Sivut

tiistai 29. huhtikuuta 2014

AJATUKSIA AJASTA

Sanotaan, että aika on suhteellinen käsite.

Ei ole tullut asiaa sen kummemmin ennen mietittyä, mutta viime päivinä sitäkin enemmän.

Reilu viikko sitten vielä hehkutin kuinka tuntui siltä, että olen yhtäkkiä saanut käyttööni ihan älyttömän paljon aikaa, jonka voin viimeinkin käyttää kaikkeen siihen, mistä olen jo pitkään haaveillut.

Seuraavassa hetkessä kaikki se kuitenkin otettiin ennalta-arvaamatta pois ja tuntui, että aika lakkasi paremminkin kokonaan olemasta.

(Allaoleva kuva on hämäystä, koska halusin, ettei kukaan säikähdä sitä mitä tuleman pitää. Siitä kun en sen paremmin vielä tiedä itsekään, mutta kai se tässä kirjoittaessa selviää).



Joskus aika on pitkää ja joskus se kuluu ihan liian nopeasti. 

Pohdin pitkään, laitanko tätä kuvasarjaa tänne koskaan vai en, mutta tuntuu, että se on pakko tehdä ihan vaan oman itseni takia, että kenties joskus pääsen asian yli. Ja osittain olen jo päässytkin.

Tämä ei ole mikään draamasarja, enkä hae tällä ylimääräistä huomiota, enkä varsinkaan sääliä. En myöskään halua, että kukaan tuntee oloaan kiusaantuneeksi katsoessaan kuvia, jotka eivät ole kauniita. 

Tämä on nyt vaan tapahtuma meidän perheen elämässä, eikä sitä voi enää perua. Mutta uudelleenrakentaa onneksi voi.

Kuvia on paljon, mutta jätin niistä jälljelle vain osan, joka sekin voi olla liikaa.

Mutta näistä nyt kuitenkin ehkä saa käsityksen siitä, kuinka pitkiltä minuutit voivat tuntua ja toisaalta kuinka paljon niiden aikana oikeasti tapahtuu.

Ensimmäinen kuva on otettu neljä minuuttia sen jälkeen, kun viime keskiviikko-iltana soitin hätäkeskukseen ja sain kuulla, että naapurikadulta oli tehty vastaavanlainen hälytys muutama minuutti sitten. 
Luulin, että naapurissakin palaa ja ehdin jo ohikiitävän hetken ajatella, että kyseessä on joku tuhopolttaja, mutta naapuri olikin soittanut keskukseen meidän puolestamme. Oli ollut kuitenkin sen verran paniikissa, että antoi vahingossa oman osoitteensa.

Itse katsoimme miehen kanssa kaikessa rauhassa telkkaria kahdessa eri kerroksessa, eikä kumpikaan meistä olisi tiennyt omalla pihalla tapahtuvasta palosta mitään, ellei hätääntynyt koiranulkoiluttaja olisi tullut soittamaan ovikelloa ja kertomaan, että meillä palaa. En oikein pysty kuvailemaan sitä epäuskon tunnetta, kun ajattelin, että ovikellon soittaja hourailee, mutta samalla näin, että piharakennuksen räystäiden alta löi liekkejä ja savua koko katon mitalta.

Klo 20.58 (Juuri hetki ennen tätä 18-vuotias vasta ajokortin saanut nuorempi poikamme juoksi kielloistani huolimatta katokseen ja ajoi auton sieltä turvaan. Heti sen jälkeen alkoi katosta tippua palavia laudanpalasia)


Klo 20.59 palokunta saapuu paikalle viisi minuuttia soittoni jälkeen.


20.59


Klo 21.02 letkut ovat olleet pari minuuttia viritettyinä valmiiksi, mutta niistä ei tule vettä.


Klo 21.03. 


Klo 21.05. Edlleenkään ei saada vettä, koska paloauton tietokonejärjestelmässä on häiriö. Voin uskoa tietäväni, miltä palomiehistä tuntuu seistä tässä ja odottaa.


Klo 21.05. Ei tunnu enää kovin turvalliselta seurata näkymää vierestä.


Klo 21.05


Edelleen 21.05


Klo 21.06. Järjestelmä ei vieläkään toimi.


Klo 21.06


Klo 21.08 saadaan elämäni pisimmän yhdeksänminuuttisen jälkeen ensimmäinen vesisuihku.


Klo 21.08


Klo 21.15. Jossain vaiheessa paikalle oli tullut lisää väkeä.


Alla vanhempi poika seuraa surullisena tilannetta.

Toimi auton pelastaneen pikkuveljensä lailla sankarillisesti ja kävi (kielloistani huolimatta) ohjeistamassa palomiehiä pannuhuoneen ja öljysäiliön sijainnista.


Klo 22.02.


Klo 22.35. Paikalle tilataan purkukalusto nostamaan katto pois paikoiltaan.


Alempi kuva on jotenkin niin pelottava, etten oikein edes halua katsoa sitä.


En oikeastaan edes jaksa enää kirjoittaa sitä tähän, mutta tuntuu mielestäni käsittämättömältä, että on olemassa kalustoa, jonka sammutusjärjestelmä on pelkän tietokoneen varassa ilman mitään varajärjestelmää.

En moiti palomiehiä, koska he eivät voineet vialle mitään ja näin, että kärsivät tilanteesta yhtälailla. Sanoivat antaneensa valmistajalle palautetta, koska harjoituksissa oli käynyt samalla tavalla jo useampaan otteeseen, mutta valmistaja oli ilmoittanut, että systeemi on aukoton.
Me olimme kuulemma ensimmäiset, joiden kohdalle vika sattui tositilanteessa ja aiheutti yhdeksän minuutin viivästyksen, jonka aikana ehti tapahtua todella paljon.

Vaikka päivystävä palomestari (voi olla, että menee nimike väärin) sanoi, että viivästys ei vaikuttanut lopputulokseen, en sitä voi ihan purematta niellä. Etenkin kun olen saanut asiaan toisenkinlaisen näkemyksen 30 vuotta alalla toimneelta ammattimieheltä, johon luotan kuin kiveen.

Kunhan jaksan, kirjoitan tästä meidän tapauksesta raportin pelastustoiminnasta valtakunnan tasolla vastaavalle henkilölle. Ihan vaan siksi, että järjestelmälle on mielestäni tehtävä jotain. 
Kyseessä olisi voinut olla meidän tai jonkun muun koti, jossa olisi pahimmassa tapauksessa ollut ihmisiä pelastettavana, ja silloin yhdeksän minuuttia on liikaa.

Valvoin koko yön ja kävin vähän väliä tarkistamassa, ettei missään enää kyde mitään. Pieneksi hetkeksi aamuyöllä torkahdin ja ehdin jo toivoa, että kaikki oli pelkkää pahaa unta, mutta ikävä kyllä ikkunan takana odotti melko lohduton näky.


Ymmärrän, että ulkopuoliset haluavat lohduttaa sanomalla että "No onneksi se oli vaan maallista", mutta kaikkeen mikä omaan kotiin liittyy, liittyy myös paljon tunteita ja asioita, joita ei voi koskaan rahalla korvata. Niin tässäkin tapauksessa. Sen lisäksi, että olen itse koko rakennuttamisurakan suunnittelutuksesta ja maanrakennustöistä lähtien lopputarkastuksiin asti hoitanut, ja pelkkä ajatus siitä, että joudun tekemään kaiken uudestaan lisättynä purku-urakan ja lupien järjestämisellä, löi kyllä mielen matalaksi ja tuntui, etten pysty sellaista lastia harteilleni enää millään toistamiseen ottamaan.

Palon syy ei koskaan selvinnyt ja tuskin tulee koskaan selviämään. Tai ainakaan minä en ymmärrä, miten, kun sitä ei ole kukaan käynyt enää sen koommin tutkimassa.

Mutta:

Piinaavan pitkän odotuksen jälkeen vakuutusyhtiön tarkastaja kävi lopulta maanantaina paikalla ja poisti puolessa tunnissa kaiken sen valtavan rintaa puristaneen ahdistuksen määrän, joka meinasi jo käydä sietämättömäksi.

Tarkastaja oli kerrassaan ihana sympaattinen ja empaattinen mies, joka sanoi, että meillä ei ole mitään hätää, koska rakennus oli vakuutettuna täydestä arvostaan.
Hän myös kertoi miten prosessi lähtee etenemään ja laittoi asiat heti rullaamaan.
Lyhykäisyydessään meille siis rakennetaan uusi yhtä hyvä rakennus tilalle, ilman että meidän tarvitsee itse huolehtia käytännössä mistään.

Taas pystyy hengittämään ja olemaan iloinen. Ja paistaahan se päivä kaiken rojun takaa kuitenkin. Taustalla muutaman metrin päässä liekeistä sijaitseva rakas koti, joka säilyi vahingoittumattomana.


Ja lopuksi seuraa vielä yksi aikaan liittyvä asia.

Jos keskiviikkoillan yhdeksän minuuttia kestivät ikuisuuden, niin miten voi olla mahdollista, että yhdeksän kokonaista vuotta elämästä on lipunut ohi niin nopeasti etten edes ymmärrä.

Tajusin sen, kun katsoin poikaani, joka keväällä 2005, kun piharakennusta alettiin tekemään, istui pikkuveljensä kanssa rakennustelineillä ja söi jäätelöä. Ja nyt tästä ihanasta pojasta on kasvanut ammattimies, joka purkaa palossa vain vähän vaurioituneen lämmitysjärjestelmän putkistoa, että voidaan siirtää öljykattila ja -säiliö rakennustöiden ajaksi turvaan.


Eihän tässä voi muuta olla kuin onnellinen.


Samaiset veljekset kysyivät rakennuksen perustuksia varten kaivetun montun nähdessään, että "Onks meidän äiti pakko tehdä se autotalli, kun tähän sais hirveen hyvän uima-altaan..?"
Voi olla, että olis ollut viisasta kuunnella poikia, niin ei oltaisi nyt tässä tilanteessa.

Liittynee ikään, mutta viimeistään nyt ymmärrän, että ihan oikeasti koskaan ei voi tietää, onko aikaa paljon vai vähän. Ja silloin kun sitä vielä on, on parasta käyttää se viisaasti.

Päätin myös, että omalla kohdallani purnaaminen vakuutusmaksuista päättyi eilen.

Aina välillä kuulee jonkun sanovan, kuinka laittamalla nekin rahat säästöön, jotka muuten käyttäisi vakuutuksiin, voi säästöillään korvata mahdolliset vahingot. Hyvä jos niin on, mutta meidän tapauksessamme olisi pitänyt säästää vakuutusmaksuja vielä seuraavat 194 vuotta, että olisimme saaneet kasaan kasaan summan, joka tarvitaan uuden rakentamiseen.

Olen pahoillani, että tästä ei tullut kevyt ja iloinen vapputarina. Ja samalla pahoittelen, etten ole pystynyt viime aikoina postauksianne lukemaan.
Haluan, että kaikki saavat täysillä iloita kaikista niistä asioista, jotka itselle ovat juuri sillä hetkellä tärkeitä, enkä halua olla ilonpilaaja tai toisaalta tuntea omaa oloani katkeraksi.

