Sivut

torstai 21. maaliskuuta 2019

24 KYSYMYSTÄ ELÄMÄSTÄ


Herkän kaunis sielunsiskoni Tuula haastoi jo jonkin aikaa sitten vastailemaan 24 kysymykseen elämästäni, muttei ollutkaan äkkiseltään ihan helppo rasti. Aikani tuijottelin, mutta päässä löi pelkkää tyhjää, joten laitoin koneen kannet kiinni ja päätin palata, kun riveille syntyy vastauksia vähän niinkuin itsestään.

Uusiin kuviin ei valitettavasti rahkeet riittäneet, joten niiltä osin mennään vanhoilla.






Mitä rakastat?

Elämää.

Missä olet tosi hyvä?

Olipas yllättävän vaikea kysymys, kun alussa on tuo "tosi", enkä koe olevani tosi hyvä oikein missään, mutta ihan vaan hyvä olen omasta mielestäni aika monessakin asiassa. Esimerkiksi huolellisuutta, tarkkuutta, sorminäppäryyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativissa jutuissa (viimeistä en tosin ihan aina), kirjoittamisessa, kuuntelemisessa, pohtimisessa, toisen asemaan asettumisessa, tilojen hahmottamisessa, mielikuvittelussa, äitinä olemisessa, golfissa ja käytännön ongelmien ratkaisussa.  

Mikä tai kuka saa sydämesi lyömään nopeammin?

Nuorempana (siis paaaljon nuorempana..) olisin varmaan vastannut, että ihastuksen kohde, mutta nyt tuli ensimmäisenä mieleen sellainen ei-toivottu sydämentykytys, jota saa aikaan mm. stressi, liiallinen jännittäminen, tyhjään vatsaan juotu kahvi, liika suola, valvominen tai liian myöhään illalla nautittu viini. 

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolet esiin?

Kuka-kohtaan vastaan, että omat pojat. Ja ukkelikin, joka tosin saa esiin myös ne huonoimmat puoleni.

Mikä-kysymykseen vastaan, että parhaimmillani olen varmaan silloin, kun koen onnistumisen tunnetta jostain ja olen yhtä aurinkoa.

Mitä haluaisit oppia?

Kaikkia maailman kieliä.

Mistä haluaisit tietää lisää?

Äidistäni ja suvustani muutenkin.

Onko sillä väliä viiden vuoden päästä?

On, koska voi olla, että silloin ei enää ole ketään minulle asioista kertomassa.




Mitkä unelmasi olet saavuttanut?

En varsinaisesti koe unelmoineeni mistään. Olen taipuvainen olemaan onnellinen siitä, mitä minulla on tai minulle annetaan.

Paitsi että nyt kun tarkemmin mietin, niin taisin kyllä rehellisesti sanoen lukioikäisenä unelmoida yhdestä komeasta urheilijanuorukaisesta, josta sittemmin erinäisiä omia teitämme kuljettujen polkujen ja vuosien jälkeen tuli mieheni. Joskaan en tavoitteellisesti tehnyt töitä sen eteen (miten sellaisia "töitä" edes tehdään?), vaan mies kertoi myöhemmin, että olin kiinnostava, koska olin ainoa, joka ei nauranut hänen tyhmille jutuilleen.  (Niitä tyhjännaurajia ukkelin nuoruudessa tosiaan riitti, ja vaikka mies on sitä mieltä, että "nappasi" minut, itse olen sillä kannalla, että pelastin ukkelin pois turhuuden markkinoilta kuleksimasta :)).  
  
Missä tilanteessa/millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten?

Vuosi on niin lyhyt aika nykyään, että mitään sen kummempaa muutosta ei ole siinä ajassa ehtinyt tapahtua suuntaan eikä toiseen. Ainakaan mitään sellaista, minkä muistaisin tai huomaisin.

Viisi vuotta sitten ikäni alkoi viimeistä kertaa nelosella, ja vähän vissiin se pelätty viidenkympin rajapyykin lähestyminen kaihersi mieltä, vaikken sinällään muista mitenkään erityisesti kriiseilleeni. Nyt en enää muista koko ikää. Tai ainakin olen sitä mieltä, että se on ihan hyvä.

Mikä on sinulle todella tärkeää?

Perhe on niin itsestäänselvä vastaus, että ohitan sen, ja vastaan, että minulle todella tärkeää on se, että saan tehdä asioita, joista tykkään. Ja että kukaan ei valita, jos vaikka päätän perustaa betonipajan piharakennukseen ja sen jälkeen kaikki on pari vuotta mullinmallin, eikä tilaa voi käyttää muuhun, koska sinne ei mahdu.





Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Täysremontin meidän keittiöön. Itse. 

Kenen mielestä olet kaunis?

Miehen. Kesti tosin vuosia ennenkuin aloin uskoa, että ukkeli ihan oikeasti tarkoittaa mitä sanoo, kun kehuu kauniiksi. Sellaista en ollut itse itsestäni koskaan ajatellut, vaan olin mielessäni edelleen se lapsuuteni rillipäinen ruipelo, jonka hennot hiukset isä leikkasi niin lyhyiksi, että tuntemattomat luulivat pojaksi. (Se ei tokikaan ollut isän tarkoitus, vaan kaunis ajatuksensa oli, että kun tarpeeksi leikkaa, hiukset lopulta vahvistuvat.)

Kuka rakastaa sinua?

Täydellä varmuudella mies, pojat ja isäni.





Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?

Soisin kaikkien lapsia toivovien saavan lapsia. Ja kaikkien lasten saavan turvalliset ja rakastavat vanhemmat, jotka eivät hylkää, tapahtui mitä tahansa.

Miksi sinut kannattaa tuntea?

Tämäpä olikin aika vaikea kysymys, mutta vastaan, että olen konstailematon tyyppi, jolle juuri mikään asia elämässä ei enää tule yllätyksenä, ja joka on aidosti kiinnostunut ja valmis kanssapohtimaan ihan mitä tahansa vastapuolelle tärkeää tai ajankohtaista aihetta (poislukien politiikka, josta olen ihan pihalla ja johon en edes halua sekaantua). 

Milloin viimeksi teit jotain uutta?

Varmaan viime syksynä, kun aloitin keramiikkakurssin ja pilateksen.





Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?

Kyllä.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?

On. Asioista ennakkoon murehtiminen. Se vaan ei käy ihan niin helposti kuin haluaisin.

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?

Jos voisin, alkaisin hyväksi nukkujaksi, joka pistää illalla pään tyynyyn ja herää aamulla virkeänä. En vaan valitettavasti ole keksinyt mitään sellaista taikakeinoa, jolla onnistuisi, mutta nykyään koitan olla miettimättä koko asiaa, koska pakottamalla ei uni varsinkaan tule. Paha mieli vaan.

Ketä varten pukeudut?

Oletan, että tällä tarkoitetaan ns. parempaa pukeutumista, joka onkin itselleni varsinainen tenkkapoo.  Mutta sen kerran kun yritän, teen sen ensisijaisesti itseäni varten, koska silloin kun tuntee pukeutuneensa tilaisuuteen sopivasti, mutta kuitenkin itsensä näköisesti, olo on mukava ja sopivan itsevarma, jolloin voi keskittyä nauttimaan oleellisesta, eikä vaikkapa jatkuvasta hameen helman kiskomisesta alaspäin.





Millaiseksi vaatteesi saavat sinut tuntemaan itsesi?

Jos tällä taas tarkoitetaan ihan normivaatteita, niin vastaan, että arkiseksi ja nukkavieruksi. 

Viekö tämä unelmiasi kohti?

Ööööö. Nekö nukkavierut arkivaatteet? Tuskin :D. Paitsi että ne päällä voisin tehdä sitä keittöremonttia, jota tekisin, jos en voisi epäonnistua.

Millaiseksi saat muut ihmiset tuntemaan itsensä?

Nyt on pakko kirjoittaa tähän sellainen asia, joka on lämmittänyt mieltä ihan tosi paljon. Ja se on se, että muutama, toisilleen tuntematon ihminen, joka on tavannut minut ensimmäistä kertaa, on sanonut, että "Susta huokuu joku sellainen sisäinen rauha, joka tekee omankin olon hyväksi".

Se on tuntunut todella kivalta, mutta myös jotenkin ihmeelliseltä, koska en itse tiedosta asiaa. Olen vaan sellainen kuin olen. 

