JOKA PÄIVÄ JOTAIN

Otsikko pätee moneen.

Alunperin olin aikeissa aloitella tätä tekstiä jo syyskuussa, kun kirjoitin jääkaapin oveen listan kaikista niistä syyskauden kursseista, joille olin ilmoittautunut. Oli pakko laittaa päivämäärät, viikonpäivät ja kellonajatkin näkyville, että muistan missä pitää milloinkin olla ja mihin aikaan. 

Vähän joka päivälle oli jotain. Niistä yhtenä viime vuonna aloittamani kalligrafia, joka koukuttaa edelleen. 

Aina välillä joku kysyy, mihin tarvin tai aion käyttää kirjaimia, joita kurssilla harjoitellaan ja vastaus on, etten oikeastaan ole ajatellut koko asiaa. Mahdollisesti en koskaan mihinkään, mutta itse tekeminen on se, josta tykkään. Rauhallista, maadoittavaa puuhaa, joka vaatii sen verran paljon keskittymistä, että kaikki muu unohtuu. Ja jos joskus ei jostain syystä unohdu, vaan mieli vaeltaa muussa, teräkään ei tottele. Parhaimmillaan luokassa kuitenkin kuuluu vain terien rauhallinen rapina paperilla.   

Toinen viime syksyltä tuttu juttu oli rakukeramiikka, jota tehtiin parina viikonloppuna. Ekana muotoiltiin, toisena lasitettiin ja poltettiin ulkona uunissa.

Tein tällä kertaa itselleni epätyypillisempiä esineitä, joista oikeastaan kaikki onnistui yli odotusten, vaikka rakupoltto onkin aika arvaamatonta, eikä sitä pysty juurikaan hallitsemaan. Siinä sen hienous piileekin ja on terveellistä tekemistä tämmöiselle, joka ei pysty sohvalle istumaan, ellei ensin tarkista, että matto on suorassa :). Ja töissäkin rakennuspiirustusten parissa kaiken on oltava millilleen, keramiikassa se on onneksi mahdotonta. 

Noissa yläkuvan kahdessa maljakossa tavoittelin ulkomuotoa ja väritystä, joka vaikuttaisi siltä, että kappaleet olisi voinut poimia jostain kivikasasta tai muuten vaan luonnosta. Vähän rouheampaa kuin tekeleeni yleensä. 

Muitakin omasta mielestä onnistuneita esineitä tuli tällä kertaa uunista ulos ja haaveilen siitä, että saisin näistä aikaiseksi kokonaan oman postauksen, mutta toteutumis-% vaikuttaa tähänastisen perusteella aika heikolta.

Uutena kokeiluna otin ohjelmaan viiden illan "Rentoa maalusta"-kurssin, jonka suhteen odotukset ei oman osaamiseni suhteen olleet korkealla, mutta ajattelin, että ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan, jos on tarvis. Ja samalla olisi vihdoin käyttöä noille joskus hetken päähänpistosta tai Instan akryylimaalausvideosta inspiroituneena haalimilleni väreille, jotka ihme kyllä tulivat vielä tuubeistaan ulos. 

Tällä kurssilla opettaja antoi aiheet ja yleensä muutaman mallikuvan, joista valita. Alla on keskeneräinen työ, jonka aiheena oli Bokeh-efekti, mutta valmista mallia en ottanut käyttöön. Ehkä olisi kannattanut, koska innostuin tekemään aina vaan yhden valopallon lisää. 

Saatan kokeilla ensi syksynä uudelleen, mutta äkkiseltään akryylivärit tuntui vaikeilta. Joskaan muutaman tunnin perusteella ei tietty kannattaisi sanoa juuta eikä jaata, vaan harjoitus se on, joka tekee mestarin, jos niikseen tulee.  

Viimeisen parituntisen aiheena oli joulukuusi, mutta tein tämmöisen metsäversion.

Ehkä mahdollisella seuraavalla kerralla testaan vesivärejä, joilla ollaan kalligrafiassa kokeiltu kaikenlaista ja joiden yllätyksellisyydestä tykkään. Alla kuva joulukorttiprojektiin liittyvästä alkuvaiheesta, jossa olen roiskinut märän värin päälle vettä ja suolaa. Satunnaisten kuvioiden syntyä on kiva seurata.