Reilu viikko sitten tyynyjen väreillä oli väliä. Nyt ei niinkään, mutta kunhan taas siihen asti päästään, niin elämä on silloin viimeistään mallillaan.

Mukavaa vappua ja kaikkea muutakin hyvää teille kivat ystävät. Eikä tarvi toivottaa takaisin, koska meillä se on vaan yksi nokinen päivä muiden joukossa. Tosin omalla tavallaan monia muita aiempia rikkaampi.





81 kommenttia:

  1. mie niin tiijän tuon tunteen. saakelin piinaavaa ja ahistavaa kun ei tiedä että korvataanko ja mitä korvataan ja millon. onneksi nuo vakuutusyhtiöiden heput vastaa nopeesti vaikka sähköpostilla mieltä askarruttaviin asioihin. kummasti mieki aloin mukisematta sen meidän käryjutun takia maksamaan vakuutusjuttujani. sen verran mutkattomasti toimi korvauspalvelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin kun me muutettiin tähän, pihassa oli edellisen asukkaan rakentama pikkuruinen lautarakenteinen talli, jonka oviaukosta sai just ja just auton mahtumaan sisälle, kun oikein kieli keskellä suuta tähtäsi.
      Ovia siellä ei mahtunut kunnolla aukaisemaan, vaan piti pujotella autosta ihan litteänä ulos.

      Jonkun aikaa sen jälkeen, kun tämä uusi iso rakennus oli tehty, tiesin koko ajan, että "Pitäis käydä muuttamassa se vakuutus", mutta joksikin aikaa se vaan jäi ja jäi kunnes tuli tunne, että nyt se on ihan OIKEASTI laitettava ajantasalle. Ja luojan kiitos, se tuli tehtyä, vaikka silloin tuntuikin, ettei ole niin tärkeää, kun eihän nyt uudelle rakennukselle mitään voi tapahtua. Olis kyllä ollut synkkääkin synkemmät tunnelmat, jos olisi jäänyt hoitamatta ja nyt oltaisiin tässä tilanteessa. Ei oikein pysty edes ajattelemaan.

      Poista
  2. Oli tosi hyvä, että sait tuon vaikean tekstin tehtyä. Olit rehellinen tunteillesi ja osasit myös hyvin analysoida tapahtunutta pintaa syvemmälle.
    Kaikki "paha", mikä tapahtuu kodille tai omaisuudelle, tuntuu, halusi sitä tai ei, jotenkin siltä, että joku tuntematon kulkee luvatta reviirisi yli. Siinä tilanteessa ei todellakaan yhtään lohduta, että ajattelee sen olevan vain maallista tai materiaa. Se on kuitenkin osa itseä ja sinulla eritoten, kun olet ollut vahvasti mukana rakennuksen vaiheissa.
    Mutta se on selvää, että sinun oloasi varmasti helpottaa, kun pystyt pukemaan tuntojasi sanoiksi.
    Voi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitit naulan kantaan tuon, että "joku tuntematon kulkee luvatta reviirisi yli". Juuri samalta itsestä tuntuu. Ja tuntui silloinkin, kun meillä kävi reilut 10 vuotta sitten varkaita keskellä päivää. Eivät tosin ehtineet viedä muuta kuin oman kännykkäni, mutta siitä huolimatta tuntui nimenomaan siltä, että omaa reviiriä on loukattu.

      Olin silloin itse kotona alakerrassa ja sivuovi oli ulos asti auki niinkuin meillä oli kesäisin tapana. Ja ihan kohteliaasti varkaat esittäytyivät ja kertoivat juuri tulleensa putkasta ja pyysivät jotain juotavaa. Käskin miesten siirtyä kynnyksen ulkopuolelle (näin jälkikäteen vähän koomista ajatella, että tottelivatkin kiltisti), hain keittiöstä lasilliset vettä (tarkistaakseni samalla, onko meidän rahapussit tallella), löin kymmenen markkaa kouraan ja käskin miesten mennä ostamaan itselleen syötävää, ryhdistäytyä ja häipyä meidän tontilta ikuisiksi ajoiksi. Sanoin, etten halua omien poikieni koskaan näkevän moisia luusereita.
      En osannut pelätä, mutta kun soitin asiasta poliisille, sain kuulla, että olivat väkivaltarikollisia.
      Sen jälkeen vasta tuli se "mitä jos"-pelkotila ja pitkäksi aikaa jäi päälle tosiaan se inhottava tunne oman tärkeimmän reviirin loukkaamisesta. Mutta ihan poikien takia koitin olla hokematta sitä liikaa ääneen.

      Nyt on vähän sama tilanne, mutta tästäkin selvitään. Ja oikeassa olet siinäkin, että kirjoittaminen helpotti. Paljon.

      Poista
  3. Oli jotenkin kummallisen rauhaisa olo lukiessani tätä. Olet onnistunut vangitsemaan kirjaimilla niin paljon tunteita ja ajatuksia, että huhhuh. Tähän on vaikea enää mitään lisätä, sanon kuitenkin: kiitos, sait aikaan liikahduksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua, mutta tuntui itsestäkin nimenomaan kummallisen rauhaisalta, kun kirjoitin tekstiä. En ollut sisältöä etukäteen mitenkään miettinyt, mutta se tuntui jotenkin itsestään siirtyvän päästä paperille. Vaikka tottakai sitä on alitajuisesti kaikkea mielessään työstänyt koko kuluneen viikon ajan, mutta oli itsellekin vähän arvoitus, syntyykö tekstiä vai ei ja jos syntyy, niin millaista.

      Kommenttisi oli erityisen mieltä lämmittävä. Aina jos omilla rehellisillä ajatuksillaan tai tunteillaan saa aikaan ajatuksia toisaallakin, se tuntuu jotenkin palkitsevalta. Kiitos sinulle siitä Tarja.

      Poista
  4. Hyvä ja tunteita luotaava kirjoitus - niin siellä kuin muuallakin! Koti on sydämen asia, sen pitäisi olla pyhä, loukkaamaton ja turvassa. Aina näin ei valitettavasti ole, usein ei voi edes asiaan vaikuttaa.
    Vähän kökkö viite, mutta kun aikanaan myytiin toiselta paikkakunnalta se mökki, jota alettiin rakentaa liki viiskyt vuotta sitten, oli vaihtoehtoina mutkan kautta sukulainen ja lapseeden ajan naapurinlikka - ensimmäiseltä olis ehkä saanut vähän enemmän, mutta asia oli sydämen asia ja niin van mökki on entisen naapurinlikan hellässä ja hyvässä huomassa!
    Siihen voitiin vaikuttaa, ja se tuntui hyvältä, tuntuu vieläkin. Tiesi, että asia meni oikein.

    Nämä tällaiset tapahtumat onkin sitten sitä toista äärilaitaa, kestää aikansa sopeutua elämään muuttuneiden asianlaitojen kanssa, hyväksymään se, ettei se oe enää se ihan sama turvasatamakuin ennen, mutta toivottavasti pysyy sellaisena kuitenkin :)

    Toivotanpa nyt kuitenkin edes hiukan parempaa, hiukan lämpoisempää, vähemmän nokista "tavallista" päivää :)
    Sellainen se mullekin on....jos vaikka huomenna koittais muistaa ostaa edes Amigasta simapullon ja munkeroisen -ne vois maistua ihan hyvältä sen jälkeen kun on tehnyt taas yhden talkoovuoronsa ja siivonnut siirtolapuutarhan paskahuussit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just niin. Koti on sydämen asia, eikä maallinen omaisuus. Sen takia tuntuu väärältä ja julmalta, että vaikka kuinka pitää kodistaan ja läheisistään huolta, ei silti voi kaikkea hallita, eikä kaikkeen vaikuttaa. Ja kyllä se aika hyytävältä tuntui seistä siinä kuistilla ja vaan katsoa, kuinka rakennus katoaa liekkeihin ja samalla pelätä, että mitä jos tuuli kääntyy ja liekit tai kipinät yltävät kotiräysttäisiin asti. (Jos nyt jotain hyvää kaikesta yrittää hakea, niin ilma oli ihan tyyni ja niinkuin kuvista näkee, kaikki liekit menevät suoraan ylöspäin. Jälkeenpäin olen kuullut, että ne ja savu ovat näkyneet kaupungin joka kolkkaan, mutta sen paremmin meillä kuin naapureillakaan ei tuntunut edes savun hajun sisätiloissa, vaan kaikki häipyi taivaan tuuliin).

      Ja mökkivertaus ei ollut kökkö, koska siinäkin oli kyse sydämen asiasta. Eikähän tunnetta siitä, että on tehnyt oikein voi millään rahalla korvata, koska se mahdollinen "voitto", joka toisesta valinnasta olisi ehkä ollut saatavilla, olisi todennäköisesti jo aikoja sitten käytetty johonkin, mitä ei enää edes välttämättä ole. Sitä vaan sitten ehkä eläisi harmitellen, miksei sittenkin tullut valinneeksi sitä naapurintytön hellää huolenpitoa sen sijaan.

      Eilen kävi paikalla konsultti, joka alkaa vakuutusyhtiön puolesta hoitaa asiaa ja kilpailuttaa urakoita. Tarjousaikaa on parisen viikkoa ja sen jälkeen toivottavasti purkutyöt voidaan pikaisella tahdilla hoitaa, että päästäisiin möröstä eroon ja voitaisiin aloittaa "puhtaalta" perustalta.

      Poista
  5. Hurjan näköisiä kuvia, saatan vain kuvitella miten pitkiä minutteja ovat olleet. En osaa muuta sanoa kuin voimia teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy sanoa, että aika epäuskoisena itsekin katsoin noita kuvia, vaikka olen ihan itse ne ottanut ja siinä muutaman metrin päässä seissyt kaikkea tota kauheutta todistamassa.
      Vaikka ovatkin karuja, olen tavallaan "iloinen" (väärä sana, mutten keksi nyt parempaakaan), että tulin kuvat ottaneeksi. Se oli jotenkin vaistonvaraista toimintaa, mutta uskon, että on ihan vakuuttava todistusaineisto sen raporttini tueksi, jolla toivon voivani vaikuttaa järjestelmän parantamiseen. (En ihan vakuuttunut ole, auttaako yhden pienen ihmisen yksi pieni tapaus, mutta ainakin yritän).

      Luulen, että jahka voimat tästä palautuu, ne tulee takaisin tuplana.

