RYTMISTÄ JA RUTIINEISTA TOLKKUA PÄIVIIN

Rutiinien sanotaan olevan ihmiselle hyväksi, mutta toisaalta niitä taas kehotetaan välillä rikkomaan, ettei tule taaplattua samalla kaavalla päivästä, viikosta, kuukaudesta tai peräti vuodesta (pätee itseeni parhaiten) toiseen.

En nyt lähtenyt sen kummemmin tutkailemaan, minkälaisia perusteita noille edellämainituille kannoille on esitetty, mutta itse ajattelen, että itselle sopivien ja mieluisien rutiinien toistaminen on jonkunmoista lepoa aivoille. Kaikenlaista päätösten tekemistä sun muuta pähkäilyä kun on päivien mittaan sen verran paljon, että uskon olevan hyväksi, kun jotain tekemisiään voi vaan toistaa sen kummemmin asiaa edes ajattelematta. 

Omat vakiintuneimmat rutiinini liittyvät aamuihin. Ei oikeastaan väliä onko kyseessä arki vai vapaa. Tahti vaan on viikonloppuisin verkkaisempi. 

Menee heräämisen jälkeen kaavalla sängyn petaus (tätä en pysty jättämään koskaan väliin) - parit joogaliikkeet tai muut venyttelyt - kasvojen pesu niin kylmällä vedellä kuin hanasta irti lähtee - lasillinen sitruunavettä ja vakkari aamupala.

Niin paljon helpompaa kuin nousisko ylös vaiko eikö - petaisko sängyn vai antaisko olla - pitäisköhän vähän venytellä ja mitähän söis? 

Myös ihana ruusuvesi kuuluu aamujen suht tuoreisiin (eli vasta pari vuotta vanhoihin) rutiineihin.

Näitä aamupalojani olen täällä esitellyt sen sata kertaa ja nytkin kaivoin kuvat jostain vanhasta postauksesta, koska mitään muutosta niihin ei ole tullut jälkeen ensimmäisen blenderin oston. Siitäkin on taatusti yli 10 vuotta aikaa. 

Myös tämän olen täällä varmaan jo monta kertaa kertonut, mutta pojat oli silloin suht pieniä, kun jompikumpi sanoi, että "äiti syö aina samaa tylsää banaanin mallista leipää". Eli todistettavasti olen suosinut Oululaisen jälkiuunileipää ainakin neljännesvuosisadan, enkä ole valmis vaihtamaan vieläkään. Sitä vaan ei tahdo enää saada mistään, mutta aina kun löydän, hamstraan pakkaseen.

Myöskään paperilehdestä en ole valmis luopumaan, vaikka onkin suhteettoman kallis suppeaan sisältöön nähden.

Edellisenä päivänä valmiiksi pyöräytetty smoothie on yksi aamun parhaita asioita. 

Tässä kuvassa on näköjään viikonlopun aamupala, koska tarjottimella on kaksi keksiä yhden sijasta. Rutiini sekin :)

Aamupalan jälkeen lähden ulos. Aina. Ihan sama mikä keli ja näkeekö ulkona vielä mitään vai ei. Rutiini, jonka otin käyttöön siinä vaiheessa, kun korona-ajan sulku pakotti jäämään etätöihin. 

Olen niin raitisilmariippuvainen, etten pysty aamulla käymään töihin käsiksi saamatta ensin kunnolla happea, joka ennen hoitui sillä, että kävelin toimistolle. 

Sittemmin etätyöpäivinä aloin kävellä reilun vartin vakiolenkin kotinurkalta alkavaa metsäpolkua ja puistotietä pitkin vieläpä aina samaan suuntaan kiertäen ikään kuin siirtymänä työpaikalle, joka vaan sattui sijaitsemaan kotona.

Tämän aamun siirtymälenkkivarustus eli sadetakki ja kumpparit. 

Heijastimet ja jumppamatto aina hollilla, etteivät unohdu, kun niitä tarvitaan.

Tästä on tullut niin vakiintunut tapa, etten jätä sitä väliin edes nyt, kun olen enimmäkseen lomautettuna. Pidemmälle lenkille menen myöhemmin, mutta tällä aamun happihypyllä lähtee päivä niin paljon paremmin käyntiin kuin jäämällä suoraan sisälle. Ja samalla se on ikäänkuin selkeä siirtymä olemisesta toimeen ryhtymiseen, oli se toimi mitä hyvänsä. 

Siinä ne aamujen oleellisimmat aina samanlaisina toistuvat rutiinit suunnilleen olikin. Joskaan mitään hirveän isoa vaihtelua ei muissakaan tekemisissäni ainakaan arkipäivien mittaan ole. Etenkin kun olosuhteiden pakosta muuttuneisiin liikunta- ja muihin harrastuksiinkin on löytynyt sellainen itselleni sopiva valikoima ja rytmi, jolla viikko jäsentyy kivasti niin, että tämä periaatteessa vuoden synkinkin aika tuntuu kuluvan todella nopeasti. Oikeastaan vähän liiankin, koska en haluaisi kiirehtiä tässä muutenkin lyhyessä elämässä yhtään liian äkkiä eteenpäin. 

