ANANASPORA TESTISSÄ

Koekeittiöstä hyvää iltaa :). 

(Mihin tässä enää voi oikein luottaa, kun hädintuskin on näkkärin pölyt ehtineet laskeutua ja täällä ollaan taas..)

Testissä tänään ananaspora, jonka ostin paikallisesta nimeltämainitsemattomasta P-kirjaimella alkavasta suurehkon ketjun myymälästä. Vastaavia tosin myydään nettikaupoissa puolet edullisemmin, mutta arvelin, että kunhan hintaan on lisätty toimituskulut, ero kapenee niin pieneksi, ettei sillä ole käytännön merkitystä, kun mistään isosta hankinnasta ei kuitenkaan ollut kyse. Ja toisaalta halusin päästä testaamaan poraa heti, enkä viidestoista päivä. (Osuipas muuten kerrankin hokema nappiin.)

Se vaarahan tässä testissä tietenkin piilee, että kaikissa itseään kunnioittavissa keittiössä ananaspora kuuluu vakiovarusteisiin ja meikäläinen täällä yksinään uutuudenviehätyksessä kohkaa ja touhuaa. Mutta juna se on jälkijunakin, joten eteenpäin..

Kuvassa testikohteeksi joutuva ananas ja sen kimppuun hyökkäävä pora. 

Ennakkosuhtautumiseni leikkurin toimivuuteen oli toiveikas, mutta varmuuden vuoksi kuitenkin yhtä epäileväinen kuin Ostoskanavan "Eikä tässä vielä kaikki"-turhakkeisiin. (On tosin niihinkin tullut joskus haksahdettua, mutta ei siitä Easy Stripperistä sen enempää. Hiomattahan se ruosteinen mattoteline jäi, kun stripperi otti ja ruostui ennenkuin ehdittiin aloittaa).

Mutta nyt siis hinnaltaan edullisiin ja tuoreisiin kauden hedelmiin kuuluvan ananaksen kimppuun.

Ensin leikataan pää pois. (Päätin suosiolla, etten yritä kuvata ja leikata yhtä aikaa, joten siksi vähän pysähtyneen oloinen kuvamateriaali).

Kas näin. (En muuten tiennyt hedelmätiskillä ananaksia penkoessani, mistä tietää, onko hedelmä raaka vai kypsä, kun kaikki näyttivät saman värisiltä. Mutta sattumalta törmäsin ystävääni, joka neuvoi kiskomaan lehtiä irti. Jos eivät lähde, ananas on raaka. Jos jäävät helposti käteen, ananas on kypsä. Niin vaan tuli silläkin reissulla opittua uutta).

Sen jälkeen painetaan poran putkilo ananaksen keskiosaan (vihreä viipalointirengas saa tässä vaiheessa hengailla tuossa mukana). 

Sitten painetaan ja samalla kierretään (mies otti kuvan, josta jouduin eliminoimaan ihmisen). Ei vaadi mitenkään erityisen paljon voimaa. Normaalihauiksilla pärjää.

Niin kauan painetaan ja kierretään, kun ananasta piisaa. 

Sen jälkeen tempaistaan kahvasta ja avot, ananaksen sisälmys nousee nätisti ylös ja jäljelle jää vain pelkät siistit kuoret (ja tappimainen keskiosa, jonka olen tässä jo leikannut pois näkyvistä).

Sen jälkeen painetaan vihreä viipaleleikkuri alas ja kas. Siinä niitä nyt on, meheviä ananaspaloja. Yhdellä painalluksella. 

Sitten vaan palat takaisin alkuperäiseen astiaan ja ylpeänä tarjoilukierrokselle (joka tosin ei herättänyt ihan siinä määrin suosiota kuin olin toivonut, vaikkakin nuorempi poika kohteliaasti kyllä söi muutaman palan, koska varmaan ajatteli, että muuten en häivy huoneestaan).

Olen ihan mykistyneen vaikuttunut siitä, kuinka yksinkertaisen toimiva peli on kyseessä. Oikeasti kuorimiseen ja pilkkomiseen käytetty aika oli varmaan pari minuuttia jos sitäkään. Että näinkö kauan sitä taas piti tuskailla niinkin yksinkertaisen asian kanssa kuin että tykkäisin kyllä syödä tuoretta ananasta, mutta kun se on muka niin työlästä kuoria. 

Pisteitä härvelille tulee täydet 10, ja plussaa iloisen vihreästä väristä. 

