Puhelimeen tuppaa ainakin itselläni kertymään kuvia, joilla on ollut otettaessa joku tarkoitus, mutta jotka eivät lopulta päädy minnekään.
Niinpä ajattelin kaivella kännykästä viime päivien kuvat ja kirjoitella pitkästä aikaa muistiin kuluneen viikon tekemisiäni. On jäänyt sekin perinne unohduksiin jo kauan sitten, niinkuin itselleni tuppaa käymään, jos vähänkään yritän alkaa järjestelmälliseksi tai suunnitelmalliseksi.
***
Pilates palasi tauolta ja oli ilokseni siirtynyt tiistai-illoista torstai-aamupäivään, joka sopii itselleni paremmin kuin hyvin.
Olen siitä aiemmin kirjoitellutkin, että työpaikkani on samassa rakennuksessa liikuntakeskuksen kanssa, ja kaukaa viisaan työnantajani luvalla saan käydä siellä työpäivän aikana vähän niinkuin työkykyä ylläpitävän toiminnan hengessä. Ihan loistojuttu, koska iltaisin ei aina huvita palata takaisin sinne, mistä on juuri päivän päätteeksi tullut kotiin. Olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.
Aamupilateksen jälkeen olikin oudokseltaan vähän pöllähtänyt olo. Vähän samanlainen kuin jos olisi herännyt päiväunilta. Mutta piristyin, kun liikuntakeskuksen aina yhtä ihana henkilökunta kysyi, että "No mikset jää kahveelle? Olis vastaleivottua tiikerikakkuakin". No niinpä. Miksen tosiaan jäisi, kun joisin kahvia siihen aikaan joka tapauksessa muutenkin, mutta kerrosta alempana yksin. Ja kun vielä ehdottivat, että "Hae läppäri tänne ja tuu tänne etätöihin, niin ei tartte yksin olla", mietin, että on kyllä huippua, kun on tällainen paikka, missä voi aina tuntea olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Jokseenkin pitkä asiakkussuuhde kyllä takana, kun muistaakseni vuonna -94 aloittelin samaisen yrittäjän vesijumpissa.
Perjantaina olikin sitten aamupäivän punttisali vuorossa samassa osoitteessa. Menen yleensä 11 maissa, treenaan tunnin verran, käyn alakerran ruokalassa syömässä ja palaan työpöydän ääreen. On osoittautunut omalla kohdallani varsin toimivaksi systeemiksi, ja maanantai-keskiviikko-perjantai-rytmistä on viimeaikoina tullut tapa, jota ei tarvi enää sen kummemmin edes ajatella. Eikä miettiä, että "meniskö tänään vai sittenkin vasta huomenna", ja sitten jos ei tänään mene, huomenna miettii, että "miksen sittenkin mennyt eilen..". Mutta siis tästäkin kiitos aiemmin mainitulle mahdollisuudelle käyttää osa työajasta kuntoiluun.
Töitten jälkeen poikkesin Lidlissä aikomuksenani ostaa kasviksia raivauspostaukseni tiimoilta minulle vinkattuun kikhernesalaattiin, mutta petyin, kun yleensä kaupungin parhaat kasvisvalikoimat omaavasta kaupasta oli kaikki vihreät kaalit loppu. Ostin sitten minipaprikoita, jotka olivat niin söpöjä ja värikkäitä, että piti kotona erikseen asetella pölkylle ihan vaan koristeeksi.
Perjantai-iltana tehtiin ukkelin kanssa pitkähkö lenkki, ja loppuillan istuskelin sohvan nurkassa ja viestittelin itselleni jollain erityisellä tavalla läheiseksi tulleen etäystävän kanssa, jota mieluusti nimittäisin siskokseni.
Lauantaille oli luvattu aurinkoista keliä, ja vaikka taivaalle katsottuna näytti kyllä ihan muulta, ehdotin silti miehen tultua aamupäivällä töistä, että lähdettäisiin parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Liesjärven kansallispuistoon käppäilemään ja kuvailemaan.