Rytmillä ja viikon vakioihin liittyvillä ihmisten tapaamisilla on erityisen iso merkitys nyt, kun kumpaakaan ei työpäivien muodossa ole.  Olo on toisinaan jotenkin sellainen irrallinen ja hyödytönkin, kun säännöllinen töihinlähtö puuttuu. Ei kuitenkaan ole vaikuttanut luontaiseen heräämisrytmiini, joka on säilynyt työaamujen kaltaisena ilman kelloakin. Samoin nukkumaanmeno- ja ruokarytmini on molemmat niin vakiintuneita, että melkeinpä voisi tarkistaa kellon niiden mukaan, eikä päinvastoin.

Ja onpahan lisäksi ainakin nämä tuomassa tolkkua päiviin:

Maanantaina on hikijumppa, tiistaina Teams työporukan kesken, keskiviikkona aamulla vesijumppa ja illalla kalligrafia, torstaina jooga ja perjantaisin tulee usein käytyä uimassa, mutta tällä viikolla ajattelin  uinnin sijaan käydä kokeilemassa kahvakuulatuntia entisen kotiliikuntakeskuksen tiloissa. Näkee sitten, jääkö pelkäksi kokeiluksi vai päätyykö lisänä vakiovalikoimiin. Toivon jälkimmäistä. 

Olen oikeastaan tosi tyytyväinen, että tunnen vihdoin päässeeni ainakin jotenkuten yli itselleni kolmen kokonaisen vuosikymmenen aikana niin kovin tärkeäksi muodostuneen liikuntapaikan ja -yhteisön menettämisestä ja sopeutunut näinkin nopeasti uusiin kuvioihin. Ei ole entisen veroista, mutta uudessakin on paljon hyvää ja muutos on antanut luottoa siihen, etten ehkä sittenkään niin kaavoihin kangistunut ole kuin olen kuvitellut, vaan pystyn vielä oppimaan uusillekin tavoille.

Ja sekin hyöty tuosta viikko-ohjelmasta on ollut, ettei tarvi miettiä meniskö jumpalle vai puntille ja milloin menis, jos menis, koska kuntosalia ei nyt ole ja nykyinen, useammasta paikasta keräilty viikkolukkari on nyt se mikä on. Jos jätän jotain väliin, tiedän, että seuraava mahdollisuus on vasta viikon päästä.   

Viikonlopuille ei tarkoituksella ole mitään ennalta sovittuja aikatauluja ja jos onkin, niin pelkästään kivoja. Kuten tulevan lauantain keramiikkatunnit, jolloin on tarkoitus ainakin lasittaa viikko sitten itselleni ennestään tuntemattomalla sgraffito- eli raaputustekniikalla koristelemani vati.

Kunhan tarkoituksella epätasaiseksi muotoilemani vati tulee raakapolton jälkeen uunista ulos, värien pitäisi olla kääntynyt päinvastaisiksi eli kuvioiden pitäisi erottua vaaleina tummalla pohjalla. 

Koen, että rytmistä ja rutiineista tulee paitsi aiemmin mainitsemaani lepoa aivoille,  myös jotenkin sellainen mukavan turvallinen olo. On jotain pysyvää mihin tarttua silloinkin, jos elämä muuten sakkaa syystä tai toisesta. 

Jos jonkun asian toivoisin muuttuvan rutiiniksi, se olisi säännöllinen tai edes jossain määrin järkevin välein toistuva ruuanlaitto, mutta ei vaan omalla kohdallani onnistu. Ruuanlaitto ei vaan valitettavasti kuulu suosikkitekemisiini, vaikka niin kiva onkin silloin harvoin, kun on tehnyt muutaman päivän ruuan kerralla valmiiksi (pystytään hyvin suömään samaa montakin päivää).

Sen sijaan sellaisia rutiineja, joista saan lähinnä kylmiä väreitä, on jokaperjantainen siivouspäivä, josta on jäänyt lapsuusvuosilta sen verran ikäviä muistoja, että meillä ei sellaista tässä kodissa ole. Siivotaan fiilispohjalta sinä päivänä kun siivotaan. Joskus se voi olla perjantaikin.

Vaan nyt päätän nämä hajatelmat tähän ja lähden ulos toteuttamaan yhtä jokapäiväisistä rutiineistani eli kävelemään niin pitkää lenkkiä kuin tänään sattuu huvittamaan. Yleensä huvituskin tosin on aika vakio, koska tallaan suht samoja reittejä päivästä toiseen ja aikaa menee suunnilleen puolisentoista tuntia. Siinä ajassa ehtii kuunnella äänikirjaa pitkät pätkät.  