"Joka päivä jotain" pätee myös siihen, että päätin kuukausi-pari sitten alkaa taas kerran perata kaikenlaista kaapeista edelleen löytyvää ylimääräistä ja kiikuttaa joka päivä jotain joko kierrätykseen tai suorastaan roskiin. Aika helposti saatiin kotona käymässä olleen kuopuksen kanssa aikaiseksi peräkärryllinen jälkimmäistä sorttia, kun sinne päätyi mm. hajonnut mankeli (yhyy, onneksi löysin Torista tilalle samanlaisen vanhan liiton Upon) ja vinttikomeroissa säilömäni pestyt tyynyt, peitot ja petauspatjat, joita ei täällä oteta missään vastaan. Löytöeläinkotiinkin tarjosin, mutta heillä on kuulemma ylitarjontaa sen sortin suurista tekstiileistä.

Kirjat on toinen hankala artikkeli, eikä oikein meinaa antaa luonto periksi repiä kansia roskiin ja heittää sivuja paperinkeräykseen, mikä nykyään tuntuu olevan niitä ainoita hävityskonsteja. 

Siksi ilahduin, kun näin kirjaston eteisessä hyllyn, johon voi jättää kirjoja lahjoituksena. Vain kolme kerrallaan, mutta hiljaa hyvä tulee. Ja vielä kivempi oli, kun kävin kysymässä tiskiltä, kelpaisiko kirjaston omaan käyttöön täysin uudenveroiset kirjat ja ottivat ilomielin vastaan mm. kertaalleen luetut, siistit Harry Potterit ja muutamat muut kirjastokäytössä kuluneiksi käyvät suosikit. Tuli hyvä mieli. 

Jossain joskus sanottiin mielestäni viisaasti, että koska raivausprojekteilla on tapana aiheuttaa  enemmän tilapäistä epäjärjestystä kuin järjestystä, on tärkeää, että kotona on joku siisti näkymä sellaisella paikalla, jonka näkee usein. Niihin meillä kuuluu mm. tämä eteisen lipasto, jonka päällä on vissiin pari vuotta jo olleet nuo silloin puulusikoista askartelemani käpymäiset lyhdyt, joista tykkään edelleen. Vaihtelen vaan niille kavereita ja välillä toimivat itsekseen maljakoina tai kynttilänjalkoina.

"Joka päivä jotain" on ollut teemana myös appiukon muistisairaudessa ja pimeiden päivien piristämisessä valosarjoilla.

Huvitti tämä näkymä, kun tulin viikko sitten maanantaina puoli viiden maissa töistä. Olin asentanut tuon vanhan valopuun rappujen pieleen sunnuntaina sillä ajatuksella, että on sitten mukavan valoisaa tulla kotiin :). 

Aika vaatimattomaksi jäi teho, mutta piristi kuitenkin sen verran, että vaikka vielä vähän aikaa sitten ei kiinnostanut valosarjat yhtään, olen lisäillyt niitä vähän joka päivä jonnekin. Maltillisesti kylläkin, mutta ihan kivojahan ne on aikansa. 

Terassin katossa sen valmistumisesta asti jo 18 vuotta roikkunuseen oksaan ripustelin alkuun kaikenlaista vuodenajoista riippuen. Keväällä valkovuokkoja pieniin maljakoihin, pääsiäisenä pääsiäiskoristeita jne., mutta nykyään se saa korkeintaan valot kerran vuodessa. Heijastelee hauskasti terassilaseista, mutta sehän ei nyt tästä pimeästä kännykkäkuvasta erotu juuri sen enempää kuin alakuvan marraskuinen superkuu.  

Appiukko (91 v) liittyy otsikkoon sen verran, että parin kuukauden takaisesta puolisonsa kuolemasta lähtien alkava muistisairautensa on lähtenyt etenemään vauhdilla ja vähän joka päivä on edessä jotain yllättävää, joten ollaan tässä miehen kanssa vähän uuden edessä. Pitkällehän  tässä on pötkittykin ja tiedetty, ettei voida loputtomiin näin helpolla päästä. Ja vaikkei missään nimessä naureta sairaudelle tai sairastuneille, niin kyllä sitä vaan on pakko välillä ottaa asiat huumorilla. Niin "hauskoja" juttuja ne muuttuneen mielen aikaansaannokset toisinaan on ja saman ikäkaliiperin kavereiden kanssa riittää jaettavaa vanhempien viimeaikaisista lausunnoista. 

