Sivut

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

KULUNUT VIIKKO KÄNNYKÄSTÄ KAIVETTUNA


Puhelimeen tuppaa ainakin itselläni kertymään kuvia, joilla on ollut otettaessa joku tarkoitus, mutta jotka eivät lopulta päädy minnekään. 

Niinpä ajattelin kaivella kännykästä viime päivien kuvat ja kirjoitella pitkästä aikaa muistiin kuluneen viikon tekemisiäni. On jäänyt sekin perinne unohduksiin jo kauan sitten, niinkuin itselleni tuppaa käymään, jos vähänkään yritän alkaa järjestelmälliseksi tai suunnitelmalliseksi. 

***

Pilates palasi tauolta ja oli ilokseni siirtynyt tiistai-illoista torstai-aamupäivään, joka sopii itselleni paremmin kuin hyvin.

Olen siitä aiemmin kirjoitellutkin, että työpaikkani on samassa rakennuksessa liikuntakeskuksen kanssa, ja kaukaa viisaan työnantajani luvalla saan käydä siellä työpäivän aikana vähän niinkuin työkykyä ylläpitävän toiminnan hengessä. Ihan loistojuttu, koska iltaisin ei aina huvita palata takaisin sinne, mistä on juuri päivän päätteeksi tullut kotiin. Olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta.






Aamupilateksen jälkeen olikin oudokseltaan vähän pöllähtänyt olo. Vähän samanlainen kuin jos olisi herännyt päiväunilta. Mutta piristyin, kun liikuntakeskuksen aina yhtä ihana henkilökunta kysyi, että "No mikset jää kahveelle? Olis vastaleivottua tiikerikakkuakin". No niinpä. Miksen tosiaan jäisi, kun joisin kahvia siihen aikaan joka tapauksessa muutenkin, mutta kerrosta alempana yksin. Ja kun vielä ehdottivat, että "Hae läppäri tänne ja tuu tänne etätöihin, niin ei tartte yksin olla", mietin, että on kyllä huippua, kun on tällainen paikka, missä voi aina tuntea olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Jokseenkin pitkä asiakkussuuhde kyllä takana, kun muistaakseni vuonna -94 aloittelin samaisen yrittäjän vesijumpissa.

Perjantaina olikin sitten aamupäivän punttisali vuorossa samassa osoitteessa. Menen yleensä 11 maissa, treenaan tunnin verran, käyn alakerran ruokalassa syömässä ja palaan työpöydän ääreen. On osoittautunut omalla kohdallani varsin toimivaksi systeemiksi, ja maanantai-keskiviikko-perjantai-rytmistä on viimeaikoina tullut tapa, jota ei tarvi enää sen kummemmin edes ajatella. Eikä miettiä, että "meniskö tänään vai sittenkin vasta huomenna", ja sitten jos ei tänään mene, huomenna miettii, että "miksen sittenkin mennyt eilen..". Mutta siis tästäkin kiitos aiemmin mainitulle mahdollisuudelle käyttää osa työajasta kuntoiluun.

Töitten jälkeen poikkesin Lidlissä aikomuksenani ostaa kasviksia raivauspostaukseni tiimoilta minulle vinkattuun kikhernesalaattiin, mutta petyin, kun yleensä kaupungin parhaat kasvisvalikoimat omaavasta kaupasta oli kaikki vihreät kaalit loppu. Ostin sitten minipaprikoita, jotka olivat niin söpöjä ja värikkäitä, että piti kotona erikseen asetella pölkylle ihan vaan koristeeksi.





Perjantai-iltana tehtiin ukkelin kanssa pitkähkö lenkki, ja loppuillan istuskelin sohvan nurkassa ja viestittelin itselleni jollain erityisellä tavalla läheiseksi tulleen etäystävän kanssa, jota mieluusti nimittäisin siskokseni.

Lauantaille oli luvattu aurinkoista keliä, ja vaikka taivaalle katsottuna näytti kyllä ihan muulta, ehdotin silti miehen tultua aamupäivällä töistä, että lähdettäisiin parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Liesjärven kansallispuistoon käppäilemään ja kuvailemaan. 

Ukkeli on siitä(kin) kiva, että hälle yleensä aina käy kaikki, mitä ehdotan "Ellei ole mitään ihan tyhmää" , joten siitäpä sitten lähdettiin Kyynäränharjulle umpihankeen rämpimään ja toivomaan, että edes vähän pilvipeite repeilisi ja saisin edes jonkun kivan kuvan otettua. No eipä juuri repeillyt, ja vähän turhan lämminkin siinä tarpoessa tuli, kun oli selvästi etenemisen haastavuuteen nähden tullut laitettua liikaa vaatteita päälle. Ja se paksuin mahdollinen pipo. Lunta oli kuitenkin paikoitelleen polviin asti ja itselläni välillä vähän enemmänkin, joten kovin hääppöinen ei meidän tuntivauhti ollut, eikä se tietty ollut pääasiakaan.



Ainut auringonpilkahdus sattui tähän kohtaan, kun tultiin kaksi järveä yhdistävälle pikku sillalle, jonka alitse kulkeva virtaus sai aikaan tällaisen hauskan sulan alueen kirkkaine vesineen.







Iltapäivällä lähdin reppu selässä käppäilemään kaalit mielessä kauppaan, ja jostain kumman syystä päätin poikkeuksellisesti poiketa K-supermarkettiin, jossa en yleensä koskaan käy.

Piti pariin kertaan hieraista silmiä, kun heti kaupan porttien sisäpuolella odotti tulppaanimeri ja mainos, jossa ilmoitettiin kotimaisten tulppaanien hinnaksi 2 eur / 25 kpl!! 




