Sivut

tiistai 8. maaliskuuta 2022

HUOLESTA TOISEEN - KAIKKI KONSTIT KÄYTTÖÖN

Moni asia, joka vielä vähän aikaa sitten tuntui tärkeältä ja toi iloa, on yhtäkkiä menettänyt merkityksensä. 

Ei tunnu oikealta jatkaa kirjoittelua tavarankarsinnasta, vaikka urakoinkin taannoin kuvat vaatekaapista valmiiksi ja aikomus oli ainakin kylppäristä kirjoitella myös, mutta niiden aika ei ole nyt, enkä tiedä onko myöhemminkään.  

Jotenkin on kuitenkin tarve purkaa ajatuksiaan sanoiksi ja oikeastaan jo ennen kuin meneillään olevat hirveydet alkoi, olin pohtinut mielessäni aihetta "Onko pakko paras (tai peräti ainoa) muutosmotivaattori?". Ei liittynyt sotaan, josta silloin ei ollut tietoa, vaan ihan vaan oman terveyden eteen tehtäviin asioihin. 

Silloin olisin vielä vastannut, että en onneksi ole vielä pakon eteen joutunut, mutta nyt tuntuu sekin asia omalla kohdallani jossain määrin muuttuneen.



Tulppaanikuvan ei ole tarkoitus olla synkkä, vaikka siltä näyttääkin. Otin sen joskus huolettomassa helmikuussa, kun ikkunasta tulvi valoa ränsistyneen kimpun läpi ja toi esiin sellaisia yksityiskohtia terälehtien pinnassa, että katsoin kukkaa sen jälkeen ihan eri silmin.

Mutta palatakseni alunperin aikomaani aiheeseen, pitänee ensin päästä alkuun.





Olen aina ollut sellainen, että jos joku asia omassa elämässäni alkaa toistuvasti ja pitkäkestoisesti häiritä mieltäni siinä määrin, että tiedostan asian vaativan jonkunlaista muutosta omissa tekemisissäni tai tekemättä jättämisissäni, tarvitaan hetki, jolloin mittani tulee kertakaikkiaan täyteen. Silloin syntyy päätös ja alkaa muutos.

Taannoinen raivausprojekti on hyvä (tai paremminkin huono) esimerkki siitä, kuinka voin vaikka useamman vuodenkin ahdistua jostain siivoamattomasta kaapista, mutten silti tee sille mitään ennenkuin ärsyyntyminen omaan saamattomuuteen kasvaa niin suureksi, että tartun toimeen. Sen jälkeen kaikki on yleensä helppoa. Tai jos ei aina helppoakaan, en luovuta ennenkuin olen täysin tyytyväinen, joka tässä raivaushommassa tarkoitti talon jokaikisen kaapin ja laatikon perusteellista perkaamista.

Vähän sama koskee helmikuun alussa tekemääni päätöstä siitä, että nyt saa viininlipittely riittää. Ei siksi, että joisin sitä jonkun ulkoisen mittarin perusteella liikaa, vaan siksi, että aloin itse inhota tapaani ottaa etenkin pitkän vastoiskäymisjakson johdosta stressaantuneena viinilasin illalla sohvan nurkkaan istuessani käteen, vaikkei yhtään tehnyt edes mieli. Tuntui vaan, että lasillinen rentouttaa, vaikka totuus onkin, että se yksikin annos heikentää unenlaatua entisestään.

Viini sai siis jäädä sillä samaisella päätöksellä, mutta viimeinen sinetti asialle tuli, kun pari päivää päätöksestäni kävin kahden koronavuoden jälkeen työterveystarkastuksessa ja maksa-arvoni (GT, jota käytetään mm. alkoholin suurkulutuksen mittarina) oli koholla. Säikähdin ihan tosissani ja sanoin tt-hoitajalle, että nyt taitaa korona-ajan viinit kostautua, koska stressinaiheista ei ole ollut pulaa, mutta hoitaja oli sitä mieltä, että ei kyllä pitäisi näillä määrillä nousta. Oikeasti kerroin hänelle totuuden ehkä jopa yläkanttiin, koska olen tässä suhteessa jossain määrin inhorealisti ja suurentelen asiaa tarkoituksella itse itselleni. 

