PYHÄT PIKAISESTI PAKETTIIN JA VALOA KOHTI

Mieluusti tähän kirjoittelisin muiden joulutekstejä mukaillen kaikkea hyvää ja kaunista, mutta rehellinen totuus on kuitenkin se, että tänä vuonna en toivomaani joulunpyhien tunnelmaa tavoittanut.

Samalla tuntuu tosi kurjalta sanoa noin, koska mikään ei ollut huonosti, vaan kaikki oli todellakin hyvin, mutta silti on jotenkin lattea fiilis, jota ei edes muutama ylimääräinen vapaapäivä ole onnistunut pelastamaan. Eikähän syytä tarvi sen kauempaa etsiä kuin ikkunan takaa, jossa tasainen kostea harmaus vaan jatkuu ja jatkuu ja rapa roiskuu. Vaikuttaa jo väkisinkin mieleen, vaikken yleensä anna kelien häiritä millään lailla. Mutta kai tässä on eniten kyse siitä, että mielessäni maalailin ihanaa illuusiota siitä, kuinka sitten vapaalla on kerrankin aikaa ja mahdollisuus ulkoilla aurinkoisessa pakkassäässä ja kuvailla päivänvalolla kaikenlaista mieluisaa, mutta jäi toteutumatta se.

 Muistan jostain lukeneeni, että postauksen ensimmäiseksi kuvaksi ei kannata valita kukkia tai ketään ei kiinnosta :).

Virittelin tänä vuonna muutamia valosarjoja sisälle ja ulos poikkeuksellisesti jo marraskuun lopulla, mutta valikoin niille tarkoituksella epäjouluisia paikkoja. Niinkuin nyt vaikkapa tuo keittiön ikkunalla roikkuva amppeli, joka on oikeasti Pentikin kynttilälyhty, mutta johon olen vaihtanut lasilyhdyn tilalle ruukun. Siinä reuhottaa Mansikkatilan mailla Tainan kirppiskasvista katkenneesta oksasta kasvattelemani jälkeläinen.  

Vaikka meillä ei mitään muita varsinaisia perinteitä ole, niin se on, että aito kuusi hankitaan ja se tuodaan sisälle vasta aattona tai aatonaaton iltana. Niin nytkin. Mutta ikävä kyllä, siitäkään ei tänä vuonna tullut toivomaani tunnelmaa, vaikka kaunis ja hyvälle tuoksuva onkin. Ja sen oksilta löytyi myös paikka jo reilu kuukausi sitten kuivattelemilleni appelsiininsiivuille, jotka näyttivät mielestäni ihan miniauringoilta valojen heijastaessa läpi. Siivujen kaverina oli muutama mattavihreä ja muutama kiiltävämmän vihreä pallo, ei muuta. 

Ruokapöydän pikakattauksessa oli viime vuoden tapaan kirpparilta ostamani paksu pellavaliina, pihalta katkaisemani muutama katajan oksa ja niinikään kirppikseltä haalimani Festivot ja pari muuta Iittalan kynttilänjalkaa. Ja hentoinen tähtivalosarja kaiken keskellä. Tykkään tästä yhdistelmästä tosi paljon. 

Helppo ja hyvä puolukkajäädyke (klik)

Ruokaa tuli tänä vuonna hankittua niin maltillisesti, että hävikkiä ei syntynyt yhtään, vaan pikemminkin joutui jo joulupäivänä käyttämään mielikuvitusta siinä, miten saa kaiken riittämään. Ja hyvä niin.

Olen tässä muutenkin mietiskellyt, että ehkä yksi itseäni joulun aikaan kaiken ennenaikaisesti alkavan kaupallisuuden rinnalla eniten häiritsevä tekijä on ruuan ja syömisen omasta mielestäni saama ylikorostunut merkitys. 

Tuskin kukaan voi enää välttyä näkemästä kuvia notkuvista joulupöydistä ja jos jonkunmoisista herkuista joko mainoksissa tai somessa tai molemmissa. Ahdistaa pelkkä ajatus siitä, miltä tuntuu, jos rahaa ruokaan ei ole.  Ja samalla tulin miettineeksi elämääni aikaan ennen digikameroita, kun piti tarkkaan harkita, mistä raskii ottaa kuvan, joiden kehittäminen oli varsin arvokasta. Että kuinka moni silloin olisi räpsinyt lukemattomia kuvia rosolleista ja lanttulaatikoista ja mitä nyt pöydässä sattuikin olemaan ja tallettanut niitä sitten albumiin, jota olisi esitellyt tutuille ja puolitutuille. Minä en ainakaan. Mutta toisaalta tuskin olisin raskinut tuhlata filmiä myöskään vaikkapa kaikkiin niihin ojanpenkkojen talventörröttäjiin, joiden kuvia oma nykyinen kamerani on pullollaan. 

23.12.2019 päivä piteni 9 sekunnilla (kuva on otettu aamulla 8.40)

Parasta pyhissä oli se, että saatiin vanhempi poika pohjoisesta muutamaksi päiväksi kotiin. Ja sitä mukaa myös täällä lähellä asuva pikkuveljensä. Mitään ihmeellistä ei tehty, mutta pelkästä poikien läsnäolosta tulee itselleni hyvä ja rauhallinen olo. 

Lahjatoiveiden suhteen tein tänä vuonna poikkeuksen ja sen sijaan, että olisin pyytänyt, ettei minulle osteta mitään, toivoin, että saisin pohjoisesta itselleni ikioman kuksan. Ja sen myös sain <3. Poika oli huolella valinnut mahdollisimman simppelin, jonka tiesi olevan eniten mieleeni.

Kuksa on nyt kuukauden mittaisessa ohjeiden mukaisessa sisäänajovaiheessa ja juon siitä aamukahvini, koska olen oppinut, että "kahvi on kuksan terva", jonka ansiosta siihen kehittyy rasvakalvo, joka estää puun halkeamisen. 

28.12.2019 klo 14.49

Mutta ettei tämä nyt menisi pelkän masentelun puolelle, tallennan tähän parin päivän takaisen ilonaiheeni auringonlaskun. Todistettavasti oli siis ainakin yksi päivä, joka ei ollut pelkästään harmaa ja siitä tuli heti jotenkin keväisen toiveikas olo. Puhumattakaan siitä, että tänään päivä on jo 7 minuuttia pidempi kuin reilu viikko sitten, joten enenevällä vauhdilla valoa kohti mennään. 