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?

Tuntuu, että ennenvanhaan asioita enimmäkseen vaan tapahtui. Sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä vaikkapa niin, että edellisestä työpaikasta tultiin houkuttelemaan seuraavaan ilman, että itse olin paikanvaihdosta edes harkinnut. 

Sittemmin ohjat on tullut otettua enemmän omiin käsiin. Joskin tiedostaen, etten kaikkea mitenkään edes pystyisi suitsimaan, vaikka haluaisinkin, koska sattumalla ja kohtalolla on taipumus puuttua aika ajoin peliin. Ja hyvä niin.





Loppupeleissä tosi kiva haaste, jonka haluaisin lähettää eteenpäin seuraaville:


Kaikkien kukkien äidille, ystävälleni Tainalle

Taitavalle ja toimeliaalle tekijälle Pilville

Kanavalta Krunikkaan palanneelle Leenalle

rohkeusidolilleni Satulle 

ja

kauniiden maisemakuvien erikoisnaiselle Kristiinalle

Mutta vain, jos aika ja mielenkiinto aidosti riittää. Väkisin ei pidä vastata. 


Kivaa viikonlopun alkua!

torstai 14. maaliskuuta 2019

EI MENNYT KUIN SOMESSA


Kiitos kovasti hyvän loman toivotuksista kaikille niitä lähettäneille. 

Niin kiva kuin nyt olisi kirjoittaa, kuinka voimaannuttava, rentouttava ja kaikinpuolin muutenkin onnistunut lomaviikko oli, en voi sitä tehdä, koska oikeasti oli kaikkea muuta.

Tehtiin siis viime viikolla ukkelin kanssa reissu pohjoiseen, jossa ensimmäisenä etappina oli Rovaniemi, jossa oli tarkoitus käydä tapaamassa vanhempaa poikaa ja tyttöystäväänsä, ja päästä myöskin paikanpäälle katsomaan pojan peliä.




Aikataulullisesti lentäminen oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, ja vaikka meinasinkin tässä alkaa jo valmiiksi puolustautumaan sillä, ettei olla vuosikausiin lennetty metriäkään, ja niiltä osin omatunto on puhdas, en sitä tee. Ihan vaan siksi, että olen tällä hetkellä vähän väsynyt kaikkeen ilmastonmuutosaiheen aikaansaamaan alituiseen pienesti takaraivossa kolkuttavaan huonoon omatuntoon, varovaisuuteen ja jonkunlaiseen vallitsevaan ihmisten väliseen "hyvyyskilpailuunkin", jonka vuoksi itsestäni ainakin tuntuu, että enää ei voi oikein mistään kertoa tai iloita ääneen ilman, että pitää vähintäänkin sivulauseessa mainita, että on kyllä toisaalla huomioinut niitä ja näitä toimenpiteitä ilmastonmuutoksen estämiseksi. Tärkeä asia, mutta tällä hetkellä jotenkin ahdistaa.

Mutta siis sillä välin, kun Helsinki-Vantaalla odoteltiin hieman myöhässä olevaa lentoa, laittelin pojalle viestiä ja kyselin, mikä meininki.

Olivat yöpyneet edellisen illan pelin jälkeen Kainuussa ja sieltä lähteneet aamukasilta matkaan kohti Rovaniemeä, jossa normioloissa olisivat olleet parin pysähdyksen jälkeen varmaan noin kahden aikoihin iltapäivällä, jotta jää vielä aikaa kaikelle valmistautumiselle ennen iltaviittä alkavaa kotipeliä. Vaan ei tällä kertaa. Sain sen sijaan vastauksena kysymykseeni videonpätkän ojassa olevista henkilöautoista, lumipyryssä värjöttelevistä matkustajista ja penkalle hätävilkut päällä pysähtyneestä joukkueen bussista sekä viestin: "Taas reissataan. Tällä kertaa ei oo niin liukasta, mutta joku auto osu tähän bussin nokkaan. Vastaantulija lähti ohittamaan edessä olevaa autoo, millä oli kärry perässä, kärry lähti heittelehtimään ja se ohittava auto pääsi niin täpärästi tästä meidän edestä ohi, että henkilöauton perä osu tähän meidän bussin nokkaan. Onneks meidän kuski kerkes väistää penkan puolelta, muuten olis käynyt henkilöautolle köpelösti".

Ja seuraava viesti noin 2 tuntia edellisen jälkeen: "Me vaihdetaan Oulussa bussia, täällä haisee palanut koko ajan".

Ja seuraava (siinä vaiheessa, kun joukkueen olisi pitänyt olla jo perillä, mutta vielä oli reilut pari tuntia jäljellä) viesti ja kuva ojaan ajaneista nuorten kuljettajien autoista lumipyryn keskeltä: "Taas oli kolme autoo ojassa, yks ennen noita oli ihan peräkoukku pystyssä taivasta kohden".

Siinä vaiheessa olin ihan hermoraunio ja ajattelin, että millään muulla ei enää ole väliä kuin että kaikki pääsevät lopulta turvallisesti perille sinne, minne kukakin on matkalla. Niin kamala keli videoilta nähtynä tien päällä oli, vaikkei yläilmoissa ollut siitä tietoakaan.

Loppu niiltä osin kuitenkin hyvin, peli pääsi alkamaan, joskin myöhässä, päästiin halaamaan poikaa ja tyttöystävää ja käymään illalla yhdessä syömässä. Siinä vaiheessa jouduin kuitenkin jo lainaamaan ukkelilta paksua neuletakkiaan omani päälle, kun aloin yhtäkkiä palella jotenkin ihan luonnottomasti, vaikka oltiin lämpimässä sisätilassa. Meni jotain ihme hyytäviä kylmänväreitä todellakin luita ja ytimiä myöten, eikä mikään auttanut. Arvelin kuitenkin, että on kaikesta jännityksestä, aikaisesta lähdöstä ja huonosti nukutusta edellisestä yöstä johtuvaa.


  


Nukuin kaikki mahdolliset vaatekerrat päällä ja villasukat jalassa,  ja aamulla olikin onneksi jo parempi olo ja sitä mukaa valoisampi fiilis.

Syötiin kunnon hotelliaamiainen ja lähdettiin sitten ajelemaan ensimmäistä kertaa ikinä Leville, ja odotin kovasti, että pääsen näkemään ja kuvaamaan ihania, satumaisen kauniita tykkylumimaisemia, joita olen monien tuttujen Instagram-kuvissa ihaillen katsellut.

Haaveeksi kuitenkin jäi. Kuin myös aiotut hiihtelyt yhtä lyhyeksi jäänyttä lenkkiä lukuunottamatta, kun sairastuttiin sitten molemmat johonkin tyhmääkin tyhmempään ärhäkkään täsmäflunssaan heti ensimmäisenä kokonaisena Levi-päivänä. Ja minä ensimmäistä kertaa ylipäätään useampaan vuoteen! Varmaan joku kosto siitä, että vähän ennen lomaa menin ääneen mainitsemaan, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kipeä. Ja yksinyrittäjämies oli varmaan puoli vuotta aiemmin jo hankkinut itselleen tuuraajan, että voidaan lähteä edes joskus johonkin. Tällä kertaa siis tuhannen kilometrin päähän sairastamaan.

Onneksi oli kuitenkin vuokra-auto, jolla päästiin ajamaan tunturiin katsastamaan, miltä siellä näyttää. En vaan ollut halvinta mahdollista vaihtoehtoa vuokratessani varautunut siihen, että autolla tullaan ajamaan rinteitä ylös alas, mutta niin vaan jaksoi pikkuruinen Polo viedä meidät perille, vaikka liukkaimmissa kohdissa vähän hirvittikin, etttä tähänköhän se nyt poloparka hyytyy.





Satumaiset tykkylumet jäivät kuvaamatta, koska lunta oli paikallisten mukaan vähemmän kuin 40 vuoteen. Jonkunlainen perinne sekin vissiin meidän lomilla, koska ei ollut ensimmäinen kerta kun tuo lukema mainitaan.

Mm. asuntovaunureissulla Tanskassa, jonka kuvittelin olevan aina aurinkoinen ja lämmin kesällä, ei ollut ollut "40 vuoteen niin kylmää ja tuulista" kuin silloin, kun me vietimme maassa 3 viikkoa vaunuillen reilut 15 vuotta sitten. Repesi mm. vaunusta katto tuulen voimasta ja pienempi pojista lähti kirjaimellisesti lentoon, kun käveltiin dyynien suojista Atlantin rannalle ja myrskypuuska vei poikaa mennessään. Hrrr.