Hetken mietin, etten kehtaa niin halvalla edes ostaa, mutta kun kuulin, että kaupalle oli lipsahtanut yksi ylimääräinen numero tilausmäärään, ja takahuone oli tulvillaan tulppaaneja, ajattelin, että parempi kai se on kuitenkin ostaa edes parilla eurolla kuin että kauppa joutuu heittämään kukat roskiin.




Kympillä olisi saanut 125 kpl, mutta tyydyin tähän yhteen nippuun, että jää muillekin.




Lauantai-iltana tuli seurattua Elisalta pojan peliä, joka oli samalla pohjoisen seuransa 40-vuotisjuhlaottelu. Kippistelin sille parilla lasillisella mainion makuista luomuvalkkaria. 

Sunnuntaina oli kirpakka pakkaskeli, ja päinvastoin kuin pilvistä luvanneessa säätiedotuksessa ennakoitiin, päivästä tulikin ihanan aurinkoinen. 

Käytiin aamulla meidän sunnuntaiperinteeseen kuuluvalla lenkillä, jonka jälkeen sain jostain päähäni, että olispa kiva lähteä johonkin paistamaan makkaraa.

No sehän taas ukkelille kävi sekin, joten etsittiin netistä lähiseutujen laavupaikat ja päädyttiin lähtemään naapurikunnassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon, jossa parkkipaikalta nuotiolle päästäkseen ei tarvinnut tarpoa hangessa kuin puolisentoista kilometriä.  Kuulosti lenkin päälle ihan passelilta matkalta.

Ensin haettiin eväät lähi-Salesta. 




Reppuun sitten puukko, sytykkeet ja muu tarvittava rekvisiitta kuten sinappi..

Tällä kertaa joku oli ollut ennen meitä liikkeellä ja nuotiopaikalle johti parit isommat ja muutamat pienemmät jalanjäljet.

Melkein perille päästyämme meitä vastaan juoksi yhtäkkiä täyttä laukkaa irrallinen iso musta koira, joka näytti siltä, että halutessaan voi purra ranteen poikki yhdellä haukkauksella. Pelästyin ihan todella paljon, koska koira näytti oikeasti pelottavalta, ja jostain alitajunnasta muistin joskus aikanaan telkkarista seuraamani Koirakuiskaajan vinkin siitä, että vastaavassa tilanteessa kannattaa laittaa kädet puuhkaan rinnalle ja kääntää koiralle selkä. Ei ollut aiempaa kokemusta menetelmästä, mutta niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, koira pysäytti loikkansa kuin seinään ja jähmettyi paikalleen. Hrrrr. Onneksi siinä vaiheessa emäntä huomasi, että lähistöllä on muitakin kuin oma perhe ja karjaisi koiran luokseen. Selitteli sitten, että "On ihan kiltti, mutta villi, kun on vielä pentu" jne. Olen saman kuullut niin monesti aiemminkin, mutta jos en tunne, tai edes näe omistajaa mailla halmeilla, en todellakaan voi luottaa myöskään vieraaseen koiraan. Anteeksi tästä kaikille koiraihmisille, mutta en tykkää myöskään siitä, että tuntematon koira päästetään kysymättä takinhelmoihin nuuhkimaan ja kuolaamaan. Tutut tottakai asia erikseen.





Aiai, mutta makkara oli hyvää. Ja savun haju etenkin ukkelin pipossa pitkäkestoista.

Seuraavalla kerralla sitten tiedetään, että puita ei tarvi kantaa reilun kilometrin päästä, vaan laavun lähelläkin on puuvarasto.

Takaisin autolle halusin kiertää aurinkoisen puolen reittiä, jossa odotti jälleen umpihanki.



Kesäteatterin talvi




Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä vielä pienesti hiihtämään, mutta meni vissiin makkaran mukana hiihtohalut, joten jätettiin väliin. Alkoi tuulemaankin sen verran kylmästi, ettei inspiroinut.


Maanantaina oli vajaat parikymmentä astetta pakkasta ja ihan hitsin kaunista, kun kävelin salikamppeet repussa töihin.

Aamupäivä meni muissa hommissa, joten kävin puntilla poikkeuksellisesti vasta, kun lähdin takaisin kotiinpäin. Aurinko paistoi silloinkin vielä ihanasti tehdasrakennuksen isojen ikkunoiden läpi kauniiseen portaikkoon.




Siinä missä kuntoilutsemppi on tapissa, niin liki parin kuukauden tauon jäljiltä maanantai-iltana uudelleen alkaneen keramiikkakurssin suhteen jouduin vähän keräilemään kadonnutta motivaatiota, joka tuntui olevan tyystin hukassa turhan pitkän tauon jäljiltä. Mutta kyllähän se taas ihan kivalta tuntui, kun paikalle asti sain itseni patistettua,  ja opettajan kanssa vähän suunniteltiin uusia kokeiluja. Mm. paperisaven valmistusta. Ja dreijaamistakin ajattelin testata. Nähtäväksi jää, tuleeko siitä oma juttuni vai ei. Mutta tällä kerralla muotoilin kuitenkin syksyltä jäljelle jääneestä saviköntistä vielä pari kulhoa "Kuro"-sarjaani lisää.

Pakkanen oli kiristynyt ja kuu möllötti taivaalla, kun iltakasilta käppäilin kotiin.




Vanha vesivoimalaitos peittyi sillan ali kulkevasta koskesta nousevaan höyryyn, 
mutta en harmikseni saanut sitä näkymään kuvassa. Näytti hienolta.