Arki on täällä jo alkanut, mutta rytmiin pääseminen vielä vähän laahaa perässä. Liiallinen mitääntekemättömyys aiheuttaa itselleni epämieluisan vetelän olotilan, josta ei meinaa heti pystyä ponnistamaan pois, mutta opettelen ottamaan rauhallisesti.  Joskin kaipaan jo muutakin liikuntaa kuin pelkkiä kävelylenkkejä, koska ilman riittävää fyysistä rasitusta en pysty nukkumaan kunnolla ja siitä taas seuraa lisää epämieluisaa vetelyyttä. 

Kaikkea hyvää vuoden viimeisiin päiviin ja mitä parhainta alkua uudelle vuosikymmenelle!

Kiitos, kun olette olleet täällä seurana.

4, VALMISTELEMATTA VALMIS JOULU

Mietiskelin eilen illalla aikani kuluksi tulevaa joulua ja sitä, kuinka rauhallinen nykyään olen, kun en enää koe tarvetta tehdä kaikkea alusta loppuun asti itse vain siksi, että voisin kokea täyttäväni jotkut jouluperinteille asetetut normit, joita oikeasti kukaan ei edes ole asettanut, vaan jotka ovat perua jostain mitä en osaa määritellä. Kaikkein todennäköisimmin omasta päästäni.

Jos nauttisin porkkanoiden ja lanttujen kuorimisesta, laatikoiden väsäämisestä, kinkun paistosta,  leipomisesta ja lahjojen metsästämisestä, tottakai tekisin ilolla niitä kaikkia ja paljon muutakin. Ja aikanaan teinkin, vaikken nauttinutkaan. Kunnes ukkeli vuosi(kymment)en sitkeän yrittämisen jälkeen sai minut lopulta ymmärtämään, että "Sulta ei kukaan muu vaadi kuin sinä itse". Ja varmemmaksi vakuudeksi pojat ottivat kaulasta kiinni ja sanoivat, että "Älä äiti ressaa, ei se oo niin justiinsa". 

Ja todellakin, olen mieluummin lunki oma itseni kuin marttyyriksi heittäytyvä hermokimppu, joka saa joulukinkunkin stressaantumaan niin, ettei se kypsy ikinä, vaan haluaa jäädä ikuisesti uunin rauhaan turvaan. Ja ukkeliparka polkee kolmatta kertaa Lähi-Siwaan ostamaan uutta paistomittaria, koska kuvitellaan, että vika on siinä.

Nykyään meidän joulu syntyy varsin vähällä vaivalla ja tavaksi on tullut, että: 

-  joulukinkku (kerran vuodessa syödään sianlihaa) tilataan läheisestä maatilan lihakaupasta valmiiksi paistettuna 

- laatikot (nimellinen määrä) ja rosolli ostetaan kaupasta tai jos muistan olla ajoissa, tilaan työpaikan lounasruokalasta

-  salaatteja ja muita mahdollisia lisukkeita teen ihan mieluusti itse, jos vaan on mukavasti aikaa ja jaksamista, mutta jos ei ole, teen sitten kun taas on
-  pipareita leivon, jos siltä tuntuu

-  ukkeli on värvätty joulutorttuvastaavaksi, mikä on tosi kiva uusi perinne, koska ei todellakaan ole mikään kokkaava mies saati leipuri

-  vanhempi poika hankkii kuusen, joka yleensä ostetaan taholta, jonka tuotto menee paikallisen junioriurheilun hyväksi  ja joka meillä tuodaan sisälle ja koristellaan vasta aattona tai aatonaattona
- siivotaan ehkä vähän tavallista tarkemmin ja sauna pestään perinteisesti jouluksi (ukkelin hommia, koska hällä on kuulemma paremmat tehot)

- jos pojilla on joku erityinen tarve tai lahjatoivomus (yleensä ei ole, vaikka kuinka koitan kiristää tietoa), se toteutetaan, mutta muuten lahjoja ei ostella, vaan hankitaan tarpeeseen sitten kun/jos sellaista ilmenee

Kaikki muu aika käytetään oleelliseen eli muutamasta ylimääräisestä vapaapäivästä nauttimiseen ilman ennalta määrättyjä aikatauluja.

Huomaan, että kun olen antantut itselleni luvan olla tekemättä ja varsinkin suorittamatta, saatankin saada aikaiseksi paljon enemmän ja välillä jopa innostua puuhailemaan keittiössä. Sillä erotuksella, että sen minkä teen, teen hyvillä mielin, enkä hampaita kiristellen. Ja vaikka ensin ajattelin, että silloin kun pojat oli pieniä, moinen ei olisi ollut mahdollista, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin ihan hyvin tätä nykyistä kaavaa olisi voinut soveltaa jo silloin, jos vaan olisin älynnyt heti uskoa ukkelia. Toki pieniä lahjoja silloin hankittiin useampi kuin yksi per poika, muttei silloinkaan koskaan mitään ylenpalttisia  määriä. Mutta noin niinkuin muuten ei olisi ollut mikään pakko uuvuttaa itseään ihan loppuun.

Syy, miksi ylipäätään aloin poikkeuksellisesti koko joulua mietiskellä, on useammaltakin taholta ilmaan heitetty kysymys "Joko teillä on jouluvalmistelut tehty?". Vastaus siihen omalla kohdallani lienee se, että kyllä on tehty.  Joulukinkun tilasin eilen ja pojille olen ostanut toiveidensa mukaisen yhden lahjan kummallekin. Loppu hoituu sen kummemmin valmistelematta.

Todellisille jouluihmisille tämä on vamasti vuoden parasta aikaa, kun saa puuhata ja touhuta sydämensä kyllyydestä, enkä todellakaan halua pilata kenenkään iloa, vaan vastailen kiltisti "Hyvää joulun odotusta"-toivotuksiin "Kiitos samoin". Mutta ollakseni rehellinen, huokaisen helpotuksesta, kun aina vaan aikaisemmin ja aikaisemmin alkava (erityisesti kaupallinen) joulutouhotus on ohi ja voidaan taas palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.

LUUKKU 3: KIPUA JA TULEHDUKSIA POISTAVA MERISUOLAKÄÄRE

Taannehtiva joulukalenterini laahaa päiviä perässä niinkuin ennakoinkin, joten kerrankin voin sanoa pysyneeni suunnitelmieni mukaisessa aikataulussa. 

Tänään halusin vinkata mainion merisuolakääreen, jonka ohjeen sain jäsenkorjaajalta ja jota olen nyt muutamia kertoja hyvin tuloksin testannut. Ja jälleen kerran todennut, että usein ne yksinkertaisimmat keinot ovat niitä parhaita. 