Puut olivat tyystin paljaita ja kivikko pilkotti rinteillä ohuen lumikerroksen alta. Mutta karun kaunista oli silti. Ja ihan hitsin hyytävän kylmää tuulta, joka ei näistä kuvista näy, mutta tuntui kropassa. Korostetusti varmaan, koska ei tosiaan oltu kunnossa ensinkään.







Kamerakin oli mukana, mutta sillä kuvaaminen oli mahdotonta, koska on metallisena niin kylmä, että kohmettui sormet samantien viimassa, kun yritin. Vaan ihmeen hyvin onnistui puhelimellakin.

Ja jos olisin tähän kuvasarjaan runoillut tekstit, jossa olisin kertonut kaiken olleen koko ajan kaunista ja hyvää, sen voisi näitä kuvia katsoessa mielestäni hyvin uskoakin. Sen verran tyyneltä ja siniseltä näyttää.





Tukikohtana meillä oli ystäviltämme lainaksi saamamme kaunis ja valoisa mökki, joka oli muutaman kilometrin päässä keskustan kuhinasta. Hiljaisuus siellä oli jopa tällaiselle omasta mielestään hiljaisuuteen tottuneelle niin epätodellisen totaalista, että tämän tästä tuli kuunneltua, että eikö muka oikeasti kuulu mistään mitään. Ei kuulunut. Ja silti ei oltu missään korvessa, vaan lähin naapuri oli heti seinän takana. 

Pitkälti toki kurjan olon ja huonon tuurin syytä, mutta Levistä ei jäänyt meille tämän reissun perusteella sellaista oloa, että sinne tekisi mieli lähteä uudelleen.  Ja tarkoituksenakin oli alunperin ainoastaan käydä katsastamassa paikka, joka hyvin pitkälle vastasi sitä mielikuvaa, joka oli jo entuudestaan. Jos unohdetaan ne kauniit tykkylumimaisemat, jotka jäi nyt kokematta. Samoin kuin satunnaisesti käyskentelevät porot, joihin toivoin meidän törmäävän (en kirjaimellisesti kuitenkaan), mutta tyytyminen oli aitausten takana näytillä majaileviin. 





Viimeisenä iltana halusin lähteä auringonlaskua kuvailemaan parhaaksi näköalapaikaksi mainitun legendaarisen ravintola Tuikun ympäristöön, joka tosiaan tuntui olevan maineensa veroinen, koska samaan aikaan paikalle oli kokoontunut useita tosikuvaajia ammattimaisine laitteineen. Olisin mieluusti ollut yksi heistä, mutta oikeasti olin viimassa hytisevä kännykkäkuvailija. Eikä sattunut sitä kauneinta auringonlaskuakaan sille iltaa, kun pilvet tulivat eteen. Mutta muistoksi kuitenkin jäi todistusaineistoa siitä, että paikalla on käyty. 
  








Että semmoinen loma se. Pahin flunssa kesti täsmästi viikon ja alkoi helpottaa maanantaina, kun palasin töihin. 

Josko vuoden päästä sitten paremmalla tuurilla.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

KONEEN KANNET KIINNI JA LOMILLE LOMPS


Suurin osa taitaa jo elellä keväisissä tunnelmissa, tai ainakin kevään odotuksessa, mutta täällä vielä toivotaan tulevalle viikolle aurinkoisen pirtsakoita pakkaskelejä ja luistavia, vaan ei lipsuvia latuja.




Ja ainakin tämänhetkisen sääennusteen mukaan toive näyttää hyvinkin toteutuvan






Tuntuu niin kivalta päästä hetkeksi vaihtamaan meille kokonaan uusiin maisemiin, unohtaa työt ja kuntoprojektit ja kaikki keksimäni kotkotukset.

Jahka palaillaan, saatan itsekin kääntää katseen kohti kevättä ja toivoa, että vanhan viisauden mukaan "maaliskuu maata näyttää ja huhtikuussa humahtaa".




Näille helmikuun puolivälissä ostamilleni krookuksille kävi köpelösti ja paleltuivat parat parissa yössä.


Koneen kannet laitan nyt kiinni, enkä niitä aio lomalla aukoa, joten toivottelen mitä parhainta viikonloppua ja toivottavasti auringonpaisteisia tulevia päiviä. Paitsi, jos joku sattuu tykkäämään enemmän pilvistä. 

Kuulumisiin taas keväämmällä! 

tiistai 26. helmikuuta 2019

KUIS KULKEE "KUNTOON VAIKKA VÄKISIN"-PROJEKTI


Kirjoittelin vuoden alussa, kuinka olen ihan totaalisen ärsyyntynyt siihen, että vaikka kuinka pyrin pitämään itseni kunnossa säännöllisellä salitreenillä ja muulla päivittäisellä liikunnalla, mitään merkittävää kehitystä ei tunnu tapahtuvan. Niinpä uhosin hankkiutuvani (parempaan lihas)kuntoon "vaikka väkisin".

Kyseessä ei ollut mikään uuden vuoden lupaus, eikä nollasta liikkeelle lähtevä projekti, vaan hienosäätö totuttuun nähden. Paitsi että osuvampi kuvaus olisi varmaankin ruuvin kiristys. Sen verran tosissani olin ja olen edelleen, vaikka tuntuu, että ajoittain ruuvi on kiristänyt lähinnä pääkopassa.



Vanha kuva salin seinällä olevasta motivaatiotaulusta. 


Maanantai 25.2.2019

Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin pitänyt tuntemuksistani jonkunmoista päiväkirjaa, jotta olisin jälkikäteen voinut merkintöjeni perusteella itselleni todistaa, että parempiakin päiviä on tähänastisen parin kuukauden matkan varrelle mahtunut. Nyt kaikki on pelkän muistin varassa, ja se taas tuntuu huonoina päivinä kallistuvan sille kannalle, että mitään muuta ei ole koskaan ollutkaan.  

Alkuun päätin, että ensimmäisen kuukauden ajan keskityn vain ja ainoastaan kasvattamaan viikottaiset kuntosalikerrat yhdestä tai kahdesta kolmeen, ja pyrin lisäämään harjoittelupainoja nousujohteisesti sen minkä vaan pystyn, mutta muuten pidän kaiken ennallaan. Ajatuksena se, että vaikka tiedostankin ravinnon merkityksen treenin yhteydessä, en halunnut alkaa liikaa säätämään kerralla, koska tarkoituksena oli pitää homma hauskan puolella, eikä tehdä jokapäiväisestä elämästä turhan hankalaa. 

Kolme viikkokertaa ma-ke-pe-rytmillä solahti arkeen helposti, eikä yhtään kertaa jäänyt väliin. Päinvastoin, piti vähän toppuutella, etten olisi sännännyt salille myös sunnuntaisin, vaikka oli hyvää aikaa. 

Välillä tuntui, että jaksan mitä vaan, ja pystyin ihan kivasti lisäämään painoja, mutta välillä taas tuntui, etten jaksa edes entisiä. Aikalailla yks-yhteen meni sen kanssa, miten olin syönyt tai nukkunut.

Mieli oli tammikuussa kuitenkin positiviinen, yöunet tuntuivat parantuneen (ihan parasta!!), kun lihaksia oli rääkännyt oikein kunnolla, hyvällä mielikuvituksella kroppa tuntui vähän tiivistyneen, ja ihokin pehmentyneen ja muuttuneen entistä kuulaammaksi. Ehkä kaikkein kummallisin postiiivinen muutos oli se, että kuivasilmäisyyteni, ja sitä mukaa jatkuvien silmätippojen tarve, väheni. Outoa, mutta totta. Selityksenä tälle en oikein muuta keksi kuin sen, että kuivasilmäisyyden yhtenä syynä voi kuulemma olla se, että kyynelrauhaset (muistaakseni nämä) ovat tukossa, ja silmänympäryksiä pitäisi niiden vuoksi hieroa ihan huolella. No, en ole hieronut, mutta sen verran paljon on tullut salilla punnertaessa irvisteltyä, että varmaan siinä sitten ne tukkiutuneet rauhasetkin ovat alkaneet aueta ja hyvä niin. Ei nyt ihan kokonaan ongelma poistunut, mutta kaikki entiseen nähden on plussaa.

