RAKUPOLTTOA, KALLIGRAFIAA, OPETTAVAINEN TYÖMATKA JA TILANNEPÄIVITYSTÄ MUUTEN VAAN

Viimeistään nyt aion heittää romukoppaan ainaiset ajatukset siitä, mitä kaikkea tekisin (mm. kirjoittelisin ahkerammin tänne), jos vaan olisi päivisin aikaa.  Se on nimittäin niin nähty, että mitä enemmän luppoaikaa on, sitä vähemmän saan aikaiseksi yhtään mitään vähänkään järkevää. 

Jonkunmoinen tilannepäivityksen tarve kuitenkin painaa alitajunnassa ja sellaisen ajattelin tänne värkätä siitä huolimatta, että kuvien heikko laatu vähän hiertää. Tuntuu kärsivän matkalla kännykästä koneelle, mutta sille ei nyt voi mitään.

Syyskuiset Habitare-messut tuntuu jo niin kaukaiselta asialta, että niistä ei sen enempää kuin että olivat tänä vuonna itselleni todella mieluisat. Johtuen pitkälti siitä, että arvostan korkealle kotimaista puuta ja taidokasta puusepäntyötä.

Itse puolestani pääsin kuun lopulla kokeilemaan rakukeramiikan valmistusta ja ai että se olikin todella kivaa ja jännittävää puuhaa.

Menemättä aiheeseen sen syvemmälle, raku on perinteinen japanilainen tapa tehdä keramiikkaesineitä. Se poikkeaa tavallisesta valmistuksesta varsinaisessa lasituspolttovaiheessa, jonka lopputuloksena esineisiin syntyy rakulle tyypillinen säröilevä pinta.

Meikäläinen uunin sytytysvuorossa ja pientä jännittyneisyyttä on havaittavissa. 

Toholla tuli uuniin, joka on käytännössä erityisellä eristeellä sisäpuolelta verhoiltu tynnyri. 

Kuvassa kanssani on kurssin vetänyt keraamikko ja eräopas Hanna, 

joka oli rauhallinen ja luottamusta herättävä huippuope.

Esineet kuumennetaan nopeasti korkeaan lämpötilaan (muistaakseni noin 1350 astetta) ja sen jälkeen siirretään pihdeillä varovasti sahanpuruihin jäähtymään ja savustumaan. Puru syttyy palamaan, kun kuuma esine lasketaan siihen, joten Hannan antamat ohjeet olivat tottumattomalle todella tarpeen.  Homma sisälsi useitakin riskivaiheita, jotka kaikki vältettiin oikeanlaisella ennakkovarautumisella ja sopivalla varovaisuudella.

Aikansa sahanpuruissa peitettynä savustuneet ja edelleen tulikuumat esineet jäähdytettiin seuraavaksi ensin kastelukannulla ja lopuksi vielä vesialtaassa, jossa ne myös pestiin ylimääräisestä noesta puhtaiksi. 

Omat tekeleeni ei ole vielä päätyneet pahvilaatikon pohjalta mihinkään, mutta otin kuitenkin muutaman kuvan pikkukipoista, joista tykkäsin omista töistäni kaikkein eniten.

Kaikki on lasitettu samalla valkoisella, levitysvaiheessa aika työläältä tuntuneella lasitteella, joka poltossa käyttäytyi joka kipon kohdalla täysin eri tavalla. Siinä justiin piilee rakun hienous.

Kupit nurin, niin näkee vielä pohjan puolelta uniikit lopputulokset. Lasittamattomat kohdat savustuvat mustiksi.

Tykkään näistä tosi paljon. Kaikista muista tekeleistäni en. Vähän tarkemmin ehkä olisi kannattanut harkita, mitä lähtee tekemään, mutta ens kerralla sitten, jos vielä toiste mahdun kurssille mukaan. 

Olen ollut syyskuun alusta asti lomautettuna lukuunottamatta kuun lopulla Bulgariaan tehtyä kauan sitten sovittua työmatkaa.

Käytiin asiakkaiden kanssa tutustumassa pariin valmisteilla olevaan taloomme ja tavattiin sekä meidän kohteita suunnittelevat arkkitehdit että varsin taitava paikallinen rakennusporukka. Mukavia ja mutkattomia ihmisiä kaikki ja aina kiva saada tekijöille puolin ja toisin kasvot pelkkien etäyhteyksien sijasta.

Matkoihin meni mennen-tullen pari päivää, mutta perillä oltiin muutama vuorokausi, joiden aikana saatiin melkoisen kattava katsaus maan rikkaaseen ja mielenkiintoiseen historiaan, arkkitehtuuriin ja nykyhetkeen. Ihan hävetti, että oma käsitykseni Bulgariasta on ollut suunnilleen se, että siellä on Sunny Beach, johon tehdään halpoja örvellysmatkoja. Erittäin noloa, mutta valitettavan totta.

Rakenteilla olevista kohteistamme  en laita kuvia, koska en kysynyt siihen lupaa, mutta tässä muuten vaan kuvakatsausta matkan varrelta. 

Ensimmäinen aamu valkeni Sofiassa, johon saavuttiin sen verran myöhään illalla, että oli jo pimeää, eikä ollut käsitystä kaupungin laidalla sijainneen hotellin ympäristöstä. 