Tarvittavia ainesosia on tasan kaksi ja ohje tulee tässä:

Merisuolakääre

3 rkl puhdistamatonta merisuolaa (esim. luontaistuotekaupoista)
1 litra haaleaa vettä

Liuota aluksi suola pieneen määrään kuumaa vettä ja lisää loput vedestä haaleana, kun suola on liuennut.
Kastele sopivan kokoinen pyyhe kädenlämpöiseen suolaliuokseen ja purista liika vesi pois.
Aseta kostea pyyhe haudottavalle alueelle ja laita tarpeen mukaan esim. tuorekelmua päälle.

Haudo hoidettavaa aluetta 45 minuuttia 1-3 kertaa vuorokaudessa.

Kilon pussi puhdistamatonta merisuolaa maksoi luontaistuotekaupassa kolmisen euroa.

Puhdistamaton merisuola on kerätty perinteisillä menetelmillä (en tiedä mitä ne ovat) suoraan savikerroksen päältä, se ei sisällä lisäaineita ja siinä on tallella kaikki meriveden sisältämät mineraalit ja hivenaineet.

Kehno kuva, mutta vasemmalla  on "tavallista" merisuolaa, joka on puhtaamman valkoista ja kiteisempää kuin oikealla oleva puhdistamaton suola, joka on koostumukseltaan ennemminkin pehmeää mössöä.

Ohjeen mukainen suositeltu 1-3 kerran 45 minuutin mittainen päivittäinen hauteen käyttö on varmastikin tarkoitettu ja hyväksi havaittu akuutissa tulehduksessa tai venähdyksessä, mutta itse olen tehnyt kääreen harvakseltaan aina silloin, kun aiemmin kesällä diagnosoitu jännetulehdus lonkan seudulla on oireillut. Ja jokaisella kerralla kipu on helpottanut ja olen nukkunut seuraavan yön tavallista paremmin. 

Ainoa hankaluus on ollut saada kääre omin voimin taiteiltua paikoilleen. Kun olen koittanut toisella kädellä pitää sitä paikallaan ja toisella kääriä itseni kelmuun, tuloksena on ollut pelkkää ruttua. Kunnes keksin tehdä roskapussista (valitsin kauniita vaaleanpunaisia Roosa nauha-roskiksia :)) "hameen" leikkaamalla pussista pohjan pois ja pujottautumalla siihen niin, että kääre jää sen alle paikalleen. Ja siihen vielä vedin päälle merinovillaiset pitkät kalsarit. Hivenen hankala pukea, mutta on toimiva kokonaisuus, jonka kanssa pystyy liikkumaan, eikä tarvi istua koko vaikutusaikaa paikallaan, jos ei halua. 

Jos oireileva alue on selkä, silloin helpointa olisi levittää ensin joku muovi sängylle tai sohvalle, laittaa kääre sen päälle, käydä pötkölleen ja vetää vielä varuiksi peitto päälle lämmikkeeksi. Ja jos kärsii vaikkapa tennis- tai golfkyynärpäästä, pyyhkeen sijasta voi käyttää froteesukkaa, josta on leikattu kärki pois ja jonka voi vetää helposti paikalleen.

Olen käyttänyt käärettä myös niska- ja hartiajumeihin. Sellainen on hartioillani tälläkin hetkellä, kun tätä kirjoittelen.

Merisuolakäärettä googlailemalla löytyy vaikka kuinka monta sivustoa, joisssa on sama ohje ja joissa on kerrottu, mihin kaikeen käärettä voi ja kannattaa käyttää. Ja mihin sen vaikutus perustuu. 

Suosittelen kokeilemaan, jos sopivaa vaivaa ilmenee. Halpa ja luonnonmukainen konsti, josta ei ainakaan ole mitään haittaa. 

LUUKKU 2, UUTTA INTOA TOIMIVALLA ETÄTYÖRUTIINILLA

2.12.2019 taannehtivaan joulukalenteriin ylöskirjattu arkinen ilon aihe:

Olen saanut jo pidemmän aikaa ajoittain kadoksissa olleen työmotivaationi takaisin mahdollisuudella tehdä halutessani töitä kotoa käsin ja kehittämällä sitä varten itselleni toimivan etätyörutiinin.

Varsinainen työpaikkani on iso toimistotila, jossa meitä aikanaan työskenteli vakituisesti useampi henkilö, mutta viimeiset vuodet pääsääntöisesti enää minä yksin. Muuten ollaan enimmäkseen etäyhteyksien päässä pitkien välimatkojen vuoksi.

Toimisto on nykytarpeeseen nähden aivan liian suuri ja sinne on myös parin vuosikymmenen aikana kertynyt melkoinen määrä paperia ja monenmoista alaan liittyvää rekvisiittaa, joiden keskellä välillä yksinäni ahdistun. Ei ole enää niin sanotusti Fengshuit kohdallaan, vaan kaikki tuntuu ennemminkin olevan pysähtyneessä tilassa.

Juttelin fiiliksistäni aina yhtä ymmärtäväisen työnantajani kanssa ja sovittiin, että voin koska tahansa halutessani jäädä tekemään töitä kotoa käsin, koska yhteydet työkoneeltani yhteiselle palvelimelle toimivat riippumatta siitä missä olen. Ja yhteydenpito enimmäkseen Suomen rajojen ulkopuolella oleviin asiakkaisiin hoituu joka tapauksessa sähköpostilla ja puhelimitse, joten sitä varten ei jatkuva läsnäolo toimistolla ole välttämätöntä. Sen enempää kuin fyysisten mappien tai papereidenkaan, joita tarvitaan enää harvakseltaan.

Mutta asiaan. 

Meillä on varsinaisessa asuinkerroksessa keittiön, eteisten ja kylppärin lisäksi ainoastaan olohuone ja meidän makuuhuone, joten mitään työtilaa sinne on vaikea järjestää. Makkariin en halua mitään ylimääräistä, enkä olohuoneeseenkaan, eikä niihin mahdukaan, joten ainut luontainen paikka on keittiön ruokapöydän ääressä. Mutta jos avaan työläppärini siinä ja levittelen piirustukset sun muut tarpeelliset  ympäriinsä, en tunne olevani oikeasti töissä, vaan ahdistun ruokapöydän sotkusta, ja aikakin on silloin epämääräinen käsite, kun selkeää siirtymää vapaa- ja työajan välillä ei ole. Tulee herkästi lipsuttua laittamaan tiskikone päälle tai vähän pyyhkeiltyä pöytää ja siitä on silloin työtehot kaukana.

Siksi olin niin tyytyväinen, kun yhtenä päivänä tajusin, että meillähän on vintissä vallan mainiosti ylimääräistä tyhjää tilaa, jossa on kaikki tarpeellinen valmiina. Olen vaan jotenkin sitä mielessäni poikien poismuuton jälkeen varjellut ja halunnut pitää kaiken ennallaan, mutten ole hoksannut, että voihan sitä itsekin käyttää muuhunkin kuin satunnaiseen telkkarin katsomiseen.