Paino ei tammikuussa muuttunut suuntaan, eikä toiseen, vaan pysyi täsmälleen samana.

Entäpäs sitten? 

Helmikuun alussa aloin kiinnittää enemmän huomiota myös ruokailuihin, ja tutkin, miten pitäisi syödä, jotta lihasmassalla olisi mahdollisuuksia kasvaa tai edes säilyä. Ja siinä kohtaa oli pakko todeta, että niillä proteiinimäärillä, joita normaalista kalaa ja broileriakin sisältävästä, mutta silti kasvispainotteisesta, vähähiilihydraattisesta ruuastani saan, voin unohtaa molemmat äsken mainitut. Tarvittava proteiinimäärä kun omalla kohdallani on noin 100 gr/ päivä, eli jos syön 5 kertaa päivässä, joka aterialla/välipalalla pitäisi proteiinia saada noin 20 gr. Hyvät rasvat, paljon kasviksia ja hiilihydraattia täysjyvästä sopivassa suhteessa lisäksi. En nyt näitä tähän ala luettelemaan, mutta siis omalla, omasta mielestäni perusjärkevällä ruokavaliollani, jolla olo kyllä on varsin yleishyvä, voin lihasmassan osalta jatkaa hyttyssarjassa lopun ikääni. Ja siis tähän väliin korostan, että tarkoitus ei ole pyrkiä miksikään oman elämäni Bull Mentulaksi, vaan ainoastaan yrittää parantaa kehonkoostumusta parempaan suuntaan vuoden vaihteessa tehdyn mittauksen perusteella. (4,7 kg liikaa rasvaa ja vastaavasti 2 kg liian vähän lihaksia, joista erityisesti jälkimmäisen eteen koitan nyt tehdä töitä).

Niinpä säädin myös syömisiäni, ja huvitin ukkelia annoksillani, joita oli ihan oikeasti täysi työ saada urakoitua loppuun asti. Minä kun olen kuvitellut syöväni ihan heittämällä suositellut puoli kiloa kasviksia päivässä, mutta ei taida pitää paikkaansa. Totesin sen, kun muutaman päivän ajan laitoin ihan mielenkiinnosta marjat ja kasvikset puntariin ja huolehdin, että sekä ilta- että aamupalalla tulee muun ohella syötyä 100 gr marjoja kummallakin, ja vastaavasti päivän parilla pääaterialla 200 gr muita kasviksia. Välissä sitten esim. hedelmiä, joita yleensä en syö juuri lainkaan, koska ovat omaan makuuni niin makeita. 






Yllättävän iso kuorma on tuo 200 gr kasviksia (ylläolevassa kuvassa) per ateria. Samat kalorit saisi hyvinkin kompaktisti syömällä 10 gr suklaata... Paitsi että oikeasti pitäisi syödä 300 gr kasviksia tuota palaa vastaan. Ja 3 kilon kasvisannoksen kalorit saa puolestaan kasaan syömällä esim. yhden Runebergin tortun. Nämä ihan vaan mielenkiinnosta tekeminäni huomioina, ei muuta. Vaihtoehtojen hyötynäkökulmia tuskin tarvii erikseen mainita.

Tiistai 26.2.2019

Oli pakko jättää teksti eilen kesken, koska olin niin ärsyyntynyt ja olo oli tukala (jälkimmäistä on edelleen, mutta yön yli nukkuminen kuitenkin kannatti).

Syömisten säätö pääruokien osalta ei ollut sinällään kasviskuormien kasvattamista lukuunottamatta ongelma, koska syön joka tapauksessa mm. broileria ja kalaa, joista kummastakin saa suht pienellä annoksella tarvittavat proteiinit. Mutta sen sijaan aamu-, ilta- ja välipalojen suhteen olin vähän pulassa, koska esimerkiksi suosimaani luonnonjugurttia pitäisi syödä hirmu määrät, että saisi protskut kasaan. Olkoonkin, että syön aamulla ja illalla myös pari palaa jälkiuunileipää, joiden päällä on useimmiten kalkkunaleikettä, mutta niin ohuita siivuja, että niitäkin pitäisi mättää melko kuorma, jos haluaisi auttaa asiaa.

Siispä päädyin siihen kaikkein helpoimpaan ratkaisuun ja otin avuksi maitorahkan ja raejuuston, joita en kumpaakaan yleensä syö satunnaisia puuron sekaan laittamiani juustolusikallisia enempää.






Rahka on omaan makuuni ihan vihoviimeistä tatinaa, enkä tykkää siitä yhtään. Luomuversio on vähän inhimillisempää, mutta en nyt siihenkään voi sanoa ihastuneeni.

Alkuun kuitenkin tuntui, että säätö auttoi, koskaan ei ollut nälkä, mitään ei tehnyt mieli ruokailujen välillä napsia ja salillakin pystyin sellaisiin parannuksiin, etten olisi kuuna päivänä uskonut. Mm. jalkaprässiin olen pystynyt lisäämään yli 60 kiloa lähtötasooni nähden. Kertoo toki siitä, että lähtötaso ei ollut kaksinen, mutta myös siitä, että kehitystä on tapahtunut. Ja omasta mielestäni kokoni (ja pakko nyt sanoa, että myös ikäni) huomioiden varsin merkittävää sellaista. Etenkin kun tavoitteeni oli lisätä nimenomaan jalkojen lihasvoimaa. Sen sijaan esim. yläselän lihaksia kehittävissä liikkeissä ei tunnu tapahtuvan minkäänlaista edistystä, vaikka kuinka pinnistelen. En siitä kuitenkaan stressaa, vaan koitan keskittyä iloitsemaan onnistumisista.

Helmikuun puolivälissä täytin 54 v, ja kuin taikaiskusta mittariin napsahti ikävuosien lisäksi myös lisää painoa, joka ei ollut ollenkaan toivottu synttärilahja. Olisin halunnut sen palauttaa sinne, mistä tulikin, mutta ei näköjään ole palautusoikeutta. Päinvastoin, paino on lähtenyt hiipimään lisää ylöspäin, ja vaikkei isoista kilomääristä puhutakaan, niin oloni on tällä hetkellä inhottavan raskas, tukala ja tukkoinen. Myös peilikuva näyttää ankealta, iho on muuttunut kuivaksi ja sameaksi, ja ikävästä olosta johtuen kasvotkin tuntuvat roikkuvan kuin vihikoiralla. Siinä ei paljon jalkaprässin tulokset lohduta.

Nyt sitten mietin, mitä pitää tehdä, että olo ja mieli kohenee.

Pääsyyllisenä huonontuneeseen tilanteeseen pidän rahkaa ja raejuustoa, ja niiden tilalle koitan nyt keksiä jotain muuta. Ilman, että pitää alkaa syödä mitään proteiinijauheita.
Ehkä heti treenin päälle voisin hyväksyä jonkun jauheesta tehdyn palautusjuoman, joka kai olisi ihan suositeltavaakin, mutta koska käyn salilla lounasaikaan ja menen sieltä suoraan syömään, tuntuisi hullulta tankata ensin palkkarilla ja siirtyä siitä sitten ruokapöytään.

Ja voihan se olla niin, että kehoni ei vaan pysty käsittelemään moista proteiinimäärää, vaan ylimärää päätyy rasvaksi. Tai sitten syynä on se vähäinenkin hiilihydraattilisäys, jonka olen tehnyt. Normaalisti, kun en pastoja tai muita juurikaan syö. Edes täysjyväversioina niinkuin nyt.

Eikähän tätä tukalan olon pähkäilyä helpota sekään, että vaikka olen ajat sitten keskimääräisen vaihdevuosien alkamisiän ylittänyt, ne ovat omalla kohdallani vielä jossain edessäpäin, mutta sen verran "viimeisiä" tässä vissiin vedellään, että enää ei ole aikoihin voinut kalenterista tarkistaa, milloin turvonnut ällöolo johtuu kenties jostain muusta kuin syömisistä. On enempivähempi itsellekin arvoitus, mutta jos tietäisin, että siitä on tässä hetkessä kysymys, voisin ottaa rauhallisemmin ja luottaa siihen, että menee ohi.

Jokatapauksessa jotain on pakko tehdä, koska en halua tästä tämän isommaksi kasvaa. Ei tunnu omalta olotilalta tämä.