Näytti valoisalla kuitenkin vallan kauniilta.

Matkalla ekalle työmaalle pysähdyttiin kahville keskellä maaseutua ja hieman yllätti törmätä siellä supisuomalaiseen Hesburgeriin.

Seuraavat pari päivää vietettiin Plovdivissa, joka on Bulgarian toiseksi suurin kaupunki ja oli aikanaan ehdolla myös maan pääkaupungiksi, mutta jostain syystä Sofia tuli valittua. Siitä kansa on kuulemma pahoillaan, koska Plovdivin sijainti keskellä maata olisi etäisyyksien kannalta paljon ihanteellisempi kuin syrjäisen Sofian.

Kaupungin keskusta oli äärimmäisen kaunis kävelykatuineen ja kauniine rakennuksineen, joiden keskellä sulassa sovussa oli etualalla näkyvän kaltaisia  roomalaisten aikaisia portaikkoja ja osin pystyssä pysyneitä pylväitä. Taustalla tässä kuvassa moskeija.

Plovdivin vanha kaupunginosa sijaitsi korkealla kukkulalla ja oli kauttaaltaan mukulakivillä päällystetty. Ihan jäätävä työmäärä katujen ja kaikkien portaiden tekemisessä ollut aikanaan.

Rakennustyylejä oli sulassa sovussa useampia omalla tavallaan kauniita.

Portin kyltissä kehotetaan varomaan vihaista koiraa.

Erikoista arkkitehtuurissa oli se, että talojen alimmainen kerros oli kaikkein pienin ja seuraavat kerrokset aina vähän laajempia kuin edellinen. Yhtenä selityksenä se, että näin ylempi kerros varjostaa alempaa ja rakennuksissa tosiaan tuntui olevan kaikkein viileintä katutasossa.

Nämä kaikki 1800-luvulla rakennetut talot toimivat tällä hetkellä enimmäkseen museoina ja niitä oli hyödynnetty myös näyttelytiloina monenmoiselle taiteelle. Osassa seiniä peitti kuuluisien paikallisten taiteilijoiden maalaamat taulut ja tässä sinisessä talossa puolestaan oli esillä hienoja kiviveistoksia ja keramiikkaa.

Koti-spa 1800-luvulta.

Kauppiaiden ja muiden vauraiden kotien kattojen puuveistoksia, käsin maalattuja muraaleja ja paikalleen mittatilaustyönä kudottuja valtavan kokoisia mattoja.

Ei tullut otettua kuvaa, mutta yhdessä talossa vähän ihmettelin ison kaapinoven näköistä ovea, jonka takaa  aukesikin matala, tyynyillä reunustettu huonetila. Ajattelin ensin, että oli ehkä palvelusväen huone, mutta olikin salahuone, johon mentiin turkkilaisia piiloon ja jossa äidit piilottelivat nuoria poikiaan, etteivät joutuisi sotaan. Meni vähän kylmät väreet näistä.

Yksi suosikkini olisi ollut tämä Hippokrateen apteekkimuseo, mutta tässä vaiheessa piti kiirehtiä välttämään parkkisakot.

Plovdivin vanhassa kaupungissa oli myös hieno antiikin aikainen teatteri, jossa nykyään järjestetään ulkoilmakonsertteja.

Kerrassaan kaunis kaupunkikokemus, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kohteeseen Hisaryaan, joka tunnetaan lukuisista terveysvaikutteisista luonnon mineraalivesilähteistään ja niiden ympärille rakentuneista, pitkälti kuntoutustarkoituksissa toimivista kylpylöistä. Vanhimmat roomalaisten ajalta.

Kylä oli varsin pieni ja rauhallinen. Sellainen, jossa olisi ollut vaikea kuvitella viettävänsä kovin pitkää aikaa, mutta oli kuitenkin mukava kokemus sekin. Asuttiin pienessä kylpylähotellissa, jossa oli  saunaosaston lisäksi pieni luonnonlähteistä vetensä saava ulkoallas. Meidän lisäksi majoittujina oli vain yksi nuoripari, joten ruuhkasta ei tarvinnut saunan lauteilla tai altaassa kärsiä.

Yksi ennakkohuolenaiheistani poistui heti, kun meitä kentälle vastaan tulleen asiakkaamme auton takapenkillä näin, että juomaveden puutteesta ei tarvi kärsiä :). 

Hanavettä ei suositeltu juotavan, mutta Hisaryassa oli kaupungilla yleinen vedenottopaikka, johon vesi tuli luonnonlähteistä. Paikalliset kävivät siellä täyttämässä viiden litran kanistereita ja itsekin mentiin pulloinemme paikalle. En vaan ollut osannut varautua siihen, että vesi olikin liki polttavan kuumaa, koska tuli niin syvältä maan uumenista. Paloi näpit ja vähän tuntui erikoiselta se lämmin vesi muovipullossa. Juomattakin jäi, koska oli varsin rikkipitoista ja haju sen mukainen. En sitä kuitenkaan ääneen paljastanut, vaan sanoin vaan että hyvää oli. 

Ajeltiin myös läheiselle viinitarhojen ympäröimälle Staroselin alueelle, jossa päästiin tutustumaan vähän toisenlaiseen historiaan.

