Sivut

perjantai 18. tammikuuta 2019

UUSI VIHREÄMPI BANNERI


Viherbannerista tuli nyt sellainen kuin siitä tuli. Aikalailla omannäköiseni ainakin omasta mielestäni.

Bannerin valmistuksessa käytin ilmaista PhotoScape-kuvankäsittelyohjelmaa ja vähintäänkin omintakeista 'leikkaa - yhdistele - kokeile - epäonnistu - kokeile uudelleen' -menetelmää, joka ei kestä päivänvaloa, mutta niin vaan valmista tuli. Voin tosin vakuuttaa, että helpompiakin keinoja on taatusti olemassa.

Lämmin kiitos Tarulle teksti-ideasta, M. T. Ainasojalle lukuisista hyötyvinkeistä, jotka tallennan myöhempää käyttöä varten (jos joku muukin tarvitsee, niin kannattaa käydä lukemassa edellisen postauksen kommenttiketjun loppupäätä) ja kaikille muille yleisestä kannustuksesta.

Iloista viikonloppua!


tiistai 15. tammikuuta 2019

BLOGIPOHDINTAA


Tiinan "Miksi bloggaaminen tökkii"- tekstistä inspiroituneena aloin minäkin mietiskellä, miten tätä samanlaisena jo ties kuinka kauan pysynyttä ns. blogini ulkoasua voisi piristää.

Mitään suurta säätöä en suunnittele, koska en oikeasti osaa, vaan joudun aina aloittamaan muutoksiin perehtymisen pyöreästä nollasta, ja siitä sitten sen kuuluisan kantapään kautta kompuroimaan eteenpäin  kunnes lopputulos tuntuu riittävän omalta. Eikähän siinä vaiheessa ole enää mitään mielikuvaa siitä, minkälaista polkua pitkin olen päätynyt sinne, minne olen päätynyt, vaan kaikki on ennemminkin sattumaa. 

Ensimmäisen, sittemmin jo kohta 5 vuotta sitten sulkemani, pilipaliblogin polkaisin pystyyn bloggerin valmiista pohjista valitsemalleni raakalautaseinälle, jolle aloin vaan yksinkertaisesti kirjoittaa. Profiilikuvassani olin piraatti-Crocsit, villasukat, maalitahroin koristellut kotiverkkarit ja pallokuvioinen ex-jumppapaita päällä maalisuti kädessä. Ilman päätä niinkuin asiaan kuuluu, koska en uskaltanut kasvojani heti paljastaa, vaikka muuten olin kyllä ihan oma itseni jo silloin. 

Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt, joten lautaseinät sikseen ja asiaan.

Tiinalla oli kuva muutamista valmiista blogipohjista, joista silmäni kiinnittyivät ihanan raikkaaseen sitrushedelmien kuvilla varustettuun vaihtoehtoon, joka ei jättänyt rauhaan, vaan ajoi etsimään jotain samantyylistä, josta voisin kenties taiteilla itselleni uuden bannerin. 



Tämä ja kaikki muut postauksen kuvat olen poiminut Canvan ilmaiskuva-arkistosta.


Tavallaan olen nykyiseen, jotenkuten-menetelmällä askartelemaani banneriin (vai onko se edes banneri nimeltään?) ihan tyytyväinen, mutta liekö lisääntyneen valon mukanaan tuoman kevätmielen ansiota, että kaipaisin jotain vähän värikkäämpää. 





Ongelmani on lähinnä se, että koska tällä blogilla ei ole mitään varsinaista suuntaa, eikä punaista lankaa, sisältöön sopivan kuvan keksiminen on hankalaa, koska en nyt kuitenkaan halua tänne  mitään yks-yhteen sillisalaattiakaan kuvata.

Tykkään näistä sitrusjutuista ihan hirmu paljon. Ehkä jopa kaikkein eniten tuosta allaolevasta kuvasta mutta huomaan, että sen kohdalla aloin pohtia, onko harhaanjohtava. Itse kun saattaisin sen nähdessäni ajatella, että kyseessä on jonkun sortin ruokablogi.