      Poista
  6. Ihanaa että jaksoit kirjoittaa näitä kuulumisia, olin vähän huolissani! Olen itse aika "reviiritietoinen" tyyppi, joten ymmärrän hyvin miten pahalta tuo kokemanne tulipalo tuntui. Jotenkin tuntuu lattealta sanoa että tsemppiä ja jaksamisia, mutta sitä mä ihan vilpittömästi kyllä toivotan teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkään mietin, että haluanko tätä oikeastaan mihinkään tallentaa. Etenkin kun tämän uuden "kotini" perustin vartavasten päästäkseni aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä. Ja siitä piti tulla paikka, johon kirjaan vain positiivisia ja kauniita asioita, mutta koska elämä päätti toisin, niin päädyin nyt sitten kuitenkin tähän vaihtoehtoon. Ja heti illalla, kun olin vaistonvaraisen tekstin ja kuvasarjan tallentanut, tuli jotenkin ihmeellisen rauhallinen olo. Ja ensimmäistä kertaa koko viikkoon myös nukuin koko yön ihan rauhallisesti. Ja se tuli tarpeeseen.

      Tsempit ja jaksamiset otetaan kiitollisena vastaan. Kyllä niille tässä kaikesta huolimatta on paljonkin käyttöä.

      Poista
  7. Ihanasti kirjoitettu teksti! En voi edes kuvitella niitä tunteita, jotka jylläävät tuollaista seuratessa... Olin tulossa kertomaan paluustani ja täällä olikin oikeita ongelmia vastassa... Jaksamista! Kyllä se päivä vielä tulee, kun ne tyynyn värit ovat tärkeitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa takaisin Jossu <3. Olen susta aina välillä vilauksen nähnyt ja toivonutkin, että jonain päivänä taas palaat.

      Ei nyt valitettavasti ollut tämän iloisempaa tervetulotekstiä tarjolla, mutta elämä näköjään järjestää kaikenlaista odottamatonta, joten näillä se on nyt mentävä. Ehti kyllä jo taas hiipiä mieleen tunne, että aina kun erehdyn ääneen kertomaan, että olen onnellinen ja asiat on hyvin, niin jotain kamalaa tapahtuu. Niin on ollut aina. Että kai se on sitten vaan parempi pitää kaikki mahdollinen onni omana tietonaan ja nöyrästi vaan olla hissunkissun. (Eihän näillä oikeasti ole yhteyttä keskenään, mutta silti justiin nyt tuntuu siltä, että on).

      Tyynyn väristä itseasiassa tuli tänä aamuna tärkeä, kun päätin, että makuuhuoneen keltainen yksilö saa nyt lähteä talosta. Siitä tuli liian voimakas mielleyhtymä liekkeihin ja sitä en halua.

      Poista
  8. Mun isän puusepänverstas paloi aikanaan ihan kivijalkaan asti. Voin vain kuvitella, miltä tuntui, kun tuli puhelu kotiin, että verstas palaa... ja miltä tuntui seistä voimattomana vieressä sitä paloa katsomassa. Vakuutus korvasi silloinkin tosi hyvin kyllä, onneksi. Isä sanoi joskus jälkikäteen, että oli just miettinyt, että kun seuraavassa kuussa on viimeinenkin lainaerä rakennuksesta maksettu, laitetaan ne vakuutukset pois. No huhhuh, onneks se paloi silloin, eikä vasta kuukauden päästä!!

    Voimia tästä eteenpäin! ♥ Mahtavaa, ettet joudu aloitamaan urakkaa alusta, vaan muut tekee sen sinun puolesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua. Ihan kamala tapaus. Voin vaan kuvitella, koska mun isä on myös puuseppä (yllätyitkö..) ja vaikkei hänellä koskaan verstasta ollutkaan, kun teki alan opettajan töitä, niin kyllä mua surettaa ihan hirveästi pelkkä ajatus. Ja sekin, että meidän varastossa oli isän käsin tekemiä puisia hienoja työkaluja ja höyläpenkki, jonka isä teki varta vasten mun pojille. Ja nyt niitä ei sitten enää ole. Tuntuu tosi pahalta, koska niitä ja niihin liittyvää tunnearvoa ei saa koskaan takaisin.

      Aion kyllä kaikkia, jotka noitten vakutuusmaksujen kanssa arpoo, kehottaa harkitsemaan todella tarkkaan enennkuin tekevät mitään sellaista, jota jälkikäteen joutuu katumaan. Kyllä olisi aika synkät oltavat nyt, jos olisi tässä kohtaa alkanut "säästämään". Riittää, että edelleen maksetaan lainoja tuosta piharakennuksesta ja samaan aikaa tehdyistä talon laajennustöistä.

      Olin tosiaan jo ihan lannistunut pelkästä ajatuksesta kaiken sen tulevan urakan äärellä, mutta onneksi asiat meni nyt näin. Ja kiitos taas Heli ♥

      Poista
  9. Pysähdyin täysin tätä lukiessani. Juuri mikään ei ole aivojani saanut pitkään aikaan pysähdyksiin, mutta tämä sai. Kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se elämä vaan menee, että jokainen elää sitä omaansa, johon sillä hetkellä kuuluu niitä itselle suuria ja pieniä asioita, joihin keskittyy kunnes eteen voi tulla jotain, jonka näkeminen, kuuleminen tai lukeminen pysäyttää hetkeksi miettimään. Ja ihan inhimillistä on sekin, että vaikka tapaus olisi kuinka kauhea ja vaikka se kuinka tuntuisi pahalta ja pyörisi jonkun aikaa mielessä, niin jossain kohtaa ajatus haalenee ja tapahtuu paluu siihen omaan sen hetkiseen elämään, jossa toivottavasti on vain vähän murheita ja enemmän niitä pieniä arkisia ilon aiheita.

      Siitä huolimatta olen otettu siitä, jos tämä rehellisesti ja avoimesti kirjoittamani teksti herätti jotain tunteita. En kuvittele olevani mikään elämänviisas, jolla on oikeus jakaa ohjeita kenellekään, mutta jos jotain voisin ihan yleisellä tasolla toivoa, niin se olisi se, että aina jos tekee mieli valittaa jostain pienestä epäkohdasta, pysähtyisi hetkeksi miettimään, onko se oikeasti valittamisen arvoista vai voisiko kenties keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin.



      Poista
  10. Hieno ja pysäyttävä kirjoitus, kiitos. Ja toivottavasti sinulla tosiaan on jossain vaiheessa voimia raportoida tuosta paloauton tietokonejärjestelmästä - tuollainen vika voi joskus viedä ihmishenkiä. Ja kodin. Ja autotallin, joka on omin käsin rakennettu. Voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla ylempänä kirjoitinkin, että hain kameran ja otin noita kuvia ihan vaan vaistonvaraisesti ajattelematta asiaa sen enempää. (Kai se on tätä blogimaailman mukanaan tuomaa käyttäytymistä, että aina tulee ensimmäisenä mieleen hakea kamera). Mutta nyt kun itsekin niitä aika epäuskoisena katson, totuus siitä, mitä sen yhdeksän ensimmäisen minuutin aikana tapahtui, valkenee kyllä kuvasarjasta melkoisen karulla tavalla. (Ja tässä kohtaa olen tyytyväinen myös siitä, että joitakin aikoja sitten säätelin kameran asetuksia ja onnistuin varmaan lähinnä tuurilla saamaan päivämäärät ja kellonajat näkyviin, joten on sitten ihan selkeä aikajana kaikelle).

      Helpottaa kun asiat on laitettu rullaamaan ja ehkä "jo" parin viikon päästä alkaa sitten ihan tosissaan tapahtua ja musta mörkö käydään purkamassa pois.

      Poista
  11. Joskus on helpompaa kirjoittaa kuin kertoa tunteitaan. Ainakin minä liikutuin tätä lukiessani, osaat niin hienosti kuvata sekä surua menetyksestä että toisaalta iloa siitä mitä on vielä olemassa. Halauksia !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla nää asiat nyt vähän rönsyilee, mutta meillä oli lauantaina miehen 50-vuotis"juhlat". Tai siis oikeastaan niitä ei ollut, koska oli jo etukäteen päätetty, että juhlitaan sitten joskus myöhemmin kesällä, mutta nyt kun tapahtui mitä tapahtui, halusin järjestää edes jotain piristystä ja perjantaina soittelin meidän läheisimmille ystäville ja pyysin miehen tietämättä meille lauantai-illaksi yllärikylään. Kaikille onneksi sopi ja mies oli vilpittömän iloisesti yllättynyt. Ja samalla sillä illalla oli ihan hirveän suuri terapeuttinen merkitys.
      Sai puhua avoimeisti kaiksesta siitä, miltä tuntuu ja käydä läpi asioita ihmisten kanssa, jotka oikeasti kuuntelee ja joilla ei ole tarvetta väheksyä tapahtunutta kertomalla jostain omasta vielä suuremmasta tai kauheammasta tapahtumasta.

      Ilman tuota iltaa ahdistus olisi kasvanut vieläkin suuremmaksi, mutta siitä huolimatta tuli tarve vielä kirjoittaa omia ajatuksiaan ylös ilman mitään ennakkosuunnitelmaa. Ja tällainen tarina siitä nyt tuli.
      Siksi tuntui hyvältä kun sanot, että sillä oli merkitystä.

      Poista
  12. Aika pitkät yhdeksän minuuttia. Näköjään tulipalon kannalta todella raadolliset minuutit.
    Ihanan urhoolliset pojat sinulla.
    Niin lattealta kuin se kuulostaakin, niin tsemppiä teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt tähän hätään oikein keksi, koska minuutit olisivat tuntuneet yhtä pitkiltä. Ja oikeasti ei edes ollut käsitystä, kuluiko aikaa kaksi minuuttia vai kaksikymmentä vai kenties enemmän. Jokatapauksessa tuntui ikuisuudelta ja vasta kamerasta jälkikäteen pystyin tarkistamaan, mikä oli oikeasti totuus.

      Poika juoksi pelastamaan autoa samaan aikaan kun soitin hätäkeskukseen (miehen puhelimella, josta en hädissäni meinannut osata ottaa näppäinlukkoa pois päältä ja voi olla, etten siinä onnistunutkaan, vaan keskukseen pystyy ilmeisesti soittamaan lukituillakin näppäimillä). Huusin kauhuissani perään, että "Älä mee sinne!!" ja hätäkeskuksen nainen pyysi rauhoittumaan, että pystyy kysymään niitä kysymyksiä, joita on pakko.
      Samoin olin ihan hätää kärsimässä, kun vanhempi poika sukelsi kaiken sekaan neuvomaan palomiehiä siitä lämmistyskeskuksen sijainnista, että pelastaisivat ainakin öljysäiliön syttymisen. (En edes halua ajatella, mitä siitä olisi seurannut).

      Vieläkin tuntuu tapahtumalta, jota oikeasti ei koskaan tapahtunut. Mutta mustat rauniot pihalla todistavat muuta.

      Poista
  13. Kiitos kun jaoit tämän aika järkyttävän kuvasarjan. Paljon olette olleet mielessä viime päivinä. Ihana, helpottava uutinen, että teidän ei tarvitse itse aloittaa rakennusurakkaa alusta.