TO DO OR NOT TO DO?

 

TO DO. Siinä lyhyt sanapari, joka itsessäni herättää lähinnä negatiivisia tuntemuksia.

Juontaa juurensa ehkä niiltä ajoilta, kun "to do-listoista" tuli työelämässä yleisesti käytetty termi, joka tuntui aika äkkiä muuttuvan sen sortin hokemaksi, ettei sitä päässyt enää missään pakoon. 

Ymmärrän kyllä, että kaksi lyhyttä sanaa tiivistää sen, mistä on kyse ja toiminee enempivähempi tehokkaasti tarkoituksessaan, mutta juuri tuon tehokkuusmielikuvan takia en halua tehdä itselleni mitään "to do"-listauksia kotiin tai muuten vaan vapaa-ajalle. 

Ei sillä, etteikö kaikenlaista "tarttis tehdä" tekemistä olisi kotona yllin kyllin. Sitä kyllä riittää, mutta paljon on myös sellaista vapaaehtoista kivaa, jota nimenomaan haluaisin tehdä (jos vaan tekisin..).

Niinpä tässä aikani kuluksi mietin vähän pehmennettyjä ilmaisuja aiemmin mainitulle, omasta mielestäni tylylle sanaparille. 

Esimerkiksi "Something useful to do"-listalla voisi olla sellaisia hyödyllisiä, mutta roikkuvia hommia, joiden hoitaminen pois päiväjärjestyksestä keventäisi alitajuntaa. Se kun tuppaa kuormittumaan ihan turhaan kaikenlaisista pikkujutuista, joiden jahkaamiseen menee moninkertaisesti se aika, joka lopulta kuluu itse tehtävän tekemiseen. 

Joskin nämä hommat on myös sellaisia, joille ei tarvi erikseen mitään muistilistoja perustaa, koska ovat yleensä päivittäin silmissä muutenkin. Tällä hetkellä ei esimerkiksi tarvi kuin avata vaatekaappien ovet niin makkarissa kuin eteisessäkin todetakseen, että kesävaatteet olisi ehkä korkea aika siirtää pois tilaa viemästä. Se vaan kuuluu niihin jostain syystä vähän vastenmielisiin juttuihin, joita tosinaan väistelen niin kauan, että enää ei edes kannata siirtää mitään mihinkään, kun onkin taas jo uusi kevät ja kesä.

Myös jääkaappi pitäisi taas kerran tyhjentää, perata ja pestä, mutta sekään ei nappaa. Joutuu pian menemään ruokakauppaan, että saa kaappiin täytettä ja se se vasta raskasta onkin :).    

Listalta löytyisi myös viherkasvit, mutten tiedä mitä niille voi tähän aikaan vuodesta tehdä, kun olen jo liian monta kertaa laistanut keväiset mullanvaihdot tai edes lisäykset. Erityisesti rahapuu pitäisi saada palautettua vähän parempaan kuosiin, koska sanoin joskus miehelle, että niin kauan kuin saan rahapuun pysymään hengissä, myös talous pysyy tasapainossa. Nyt alkaa näyttää vähän huonolta.

Paleltuneet pelargoniat sentään sain tässä vähän aikaa sitten vaihdettua vähän tuoreempiin kasveihin. Aika kauan siihenkin tosin meni. 

Sensijaan kaikenlaista ei-niin-hyödyllistä, mutta mukavaa saatan sujuvasti puuhastella järkevämpiä hommia vältellessäni. Näitä tekemisiä kuvaava lista voisi olla nimeltään vaikka "Some nice things to do".  

Sellaisen voisin oikeasti vaikka kirjoittaakin ylös, koska aina en muista mitä kaikkea olen aikonut värkätä. Tai siis minkälaisia kivoja ideoita olen jostain sillä mielellä bongannut, että niitä olisi kiva kokeilla itsekin.  

Aika usein näistä kivoista puuhista seuraa myös niitä roikkumaan jääviä. Niinkuin nyt vaikkapa tämän tekemäni kranssin jäljiltä terassin pöydälle jämähtänyt sotku.

Nyttemmin on jo siivottu ja tilalla on tekemiäni sammalpalloja, joista ei nyt tähän hätään ole kuvaa.

Aloin myös suunnitella kaapin perukoilla piilossa oleville kivoimmille keramiikkatöilleni hyllyä, jonka mittasuhteita hahmottelin maalarinteipillä. Harjanvarsi nurkassa kuuluu oleellisena osana projektiin, jonka valmistumisesta ei vielä tietoa, mutta pelkästään suunnittelu on justiin sellaista mieluisaa puuhaa, johon uppotuminen rentouttaa ja tuo hyvää mieltä. Toivottavasti myös se hylly sitten aikanaan.