Tokihan sitä voisi bannerin tekstissä kertoa, mitä blogi pitää sisällään, mutta mikään, mikä on totta, ei kuulosta järin hohdokkaalta. "Sekalaista" ja "Sitä sun tätä" ei varsin inspiroi sen enempää kuin ne sillitkään.

Ehkä "Life without style" voisi olla oma vastineeni Lifestylelle, mutta toisaalta kuulostaa turhan negatiiviselta, enkä kuitenkaan halua omaa pikku blogiani mollata. 

No, nähtäväksi jää, mihin päädyn, mutta sitrusten rinnalle etsin vihreitä vaihtoehtoja, koska vihreä on kuitenkin se kaikkein omin värini, joka kuvaa suhdettani luontoon, ravintoon ja elämään ylipäänsä. Se on myös alkuperäisen KOTONASI.-logon alkuperäinen väri.  Kuuluu yhteen sellaiseen vaiheeseen elämässäni, josta aina aika ajoin ajattelen kirjoittavani, mutta toisaalta koen sen siinä määrin vaikeaksi, että on jäänyt. Liittyy yhden sortin epäonnistumisen tunteeseen, mutta on samalla yksi elämänkokemus muiden joukossa.









Tästä allaolevasta kuvasta tykkään ehkä kaikkein eniten:





Voisin kuvitella, että banneriin päätyy lopulta tekstiksi jotain sellaista kuin "Enimmäkseen elämää" , joka sekään ei kerro varsinaisesti mitään,  mutta pitää kuitenkin sisällään kaiken. 

Jos keksitte jotain kuvaavampaa tilalle, olen tosi kiitollinen. 

Myös profiilini kaipaa päivitystä. "Keski-ikäinen" on alkanut kuulostaa jotenkin masentavalta.
Eikä yhtään paremmalta tunnu kohteliaisuudeksi tarkoitettu "nuorekas", joka jonkun toisen sanomana saa olon tuntumaan ikäistäni vanhemmalta, koska koen edelleen olevani ennemminkin nuori.

50+ ei myöskään tunnu omalta, vaikka totta onkin. Ja "Aikuinen nainen" kuvaa mielestäni paremmin Maaritin kaltaista hillittyä tyylikkyyttä.

Oikeasti koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajoista. Sen määrittely jollain tietyllä sanalla ilman selkeitä numeroita on vaan jotenkin niin jotenkin vaikeaa.

tiistai 8. tammikuuta 2019

RAIVAAMALLA RAUHALLISEKSI


Aloitin alunperin tämän tekstin kirjoittamisen joulun välipäivinä sanoin "Kukaan järkevä 53-vuotias ei ehdoin tahdoin esittele sotkuisten kaappiensa sisältöä", mutta koska tuli tuo lauseen alku sittemmin kulutettua jo edellisessä postauksessa,  menkööt tämä muuten vaan samaan epämieluisten paljastusten piikkiin.

Ei ole oikein edes mitään selitystä sille, miten sitä voikin päivästä, viikosta, tai pahimmassa tapauksessa jopa vuodesta toiseen vaan tuijotella jotain epäkohtaa ja miettiä, että tarttis tehdä jotain, muttei silti tee. Ei, vaikka ihan hyvin tietää, että homman hoitamiseen pois päiväjärjestyksestä menee ehkä promillen verran siitä ajasta, jonka on jo käyttänyt alitajuntansa kuormittamiseen sillä, että epäkohta häiritsee aina kun osuu silmiin. 

En tiedä, tuliko edes mikään mitta varsinaisesti täyteen (monella muulla olisi tullut jo ajat sitten), mutta kun loppuvuodesta sain tilapäisesti lyhennetyn työviikkoni ansiosta käyttööni muutamia ylimääräisiä arkivapaita, alkoi tehdä mieli käydä sellaisten asioiden kimppuun, jotka ei inspiroi sen enempää työpäivien jälkeen kuin viikonloppuisinkaan.