Ukkeli on siitä(kin) kiva, että hälle yleensä aina käy kaikki, mitä ehdotan "Ellei ole mitään ihan tyhmää" , joten siitäpä sitten lähdettiin Kyynäränharjulle umpihankeen rämpimään ja toivomaan, että edes vähän pilvipeite repeilisi ja saisin edes jonkun kivan kuvan otettua. No eipä juuri repeillyt, ja vähän turhan lämminkin siinä tarpoessa tuli, kun oli selvästi etenemisen haastavuuteen nähden tullut laitettua liikaa vaatteita päälle. Ja se paksuin mahdollinen pipo. Lunta oli kuitenkin paikoitelleen polviin asti ja itselläni välillä vähän enemmänkin, joten kovin hääppöinen ei meidän tuntivauhti ollut, eikä se tietty ollut pääasiakaan.
Ainut auringonpilkahdus sattui tähän kohtaan, kun tultiin kaksi järveä yhdistävälle pikku sillalle, jonka alitse kulkeva virtaus sai aikaan tällaisen hauskan sulan alueen kirkkaine vesineen.
Iltapäivällä lähdin reppu selässä käppäilemään kaalit mielessä kauppaan, ja jostain kumman syystä päätin poikkeuksellisesti poiketa K-supermarkettiin, jossa en yleensä koskaan käy.
Ainut auringonpilkahdus sattui tähän kohtaan, kun tultiin kaksi järveä yhdistävälle pikku sillalle, jonka alitse kulkeva virtaus sai aikaan tällaisen hauskan sulan alueen kirkkaine vesineen.
Iltapäivällä lähdin reppu selässä käppäilemään kaalit mielessä kauppaan, ja jostain kumman syystä päätin poikkeuksellisesti poiketa K-supermarkettiin, jossa en yleensä koskaan käy.
Piti pariin kertaan hieraista silmiä, kun heti kaupan porttien sisäpuolella odotti tulppaanimeri ja mainos, jossa ilmoitettiin kotimaisten tulppaanien hinnaksi 2 eur / 25 kpl!!
Hetken mietin, etten kehtaa niin halvalla edes ostaa, mutta kun kuulin, että kaupalle oli lipsahtanut yksi ylimääräinen numero tilausmäärään, ja takahuone oli tulvillaan tulppaaneja, ajattelin, että parempi kai se on kuitenkin ostaa edes parilla eurolla kuin että kauppa joutuu heittämään kukat roskiin.
Lauantai-iltana tuli seurattua Elisalta pojan peliä, joka oli samalla pohjoisen seuransa 40-vuotisjuhlaottelu. Kippistelin sille parilla lasillisella mainion makuista luomuvalkkaria.
Sunnuntaina oli kirpakka pakkaskeli, ja päinvastoin kuin pilvistä luvanneessa säätiedotuksessa ennakoitiin, päivästä tulikin ihanan aurinkoinen.
Käytiin aamulla meidän sunnuntaiperinteeseen kuuluvalla lenkillä, jonka jälkeen sain jostain päähäni, että olispa kiva lähteä johonkin paistamaan makkaraa.
No sehän taas ukkelille kävi sekin, joten etsittiin netistä lähiseutujen laavupaikat ja päädyttiin lähtemään naapurikunnassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon, jossa parkkipaikalta nuotiolle päästäkseen ei tarvinnut tarpoa hangessa kuin puolisentoista kilometriä. Kuulosti lenkin päälle ihan passelilta matkalta.
Ensin haettiin eväät lähi-Salesta.
Reppuun sitten puukko, sytykkeet ja muu tarvittava rekvisiitta kuten sinappi..
Tällä kertaa joku oli ollut ennen meitä liikkeellä ja nuotiopaikalle johti parit isommat ja muutamat pienemmät jalanjäljet.
Melkein perille päästyämme meitä vastaan juoksi yhtäkkiä täyttä laukkaa irrallinen iso musta koira, joka näytti siltä, että halutessaan voi purra ranteen poikki yhdellä haukkauksella. Pelästyin ihan todella paljon, koska koira näytti oikeasti pelottavalta, ja jostain alitajunnasta muistin joskus aikanaan telkkarista seuraamani Koirakuiskaajan vinkin siitä, että vastaavassa tilanteessa kannattaa laittaa kädet puuhkaan rinnalle ja kääntää koiralle selkä. Ei ollut aiempaa kokemusta menetelmästä, mutta niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koira pysäytti loikkansa kuin seinään ja jähmettyi paikalleen. Hrrrr. Onneksi siinä vaiheessa emäntä huomasi, että lähistöllä on muitakin kuin oma perhe ja karjaisi koiran luokseen. Selitteli sitten, että "On ihan kiltti, mutta villi, kun on vielä pentu" jne. Olen saman kuullut niin monesti aiemminkin, mutta jos en tunne, tai edes näe omistajaa mailla halmeilla, en todellakaan voi luottaa myöskään vieraaseen koiraan. Anteeksi tästä kaikille koiraihmisille, mutta en tykkää myöskään siitä, että tuntematon koira päästetään kysymättä takinhelmoihin nuuhkimaan ja kuolaamaan. Tutut tottakai asia erikseen.