Maalasin myös yhden eteisen seinän pojan asuntoremontista ylijääneillä maalinjämillä. Siitä tuli suorastaan voittajafiilis. Ei pelkästään siksi, että seinän sävystä tuli maalisekoituksella suorastaan täydellinen, vaan siksikin, ettei menneet purkinpohjat hukkaan.

Että ei kait sitä sittenkään kannata luokitella tekemisiään hyödyllisiin ja vähemmän hyödyllisiin, koska kaikki mistä tulee hyvä mieli, lienee etenkin näinä yleis-ankeina aikoina enemmän kuin hyödyllistä. Ja ehkä ne kaapitkin tulee jonain päivänä siivottua, kun on ensin saanut kivoista jutuista hyvää fiilistä ja luottoa siihen, että jotain sentään saan minäkin aikaiseksi. Välillä kun tuntuu, etten enää nykyään tee juuri yhtään mitään. Kotona siis.

RAKUPOLTTOA, KALLIGRAFIAA, OPETTAVAINEN TYÖMATKA JA TILANNEPÄIVITYSTÄ MUUTEN VAAN

Viimeistään nyt aion heittää romukoppaan ainaiset ajatukset siitä, mitä kaikkea tekisin (mm. kirjoittelisin ahkerammin tänne), jos vaan olisi päivisin aikaa.  Se on nimittäin niin nähty, että mitä enemmän luppoaikaa on, sitä vähemmän saan aikaiseksi yhtään mitään vähänkään järkevää. 

Jonkunmoinen tilannepäivityksen tarve kuitenkin painaa alitajunnassa ja sellaisen ajattelin tänne värkätä siitä huolimatta, että kuvien heikko laatu vähän hiertää. Tuntuu kärsivän matkalla kännykästä koneelle, mutta sille ei nyt voi mitään.

Syyskuiset Habitare-messut tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että niistä ei sen enempää kuin että olivat tänä vuonna itselleni todella mieluisat. Johtuen pitkälti siitä, että arvostan korkealle kotimaista puuta ja taidokasta puusepäntyötä.

Itse puolestani pääsin kuun lopulla kokeilemaan rakukeramiikan valmistusta ja ai että se olikin todella kivaa ja jännittävää puuhaa.

Menemättä aiheeseen sen syvemmälle, raku on perinteinen japanilainen tapa tehdä keramiikkaesineitä. Se poikkeaa tavallisesta valmistuksesta varsinaisessa lasituspolttovaiheessa, jonka lopputuloksena esineisiin syntyy rakulle tyypillinen säröilevä pinta.

Meikäläinen uunin sytytysvuorossa ja pientä jännittyneisyyttä on havaittavissa. 

Toholla tuli uuniin, joka on käytännössä erityisellä eristeellä sisäpuolelta verhoiltu tynnyri. 

Kuvassa kanssani on kurssin vetänyt keraamikko ja eräopas Hanna, 

joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä huippuope.

Esineet kuumennetaan nopeasti korkeaan lämpötilaan (muistaakseni noin 1350 astetta) ja sen jälkeen siirretään pihdeillä varovasti sahanpuruihin jäähtymään ja savustumaan. Puru syttyy palamaan, kun kuuma esine lasketaan siihen, joten Hannan antamat ohjeet olivat tottumattomalle todella tarpeen.  Homma sisälsi useitakin riskivaiheita, jotka kaikki vältettiin oikeanlaisella ennakkovarautumisella ja sopivalla varovaisuudella.

Aikansa sahanpuruissa peitettynä savustuneet ja edelleen tulikuumat esineet jäähdytettiin seuraavaksi ensin kastelukannulla ja lopuksi vielä vesialtaassa, jossa ne myös pestiin ylimääräisestä noesta puhtaiksi. 

Omat tekeleeni ei ole vielä päätyneet pahvilaatikon pohjalta mihinkään, mutta otin kuitenkin muutaman kuvan pikkukipoista, joista tykkäsin omista töistäni kaikkein eniten.

Kaikki on lasitettu samalla valkoisella, levitysvaiheessa aika työläältä tuntuneella lasitteella, joka poltossa käyttäytyi joka kipon kohdalla täysin eri tavalla. Siinä justiin piilee rakun hienous.

Kupit nurin, niin näkee vielä pohjan puolelta uniikit lopputulokset. Lasittamattomat kohdat savustuvat mustiksi.

Tykkään näistä tosi paljon. Kaikista muista tekeleistäni en. Vähän tarkemmin ehkä olisi kannattanut harkita, mitä lähtee tekemään, mutta ens kerralla sitten, jos vielä toiste mahdun kurssille mukaan. 

Olen ollut syyskuun alusta asti lomautettuna lukuunottamatta kuun lopulla Bulgariaan tehtyä kauan sitten sovittua työmatkaa.