Illat käytän mieluummin ulkoiluun, ja viikonloppuisin, kun mieskin on enimmäkseen vapaalla, en osaa jotenkaan tarttua toimeen, koska saan parhaiten aikaiseksi, kun olen yksin. Eikä tule väläyteltyä mitään marttyyrin elkeitä, kun kukaan ei istu samaan aikaan sohvalla. 


Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi "meikkilaatikkoni", jonka sotkun seasta joka aamu kaivelin esiin sen liki ainoan käyttämäni asian eli ripsivärin.  Kas tässä:




Laatikko on matala (onneksi), mutta kyllä sinnekin sotkua mahtuu.

Ajatuksena oli, että ostaisin laatikkoon sisälle jotain sopivia lokerikkoja, mutta ratkaisu löytyikin keittiön niinikään sekaiseksi päässeestä kulmakaapista, johon olin säilönyt pojan perua olevia muovisia paikallisen Thai Fast Foodin take away-rasioita. Helpotti samalla henkisesti, että päätyivät järkevään jatkokäyttöön, koska materiaali on mitä on.




Iloinen yllätys oli, että meillä on sittenkin pinsetit. Tai siis itseasiassa kolmet. Ja kynsilakkojakin omistan näköjään 14 pulloa, enkä yhden niinkuin kuvittelin. Niistä neljä tosin värittömiä, toiset neljä lähes värittömiä ja loput kokolailla identtisen vaaleanpunaisia. Mutta kaikki näyttivät vielä liikkuvan, kun kallistelin pulloja, joten plussan puolelle meni tämä löytö. Nyt vaan täytyisi alkaa lakkaamaan niitä kynsiä useammin kuin kerran kesässä.

Laatikon siivoukseen meni aikaa maksimissaan vartti, joka pisti miettimään, että olisko kenties kannattanut hoitaa homma jo aiemmin, koska lopputuloksella oli niin positiivinen vaikutus, että vaan auoin laatikkoa ja laitoin takaisin kiinni avatakseni sen kohta uudelleen ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on edelleen järjestyksessä..

No, se ei kuitenkaan ollut kylppärin sotkuista se näkyvin juttu, vaan tämä wc-istuimelta käsin (kuulostaa jotenkin hienostuneemmalta kuin pönttö) silmissä ollut isompi kokonaisuus:





Oli lähikuvakin tuosta kasasta ja erityisesti penkinalusesta, jossa on edelleen vuoden 2014 syyslomalla alkutekijöihinsä purkamani pikkuveskin kaapeista ulkoistamani jutut, mutta säästän nyt kuitenkin teidät ja samalla itseni siltä.

Tähän hommaan meni vähän kauemmin. Ehkä reilu tunti, jonka jälkeen näytti tältä:





Vaikka meitä on nykyään kotona vain ukkeli ja minä, haluan silti edelleen laittaa kaikille neljälle pyyhkeet naulaan, koska näyttää ja tuntuu kotoisammalta.

Ja pariin tyhjään naulakkoon ripustelin pienen muratin ja jonkun toisen viherkasvin, jotka tuntuvat viihtyneen tilassa hyvin, koska ovat edelleen vihreitä. Ikkunoita on kuitenkin kolme, joten saavat valoakin silloin, kun sitä ylipäätään on saatavilla.







Tällä yläkuvalla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin osoittaa, että kylppäri ei ole niin hallimaisen kolkko kuin aiemmista kuvista omaan silmääni ainakin näytti.

Koko tilaa on hankala saada kuvaan, mutta tuossa nykyisen laatoitetun seinän pätkän tilalla oli aikanaan meidän kodin ulkoseinä, ja piirtelemäni allaskaapiston sekä nyt jo vanhanaikaisen lasitiiliseinän jatkona olevan suihkutilan paikalla talon avoin ulkoportaikko. Silloinen eteinen oli laattaseinän vasemmalle puolelle piiloon jäävän pienemmän kalusteen ja pöntön paikalla. Ehkä vähän toista neliömetriä kooltaan koko koppero.