Työpöydän virkaa heti rappujen yläpäässä toimittaa aikanaan makkariin "blogipöydäksi" hankkimani Ikean pieni koulupöytä, jota en tainnut aiotussa tarkoituksessa käyttää kertaakaan. On ollut nykyisellä paikallaankin vailla käyttöä jo vuosia.

Tämän tilahoksauksen myötä muuttui myös etätyörutiini toimivaksi.

Laitan aamulla kellon soimaan normaalisti, hoidan aamurutiinit niinkuin työpäivinä muutenkin, ihnmistäydyn peilin edessä ja puen päälleni vaatteet, joilla voisin yhtä hyvin mennä oikealle toimistolle. En siis jää tukka pystyssä pyjama päällä kotiin hengaamaan. (No okei, en omista pyjamaa, mutta verkkarit saatan kyllä vetää jalkaan ihan vaan istumamukavuuden nimissä).

Kun työpäivä alkaa, siirryn yläkertaan ja kun työpäivä loppuu, tulen alas. Siinä välissä käyn syömässä lounaan kodin ulkopuolella samaan aikaan kuin kävisin, jos olisin varsinaisella toimistolla. Ja haen alhaalta kupin kahvia kerran aamu- ja kerran iltapäivällä. Tosin olen harkinnut, että pitäisi varmaan käydä kellarissa asti, koska tällä kotisysteemillä kiivettäviä portaita on vain kolmasosa normityöpaikan päivittäisestä määrästä ja saattaa porraskunto päästä rapistumaan.

Ikean "työ"tuoli on aiemmin mainittua tarkoitusta varten hankitun pöydän pariksi aikanaan ostettu.

 Ei mikään ergonomian helmi, mutta tyynyillä pehmustettuna ihan jees ja sopivan korkea. (Ja jos joku nyt kiinnittää huomion samaan kuin minä, kyseessä ei ole raaputuskäsi, vaan Pentikin poronsarvi, jonka siirsin pöydältä sivuun)

Harvinaisen simppeliä, mutta niin toimivaa, että toisin kuin voisi kuvitella, tekee melkeinpä aamuisin mieli mennä töihin tavallista aikaisemmin ja iltapäivällä lopettaa tavallista myöhemmin. Mutta siinäkin suhteessa olen pitänyt rutiinista kiinni ja sulkenut työkoneen kannet ajallaan (toki niin, ettei mitään oleellista jää kesken), enkä niitä ennen seuraavaa aamua avaa. Jos tarvetta koneella hengailuun ilmenee, käytän siihen kotiläppäriä. Jopa työsilmälasit (päätelasit) jätän vinttiin ja käytän toisia lukulaseja silloin, kun on tarvis. Ei tarvi yksien lasien perässä rampata 'töihin' ja takaisin. Niillä kun on taipumus unohtua aina sinne, missä itse ei ole.

Alan nyt siis hyvinkin ymmärtää erästä tuttua, jonka omiin vastaaviin kotityörutiineihin kuului paitsi se, että puki aamulla päälleen oman työnsä luonteeseen kuuluvan puvun ja kravatin, poistui "töihin" lähtiessään kotinsa ulko-ovesta, kiersi talon ympäri ja palasi samasta ovesta sisään. Ja hänellä sentään oli ihan vakituinen työhuone kotona.

Nyt kun elämässä on ollut kaikenlaista, koti on tuntunut entistäkin tärkeämmältä. Siksi olen erittäin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, joka tuntuu välillä siltä, että olisin kokonaan uudessa työpaikassa. 

MARRASKUUN KURJAT KUULUMISET JA TAANNEHTIVAN JOULUKALENTERIN LUUKKU 1

Koen tarvetta kehitellä postaussarjan, jonka avulla pääsen tietoisesti pakoon todellisuutta. En toki koko totuutta, vaan todellisuuden pimeämpää puolta, jota kirjaimellisestikin musta marraskuu tarjoili liki koko kuun mitalla. Valoa oli näkyvissä ainoastaan kuun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä, joista jälkimmäisenä olen ottanut tämän postauksen kuvat.  Muuten en ole jaksanut kameraan tarttua.

Aamupäivä Torronsuolla 30.11.2019 . Edellisenä päivänä satanut lumi muutti maiseman mustasta valkoiseksi ja valoisaksi

Ajattelin ensin, etten kirjoita negatiivisista asioista mitään, mutta toisaalta en tykkää jättää mitään avoimeksi ilmaankaan, joten valotan pienesti taustaa ja sen jälkeen keskityn keskittymään ihan muihin aiheisiin.

Oltiin nelisen viikkoa sitten lähdetty ukkelin kanssa lenkille, kun isäni soitti ja kysyi, voimmeko lähteä pikaisesti viemään häntä sairaalaan, kun ei pysty itse ajamaan. Säikähdin, muttei kyselty mitään, vaan ilmoitettiin, että 20 minuuttia menee ja ollaan paikalla.  Siitä sitten ajettiin 60 kilometrin päähän keskussairaalaan, jonka päivystykseen isä oli saanut lähetteen ja kehotuksen hankkiutua sinne mahdollisimman pian (jälkikäteen mietin, että oikeampi kyyti olisi ollut ambulanssi, mutta isä selvästi tunsi olonsa oudossa tilanteessa paremmaksi tutussa seurassa).

Seuraavana päivänä isä oli jo leikkauspöydällä ja lapsellisesti kuviteltiin, että kotiutuu päivän parin päästä niinkuin parhaimmillaan voi käydä, mutta ei tässä tapauksessa. Tuosta reissusta on kulunut kohta kuukausi, jonka aikana on tehty erinäisiä uusia toimenpiteitä, saatu niistä aina välillä hyviä uutisia ja heti perään uudelleen huonoja.  Kertaalleen isä pääsi jo kotiinkin (epäilen, että oli itse vakuutellut olevansa riittävän hyvässä kunnossa, vaikkei oikeasti ollut), mutta muutaman päivän päästä kuume nousi hälyttävän korkeaksi, joten vietiin hänet takaisin. Tällä kertaa lähisairaalaan. Siitä reissusta en olisi ilman ukkelia selvinnyt, koska isä oli jo mennyt niin heikkoon kuntoon, ettei pysynyt omin avuin pystyssä. Mies kuitenkin otti isän lempeästi vahvaan otteeseensa ja hoiti tilanteen hienosti ja hienotunteisesti. 