Tiistaina pakkasta oli -27 astetta, kun kävelin töihin. Ilmatieteen laitoksen "tuntuu kuin -35" tosiaankin tuntui aika todenmukaiselta. Ei enää niin kiva keli. Etenkin, kun toppavaatteiden alle pitää pukea kunnollisen teknisen alusasun ja välikerroksen sjasta työvaatteet. Mutta onneksi oli lämmin kaulahuivi, jonka läpi hengitellä. Eikähän itselläni siinä muutaman kilometrin matkalla mitään hätää ollut. Toisin kuin kuopuksella, jonka työautosta jäätyi kuljettajan puoleinen ovi niin, ettei enää pysynyt kiinni. Ajettavaa päivän aikana oli kuitenkin reilut 300 km.




Toimiston ikkunan takana korkealle kaupungin kattojen ylle kohoavasta, tällä hetkellä huurteisesta koivusta on kiva seurailla kevään kehittymistä. Sitten kun hiirenkorvissa asti ollaan.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kokolailla koivun keskeltä pilkottaa kirkontorni.


Illalla käppäilin kirjastoon vartavasten lukemaan yhtä tiettyä artikkelia, mutta kyseistä lehteä  ei meidän muuten monipuolisen ja kauniin kirjaston valikoimissa sitten ollutkaan.

Paluumatkalla tuli mieleen, että menneen viikonlopun kahta kansallispuistokeikkaa lukuunottamatta en muista, milloin olisin viimeksi edes käynnistänyt auton, ja sen tajuamisesta tuli jotenkin tyytyväinen mieli.

Olen kyllä suht aina ollut luontainen paikasta toiseen kävelijä, mutta joka nurkan takana vaanivan ilmastonmuutospaineen alla olen nykyään tietoisesti valinnut kävelyn autoilun sijasta entistäkin useammin. Tuntee tehneensä edes jotain asian hyväksi. Kiitos siitä pikkukaupungin kohtuullisille etäisyyksille, joiden ansiosta kävellen pääsee oikeastaan kaikkialle, minne on tarvista tai halua ylipäätään mennä.






MUTTA: Siinä missä itselleni kertyy normi arkipäivinä liikuntaa ja askelia kiitettäviä määriä, ei luettuja kirjan sivuja kerry juuri lainkaan, ja huomaan, että olen alkanut ajoittain ottaa siitä jotain ihmeellisiä itse itselleni keksimiäni paineita.

Voisin kuvitella, että vähän samoin kuin joku ei-niin-liikunnasta-innostunut ahdistuu tammikuussa joka tuutista silmille hyppäävien elämäntapamuutosvinkkien edessä, itselleni on tullut sellainen olo, että mitä enemmän lukee, sitä parempi ihminen, ja että luettujen kirjojen ja/tai sivujen määrä on suorassa suhteessa ihmisen sivistyneisyyteen ja älykkyyteen (niinkuin varmaan pitkälti totta onkin, riippuen toki siitä mitä lukee), joka tarkoittaa sitä, että itse olen tooooodella kaukana sivistyneistä älykköpiireistä (pitää paikkansa sekin). 

Lapsuudessani kirjat olivat ainoita ja teini-iässä parhaita ystäviäni, ja varmaan noin nelikymppiseksi asti luin todella paljon. Siinä vaiheessa tuli eteen vaihe, jolloin oma aika oli kortilla, mutta sittemmin, kun ei ole enää aikoihin ollut oikein mikään ajanpuutteesta kiinni, olen kadottanut lukuidentiteettini liki kokonaan, enkä enää tiedä, mitä haluaisin lukea. Kirjastossakin vaan haahuilen hyllyjen välissä ja odotan, että jotain sattumanvaraista kiinnostavaa tipahtaa syliin.





Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen huomannut, että muitten suositusten varaan on vaikea laskea, koska usein kirja, joka jonkun muun mielestä on ihan super, onkin omasta mielestäni ennakko-odotuksiin nähden kiusaannuttavasti kaikkea muuta. Esimerkiksi tällä hetkellä ylenpalttisesti hehkutettu Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin" kuuluu kirjoihin, joka itseltäni jää mitä todennäköisimmin lukematta. Siitäkin huolimatta, että sitä ovat kehuneet myös itselleni tärkeät viisaat ihmiset, joiden makuun luotan. En vaan jotenkaan kestä ajatusta siitä, että alkaisin öisin ajattelemaan naisia. Tai naista, joka ajattelee naisia öisin. Enkä myöskään kirjan kansikuvaa. On jotenkin niin pelottava.

Toki voisin aloittaa uuden kierroksen kotoa jo ennestään löytyvien kirjojen parissa (miksen ole tätä aiemmin keksinyt?). Olisi ainakin helppo palauttaa takaisin hyllyyn, jos sisältö ei enää kiinnosta tai jos on liian tuoreessa muistissa.

Jossain vaiheessa mietin mietin myös, pitäisikö kokeilla äänikirjojen kuuntelua yksinkävelyn ohessa. Ja kokeilinkin yhden Elisan tarjoaman ilmaiskirjan muodossa, mutta lukija oli kirjan sisältöön nähden niin vääränlainen kuin olla voi, että en vaan kertakaikkiaan pystynyt kuuntelemaan paljon alkua pidemmälle.



"Kiira. Ehjäksi särkynyt."



Ylläoleva kuva ei varsinaisesti liity kuluneeseen viikkoon, mutta olin tästä miehen ostamasta ja tyynyni alle piilottamasta yllärilahjasta niin otettu, että päätyi tänne. Eikä vähiten tuon hellyttävän paketoinnin ansiosta, jossa ukkelin omien sanojen mukaan on "vahva kädentyön jälki". Totta :). Pakettikortti lienee jonkun laskun sisältäneen kirjekuoren kulma.


Keskiviikko kulki tuttua  kävellen töihin - salille - syömään - töihin - kotiin -rataa.