(Voi olla, että tästä tulee taas niin totaalinen innostuminen, että kohta meillä syödään soppakin ananaksen kuorista).

Vinkin tähän mainioon keittiöihmeeseen sain ihanalta miniältäni Elliltä, joka on itsekin kaikessa raikkaudessaan oikea tuoreiden hedelmien perikuva :).  

Nyt ei enää uskalla yhtään luvata, mitä seuraavaksi, mutta iloista viikonloppua nyt tähän hätään kumminkin! 

t. Ananasakäämä

NÄPPÄRÄÄ NÄKKILEIPÄÄ

Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja, joten päätin ryhtyä leipomaan. Kröhöm..

Ei vaiskaan. Sattui vaan paikallislehdessä olemaan niin houkutteleva näkkileipäohje, että olihan sitä kokeiltava. Etenkin kun kaltaisellani jyväjemmarilla on joka tapauksessa perusvarastossa hirmu arsenaalit jos jonkun sortin jyviä ja siemeniä. Sattui siis kerrankin resepti natsaamaan yhteen kaappien sisällön kanssa, eikä hyytynyt tekemisen into siihen, että pitää lähteä ensin listan kanssa kauppaan tuskailemaan niinkuin yleensä.

Mutta asiaan ja näppärä näkkileipä tulille.

Kuivat aineet kulhoon, sekoitus ja se olikin sitten öljyä ja vettä vaille siinä. 

Kyllä niin silmä lepää tässä terveellisessä jyväkasassa. Alkaa voida paremmin jo pelkästä katselusta. 

Öljy + vesi sekaan ja annetaan turvota. (Niinkuin kuvasta näkyy, oli ihan hyvä, että valitsin noin suuren kulhon. Säästyin pöydän pyyhkimiseltä).

Ei muuta kuin nätisti paikalleen levittyvä taikina pellille ja kymmeneksi minuutiksi paistumaan. Sen jälkeen jähmeään taikinaan veitsellä viillot sopivankokoisille paloille ja pelti takaisin uuniin.

Ohjeessa käskettiin paistaa vielä 40 minuuttia, mutta koska olin yli-innokas ja kurkin luukusta vähän väliä, ehdin myös onnekseni huomata, että leivät alkoivat reunoiltaan tummua jo varmaan puolessa välissä paistoaikaa, joten ennätin ottaa ne uunista ennenkuin ehtivät hiiltyä. 

En nyt sitten ole ihan varma enää, onko kuva otettu sen ensimmäisen kymmenen minuutin vai koko paiston jälkeen, mutta kuten näkyy, niin kovin ovat tasalaatuisia ja ohuen rapsakoita nuo leivät :D. Mutta jos kerran käsityönä tehdään, niin saahan se sentään kai näkyä. Ja kaukaa katsottuna olivat sitäpaitsi ihan nättejä.

Ja kun kerran vauhtiin pääsin, niin teinpähän sitten heti perään gluteenittomankin version samaisen lehden ohjeella. 

Ruisjauhon sijasta käytettiin maissijauhoa, josta tuli taikinaan hienostuneen kellertävä sävy. (Otin kyllä kuvan siitäkin vaiheesta, kun valmis taikina oli levitettynä pellille, mutta sen kummemmin kuvailematta, miltä se salaman kelmentämissä värisävyissä näytti, voisin sanoa, että muistutti jotain sellaista, mitä joskus aikaisin sunnuntai-aamuna lenkkeillessään saattaa baarien tahi kebab-ravintoloiden edustan lumihangesta löytää.. Mutta ei siitä sen enempää, koska tämä on kuitenkin asiallista ruuanlaittoa). 

Gluteeniton versio paistettiin alhaisemmassa lämpötilassa kuin kaverinsa rukiinen, ja gluteenittomalle ei 10+40 minuuttia tahtonut riittää, vaan piti paistaa vähän yliaikaa. Ei siis mitään hätähousun hommaa tämä näkkileivän paistovahtina olo. Alkoi jo jossain vaiheessa kyllästyttää. (Normaalit ihmiset pystyvät toki tekemään sinä aikana jotain hyödyllistä, mutta minähän en uskalla uunia jättää hetkeksikään yksin).

Ja siinähän ne sitten nättinä nököttävät lautasella. Vihertävät gluteenittomat ja rusehtavat rukiiset. 

(Älkää peljästykö, en aio ryhtyä ruokakuvaajaksi).