Käytiin asiakkaiden kanssa tutustumassa pariin valmisteilla olevaan taloomme ja tavattiin sekä meidän kohteita suunnittelevat arkkitehdit että varsin taitava paikallinen rakennusporukka. Mukavia ja mutkattomia ihmisiä kaikki ja aina kiva saada tekijöille puolin ja toisin kasvot pelkkien etäyhteyksien sijasta.

Matkoihin meni mennen-tullen pari päivää, mutta perillä oltiin muutama vuorokausi, joiden aikana saatiin melkoisen kattava katsaus maan rikkaaseen ja mielenkiintoiseen historiaan, arkkitehtuuriin ja nykyhetkeen. Ihan hävetti, että oma käsitykseni Bulgariasta on ollut suunnilleen se, että siellä on Sunny Beach, johon tehdään halpoja örvellysmatkoja. Erittäin noloa, mutta valitettavan totta.

Rakenteilla olevista kohteistamme  en laita kuvia, koska en kysynyt siihen lupaa, mutta tässä muuten vaan kuvakatsausta matkan varrelta. 

Ensimmäinen aamu valkeni Sofiassa, johon saavuttiin sen verran myöhään illalla, että oli jo pimeää, eikä ollut käsitystä kaupungin laidalla sijainneen hotellin ympäristöstä. 

Näytti valoisalla kuitenkin vallan kauniilta.

Matkalla ekalle työmaalle pysähdyttiin kahville keskellä maaseutua ja hieman yllätti törmätä siellä supisuomalaiseen Hesburgeriin.

Seuraavat pari päivää vietettiin Plovdivissa, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja oli aikanaan ehdolla myös maan pääkaupungiksi, mutta jostain syystä Sofia tuli valittua. Siitä kansa on kuulemma pahoillaan, koska Plovdivin sijainti keskellä maata olisi etäisyyksien kannalta paljon ihanteellisempi kuin syrjäisen Sofian.

Kaupungin keskusta oli äärimmäisen kaunis kävelykatuineen ja kauniine rakennuksineen, joiden keskellä sulassa sovussa oli etualalla näkyvän kaltaisia  roomalaisten aikaisia portaikkoja ja osin pystyssä pysyneitä pylväitä. Taustalla tässä kuvassa moskeija.

Plovdivin vanha kaupunginosa sijaitsi korkealla kukkulalla ja oli kauttaaltaan mukulakivillä päällystetty. Ihan jäätävä työmäärä katujen ja kaikkien portaiden tekemisessä ollut aikanaan.

Rakennustyylejä oli sulassa sovussa useampia omalla tavallaan kauniita.

Portin kyltissä kehotetaan varomaan vihaista koiraa.

Erikoista arkkitehtuurissa oli se, että talojen alimmainen kerros oli kaikkein pienin ja seuraavat kerrokset aina vähän laajempia kuin edellinen. Yhtenä selityksenä se, että näin ylempi kerros varjostaa alempaa ja rakennuksissa tosiaan tuntui olevan kaikkein viileintä katutasossa.

Nämä kaikki 1800-luvulla rakennetut talot toimivat tällä hetkellä enimmäkseen museoina ja niitä oli hyödynnetty myös näyttelytiloina monenmoiselle taiteelle. Osassa seiniä peitti kuuluisien paikallisten taiteilijoiden maalaamat taulut ja tässä sinisessä talossa puolestaan oli esillä hienoja kiviveistoksia ja keramiikkaa.

Koti-spa 1800-luvulta.

Kauppiaiden ja muiden vauraiden kotien kattojen puuveistoksia, käsin maalattuja muraaleja ja paikalleen mittatilaustyönä kudottuja valtavan kokoisia mattoja.

Ei tullut otettua kuvaa, mutta yhdessä talossa vähän ihmettelin ison kaapinoven näköistä ovea, jonka takaa  aukesikin matala, tyynyillä reunustettu huonetila. Ajattelin ensin, että oli ehkä palvelusväen huone, mutta olikin salahuone, johon mentiin turkkilaisia piiloon ja jossa äidit piilottelivat nuoria poikiaan, etteivät joutuisi sotaan. Meni vähän kylmät väreet näistä.

Yksi suosikkini olisi ollut tämä Hippokrateen apteekkimuseo, mutta tässä vaiheessa piti kiirehtiä välttämään parkkisakot.

Plovdivin vanhassa kaupungissa oli myös hieno antiikin aikainen teatteri, jossa nykyään järjestetään ulkoilmakonsertteja.

Kerrassaan kaunis kaupunkikokemus, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kohteeseen Hisaryaan, joka tunnetaan lukuisista terveysvaikutteisista luonnon mineraalivesilähteistään ja niiden ympärille rakentuneista, pitkälti kuntoutustarkoituksissa toimivista kylpylöistä. Vanhimmat roomalaisten ajalta.