 Pukuhuoneen peräpenkissä Bondin kanssa.




Puntin päälle tuli syötyä lounasruokalassa tuhti annos silakkapihvejä, porkkanamuusia ja 
linssi-papu-lehtikaalisalaattia.
Hyvää oli.


Ukkeli lähti illalla hiihtämään, mutta itse en jaksanut. Tein sen sijaan lumityöt, joita ei oikein töiksi voi sanoa, koska lumi oli ihanan höyhenenkevyttä.





Tähän päättyy torstai-aamusta alkanut ja pikkulauantain iltaan ehtinyt melko perusmallin viikko. Kroppa on hyvällä tavalla väsynyt, eikä päässäkään pyöri mitään erityistä, joten veikkaan, että uni vie voiton jo iltaysin jälkeen.

Tuli ihan sellainen olo, että huomenna alkaa viikonloppu, mutta tarvii nyt kuitenkin muistaa vielä mennä töihin. Ja juomaan Pilates-kahveet :).   




perjantai 18. tammikuuta 2019

UUSI VIHREÄMPI BANNERI


Viherbannerista tuli nyt sellainen kuin siitä tuli. Aikalailla omannäköiseni ainakin omasta mielestäni.

Bannerin valmistuksessa käytin ilmaista PhotoScape-kuvankäsittelyohjelmaa ja vähintäänkin omintakeista 'leikkaa - yhdistele - kokeile - epäonnistu - kokeile uudelleen' -menetelmää, joka ei kestä päivänvaloa, mutta niin vaan valmista tuli. Voin tosin vakuuttaa, että helpompiakin keinoja on taatusti olemassa.

Lämmin kiitos Tarulle teksti-ideasta, M. T. Ainasojalle lukuisista hyötyvinkeistä, jotka tallennan myöhempää käyttöä varten (jos joku muukin tarvitsee, niin kannattaa käydä lukemassa edellisen postauksen kommenttiketjun loppupäätä) ja kaikille muille yleisestä kannustuksesta.

Iloista viikonloppua!


tiistai 15. tammikuuta 2019

BLOGIPOHDINTAA


Tiinan "Miksi bloggaaminen tökkii"- tekstistä inspiroituneena aloin minäkin mietiskellä, miten tätä samanlaisena jo ties kuinka kauan pysynyttä ns. blogini ulkoasua voisi piristää.

Mitään suurta säätöä en suunnittele, koska en oikeasti osaa, vaan joudun aina aloittamaan muutoksiin perehtymisen pyöreästä nollasta, ja siitä sitten sen kuuluisan kantapään kautta kompuroimaan eteenpäin  kunnes lopputulos tuntuu riittävän omalta. Eikähän siinä vaiheessa ole enää mitään mielikuvaa siitä, minkälaista polkua pitkin olen päätynyt sinne, minne olen päätynyt, vaan kaikki on ennemminkin sattumaa. 

Ensimmäisen, sittemmin jo kohta 5 vuotta sitten sulkemani, pilipaliblogin polkaisin pystyyn bloggerin valmiista pohjista valitsemalleni raakalautaseinälle, jolle aloin vaan yksinkertaisesti kirjoittaa. Profiilikuvassani olin piraatti-Crocsit, villasukat, maalitahroin koristellut kotiverkkarit ja pallokuvioinen ex-jumppapaita päällä maalisuti kädessä. Ilman päätä niinkuin asiaan kuuluu, koska en uskaltanut kasvojani heti paljastaa, vaikka muuten olin kyllä ihan oma itseni jo silloin. 

Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt, joten lautaseinät sikseen ja asiaan.

Tiinalla oli kuva muutamista valmiista blogipohjista, joista silmäni kiinnittyivät ihanan raikkaaseen sitrushedelmien kuvilla varustettuun vaihtoehtoon, joka ei jättänyt rauhaan, vaan ajoi etsimään jotain samantyylistä, josta voisin kenties taiteilla itselleni uuden bannerin. 



Tämä ja kaikki muut postauksen kuvat olen poiminut Canvan ilmaiskuva-arkistosta.


Tavallaan olen nykyiseen, jotenkuten-menetelmällä askartelemaani banneriin (vai onko se edes banneri nimeltään?) ihan tyytyväinen, mutta liekö lisääntyneen valon mukanaan tuoman kevätmielen ansiota, että kaipaisin jotain vähän värikkäämpää. 





Ongelmani on lähinnä se, että koska tällä blogilla ei ole mitään varsinaista suuntaa, eikä punaista lankaa, sisältöön sopivan kuvan keksiminen on hankalaa, koska en nyt kuitenkaan halua tänne  mitään yks-yhteen sillisalaattiakaan kuvata.

Tykkään näistä sitrusjutuista ihan hirmu paljon. Ehkä jopa kaikkein eniten tuosta allaolevasta kuvasta mutta huomaan, että sen kohdalla aloin pohtia, onko harhaanjohtava. Itse kun saattaisin sen nähdessäni ajatella, että kyseessä on jonkun sortin ruokablogi.





Tokihan sitä voisi bannerin tekstissä kertoa, mitä blogi pitää sisällään, mutta mikään, mikä on totta, ei kuulosta järin hohdokkaalta. "Sekalaista" ja "Sitä sun tätä" ei varsin inspiroi sen enempää kuin ne sillitkään.

Ehkä "Life without style" voisi olla oma vastineeni Lifestylelle, mutta toisaalta kuulostaa turhan negatiiviselta, enkä kuitenkaan halua omaa pikku blogiani mollata. 