Ja jos nyt joku miettii, että mitä järkeä tässä kaikessa on, niin välillä epäilen sitä itsekin, mutta siitä huolimatta aion jatkaa valitsemallani tiellä, koska kaikesta huolimatta nautin treenaamisesta, vaikka syöminen tällä hetkellä tökkiikin.

Seuraavana etappina on huhtikuun loppu, jonka jälkeen aukeaa golfkenttä ja elämä siirtyy pitkälti ulos. Silloin aion käydä mittauksessa uudelleen, ja jos vähänkään on tulokset parantuneet lähtötilanteesta, se tuntuu palkitsevalta ja motivoi jatkamaan salikäyntejä myös pelikaudella. Harvemmalla tahdilla tosin ja edellyttäen, ettei tule yhtä läkähdyttävän kuumaa kesää kuin mennyt oli. Mutta jos mitään toivottavan suuntaista kehitystä ei ole tapahtunut, vaan olen muuttunut painavaksi rasvapalloksi, olen valmis lyömään hanskat tiskiin. Siihen en kuitenkaan halua uskoa, vaikka fiilis on tällä hetkellä mitä on. Ja tiedostan myös olevani turhan kärsimätön, mutta sille en nyt mitään voi. Sensijaan toivon, ettei kukaan tätä projektiani dissaa, koska ei ole ihan parhaat fiilikset just nyt muutenkaan.

Ja siitä huolimatta, että tämä oma tekstini ei varsin kannusta aloittamaan mitään vastaavaa, niin linkkaan tähän yhden omasta mielestäni hirmu hyvän ja kivan järkiperäisen artikkelin, johon törmäsin, kun kuukkeloin vinkkejä hakusanoilla "50-vuotiaan naisen lihaskuntoharjoittelu" (klik).


Ensi viikolla päästään ukkelin kanssa poikkeuksellisesti lomalle, joka aiotaan viettää ilman huolen häivää, nauttia uusista maisemista, rauhasta ja toivottavasti myös hohtavista keväthangista. 

PS. Vaikka projektin nimessä esiintyykin lähinnä läpällä tuo ".. vaikka väkisin", niin mitään en silti väkisin tee. Ihan omasta halustani ja vapaaehtoisesti vaan.

tiistai 19. helmikuuta 2019

"EN VÄLITÄ, MITÄ MUUT MINUSTA AJATTELEVAT" (?)


Päädyin jostain syystä pohdiskelemaan usein kuultua lausetta "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat".

Että onko asia tosiaan noin? 

Omalla kohdallani tulin siihen tulokseen, että minä ainakin välitän.  Olettaen, että "muut" tarkoittaa tavalla tai toisella omaan elämääni kuuluvia ihmisiä, ei satunnaisia vastaantulijoita tai muuten tuntemattomia, jotka eivät edes voisi ajatella mitään, koska eivät minua tunne.

Voin olla väärässä, mutta arvelen, että tuon "En välitä, mitä muut minusta ajattelevat"- lauseen takana on ainakin toisinaan epävarmuutta tai epämukavuuden tunnetta jostain omasta tekemisestä tai valinnasta, joka mantran ääneen lausumisella  halutaan verhoilla vahvuudeksi.

Ja silloinkin, kun ihan  oikeasti ei välitä, luulen, että tarkoitetaan ennemminkin sitä, ettei välitä siitä, mitä joku muu ajattelee jostain omasta yksittäisestä valinnasta, tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, joka on ihan eri asia kuin se, mitä itse tarkoitan.  Minä kun en jotenkaan usko tai halua uskoa, että meistä kenellekään on ihan täysin samantekevää, mitä meistä ajatellaan ihmisinä. Ja se on se, jota sana "...minusta..." pohdinnan aiheena olleessa lauseessa mielestäni meinaa.

Ja jos nyt vielä vähän jatkan tätä satunnaista hajatteluani, lopputulos omalla kohdallani on se, että pääsääntöisesti "En ajattele, mitä muut minusta ajattelevat", koska en koe olevani erityisen kiinnostava. Ja jos ajattelenkin, niin haluan uskoa, että enimmäkseen ihan hyvää.  Tai ei ainakaan pääsääntöisesti mitään erityisen pahaa.





Kiinnostaisi tietää, mitä te muut tuosta alkuperäisestä lauseesta ajattelette, jos jotain ajattelette, käytättekö sitä itse  tai millaiseen yhteyteen sen mielessänne liitätte?  Tai ihan mitä vaan.. 


keskiviikko 13. helmikuuta 2019

KUOSIA JA MUITA KUULUMISIA


En enää muista, milloin olisin viimeksi vaihtanut meillä kotona verhoja yhteenkään huoneeseen. Useista vuosista puhutaan joka tapauksessa.

Liekö kyseessä yleinen laiskuus vai ihan vaan se, että olen ollut riittävän tyytyväinen nykyisiin. Varmaan molempia, mutta melkoinen ero entisaikoihin, kun vielä ompelin erikseen joulu-, pääsiäis-, kesä- ja talviverhoja laskoksilla ja ilman,  ja vaihdoin jopa sohvaan päälliset vuodenaikojen mukaan.  Aina välillä mietin, miten sitä onkin jaksanut, viitsinyt ja ehtinyt tehdä vaikka mitä justiin niinä vuosina, kun kaiken järjen mukaan aikaa ja jaksamista olisi pitänyt olla kaikkein vähiten. 

Mutta nyt siis kaikkien näiden vuosien ja enimmäkseen yksiväristen sävyjen jälkeen yllätin itseni ihastumasta ruokakauppareissulla Vallilan varsin kuosikkaisiin verhoihin, jotka väriensä puolesta olisivat sopineet meillä yhtä hyvin keittiöön tai olkkariin, mutta päätyivät nyt kuitenkin makuuhuoneeseen vanhojen beigen väristen pimennysverhojen tilalle. 

Kuosien kaveriksi ostin valkoisen pimentävän rullaverhon, joka tuntui tavallaan vähän torttua tortun päälle-hommalta, kun ikkunoissa on sälekaihtimet ennestään, mutta herkkäunisena tarvitsen pimennetyn huoneen, vaikkei hyväuninen ukkeli sitä ymmärräkään. Sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet, jotka on yöllä kiinni". No onpa hyvinkin, mutta nekin ilmeisen läpinäkyvää tai muuten vaan ohutta sorttia,  koska ihan kaikki valo pilkottaa läpi. Ja sitä meidän makkarissa riittää, kun on sattumoisin etelän puolella, ja suoraan kohdalla on myös varsin kirkas katulamppu.





Toisin kuin olisi voinut kuvitella, kuosi ja raidat eivät riitele keskenään, eikä huoneesta tullut levotonta, vaan melkeinpä päinvastoin.  Ja piristävää, mutta rauhoittavaa käydä nukkumaan, kun pitkästä aikaa on jotain uutta. 




Ukkelin musta, vihrein viisarein varustettu kellonmöhkälekään ei enää hyppää taustasta silmille. Korville kylläkin edelleen, koska ääni on ihan kamala.





Saman Glamour-sarjan (hieman ihmettelen tuota suunnittelijan nimivalintaa, joka ei mielestäni vastaa kuosia ja kangasta ollenkaan) tyynynpäällinen sai kaverikseen tummanvihreän Jyskin samettityynyn. Enempiä sivuun joka ilta siirrettäviä tyynyjä tuskin tulee, mutta olen pikkuhiljaa alkanut taipumaan sängynpäädyn kannalle, vaikka tähän asti en ole sellaista halunnut. Ukkelille kuulemma käy oikein hyvin sillä ehdolla, että päädyssä on peili. Hehhee. 

Entäpä mitäs sitten muuta? 

Lumityöt on niin kulunut aihe, ettei niistä sen enempää. Olen ottanut ylimääräisen treenin kannalta, ja joitakin kymmeniätuhansia kiloja on tullut iltojen iloksi kolailtua aina vaan korkeammiksi käyvien kasojen jatkoksi. Vesimärkä versio vaan alkoi olla niin painavaa, ettei enää omat voimat riittäneet, vaan piti pyytää ukkeli vahvempana apuun.


