PUHDISTUSTA JA ILOISIA JÄLLEENNÄKEMISIÄ

Elämä jatkuu ja tarve tehdä asioiden edistämiseksi jotain, on kova. Sen verran pitkää on odottavan aika.

Mutta koska mitään oikeasti hyödyllistä ei oikeasti pysty tekemään, olen lähinnä terapiamielessä kehitellyt kaikenlaista toisaikaista puuhaa. Kuten esimerkiksi päättänyt putsata nokeentuneen lenkkiavainsarjan.

Voin sanoa, että melko aikaa (ja vettä) vievää puuhaa. Kun ensimmäinen avain oli puhdas, tilalla oli kymmenen litraa pikimustaa vettä ja kyynärpäitä myöten nokiset käsivarret. Mutta periksi ei anneta ja nyt lenkit kiiltää. 

Olivatkin ainoat työkalut, joista sai vielä käyttökelpoiset. Ja vaikka aikaa ei ole kulunut tämän enempää, nyt on jo tullut esiin yllättävän paljon tilanteita, joissa huomaa, että kun ihan alkeellisimmatkin välineet puuttuu, ei tule hommista oikein mitään.

Piti mm. kasata uuteen toimistooni (johon muutto meni nyt tässä kohtaa pipariksi) pari Ikean kaapistoa, mutta eipä ollut edes ruuvaria.

Ja kun piti lähteä pyörällä kauppaan, huomasin, että kappas vaan, kun olikin takarengas tyhjä, mutta ei ollut pumppua, jolla sen täyttää. Eikä siitä olisi ollut hyötyäkään, koska rengas oli päättänyt sulaa. No, mies kävi ostamassa uuden renkaan, mutta kun piti ruveta vaihtamaan, ei ollut välineitä renkaanvaihtoonkaan, koska siitä pesemästäni lenkkiavainsarjasta puuttui juurikin se yksi ja ainoa koko, jota olisi tarvittu. Melko perinteistä tässä talossa kyllä muutenkin, joten ei herättänyt sen kummempia tunteita. Ei muuta kuin takaisin kauppaan siis. Voipi olla, että tässä kärsivällisyys kehittyy entisestään. Ja pohkeet, jos aina tekee reissut juosten.

Varmaankin tarve puhdistaa kaikkea mahdollista palon jäljiltä, on joku symbolinen juttu. Samoin kuin se, että haluaisin ympärilleni nyt oikeastaan pelkkää valkoista. Eilen justiin tuon toivomukseni lausuin ääneen, mutta olisi varmaan pitänyt vähän tarkentaa, mitä sillä tarkoitin. Tai siis mitä en tarkoittanut. Toiveeni kun tavallaan toteutui aamulla kaiken alleen peittäneen puhtaanvalkean lumikerroksen muodossa.

Kuvan metallipöydästä en ole oikeastaan koskaan varsinaisesti tykännyt, mutta joku ihmeen idea oli se ja pari yhtä romanttista tuolia joskus vuosia sitten omenapuun alle ostaa. 

Mielikuvittelin itseni sinne juomaan teetä hienosta posliinikannusta (tai siis kupeista, mutta hienosta kannusta kaadettuna) kauniissa kesämekossa. Mutta eipä tullut kertaakaan niille kylmille tuoleille istuttua, ja nyt niille ei enää voisi istua, vaikka haluaisikin. Mutta pöydän halusin pestä noesta puhtaan valkoiseksi ja antaa sille uuden mahdollisuuden (kirppiksellä, josta olen varannut pöydän).

Myös nokeentuneet kukkaruukut pesin uuden veroisiksi, koska olivat säilyneet ehjinä. Vettä meni varmaan vähän toistasataa litraa, mutta nyt kun autoja ei voi tällä pihalla pestä, koska vesipostia ei enää ole, jäädään jokatapauksessa säästön puolelle.

Samoin oli pakko mm. tilata uudet puhtaan valkeat pellavalakanat vanhojen (tai siis melko uusien) luonnonväristen tilalle, koska ne luonnonväriset, jotka olivat ehdottomasti parhaat lakanat meillä ikinä, olivat ulkonarulla kuivumassa palon aikana. Eivät nokeentuneet pahasti ja varmasti ne olisi voinut pestä, mutta en vaan kestänyt ajatusta siitä, että niillä vielä nukuttaisiin, vaan heitin roskiin, vaikka pahalta tuntui sekin.

Mutta sitten niihin iloisiin jälleennäkemisiin. 

Kukkaruukku-cornerissani suurin osa säilössä olleista ruukuista joko halkesi tai mustui niin, ettei niitä enää huvittanut alkaa pelastamaan. Vaan yksi onnellinen yksilö oli suojassa isompien ruukkujen sisällä ja löytyi yhtä puhtaana kuin uutena. Ja mikä parasta (ja taas ajattelen, että tälläkin on joku symbolinen merkitys yhdistettynä tuohon ruukun kyljessä olevaan tekstiin), ruukun sisällä oli yhtä puhtaina säilyneitä kiviä, jotka poikien kanssa vuosia sitten Rodoksen rannoilta kerättiin. I'm happy.

Eikä siinä vielä kaikki.

Sunnuntai-aamuna tuli joku pakottava tarve palata verstaan kaikkein pahiten palaneeseen nurkkaan, josta kuva alla. (Lupaan, etten enää näitä synkkiä kuvia täällä viljele, koska en oikeastaan halua nähdä niitä itsekään, mutta tämä on pakko tänne laittaa, koska siitä näkee, mihin vaisto minut ohjasi).

Antaa kuvan olla muita pienempänä, ettei liikaa korostu, mutta tässä kohtaa siis oli nurkka, joka jäi seinän ja isäni poikiani varten tekemän höyläpenkin (jota ikävä kyllä ei enää ole) väliin.

Nurkassa sijaitsi puinen laatikosto, jossa oli nauloja, ruuveja ja muuta tarpeellista. Ja kaikkein alimmaisessa laatikossa isäni nuorena puuseppänä itselleen valmistama puinen höyläsarja, jonka menetystä surin ehkä kaikkein eniten.

Mutta vaisto siis herätti sunnuntai-aamuna ja pakotti menemään penkomaan kasaa pohjia myöden.

Enkä oikein pysty sanoin kuvailemaan, kuinka iloiselta jälleennäkeminen tuntui. 

Siinähän se taitavilla käsillä valmistettu höyläveljessarja nyt paistattalee auringossa. Kun on hyvin tehty, niin on hyvin tehty. (Isälle laitoin kuvan ja viestin ja oli kyllä liikuttuneen iloinen itsekin ja rauhalliseen tapaansa totesi vaan, että "Tulipahan taas yksi vaihe lisää näiden höylien historiaan".)

Että semmoista. 

Mieliala kulkee omia latujaan, eikä sitä varmaan vielä voi ennustaa, mitä kaikea vielä tuleman pitää, mutta ainakin nyt on ihan hyvä olla.