    Tsemppiä : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että jo syksyllä tulee tätä kuvasarjaa katsoessa (jos sitä tulee ikinä enää katsottua) sellainen olo, että kaikki on vaan kaukainen muisto tapahtumasta, joka ei kaikessa kauheudessaan pystynyt meidän preheen matkaa pilaamaan, vaan elämä jatkuu. Joskaan ei täysin ennallaan, koska jättihän tuo jälkeensä paitsi paljon sellaista menetystä, jota ei rahalla saa takaisin, myös jonkunlaisen luottamuksen menetyksen siihen, että sitä muka olisi omassa lintukodossaan täysin turvassa.

      Alkuperäisen rakennuksen tehnyt timpuri, joka käytännössä asui meillä viisi kuukautta tehden tuota rakennusta ja samalla talomme laajennusosia, on murheissaan käynyt tontilla jo pariin kolmeen kertaan. On hänellekin jonkun sortin sydämen asia ja menetys ja tarve tulla paikan päälle todistamaan, että on oman osuutensa hoitanut prikulleen määräysten mukaisesti, on ollut varmaan välttämätöntä sille, että saa yönsä nukuttua. Sama koskee sähköurakoitsijaa, joka myös oli tapauksesta järkyttynyt ja kertoi omalta osaltaan käyneensä kaikkea tekemäämsä läpi ja todistaneensa itselleen, että virheen mahdollisuutta ei ole.
      Selvää on, että molemmat ja kaikki muutkin asianosaiset ovat työnsä hoitaneet hyvin, eikä ole pienintäkään syytä epäillä mitään virhettä missään, niin onhan se selvää, että noin tunnollinen ja vastuullinen ihminen toimii, vaikka kuinka olen koittanut vakuuttaa, että meillä ei ole hätää, eikä niin ollen heilläkään.

      Monimutkaisia asioita, mutta kivalta tuntuu, että meitä on ajateltu. Kiitos siitä Inka.

      Poista
  14. Sanattomaksi vetää, niin äkkiä kaikki muuttuu. Onneksi oli kuinenkin "vain" autotalli, ei niinkään vain...Juu kirjoita vaan se palaute sinne paloherroille...Voimia! Jonain päivänä kun katselet uutta ja "ehompaa" rakennusta, aattelet että kaikki olikin vain pahaa unta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa yläpuolella Inkalle kirjoitinkin, että on ottanut koville kaikille, jotka ovat olleet urakassa osallisena. Ja meidän osalta kyseessä oli kuitenkin rakennus, jossa sijaitsee paitsi elämisen kannalta oleellinen tekniikka (eli lämmitys, jota meillä ei nyt ole, muttei onneksi tähän aikaan vuodesta tarvitakaan, ja lämmin vesi, jolle saatiin tilapäisratkaisu järjstettyä), myös paljon tärkeitä muistoja ja esineitä, joita ei saa takaisin.
      Eniten surettaa kaikki isäni nuorena miehenä itselleen tekemät hienot puiset työkalut ja mm. omille pojilleni käsityönä valmistamansa höyläpenkki. Ja itse viime kesänä suurella vaivalla kunnostamani 40 vuotta vanha, alunperin isäni tekemä Piianpeili. Ihan vaan muutamia mainitakseni.

      Uusi rakennus ei tule olemaan sama asia, mutta tärkeä tottakai. Ja justiin nyt tuntuu, että kaikkein tärkeintä henkisesti olisi päästä pihalla olevasta mustasta hirvityksestä ja leijailevista hiilenkappaleista ja noesta jo eroon. Mutta kyllä ne unet vielä hyviksi muuttuu. Ja onneksi edessä on kesä, eikä pakkastalvi, koska se tarkoittaisi sitä, että jouduttaisiin muuttamaan johonkin.

      Poista
  15. Perusturvallisuuden tunteen menetys on varmasti ihan kamalinta,mitenkään vähättelemättä sitä työmäärää mikä tulipalon jäljiltä edessä on,kauheen kiva ois sanoa että sitten on uusi ja ehompi piharakennus mutta eihän se niin mene,se ei ole ollenkaan sama asia kuin että olis jäänyt ilman tuota kokemusta. Kaikista tapahtumista sitä kasvattavaa vaikutusta tai tarkoitusta ei vaan löydä,ihan siksi ettei sitä ole,ei vaikka,tässäkin tapauksessa ihan kirjaimellisesti,miten niitä raunioita tonkisi...Onneksi jossain vaiheessa jälkeenpäin voi kuitenkin todeta että tästäkin selvittiin vaikka vallan mainiosti olis voinut elää ilman tätäkin kokemusta♥

    Hieman mustemmalla huumorilla vois todeta ettei kuvien perusteella tule ensimmäisenä mieleen kyllä aukoton järjestelmä,ois siitä kuuluisasta palokunnan hevosesta (aukkoineen) ollut enemmän apua ensi minuuttien aikana kuin aukottomasta tietokonepohjaisesta sammutusjärjestelmästä...Tarttis varmaan sanonta tulesta,rengistä ja isännästä päivittää vastaamaan nykyaikaa vaihtamalla tulen tilalle tuo tietokonepohjainen sammutusjärjestelmä...

    Aihe on vakava mutta siltikin hymyilytti kun molempien poikien kohdalla totesit että äidin kiellosta huolimatta,mistään ei sitä ajankulua niin hyvin näe kuin lapsista,eilen vielä jätskiä syöviä uima-allashaaveilijoita,tänään,niistä äidin kielloista huolimatta,toimeen tarttuvia reippaita nuoria miehiä:) Uskallan väittää että lapsista näkee ajankulun paljon paremmin kuin esimerkiksi kellosta:)

    Vähenevästi nokisia ja enenevästi hyviä päiviä sinne♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siinä kieltämättä olo jo kävi melko turvattomaksi, kun näki, että ihmiset joiden tietää pelastaneen koteja ja ihmishenkiä, joutuivat yhtälailla sivustakatsojan rooliin ihan vaan nykytekniikan takia.

      Ja voin kuvitella, että ei ole ihan rauhallisin mielin pystynyt olemaan meidän rajanaapurikaan, joka keittiönsä ikkunasta joutui katselemaan ja jännittämään, leviääkö palo heidänkin tontilleen, mutta koska ilmojen haltija oli meidän puolella ja keli oli tyyni, ja koska rakennus oli palomääräysten mukaan rakennettu, ei ollut hätää aidan sillä puolella. (Jälkikäteen olin niin typerä, että menin katsomaan, mitä "Kanta-Hämeen tilannetiimi"-niminen FB-ryhmä oli asiasta julkaissut ja kyllähän se tuntui pahalta katsoa, kuinka meidän tulipalolla siellä "mällättiin". Olkoonkin, että suurin osa kommentoijista (jotka tuntevat meidät) oli asialinjoilla ja selvästi pahoillaan tapahtuneesta, mutta olipa siellä sitten sellaisiakin kommentteja, että teki mieli lähteä kertomaan, miltä tuntuu. Ja jonkun kommenttiin "Hienoa työtä palolaitokselta, kun saivat palon rajattua" teki mieli vastata, että "Hienoa työtä suunnittelijalta ja timpurilta, jotka tekivät rakennuksesta palomääräysten mukaisen ja estivät sillä palon leviämisen asuinrakennukseen tai naapureihin". Mutta maltoin olla lähtemättä siihen keskusteluun mukaan ja varmaa on, että koskaan en enää mene sinne katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Tuli ihan ällöttävä olo. Ihan kuin joku 7päivää-lehti (onko ton nimistä olemassa?). Ei aikomustakaan auttaa ihmisiä, vaan hankkia itselleen mainetta ottamalla mojova kohukuva ja uutisoimalla siitä ensimmäisenä. Yäk.)

      Näin jälkikäteen ajatellen olen kiitollinen pojille, kun uhmasivat kieltoja ja pelastivat paljolta lisätuholta. Nyt kun kummallekaan ei käynyt kuinkaan.
      En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos täydellä bensatankilla varustettu auto olisi jäänyt katokseen.

      Nyt tuulee sen verran paljon, että varmaan koko kortteli saa osansa meidän hiilenkappaleista ja nokihiukkasista. Mutta uskon, että kukaan ei purnaa, koska se huonompi vaihtoehto on meidän tontilla.

      Mitä suurimmassa määrin parempia päiviä myös sinne ♥.

      Poista
  16. Kiitos kuvasarjasta...oli pysähdyttävä ja ajatuksia herättävä. Voimia teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän ensin epäilytti laittaa kuvia tänne, koska en tosiaan halunnut, että pilaan niillä kenenkään päivää tai aiheutan niillä epämukavaa oloa. Mutta sitten ajattelin, että jokainen kun voi itse päättää, mitä lukee, niin tämän voi hypätä yli jos siltä tuntuu. Ja kaikki tämä palaute, jota olen saanut, on kyllä lämmittänyt mieltä. Ja joku rauhoittava vaikutus tuon kirjoittamisella itselle oli, kun tosiaan nukuin yöllä paremmin kuin pitkiin aikoihin.

      Että kiitos vaan teille lukijoiille itsellenne.

      Poista
  17. Huh, huh! Ei osaa edes kuvitella sitä hädän määrä mikä siellä on ollut. Tosiaan tällaisessa tuhossa menee aina jotain mitä ei koskaan saa takaisin:( Jaksamista koko perheelle ja halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei sitä oikein osaa enää kuvitella itsekään ja toivottavasti ei tarvi enää koskaan samanlaiseen tilanteeseen joutuakaan. Ja sydämestäni toivon, ettei tarvis kenenkään muunkaan.

      Kyllähän tästä ainakin tässä kohtaa jäi päälle sellainen jonkunlainen ylivarovaisuus, että sitä nyt koko ajan kuuntelee jokaista risahdusta ja jos vaan jossain joku ylimääräinen valo vilkahtaa, niin sitä on heti skarppina katsomassa, mistä se johtuu.

      Kunhan päästään tosta rumasta mustasta näkymästä pihalla eroon ja saadaan uutta ja puhdasta tilalle, niin kyllä se siitä. Nauttikaa te siellä lomasta ja kiitos halauksista <3. Lueskelen ne sun matkatarinat sitten joskus myöhemmin.

      Poista
  18. Kiva, kun kirjoitit. Hyvä, että käsittelet ja työstät perusteellisesti tällaisen järkyttävän asian. Muutenkin ihan perheen sisälläkin kehotan teitä kaikkia puhumaan tästä ja kaikista tunteista mitä se herättää (olen kriisityöntekijä). Jokaisella on tieysti oma rytmi ja tapa työstää traumaattisia tilanteita. Näissä tilanteissa menevät asiat taas tärkeysjärjestykseen ja palataan noiden perusasioiden pariin. Varmasti sinun on hyvä tehdä valitus tuosta toimimattomasta systeemistä. Tällöin voi joku pelastua elämälle.
    Aika parantaa haavat! Koko perheelle mukavaa vappua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän perheen vahvuus taitaa olla justiin se, että kaikesta aina puhutaan avoimesti ja jokaista kuunnellaan ja kaikille tunteille on tilaa. Omassa lapsuudessa sellaista mahdollisuutta ei ollut, vaan lasten suut kyllä tukittiin samantien, jos vähänkin koitti avata keskustelua mistään, mikä liittyi omiin tunteisiin. En tiedä miksi, mutta silloin nyt muutenkin oli tapana, että silloin kun aikuiset puhuu, lapset on hiljaa. Ja itse olin sellainen liiankin kiltti tyttö, joka nieli kaiken pahan mielen ja keräsi sen vaan sisällensä, mistä tuli entistä pahempi olo.
      Mutta onneksi aikuisena voi ihan itse päättää, miten oman perheensä suhteen toimii ja oma päätökseni oli, että toimin ihan juuri päinvastoin kuin ankarassa lapsuudenkodissa oli tapana.
      Ja miehelle täytyy antaa täydet kymmenen pistettä siitä, että on antanut pojille sen tunteitaan näyttävän miehen mallin, eikä ole lähtenyt kasvattaamaan kenestäkään "tosimiehiä", jotka kyllä pärjää omillaan, eikä paljon muille siitä huutele.

