MARRASKUUN KURJAT KUULUMISET JA TAANNEHTIVAN JOULUKALENTERIN LUUKKU 1

Koen tarvetta kehitellä postaussarjan, jonka avulla pääsen tietoisesti pakoon todellisuutta. En toki koko totuutta, vaan todellisuuden pimeämpää puolta, jota kirjaimellisestikin musta marraskuu tarjoili liki koko kuun mitalla. Valoa oli näkyvissä ainoastaan kuun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä, joista jälkimmäisenä olen ottanut tämän postauksen kuvat.  Muuten en ole jaksanut kameraan tarttua.

Aamupäivä Torronsuolla 30.11.2019 . Edellisenä päivänä satanut lumi muutti maiseman mustasta valkoiseksi ja valoisaksi

Ajattelin ensin, etten kirjoita negatiivisista asioista mitään, mutta toisaalta en tykkää jättää mitään avoimeksi ilmaankaan, joten valotan pienesti taustaa ja sen jälkeen keskityn keskittymään ihan muihin aiheisiin.

Oltiin nelisen viikkoa sitten lähdetty ukkelin kanssa lenkille, kun isäni soitti ja kysyi, voimmeko lähteä pikaisesti viemään häntä sairaalaan, kun ei pysty itse ajamaan. Säikähdin, muttei kyselty mitään, vaan ilmoitettiin, että 20 minuuttia menee ja ollaan paikalla.  Siitä sitten ajettiin 60 kilometrin päähän keskussairaalaan, jonka päivystykseen isä oli saanut lähetteen ja kehotuksen hankkiutua sinne mahdollisimman pian (jälkikäteen mietin, että oikeampi kyyti olisi ollut ambulanssi, mutta isä selvästi tunsi olonsa oudossa tilanteessa paremmaksi tutussa seurassa).

Seuraavana päivänä isä oli jo leikkauspöydällä ja lapsellisesti kuviteltiin, että kotiutuu päivän parin päästä niinkuin parhaimmillaan voi käydä, mutta ei tässä tapauksessa. Tuosta reissusta on kulunut kohta kuukausi, jonka aikana on tehty erinäisiä uusia toimenpiteitä, saatu niistä aina välillä hyviä uutisia ja heti perään uudelleen huonoja.  Kertaalleen isä pääsi jo kotiinkin (epäilen, että oli itse vakuutellut olevansa riittävän hyvässä kunnossa, vaikkei oikeasti ollut), mutta muutaman päivän päästä kuume nousi hälyttävän korkeaksi, joten vietiin hänet takaisin. Tällä kertaa lähisairaalaan. Siitä reissusta en olisi ilman ukkelia selvinnyt, koska isä oli jo mennyt niin heikkoon kuntoon, ettei pysynyt omin avuin pystyssä. Mies kuitenkin otti isän lempeästi vahvaan otteeseensa ja hoiti tilanteen hienosti ja hienotunteisesti. 

En tätä tapausta nyt sen enempää selosta, mutta elämäni on viime ajat ollut sairaalakäyntien ja huolen sävyttämää. Ja siinä sivussa äitipuolen kyytimistä isää katsomaan, ruokakauppaan ja minne on milloinkin ollut tarvis, koska ei itse pysty kävelemään pitkiä matkoja, eikä varsinkaan kantamaan kauppakasseja. Asun meistä sisaruksista lähimpänä ja pääsen lähtemään kesken työpäivänkin, jos on tarvis. Toisin kuin itseäni näissä asioissa huomattavasti reippaampi, hoitoalalla työskentelevä jämäkkä pikkusiskoni, joka ei voi omia potilaitaan jättää heitteille. 

Samaan aikaan itselläni alkoi ihan jäätävä hammassärky, joka ei helpottunut edes päivittäisellä kolmella kasisatasella Buranalla, mutta työnsin sen taka-alalle, koska isä oli tärkein.  Kunnes sitten särky äityi sellaiseksi tuskaksi, että oli pakko varata aika, jonka sain yksityiselle hammaslääkärille vajaan viikon päähän. (Julkiselle puolelle olisi päässyt helmikuussa ja terveyskeskuksen päivystykseen en mene, koska ei voi koskaan tietää, minkälainen päivystäjä on vuorossa.) Lääkäri sanoi, että olin tullut ihan viime hetkellä. Hampaassa oli niin paha tulehdus, että sen hoidon aloituksen pitkittäminen olisi voinut olla kohtalokasta. En edes halua ajatella asiaa sen pidemmälle, koska tiedän lähipiiristä tapauksia, joissa hampaasta alkunsa saaneesta tulehduksesta on seurannut puhekyvyn menetys ja osittainen halvaantuminen. Nyt ei luojan kiitos seurannut, vaan juurihoito ehdittiin aloittaa "ajoissa". Lasku ensimmäisestä puolitoista tuntia kestäneestä erittäin vaativasta toimenpiteestä röntgenkuvineen oli liki neljäsataa euroa, mutta ei ollut päällimmäienä mielessä alkaa sitä murehtimaan. 