Melkein perille päästyämme meitä vastaan juoksi yhtäkkiä täyttä laukkaa irrallinen iso musta koira, joka näytti siltä, että halutessaan voi purra ranteen poikki yhdellä haukkauksella. Pelästyin ihan todella paljon, koska koira näytti oikeasti pelottavalta, ja jostain alitajunnasta muistin joskus aikanaan telkkarista seuraamani Koirakuiskaajan vinkin siitä, että vastaavassa tilanteessa kannattaa laittaa kädet puuhkaan rinnalle ja kääntää koiralle selkä. Ei ollut aiempaa kokemusta menetelmästä, mutta niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koira pysäytti loikkansa kuin seinään ja jähmettyi paikalleen. Hrrrr. Onneksi siinä vaiheessa emäntä huomasi, että lähistöllä on muitakin kuin oma perhe ja karjaisi koiran luokseen. Selitteli sitten, että "On ihan kiltti, mutta villi, kun on vielä pentu" jne. Olen saman kuullut niin monesti aiemminkin, mutta jos en tunne, tai edes näe omistajaa mailla halmeilla, en todellakaan voi luottaa myöskään vieraaseen koiraan. Anteeksi tästä kaikille koiraihmisille, mutta en tykkää myöskään siitä, että tuntematon koira päästetään kysymättä takinhelmoihin nuuhkimaan ja kuolaamaan. Tutut tottakai asia erikseen.
Aiai, mutta makkara oli hyvää. Ja savun haju etenkin ukkelin pipossa pitkäkestoista.
Seuraavalla kerralla sitten tiedetään, että puita ei tarvi kantaa reilun kilometrin päästä, vaan laavun lähelläkin on puuvarasto.
Takaisin autolle halusin kiertää aurinkoisen puolen reittiä, jossa odotti jälleen umpihanki.
Seuraavalla kerralla sitten tiedetään, että puita ei tarvi kantaa reilun kilometrin päästä, vaan laavun lähelläkin on puuvarasto.
Takaisin autolle halusin kiertää aurinkoisen puolen reittiä, jossa odotti jälleen umpihanki.
Kesäteatterin talvi
Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä vielä pienesti hiihtämään, mutta meni vissiin makkaran mukana hiihtohalut, joten jätettiin väliin. Alkoi tuulemaankin sen verran kylmästi, ettei inspiroinut.
Maanantaina oli vajaat parikymmentä astetta pakkasta ja ihan hitsin kaunista, kun kävelin salikamppeet repussa töihin.
Aamupäivä meni muissa hommissa, joten kävin puntilla poikkeuksellisesti vasta, kun lähdin takaisin kotiinpäin. Aurinko paistoi silloinkin vielä ihanasti tehdasrakennuksen isojen ikkunoiden läpi kauniiseen portaikkoon.
Siinä missä kuntoilutsemppi on tapissa, niin liki parin kuukauden tauon jäljiltä maanantai-iltana uudelleen alkaneen keramiikkakurssin suhteen jouduin vähän keräilemään kadonnutta motivaatiota, joka tuntui olevan tyystin hukassa turhan pitkän tauon jäljiltä. Mutta kyllähän se taas ihan kivalta tuntui, kun paikalle asti sain itseni patistettua, ja opettajan kanssa vähän suunniteltiin uusia kokeiluja. Mm. paperisaven valmistusta. Ja dreijaamistakin ajattelin testata. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oma juttuni vai ei. Mutta tällä kerralla muotoilin kuitenkin syksyltä jäljelle jääneestä saviköntistä vielä pari kulhoa "Kuro"-sarjaani lisää.