Kukkulan sisään suunnilleen 2500 vuotta sitten rakennettu traakkialaisten kulttitemppeli oli varsin vaikuttava kokemus sekin.  

Temppeli oli 13 metriä korkea ja rakennettu valtavista kivenlohkareista, joista kaikki kuvassa näkyvät alkuperäisiä noita valkoisia lukuunottamatta. 

Varjominä.

Poikettiin paluumatkalla viinitilalla syömässä ja luulin, että paljaita sääriäni pöydän alla hipaissut eläin on kissa, mutta meni säikähdyksestä salaatti väärään kurkkuun, kun näin, että olikin valtava riikinkukko, joka tepasteli ravintolassa muina kukkoina.

Lähtöaamun auringonnousu Hisaryassa hotellihuoneen parvekkeelta käsin.  

Oli kyllä monessakin mielessä opettavainen ja mielenkiintoinen reissu, jonka varrella toki nähtiin sitä toisenlaistakin Bulgariaa surullisen ränsistyneine kommunismin aikaisine asumuksineen. 

Suoria lentoja ei Suomesta Sofiaan ainakaan tällä haavaa ole ja kotimatka kesti vähän turhankin pitkään. Noin 15 tuntia kaikkine ajoineen ja odotuksineen sekä Sofian että Varsovan kentillä, mutta ei voinut minkään. Ja itseasiassa en edes ehtinyt kotiin asti tuossa ajassa, vaan jäin vielä Vantaalle hotelliin muutamaksi tunniksi yöllä roikkumaan, koska yhteyksiä ei siihen aikaan illasta enää tähän suuntaan ollut. Aika poikki olin aamulla, mutta Vantaan vesisade kyllä herätti kesämekolla ja tennareilla varustautuneen matkantekijän.

Hyppään vielä harrastuksesta toiseen eli keramiikasta kalligrafiaan, jota on itselläni takana neljän illan eli vasta kuuden tunnin verran, enkä vielä osaa oikein sanoa, tuleeko tästä oma juttuni vai jääkö lyhyeksi kokeiluksi. Olen kuitenkin päättänyt antaa sille mahdollisuuden.

Tiesin kyllä odottaa, että on varmaan aika säntillistä tekemistä, joka sinällään itselleni sopii, mutta tuntuu tällä hetkellä myös vähän samalta kuin paluu koulun penkille, enkä ole ihan varma mitä siitä ajattelisin. Etenkin kun tiedossa on myös kotitehtäviä, joka ei ehkä ihan vastaa omaa mielikuvaani vapaaehtoisesta harrastuksesta, mutta ymmärrän, että vain tekemällä oppii. Ja ennen kuin alkeet on hallussa, ei voi sujuvasti siirtyä pidemmälle, vaan epäröidessä "kynä pysähtyy jokaisen kirjaimen kohdalla" niinkuin opettaja sanoi.

Välineenä tunneilla on tuollainen mustekynää muistuttava terä, jota kastetaan purkeissa näkyvään petsiin. Yhdistelmä, joka ei itselläni lähtenyt siinä määrin lentoon, että olisi ihan heti tullut onnistumisen tunteita. Tai edes parilla ekalla kerralla. En vaan saanut terästä tulemaan väriä kuin parin kirjaimen verran, vaikka opettajalla sama määrä riittää kokonaisen rivin tekemiseen. Käden ja samalla terän asento on niin sadasosamillistä kiinni.

Nyt homma alkaa jo vähän sujua ja jos tarkkaan katsoo, yläkuvassa näkyy opettajan merkkaama täppä yhden l-, q- ja c-kirjaimen kohdalla merkkinä siitä, että ne on hänen mielestään onnistuneita. Ei kovin iso prosentti siis vielä :). Mutta on tässä kuitenkin melkoinen kehitys jo tapahtunut ekaan kertaan nähden, kun ei onnistunut kunnolla edes pystysuoran viivan piirtäminen ja turhautumisen määrä oli sen mukainen.

Mitäs sitten vielä? Ei pliis enää mitään ajattelee varmaan mahdollisesti tänne asti sinnitellyt lukija ja itse olen kyllä samoilla linjoilla.

Joogaa ja kirppistä oli vielä mielessä, mutta ne saa nyt olla. Ja olen oppinut, että en enää ikinä kirjoita, että palaan aiheeseen joskus myöhemmin, koska se on osoittautunut ihan turhaksi. Mieleen tulee mitä milloinkin tulee ja sarjakirjoittaminen tai ylipäätään mikään suunnitelmallisuus ei omalla kohdallani toimi, vaikka kuinka toivoisin. 

ALAVIREINEN PALUU ARKEEN JA TUORE TILANNEPÄIVITYS

Aloitin 29.8. kirjoittamaan näin:

Kolmen viikon kesälomani päättyi reilut pari viikkoa sitten ja yleensä olisin tässä vaiheessa jo tarmoa täynnä ja täysin tottunut arjen rutiineihin, mutta nyt ei vaan meinaa oikein irrota mikään, vaan alakulo vaivaa edelleen.

Syitä moiseen mielen poikkeustilaan on muitakin, mutta se josta en meinaa päästä millään yli, on itselleni todella tärkeäksi muodostuneen 30-vuotisen suhteen päättyminen. Ei kuitenkaan avioeroon, vaan konkurssiin. 