Latukuva vuoden takaa Vuokatista


Tiistaina oli pitkästä aikaa ihan mahtava keli, ja kävin illalla niinikään pitkästä aikaa hiihtämässä. Latu oli niin hyvässä kunnossa, että suksi olisi varmaan luistanut ihan itsestäänkin, mutta huomasin kyllä senkin, että lihaskuntoni on tässä viime aikoina ahkeran treenaamisen ansiosta todellakin parantunut ja sekös lämmitti mieltä. Ihan siitä ilosta hiihdin ensimmäisen kilometrin pelkillä yläkropan tasatyönnöillä ottamatta potkuakaan jaloilla. Jess! Tuli kyllä oikeasti tarpeeseen tämä positiivinen huomio, koska vielä päivää ennen olin ihan älyttömän turhautunut ja ärsyyntynytkin, kun tuntui, että mitään kehitystä ei muka tapahdu.

Sen verran "tukkoon" olen itseni tosin treenannut, että enää en saa jalkoja omin avuin riittävästi venyteltyä, eikä rullailukaan meidän olkkarin vakiokalustoon kuuluvalla vanhalla, kovalla rullalla auta.

Ja koska en näköjään saa ulkoistettua itseäni hierojalle asti, päätin kokeilla vanhemman pojan suosittelemana ladattavaa Foam roller-hierontarullaa.





Rullan mukana tuli ohjeita eri tarkoituksiin, riippuen siitä, haluaako herätellä, aktivoida vai palautella lihaksia. Olisi vissiin kannattanut ottaa ohjeet tosissaan, eikä kokeilla vähän kaikkea. Etenkään sitä kaikkein voimakkainta hierontaefektiä neljästä vaihtoehdosta. Tuli nimittäin ihan älyttömän huono olo, kun rullailin menemään vähän sitä sun tätä, ja erityisesti luulen etovan olon tulleen siitä, että rullasin täydellä teholla käsivarsia, jotka kuitenkin on aika lähellä sydäntä. Ei siis ole mikä tahansa lelu kyseessä, ja vähän säikähdinkin, että näinköhän tässä kävi huonosti. No ei onneksi käynyt, ja nyt kun olen rullannut rauhallisemmin, olen todennut, että auttaa kyllä iltaisin rentouttamaan jalat ja sitä mukaa nukahtamaan helpommin.

Myös useidenkin suositusten innoittamana lainaamani Sara Karlssonin kirja "Asioita, jotka tekevät kodin" oli rentouttavaa ja mukavaa luettavaa. Sara kuvailee tosi taitavasti kotiin ja siellä elämiseen liittyviä tuntemuksia ja tunnelmia pelkän tekstin avulla, ilman ainuttakaan kuvaa. Itseasiassa luulen, että kuvat olisivat vaan häirinneet asioiden kuvittelua oman pään sisällä. Tykkäsin tästä tosi paljon.


Tästä kappaleesta puuttui syystä tai toisesta nimi kannesta.


Sen sijaan lehtien lukemisesta on tullut vähän ahdistavaa, koska tajusin taas ajautuneeni neljän lehden loukkoon pitkään jatkuneen ihanan vapauttavalta tuntuneen ajanjakson jälkeen (jonka alkusysäys löytyy reilun kolmen vuoden takaisesta raivauspostauksestani täältä).


Glorian Koti puuttuu kuvasta


Avotakan olen tilannut töihin jo vuosia, vuosia sitten, ja Koti&Keittiö-lehden kotiin parin vuoden tauon jälkeen. Mutta, mutta..  viime vuotisten Porin Asuntomessujen aikaan tuli Deko- ja Glorian Koti-lehdistä niin hyvät tarjoukset, että tilasin nekin. Töihin ja ihan vaan määräaikaiseksi muka, mutta on tainnut jatkua siitä kestotilauksina molemmat.  Eikähän siinä mitään, jos lehdet ilmestyisivät jokainen eri aikaan, mutta ei. Kaikki neljä löytyvät laatikosta tasan samana päivänä, ja niin paljon kuin näistä lehdistä tykkäänkin, määrä tuntuu kerralla liialliselta ja lukemisesta karkaa erityinen luksus. Plaah. Pitänee etsiä tilaukset käsiin ja perua ainakin pari.

Keramiikkakurssilla ei myöskään ole viimeaikoina mennyt kaikki ihan putkeen. Mielikuvitus on ollut täysi nolla, ja kurssikaverille jo sanoin, että jos näkee minut aloittamassa vielä yhdenkin uuden kulhon, takavarikoi savet ja pakottaa keksimään jotain muuta. Ja keksinkin kyllä niinkin jännittävää kuin lautaset, mutta olikin helpommin keksitty kuin tehty. Ensin metsästin täydellistä muottia pari-kolme viikkoa ja kun sellaisen lopulta kirpparilta löysin ja siitä iloitsin, jouduin toteamaan, että ei siitä sitten käyttölautasta, saati usempaa tullutkaan, vaikka koko kaksituntisen tuhersin.



Tässä vaiheessa näyttää vielä ihan hyvältä, mutta ei enää sen jälkeen, kun käänsin homman ympäri ja yritin irrottaa saven sukkahousuilla peitetystä lasilautasesta. 


Muuten ei kai sen kummempaa. Tavallisen tasaista ja tasaisen tavallista tuntuu elämä tällä hetkellä olevan ja hyvä niin. Työkiireitäkään ei ole mainittavaksi asti, mikä taitaa olla hyväkin asia sikäli mikäli on uskominen keskustelua, johon sattumalta törmäsin jossain (en kuolemaksenikaan muista missä, koska en keskustelupalstoilla hengaile). Siellä pohdittiin asioita, jotka blogeissa ärsyttävät, ja vähän yllättäen ykköseksi tuntui nousevan työkiireistä "valittaminen". Etenkin jos blogi on päätyö. Olisin kuvitellut jotain ihan muuta. En tosin tiedä mitä. Ja kun aloin miettiä, mikä itseäni kenties blogeissa ärsyttää, tulin siihen tulokseen, ettei mikään, koska en jaksa enää ärsyyntyä oikein mistään (paitsi omista tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni), vaan vaihdan mieluummin maisemaa, jos niikseen tulee. 

Mutta jos nyt jonkun omasta mielestäni turhanpuoleisen kirjoitusaiheen valitsisin, niin se olisi pitkäksi (määre, joka tuntuu todellakin olevan suhteellinen käsite) venahtanaan blogitauon harmittelu, taivastelu tai peräti anteeksipyytely blogitekstin alussa.  Ajattelen niin, että lukijat ovat itse kenties kirjoittajan poissaolon huomanneet tai sitten eivät ole, mutta mitään uutisarvoa tauon erikseen mainitseminen ei varsinaisesti tarjoa. Kääntyy ennemminkin ehkä itseään vastaan, jos sama toistuu kovin monen omalla lukulistalla olevan blogin alussa. Mutta tämä nyt oli turhaa tämäkin, ja koska huomenna on Ystävänpäivä, ei pidä urputtaa, vaan sinkoilla sydämiä, syödä vaaleanpunaisella siirapilla kuorrutettuja leivoksia ja olla muutenkin erityisen sydämellinen ja ystävällismielinen. (Tykkään ystävistä, mutta en näistä omasta mielestäni teennäisistä teemapäivistä).  



Tämäkin oli harvinaisen huono idea.



Hyvää Ystävänpäivää kuitenkin ja kaikkia muita päiviä sitä ennen ja sen jälkeen!



keskiviikko 23. tammikuuta 2019

KULUNUT VIIKKO KÄNNYKÄSTÄ KAIVETTUNA


Puhelimeen tuppaa ainakin itselläni kertymään kuvia, joilla on ollut otettaessa joku tarkoitus, mutta jotka eivät lopulta päädy minnekään. 

Niinpä ajattelin kaivella kännykästä viime päivien kuvat ja kirjoitella pitkästä aikaa muistiin kuluneen viikon tekemisiäni. On jäänyt sekin perinne unohduksiin jo kauan sitten, niinkuin itselleni tuppaa käymään, jos vähänkään yritän alkaa järjestelmälliseksi tai suunnitelmalliseksi. 

***

Pilates palasi tauolta ja oli ilokseni siirtynyt tiistai-illoista torstai-aamupäivään, joka sopii itselleni paremmin kuin hyvin.

Olen siitä aiemmin kirjoitellutkin, että työpaikkani on samassa rakennuksessa liikuntakeskuksen kanssa, ja kaukaa viisaan työnantajani luvalla saan käydä siellä työpäivän aikana vähän niinkuin työkykyä ylläpitävän toiminnan hengessä. Ihan loistojuttu, koska iltaisin ei aina huvita palata takaisin sinne, mistä on juuri päivän päätteeksi tullut kotiin. Olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.