Mutta nyt on iso eteinen, jossa on paljon kaappitilaa ja näin ollen myös hyvät mahdollisuudet tunkea kaappeihin aina vaan enemmän ja enemmän ulkovaatteita, laukkuja ja kenkiä...





Kuvassa pelkästään omassa käytössäni olevat pari kaappiosuutta. Paitsi että tuossa ykkösen "ennen"-kuvassa on kyllä muutamat parit myös kotoa kohta pari vuotta sitten muuttaneen nuoremman pojan kenkiä. Ja ylähyllyllä muutama frisbee, amerikkalainen jalkapallo, pesisräpsät ja jalkapallon pumppaamiseen soveltuvalla venttiilillä varustettu pumppu, joita en siirtänyt mihinkään siivouksen yhteydessä, koska muuten niitä ei kukaan enää löydä, en edes minä. Joidenkin asioiden on vaan parempi joskus antaa olla ennallaan

Välivaiheessa koko eteinen oli vielä sotkuisempi:




mutta viittä vaille valmis lopputulos aika paljon seesteisempi:




Ykköskaapin sisältö on vielä vähän valheellinen, koska ainakin pari sinne sittemmin takaisin päätynyttä ulkoiluvaatetta on tässä vaiheessa vielä pyykissä. 
Suurin osa kuitenkin löysi tiensä pesun ja ehjyystarkistuksen jälkeen paikalliseen tekstiilien kierrätyspisteeseen Tex Vexiin.  

Kakkoskaapin ylähylly kuuluu samaan kastiin pesisräpsähyllyn kanssa. Siellä säilön golfpallot, tiitikut, pelilippikset, -hanskat ja muut. Ihan vaan siksi, että niille on siellä hyvä paikka. 

Huivit, pipot, kintaat ja muut meillä on muiden eteiskalusteiden ohella suunnittelemani istuintason vetolaatikoissa.

Mutta tästä päästäänkin sujuvasti kellarin pyykinpesuloossiin, joka oli sekin jäänyt vähän oman onnensa nojaan. Tulee oikeasti niin harvoin käsiteltyä pyykkiä nykyään, kun meitä on vaan kaksi, ja kestää ennenkuin samanlaista pyykättävää saa edes kokonaisen koneellisen kasaan.




Toivoin kai, että josko ne siitä vielä heräisivät henkiin, mutta vissiin eivät sitten kuitenkaan.


Eteisen kaappiprojektin yhteydessä pestävää syntyi niin paljon, että pyykkikoneparka, samoin kuin kuivausrumpu, jota oli pakko käyttää, että saan tekstiilit nopeammin kuiviksi ja kiertoon tai kaappiin, päättivät molemmat hyytyä kesken ohjelman. Ei reagoinut kumpikaan enää mihinkään,  ja ukkeli totesi tyypilliseen tapaansa, että "No, ei se auta kuin ostaa uudet", johon vastasin, että "Mitä jos kuitenkin kokeiltais ensin vaihtaa sulake". 

Kuvastaa aika hyvin meidän erilaista ajattelumallia tilanteissa, joissa joku laite reistailee tai päättää hajota. Mies on ikäänkuin valmis hyväksymään tilanteen ja ajattelee, että minkäs sille sitten voi, kun taas itse en suostu uuden hankintaan ennenkuin kaikki muut konstit on kokeiltu. Mutta koskee vain näitä laitejuttuja, kun taas monissa muissa asioissa meidän reaktiot on justiin päinvastaisia.

Onneksi selvittiin sillä muutaman sentin maksavalla sulakkeella, ja sain koneet jatkamaan hommiaan. Pyykkitilakin tuli siinä samassa siivottua ja sauna&pesuhuone pestyä lattiasta kattoon (mies hoiteli nämä hommat) niinkuin meillä on joulun alla muutenkin tapana.