Olen täällä aiemminkin kertonut, kuinka onnellisessa asemassa olen ollut, kun samassa rakennuksessa työpaikkani kanssa on sijainnut puitteiltaan taatusti Suomen kaunein liikuntakeskus, jonka henkilökunnasta ja tutuiksi tulleista kanssaliikkujista on muodostunut itselleni todella tärkeä yhteisö ja samalla ikään kuin joukko työkavereita, joita itselläni ei yksin toimistolla pakertavana ole (paitsi etänä).

Tieto konkurssista tavoitti lomalla ja se veti mielen todellakin matalaksi. En murehtinut sitä, että olin juuri ehtinyt ostaa puolivuosikortin, josta en rahojani takaisin saa, vaan sitä, että en tiedä mihin jatkossa menisin, koska mitään vastaavaa kokonaisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa.  Ja sitä, että ihana uskollinen ja sitoutunut henkilökunta, joka jaksoi hymyillen liikuttaa loppuun asti, joutui irtisanotuksi. Taas yksi syy kirota korona alimpaan mahdolliseen helv......iin, koska koronan mukanaan tuomien ryhmärajoitusten ja sulkujen syytä tämä kaikki alunperin on. Tauosta tuli niin pitkä, että ihmiset päätyivät sillä välin etsimään muita keinoja liikuttaa itseään tai ehkä lopettivat liikkumisen kokonaan, eivätkä enää palanneet takaisin siinä määrin, että liikuntakeskuksen toimintaa olisi ollut mahdollista ja kannattavaa jatkaa. Niin surullista, koska yritys oli sitkeän ja vahvan naisen luomus ja elämäntyö, jolla oli valtava merkitys koko tälle kaupungille ja niin monien ihmisten terveydelle.

Tuskaani ei varmasti läheskään kaikki ymmärrä, koska "onhan noita saleja ja jumppia muuallakin", mutta tässä ei nyt ole kyseessä pelkkä liikunta, joka sinällään on itselleni ihan jo mielenkin kannalta lähes elinehto. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä arvostaa tuttuja ja turvallisia paikkoja ja ihmisiä. Tai ainakin minä arvostan. 

Mutta koska tästä on pakko päästä eteenpäin, olen tulostanut jääkaapin oveen kaikki mahdolliset ohjatut liikuntavaihtoehdot ja ehtinyt käydä kokeilemassa jumppia niin kuuman kosteassa uimahallin yläkerrassa kuin vanhan koulun jumppasalin kivikovalla lattialla. Niistä se on sitten vaan koottava itselle sopiva kokonaisuus tuttujen vesijumppien lisäksi, että pysyy pää kasassa. Enkä kyllä ole valmis vapaaehtoisesti luopumaan nykyisestä olotilastanikaan, joka on painettu tuohon 30-vuotisesta yhteisestä taipaleesta muistuttavaan paitaan. 

 

Otin kuvan ukkelille joskus alkukesällä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, 

olin lähdössä jumpalle ja oli niin kertakaikkisen hyvä fiilis. 

Kävin viimeisenä aukiolopäivänä salilla (itkemässä) ja jättämässä samalla hyvästit myös tälle kauniille jumppatilalle.

Tyhjentyneet kenkähyllyt

Viimeistä kertaa vanhaa (kirjaimellisesti) tuttua portaikkoa alas.

Toinen tyhjiön tähän syksyyn aiheuttanut asia on se, etten päässyt itselleni niin ikään tärkeäksi henkireiäksi muodostuneelle keramiikkakurssille, koska en muistanut ilmoittautua samalla minuutilla, kun ilmoittautuminen aukesi. Hoksasin asian vasta muutaman päivän päästä, mutta se oli jo myöhäistä. Kertoo aika hyvin kurssin suosiosta.

Selailin sitten opiston muuta tarjontaa ja mietin, mitä muuta luovaa voisin tehdä. 

Alkuun tuntui siltä, että voisin oikeastaan mennä rennon maalauksen kurssille, akvarellimaalauskurssille, posliininmaalauskurssille, lasinsulatukseen, tiffany-lasitöitä tekemään ja itseasiassa vähän joka paikkaan. Kunnes palasin järkiini ja muistin, etten enää tykkää tiffanytöistä (joskus nimenomaan halusin tehdä niitä, mutta siitä on aikaa), enkä valkoposliinista, johon en keksisi varmaan muuta maalattavaa kuin jotain helppoja kukkia, joista en varsinkaan astioissa tykkää. Enkä myöskään ole mikään taiteellinen maalarityyppi, jollaiseksi tuskin kurssilla muuttuisin, joten valitsin lopulta enemmän omalta jutultani kuulostavan, mutta samalla itselleni täysin uuden tuttavuuden kalligrafian sekä kahden yksittäisen lauantain keramiikkalyhytkurssin. Ilmoittauduin myös jonoon kolmen kerran rakukeramiikkakurssille, johon sittemmin sainkin paikan, joten onhan sitä siinä jo täytettä syksyn pimeisiin iltoihin. Ja mielellään saisi olla päiviinkin, koska syyskuun alusta alkaa lomautus rakennusalalla vallitsevan synkän tilanteen vuoksi. 

