammin ottaa mukaan.   

Vaikka tekstistä varmaan saikin sellaisen kuvan, että huonosti menee, niin kyllä täällä peruspohjavire kuitenkin on ihan positiivisen puolella. Ja paranee kunhan kroppa aikaa myöten taas tottuu siihen, mihin on vaan pakko tottua.

Perjantaille vähän harkitsin käyntiä Kevätmessuilla, mutta saa nyt sitten nähdä tuleeko yksin lähdettyä. Toisaalta houkuttaa, toisaalta ei.

Tsemppiä mahdollisille muille kellonsiirtelystä kärsiville ja keväistä mieltä kaikille yhteisesti!