Aamupilateksen jälkeen olikin oudokseltaan vähän pöllähtänyt olo. Vähän samanlainen kuin jos olisi herännyt päiväunilta. Mutta piristyin, kun liikuntakeskuksen aina yhtä ihana henkilökunta kysyi, että "No mikset jää kahveelle? Olis vastaleivottua tiikerikakkuakin". No niinpä. Miksen tosiaan jäisi, kun joisin kahvia siihen aikaan joka tapauksessa muutenkin, mutta kerrosta alempana yksin. Ja kun vielä ehdottivat, että "Hae läppäri tänne ja tuu tänne etätöihin, niin ei tartte yksin olla", mietin, että on kyllä huippua, kun on tällainen paikka, missä voi aina tuntea olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Jokseenkin pitkä asiakkussuuhde kyllä takana, kun muistaakseni vuonna -94 aloittelin samaisen yrittäjän vesijumpissa.

Perjantaina olikin sitten aamupäivän punttisali vuorossa samassa osoitteessa. Menen yleensä 11 maissa, treenaan tunnin verran, käyn alakerran ruokalassa syömässä ja palaan työpöydän ääreen. On osoittautunut omalla kohdallani varsin toimivaksi systeemiksi, ja maanantai-keskiviikko-perjantai-rytmistä on viimeaikoina tullut tapa, jota ei tarvi enää sen kummemmin edes ajatella. Eikä miettiä, että "meniskö tänään vai sittenkin vasta huomenna", ja sitten jos ei tänään mene, huomenna miettii, että "miksen sittenkin mennyt eilen..". Mutta siis tästäkin kiitos aiemmin mainitulle mahdollisuudelle käyttää osa työajasta kuntoiluun.

Töitten jälkeen poikkesin Lidlissä aikomuksenani ostaa kasviksia raivauspostaukseni tiimoilta minulle vinkattuun kikhernesalaattiin, mutta petyin, kun yleensä kaupungin parhaat kasvisvalikoimat omaavasta kaupasta oli kaikki vihreät kaalit loppu. Ostin sitten minipaprikoita, jotka olivat niin söpöjä ja värikkäitä, että piti kotona erikseen asetella pölkylle ihan vaan koristeeksi.





Perjantai-iltana tehtiin ukkelin kanssa pitkähkö lenkki, ja loppuillan istuskelin sohvan nurkassa ja viestittelin itselleni jollain erityisellä tavalla läheiseksi tulleen etäystävän kanssa, jota mieluusti nimittäisin siskokseni.

Lauantaille oli luvattu aurinkoista keliä, ja vaikka taivaalle katsottuna näytti kyllä ihan muulta, ehdotin silti miehen tultua aamupäivällä töistä, että lähdettäisiin parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Liesjärven kansallispuistoon käppäilemään ja kuvailemaan. 

Ukkeli on siitä(kin) kiva, että hälle yleensä aina käy kaikki, mitä ehdotan "Ellei ole mitään ihan tyhmää" , joten siitäpä sitten lähdettiin Kyynäränharjulle umpihankeen rämpimään ja toivomaan, että edes vähän pilvipeite repeilisi ja saisin edes jonkun kivan kuvan otettua. No eipä juuri repeillyt, ja vähän turhan lämminkin siinä tarpoessa tuli, kun oli selvästi etenemisen haastavuuteen nähden tullut laitettua liikaa vaatteita päälle. Ja se paksuin mahdollinen pipo. Lunta oli kuitenkin paikoitelleen polviin asti ja itselläni välillä vähän enemmänkin, joten kovin hääppöinen ei meidän tuntivauhti ollut, eikä se tietty ollut pääasiakaan.



Ainut auringonpilkahdus sattui tähän kohtaan, kun tultiin kaksi järveä yhdistävälle pikku sillalle, jonka alitse kulkeva virtaus sai aikaan tällaisen hauskan sulan alueen kirkkaine vesineen.







Iltapäivällä lähdin reppu selässä käppäilemään kaalit mielessä kauppaan, ja jostain kumman syystä päätin poikkeuksellisesti poiketa K-supermarkettiin, jossa en yleensä koskaan käy.

Piti pariin kertaan hieraista silmiä, kun heti kaupan porttien sisäpuolella odotti tulppaanimeri ja mainos, jossa ilmoitettiin kotimaisten tulppaanien hinnaksi 2 eur / 25 kpl!! 




Hetken mietin, etten kehtaa niin halvalla edes ostaa, mutta kun kuulin, että kaupalle oli lipsahtanut yksi ylimääräinen numero tilausmäärään, ja takahuone oli tulvillaan tulppaaneja, ajattelin, että parempi kai se on kuitenkin ostaa edes parilla eurolla kuin että kauppa joutuu heittämään kukat roskiin.




Kympillä olisi saanut 125 kpl, mutta tyydyin tähän yhteen nippuun, että jää muillekin.




Lauantai-iltana tuli seurattua Elisalta pojan peliä, joka oli samalla pohjoisen seuransa 40-vuotisjuhlaottelu. Kippistelin sille parilla lasillisella mainion makuista luomuvalkkaria. 

Sunnuntaina oli kirpakka pakkaskeli, ja päinvastoin kuin pilvistä luvanneessa säätiedotuksessa ennakoitiin, päivästä tulikin ihanan aurinkoinen. 

Käytiin aamulla meidän sunnuntaiperinteeseen kuuluvalla lenkillä, jonka jälkeen sain jostain päähäni, että olispa kiva lähteä johonkin paistamaan makkaraa.

No sehän taas ukkelille kävi sekin, joten etsittiin netistä lähiseutujen laavupaikat ja päädyttiin lähtemään naapurikunnassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon, jossa parkkipaikalta nuotiolle päästäkseen ei tarvinnut tarpoa hangessa kuin puolisentoista kilometriä.  Kuulosti lenkin päälle ihan passelilta matkalta.

Ensin haettiin eväät lähi-Salesta. 




Reppuun sitten puukko, sytykkeet ja muu tarvittava rekvisiitta kuten sinappi..

Tällä kertaa joku oli ollut ennen meitä liikkeellä ja nuotiopaikalle johti parit isommat ja muutamat pienemmät jalanjäljet.

Melkein perille päästyämme meitä vastaan juoksi yhtäkkiä täyttä laukkaa irrallinen iso musta koira, joka näytti siltä, että halutessaan voi purra ranteen poikki yhdellä haukkauksella. Pelästyin ihan todella paljon, koska koira näytti oikeasti pelottavalta, ja jostain alitajunnasta muistin joskus aikanaan telkkarista seuraamani Koirakuiskaajan vinkin siitä, että vastaavassa tilanteessa kannattaa laittaa kädet puuhkaan rinnalle ja kääntää koiralle selkä. Ei ollut aiempaa kokemusta menetelmästä, mutta niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koira pysäytti loikkansa kuin seinään ja jähmettyi paikalleen. Hrrrr. Onneksi siinä vaiheessa emäntä huomasi, että lähistöllä on muitakin kuin oma perhe ja karjaisi koiran luokseen. Selitteli sitten, että "On ihan kiltti, mutta villi, kun on vielä pentu" jne. Olen saman kuullut niin monesti aiemminkin, mutta jos en tunne, tai edes näe omistajaa mailla halmeilla, en todellakaan voi luottaa myöskään vieraaseen koiraan. Anteeksi tästä kaikille koiraihmisille, mutta en tykkää myöskään siitä, että tuntematon koira päästetään kysymättä takinhelmoihin nuuhkimaan ja kuolaamaan. Tutut tottakai asia erikseen.





Aiai, mutta makkara oli hyvää. Ja savun haju etenkin ukkelin pipossa pitkäkestoista.

Seuraavalla kerralla sitten tiedetään, että puita ei tarvi kantaa reilun kilometrin päästä, vaan laavun lähelläkin on puuvarasto.

Takaisin autolle halusin kiertää aurinkoisen puolen reittiä, jossa odotti jälleen umpihanki.



Kesäteatterin talvi




Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä vielä pienesti hiihtämään, mutta meni vissiin makkaran mukana hiihtohalut, joten jätettiin väliin. Alkoi tuulemaankin sen verran kylmästi, ettei inspiroinut.