Edit 13.9.23:

Tilanne on tänään jo täysin toinen kuin mihin tuo alavireinen osuus reilut pari viikkoa sitten päättyi.

Kuukauden päivät se otti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen taas oma itseni ja se tuntuu hyvältä. 

Arki koostuu nyt vähän toisenlaisista palasista kuin ennen, mutta siinä on silti sopivasti tuttuutta (ehkä perinteinen "uutta, vanhaa, lainattua" sopii aika hyvin tähän) ja koen, että kaikkea on myös sopivassa määrin (paitsi töitä). Ei liikaa, eikä liian vähän, vaan niin, että tasapaino säilyy. Se on itselleni tärkeää. 

(Keskuri = keskuskoulu, jossa olen alkanut maanantaisin käymään kuntojumpassa ja heti siihen perään kehonhuoltotunnilla)

Sen verran uusiksi meni harrasteet, että oli pakko jo alkaa merkitä asioita kalenteriin, ettei tarvi pitää kaikkea päässänsä muistissa tai tarkistaa kaupungin sivuilta tai kurssi-ilmoittautumisista moneen kertaan. 

Kuun viimeisellä viikolla on edessä jo kauan sitten asiakkaan toiveesta sovittu työmatka, jota alan varmaan tässä piakkoin stressaamaan, mutta senkin suhteen olen ollut ihmeen rauhallinen. Syynkin siihen tiedän (liittyy liikuntaan sekin), mutta palaan siihen ja muuhun mielenpäällä olevaan myöhemmin.

Nyt koin tärkeäksi kirjoittaa aloittamani tekstin ikäänkuin loppuun, että pääsen jatkamaan puhtaalta pöydältä.

Tänään on ensimmäinen kalligrafia-ilta ja vähän jännittää. Lähinnä se, olenko ainut ensikertalainen (sehän ei sinällään haittaa, mutta voi tulla alkuun orpo olo) ja millaisia muita tyyppejä kurssilla on. 

Uskon, että monenlaisia, mutta mukavia niinkuin keramiikankin parissa. Ja sama mielenkiinnon kohde joka tapauksessa yhdistää. 

Huomenna lähden ystävän kanssa käymään pitkästä aikaa Habitare-messuilla katsastamassa mitä kaikkea kaunista sieltä löytyy. Sekin piristää.

Hyvinkin elossa siis ollaan ja tuntui kivalta palata pitkästä aikaa tänne.

UNELMIA JA TOIMISTOHOMMIA

"Sattuma suosii valmistautunutta mieltä" on yksi niistä satunnaisista vaikutuksen tehneistä lauseista, joita olen tässä alkukesän mittaan aina silloin tällöin päässäni pyöritellyt. 

On kuitenkin ihan liian pitkä juttu taustoitettavaksi lyhyesti, joten en edes yritä, vaan koitan sen sijaan kirjata tänne ylös vähän viimeaikaisia kuulumisia ja muita mielenliikkeitä ennen kuin vallan vieraannun koko ns. blogista. 

Yhtenä teemana on ei enempää, eikä vähempää kuin unelmat. 

Muiden aarre- tai unelmakartoista inspiroituneena olen välillä ajatellut, että olisi kiva itsekin joskus värkätä sellainen, mutta ajaudun yleensä umpikujaan jo ennen kuin olen päässyt alkuun. 

Taipumuksenani kun on toisinaan lipsahtaa suorittamisen puolelle tämmöisissä täysin vapaaehtoisissakin jutuissa ja veikkaan, että päätyisin etsimään lehdistä karttaan leikattavaksi jotain ihan liian mahtipontista (tyyliin maailmanrauha), jonka arvelisin kelpaavan varteenottettavaksi unelmaksi. 

Mutta isompi este on kuitenkin ollut se, etten ole keksinyt mistä unelmoisin ja mitä unelma edes tarkoittaa ja miten se eroaa toiveesta tai tavoitteesta. 

Ratkaisu jälkimmäiseen löytyi, kun kerran lenkille lähtiessäni löin Spotifyihin vähän vitsillä hakusanoiksi "Unelmista totta", mutta päädyinkin "Valo minussa"-nimiseen podcastiin, jonka 3 ensimmäistä jaksoa oli pääotsikoitu täsmälleen hakemallani sanaparilla. Ja ilokseni jaksot yhteen pötköön kuunneltuani koin saaneeni pätevän vastauksen, joka sopii omaan ymmärrykseeni. 

En muista tarkkaan miten podcastin Elina asian sanoitti, mutta merkittävin ero oli se, että unelman toteuduttua elämä ei ole enää ennallaan, vaan on tavalla tai toisella muuttunut. Kun taas toiveen (joka on yleensä jotain konkreettisempaa) tultua todeksi elämä jatkuu alkuinnostuksen jälkeen niin kuin ennenkin, mutta vaikkapa paremmalla autolla tai polkupyörällä ajaen, jos nyt noin simppeleitä esimerkkejä käyttää. Omalla kohdallani esimerkkinä voisi toimia keittiö, jonka muutos oli vuosien mittainen toive ja vihdoin tänä keväänä toteuduttuaan tuntui todella ihanalta ja tuntuu toki edelleen,  mutta olen siihen jo sen verran tottunut, ettei enää joka päivä tule huokailtua ihastuksesta.