Halusin kuitenkin, että arvo otetaan täysin viinittömän kuukauden päästä uudestaan, koska siinä ajassa sen pitäisi palautua normaalitasolle sikälimikäli kyseessä on alkoholista aiheutuva nousu.

Vaan kuinka kävi? Täysin tipattoman kuukauden jälkeen arvo oli kohonnut entisestään. Ei kuulemma mitenkään "merkittävästi", mutta itselleni liikaa kuitenkin.

Syyllinen ei siis ole alkoholi, mikä on tietysti hyvä asia, mutta toisaalta olisi ollut "helpoin" vaihtoehto. Nyt sitten vaan mietin (stressaan) mistä on kyse ja nouseeko vieläkin, mutta pieni on tämä murhe kaiken muun rinnalla. 




En syö lääkkeitä, enkä käytä hormonivalmisteita, joten nyt kokeillan tämä kuukausi niin, että jätän pois kaikki vitamiinit (käytössäni on tällä hetkellä vain D- ja B), hivenaineet (sinkki ja magnesium), omegat ja ainoana uutena aineena alunperin hieman epäilemäni, mutta selkeää apua tuoneen KSM66:n  ja jopa yrttiteet, jonka jälkeen jälleen katsotaan, onko mitään vaikutusta vai vaaditaanko lisätutkimuksia. 

Labrakokeet ottanut hoitaja sanoi, että syyllinen voi olla myös vaikkapa sappi ja kyseli mahdollisista oireista (mm. polttelusta rintalastassa), joita kieltämättä yhden jakson ajan oli, mutta ei enää pitkään aikaan. Tai voi olla että on ajantaju jo mennyt tässäkin asiassa.

Googlailemalla onnistuin luonnollisesti löytämään vaikka mitä vakavia sairauksia, joista kohonnut GT-arvo voi kertoa, mutta nyt on vaan pakko jättää selailu syrjään siinä missä jatkuva uutisvirran seurantakin. Alkaa olla herkästi ahdistuvalle liikaa, enkä halua alkaa keskittymään liikaa itseeni tai ruveta luulosairaaksi. Tuntuu jo muutenkin tekstin edetessä ylipäätään ihan tyhmältä kirjoittaa koko asiasta.




Muttamutta. 

Olen myös sitä mieltä, että silloin kun kaikkein vähiten jaksaa, silloin yleensä myös kaikkein eniten kannattaa pitää itsestään hyvää huolta. Ristiriita vaan on siinä, että jaksaakseen huolehtia vaikkapa hyvästä ravinnosta, pitää ensin olla riittävästi voimia siihen. Ja niitä voimia ei tule, jos ei syö hyvin ja säännöllisesti.

Omalla kohdallani tässä tuli tavallaan avuksi se aiemmin pohtimani pakko. Paitsi veriarvon takia, myös siksi, että en vaan yksinkertaisesti selviä kaikesta tämänhetkisestä stressistä ja ahdistuksesta, jos vielä syönkin huonosti. Ja sitä mukaa myös nukun huonosti tai en ollenkaan. Painajaisilta ei meistä varmaan kukaan ole viimeaikoina voinut välttyä ja jos on, niin onnittelut siitä. Vahvoja ihmisiä tarvitaan. 


Pitääkseni ajatukset koossa, päätin kokeilla tehdä tästä kuukaudesta sellaisen, jonka aikana teen kaiken syötävän itse. Paitsi leivän, koska syön vain jälkiuunileipää, eikä ole hajuakaan miten ja millaisessa uunissa jälkiuunileipää tehdään. 