      Ja vaikka tällaiset tapahtumat kurjia ja epätoivottuja onkin, niin kyllä ne kaikki kumminkin hitsaa perhettä entistä enemmän yhteen.

      Mukavaa vappua Vironperälle myös!

      Poista
  19. Annukka tiijätkö mitä.Sinä olet ihan helvetin vahva nainen.Pidä se. <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No pakkohan se on, kun kerran niin sanot <3.

      Aina ei ihan viimeisen päälle vahvalta tunnu olo, mutta jos sanonta siitä, että ihmiselle annetaan vain niin paljon koettelemuksia kuin ihminen kestää, niin onhan tässä matkan varrella selvitty aika monesta.
      Ja tänään justiin mietin, että melkein tasan vuosi sitten oli meidänkin elämää vahvasti koskettanut aika paljon suurempi tulipalo (se taisi olla muuten se, johon viittasit, mutta jota en enää itse muistanut) ja sekin on enää vain synkkä muisto. Samoin kuin samoihin aikoihin ajoittunut miehen sairaus ja leikkaus ja jännitys siitä, onko lopputulos hyvä vai paha. Ja hyvähän se oli.

      Että kyllä tästä taas noustaan. Prkl <3

      Poista
  20. Vaikuttavat kuvat. Hirveä tilanne, onneksi vakuutukset kunnossa. Harmi nuo muistot, joita ei pysty kukaan korvaamaan. Aina on notkosta noustu, voimia teille. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä muuta sano niistä vakuutuksista. En halua edes kuvitella miltä olis tuntunut seistä tossa kotiportailla, jos olis tiennyt, että on jättänyt asian hoitamatta kuntoon. Tai vaikka nyt vaan vahingossa unohtanut muuttaa vakuutukset vastaamaan nykytilaa, kun tontilla oli ennen sellanen yhden pienen auton minikokoinen lautarakenteinen talli. Huhhuh.

      Tämänkin notkon pohja on nyt nähty ja nousu on aloitettu. Että kyllä me pärjätään <3

      Poista
  21. Voi kamala. Voimia sinne. Voin vaan kuvitella miltä tuntuu. Mua surettaa kovasti ne "tavarat", jotka liekit nieli ja joita ei voi korvata sitten millään.
    Meidän perheen piti muuttaa vapuksi omaan, uuteen taloon. No, isäntä joutui reilu viikko sitten sairaalaan, kun polveen oli päässyt jostain streptokokki. Polvi paisui lentopallon kokoiseksi, tulehdusarvot hipoi 350:tä ja ukko riepu 40 asteen kuumeessa :( Vähän hyytyi loppukiri.. Tavarat on saatu kannettua valmiisiin huoneisiin, kiitos ihanille ystäville ja vanhemmille ja rakkaalle veljelle, jotka tulivat hätiin. Vappu vietetään sairaalassa ja anoppilassa. Ehkäpä juhannusta juhlitaan uudessa tuvassa koko perheellä, tää evakkotouhu on hanurista.
    Kohtalon ivaako vai mitä, mutta kun hirret tuli viime syksynä tontille, niin sama isimies makasi kotona toipumassa verkkokalvon repeytymästä ja sen korjausleikkauksesta. Silloin sairasloma kesti 3 kk, toivotaan, että nyt päästään vähemmällä.
    Niinhän ne sanoo, että ihmiselle annetaan vain sen verran mitä se jaksaa kantaa, mutta mun varsi alkaa nyt olla niin taivuksissa, ettei paljoa enempää kyllä tarttis tulla...
    Voimia ja tsemppiä, kiitos kun jaoit tämän meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä kuulosta kovin reilulta tuo teidänkään tarina :(.

      Vaikka just nyt taas tuntuu siltä, että aina kun on elämään on tulossa jotain sellaista, josta tuntee erityistä onnellisuutta tai iloa ja etenkin jos sen erehtyy sanomaan ääneen, niin aina tapahtuu jotain pahaa. Ikäänkuin vaan muistutukseksi siitä, että ei pidä olla liian luottavaisin mielin, eikä varsinkaan kuuluttaa onneaan ääneen, niin silti edelleen koitan uskoa, että asia ei ole noin.

      Mutta ihan just nyt ei jaksa hirveästi kiinnostaa esim. paikallislehden yleisönosaston kirjoitukset, jossa nyt on meneillään valitusvirsi siitä, kuinka naapuritontin voikukat leviää omalle pihalle. Voivoi.
      Ottaisin mieluusti ne voikukat tohon palaneen nurmikon tilalle, niin olis jotain piristävää väriä kaiken mustan keskellä.

      Toivon kaikkea hyvää teille ja että mies paranee pian ja pääsette nauttimaan uudesta kodista.
      Ja kiitos kun kävit täällä ja vielä mukavampaa jos tulet toistekin.

      Poista
  22. Olen lukenut tämän pariin kertaan ja katsonut kuvia... en osaa sanoa mitään järkevää lohdutusta. Toivotan tsemppiä. Meille laitettiin muutama viikko sitten hälytysjärjestelmä, jossa on lämpö- ja palo hälyttimet ja ilmoitus lähtee suoraan palolaitokselle vähän varmemmin heti, vaikka nukuttaisiin tai ei oltaisi kotona. Koska mikään rahahan ei korvaa sitä järkytystä ja vaivaa joka tällaisista seuraa.
    Lasten kasvaminen on kyllä huimaa! Oma tyttö sanoi eilen iloisesti että "äiti, enää 8 vuotta ja olen aikuinen!". Se tulee menemään NIIN nopeasti.
    Toivottavasti sinulla on jossain kohtaa voimia kirjoittaa tuosta joku valitus tahi ilmoitus, kyllähän noiden vehkeiden pitää toimia aukottomasti!
    tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit just oikeaan Taina tuossa "mikään rahahan ei korvaa sitä järkystystä ja vaivaa, joka tällaisista seuraa".
      Se on just niin.

      Nyt jo helpottaa, kun tietää, että asiat on laitettu vakuutusyhtiön toimesta rullaamaan, mutta kyllähän tää odotus edelleen on kovin pitkää, kun haluaisi jo, että joku tulis ja purkais kaiken pois, niin ei olis joka aamu herätessä ja päivällä töistä tullessa muistuttamassa taphtumasta. Vaikka kyllähän siihenkin näkyyn on jo tottunut.

      Hyvä, että teillä on kunnollinen järjestelmä. Saa nukkua yönsä rauhassa.

      Ja kyllä meitä tosiaan on lykästänyt, kun on niin ihanat lapset. Nuorempi poika eilen pyysi, että hommattaisiin kotiin vaahtosammutin. Sanoi suorittaneensa tulityökortin ja osaa kyllä käyttää. Mietin, että missä ihmeen välissä niistä ihan oikeasti on tullut noin isoja, että ovat ihan huomaamatta kerinneet hankkia itselleen noita kaikenlaisia hyödyllisiä käytännön taitoja. Sillä välin ei itse muka ole kerinnyt vanheta yhtään, mutta kyllä tässä on alkanut jo vähän pelottaakin, kuinka nopeasti aika menee. Kahdeksan vuotta tosiaan viuhuu ohi hetkessä.

      Poista
  23. Henkeä pidätellen luin tarinan. Yhdeksän minuuttia on pitkä aika tulipalon ollessa kyseessä, se voi merkitä ihmishenkiä. Käsittämätön järjestelmä, toivottavasti palautteesi avaa jonkun silmät.
    Sinulla ei ole mitään hätää kun on noin reippaat (ja komeat) pojat turvana.
    Ystäviltäni paloi joitakin vuosia sitten koti, pelastuivat viime hetkellä, vain yöpuvut ja yksi kännykkä jäi kodista jäljelle. Pahinta asiassa oli se, että kyseessä oli tuhopoltto, sellaista ei voi käsittää.
    Toivotan teille hyvää kevättä ja toivottavasti uusi, entistä ehompi tallirakennus nousee nopeasti!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pysty edes kuvittelemaan (tai oikeastaan pystyn hyvinkin, mutta tietoisesti koitan pitää asian pois mielestä), miltä olisi tuntunut juosta yöpaidoissa pihalle ja katsella kun oma koti palaa. Se on vaan jotain niin hirveää, ettei sellaista pitäisi kellekään tapahtua.
      Toivon todella, että tuhopolttaja sai kärsiä rangaistuksen ansionsa mukaan. Vaikka eihän sekään kotia takaisin tuo.

      Kyllä tässä pariinkin kertaan on salaa joutunut silmäkulmia pyyhkimään, kun olen seurannut noiden poikieni toimintaa tässä viime päivinä. On entisestään avannut silmät näkemään kuinka täyspäisiä ja ihani ovat. Ja äidin silmin myös komeita ;). Että kiitos kun sen mainitsit. (Isänsä on sanonut, että "on se hyvä, että pojille tuli äidin järki ja isän ulkonäkö, eikä päinvastoin" :)).

      Mieliala ja tunteet tuntuu menevän vähän vuoristorataa ja vaikka tänään on jo ihan hyvä ja vahva olo, niin yhtään en voi taata, etteikö se vielä tästä muuksi muuttuisi. Mutta niinhän se menee muutenkin elämässä.

      Poista
  24. Olette eläneet valtavan tunnemyrskyn näiden tapahtumien vuoksi. Aika parantaa tässäkin tapauksessa ja uuden rakennuksen noustessa alkaa jälleen löytyä yhä enemmän ilon aiheita. Voitte olla onnellisia siitä, että varsinainen koti säilyi ja läheiset ovat turvassa. Tavaraa saa kuitenkin lopulta uutta. Voimia tulevaan!
    Ja onhan muuten reippaita poikia sinulla - voit olla ylpeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunteet tosiaan tuntuu menevän vuoristorataa ja vaikka yhdessä hetkessä on sellainen olo, että on jo päässyt asian yli, niin seuraavassa voikin taas joku pelkotila yllättää, mutta se on auttanut, kun asiaa on saanut käydä läpi monien viisaiden ja läheisten ihmisten kanssa. Ja tämä kirjoituskin ja siihen saamani kommentit on auttaneet tosi paljon. Kotona kun on pakko jo vähän välttää liikaa "vatvomasta" asiaa ainakin nuoremman pojan kuullen, että saa keskittyä ihan tavalliseenkin elämään taas.