En tätä tapausta nyt sen enempää selosta, mutta elämäni on viime ajat ollut sairaalakäyntien ja huolen sävyttämää. Ja siinä sivussa äitipuolen kyytimistä isää katsomaan, ruokakauppaan ja minne on milloinkin ollut tarvis, koska ei itse pysty kävelemään pitkiä matkoja, eikä varsinkaan kantamaan kauppakasseja. Asun meistä sisaruksista lähimpänä ja pääsen lähtemään kesken työpäivänkin, jos on tarvis. Toisin kuin itseäni näissä asioissa huomattavasti reippaampi, hoitoalalla työskentelevä jämäkkä pikkusiskoni, joka ei voi omia potilaitaan jättää heitteille. 

Samaan aikaan itselläni alkoi ihan jäätävä hammassärky, joka ei helpottunut edes päivittäisellä kolmella kasisatasella Buranalla, mutta työnsin sen taka-alalle, koska isä oli tärkein.  Kunnes sitten särky äityi sellaiseksi tuskaksi, että oli pakko varata aika, jonka sain yksityiselle hammaslääkärille vajaan viikon päähän. (Julkiselle puolelle olisi päässyt helmikuussa ja terveyskeskuksen päivystykseen en mene, koska ei voi koskaan tietää, minkälainen päivystäjä on vuorossa.) Lääkäri sanoi, että olin tullut ihan viime hetkellä. Hampaassa oli niin paha tulehdus, että sen hoidon aloituksen pitkittäminen olisi voinut olla kohtalokasta. En edes halua ajatella asiaa sen pidemmälle, koska tiedän lähipiiristä tapauksia, joissa hampaasta alkunsa saaneesta tulehduksesta on seurannut puhekyvyn menetys ja osittainen halvaantuminen. Nyt ei luojan kiitos seurannut, vaan juurihoito ehdittiin aloittaa "ajoissa". Lasku ensimmäisestä puolitoista tuntia kestäneestä erittäin vaativasta toimenpiteestä röntgenkuvineen oli liki neljäsataa euroa, mutta ei ollut päällimmäienä mielessä alkaa sitä murehtimaan. 

Kipu helpotti jo seuraavana päivänä, mutta palasi muutaman päivän päästä uudelleen ja pakko oli mennä näytille, koska en uskaltanut jättää menemättäkään. Sain antibioottikuurin, jonka sekoittama elimistö yhdessä jatkuvasta huolesta ja epänormaalista elämästä johtuvan fyysisen (ja henkisen) kunnon rakoilun kanssa sai aikaan typerääkin typerämmän flunssan, joka on nyt kestänyt reilun viikon. On normaalisti liian mitätön asia edes mainittavaksi, mutta nyt varsin harmillinen, koska estää käyntini ja apuni isän ja äitipuolen luona, En todellakaan halua ottaa pienintäkään riskiä tartuttamisen suhteen.

Vaikka sitä on tavallaan koittanut henkisesti valmistautua siihen, mitä väistämättä joskus on edessä, tuntuu silti niin rankalta nähdä oma ryhdikäs ja särmä kilpa-ammuntaa harrastava Teräsmies-isänsä yhtäkkiä niin laihtuneena ja hauraana. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun työkaverini kysyi ensimmäistä kertaa isäni nähdessään, onko hän vielä mukana työelämässä. Eikä ollut edes mikään keksitty kohteliaisuus, joten kovasti lämmitti omaa ja jo silloin yli 80-vuotiaan isäni mieltä.

On siis ollut vähän huonoa jaksoa, joka ei vielä ole ohi, mutta jonka käsittelyn päätän täällä blogissa tähän ja avaan sen sijaan ensimmäisen luukun taannehtivasta joulukalenteristani, johon keräilen päivien päätteeksi niitä positiivisia itselleni ajankohtaisia asioita, joita elämässä kuitenkin onneksi on paljonkin.

1.12.2019 LUUKKU 1 , MUNAPÄÄ VAI PYHIMYS

Olen syksyn mittaan tehnyt keramiikkakurssilla niin paljon kaikenlaisia lautasia ja kulhoja, että päätin tässä taannoin tehdä välillä jotain ihan muuta. Kauniina ajatuksena pari viitteellistä enkeliä, joista toiselle annoin tekovaiheessa nimen Munapää, koska ei halunnut muotoutua haluamallani tavalla.

Ajattelin ensin, että piilotan sen kotona johonkin kaapin perälle, mutta kun laskin sen käsistäni tarjottimelle parin Marimekon Oiva-kynttilänjalan kaveriksi, totesin, että Mr Munapään sädekehä sopiikin kivasti niistä toisen kuvioihin.

Pyysin tyypiltä antamaani työnimeä anteeksi ja ylensin Pyhimykseksi, joka saa nyt loistaa arvoisellaan paikalla.

Oli tarkoitus tähän perään kirjoitella myös kakkosluukun kuulumiset, mutta teksti on jo nyt puuduttavan pitkä, joten siirrän sen tuonnemmaksi.

Luukkujen avautumisajankohta on itsellenikin vielä arvoitus. Voi olla, että aukeaa päivittäin, mutta voi olla, että tapahtuu muutaman päivän nipuissa. Nähtäväksi jää. Tarkoitus on kuitenkin kirjata itse itselleni ylös joka päivä jotain hyvää. Lisäilen tänne aina sitten, kun siltä tuntuu.

Ja vaikka alku olikin tänään sisällöltään mitä oli, en halua, että kukaan teistä miettii, että pitäisi sitä jotenkin kommentoida. Tiedän, että olette myötätuntoista porukkaa ja pitkälti samaa ikäkaliiperiakin, joten samaistumiskohtia omien vanhempien vanhenemisen tai poismenon suhteen moneltakin löytyy.  Mutta nyt helpottaa enemmän kaikki, mikä pitää mielen mieluummin iloisena. Niinkuin nyt vaikkapa jo neljättä päivää peräkkäin paistava aurinko ja ihana valkoinen hanki, joilla molemmilla on suora yhteys korvienväliin,

<3

SUO, KUOKKA JA KALEVALAINEN JÄSENKORJAAJA

Viime perjantaille lupailtiin pitkästä aikaa aurinkoista poutakeliä, joten päätin olla reipas ja toteuttaa tähän asti pelkän jahkailun asteelle jääneen haaveeni lähteä Torronsuolle kuvailemaan auringonnousua.

Siihen ei tosin tähän aikaan vuodesta kovin kummoisia venymisiä vaadita, kun päivä valkenee sen verran myöhään ja oma unirytmi laahaa vielä kesäajassa. 

Kuvauspaikkani ei ollut paras mahdollinen, kun alkuvaiheen aurinko jäi metsäosuuden taakse, mutta sieltä se hiljalleen nousee.

Suo oli ihanan kuurainen ja kimalteli valon osuessa kasvustoon.