Justiin yksi kavereista kertoi, että äitinsä ei enää suostu menemään hammaslääkäriin, koska lääkäri oli kuulemma edelliskerralla kääntänyt hänen puseronsa väärinpäin siinä hoitoa tehdessään. Kotoa lähtiessä paita oli ollut ihan oikeinpäin päällä, mutta kotiin palatessa olikin saumat päällipuolella ja pesulappukin edessä. Ihme hiippari se semmoinen hammaslääkäri. 

24. marraskuuta täällä oli vihdoin oikean talven näköinen talvi. Sitä kesti tasan yhden päivän, joka sattui olemaan sama, jolloin meillä oli miniän kanssa himmelipaja. En raskinut yhdessä sovittua ajankohtaa alkaa sen takia muuttamaan, että oli koko sen astisen talven ensimmäinen aurinkoinen ja luminen päivä, mutta kerkisin kuitenkin tunniksi järven rantaan pitkästä, pitkästä aikaa vähän kuvailemaan ennen kello kolmen auringonlaskua. Oli nättiä. 

Kalligrafia ja keramiikkahommat on nyt joulutauolla ja huomenna on viimeinen maalauskurssikin, joten arki-iltoja vapautuu muuhun käyttöön (pienellä appiukkovarauksella), joista yksi tulee olemaan tuttujen blogien lukeminen. Olen kokenut parhaaksi, että silloin kun tiedän, etten ehdi muuta kuin häthätää käväistä, en avaa bloggeria ollenkaan. Haluan lukea kaikessa rauhassa ja jättää myös merkin käynnistäni. Muuten stressaannun asiasta, jonka ei pitäisi olla stressin aihe ollenkaan, vaan kaikkea muuta. 

Luulen, että kaikkien "joka päivä jotain"- tekemisten ja ehkä näiden epätalvisten säätilojenkin ansiosta koko syystalvi on kulunut ihan älyttömän äkkiä. Nopeammin kuin kesäloman jälkeinen eka työviikko.

Vajaan parin viikon päästä alkaa jo valoisa aikakin lisääntymään, vaikka tuntuu, että pimeää on kestänyt vasta hetken. Enkä ylipäätään yleensä edes mieti koko pimeyttä. Paitsi illalla nukkumaan mennessäni.

Nukun aina tähän aikaan vuodesta niin paljon paremmin kuin kesällä. Mies aina ihmettelee, kun mutisen sitä että valo häiritsee unta ja sanoo vaan, että "Onhan sulla luomet. Laita ne kiinni ja ala nukkua". No niinpä :).

 

RAKUPOLTTOA, KALLIGRAFIAA, OPETTAVAINEN TYÖMATKA JA TILANNEPÄIVITYSTÄ MUUTEN VAAN

Viimeistään nyt aion heittää romukoppaan ainaiset ajatukset siitä, mitä kaikkea tekisin (mm. kirjoittelisin ahkerammin tänne), jos vaan olisi päivisin aikaa.  Se on nimittäin niin nähty, että mitä enemmän luppoaikaa on, sitä vähemmän saan aikaiseksi yhtään mitään vähänkään järkevää. 

Jonkunmoinen tilannepäivityksen tarve kuitenkin painaa alitajunnassa ja sellaisen ajattelin tänne värkätä siitä huolimatta, että kuvien heikko laatu vähän hiertää. Tuntuu kärsivän matkalla kännykästä koneelle, mutta sille ei nyt voi mitään.

Syyskuiset Habitare-messut tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että niistä ei sen enempää kuin että olivat tänä vuonna itselleni todella mieluisat. Johtuen pitkälti siitä, että arvostan korkealle kotimaista puuta ja taidokasta puusepäntyötä.

Itse puolestani pääsin kuun lopulla kokeilemaan rakukeramiikan valmistusta ja ai että se olikin todella kivaa ja jännittävää puuhaa.

Menemättä aiheeseen sen syvemmälle, raku on perinteinen japanilainen tapa tehdä keramiikkaesineitä. Se poikkeaa tavallisesta valmistuksesta varsinaisessa lasituspolttovaiheessa, jonka lopputuloksena esineisiin syntyy rakulle tyypillinen säröilevä pinta.

Meikäläinen uunin sytytysvuorossa ja pientä jännittyneisyyttä on havaittavissa. 

Toholla tuli uuniin, joka on käytännössä erityisellä eristeellä sisäpuolelta verhoiltu tynnyri. 