Toinen oleellisena osana unelmaan liittyvä ja omaan järkeeni käypä asia on Elinan mukaan se, että myös ihminen itse muuttuu unelmansa mukana tai matkalla sitä kohti. Niin että jättää taakseen sellaisia asioita (pelkoja, vanhoja tapoja, rajoittavia uskomuksia ja mitä nyt vaan), joiden kokee olevan ristiriidassa unelman tai sen minän kanssa, joka parhaimmillaan ja aidoimmillaan olisi. Siis jos voisi tehdä sellaisia asioita, joista saa iloa ja joiden kokee olevan yhteydessä omaan aitoon minäänsä. Se kun ei suinkaan aina ole kaikille mahdollista vaikkapa työelämässä, vaikka muuten jokainen meistä varmasti kokee tai ainakin vakuuttelee olevansa aito juuri sellaisena kuin on.  

Olen toki vuosien varrella haaveillut milloin mistäkin. Mm. omasta pienestä yrityksestä itselleni mieluisalla alalla, mutta järki, realismi tai mitkä lie rajoittavat uskomukset on puuttuneet peliin kyseenalaistamalla oikeastaan vähän kaiken liittyen taloudellisiin mahdollisuuksiini, osaamiseni ja intohimoni riittävyyteen ja ylipäätään kaikkiin sen sortin unelman toteuttamisessa tarvittaviin osa-alueisiin.    

Järki pitäisi siis siirtää kokonaan sivuun ja antaa ajatuksen lentää vapaasti sinne minne sitä huvittaa. Josta päästäänkin aiheeseen nimeltään eläke :). 

Mies oli vähän järkyttynyt, kun aloin yhtenä päivänä tutkailla omaa tulevaa eläkeikääni. Oli kuulemma elänyt siinä uskossa, että on naimisissa nuoren vaimon kanssa (meillä tosin oli 30-vuotishääpäivä toukokuussa), eikä eläkkeelle haikailevan.

Selvisi, että alin mahdollinen eläkeikäni on tällä hetkellä 65 v 2 kk eli vajaan 7 vuoden päässä, mutta satun olemaan ensimmäistä vuosimallia, jolla eläkeikää ei ole lukkoonlyöty, vaan tilanne elää eliniän odotteen kasvaessa eli voipi olla että tuohon tulee vielä vähän lisää.

Ymmärrän, ettei eläkejutut ole suurimmalla osalla ensimmäisenä mielessä, mutta itselleni aihe on ajankohtainen, koska se liippaa läheltä sekä postauksen ensimmäistä lausetta että mahdollista unelmaani.

Jätän tämän nyt kuitenkin tähän ja jatkan aiheesta seuraavalla kerralla, jonka vuoro tulee toivottasti jonkun siedettävän ajan kuluessa, ettei taas jää juttu kesken niinkuin itselleni tuppaa käymään.

Muista kuulumisista sen verran, että puhelimen kuvia selailemalla näen, että jälkeen huhtikuun huippuhetkien (hui kuinka kaukaiselta kuulostaa) olen saanut olla mukana tekemässä remonttia pojan ostamassa asunnossa, kuntoillut, poiminut paljon kukkia, viettänyt siskonpojan yo-juhlia, järjestänyt appiukon 90-vuotissynttärikahvit, toiminut hälle lääkärikäynti- ja lääkevastaavana (homma, joka tuli pääsiäisen aikoihin tyystin puskista, mutta ollaan pärjäilty vitsikkään apen kanssa hyvin), pelaillut erinäisillä kentillä ja polttanut siinä sivussa käsivarteni varsin kivuliaasti, viettänyt viikon talviloman asiaankuuluvan kylmässä kelissä tuulitakkiretkeillen Hämeenlinnassa, Lohjalla, Mustiolla, Inkoossa, Barössä ja Fiskarsissa. Ja toki myös ihan vaan olla möllöttänyt ja ihmetellyt kesää.

Töihin olen parina viime päivänä tullut liikuntakeskuksen kesälukkariin ilmestyneiden aamunavausjumppien kautta. Eilen oli rauhallista liikkuvuustreeniä aurinkoisella, mutta vielä sopivan viileällä sillalla ja tänään hiittiä hikisellä sisäpihalla. Jälkimmäinen ei sopinut oikein yksiin syömäni runsaan aamupalan kanssa. Olin myös ainut, joka halusi varjoon, joten hivuttauduin roskakatosten suojiin, joka ei ollut ihan paras mahdollinen idylli, mutta aivan jees. Kivan erilainen aloitus päivälle kuitenkin. Ja iloinen yllätys oli myös se, että eilen löysin itselleni lähimarketista kivan kesämekon, vaikka menin alunperin ostamaan puhelimeen laturia. Siitäkin tuli iloinen mieli, koska mekko on pitkään ollut hakusessa, mutta kaikki henkarilla kauniilta näyttäneet koltut ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet päälläni teltoiksi ja sitä mukaa pettymyksiksi.    