Kuvia otin lähinnä todistaakseni itselleni jälkikäteen, että olen oikeasti itse tehnyt näkkäriä, mutta kun kerran menin niin monella taholla reseptiä mainostamaan, sain pyynnön laittaa ohjeen myös tänne, joten tässä se nyt on. Ja voin sanoa, että hyviä olivat leivät. Ja täyttäviä. Sen verran tuhtia tavaraa, että ei niinsanotusti päivä paistellut näistä yksilöistä läpi. 

Että jos nyt joku vaikka innostuu kokeilemaan, niin tässä ohjeet:

Rukiinen (murea) näkkäri

1 1/2 dl kaurahiutaleita
2 dl ruisjauhoja
1 dl seesaminsiemeniä
1 dl auringonkukansiemeniä
1/2 dl pellavansiemeniä
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
4 dl haaleaa vettä
0,6 dl öljyä

Sekoita ensin kuivat aineet ja lisää sitten vesi ja öljy. Anna turvota viitisen minuuttia. Levitä tasaisesti uunipellille ja paista 200 asteessa 10 minuuttia. Leikkaa näkkileipä paloiksi ja paista vielä 40 minuuttia. (Kannattaa vahtia paistoaikaa, koska tosiaan ainakin itselläni paistui nopeammin ja meillä on ihan surkea uuni..)

Gluteeniton (rapea) siemennäkkileipä

2 dl maissijauhoja (näitä ei ollut kaapissa ja kaupassa iski epätoivo, kun en ollut varma, onko suuruste eri vai sama asia, mutta onneksi sattui silmiin nuo ihan oikeat jauhot)
1 dl auringonkukansiemeniä
1/2 dl seesaminsiemeniä
1/2 dl kurpitsansiemeniä
1/2 dl pellavansiemeniä
1/2 dl oliiviöljyä
2, 5 dl kiehuvaa vettä

Valmistus samoin kuin rukiisessa versiossa, mutta paistolämpötila vain 150 astetta. Ja pellille levitetyn taikinan päälle ripotellaan sormisuolaa.

Näkkileipä on valmista, kun se tuntuu kynnellä kopauttaessa kovalta. Kannattaa varoa, ettei kärvähdä reunoilta.

Että semmosta. Tuli ihan voittajafiilis, kun tuli välillä vähän värkkäiltyä keittiössä. Sai sitten tämäkin kuukkeloija haulleen vastinetta :D

Terveellistä loppuviikkoa! Ja uusille lukijoille lämpimästi tervetuloa! Ihan hävettää kun blogi on aina vaan retuperällä, mutta en käy selittelemään. Kesseli mikä kesseli.

MARIA MONTAZAMIA JA ANANAKSIA

Jos haluat tietää, mitä yhteistä on otsikon miljonääriäidillä ja ananaksilla, se selviää klikkaamalla tästä.

Ulkona tuuli viuhuu nurkissa ja pakkanen paukkuu, mutta kevät tuloo! Sen kunniaksi tuli haettua kimppu kirsikkapuun oksia hoviostospaikastani Prismasta.  Umpihangessa ja pipo korvilla, mutta valoisissa tunnelmissa siis mennään.

RYPYT SILEIKSI SUIT SAIT

Nythän on niin, että meikäläinen täyttää piakkoin puoli vuosisataa, mutta on kokonaan unohtanut kriiseillä aiheen tiimoilta. Jotenkin en vaan vissiin käsitä koko asiaa, mikä lienee vähintäänkin lähipiirin kannalta hyvä asia. Pysyy rauha maassa.

Tosin joka päivä välillä tulee ärsyynnyttyä omalle peilikuvalleen. Ei niinkään rypyille, koska niitä ei silmien välissä olevaa rotkoa ja naururyppyjä (ainakin haluan uskoa, että ovat perua paljosta nauramisesta..) lukuunottamatta juurikaan ole. Kai.. Tai sitten en vaan enää näe niitä. Silmienväliryppykin (tai siis lähinnä kanjoni) on kuulemma ollut samalla paikallaan jo pikkutytöstä asti. Mitä nyt syventynyt kaikkien näiden vuosikymmenten varrella. Kai se on alkujaan perua siitä, että hankalan hajataiton vuoksi piti kurtistaa silmiä, että näki kunnolla. Ennenkuin sain ne inhoamani metallisankaiset lasit, joihin aina vaan vaihdettiin uudet linssit, eikä koskaan uusittu kehyksiä. Isä tosin nimitti kyseistä kurttua tehorypyksi, koska siitä kuulemma näki kauas, milloin olin olevinani vihainen.)