Nähtäväksi jää, miten täysin lisäaineeton kuukausi vaikuttaa olotilaan. Toivottavasti energisoivasti, koska sitä tässä nyt tarvitaan.




Aloitin projektin kaivamalla mehupuristimen esiin ja olen nyt tehnyt pitkästä aikaa ihania raikkaita mehuja porkkanoista, vihreistä omenista, kurkusta, sitruunasta, limestä, varsiselleristä, tyrnistä ja mistä kaikesta, en muista. Valikoima on loputon, koska muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani Wilfan Slow juicer puristaa mehua vaikka pahvista. 

Päätin myös rehvakkaasti tehdä proteiinipatukoita itse.

Homma vaan tyssäsi kohtsillään siihen, että kun käynnistin blenderin, se sanoi "Wow" ja pysähtyi. En tiedä oliko syynä se, että käytin kuivattujen taateleiden sijasta tuoreita, joita en kuvitellut meilläpäin olevan edes myynnissä, mutta sellaisia Lidlistä ostamassani laatikossa kuitenkin oli.

Myös sauvasekotin tukehtui, joten muussasin ainekset lopulta lihasvoimalla ja lusikalla lasivuoan pohjalle painellen. 



10 min uunissa, jäähdytys ja valmista tuli. Päälle ennen uuniin laittoa jälkikäteen ripotellut mantelilastut ja kurpitsansiemenet jäivät irtonaisiksi ja varisivat pitkin pöytää, mutta hyvää tuli. 



Kääräisin vielä voipaperiin ja narua päälle, koska teippi ei pitänyt. Eihän tuo kovin kätevä jumppakassissa ole, mutta omaan silmääni kaunis ja sisältö todellakin täyttävä.



Vähän jo kellastumaan kerinnyt lehtikaali kelpaa hyvin pannulla paistettavaksi. On helppo ja kelpo lisäke vaikka ihan sellaisenaan pastan tai minkä vaan päälle. 




Pitäisi jättää nämä ruokakuvailut tosiaan muille, kun aina näyttää joltain kelmeältä kasalta, on lautasella mitä vaan, mutta siinä kuitenkin simppeli etäpäivän lounas, jossa on gluteenitonta pastaa (sitä en myöskään tee itse), broilerinfileesuikaleita ja sitä lehtikaalia. Vaikka kuvassa muulta näyttää, lautanen on pienehkö, koska täytyy taas palauttaa säännöllinen rytmi ja järkevä annoskoko arkeen. On päässeet nekin unohtumaan.

Tänään oli neljäs aamu tätä "vitamiinivapaata" aikaa ja pää särki niin, että tuntui räjähtävän. On  varmaan merkki siitä, että mehut sun muut on alkaneet saada jonkunmoista puhdistumisprosessia käyntiin ja pää reagoi siihen. Tai sitten ei.



Muita iloa tuovia, tai ainakin jollain lailla järjissään pitäviä asioita on uuden kasvun seuraaminen. 

Nämä avokadon siemenet laitoin veteen 19.2. ja tasan kahden viikon päästä siitä pari ensimmäistä kiveä oli alkanut halkeilla ja nyt odottelen mielenkiinnolla, milloin luvattuja yksittäisiä juuria alkaa ilmestyä näkyviin. Kärsivällisyyttä vaatii, mutta ei muuta. Lautanen on lämpimällä kylppärin lattialla ikkunan edessä, eikä ole siinä kenenkään tiellä, eikä myöskään vaarassa saada saippuaa tai muuta päällensä. 



Vintin viileähkössä työhuoneessani vihertää ja kasvit näyttävät mullanvaihdon tai -lisäyksen jäljiltä työntävän uutta alkua, joka antaa toivoa. Sitä samaa soisin kaikkein eniten sitä ihan oikeasti tässä hetkessä tarvitseville.

Voi kunpa kaikki kääntyisi hyväksi. Rauhan keinoin.