Kuvassa kanssani on kurssin vetänyt keraamikko ja eräopas Hanna, 

joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä huippuope.

Esineet kuumennetaan nopeasti korkeaan lämpötilaan (muistaakseni noin 1350 astetta) ja sen jälkeen siirretään pihdeillä varovasti sahanpuruihin jäähtymään ja savustumaan. Puru syttyy palamaan, kun kuuma esine lasketaan siihen, joten Hannan antamat ohjeet olivat tottumattomalle todella tarpeen.  Homma sisälsi useitakin riskivaiheita, jotka kaikki vältettiin oikeanlaisella ennakkovarautumisella ja sopivalla varovaisuudella.

Aikansa sahanpuruissa peitettynä savustuneet ja edelleen tulikuumat esineet jäähdytettiin seuraavaksi ensin kastelukannulla ja lopuksi vielä vesialtaassa, jossa ne myös pestiin ylimääräisestä noesta puhtaiksi. 

Omat tekeleeni ei ole vielä päätyneet pahvilaatikon pohjalta mihinkään, mutta otin kuitenkin muutaman kuvan pikkukipoista, joista tykkäsin omista töistäni kaikkein eniten.

Kaikki on lasitettu samalla valkoisella, levitysvaiheessa aika työläältä tuntuneella lasitteella, joka poltossa käyttäytyi joka kipon kohdalla täysin eri tavalla. Siinä justiin piilee rakun hienous.

Kupit nurin, niin näkee vielä pohjan puolelta uniikit lopputulokset. Lasittamattomat kohdat savustuvat mustiksi.

Tykkään näistä tosi paljon. Kaikista muista tekeleistäni en. Vähän tarkemmin ehkä olisi kannattanut harkita, mitä lähtee tekemään, mutta ens kerralla sitten, jos vielä toiste mahdun kurssille mukaan. 

Olen ollut syyskuun alusta asti lomautettuna lukuunottamatta kuun lopulla Bulgariaan tehtyä kauan sitten sovittua työmatkaa.

Käytiin asiakkaiden kanssa tutustumassa pariin valmisteilla olevaan taloomme ja tavattiin sekä meidän kohteita suunnittelevat arkkitehdit että varsin taitava paikallinen rakennusporukka. Mukavia ja mutkattomia ihmisiä kaikki ja aina kiva saada tekijöille puolin ja toisin kasvot pelkkien etäyhteyksien sijasta.

Matkoihin meni mennen-tullen pari päivää, mutta perillä oltiin muutama vuorokausi, joiden aikana saatiin melkoisen kattava katsaus maan rikkaaseen ja mielenkiintoiseen historiaan, arkkitehtuuriin ja nykyhetkeen. Ihan hävetti, että oma käsitykseni Bulgariasta on ollut suunnilleen se, että siellä on Sunny Beach, johon tehdään halpoja örvellysmatkoja. Erittäin noloa, mutta valitettavan totta.

Rakenteilla olevista kohteistamme  en laita kuvia, koska en kysynyt siihen lupaa, mutta tässä muuten vaan kuvakatsausta matkan varrelta. 

Ensimmäinen aamu valkeni Sofiassa, johon saavuttiin sen verran myöhään illalla, että oli jo pimeää, eikä ollut käsitystä kaupungin laidalla sijainneen hotellin ympäristöstä. 

Näytti valoisalla kuitenkin vallan kauniilta.

Matkalla ekalle työmaalle pysähdyttiin kahville keskellä maaseutua ja hieman yllätti törmätä siellä supisuomalaiseen Hesburgeriin.

Seuraavat pari päivää vietettiin Plovdivissa, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja oli aikanaan ehdolla myös maan pääkaupungiksi, mutta jostain syystä Sofia tuli valittua. Siitä kansa on kuulemma pahoillaan, koska Plovdivin sijainti keskellä maata olisi etäisyyksien kannalta paljon ihanteellisempi kuin syrjäisen Sofian.

Kaupungin keskusta oli äärimmäisen kaunis kävelykatuineen ja kauniine rakennuksineen, joiden keskellä sulassa sovussa oli etualalla näkyvän kaltaisia  roomalaisten aikaisia portaikkoja ja osin pystyssä pysyneitä pylväitä. Taustalla tässä kuvassa moskeija.