Ja kun nyt kerran mukavaan vauhtiin pääsin, jatkoin  projektia keittiöön, jonka suursiivosta oli niinikään jokunen vuosi aikaa. 




Myös näihin tuplaleveisiin vetolaatikoihin saa painorajojen puitteissa kivasti mahtumaan kuivatavaraa ihan näin vaan vinksinvonksin.




Ja jos joku nyt miettii, että miten ihmeessä voi jollain mennä kaapit ja laatikot näin sekaisin, niin vastaan siihen, että "Helposti".

Perheessä asuu / asui kolme miestä ja minä, joka en jaksa, enkä varsinkaan halua vahtia, että menee varmasti aina joka lusikka ja haarukka ja purkki ja purnukka sinne "oikeaan" (siis sinne omasta mielestäni oikeaan) paikkaan, vaan ajattalen, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita, eikä se ihan oikeasti oo niin justiinsa, vaikka järjestyksestä tottakai tykkäänkin enemmän kuin epäjärjestyksestä. 

Joskus suhteen alkuaikoina oli vielä tapana kommentoida jotain turhanpäiväistä, mutta ymmärsin kerrasta, kun mies sanoi, että "On kato erilaisia tapoja tehdä asioita. Sulla on sun tapa ja mulla on mun tapa ja molemmat on yhtä oikein". Näinpä.

Ja koska mies on meistä kahdesta esim. ahkerampi tiskaaja ja imuroija, pidän kyllä erittäin mielelläni mahdolliset mölyt mahassani, enkä vahingossakaan kommentoi mitään "väärin siivottua", koska silloin ottaisin samalla riskin, että jatkossa saan hoitaa hommat ihan yksin.

Eipä tässäkään sitten muuta kuin sisällöt pöydälle ja sitä rataa.



Riisiä ainakin näyttäisi kiekkopojan jäljiltä riittävän. 



Jos joku keksii näistä (mm. 5 purkkia kikherneitä, kolme purkkia tex mex-salsadippiä, luomutaateleita ja kolme pussia pääsiäisnoidille varattuja suklaarakeita) sen kuuluisan "Käytä sitä mitä kaapista löytyy"-reseptin, niin saa mieluusti laittaa tulemaan :).

Tämä pikkukaappi ei ollut ihan paha, mutta kyllä sieltäkin yleensä joku teepaketti tipahti syliin, kun jotain koitti takarivistä kaivaa.




Kehitystä sitten viime suursiivon oli tapahtanut ainakin siinä, että nyt vanhinkin vanhentunut jauho- tai maustepussi oli vuodelta 2015, eikä 1995. Ja suurin osa oli onneksi ihan kuranttia tavaraa, joka nyt on vähän helpommin löydettävissä.






Kikherneet pitäisi nyt käyttää johonkin. Ja toivoa, että tänä vuonna ilmestyy niitä trullejakin oven taakse, ettei tarvi heittää suklaarakeita roskiin. Päiväystä vielä piisaa tähänkin pääsiäiseen.

Teepaketit siirsin siistiin riviin toisaalle ja jätin pikkukaappiin enimmäkseen omat lisukkeeni. Paitsi että suodatinpussien paikkoja tai asentoa ei saa vaihtaa. Muuten menee ukkelin aamurutiinit ja sitä myöten päivä pilalle.





Kaikki muutkin kaapit ja laatikot pesin ja järjestin, mutta tässä ne ns. kuivauskaapin (jonka ovea ei ole voinut avata miesmuistiin ilman, että leijailee jotain syliin) ohella pahimmat.

Astioiden järjestys oli ennestään yllättävänkin hyvä, mutta mies silti ehdotti, että noihin allaolevan kuvan, harvinaisen tylsiä lautasia ja kippoja sisältävien laatikoiden pohjaan piirrettäisiin kaikille ääriviivat niinkuin seinään kiinnitetyille työkaluille aikanaan, niin ei tarttis arpoa, mihin mikäkin "kuuluu" . Pitänee laittaa harkintaan.