Kylä oli varsin pieni ja rauhallinen. Sellainen, jossa olisi ollut vaikea kuvitella viettävänsä kovin pitkää aikaa, mutta oli kuitenkin mukava kokemus sekin. Asuttiin pienessä kylpylähotellissa, jossa oli  saunaosaston lisäksi pieni luonnonlähteistä vetensä saava ulkoallas. Meidän lisäksi majoittujina oli vain yksi nuoripari, joten ruuhkasta ei tarvinnut saunan lauteilla tai altaassa kärsiä.

Yksi ennakkohuolenaiheistani poistui heti, kun meitä kentälle vastaan tulleen asiakkaamme auton takapenkillä näin, että juomaveden puutteesta ei tarvi kärsiä :). 

Hanavettä ei suositeltu juotavan, mutta Hisaryassa oli kaupungilla yleinen vedenottopaikka, johon vesi tuli luonnonlähteistä. Paikalliset kävivät siellä täyttämässä viiden litran kanistereita ja itsekin mentiin pulloinemme paikalle. En vaan ollut osannut varautua siihen, että vesi olikin liki polttavan kuumaa, koska tuli niin syvältä maan uumenista. Paloi näpit ja vähän tuntui erikoiselta se lämmin vesi muovipullossa. Juomattakin jäi, koska oli varsin rikkipitoista ja haju sen mukainen. En sitä kuitenkaan ääneen paljastanut, vaan sanoin vaan että hyvää oli. 

Ajeltiin myös läheiselle viinitarhojen ympäröimälle Staroselin alueelle, jossa päästiin tutustumaan vähän toisenlaiseen historiaan.

Kukkulan sisään suunnilleen 2500 vuotta sitten rakennettu traakkialaisten kulttitemppeli oli varsin vaikuttava kokemus sekin.  

Temppeli oli 13 metriä korkea ja rakennettu valtavista kivenlohkareista, joista kaikki kuvassa näkyvät alkuperäisiä noita valkoisia lukuunottamatta. 

Varjominä.

Poikettiin paluumatkalla viinitilalla syömässä ja luulin, että paljaita sääriäni pöydän alla hipaissut eläin on kissa, mutta meni säikähdyksestä salaatti väärään kurkkuun, kun näin, että olikin valtava riikinkukko, joka tepasteli ravintolassa muina kukkoina.

Lähtöaamun auringonnousu Hisaryassa hotellihuoneen parvekkeelta käsin.  

Oli kyllä monessakin mielessä opettavainen ja mielenkiintoinen reissu, jonka varrella toki nähtiin sitä toisenlaistakin Bulgariaa surullisen ränsistyneine kommunismin aikaisine asumuksineen. 

Suoria lentoja ei Suomesta Sofiaan ainakaan tällä haavaa ole ja kotimatka kesti vähän turhankin pitkään. Noin 15 tuntia kaikkine ajoineen ja odotuksineen sekä Sofian että Varsovan kentillä, mutta ei voinut minkään. Ja itseasiassa en edes ehtinyt kotiin asti tuossa ajassa, vaan jäin vielä Vantaalle hotelliin muutamaksi tunniksi yöllä roikkumaan, koska yhteyksiä ei siihen aikaan illasta enää tähän suuntaan ollut. Aika poikki olin aamulla, mutta Vantaan vesisade kyllä herätti kesämekolla ja tennareilla varustautuneen matkantekijän.

Hyppään vielä harrastuksesta toiseen eli keramiikasta kalligrafiaan, jota on itselläni takana neljän illan eli vasta kuuden tunnin verran, enkä vielä osaa oikein sanoa, tuleeko tästä oma juttuni vai jääkö lyhyeksi kokeiluksi. Olen kuitenkin päättänyt antaa sille mahdollisuuden.

Tiesin kyllä odottaa, että on varmaan aika säntillistä tekemistä, joka sinällään itselleni sopii, mutta tuntuu tällä hetkellä myös vähän samalta kuin paluu koulun penkille, enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Etenkin kun tiedossa on myös kotitehtäviä, joka ei ehkä ihan vastaa omaa mielikuvaani vapaaehtoisesta harrastuksesta, mutta ymmärrän, että vain tekemällä oppii. Ja ennen kuin alkeet on hallussa, ei voi sujuvasti siirtyä pidemmälle, vaan epäröidessä "kynä pysähtyy jokaisen kirjaimen kohdalla" niinkuin opettaja sanoi.

Välineenä tunneilla on tuollainen mustekynää muistuttava terä, jota kastetaan purkeissa näkyvään petsiin. Yhdistelmä, joka ei itselläni lähtenyt siinä määrin lentoon, että olisi ihan heti tullut onnistumisen tunteita. Tai edes parilla ekalla kerralla. En vaan saanut terästä tulemaan väriä kuin parin kirjaimen verran, vaikka opettajalla sama määrä riittää kokonaisen rivin tekemiseen. Käden ja samalla terän asento on niin sadasosamillistä kiinni.