Plovdivin vanha kaupunginosa sijaitsi korkealla kukkulalla ja oli kauttaaltaan mukulakivillä päällystetty. Ihan jäätävä työmäärä katujen ja kaikkien portaiden tekemisessä ollut aikanaan.

Rakennustyylejä oli sulassa sovussa useampia omalla tavallaan kauniita.

Portin kyltissä kehotetaan varomaan vihaista koiraa.

Erikoista arkkitehtuurissa oli se, että talojen alimmainen kerros oli kaikkein pienin ja seuraavat kerrokset aina vähän laajempia kuin edellinen. Yhtenä selityksenä se, että näin ylempi kerros varjostaa alempaa ja rakennuksissa tosiaan tuntui olevan kaikkein viileintä katutasossa.

Nämä kaikki 1800-luvulla rakennetut talot toimivat tällä hetkellä enimmäkseen museoina ja niitä oli hyödynnetty myös näyttelytiloina monenmoiselle taiteelle. Osassa seiniä peitti kuuluisien paikallisten taiteilijoiden maalaamat taulut ja tässä sinisessä talossa puolestaan oli esillä hienoja kiviveistoksia ja keramiikkaa.

Koti-spa 1800-luvulta.

Kauppiaiden ja muiden vauraiden kotien kattojen puuveistoksia, käsin maalattuja muraaleja ja paikalleen mittatilaustyönä kudottuja valtavan kokoisia mattoja.

Ei tullut otettua kuvaa, mutta yhdessä talossa vähän ihmettelin ison kaapinoven näköistä ovea, jonka takaa  aukesikin matala, tyynyillä reunustettu huonetila. Ajattelin ensin, että oli ehkä palvelusväen huone, mutta olikin salahuone, johon mentiin turkkilaisia piiloon ja jossa äidit piilottelivat nuoria poikiaan, etteivät joutuisi sotaan. Meni vähän kylmät väreet näistä.

Yksi suosikkini olisi ollut tämä Hippokrateen apteekkimuseo, mutta tässä vaiheessa piti kiirehtiä välttämään parkkisakot.

Plovdivin vanhassa kaupungissa oli myös hieno antiikin aikainen teatteri, jossa nykyään järjestetään ulkoilmakonsertteja.

Kerrassaan kaunis kaupunkikokemus, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kohteeseen Hisaryaan, joka tunnetaan lukuisista terveysvaikutteisista luonnon mineraalivesilähteistään ja niiden ympärille rakentuneista, pitkälti kuntoutustarkoituksissa toimivista kylpylöistä. Vanhimmat roomalaisten ajalta.

Kylä oli varsin pieni ja rauhallinen. Sellainen, jossa olisi ollut vaikea kuvitella viettävänsä kovin pitkää aikaa, mutta oli kuitenkin mukava kokemus sekin. Asuttiin pienessä kylpylähotellissa, jossa oli  saunaosaston lisäksi pieni luonnonlähteistä vetensä saava ulkoallas. Meidän lisäksi majoittujina oli vain yksi nuoripari, joten ruuhkasta ei tarvinnut saunan lauteilla tai altaassa kärsiä.

Yksi ennakkohuolenaiheistani poistui heti, kun meitä kentälle vastaan tulleen asiakkaamme auton takapenkillä näin, että juomaveden puutteesta ei tarvi kärsiä :). 

Hanavettä ei suositeltu juotavan, mutta Hisaryassa oli kaupungilla yleinen vedenottopaikka, johon vesi tuli luonnonlähteistä. Paikalliset kävivät siellä täyttämässä viiden litran kanistereita ja itsekin mentiin pulloinemme paikalle. En vaan ollut osannut varautua siihen, että vesi olikin liki polttavan kuumaa, koska tuli niin syvältä maan uumenista. Paloi näpit ja vähän tuntui erikoiselta se lämmin vesi muovipullossa. Juomattakin jäi, koska oli varsin rikkipitoista ja haju sen mukainen. En sitä kuitenkaan ääneen paljastanut, vaan sanoin vaan että hyvää oli. 

Ajeltiin myös läheiselle viinitarhojen ympäröimälle Staroselin alueelle, jossa päästiin tutustumaan vähän toisenlaiseen historiaan.

Kukkulan sisään suunnilleen 2500 vuotta sitten rakennettu traakkialaisten kulttitemppeli oli varsin vaikuttava kokemus sekin.  