Pakkanen oli kiristynyt ja kuu möllötti taivaalla, kun iltakasilta käppäilin kotiin.
Aamupäivä meni muissa hommissa, joten kävin puntilla poikkeuksellisesti vasta, kun lähdin takaisin kotiinpäin. Aurinko paistoi silloinkin vielä ihanasti tehdasrakennuksen isojen ikkunoiden läpi kauniiseen portaikkoon.
Siinä missä kuntoilutsemppi on tapissa, niin liki parin kuukauden tauon jäljiltä maanantai-iltana uudelleen alkaneen keramiikkakurssin suhteen jouduin vähän keräilemään kadonnutta motivaatiota, joka tuntui olevan tyystin hukassa turhan pitkän tauon jäljiltä. Mutta kyllähän se taas ihan kivalta tuntui, kun paikalle asti sain itseni patistettua, ja opettajan kanssa vähän suunniteltiin uusia kokeiluja. Mm. paperisaven valmistusta. Ja dreijaamistakin ajattelin testata. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oma juttuni vai ei. Mutta tällä kerralla muotoilin kuitenkin syksyltä jäljelle jääneestä saviköntistä vielä pari kulhoa "Kuro"-sarjaani lisää.
Pakkanen oli kiristynyt ja kuu möllötti taivaalla, kun iltakasilta käppäilin kotiin.
Vanha vesivoimalaitos peittyi sillan ali kulkevasta koskesta nousevaan höyryyn,
mutta en harmikseni saanut sitä näkymään kuvassa. Näytti hienolta.
Tiistaina pakkasta oli -27 astetta, kun kävelin töihin. Ilmatieteen laitoksen "tuntuu kuin -35" tosiaankin tuntui aika todenmukaiselta. Ei enää niin kiva keli. Etenkin, kun toppavaatteiden alle pitää pukea kunnollisen teknisen alusasun ja välikerroksen sjasta työvaatteet. Mutta onneksi oli lämmin kaulahuivi, jonka läpi hengitellä. Eikähän itselläni siinä muutaman kilometrin matkalla mitään hätää ollut. Toisin kuin kuopuksella, jonka työautosta jäätyi kuljettajan puoleinen ovi niin, ettei enää pysynyt kiinni. Ajettavaa päivän aikana oli kuitenkin reilut 300 km.
Toimiston ikkunan takana korkealle kaupungin kattojen ylle kohoavasta, tällä hetkellä huurteisesta koivusta on kiva seurailla kevään kehittymistä. Sitten kun hiirenkorvissa asti ollaan.
Jos oikein tarkkaan katsoo, kokolailla koivun keskeltä pilkottaa kirkontorni.
Paluumatkalla tuli mieleen, että menneen viikonlopun kahta kansallispuistokeikkaa lukuunottamatta en muista, milloin olisin viimeksi edes käynnistänyt auton, ja sen tajuamisesta tuli jotenkin tyytyväinen mieli.
Olen kyllä suht aina ollut luontainen paikasta toiseen kävelijä, mutta joka nurkan takana vaanivan ilmastonmuutospaineen alla olen nykyään tietoisesti valinnut kävelyn autoilun sijasta entistäkin useammin. Tuntee tehneensä edes jotain asian hyväksi. Kiitos siitä pikkukaupungin kohtuullisille etäisyyksille, joiden ansiosta kävellen pääsee oikeastaan kaikkialle, minne on tarvista tai halua ylipäätään mennä.
MUTTA: Siinä missä itselleni kertyy normi arkipäivinä liikuntaa ja askelia kiitettäviä määriä, ei luettuja kirjan sivuja kerry juuri lainkaan, ja huomaan, että olen alkanut ajoittain ottaa siitä jotain ihmeellisiä itse itselleni keksimiäni paineita.
Voisin kuvitella, että vähän samoin kuin joku ei-niin-liikunnasta-innostunut ahdistuu tammikuussa joka tuutista silmille hyppäävien elämäntapamuutosvinkkien edessä, itselleni on tullut sellainen olo, että mitä enemmän lukee, sitä parempi ihminen, ja että luettujen kirjojen ja/tai sivujen määrä on suorassa suhteessa ihmisen sivistyneisyyteen ja älykkyyteen (niinkuin varmaan pitkälti totta onkin, riippuen toki siitä mitä lukee), joka tarkoittaa sitä, että itse olen tooooodella kaukana sivistyneistä älykköpiireistä (pitää paikkansa sekin).