Nyt homma alkaa jo vähän sujua ja jos tarkkaan katsoo, yläkuvassa näkyy opettajan merkkaama täppä yhden l-, q- ja c-kirjaimen kohdalla merkkinä siitä, että ne on hänen mielestään onnistuneita. Ei kovin iso prosentti siis vielä :). Mutta on tässä kuitenkin melkoinen kehitys jo tapahtunut ekaan kertaan nähden, kun ei onnistunut kunnolla edes pystysuoran viivan piirtäminen ja turhautumisen määrä oli sen mukainen.

Mitäs sitten vielä? Ei pliis enää mitään ajattelee varmaan mahdollisesti tänne asti sinnitellyt lukija ja itse olen kyllä samoilla linjoilla.

Joogaa ja kirppistä oli vielä mielessä, mutta ne saa nyt olla. Ja olen oppinut, että en enää ikinä kirjoita, että palaan aiheeseen joskus myöhemmin, koska se on osoittautunut ihan turhaksi. Mieleen tulee mitä milloinkin tulee ja sarjakirjoittaminen tai ylipäätään mikään suunnitelmallisuus ei omalla kohdallani toimi, vaikka kuinka toivoisin. 

ALAVIREINEN PALUU ARKEEN JA TUORE TILANNEPÄIVITYS

Aloitin 29.8. kirjoittamaan näin:

Kolmen viikon kesälomani päättyi reilut pari viikkoa sitten ja yleensä olisin tässä vaiheessa jo tarmoa täynnä ja täysin tottunut arjen rutiineihin, mutta nyt ei vaan meinaa oikein irrota mikään, vaan alakulo vaivaa edelleen.

Syitä moiseen mielen poikkeustilaan on muitakin, mutta se josta en meinaa päästä millään yli, on itselleni todella tärkeäksi muodostuneen 30-vuotisen suhteen päättyminen. Ei kuitenkaan avioeroon, vaan konkurssiin. 

Olen täällä aiemminkin kertonut, kuinka onnellisessa asemassa olen ollut, kun samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa on sijainnut puitteiltaan taatusti Suomen kaunein liikuntakeskus, jonka henkilökunnasta ja tutuiksi tulleista kanssaliikkujista on muodostunut itselleni todella tärkeä yhteisö ja samalla ikään kuin joukko työkavereita, joita itselläni ei yksin toimistolla pakertavana ole (paitsi etänä).

Tieto konkurssista tavoitti lomalla ja se veti mielen todellakin matalaksi. En murehtinut sitä, että olin juuri ehtinyt ostaa puolivuosikortin, josta en rahojani takaisin saa, vaan sitä, että en tiedä mihin jatkossa menisin, koska mitään vastaavaa kokonaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa.  Ja sitä, että ihana uskollinen ja sitoutunut henkilökunta, joka jaksoi hymyillen liikuttaa loppuun asti, joutui irtisanotuksi. Taas yksi syy kirota korona alimpaan mahdolliseen helv......iin, koska koronan mukanaan tuomien ryhmärajoitusten ja sulkujen syytä tämä kaikki alunperin on. Tauosta tuli niin pitkä, että ihmiset päätyivät sillä välin etsimään muita keinoja liikuttaa itseään tai ehkä lopettivat liikkumisen kokonaan, eivätkä enää palanneet takaisin siinä määrin, että liikuntakeskuksen toimintaa olisi ollut mahdollista ja kannattavaa jatkaa. Niin surullista, koska yritys oli sitkeän ja vahvan naisen luomus ja elämäntyö, jolla oli valtava merkitys koko tälle kaupungille ja niin monien ihmisten terveydelle.

Tuskaani ei varmasti läheskään kaikki ymmärrä, koska "onhan noita saleja ja jumppia muuallakin", mutta tässä ei nyt ole kyseessä pelkkä liikunta, joka sinällään on itselleni ihan jo mielenkin kannalta lähes elinehto. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä arvostaa tuttuja ja turvallisia paikkoja ja ihmisiä. Tai ainakin minä arvostan. 

Mutta koska tästä on pakko päästä eteenpäin, olen tulostanut jääkaapin oveen kaikki mahdolliset ohjatut liikuntavaihtoehdot ja ehtinyt käydä kokeilemassa jumppia niin kuuman kosteassa uimahallin yläkerrassa kuin vanhan koulun jumppasalin kivikovalla lattialla. Niistä se on sitten vaan koottava itselle sopiva kokonaisuus tuttujen vesijumppien lisäksi, että pysyy pää kasassa. Enkä kyllä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan nykyisestä olotilastanikaan, joka on painettu tuohon 30-vuotisesta yhteisestä taipaleesta muistuttavaan paitaan. 