No, nähtäväksi jää, mihin päädyn, mutta sitrusten rinnalle etsin vihreitä vaihtoehtoja, koska vihreä on kuitenkin se kaikkein omin värini, joka kuvaa suhdettani luontoon, ravintoon ja elämään ylipäänsä. Se on myös alkuperäisen KOTONASI.-logon alkuperäinen väri.  Kuuluu yhteen sellaiseen vaiheeseen elämässäni, josta aina aika ajoin ajattelen kirjoittavani, mutta toisaalta koen sen siinä määrin vaikeaksi, että on jäänyt. Liittyy yhden sortin epäonnistumisen tunteeseen, mutta on samalla yksi elämänkokemus muiden joukossa.









Tästä allaolevasta kuvasta tykkään ehkä kaikkein eniten:





Voisin kuvitella, että banneriin päätyy lopulta tekstiksi jotain sellaista kuin "Enimmäkseen elämää" , joka sekään ei kerro varsinaisesti mitään,  mutta pitää kuitenkin sisällään kaiken. 

Jos keksitte jotain kuvaavampaa tilalle, olen tosi kiitollinen. 

Myös profiilini kaipaa päivitystä. "Keski-ikäinen" on alkanut kuulostaa jotenkin masentavalta.
Eikä yhtään paremmalta tunnu kohteliaisuudeksi tarkoitettu "nuorekas", joka jonkun toisen sanomana saa olon tuntumaan ikäistäni vanhemmalta, koska koen edelleen olevani ennemminkin nuori.

50+ ei myöskään tunnu omalta, vaikka totta onkin. Ja "Aikuinen nainen" kuvaa mielestäni paremmin Maaritin kaltaista hillittyä tyylikkyyttä.

Oikeasti koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajoista. Sen määrittely jollain tietyllä sanalla ilman selkeitä numeroita on vaan jotenkin niin jotenkin vaikeaa.

tiistai 8. tammikuuta 2019

RAIVAAMALLA RAUHALLISEKSI


Aloitin alunperin tämän tekstin kirjoittamisen joulun välipäivinä sanoin "Kukaan järkevä 53-vuotias ei ehdoin tahdoin esittele sotkuisten kaappiensa sisältöä", mutta koska tuli tuo lauseen alku sittemmin kulutettua jo edellisessä postauksessa,  menkööt tämä muuten vaan samaan epämieluisten paljastusten piikkiin.

Ei ole oikein edes mitään selitystä sille, miten sitä voikin päivästä, viikosta, tai pahimmassa tapauksessa jopa vuodesta toiseen vaan tuijotella jotain epäkohtaa ja miettiä, että tarttis tehdä jotain, muttei silti tee. Ei, vaikka ihan hyvin tietää, että homman hoitamiseen pois päiväjärjestyksestä menee ehkä promillen verran siitä ajasta, jonka on jo käyttänyt alitajuntansa kuormittamiseen sillä, että epäkohta häiritsee aina kun osuu silmiin. 

En tiedä, tuliko edes mikään mitta varsinaisesti täyteen (monella muulla olisi tullut jo ajat sitten), mutta kun loppuvuodesta sain tilapäisesti lyhennetyn työviikkoni ansiosta käyttööni muutamia ylimääräisiä arkivapaita, alkoi tehdä mieli käydä sellaisten asioiden kimppuun, jotka ei inspiroi sen enempää työpäivien jälkeen kuin viikonloppuisinkaan.

Illat käytän mieluummin ulkoiluun, ja viikonloppuisin, kun mieskin on enimmäkseen vapaalla, en osaa jotenkaan tarttua toimeen, koska saan parhaiten aikaiseksi, kun olen yksin. Eikä tule väläyteltyä mitään marttyyrin elkeitä, kun kukaan ei istu samaan aikaan sohvalla. 


Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi "meikkilaatikkoni", jonka sotkun seasta joka aamu kaivelin esiin sen liki ainoan käyttämäni asian eli ripsivärin.  Kas tässä:




Laatikko on matala (onneksi), mutta kyllä sinnekin sotkua mahtuu.

Ajatuksena oli, että ostaisin laatikkoon sisälle jotain sopivia lokerikkoja, mutta ratkaisu löytyikin keittiön niinikään sekaiseksi päässeestä kulmakaapista, johon olin säilönyt pojan perua olevia muovisia paikallisen Thai Fast Foodin take away-rasioita. Helpotti samalla henkisesti, että päätyivät järkevään jatkokäyttöön, koska materiaali on mitä on.




Iloinen yllätys oli, että meillä on sittenkin pinsetit. Tai siis itseasiassa kolmet. Ja kynsilakkojakin omistan näköjään 14 pulloa, enkä yhden niinkuin kuvittelin. Niistä neljä tosin värittömiä, toiset neljä lähes värittömiä ja loput kokolailla identtisen vaaleanpunaisia. Mutta kaikki näyttivät vielä liikkuvan, kun kallistelin pulloja, joten plussan puolelle meni tämä löytö. Nyt vaan täytyisi alkaa lakkaamaan niitä kynsiä useammin kuin kerran kesässä.

Laatikon siivoukseen meni aikaa maksimissaan vartti, joka pisti miettimään, että olisko kenties kannattanut hoitaa homma jo aiemmin, koska lopputuloksella oli niin positiivinen vaikutus, että vaan auoin laatikkoa ja laitoin takaisin kiinni avatakseni sen kohta uudelleen ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on edelleen järjestyksessä..

No, se ei kuitenkaan ollut kylppärin sotkuista se näkyvin juttu, vaan tämä wc-istuimelta käsin (kuulostaa jotenkin hienostuneemmalta kuin pönttö) silmissä ollut isompi kokonaisuus:





Oli lähikuvakin tuosta kasasta ja erityisesti penkinalusesta, jossa on edelleen vuoden 2014 syyslomalla alkutekijöihinsä purkamani pikkuveskin kaapeista ulkoistamani jutut, mutta säästän nyt kuitenkin teidät ja samalla itseni siltä.