Suurimmat suonsilmäkkeet olivat vielä auki, mutta pienempiä peitti ohut jääkerros.

Aamun valo oli jotenkin taianomaisen sinertävänpunainen ja värjäsi karun maiseman kauniisti, mutta sitä lumousta kesti vain hetken. Ja siksi olin niin onnellinen, että olin kerrankin lähtenyt ajoissa liikkeelle. Joskin vielä olen varsin kaukana ihailemistani luontokuvaajista, jotka viettävät yönsäkin suolla. Kuulostaa pelkän ajatuksen tasollakin jo niin hienolta, mutta en tiedä, onko itsestäni silti siihen. Ainakin pitäisi ympäripuhua joku kaveriksi, että uskaltaisin.

Suolta ajelin takaisin kotiin lähteäkseni töihin, mutta koska päivästä näytti tulevan luvattuakin kauniimpi, tarkistelin sähköpostit, totesin, ettei mitään akuuttia hätää ole kenelläkään ja sovin työntantajani kanssa, etten mene töihin ensinkään vaan käytän yhden jemmassa olevista kesälomapäivistäni.

Ja ihana päivä siitä tulikin. 

Ylläoleva Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän Urheiluopiston väliltä ottamani kuva kuvastaa hyvin vallinnutta mielentilaani. 

Käppäilin kauniissa maisemissa, kyykistelin ja kurkottelin vaihtelevalla menestyksellä kuvailemaan milloin mitäkin ja nautin ainoastaan lintujen äänten rikkomasta hiljaisuudesta ja kuulaasta kelistä. Ja Urheiluopistolla syömästäni monipuolisen maittavasta lounaasta. Tykkään ympäristöstä ja tunnelmasta tosi paljon ja ihan parasta on se, että ruokailla saa kotoisasti verkkarit jalassa erottumatta porukasta. 

Järven varjoisemmille paikoille oli alkanut kerääntyä riitettä, joka näytti kauniilta, mutta arvetenkin suli pois viikonloppuna, kun jälleen kerran satoi täsmästi lauantain ja sunnuntain ajan ihan silkkaa vettä. Miten voikin aina olla niin. 

En enää muista, mitä tein tai tehtiin lauantaina, mutta  sunnuntaina houkuttelin ukkelin kanssani pihalle kuokkimaan. Tai paremminkin haravoimaan yhden pysähdyksen taktiikalla kaikki pudonneet ja märkinä maahan liiskaantuneet lehdet, kantamaan ulkokalusteet talvisäilöön ja muutenkin laittamaan pihan talviteloille. 

Joskus kauan, kauan sitten vielä tykkäsin haravoinnista, mutta enää en niinkään. Ja ukkeli vielä vähemmän. Muisti jokaiselle ohikulkijalle huhuilla, että "Mut on pakotettu tähän".

Hyvä mieli tuli kuitenkin molemmille, kun homma oli tehty ja siisti piha valmiina ottamaan talven vastaan.

Mutta palataan takaisin perjantaihin, jolloin otin vielä kolmannenkin lähdön naapurikuntamme Tammelan puolelle. Sillä kertaa auringonlaskun aikaan Pyhäjärven rannalle, jonne päästyäni olin ihan ällikällä lyöty järven pinnan kultaisesta väristä ja paikalla lipuneiden joutsenten määrästä.

Kyllä harmitti, että juuri tällä ainokaisella kerralla olin päättänyt jättää kamerani zoomin kotiin! Juuri nyt kun sille olisi ollut kaikkein eniten käyttöä ja olisin ainakin voinut yrittää saada joutsenet lähikuvaan.  Nyt oli tyytyminen siihen, että summamutikassa suuntasin ääniä kohden ja toivoin, että jotain osuu ruutuun ja saan edes rajaamalla näkyviin. 

Puhelimella sain häthätää tallennettua joutsenten lentoonlähdön videolle, josta tosin ei lintuja erottanut kuin mustina pisteinä, mutta laulu kuului selvästi. Ihan uskomattoman hieno hetki oli päästä sellaistakin yllättäen todistamaan.

Tämä kolmikko uiskenteli auringonlaskun vastakkaisella puolella sinisessä hämärässä. 

Ei ole (onneksi) aiheeseen liittyviä kuvia, mutta edellisessä tekstissäni kerroin, että olen menossa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle vuosien tauon jälkeen. 

Ja niinkuin muistinkin, käsittely oli tälläkin kertaa pelkästään miellyttävää. Kuin myös paljasti kropasta asioita, joita en itse ole joko huomannut tai noteerannut miksikään. Esimerkiksi sen, että jännetulehduksen puoleinen oikea lonkkani oli ajautunut muutaman sentin ylemmäksi kuin vasen. Ei siksi, että jalat olisivat eri mittaiset, vaan ihan loogisesti siksi, että kun jo kuukausia olen tietoisesti tai tiedostamattani varonut tai ontunut kipeää puolta, on terve puoli joutunut kantamaan myös kipeän puolen kuormaa. Huomaan myös, että istun tai seison herkästi niin, että nojaan enemmän vasemmalle puolelle ja kaikesta tästä aiheutuu pikkuhiljaa "lannekorin" vinoutuminen, joka aiheuttaa virheasentoja ja sitä mukaa mahdollisia muita ongelmia muuallakin kropassa. Jopa migreenin syy voi kuulemma löytyä alunperin vaikkapa nilkan virheasennosta, koska ihmiskehossa ihan kaikki vaikuttaa ihan kaikkeen. Niinpä esimerkiksi polven kipu ei läheskään aina ole polvesta johtuvaa ensinkään. Ei omalla kohdallanikaan. (Mutta kannattaa lukea jäsenkorjauksesta kirjoitettua tietoa itse,  jos hoito kiinnostaa, koska minä saan sen helposti kuulostamaan poppamiesten touhulta tai muuten vaan huuhaalta, jota se ei todellakaan ole). 

Puolentoista tunnin käsittelyn aikana käsiteltiin jalkapohjat, nilkat ja kiristävät lihakset, joista omalla kohdallani pahimmin piukalla olivat etureidet. Samoin kuin yllättäen oikean puolen lavan seutu, joka muuttui käsittelyssä ihan tulikuumaksi ja korjaaja sanoi alueen olevan sen verran jumissa, ettei voi sitä sen enempää yhdellä kertaa käsitellä. Hassua, koska en ole moista jumia noteerannut ollenkaan. Sitä kun päivästä toiseen elää omassa kropassaan, ehtii tottua sellaiseenkin mihin ei kannattaisi.

Käynnin lopuksi tarkisteltiin, että lonkat ovat taasen suorassa ja sain myös pari hyvää uutta venyttelyvinkkiä ja harjoitetta itse tehtäväksi. Ja uuden ajan parin viikon päähän. 