Temppeli oli 13 metriä korkea ja rakennettu valtavista kivenlohkareista, joista kaikki kuvassa näkyvät alkuperäisiä noita valkoisia lukuunottamatta. 

Varjominä.

Poikettiin paluumatkalla viinitilalla syömässä ja luulin, että paljaita sääriäni pöydän alla hipaissut eläin on kissa, mutta meni säikähdyksestä salaatti väärään kurkkuun, kun näin, että olikin valtava riikinkukko, joka tepasteli ravintolassa muina kukkoina.

Lähtöaamun auringonnousu Hisaryassa hotellihuoneen parvekkeelta käsin.  

Oli kyllä monessakin mielessä opettavainen ja mielenkiintoinen reissu, jonka varrella toki nähtiin sitä toisenlaistakin Bulgariaa surullisen ränsistyneine kommunismin aikaisine asumuksineen. 

Suoria lentoja ei Suomesta Sofiaan ainakaan tällä haavaa ole ja kotimatka kesti vähän turhankin pitkään. Noin 15 tuntia kaikkine ajoineen ja odotuksineen sekä Sofian että Varsovan kentillä, mutta ei voinut minkään. Ja itseasiassa en edes ehtinyt kotiin asti tuossa ajassa, vaan jäin vielä Vantaalle hotelliin muutamaksi tunniksi yöllä roikkumaan, koska yhteyksiä ei siihen aikaan illasta enää tähän suuntaan ollut. Aika poikki olin aamulla, mutta Vantaan vesisade kyllä herätti kesämekolla ja tennareilla varustautuneen matkantekijän.

Hyppään vielä harrastuksesta toiseen eli keramiikasta kalligrafiaan, jota on itselläni takana neljän illan eli vasta kuuden tunnin verran, enkä vielä osaa oikein sanoa, tuleeko tästä oma juttuni vai jääkö lyhyeksi kokeiluksi. Olen kuitenkin päättänyt antaa sille mahdollisuuden.

Tiesin kyllä odottaa, että on varmaan aika säntillistä tekemistä, joka sinällään itselleni sopii, mutta tuntuu tällä hetkellä myös vähän samalta kuin paluu koulun penkille, enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Etenkin kun tiedossa on myös kotitehtäviä, joka ei ehkä ihan vastaa omaa mielikuvaani vapaaehtoisesta harrastuksesta, mutta ymmärrän, että vain tekemällä oppii. Ja ennen kuin alkeet on hallussa, ei voi sujuvasti siirtyä pidemmälle, vaan epäröidessä "kynä pysähtyy jokaisen kirjaimen kohdalla" niinkuin opettaja sanoi.

Välineenä tunneilla on tuollainen mustekynää muistuttava terä, jota kastetaan purkeissa näkyvään petsiin. Yhdistelmä, joka ei itselläni lähtenyt siinä määrin lentoon, että olisi ihan heti tullut onnistumisen tunteita. Tai edes parilla ekalla kerralla. En vaan saanut terästä tulemaan väriä kuin parin kirjaimen verran, vaikka opettajalla sama määrä riittää kokonaisen rivin tekemiseen. Käden ja samalla terän asento on niin sadasosamillistä kiinni.

Nyt homma alkaa jo vähän sujua ja jos tarkkaan katsoo, yläkuvassa näkyy opettajan merkkaama täppä yhden l-, q- ja c-kirjaimen kohdalla merkkinä siitä, että ne on hänen mielestään onnistuneita. Ei kovin iso prosentti siis vielä :). Mutta on tässä kuitenkin melkoinen kehitys jo tapahtunut ekaan kertaan nähden, kun ei onnistunut kunnolla edes pystysuoran viivan piirtäminen ja turhautumisen määrä oli sen mukainen.

Mitäs sitten vielä? Ei pliis enää mitään ajattelee varmaan mahdollisesti tänne asti sinnitellyt lukija ja itse olen kyllä samoilla linjoilla.

Joogaa ja kirppistä oli vielä mielessä, mutta ne saa nyt olla. Ja olen oppinut, että en enää ikinä kirjoita, että palaan aiheeseen joskus myöhemmin, koska se on osoittautunut ihan turhaksi. Mieleen tulee mitä milloinkin tulee ja sarjakirjoittaminen tai ylipäätään mikään suunnitelmallisuus ei omalla kohdallani toimi, vaikka kuinka toivoisin.