      Ja kyllähän tämmöinen tapahtuma hitsaa perhettä entisestään yhteen. Ja saa tuntemaan entistä suurempaa ylpeyttä ja iloa noista pojistaan.

      Poista
  25. <3

    P.S. Ihanat pojat sulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu en oikein sanoin pysty kuvaamaan kuinka onnellinen ja ylpeä olen noista mun pojistani. Aina ollut, mutta nyt siihen tunteeseen tuli vielä joku sellainen lisä, että sitä ei varsinkaan osaa kuvailla. Se vaan tuntuu.
      Ja kiitti <3

      Poista
  26. Tulin lukemaan kuulumisiasi, ja olen nyt aika lailla sanaton. Elämä voi olla ihan hirveän julmaa - yhtenä hetkenä kaikki on hyvin (ilman että sitä aina edes itse tajuakaan), ja seuraavassa hetkessä menee koko arvojärjestys uusiksi.

    Hienosti kuitenkin olet osannut analysoida tapahtumaan liittyviä tunteita ja kirjoittaa niistä. Asioiden läpikäyminen kirjoittamalla auttaa, ja samalla pahalle voi laittaa mielessään pisteen. Vaikka materia on vain materiaa, niin kyllä se hirveältä tuntuu, kun omaan kotiin tai omaisuuteen kohdistuu jotakin pahaa. Toivon ihan hirveästi voimia teille kaikille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä just on, että mulle on vähän tullut sellainen tunne, että omassa elämässä ei koskaan saisi olla mikään "liian" hyvin. Tai ainakaan sitä ei kannata ääneen kuuluttaa, kun aina tulee joku "kosto" (vähän liian jyrkkä ilmaisu, mutten nyt oikein keksi tähän hätään parempaakaan), joka muistuttaa siitä, että loppupeleissä kaikkeen tässä elämässä ei voi vaikuttaa.

      Mun isä aina sanoo, että "asioilla on tapana järjestyä" ja kyllähän tässäkin niin käy. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin kokolailla tasan vuosi sitten (toukokuun puolivälissä) tapahtuneet kauheudet on jo unohtuneet ja elämä palannut raiteilleen. (Silloin paloi hetkessä maan tasalle 100 henkeä työllistänyt yritys, joka on käytännössä myös mieheni työnantaja. Ja mies itse oli menossa leikkaukseen, jonka jäljiltä jouduttiin vielä kuukauden päivät odottamaan, oliko kyseessä hyvä vai paha).
      Että kyllähän tästäkin tottakai selvitään, mutta jotenkin tuntuu, että on tässä elämän varrella ollut jo riittämiin ihan oikeasti isoja vastoinkäymisiä, että josko näille harteille ei kovin paljon lastia enää tulis, mutta kai sitä tosiaan niille kasataan, jotka sen kestää. Pakko se on niin ajatella. Mutta niinkuin tuolla yleämpänä jollekulle kirjoitin, niin ihan hirveästi ei nyt jaksa innostua esim. paikallislehden yleisönosastolla vellovasta valitusbuumista siitä, kuinka voikukat leviää naapurin puolelta omalle tontille. Hohhoijaa.

      Poista
  27. Hienosti kirjoitit tunteistasi - todella surullista. Vähän aikaa sitten Chilen Valparaisossa oli iso tulipalo ja poikani, joka asuu siellä ( kaupungissa, ei siellä missä tulipallo jylläsi) kertoi vihaisena siitä , että moni oli sitä mieltä ,että ei niin paha kun alue oli "köyhien aluetta" ... ja "miksi rakentavat sinne vuorille" --- !!!! koti se on kaikille koti - oli se sitten missä tahansa ja mikä tahansa- autotalli, varasto tai talo...! sitä ei ole väheksyminen. Tuli on aina ollut hyvä renki ja huono isäntä- ! Voimia sinulle ja perheellesi... elämä todellakin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ps .tulipalo - ei pallo ! :)

      Poista
    2. No just. Kyllä pistää vihaksi tommonen, että jotkut ihmiset ottaa itselleen oikeuden olla muita parempia. Grrrr..
      Ihan kuin jollain alueella asuvan henki tai koti olis vähempiarvoinen kuin jossain toisaalla.

      Meillä jopa mies, joka on aika lehmänhermoinen ja päästää enemmän asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin minä, on alkanut kyllästyy siihen kevyesti heitettyyn "No onneks se oli vaan rakennus eikä ihmisille käynyt kuinkaan". No onneksi juu, mutta mies just sanoi mulle, että seuraava vaihe olis varmaan ollut, että "No onneks kuoli vaan kaks ihmistä, eikä kymmenen". Yhtä kevyesti heitettynä.

      Onhan se selvää, ettei tämä ollut maailman suurin eikä vakavin onnettomuus, mutta meille se oli iso, kun on noita vastoinkäymisiä ollut muutenkin siinä määrin, että hetken jo ehdin olla siinä uskossa, että alkaisivat riittää. Nyt justiin on sellainen olo, että tämäkin oli vaan yksi muiden joukossa ja jatkoa seuraa.
      Sillävälin kun naapurit valittaa koirankakoista ja voikukista.

      Kiitos ymmärryksestä Anne ja surku tuli niitä ihmisiä siellä poikasi kotikaupungissa :(

      Poista
  28. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt mä sählään täällä ja poistin kommentin. Pitkästä aikaa blogikierroksella. Mutta.

      Annukka -miten pahoillani olenkaan tapahtumasta! Sanattomaksi vetää teksi ja kuvat.

      Ollessani lapsi... Vanhempani remppasivat vanhaa puutaloa, joka sitten paloi maan tasalle eräänä yönä. Muistan ikäni sen näyn palaneesta talosta. Emme asuneet siinä vielä, mutta kaupat entisestä asunnosta oli tehty, jotka jouduttiin sitten perumaan jne. Ja minä, tuo pieni tyttö, itkin leikkikoiraani Benjamia. Se oli ehditty viedä talon ullakolle säilöön.

      Voimia koko perheelle! Ja hienot pojat sulla ♥

      Halauksin, Ira

      Poista
    2. Voi :(. Voin niin kuvitella pikkutytön murheen Benjaminista. Ja aikuisten murheen talosta, josta piti tulla koti. Kamala tarina.

      Ja uskotko, että justiin eilen mietin, että pitääkin käydä katsomassa, kuuluuko Irasta mitään kun ei ole pitkiin aikoihin kuulunut. (En enää käy seuraamassa vanhan blotgini lukulistaa säännöllisesti, mutta välillä joku vaisto sanoo, milloin on aika mennä).
      Että kiva kun tulit ilmoittautumaan, niin en huolestu. Ja kiitos kun seurasit mua tänne uuteen "kotiin", jossa uusi elämä nyt lähtee vähän takkuisemmin liikkeelle kuin olisin halunnut, mutta eipä sitä näköjään voi kaikkeen itse vaikuttaa.

      Mutta me pärjäillään kyllä. Mulla on täällä kolme hienoa miestä turvana <3

      Poista
    3. Mietin, että onkohan musta sen takia tullut sekopäinen tarkistelija, ettei mikään sähkövempain jää päälle, kun lähtee kotoa, töistä... Vaikkei meidän kodin palossa ollutkaan kyse siitä, vaan sahanpurun (jota lautarakenteisissa taloissa aikoinaan käytettiin eristeenä) syttymisestä. No mutta nyt kaikki hyvin. Vanhempani rakensivat tilalle uuden talon, joka on pönöttänyt kotikadulla jo yli 30 vuotta.

      Onneksi on se oma perhe, paras tuki ja turva! ♥

      Ja seuraan sua vaikka muutat minne...

      Poista
    4. Alkoi kuule tarkistelu täälläkin ihan eri malliin kuin ennen. Mutta olen ajatellut asian niin, että vaikka nyt just tuntuu siltä, että se on vähän hysteeristä, niin tarkemmin ajatellen on nyt sillä mallilla kuin pitäisi olla aina. Ennen jätin surutta pesu- tai tiskikoneen päälle, vaikken ollut kotona, mutta nyt en jätä. En edes puhelimen latureita seinään.
      Se vaan vähän surettaa, kun selkeästi nuoremmalle pojalle tuli vähän liikaakin pelkoa tuosta eli ei enää uskalla laittaa esim. uunia päälle ollenkaan. Että tässä nyt pitäisi osata olla liikaa korostamatta omaa muuttunutta käytöstään ja sitä kautta lietsomasta mitään ylimääräistä paniikkia, mutta toisaalta tukea sitä, että on viisasta ja vastuullista olla entistä huolellisempi. (Vaikka meilläkään ei siis palon syystä ole tietoa).
      Että eiköhän tämä ole nyt sitä oikeanlaista huolellisuutta ennemminkin kuin sekopäisyyttä, vaikka itsestäkin vähän tuolta jälkimmäiseltä tuntuu.

      Jotenkin kaikesta huolimatta uskon kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoitus. Josko vaikka se olisi teidän perheen tapauksessa ollut se, että pitää rakentaa kokonaan uusi koti, koska vanhassa oli jotain, mikä olisi estänyt onnellisen elämän. (Vähän kuulostaa nyt kököltä selitykseltä, kun en osaa nyt kirjoittaa kaikkia ajatuksia niinkuin ne päässäni näen, mutta uskon että ymmärrät ♥)

      Ja ihanaa kun seuraat. Olen oikeasti siitä iloinen.

      Poista
  29. Eipä tuohon kenenkään lohdutukset tai sanat juurikaan auta. Kamala kokemus. Kiitos kuitenkin kun kerroit.
    Olen itse kerran kokenut kun "reviirilleni" on tunkeuduttu. Sen jälkeen en kotiani tuntenut kodikseni ja ilmoitin miehelle että pois on päästävä. No hetkessä se ei tietenkään onnistunut mutta aika pian rakansimme oman talon ja silloin taas muistin millaista on asua omassa kodissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä jotain niin inhottavaa, kun omaa maailman tärkeintä reviiriä loukataan, että siitä ei ihan hetkessä selviä. Olkoot sitten kyseessä minkäsortin tunkeutuminen omalle tontille tahansa, niin kyllä se ottaa koville ja jää pitkäksi aikaa ajatuksiin vaikka kuinka koittaisi työntää asian mielestään pois. Ja tästä nyt ikävä kyllä tuli vähän sellainen pelkotila, että jos kerran noin voi käydä isole rakennukselle, joka on tehty ihan yhtä hyvin kuin tämä talo, niin miksei niin voi käydä talollekin. Mutta sen ajatuksen poissulkemisessa auttoi, kun joku ponnekkaasti sanoi, että "Ei kahta kertaa samaan perheeseen". Mutta silti en enää uskalla olla ihan luottavaisin mielin minkään suhteen. Etenkin kun kokolailla tasan vuosi sittten meidän elämässä tapahtui vähän vastaavaa.