Koska lonkkien asento muuttui, alaselkä oireili muutaman ensimmäisen päivän ajan. Samoin oikea hartia jumitti ja pää ajoittain särki, mutta sitä kesti vain pari-kolme päivää. Nyt olo on hyvä ja kevyt. Ja ihmeellisenä, mutta näin jälkikäteen järjellä käsitettävänä sivuilmiönä tapahtui sellainenkin juttu, että jo aika pitkään ihmeellisesti turvoksissa ja peräti pinkeänä ollut vatsa litistyi takaisin entiselleen (ei ole silti sama asia kuin litteä, mutta tuntuu taas omalta). Eli varmaan on nestekierrossa todellakin ollut isompaa häikkää jo pitkään ja käsittelyn myötä sekin ongelma tuntuu poistuneen, mikä on erittäin tervetullutta. Inhosin yli kaiken sitä itselleni vierasta turpeaa olotilaa.

Mutta se siitä ja vielä muutaman kuvan verran takaisin järven rantaan.

Värit näyttävät varsin synkiltä ja sitä tavallaan olivatkin, mutta samalla tunnelma oli ihan mielettömän hieno. Kaunis päätös hyvin alkaneelle marraskuiselle kesälomapäivälle, jolla oli varsin voimaannuttava ja mielenrauhaisa vaikutus. Jälleen ikäänkuin pyytämättä tai varsinkaan yrittämättä. Ja meinasin tähän kirjoittaa, että paljon siis ei moiseen vaadita, mutta onhan tämä itseasiassa tosi paljon. Se, että voi yhtenä kauniina päivänä vaihtaa työpäivän vapaaseen tuntematta siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Ei ole mikään itsestäänselvyys tai aina edes mahdollista.

Vielä kun keksisin, miten pystyisin pimeässä näkemään kamerani säädöt. Alakuvaa ottaessani kuvittelin säätäväni aukkoa, mutta olikin mennyt  sumentaville "Art"-asetuksille. Tavallaan ihan kiva efekti, vaikka vahinko olikin.

Ei siis kuulumisia kummempaa tälläkään kertaa, mutta koin tärkeäksi saada nämä muutamat kuvat talteen. Ja tärkeää on myös mahdollisuus kirjoitella tänne. Siitäkin olen tosi kiitollinen. 

AJANKOHTAISIA ASIOITA JA MUUTEN VAAN FIILIKSIÄ

Luin jo parisen viikkoa sitten Tuulannelin vastauksia mielestäni kivaan "3 asiaa nyt"-haasteeseen ja innostuin silloin heti kirjoittelemaan omia vastaaviani, mutta homma jäi kesken. Ihan vaan siksi, että kaikkiin kysymyksiin ei heti tullut luontevasti kolmea kohtaa mieleen, enkä halunnut alkaa väkisinkään keksimään, joten löin sitten hanskat tiskiin. Kunnes tänään tajusin, että mikäs pakko tässä on orjallisesti edes yrittää, kun ei varmaan ihan kiveen hakattuja nämä haastehommelit kuitenkaan ole. 

Tässä siis hieman mukailtuna omia ajankohtaisia juttujani suht tuoreiden luontokuvien kera, kun ei nyt ollut muutakaan varastossa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Työpäivän jälkeen on ihan parasta, kun saa vaihtaa jalkaansa pehmoisen lököttävät collegepökät ja lempivillasukat, joilla tulee hiihdeltyä kotioloissa myös viikonloput.

Ulos lähtiessä puen tällä hetkellä kaikkein mieluiten päälleni ehkä tylsän, mutta mukavan lämpimän synkänsinisen kevytuntuvatakin, jonka helma ulottuu pehvan alle. Ehdoton vaatimus nykyään. Ennenvanhaan sitä pärjäsi kylmilläkin keleillä lyhyillä takinkippanoilla, muttei enää.

Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tässä kävi nyt niin, että sillä välin kun jäin pähkäilemään alunperin aloittamaani tekstiä, ehdittiin miehen kanssa jo toteuttaa yksi ajankohtaisista tarvehankinnoista ja ostaa meille uudet peitot ja tyynyt. 

En olisi sellaisia ehkä osannut kaivata, jos en olisi Rovaniemen reissullani yöpynyt hotellissa, jossa oli paitsi älyttömän hyvät sängyt, myös aivan ihanan pehmoiset untuvatyynyt ja -peitot, joiden jälkeen omat ikivanhat littanat täkit alkoivat tuntua siltä, että ovat viimein tulleet tiensä päähän ja on aika satsata ensimmäistä kertaa ikinä kunnon laatuun. Ja ensimmäisten uusilla petivaatteilla nukutun yön jälkeen voin omalta kohdaltani sanoa, että vaihto kannatti. Untuvapeitto on ihanan kuohkea, eikä liimaudu iholle, vaan jättää mukavan ilmakerroksen nukkujan ympärille niin, että sitä on vähän niinkuin jossain pesässä. Mutta ikävä kyllä, miehen mielestä peitto on liiankin ilmava ja tuppaa kuulemma lentelemään lattialle tämän tästä. Toivottavasti siitä asettuu. Joko mies tai peitto.

Tärkeää itselleni oli se, että valmistajalle (Joutsen) on myönnetty Allergia-, iho- ja astmaliiton  Allergiatunnus. Kuin myös se, että Joutsen toimii muutenkin vastuullisesti .

Aiempi mielikuvani untuvista liittyi lapsuuden pöllyäviin höyhentyynyihin, joiden kulmista oli kiva tarkoituksella nyppiä höyheniä yksi kerrallaan ulos.

Uudet ruokapöydän tuolit vanhojen rumiksi kulahtaneiden tilalle ovat myös etsinnässä. Olleet jo pitkään, mutta ei vaan meinaa millään löytyä kriteerit täyttäviä tuoleja, joissa on hyvä istua, jotka liikkuvat matolla kevyesti jalkojen tarttumatta kiinni ja jotka vielä kaiken lisäksi olisivat kivan näköiset ja meille sopivat. Netistä toki voi selailla kaikenlaista kaunista, mutta yhtään tuolia en halua ostaa pelkän ulkonäön perusteella ilman koeistumista, joten se vähän hankaloittaa hommaa.

Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Tähän olin alunperin kirjoittanut pitäväni kuluvan syksyn poikkeuksellisen värikkäästä ja pitkäkestoisesta ruskasta, joka todellakin oli kaunis, mutta josta on enää jäljellä jatkuvien sateiden maahan liiskaamat lehdet ja paljaat puut, jotka ainakin täällä näyttävät parhaillaan saavansa ylleen valkoisen räntäkerroksen.  