 

Otin kuvan ukkelille joskus alkukesällä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, 

olin lähdössä jumpalle ja oli niin kertakaikkisen hyvä fiilis. 

Kävin viimeisenä aukiolopäivänä salilla (itkemässä) ja jättämässä samalla hyvästit myös tälle kauniille jumppatilalle.

Tyhjentyneet kenkähyllyt

Viimeistä kertaa vanhaa (kirjaimellisesti) tuttua portaikkoa alas.

Toinen tyhjiön tähän syksyyn aiheuttanut asia on se, etten päässyt itselleni niin ikään tärkeäksi henkireiäksi muodostuneelle keramiikkakurssille, koska en muistanut ilmoittautua samalla minuutilla, kun ilmoittautuminen aukesi. Hoksasin asian vasta muutaman päivän päästä, mutta se oli jo myöhäistä. Kertoo aika hyvin kurssin suosiosta.

Selailin sitten opiston muuta tarjontaa ja mietin, mitä muuta luovaa voisin tehdä. 

Alkuun tuntui siltä, että voisin oikeastaan mennä rennon maalauksen kurssille, akvarellimaalauskurssille, posliininmaalauskurssille, lasinsulatukseen, tiffany-lasitöitä tekemään ja itseasiassa vähän joka paikkaan. Kunnes palasin järkiini ja muistin, etten enää tykkää tiffanytöistä (joskus nimenomaan halusin tehdä niitä, mutta siitä on aikaa), enkä valkoposliinista, johon en keksisi varmaan muuta maalattavaa kuin jotain helppoja kukkia, joista en varsinkaan astioissa tykkää. Enkä myöskään ole mikään taiteellinen maalarityyppi, jollaiseksi tuskin kurssilla muuttuisin, joten valitsin lopulta enemmän omalta jutultani kuulostavan, mutta samalla itselleni täysin uuden tuttavuuden kalligrafian sekä kahden yksittäisen lauantain keramiikkalyhytkurssin. Ilmoittauduin myös jonoon kolmen kerran rakukeramiikkakurssille, johon sittemmin sainkin paikan, joten onhan sitä siinä jo täytettä syksyn pimeisiin iltoihin. Ja mielellään saisi olla päiviinkin, koska syyskuun alusta alkaa lomautus rakennusalalla vallitsevan synkän tilanteen vuoksi. 

Edit 13.9.23:

Tilanne on tänään jo täysin toinen kuin mihin tuo alavireinen osuus reilut pari viikkoa sitten päättyi.

Kuukauden päivät se otti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas oma itseni ja se tuntuu hyvältä. 

Arki koostuu nyt vähän toisenlaisista palasista kuin ennen, mutta siinä on silti sopivasti tuttuutta (ehkä perinteinen "uutta, vanhaa, lainattua" sopii aika hyvin tähän) ja koen, että kaikkea on myös sopivassa määrin (paitsi töitä). Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan niin, että tasapaino säilyy. Se on itselleni tärkeää. 

(Keskuri = keskuskoulu, jossa olen alkanut maanantaisin käymään kuntojumpassa ja heti siihen perään kehonhuoltotunnilla)

Sen verran uusiksi meni harrasteet, että oli pakko jo alkaa merkitä asioita kalenteriin, ettei tarvi pitää kaikkea päässänsä muistissa tai tarkistaa kaupungin sivuilta tai kurssi-ilmoittautumisista moneen kertaan. 

Kuun viimeisellä viikolla on edessä jo kauan sitten asiakkaan toiveesta sovittu työmatka, jota alan varmaan tässä piakkoin stressaamaan, mutta senkin suhteen olen ollut ihmeen rauhallinen. Syynkin siihen tiedän (liittyy liikuntaan sekin), mutta palaan siihen ja muuhun mielenpäällä olevaan myöhemmin.

Nyt koin tärkeäksi kirjoittaa aloittamani tekstin ikäänkuin loppuun, että pääsen jatkamaan puhtaalta pöydältä.

Tänään on ensimmäinen kalligrafia-ilta ja vähän jännittää. Lähinnä se, olenko ainut ensikertalainen (sehän ei sinällään haittaa, mutta voi tulla alkuun orpo olo) ja millaisia muita tyyppejä kurssilla on. 

Uskon, että monenlaisia, mutta mukavia niinkuin keramiikankin parissa. Ja sama mielenkiinnon kohde joka tapauksessa yhdistää. 

Huomenna lähden ystävän kanssa käymään pitkästä aikaa Habitare-messuilla katsastamassa mitä kaikkea kaunista sieltä löytyy. Sekin piristää.

Hyvinkin elossa siis ollaan ja tuntui kivalta palata pitkästä aikaa tänne.