Maanantaina oli vajaat parikymmentä astetta pakkasta ja ihan hitsin kaunista, kun kävelin salikamppeet repussa töihin.

Aamupäivä meni muissa hommissa, joten kävin puntilla poikkeuksellisesti vasta, kun lähdin takaisin kotiinpäin. Aurinko paistoi silloinkin vielä ihanasti tehdasrakennuksen isojen ikkunoiden läpi kauniiseen portaikkoon.




Siinä missä kuntoilutsemppi on tapissa, niin liki parin kuukauden tauon jäljiltä maanantai-iltana uudelleen alkaneen keramiikkakurssin suhteen jouduin vähän keräilemään kadonnutta motivaatiota, joka tuntui olevan tyystin hukassa turhan pitkän tauon jäljiltä. Mutta kyllähän se taas ihan kivalta tuntui, kun paikalle asti sain itseni patistettua,  ja opettajan kanssa vähän suunniteltiin uusia kokeiluja. Mm. paperisaven valmistusta. Ja dreijaamistakin ajattelin testata. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oma juttuni vai ei. Mutta tällä kerralla muotoilin kuitenkin syksyltä jäljelle jääneestä saviköntistä vielä pari kulhoa "Kuro"-sarjaani lisää.

Pakkanen oli kiristynyt ja kuu möllötti taivaalla, kun iltakasilta käppäilin kotiin.




Vanha vesivoimalaitos peittyi sillan ali kulkevasta koskesta nousevaan höyryyn, 
mutta en harmikseni saanut sitä näkymään kuvassa. Näytti hienolta.


Tiistaina pakkasta oli -27 astetta, kun kävelin töihin. Ilmatieteen laitoksen "tuntuu kuin -35" tosiaankin tuntui aika todenmukaiselta. Ei enää niin kiva keli. Etenkin, kun toppavaatteiden alle pitää pukea kunnollisen teknisen alusasun ja välikerroksen sjasta työvaatteet. Mutta onneksi oli lämmin kaulahuivi, jonka läpi hengitellä. Eikähän itselläni siinä muutaman kilometrin matkalla mitään hätää ollut. Toisin kuin kuopuksella, jonka työautosta jäätyi kuljettajan puoleinen ovi niin, ettei enää pysynyt kiinni. Ajettavaa päivän aikana oli kuitenkin reilut 300 km.




Toimiston ikkunan takana korkealle kaupungin kattojen ylle kohoavasta, tällä hetkellä huurteisesta koivusta on kiva seurailla kevään kehittymistä. Sitten kun hiirenkorvissa asti ollaan.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kokolailla koivun keskeltä pilkottaa kirkontorni.


Illalla käppäilin kirjastoon vartavasten lukemaan yhtä tiettyä artikkelia, mutta kyseistä lehteä  ei meidän muuten monipuolisen ja kauniin kirjaston valikoimissa sitten ollutkaan.

Paluumatkalla tuli mieleen, että menneen viikonlopun kahta kansallispuistokeikkaa lukuunottamatta en muista, milloin olisin viimeksi edes käynnistänyt auton, ja sen tajuamisesta tuli jotenkin tyytyväinen mieli.

Olen kyllä suht aina ollut luontainen paikasta toiseen kävelijä, mutta joka nurkan takana vaanivan ilmastonmuutospaineen alla olen nykyään tietoisesti valinnut kävelyn autoilun sijasta entistäkin useammin. Tuntee tehneensä edes jotain asian hyväksi. Kiitos siitä pikkukaupungin kohtuullisille etäisyyksille, joiden ansiosta kävellen pääsee oikeastaan kaikkialle, minne on tarvista tai halua ylipäätään mennä.






MUTTA: Siinä missä itselleni kertyy normi arkipäivinä liikuntaa ja askelia kiitettäviä määriä, ei luettuja kirjan sivuja kerry juuri lainkaan, ja huomaan, että olen alkanut ajoittain ottaa siitä jotain ihmeellisiä itse itselleni keksimiäni paineita.

Voisin kuvitella, että vähän samoin kuin joku ei-niin-liikunnasta-innostunut ahdistuu tammikuussa joka tuutista silmille hyppäävien elämäntapamuutosvinkkien edessä, itselleni on tullut sellainen olo, että mitä enemmän lukee, sitä parempi ihminen, ja että luettujen kirjojen ja/tai sivujen määrä on suorassa suhteessa ihmisen sivistyneisyyteen ja älykkyyteen (niinkuin varmaan pitkälti totta onkin, riippuen toki siitä mitä lukee), joka tarkoittaa sitä, että itse olen tooooodella kaukana sivistyneistä älykköpiireistä (pitää paikkansa sekin). 

Lapsuudessani kirjat olivat ainoita ja teini-iässä parhaita ystäviäni, ja varmaan noin nelikymppiseksi asti luin todella paljon. Siinä vaiheessa tuli eteen vaihe, jolloin oma aika oli kortilla, mutta sittemmin, kun ei ole enää aikoihin ollut oikein mikään ajanpuutteesta kiinni, olen kadottanut lukuidentiteettini liki kokonaan, enkä enää tiedä, mitä haluaisin lukea. Kirjastossakin vaan haahuilen hyllyjen välissä ja odotan, että jotain sattumanvaraista kiinnostavaa tipahtaa syliin.





Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen huomannut, että muitten suositusten varaan on vaikea laskea, koska usein kirja, joka jonkun muun mielestä on ihan super, onkin omasta mielestäni ennakko-odotuksiin nähden kiusaannuttavasti kaikkea muuta. Esimerkiksi tällä hetkellä ylenpalttisesti hehkutettu Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin" kuuluu kirjoihin, joka itseltäni jää mitä todennäköisimmin lukematta. Siitäkin huolimatta, että sitä ovat kehuneet myös itselleni tärkeät viisaat ihmiset, joiden makuun luotan. En vaan jotenkaan kestä ajatusta siitä, että alkaisin öisin ajattelemaan naisia. Tai naista, joka ajattelee naisia öisin. Enkä myöskään kirjan kansikuvaa. On jotenkin niin pelottava.

Toki voisin aloittaa uuden kierroksen kotoa jo ennestään löytyvien kirjojen parissa (miksen ole tätä aiemmin keksinyt?). Olisi ainakin helppo palauttaa takaisin hyllyyn, jos sisältö ei enää kiinnosta tai jos on liian tuoreessa muistissa.

Jossain vaiheessa mietin mietin myös, pitäisikö kokeilla äänikirjojen kuuntelua yksinkävelyn ohessa. Ja kokeilinkin yhden Elisan tarjoaman ilmaiskirjan muodossa, mutta lukija oli kirjan sisältöön nähden niin vääränlainen kuin olla voi, että en vaan kertakaikkiaan pystynyt kuuntelemaan paljon alkua pidemmälle.



"Kiira. Ehjäksi särkynyt."



Ylläoleva kuva ei varsinaisesti liity kuluneeseen viikkoon, mutta olin tästä miehen ostamasta ja tyynyni alle piilottamasta yllärilahjasta niin otettu, että päätyi tänne. Eikä vähiten tuon hellyttävän paketoinnin ansiosta, jossa ukkelin omien sanojen mukaan on "vahva kädentyön jälki". Totta :). Pakettikortti lienee jonkun laskun sisältäneen kirjekuoren kulma.


Keskiviikko kulki tuttua  kävellen töihin - salille - syömään - töihin - kotiin -rataa.




 Pukuhuoneen peräpenkissä Bondin kanssa.




Puntin päälle tuli syötyä lounasruokalassa tuhti annos silakkapihvejä, porkkanamuusia ja 
linssi-papu-lehtikaalisalaattia.
Hyvää oli.


Ukkeli lähti illalla hiihtämään, mutta itse en jaksanut. Tein sen sijaan lumityöt, joita ei oikein töiksi voi sanoa, koska lumi oli ihanan höyhenenkevyttä.





Tähän päättyy torstai-aamusta alkanut ja pikkulauantain iltaan ehtinyt melko perusmallin viikko. Kroppa on hyvällä tavalla väsynyt, eikä päässäkään pyöri mitään erityistä, joten veikkaan, että uni vie voiton jo iltaysin jälkeen.

Tuli ihan sellainen olo, että huomenna alkaa viikonloppu, mutta tarvii nyt kuitenkin muistaa vielä mennä töihin. Ja juomaan Pilates-kahveet :).