Myös kauniissa luonnossa liikkuminen vaihteeksi muualla kuin kyllästymiseen asti koluamillani tutuilla poluilla on ollut mieluisaa. Lähistöltä löytyy kuitenkin niin paljon kaunista katseltavaa.

Pidän myös tämänhetkisestä jotenkin erityisen rauhallisesta olotilastani, johon en ole mitenkään tietoisesti pyrkinyt. Paitsi ehkä hyväksymällä asioita, joita on ollut viisasta hyväksyä. Niinkuin nyt vaikkapa se, että rankka kuntosaliharjoittelu ei enää ole itselleni paras liikuntamuoto, vaan tilalle saa nyt tulla lempeämpiä vaihtoehtoja ilman epäonnistumisen tai luovuttamisen tunnetta. (Ei ihan helppoa, mutta joskus on vaan parempi hyväksyä totuus kuin sinnitellä faktoja vastaan). 

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä:

Jatkuva kostean kolea harmaa keli, samoin kuin märkien vaatteiden ja kuraisten kenkien riisuminen, putsaaminen ja kuivattelu alkavat kaikki tympiä ihan tosissaan. Enkähän tällä hetkellä jo aikaisin alkuillasta alkavasta pimeydestäkään erityisemmin tykkää, mutta en sitä sen kummemmin ajattele, koska en asialle mitään mahda. Ja jos joskus lupauksistani huolimatta kuitenkin mutisen, mies laskee sekunnissa, kuinka monta viikonloppua enää on huhtikuuhun.. 

Asioita, joita olen oppinut viime aikoina:

Ainakin sen, että lihattoman lokakuun vietto ei sittenkään poikkea normielämästäni juuri ollenkaan, vaikka ennakkoon kuvittelin, että aiheuttaa paljonkin päänvaivaa ja haasteellisia luopumisia totutusta. Olen tästä havainnosta jopa vähän pettynyt, vaikka hyvä asia tavallaan onkin. Ja siis olen kyllä syönyt kuluneen kuun aikana kalaa, koska kala on mielestäni kalaa, eikä lihaa. 

Olen oppinut myös sen, että vastuskuminauhalla tiukasti fysioterapeutin ohjeiden mukaan tehtävät lihasepätasapainon poistamiseen tähtäävät kehonhallintaharjoitteet ovat epäilevästä ennakkoasenteestani huolimatta paitsi yllättävän rankkaa, myös palkitsevaa puuhaa, jonka avulla olen päässyt ikävistä oikean lonkan ja jalan kiputiloista lähes kokonaan eroon (kopkop). 
Aion siis jatkaa samalla tiellä ajoittaisesta tympääntymisestäni huolimatta, koska heti jos poikkean edellisen kohdan ohjelmasta ja päätän palata salilla vanhaan jalkarääkkiini, se kostautuu ja kipu palaa.

Muuten en ole tainnut juuri viisastua. 

Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta:

Vaatekaapin sisällön järkeistäminen ei vaan kertakaikkiaan etene, koska en hallitse hommaa, eikä se selvästikään kiinnosta riittävästi. Tyydyn siis inhoamaan kaappini sisältöä jokaikinen aamu, kun avaan sen ovet ja tuijotan sen tiukkaan ahdettuja rekkejä, joilta valikoituu liki poikkeuksetta samat housut ja sama yläosa niin, että itseäkin jo hävettää. 

Myös syksyisiä ruukkuistutuksia varten ostamieni kasvien multiin laittaminen/ kastelu ennen kuin on liian myöhäistä, tuottaa näköjään vuodesta toiseen vaikeuksia.

Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt:

Haluaisin oppia, kuinka otetaan hyviä valokuvia hämärissä olosuhteissa (ihan valomielessä siis, ei rikollisessa). Sille taidolle olisi näillä keleillä käyttöä. Samoin kuin kuvankäsittelylle, jota kohtaan asenteeni on ristiriitainen. En periaatteessa tykkää käsitellyistä kuvista, mutta toisaalta haluaisin oppia käsittelyä sen verran, että saisin sen avulla kuviini palautettua ne värit, jotka kuvatessa oikeasti olivat olemassa, mutta joita en osannut tallentaa.

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään:

Ei onneksi ole pakko tehdä mitään juuri tänään, mutta muuten on paljonkin asioita, joita kotona pitäisi, tai ainakin haluaisin tehdä tässä syksyn mittaan, kun on aikaa. 
Golfkenttäkin kun meni viikonloppuna talvikaudeksi kiinni, eikä enää tarvi arpoa, lähteäkö pelaamaan vaiko eikö, vaan kaikki ne tunnit vapautuvat muuhun käyttöön, mikä tosin ei vielä tarkoita sitä, että käyttäisin ne mitenkään sen järkevämmin.

Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä: 

Jotenkin edellisessä kohdassa mainitsemani golfkentän sulkeutuminen antaa enemmän aikaa keskittyä ihan vaan kotona hengailuun, joka tuntuu tällä hetkellä jo ajatuksen tasolla rentouttavalta. Ei sillä, että sinne kentälle olisi ollut pakko tähänkään asti mennä, mutta jotenkaan en osaa rauhoittua sisätiloissa puuhasteluun ennenkuin pelit on pelattu.

Ehkä kaikkein rentouttavin mielikuva on se, kun voi perjantai-iltana istahtaa siivotussa, puhtaalta tuoksuvassa kodissa olkkarin sohvannurkkaan aiemmin mainitut villasukat ja collegepökät jalassa, kaataa valkoviiniä kauniiseen lasiin, katsoa telkkaria, lukea kirjaa tai yksinkertaisesti vaan olla.

Asioita, joita tein menneellä viikolla

Tämän skippaan, koska en muista tehneeni mitään erityistä mainitsemisen arvoista.

Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa;

Tähän olisi toki kiva vastata, että odotettavissa on vaikkapa joku kiva matka johonkin, mutta kun ei ole, vastaan, että eniten odotan sitä, että sääennusteet viimein pitäisivät paikkansa ja sitä jo kauan luvattua aurinkoista poutakeliä lopulta saataisiin. 

Varasin myös pitkästä, pitkästä aikaa ajan Kalevalaiselle jäsenkorjaajalle, mutta sitä käyntiä en ehdi kovin kauan odottaa, koska sain peruutusajan jo huomiselle.  (Jos aihe kiinnostaa, Mari Kastehelmi B-blogissa kirjoitteli juuri omista kalevalaisen jäsenkorjauksen kokemuksistaan). 

Eipä tässä taasen muuta kuin mukavia loppusyksyn päiviä! Ja kiva olisi tottakai lueskella teidän muiden vastauksia.