Tähän hommaan meni vähän kauemmin. Ehkä reilu tunti, jonka jälkeen näytti tältä:





Vaikka meitä on nykyään kotona vain ukkeli ja minä, haluan silti edelleen laittaa kaikille neljälle pyyhkeet naulaan, koska näyttää ja tuntuu kotoisammalta.

Ja pariin tyhjään naulakkoon ripustelin pienen muratin ja jonkun toisen viherkasvin, jotka tuntuvat viihtyneen tilassa hyvin, koska ovat edelleen vihreitä. Ikkunoita on kuitenkin kolme, joten saavat valoakin silloin, kun sitä ylipäätään on saatavilla.







Tällä yläkuvalla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin osoittaa, että kylppäri ei ole niin hallimaisen kolkko kuin aiemmista kuvista omaan silmääni ainakin näytti.

Koko tilaa on hankala saada kuvaan, mutta tuossa nykyisen laatoitetun seinän pätkän tilalla oli aikanaan meidän kodin ulkoseinä, ja piirtelemäni allaskaapiston sekä nyt jo vanhanaikaisen lasitiiliseinän jatkona olevan suihkutilan paikalla talon avoin ulkoportaikko. Silloinen eteinen oli laattaseinän vasemmalle puolelle piiloon jäävän pienemmän kalusteen ja pöntön paikalla. Ehkä vähän toista neliömetriä kooltaan koko koppero.

Mutta nyt on iso eteinen, jossa on paljon kaappitilaa ja näin ollen myös hyvät mahdollisuudet tunkea kaappeihin aina vaan enemmän ja enemmän ulkovaatteita, laukkuja ja kenkiä...





Kuvassa pelkästään omassa käytössäni olevat pari kaappiosuutta. Paitsi että tuossa ykkösen "ennen"-kuvassa on kyllä muutamat parit myös kotoa kohta pari vuotta sitten muuttaneen nuoremman pojan kenkiä. Ja ylähyllyllä muutama frisbee, amerikkalainen jalkapallo, pesisräpsät ja jalkapallon pumppaamiseen soveltuvalla venttiilillä varustettu pumppu, joita en siirtänyt mihinkään siivouksen yhteydessä, koska muuten niitä ei kukaan enää löydä, en edes minä. Joidenkin asioiden on vaan parempi joskus antaa olla ennallaan

Välivaiheessa koko eteinen oli vielä sotkuisempi:




mutta viittä vaille valmis lopputulos aika paljon seesteisempi:




Ykköskaapin sisältö on vielä vähän valheellinen, koska ainakin pari sinne sittemmin takaisin päätynyttä ulkoiluvaatetta on tässä vaiheessa vielä pyykissä. 
Suurin osa kuitenkin löysi tiensä pesun ja ehjyystarkistuksen jälkeen paikalliseen tekstiilien kierrätyspisteeseen Tex Vexiin.  

Kakkoskaapin ylähylly kuuluu samaan kastiin pesisräpsähyllyn kanssa. Siellä säilön golfpallot, tiitikut, pelilippikset, -hanskat ja muut. Ihan vaan siksi, että niille on siellä hyvä paikka. 

Huivit, pipot, kintaat ja muut meillä on muiden eteiskalusteiden ohella suunnittelemani istuintason vetolaatikoissa.

Mutta tästä päästäänkin sujuvasti kellarin pyykinpesuloossiin, joka oli sekin jäänyt vähän oman onnensa nojaan. Tulee oikeasti niin harvoin käsiteltyä pyykkiä nykyään, kun meitä on vaan kaksi, ja kestää ennenkuin samanlaista pyykättävää saa edes kokonaisen koneellisen kasaan.




Toivoin kai, että josko ne siitä vielä heräisivät henkiin, mutta vissiin eivät sitten kuitenkaan.


Eteisen kaappiprojektin yhteydessä pestävää syntyi niin paljon, että pyykkikoneparka, samoin kuin kuivausrumpu, jota oli pakko käyttää, että saan tekstiilit nopeammin kuiviksi ja kiertoon tai kaappiin, päättivät molemmat hyytyä kesken ohjelman. Ei reagoinut kumpikaan enää mihinkään,  ja ukkeli totesi tyypilliseen tapaansa, että "No, ei se auta kuin ostaa uudet", johon vastasin, että "Mitä jos kuitenkin kokeiltais ensin vaihtaa sulake". 

Kuvastaa aika hyvin meidän erilaista ajattelumallia tilanteissa, joissa joku laite reistailee tai päättää hajota. Mies on ikäänkuin valmis hyväksymään tilanteen ja ajattelee, että minkäs sille sitten voi, kun taas itse en suostu uuden hankintaan ennenkuin kaikki muut konstit on kokeiltu. Mutta koskee vain näitä laitejuttuja, kun taas monissa muissa asioissa meidän reaktiot on justiin päinvastaisia.

Onneksi selvittiin sillä muutaman sentin maksavalla sulakkeella, ja sain koneet jatkamaan hommiaan. Pyykkitilakin tuli siinä samassa siivottua ja sauna&pesuhuone pestyä lattiasta kattoon (mies hoiteli nämä hommat) niinkuin meillä on joulun alla muutenkin tapana.

Ja kun nyt kerran mukavaan vauhtiin pääsin, jatkoin  projektia keittiöön, jonka suursiivosta oli niinikään jokunen vuosi aikaa. 




Myös näihin tuplaleveisiin vetolaatikoihin saa painorajojen puitteissa kivasti mahtumaan kuivatavaraa ihan näin vaan vinksinvonksin.