Eniten mielipahaa peilissä kuitenkin aiheuttaa entisestään ohenevat ja katoavat hiukset, jotka eivät ole järin paksut olleet koskaan. Rusettikin piti pikkutyttönä laittaa teipillä päähän kiinni, ettei luisu samantien lattialle. Että tasan ei käy hiuslahjat, kun perheessä on kolme miestä, joilla tukka on paksu kuin olkipaali (en nyt keksinyt parempaakaan vertausta) ja kasvaakin sitä tahtia, että pysyy parturi palkoilla. Itselläni sen sijaan menee poikki toisesta päästä sitä mukaa kun toisesta kasvaa.

Mutta en siis aikonut tulla tänne ulkonäkö- tai ikäkriiseilemään, vaan päinvastoin. Sattui nimittäin niin ihmeellinen tapaus, että tulin ottaneeksi  aamulla töihin lähtiessäni itsestäni selfien ihan vaan iloisen arkeenpaluun kunniaksi. (Jos siis selfieksi lasketaan kuulemma ehdottomasti kielletty ja vanhanaikainen peilin kautta kameralla otettu versio). Ja mikä ihmeellisintä, kuva jopa onnistui (omasta mielestäni siis). Sitä voisi jo nimittää vuosisadan tapaukseksi.

Eikähän siinä vielä mitään, mutta samalla kun suoristin ja rajasin hämärissä otetun rakeisen kuvan, painoin koemielessä kohinanpoistonäppäintä (en ole koskaan ennen edes hoksannut moista) ja avot! Ei rypyn ryppyä! Ja ihokin näyttää yhtä kuulaalta kuin joskus kauan sitten.  

Että näin helppoa sitä on huijata paitsi itseään, myös muita :). En vaan ole älynnyt halunnut  moista aiemmin harrastaa.

Mutta ettei totuus unohtuisi, alla alkuperäinen minä. Sellaisena kuin  olen, mutta erityisen positiivisena ja tasapainoisena. Ihmeellistä. Yleensä näytän vähintäänkin vihaiselta vihikoiralta, mutta nyt on ilmiselvästi joulun ajan lepo tehnyt tehtävänsä. (Ja valokynä silmien välissä).

Mutta kai tästä kuvien levittelystä ja itsensä kehumisesta  nyt vähintäänkin seuraa, että liukastun kotimatkalla ja katkaisen jalkani tai muuten vaan tulee muodossa tai toisessa halolla päähän. Toivottavasti ei kovin suurella kumminkaan. Pienempikin klapi piisaa.

Muuten uusi vuosi on lähtenyt kaikinpuolin mukavasti käyntiin. Perinteinen tipaton tammikuu on meneillään, mutta mihinkään  sen kummempaan elämäntaparemonttiin ei (onneksi) ole tarvetta. Pientä hienosäätöä vaan. Ehkä kaikkein eniten kaipaisin  lisää viitseliäisyyttä ruuanlaiton saralla ja skarppaamista pukeutumisen suhteen. Itselleni vaikeita asioita molemmat. 

Loppuvuodesta pääsin tekemään itselleni niin mieluisia suunnittelutöitä parissa kivassa kohteessa, joista toisen kävin yhdessä asukkaan kanssa viimeistelemässä Uuden vuoden aattona. Kunhan saan kuvat perattua, laittelen niitä tännekin, koska ilokseni sain siihen asiakkaalta luvan. Kuin myös seuraavaan, jonka viimeistely on vielä kesken. Ja lisää kivoja tehtäviä on työn alla ja luvassa. Yllättäviltäkin tahoilta. Mukavaa. Vaikka aina samalla jännittääkin, että osaanko.

Kai maar tässä se kriisikin jossain kohtaa iskee, mutta nyt iloitsen tästä olotilasta, koska vielä on yli kuukausi aikaa. Ja jos en ihan väärin muista, niin taisi olla ihan samat fiilikset kymmenen vuotta sitten, kun piti sitä neljääkymmentä kauhistella. Meni edeltävä vuosi ihan hukkaan panikoidessa, mutta sitten kun ne pyöreät lukemat ilmestyivät tauluun, ei tuntunutkaan enää missään. Tai siis tuntui, mutta positiivisessa mielessä, kun huomasi, että eihän sitä muuttunut miksikään. 

Juhla on kivaa, mutta kyllä arki on ihmisen parasta aikaa sanon minä :). Ja nythän sitä taas piisaa.