      Ja kyllä se on auttanut, kun olen saanut näin paljon mieltä lämmittävää palautetta ihmisiltä, joiden tiedän oikeasti välittävän ja ymmärtävän miltä tuntuu, eikä vaan kuittaavan tapahtumaa jollain kevyellä lauseella. Vaikkakin ymmärrän, että tilanne on monelle kiusallinen ja siitä haluaa päästä mahdollisimman pian pois.

      Poista
  30. Huh, Annukka! Sanattomana luin kuulumisiasi... mä en voi kuin yhtyä edellisiin kommentoijiin siinä, miten hyvä, että oot saanut kirjoitettua ja kuvattua tapahtumasarjan kulun. Tapahtuma, joka teidän perheessä varmasti käydään monia kertoja läpi ja joka on takuulla järisyttänyt teidän kaikkien maailmaa pitkäksi aikaa. Tää lienee niitä sarjassamme elämän järkkäämiä ylläreitä, joihin ei voi mitenkään valmistautua ennakkoon. Mutta niistä jää reppuun paljon, sen järkytyksen ja tyrmistyksen lisäksi. Ainakin ne takuulla vahvistaa ja yhdistää omaa lähipiiriä ja perhettä ja laittaa asioita taas uudelleen järjestykseen.
    Voimia ja haleja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Justiin tällä hetkellä olo on olosuhteisiin nähden ihan hyvä ja rauhallinen, mutta kyllä mua tässä pakosti mietityttää ja jännittääkin, että missä kaikissa tilanteissa illan tapahtumat palaavat ikävästi mieleen.
      Omalla kohdallani takuuvarmasti ainakin silloin, kun säätiedotuksessa luvataan ukonilmaa.
      Pelkään ukkosta muutenkin ja kun olen pikkutyttönä ollut yksin kotona ja nähnyt kuinka salama löi puhelimen pistorasian irti seinästä liekin kera, niin ihan varmaa on, että jatkossa ukkosella pelottaa entistä enemmän.

      Mutta miehillä tuntuu onneksi olevan keinoja käsitellä asioita niin, että niistä voi puhua, mutta ei tarvi koko ajan "vatvoa" tapahtunutta, vaan elämä jatkaa kulkuaan. Että siinäkin mielessä voin olla niin onnellinen tosta mun mieskolmikosta. Jos alkaa liikaa itse lietsomaan itselleen paniikkia, niin siltä suunnalta löytyy järkeä ja taitoa laittaa asioita takaisin kohtuullisin mittasuhteisiin.

      Kiitos haleista Ellis <3

      Poista
  31. Apua on nuo hurjat kuvat mutta aika hyvä toisaalta nähdäkin, täytyi itsekkin tehdä reissu vakuutusyhtiöön tuon jälkeen! Haleja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika järkyttäviä nuo oli kyllä itsekin katsoa jälkikäteen. Ihan kuin olis jonkun muun elämästä tai niinkuin yksi ystävistä sanoi, että ihan kuin jonkun kauhuelokuvan lavasteet.

      Musta tuli ton illan "ansiosta" (tai paremminkin syystä) vakuutusyhtiöille ilmainen mainosmies, joka yrittää parhaansa mukaan puhua kaikille järkeä siinä, että säästö vakuutusmaksuissa on ehkä elämän huonoimpia säästöjä. Että suosittelen kyllä lämpimästi tarkistamaan, että kaikki on kunnossa.

      Ja olen kyllä Susanna huomioinut, että olet muuttanut ja toivotan onnea ja iloa siitä, mutta ihan vielä en ole oikein pystynyt blogeja lukemaan niinkuin ennen. Vaan tulee sekin päivä, kun taas pystyn.

      Kiitos haleista <3

      Poista
  32. Ihan kurkku paksuna luin sun postauksen. Tuli mieleen oma kokemukseni, jossa meidän autotalli + varasto oli lähellä syttyä tuleen, mutta kaikki kuitenkin nokeentui, eli paljon tuhoutui. Oli siinä prosessia kerrakseen käydä tuhoutuneet työkalut yms läpi. Todella pelottavaa jos veden saanti sammutustyöhön lepää tietokoneen systeemin varassa?? Saa kyllä kysyä, että tähänkö on menty ja tämäkö on luotettavaa???
    Vaikka kokemus on karvas, niin olet kuitenkin saanut kokoon hienon postauksen. Kiitos että olet jaksanut sen jakaa lukijoittesi kanssa. Auringonpaiste tulee vielä. / Anki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun luit Anki. Ja jätit viestinkin. Nää on mulle kaikki tosi tärkeitä. Vahvistuu olo siitä, että me kaikki ollaan vaan ihmisiä, joiden todellisessa elämässä tapahtuu asioita, joista ei täällä turvallisessa pikku blogimaailmassa välttämättä tiedä mitään. Ja vaikka kaiken olen aina rehellisesti kirjoittanut, niin hyvässä kuin pahassa, niin tämän kohdalla jo mietin, että mahtaako olla liikaa lastia lukijoille, kun en kuitenkaan halua tuottaa täällä epämukavaa oloa kenellekään, mutta nyt on kyllä sellainen olo, että oli hyvä, että kirjoitin. Ihan itseni takia, mutta samalla tästä tuli paikka, jossa voi jakaa omia kurjia kokemuksiaan.

      Melkoinen prosessi tästä tosiaan tuli. Ja tänään jo konkretisoitui niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin että piti kasata pari paketissa ollutta Ikean kaapistoa (jotka olin hankkinut omaa tulevaa toimistoani varten, jonne muutto nyt tämän takia myös viivästyi), niin eipä ollutkaan edes ruuvimeisseliä. Kaikki kun jäi sinne paksun nokikerroksen alle tai jäi sulaneiden työkalupakkien sisään.
      Että tulee vielä monta ruuvia ja mutteria ja simppeliä työkalua hankittavaksi ennenkuin on edes minimi joka kodin perusvarasto taas kasassa. Kaikesta muusta tuhoutuneesta puhumattakaan. (Piti mm. tänään lähteä pyörällä käymään kaupassa, mutta kappas vaan, kun olikin takarengas sulanut.)

      Mutta kyllä se aurinko taas paistaa. Toivottavasti ennenkuin kesä on loppu. Ja onneksi mulla on noi kolme ihanaa miestä turvana, niin kyllä me pärjätään.
      Kiitos vielä kun kävit kirjoittamassa <3

      Poista
  33. Hurjan näköistä!

    Onni onnettomuudessa että oli vakuutukset kunnossa ja että ei ollut asuinrakennus joka palon uhriksi päätyi.
    Toivotaan että uusi rakkennelma jonka vakuutusyhtiö toivottavasti pystyttää nopeasti ja huolellisesti on entistä ehompi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakennus oli vasta muutaman vuoden vanha ja meidän talon kokoinen, joten kyllähän siitä vähän levoton olo jäi, kun näki kuinka nopeasti kaikki tapahtuu. Mutta näillä se on nyt mentävä.

      Eilen sanoin miehelle, että haluaisin jo päästä kaikesta synkästä mustasta eroon ja saada uutta puhdasta
      valkoista tilalle. No, luonto oli vissiin kuullut toivomuksen, kun aamulla ikkunan takana odotti paksu lumikerros.. Ihan sitä en kyllä tarkottanu, mutta en vissiin ollut tarpeeks huolellinen pyynnön suhteen.

      Odottelu on kurjaa, mutta meillä ei nyt oo vaihtoehtoja, kun kaikki pitää kilpailuttaa, eikä vaan tilata jotakuta paikalle purkamaan ja kuljettamaan raunioita pois.

      Poista
  34. Hei! Pahoittelen jo etukäteen, että tämä kommenttini on todennäköisesti töksäyttelevän suora ja ehkä sanavalinnoiltaan vähän epäkohteliaskin. Kirjoitan nyt suoraan ajatuksiani ilmeisesti yhtään miettimättä.
    Mulla ei ole aavistustakaan, kuka sinä olet tai millainen teidän perhe on, enkä ole koskaan ennen lukenut blogiasi. Nyt törmäsin sattumalta Sanniksen blogin kommenteissa blogiisi kun uteliaisuuttani tulin katsomaan, mitä on tapahtunut kun Sannis toivotteli tsemppiä.
    Luin juuri tuota kauheaa tulipaloa koskevat julkaisusi ja itkin ja itkin ja itkin. En tiedä miksi täysin vieraiden ihmisten kokema kamala onnettomuus niin minuun kolahti. Etenkin tämä julkaisu on se "pahin" itkun aiheuttaja.
    Ensinnäkin haluan sanoa, että on aivan ilmeistä, että olet miehesi kanssa kasvattanut mahtavat miehenalut. Se aivan loistaa tuolta tekstistä. Vaikka varmasti olet kuullut kyllästymiseen ja raivostumiseen asti sitä, että tulipalossa meni vain materiaa, mutta niinhän se on. Valitettavasti muistoja ja elettyä elämää meni myös. Siltikin toivottavasti näet, miten kaikkein suurimmat aarteet säilyivät vahingoittumattomina. Perheesi.
    Toiseksi halusin kertoa, että vaikka en tiedä yhtään, missä edes asutte, rupesin jo typerä miettimään, että tuon teille pienen surkean vaaleanpunaisen työkalupakkini kun kirjoitit, että kaikki työkalutkin menivät. Ihan kuin se teidän tilannettanne kirkaistaisi ollenkaan. Halusin tällä vain kertoa, että ihan täysin tuntematonkin tytöntylleröinen Keski-Suomesta ajautui miettimään, miten voisi teitä auttaa. Toivottavasti edes tieto siitä kirkaistaisi hetken kurjassa tilanteessanne.
    Toivottavasti saatte pian pois pihastanne mustat rauniot, jotka muistuttavat joka hetki tuosta kamalasta illasta.
    Kaikkea hyvää jatkossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten liikuttavan ihana viesti tuntemattomalta tuntemattomalle. Nyt oli mun vuoro itkeä. Ihan vaan salaa, mutta kumminkin. Kiitos ihan hirveästi tästä Marjukka. Ja siitä, että olisit ollut valmis lainaamaan sitä vaaleanpunaista työkalupakkia :).

      Mulla on kolme ihanaa miestä tässä perheessä ja vaikka olen surkea kokki ja vielä kehnompi leipuri ja erityisen onneton viherpeukalo, niin nää kolme mun elämän tärkeintä asiaa olen sentään onnistunut pitämään hengissä ja koossa :). Tänään se taas erityisesti korostui, kun oli äitienpäivä (oman äitini valitettavasti menetin heti syntymäni jälkeen) ja kaikki koolla. Vanhempi poika kun jo asuu toisaalla, mutta lähellä onneksi kumminkin. (Kaikkien muiden lapsia olen omasta esimerkistäni kannustanut seuraamaan sydämensä ääntä ja lähtemään vaikka kuinka kauas maailmalle, jos siltä tuntuu, mutta salaa mielessäni olen onnellinen, että nämä omat olen saanut vielä pitää lähellä..).