Ylimääräisten arkivapaiden ohella hommaan inspiroi Kinttupolkujen Marikan vahvasta suosituksesta lukemani Gretchen Rubinin kirja "Onnellisuusprojekti", jonka meinasin ensin jättää nimensä perusteella väliin, koska ajattelin, etten jaksa enää yhtään mitään onnellisuuden tavoittelua, mutta onneksi luin kuitenkin. Tykkäsin tosi paljon kirjoittajan tavasta esittää asiat omakohtaisina kokemuksinaan, eikä minään besserwisserin neuvoina tai elämänohjeina.

Yhtenä Rubinin vinkeistä itselleen oli "Toimita kalvava askare" (toivottavasti muistin sanamuodon oikein). Ja siitä tässäkin projektissa oli kysymys.

Kaikkia ovia ei suinkaan ole avattu, enkä tiedä, teenkökään sitä täällä, koska ei näiden kuvien katselu varsinaisesti hohdokasta ollut, mutta ihan hitsin paljon rauhoitti jo näiden kalvavien askareiden toimittaminen. Vapautti paljon tilaa muulle. Niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin.

Kiitos ja anteeksi ja rauhallista viikonjatkoa :)

torstai 3. tammikuuta 2019

KUNTOON VAIKKA VÄKISIN


Heippa ja Hyvää Uutta Vuotta!

Omani alkoi mahdollisimman typerissä merkeissä, kun kärsin vuoden ensimmäisen päivän itseaiheutetusta ihan järkyttävän huonosta olosta, jollaista en muistanut/tiennyt olevan olemassakaan. Yäk. Olin ihan varma, että kuolen.

Eihän tätä kukaan järkevä 53-vuotias tänne edes kirjoittaisi, koska nolottaa, mutta niin siinä vaan kävi, että uuden vuoden aattona rehkin ensin punttisalilla ihan huolella, mutta söin sen jälkeen vaan lautasellisen tomaattivuohenjuustokeittoa ja palan näkkäriä. Aikomuksena tehdä jotain kunnon ruokaa myöhemmin päivällä, mutta se jäi, kun ukkelin kaupassa tapaama ystävä yllättäen pyysi meitä heille iltaa istumaan. Ilahduttiin ex tempore- kutsusta, kun ei ollut suunnitteilla yhtään mitään (paitsi se ruoka, joka jäi tekemättä ja syömättä) ja luvattiin poiketa. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että poikkeaminen venahti, kun oli niin mukavaa, ja pikkutunneille asti siinä sitten kippisteltiin ja naposteltiin pikkusuolaisia.

Muistona illasta on mm. klo 00.30 kuvaamani videonpätkä, jossa ukkeli tanssittaa illan emäntää musta kippurakarvainen tuolinpäällinen päässään. (Jos tuntisitte miehen, tietäisitte, että tässä ei sinällään ole mitään kummallista, koska hän on omasta mielestään aieammassa elämässään ollut ihailemansa tummaihoinen afrotukka, jolla on rytmi veressä).

Tanssi näytti menevän kivasti "Could you be loved"-biisin tahdissa, ja illan isäntä avitti Bob Marleya omalla laulullaan.

Siihen asti siis kaikki hyvin (paitsi, että se ruoka unohtui..), mutta yöllä iski niin järkyttävän huono olo, joka ei laantunut ennen seuraavaa iltaa, että tunsin itseni maailman ääliöimmäksi ja surkeimmaksi olennoksi ja k a i k k i muut ihmiset kaikissa uuden vuoden pirteissä päivityksissään (joita en tosin silloin vielä pystynyt katsomaan) ihailtavan energisiksi, kauniiksi ja viisaiksi. 

Eikä tässä ollut kyse niinkään juomien määrästä, vaan ruokatankkauksen vähyydestä yhdistettynä poikkeuksellisen tarmokkaaseen salirehkimiseen. 