Lapsuudessani kirjat olivat ainoita ja teini-iässä parhaita ystäviäni, ja varmaan noin nelikymppiseksi asti luin todella paljon. Siinä vaiheessa tuli eteen vaihe, jolloin oma aika oli kortilla, mutta sittemmin, kun ei ole enää aikoihin ollut oikein mikään ajanpuutteesta kiinni, olen kadottanut lukuidentiteettini liki kokonaan, enkä enää tiedä, mitä haluaisin lukea. Kirjastossakin vaan haahuilen hyllyjen välissä ja odotan, että jotain sattumanvaraista kiinnostavaa tipahtaa syliin.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen huomannut, että muitten suositusten varaan on vaikea laskea, koska usein kirja, joka jonkun muun mielestä on ihan super, onkin omasta mielestäni ennakko-odotuksiin nähden kiusaannuttavasti kaikkea muuta. Esimerkiksi tällä hetkellä ylenpalttisesti hehkutettu Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin" kuuluu kirjoihin, joka itseltäni jää mitä todennäköisimmin lukematta. Siitäkin huolimatta, että sitä ovat kehuneet myös itselleni tärkeät viisaat ihmiset, joiden makuun luotan. En vaan jotenkaan kestä ajatusta siitä, että alkaisin öisin ajattelemaan naisia. Tai naista, joka ajattelee naisia öisin. Enkä myöskään kirjan kansikuvaa. On jotenkin niin pelottava.
Toki voisin aloittaa uuden kierroksen kotoa jo ennestään löytyvien kirjojen parissa (miksen ole tätä aiemmin keksinyt?). Olisi ainakin helppo palauttaa takaisin hyllyyn, jos sisältö ei enää kiinnosta tai jos on liian tuoreessa muistissa.
Toki voisin aloittaa uuden kierroksen kotoa jo ennestään löytyvien kirjojen parissa (miksen ole tätä aiemmin keksinyt?). Olisi ainakin helppo palauttaa takaisin hyllyyn, jos sisältö ei enää kiinnosta tai jos on liian tuoreessa muistissa.
Jossain vaiheessa mietin mietin myös, pitäisikö kokeilla äänikirjojen kuuntelua yksinkävelyn ohessa. Ja kokeilinkin yhden Elisan tarjoaman ilmaiskirjan muodossa, mutta lukija oli kirjan sisältöön nähden niin vääränlainen kuin olla voi, että en vaan kertakaikkiaan pystynyt kuuntelemaan paljon alkua pidemmälle.
"Kiira. Ehjäksi särkynyt."
Ylläoleva kuva ei varsinaisesti liity kuluneeseen viikkoon, mutta olin tästä miehen ostamasta ja tyynyni alle piilottamasta yllärilahjasta niin otettu, että päätyi tänne. Eikä vähiten tuon hellyttävän paketoinnin ansiosta, jossa ukkelin omien sanojen mukaan on "vahva kädentyön jälki". Totta :). Pakettikortti lienee jonkun laskun sisältäneen kirjekuoren kulma.
Keskiviikko kulki tuttua kävellen töihin - salille - syömään - töihin - kotiin -rataa.
Pukuhuoneen peräpenkissä Bondin kanssa.
Puntin päälle tuli syötyä lounasruokalassa tuhti annos silakkapihvejä, porkkanamuusia ja
linssi-papu-lehtikaalisalaattia.
Hyvää oli.
Ukkeli lähti illalla hiihtämään, mutta itse en jaksanut. Tein sen sijaan lumityöt, joita ei oikein töiksi voi sanoa, koska lumi oli ihanan höyhenenkevyttä.
Tähän päättyy torstai-aamusta alkanut ja pikkulauantain iltaan ehtinyt melko perusmallin viikko. Kroppa on hyvällä tavalla väsynyt, eikä päässäkään pyöri mitään erityistä, joten veikkaan, että uni vie voiton jo iltaysin jälkeen.
Tuli ihan sellainen olo, että huomenna alkaa viikonloppu, mutta tarvii nyt kuitenkin muistaa vielä mennä töihin. Ja juomaan Pilates-kahveet :).