Puhelimessa olisi kuvia pilvin pimein, mutta niiden siirtäminen tänne on edelleen sen verran työlästä, että lataan tähän loppuun satunnaisen satsin sellaisena ja siinä koossa kuin sattuivat olemaan.

50 vuoden tapettikerroksia

 

Äitienpäiväviikonlopun vakiostokseni puutarhalta. 

Harmikseni tuo ruusu paleltui, mutta petunia ei petä.

Aikainen, raikas aamu Aulangolla.

Lakeside Sastamalassa

Suoraan lakkiaisista suolle katsastamaan olisiko suopursut jo kukassa.

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa Aulangon näkötorniin ylös asti ystäväni Tainan kannustamana. 

Tuuli tosi kovaa ja korkeanpaikankammoisena pysyttelin pois reunamilta, 

mutta tuli silti voittajafiilis, kun uskalsin. 

Vanajanlinnan pihapiiriä

Näiden maljakoiden tarkoituksella sekalainen lasitus onnistui yli odotusten, 

joten pääsivät poikkeuksellisesti pöydälle. 

Nuo pöllöt tein ylijäämäsavesta ja niistä tuli vähän vahingossa aika symppikset.   

Seittihopeasilmä oli hauska uusi tuttavuus, mutta melkoinen juoppo ja varreltaan vetelä ja sotkuinen. 

Olkikukat kuvittelin kuivassa viihtyväksi, mutta tuntuu, että mikään kastelu ei niille riitä. 

Mustion linnan maisemissa

Hotelli Barö kuuluu niihin paikkoihin, joissa olen halunnut jo pitkään käydä. 

Päivä oli sumppuinen ja aika kylmäkin, mutta tiedän, että viihtyisin täällä pidempäänkin. 

Lohja-Mustio-Inkoo-Barö-päiväretken päätteeksi poikettiin vielä Fiskarsin ruukkialueelle ja tein tuolla Iittalan myymälässä niin hyvät kaupat, ettei tarvinnut käyttää rahaa ollenkaan. Hyödynsin nimittäin Iittalan Vintage-palveluun aiemmin myymistäni astioista saamaani lahjakorttia, jolla ostin kotoa puuttuvia pikkulautasia. Kakkoslaadun Kastehelmet sattuivat olemaan -60% tarjouksessa, joten sain niitä kortilla täyden tusinan ja vielä jäi rahaa ylikin. Vintagen osto- ja myyntisysteemi on tosi kätevä ja siitä voisin vinkata myöhemmin vähän lisää, joten kirjaan toiveikkaasti aikomuslistalle. 

Istuttiin pienen kahvikioskin terassilla sadetta pitämässä ja tiikerikakkua syömässä, kun halusin vielä ottaa kuvan tuosta mielestäni ihan tropiikilta näyttävästä näkymästä. Naureskeltiin, että semmoinen se on suomalaisen alkukesän tropiikki, kun lämpötila kipuaa kuuteentoista asteeseen.

Tässä on tuloillaan appiukon synttärikahvikattaus. Oli ensimmäinen kerta, kun keksin kunnon käyttöä kaappiin vuosien varrella keräämilleni Mariskooleille, joista periaatteessa tykkään (en niitä muuten olisi keräillyt), mutta ideat on olleet vähissä. Nyt poimin niihin luonnonkukkia väreistä ja luonnosta tykkäävälle synttärisankarille, joka ei enää oikein itse pysty sinne jalkautumaan. 

Kattauksesta tuli kepeän kesäinen ja sopisi hyvin vaikka juhannusjuhliin, jos semmoiset olisi tiedossa.

Kun jatkettava juhlapöytä palautettiin takaisin arkimittaan ja -kuosiin, ripottelin kukkaskooleja keittiön tasoille ja taisin vähän ihastua niihin.

Päivänä jolloin vähän kaikki meni pieleen, päädyin terassin sohvalle murjottamaan ja tuijottelemaan kesätaivasta. Helpotti, kun siinä aikansa makoili. 

Nykyhetki aamunavausjumpalla, katse kohti eläkevuosia :)

Iloista kesää! 

HUHTIKUUN HUIPPUHETKI

Eilen oli onnenpäivä. 

Kohta 15 kk kestänyt epätietoisuuden piina päättyi, kun kävin kuulemassa viimeisten verikokeiden tulokset.

Kaikki mystisesti viime vuoden helmikuun alussa nousuun lähteneet maksa-arvoni olivat vihdoin palautuneet viitearvoihin. En voi oikein sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta, joka siitä seurasi.

Nousujen syy jäi ikuiseksi mysteeriksi niin lääkärille kuin itsellenikin, mutta en sitä enää mieti. 

Ajallisesti helmikuussa todettu nousukiito alkoi pari viikkoa kolmannen koronarokotteen jälkeen ja arvojen korkein piikki puolestaan osui huhtikuun puoliväliin, parisen viikkoa ennen sairastumistani koronaan. Jälkimmäisen suhteen lääkäri pohti sitä mahdollisuutta, että arvoja olisi saattanut nostaa koronavirus, joka oli ehkä tehnyt tuloaan elimistössä jo joitakin viikkoja ennen kuin varsinaiset oireet alkoivat ja testi näytti positiivista. Voi hyvin olla, mutta niinkuin totesin, jää  arvailujen varaan ja vaikka toisaalta olisi kiva tietää todellinen syy, en enää kuormita mieltäni sen pohtimisella.