Mutta siis tätähän ei kukaan järkevä aikuinen tänne kirjoittaisi.




Itseasiassa piti kirjoittaa siitä, että olen nyt jotenkin ihan totaalisen ärsyyntynyt siihen, että vaikka kuinka y r i t ä n pitää itseni kunnossa (jos unohdetaan tuo äskeinen) säännöllisellä salitreenillä ja muulla päivittäisellä liikunnalla, niin mitään merkittävää ei tunnu tapahtuvan.

Ennen joulua kävin InBody-kehonkooostumusmittauksessa, josta tuloksena sain niinkin kannustavat faktat kuin että rasvaa on 4,7 kg liikaa (painan piirun verran alle 60 kg) ja lihasta 2 kg liian vähän. Siis JOS tavoittelee omaa henkilökohtaista ihannetasapainoaan niinkuin minä haluan tehdä, olkoot muut ihan mitä mieltä tahansa. Kyseessä ei ole ulkonäkö (joskaan sen kohentuminen ei haittaisi yhtään), vaan puhtaasti terveempi ja toivottavasti myös pidempi elämä, jota tulee tässä iässä mietiskeltyä enemmän kuin aiemmin.

Vuoden aikana oli kyllä tullut kokonaiset 300 gr lihasmassaa lisää (joka on paljon parempi kuin ei mitään), mutta myös kilo laardia. On vaan valitettava totuus (jota en haluaisi millään myöntää), että siinä missä nuorempana hankittu lihas vielä säilyi ja lisääntyikin, niin tässä vaiheessa elämää joutuu juoksemaan kilpaa lihaskadon kanssa ja se on se, mikä tässä myös pistää ärsyttämään. 

Ei liity uuteen vuoteen, eikä lupauksiin, mutta nyt olen päättänyt hankkiutua kuntoon vaikka väkisin. Ihan sama, huvittaako aina vai ei huvita. Onneksi tunnen itseni niin hyvin, että tiedän pystyväni pysymään päätöksissäni silloin, kun olen riittävän tympääntynyt asioiden nykytilaan, ja nyt olen.
Ja ilahduttavaa oli se, että toisin kuin kuvittelin, InBodyn mukaan eniten lihasta löytyy keskivartalosta ja käsistä. Timmeiksi mieltämäni jalat sen sijaan kaipaavat lisää treeniä, mutta se on itselleni mieluisinta ja "helpointa" tekemistä, joten oikeastaan olen tästä mahdollisuudesta jollain kieroutuneella tavalla iloinen. Samoin kuin siitä, että kävin mittauksessa, koska ainakin tiedän totuuden. Voin suositella muillekin, jos yhtään kiinnostaa, miltä sisällä näyttää. Ja tuloshan voi yllättää myös positiivisesti niinkuin veikkaan monen muun kohdalla tekevänkin. Peilikuvasta kun ei paljon voi päätellä. Eikä vaa'an lukemistakaan niinkuin nämä omat faktani ehkä todistaa.

Kävin myös ostamassa uuden kalenterin. Mahdollisimman pienen ja yksinkertaisen, joskin kansistaan kauniin. Ei kiinnostanut mitkään motivaatio- eikä tsemppilauseet yhtään sen enempää kuin kiitollisuuskirjaukset tai aikuisten "tänään en roikkunut somessa" tai "tänään annoin aikaa itselleni" -palkintotarratkaan.

Että näin. Ei varmaan kuulostanut yltiöpositiiviselta tämä, mutta ihan hyvillä ja päättäväisillä mielillä täällä ollaan.  Ja päiväkin o n selvästi jo pidentynyt. Aamulla sen huomasi siitä, että katuvalot sammuivat töihin kävellessä 8 minuttia aiemmin kuin edelliskerralla. Jess.

Iloista mieltä, hyvää viikonloppua ja pehmeää töihinpaluuta, kellä se on edessäpäin!