Ja jos joku nyt miettii, että miten ihmeessä voi jollain mennä kaapit ja laatikot näin sekaisin, niin vastaan siihen, että "Helposti".

Perheessä asuu / asui kolme miestä ja minä, joka en jaksa, enkä varsinkaan halua vahtia, että menee varmasti aina joka lusikka ja haarukka ja purkki ja purnukka sinne "oikeaan" (siis sinne omasta mielestäni oikeaan) paikkaan, vaan ajattalen, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita, eikä se ihan oikeasti oo niin justiinsa, vaikka järjestyksestä tottakai tykkäänkin enemmän kuin epäjärjestyksestä. 

Joskus suhteen alkuaikoina oli vielä tapana kommentoida jotain turhanpäiväistä, mutta ymmärsin kerrasta, kun mies sanoi, että "On kato erilaisia tapoja tehdä asioita. Sulla on sun tapa ja mulla on mun tapa ja molemmat on yhtä oikein". Näinpä.

Ja koska mies on meistä kahdesta esim. ahkerampi tiskaaja ja imuroija, pidän kyllä erittäin mielelläni mahdolliset mölyt mahassani, enkä vahingossakaan kommentoi mitään "väärin siivottua", koska silloin ottaisin samalla riskin, että jatkossa saan hoitaa hommat ihan yksin.

Eipä tässäkään sitten muuta kuin sisällöt pöydälle ja sitä rataa.



Riisiä ainakin näyttäisi kiekkopojan jäljiltä riittävän. 



Jos joku keksii näistä (mm. 5 purkkia kikherneitä, kolme purkkia tex mex-salsadippiä, luomutaateleita ja kolme pussia pääsiäisnoidille varattuja suklaarakeita) sen kuuluisan "Käytä sitä mitä kaapista löytyy"-reseptin, niin saa mieluusti laittaa tulemaan :).

Tämä pikkukaappi ei ollut ihan paha, mutta kyllä sieltäkin yleensä joku teepaketti tipahti syliin, kun jotain koitti takarivistä kaivaa.




Kehitystä sitten viime suursiivon oli tapahtanut ainakin siinä, että nyt vanhinkin vanhentunut jauho- tai maustepussi oli vuodelta 2015, eikä 1995. Ja suurin osa oli onneksi ihan kuranttia tavaraa, joka nyt on vähän helpommin löydettävissä.






Kikherneet pitäisi nyt käyttää johonkin. Ja toivoa, että tänä vuonna ilmestyy niitä trullejakin oven taakse, ettei tarvi heittää suklaarakeita roskiin. Päiväystä vielä piisaa tähänkin pääsiäiseen.

Teepaketit siirsin siistiin riviin toisaalle ja jätin pikkukaappiin enimmäkseen omat lisukkeeni. Paitsi että suodatinpussien paikkoja tai asentoa ei saa vaihtaa. Muuten menee ukkelin aamurutiinit ja sitä myöten päivä pilalle.





Kaikki muutkin kaapit ja laatikot pesin ja järjestin, mutta tässä ne ns. kuivauskaapin (jonka ovea ei ole voinut avata miesmuistiin ilman, että leijailee jotain syliin) ohella pahimmat.

Astioiden järjestys oli ennestään yllättävänkin hyvä, mutta mies silti ehdotti, että noihin allaolevan kuvan, harvinaisen tylsiä lautasia ja kippoja sisältävien laatikoiden pohjaan piirrettäisiin kaikille ääriviivat niinkuin seinään kiinnitetyille työkaluille aikanaan, niin ei tarttis arpoa, mihin mikäkin "kuuluu" . Pitänee laittaa harkintaan.




Ylimääräisten arkivapaiden ohella hommaan inspiroi Kinttupolkujen Marikan vahvasta suosituksesta lukemani Gretchen Rubinin kirja "Onnellisuusprojekti", jonka meinasin ensin jättää nimensä perusteella väliin, koska ajattelin, etten jaksa enää yhtään mitään onnellisuuden tavoittelua, mutta onneksi luin kuitenkin. Tykkäsin tosi paljon kirjoittajan tavasta esittää asiat omakohtaisina kokemuksinaan, eikä minään besserwisserin neuvoina tai elämänohjeina.

Yhtenä Rubinin vinkeistä itselleen oli "Toimita kalvava askare" (toivottavasti muistin sanamuodon oikein). Ja siitä tässäkin projektissa oli kysymys.

Kaikkia ovia ei suinkaan ole avattu, enkä tiedä, teenkökään sitä täällä, koska ei näiden kuvien katselu varsinaisesti hohdokasta ollut, mutta ihan hitsin paljon rauhoitti jo näiden kalvavien askareiden toimittaminen. Vapautti paljon tilaa muulle. Niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin.

Kiitos ja anteeksi ja rauhallista viikonjatkoa :)

torstai 3. tammikuuta 2019

KUNTOON VAIKKA VÄKISIN


Heippa ja Hyvää Uutta Vuotta!

Omani alkoi mahdollisimman typerissä merkeissä, kun kärsin vuoden ensimmäisen päivän itseaiheutetusta ihan järkyttävän huonosta olosta, jollaista en muistanut/tiennyt olevan olemassakaan. Yäk. Olin ihan varma, että kuolen.