      Meillä on täällä asiat ihan hyvin ja jos asiat etenee niinuin uskon niiden etenevän, niin reilun viikon päästä tulee joku joka purkaa kaikki nuo mustat rauniot ja päästään aloittamaan kirjaimellisesti puhtaalta perustalta uudelleen.
      On alkanut jo vähän kyllästyttää se, että näistä meidän raunioista on tullut paikallinen nähtävyys ja kotona ei voi enää aamukahvillakaan pitää keittiön kaihtimia auki, jos haluaa välttyä näkemästä ohikulkijoita, jotka pysähtyvät pensasaidan takaa tuijottamaan tätä meidän onnettomuutta. Osa ihan fiksuiksi luulemistani ihmisistä on jopa paljastanut vartavasten ajelleensa tai kävelleensä tänne katsomaan miltä meillä näyttää. Tunnen kyllä ihan hirveän suurta myötähäpeää heidän puolestaan. Itselle ei tulisi moinen mieleenkään. Sen verran suuri on kunnioitus ihmisiä ja koteja kohtaan, että ei tee mieli tyydyttää uteliaisuuden tarvetta menemällä pällistelemään kenenkään elämää kohdanneita onnettomuuksia.

      Ihanaa kun kirjoitit tuon kommentin. Olen siitä todella iloinen ja otettu. Kaikkea hyvää sinulle ja läheisillesi myös ja toivon, että poikkeat lukemassa niitä hyviäkin uutisia täällä sitten kun niiden aika on :), Toivottavasti mahdollisimman pian.


      Poista
    2. Minä olen ystäväni sanoin "kourallinen empatiaa ja kuusi sydäntä samassa paketissa". Siksi kai se itku ja työkalupakin lainaaminenkin tulla tupsahti mieleen näitä lukiessa. Ja siksi myös halusin kirjoittaa tuon kommenttini, sillä itselläni tulisi ainakin hyvä mieli jos joku tekisi minulle samoin ja tuota kirjoittaessani toivoin, että sinulle kävisi myös niin. Ja hyvä jos onnistuin :)

      Jäin lukemaan muita, aikaisempia julkaisujasi ja on jotenkin ihana lukea tekstiä, josta riveiltä, niiden väleistä ja välimerkkien takaa näkyy, että olet elämäniloinen ja perhettäsi arvostava nainen. Sait minusta uuden lukijan! Pidän kirjoitustyylistäsi ja upeista kuvista.

      Hienoa, jos purku ja uudelleenrakennus alkaa pian ja pysyy jokseenkin aikataulussa. Olen varma, että tulette huomaamaan, että jokin tarkoitus tälläkin oli. Joskus täytyy purkaa kaikki perustuksilleen ja rakentaa kaikki alusta, oli se sitten ulkorakennus tai jokin muu asia, jotta saa tilalle jotain, joka on parempaa kuin vanha.

      Aurinkoa ja valonpilkahduksia!

      Poista
    3. Ystäväsi on mitä ilmeisimmin ihan oikeassa :).

      Olen iloinen, kun löysit tänne. Toivottavasti jaksat odottaa, että jotain tekstiä taas saan aikaiseksi. Väkisin kun en halua mitään kirjoittaa, vaan vasta sitten kun aidosti siltä tuntuu ja siihen voi mennä vielä tovi.
      (Vanhan blogin jätin taakseni päästäkseni aloittamaan täällä puhtaalta pöydältä, mutta toisin kävi, eikä sille nyt vaan mitään mahda.)

      Aurinkoa ja lämpöä ja kaikkia iloisia asioita sulle kans Marjukka!

      Poista
  35. Juuri eksyin blogiisi. Kiitos, kun jaoit tämän. Menetys on tämäkin, vaikka kuinka olisi maalia ja puuta - niin paljon sisältyy niidenkin taakse. Ja hienoa kuulla positiivisesta kohtaamisesta vakuutusasioiden suhteen ja kyllä jotenkin tuntuu hurjalta, että vesi ei lähde kulkemaan tietokone-ongelman vuoksi. Enpä olisi älynnyt että sellainenkin voi olla mahdollista. Voikaa hyvin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olipas kiva kun eksyit :). Vaikkei nyt ihan hirmu positiivista tarinaa ole tänne tähän mennessä syntynyt, vaikka niin oli haaveissa, että laitan vanhan blogin kannet kiinni ja aloita täällä uuden elämän :). Ja alkoihan tuo tietty tavallaan, mutta vähän eri merkeissä kuin olin toivonut.

      Vaan kyllä me jo hyvin pärjäillään. (Paitsi että eilisellä ukkosmyrskyllä olin kyllä aika säikky, kun pelkään ukkosta muutenkin ja nyt kun on jo yhdet rauniot tontilla, niin ei kestä ajatusta, että vielä salama iskee. Mutta se nyt olis ehkä jo liikaa).

      Enpä olis kyllä minäkään voinut kuvitella, että paloautossa on vesi tietokoneen varassa. Huhhuh. Kuulemma viisi kertaa oli jo harjoituksissa käynyt samalla tavalla, mutta meillä sitten ensimmäisen kerran ihan tositilanteessa. Oli aika turvaton olo, kun tiesi, että alan ammattimiehet on paikalla, mutta eivät hekään voi tehdä mitään.

      Ensi viikolla alkaa purku ja päästään vihdoin raunioista (ja toivottavasti sitä mukaa töllistelijöistä) eroon.

      Kivaa tosiaan kun tulit, etkä heti säikähtänyt <3

      Poista
  36. Tsemppiä teille. Voi vain aavistaa reunoilta, miltä teistä on tuolloin tuntunut. Tyynyjen värillä ei varmaankaan ole tärkeysjärjestystä, silloin kun elämä oikeasti alkaa koettelemaan. kirkastuu se, mikä on oleellista ja tärkeintä.
    Lasten kasvu on asia jota odottaa ja toisaalta pelkää. On ihanaa että he kehittyvät sillä jos niin ei kävisi, jotainhan olisi vahvasti pielessä. Mutta kun heillä oiekasti alkaa olla omia menojaan ja he ei enää ehkä lähekkään samoille reissuille niin tuntee luopumisen surua. Olen itsekin niin perhekeskeinen äiti ollut aina ja ylihuolehtiva sellainen, että voin vain kuvitella milalinen sitten olen kun he oikeasti lähteävät omille poluilleen. Tsemppiä sinulle ja onnea ihanista pojistasi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoista ♥.
      Palon jäljet onneksi pikkuhiljaa korjaantuu. Tosin vain ulkoiset sellaiset. En usko, että meistä kukaan sitä koskaan pystyy unohtamaan. Oli kuitenkin se tärkein eli koti ihan siinä muutaman metrin päässä. Huomaan, että en pystynyt katselemaan edes kauniita kuvia juhannuskokoista. Liekit nyt vaan on niin pelottavia tällä hetkellä.

      Ja se on tosiaan niin, että samalla kun sitä iloitsee ja hiljaa mielessään on ylpeä siitä, kuinka täyspäisiä lapsista on tullut ja kuinka pärjäävät maailmassa, niin onhan se niin hitsin haikeaa kuitenkin luopua. Mutta niinkuin joku viisas joskus sanoi, niin lapset on vaan lainassa. Ikävä kyllä ♥. Mutta onneksi äitiäkin sentään tarvitaan. Heti virkistyin ja ilahduin, kun tyttöystävänsä kanssa omillaan asuva vanhempi poika eilen soitti ja sanoi, että nyt tarvitaan äitin hyviä ompelutaitoja :). Kyseessä tosin ei ollut sen kummempi kuin työhousujen punttien kääntäminen, mutta kumminkin. Tunsin oloni tarpeelliseksi :).

      Ihanaa kesää sulle ja koko perheelle ♥

      Poista
  37. ra.ins. Kotkastasyyskuuta 21, 2014

    "Vaikka päivystävä palomestari (voi olla, että menee nimike väärin) sanoi, että viivästys ei vaikuttanut lopputulokseen, en sitä voi ihan purematta niellä. Etenkin kun olen saanut asiaan toisenkinlaisen näkemyksen 30 vuotta alalla toimneelta ammattimieheltä, johon luotan kuin kiveen."

    Pahoittelut tragediasta. Mutta sitten vähän asiaakin:
    Maallikon silmin ja varmaan perus kirvesmiehen silmin tuossa viivästykseen kuluneessa ajassa olisi saatu pelastettua jotain.
    No näin ihan rakennusinsinöörin silmin: Ensimmäisessä kuvassa: Palo on jo levinnyt koko yläpohjan rakenteisiin (kattotuolit, villat, aluskate ja yläjuoksu).

    Esteettisesti olisi vaikuttanut, että enemmän säästyi, mutta rakennusvalvonnan ja vakuutusyhtiön tuomio olisi ollut silti sama: kantavat rakenteet vaurioituneet, purettava kivijalkaan asti. Vesi ja palokaasut olisi silti tuhonnut saman kuin nytkin. Se mikä tulelta säästyy niin sen vesi viimeistelee..

    Ja loppuun pieni kysymys: Kai tuo öljykattila on vaihdettu jo maalämpöön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista.

      Ja mitä noihin rakenteisiin tulee, niin asia on varmasti juurikin niin, että purkaa olisi pitänyt siitä huolimatta kivijalkaan asti.
      Irtaimistoa sen sijaan olisi varmasti säästynyt, jos palo olisi saatu nopeammin hallintaan. Mutta kaikki on nyt hyvin, uusi rakennus pystyssä ja talokin taas lämpiää, eikä onnettomuus ole enää päivittäin mielessä, kun näkymä pihalla on "entisellään". Ainakin melkein.

      Poista
  38. Annukka ajattelin, että nyt täytyy lukea koko tarina ja pohdin miten löydän tämän postaustesi joukosta. Klikkasin huhtikuuta ihan ensimmäisenä ja siinä tämä oli aivan heti, mikä tuntui perin oudolta sattumalta.

    Kuvat ovat suorastaan pelottavaa katseltavaa.Näky joka jää ikuisesti mieleen. Ymmärrän fiiliksesi, ettei voi nukkua, kun turvallisuudentunne on mennyttä. Ei se maallinenkan vaan se koti, joka on meidän kaikkien turvapaikka. Se minne voi käpertyä suojaan kaikelta. Kun kotipiirissä tapahtuu jotain näin suuresti pelottavaa ja kamalaa, jää pitkäaikaiset traumat Uskon kyllä että ajan myötä hellittää, kuten tuonne kirjoitin tämän päivän postaukseesi. Mutta se vie aikaa.

    Me muuten tappelimme vakuutusyhtiön kanssa alueista jotka olivat terveitä, ihan lakimiehen kanssa. Mutta lopulta vakuutusyhtiön kanssa kävi hyvin. Tilanne oli niin paljon epäselvempi, koska oli terveitä alueita ja sitten niitä todella pahasti sairastuneita.

    Onneksi teillä on nyt uusi autotalli ja toivottavasti ikävät muistot jonain päivänä himmenee. <3

    Tiia

    VastaaPoista

Kiitos kivasta kommentistasi