Koska fyysinen olo on koko ajan ollut vähintäänkin suhteellisen normaali (enää ei pienistä hätkähdä), en välttämättä olisi tullut tietoiseksi koko noususta, jos ei olisi sattumalta tullut ilmi ihan normi työterveystarkastukessa. En tiedä sitten kumpi on parempi, se etten olisi tiennyt asiasta mitään, vaan  välttynyt kaikelta tältä yli vuoden kestäneeltä epätietoisuusstressiltä ja kymmeniltä erilaisilta verikokeilta ja muutamilta muilta tutkimuksilta vai se, että olen onnekas, että tuli ilmi ja olen kaikkien edellä mainittujen ansiosta enemmän kartalla omasta terveydentilastani kuin koskaan aiemmin. Olen päättänyt valita näistä jälkimmäisen, eikä ole kertakaikkiaan mitään muuta kuin hyvää sanottavaa julkisella puolella saamastani hyvästä ja asiallisesta kohtelusta. Yksi yli 50 vuoden iän puolia on se, että tutkimuksiin ohjataan itselle uusien oireiden ilmaantuessa aika herkästi iän mukanaan tuomista kasvaneista riskeistä johtuen. Kertaakaan en siis itse joutunut anelemaan, että pääsisin tutkimuspolulla eteenpäin, vaan täysin päinvastoin. Ei tarvinnut osata mitään, vaan ainoastaan ottaa lääkäriltä vastaan tieto siitä, mitä kokeita seuraavaksi otetaan ja sen jälkeen odottaa, että tieto varatusta ajasta tipahtaa postilaatikkoon. Toki paljon hitaampi prosessi kuin yksityisellä puolella ja siihen tottuminen kesti alkuun jonkun aikaa, mutta kuukauden-parin jälkeen siihenkin sopeutui. 

Ja jos tässä episodissa muutakin hyvää on, niin se on ehdottomasti se, että olen epätietoisuuden ja sen mukanaan tuoman, pahimmillaan terveyden menettämisen peloksi muuttuneen säikähdyksen ansiosta viilannut tapojani entistäkin terveellisempään ja "puhtaampaan" suuntaan. Siitä palkintona en pelkästään koe, vaan myös ihan oikeasti olen tällä hetkellä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin viimeiseen pariin-kolmeen-neljään vuoteen. En kuitenkaan niin hyvässä kuin mihin lääkäri viittasi sanoessaan, että joskus kova fyysinen rasituskin voi nostaa maksa-arvoja. Käytti esimerkkinä maratonin juoksemista, mutta voin vannoa, että siihen en sentään kykene :D. Joskin sydämen ja keuhkojenkin toiminta tuntuu ottaneen loikan parempaan suuntaan, joka on itselleni lähinnä ihmeen veroinen asia. Leposykkeeni kun on ihan aina nuoresta tytöstä asti ollut varsin korkea huidellen 80 molemmin puolin ja joskus jopa reilusti yli. Myöskään hapenottokykyni ei ole ollut kaksinen, vaikka liikun paljon. Johtuu varmaan siitä, että kaikki harrastamani liikunta on temmoltaan enempivähempi rauhallista, mutta syksystä lähtien olen lisännyt valikoimiin myös ihan rehellistä hikiliikuntaa, jonka ansiosta jaksan rasitusta hengästymättä paljon paremmin. Myös syke on rauhoittunut huomattavasti stressistä huolimatta. 

Verenpaineen mittaamisen pitäisi "tässä iässä" (en tykkää sanonnasta) kuulua rutiineihin, mutta itse kammoan sitä sen verran, että pelkkä mittarin näkeminen nostaa paineita, joten Omroni on saanut ihan rauhassa huilata kaapin perällä. Nyt kuitenkin kaivelin sen esiin ja mittailin muutamana päivänä aika samanlaisin tuloksin, joita lääkäri nimitti  "nuoren ihmisen paineiksi", jotka enteilevät pitkää ikää. Mikäs sen mukavampaa, vaikka vähän tuo "nuori" särähti korvaan, kun en itseäni vielä muuksi näin 58-vuotiaana koekaan. Ainakin jos vaihtoehtoinen sana sille on "vanha", joka omassa ajatusmaailmassani ja lähipiirin ihmisten valossa  liippailee lähempänä sataa tai ainakin yhdeksääkymppiä.

Näiltä osin maksan loppuiän mittainen autoimmuunisairausepäily on siis peruttu ja lääkärin mukaan muutakaan pysyvää vauriota ei todennäköisesti ole ehtinyt tässä ajassa tapahtua. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen.

Päässäni pyörii paljon muutakin, mutta olen nyt sen verran tolaltani tästä taakan tippumisesta harteilta, etten vielä pysty jäsentelemään ajatuksia tekstin muotoon.

Täällä siis kaikki hyvin ja toivottavasti myös siellä <3.

Iloista vappua, joka vissiin vietetään varsin perinteisessä säässä, jos Pekka Poutaa on uskominen. Aika lohduttomalta näytti kartoilla, mutta siihen me suomalaiset ollaan totuttu, joten ei mitään uutta sadepilvien alla.