Eihän tätä kukaan järkevä 53-vuotias tänne edes kirjoittaisi, koska nolottaa, mutta niin siinä vaan kävi, että uuden vuoden aattona rehkin ensin punttisalilla ihan huolella, mutta söin sen jälkeen vaan lautasellisen tomaattivuohenjuustokeittoa ja palan näkkäriä. Aikomuksena tehdä jotain kunnon ruokaa myöhemmin päivällä, mutta se jäi, kun ukkelin kaupassa tapaama ystävä yllättäen pyysi meitä heille iltaa istumaan. Ilahduttiin ex tempore- kutsusta, kun ei ollut suunnitteilla yhtään mitään (paitsi se ruoka, joka jäi tekemättä ja syömättä) ja luvattiin poiketa. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että poikkeaminen venahti, kun oli niin mukavaa, ja pikkutunneille asti siinä sitten kippisteltiin ja naposteltiin pikkusuolaisia.

Muistona illasta on mm. klo 00.30 kuvaamani videonpätkä, jossa ukkeli tanssittaa illan emäntää musta kippurakarvainen tuolinpäällinen päässään. (Jos tuntisitte miehen, tietäisitte, että tässä ei sinällään ole mitään kummallista, koska hän on omasta mielestään aieammassa elämässään ollut ihailemansa tummaihoinen afrotukka, jolla on rytmi veressä).

Tanssi näytti menevän kivasti "Could you be loved"-biisin tahdissa, ja illan isäntä avitti Bob Marleya omalla laulullaan.

Siihen asti siis kaikki hyvin (paitsi, että se ruoka unohtui..), mutta yöllä iski niin järkyttävän huono olo, joka ei laantunut ennen seuraavaa iltaa, että tunsin itseni maailman ääliöimmäksi ja surkeimmaksi olennoksi ja k a i k k i muut ihmiset kaikissa uuden vuoden pirteissä päivityksissään (joita en tosin silloin vielä pystynyt katsomaan) ihailtavan energisiksi, kauniiksi ja viisaiksi. 

Eikä tässä ollut kyse niinkään juomien määrästä, vaan ruokatankkauksen vähyydestä yhdistettynä poikkeuksellisen tarmokkaaseen salirehkimiseen. 

Mutta siis tätähän ei kukaan järkevä aikuinen tänne kirjoittaisi.




Itseasiassa piti kirjoittaa siitä, että olen nyt jotenkin ihan totaalisen ärsyyntynyt siihen, että vaikka kuinka y r i t ä n pitää itseni kunnossa (jos unohdetaan tuo äskeinen) säännöllisellä salitreenillä ja muulla päivittäisellä liikunnalla, niin mitään merkittävää ei tunnu tapahtuvan.

Ennen joulua kävin InBody-kehonkooostumusmittauksessa, josta tuloksena sain niinkin kannustavat faktat kuin että rasvaa on 4,7 kg liikaa (painan piirun verran alle 60 kg) ja lihasta 2 kg liian vähän. Siis JOS tavoittelee omaa henkilökohtaista ihannetasapainoaan niinkuin minä haluan tehdä, olkoot muut ihan mitä mieltä tahansa. Kyseessä ei ole ulkonäkö (joskaan sen kohentuminen ei haittaisi yhtään), vaan puhtaasti terveempi ja toivottavasti myös pidempi elämä, jota tulee tässä iässä mietiskeltyä enemmän kuin aiemmin.

Vuoden aikana oli kyllä tullut kokonaiset 300 gr lihasmassaa lisää (joka on paljon parempi kuin ei mitään), mutta myös kilo laardia. On vaan valitettava totuus (jota en haluaisi millään myöntää), että siinä missä nuorempana hankittu lihas vielä säilyi ja lisääntyikin, niin tässä vaiheessa elämää joutuu juoksemaan kilpaa lihaskadon kanssa ja se on se, mikä tässä myös pistää ärsyttämään. 

Ei liity uuteen vuoteen, eikä lupauksiin, mutta nyt olen päättänyt hankkiutua kuntoon vaikka väkisin. Ihan sama, huvittaako aina vai ei huvita. Onneksi tunnen itseni niin hyvin, että tiedän pystyväni pysymään päätöksissäni silloin, kun olen riittävän tympääntynyt asioiden nykytilaan, ja nyt olen.
Ja ilahduttavaa oli se, että toisin kuin kuvittelin, InBodyn mukaan eniten lihasta löytyy keskivartalosta ja käsistä. Timmeiksi mieltämäni jalat sen sijaan kaipaavat lisää treeniä, mutta se on itselleni mieluisinta ja "helpointa" tekemistä, joten oikeastaan olen tästä mahdollisuudesta jollain kieroutuneella tavalla iloinen. Samoin kuin siitä, että kävin mittauksessa, koska ainakin tiedän totuuden. Voin suositella muillekin, jos yhtään kiinnostaa, miltä sisällä näyttää. Ja tuloshan voi yllättää myös positiivisesti niinkuin veikkaan monen muun kohdalla tekevänkin. Peilikuvasta kun ei paljon voi päätellä. Eikä vaa'an lukemistakaan niinkuin nämä omat faktani ehkä todistaa.

Kävin myös ostamassa uuden kalenterin. Mahdollisimman pienen ja yksinkertaisen, joskin kansistaan kauniin. Ei kiinnostanut mitkään motivaatio- eikä tsemppilauseet yhtään sen enempää kuin kiitollisuuskirjaukset tai aikuisten "tänään en roikkunut somessa" tai "tänään annoin aikaa itselleni" -palkintotarratkaan.

Että näin. Ei varmaan kuulostanut yltiöpositiiviselta tämä, mutta ihan hyvillä ja päättäväisillä mielillä täällä ollaan.  Ja päiväkin o n selvästi jo pidentynyt. Aamulla sen huomasi siitä, että katuvalot sammuivat töihin kävellessä 8 minuttia aiemmin kuin edelliskerralla. Jess.

Iloista mieltä, hyvää viikonloppua ja pehmeää töihinpaluuta, kellä se on edessäpäin!