Kipu helpotti jo seuraavana päivänä, mutta palasi muutaman päivän päästä uudelleen ja pakko oli mennä näytille, koska en uskaltanut jättää menemättäkään. Sain antibioottikuurin, jonka sekoittama elimistö yhdessä jatkuvasta huolesta ja epänormaalista elämästä johtuvan fyysisen (ja henkisen) kunnon rakoilun kanssa sai aikaan typerääkin typerämmän flunssan, joka on nyt kestänyt reilun viikon. On normaalisti liian mitätön asia edes mainittavaksi, mutta nyt varsin harmillinen, koska estää käyntini ja apuni isän ja äitipuolen luona, En todellakaan halua ottaa pienintäkään riskiä tartuttamisen suhteen.

Vaikka sitä on tavallaan koittanut henkisesti valmistautua siihen, mitä väistämättä joskus on edessä, tuntuu silti niin rankalta nähdä oma ryhdikäs ja särmä kilpa-ammuntaa harrastava Teräsmies-isänsä yhtäkkiä niin laihtuneena ja hauraana. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun työkaverini kysyi ensimmäistä kertaa isäni nähdessään, onko hän vielä mukana työelämässä. Eikä ollut edes mikään keksitty kohteliaisuus, joten kovasti lämmitti omaa ja jo silloin yli 80-vuotiaan isäni mieltä.

On siis ollut vähän huonoa jaksoa, joka ei vielä ole ohi, mutta jonka käsittelyn päätän täällä blogissa tähän ja avaan sen sijaan ensimmäisen luukun taannehtivasta joulukalenteristani, johon keräilen päivien päätteeksi niitä positiivisia itselleni ajankohtaisia asioita, joita elämässä kuitenkin onneksi on paljonkin.

1.12.2019 LUUKKU 1 , MUNAPÄÄ VAI PYHIMYS

Olen syksyn mittaan tehnyt keramiikkakurssilla niin paljon kaikenlaisia lautasia ja kulhoja, että päätin tässä taannoin tehdä välillä jotain ihan muuta. Kauniina ajatuksena pari viitteellistä enkeliä, joista toiselle annoin tekovaiheessa nimen Munapää, koska ei halunnut muotoutua haluamallani tavalla.

Ajattelin ensin, että piilotan sen kotona johonkin kaapin perälle, mutta kun laskin sen käsistäni tarjottimelle parin Marimekon Oiva-kynttilänjalan kaveriksi, totesin, että Mr Munapään sädekehä sopiikin kivasti niistä toisen kuvioihin.

Pyysin tyypiltä antamaani työnimeä anteeksi ja ylensin Pyhimykseksi, joka saa nyt loistaa arvoisellaan paikalla.

Oli tarkoitus tähän perään kirjoitella myös kakkosluukun kuulumiset, mutta teksti on jo nyt puuduttavan pitkä, joten siirrän sen tuonnemmaksi.

Luukkujen avautumisajankohta on itsellenikin vielä arvoitus. Voi olla, että aukeaa päivittäin, mutta voi olla, että tapahtuu muutaman päivän nipuissa. Nähtäväksi jää. Tarkoitus on kuitenkin kirjata itse itselleni ylös joka päivä jotain hyvää. Lisäilen tänne aina sitten, kun siltä tuntuu.

Ja vaikka alku olikin tänään sisällöltään mitä oli, en halua, että kukaan teistä miettii, että pitäisi sitä jotenkin kommentoida. Tiedän, että olette myötätuntoista porukkaa ja pitkälti samaa ikäkaliiperiakin, joten samaistumiskohtia omien vanhempien vanhenemisen tai poismenon suhteen moneltakin löytyy.  Mutta nyt helpottaa enemmän kaikki, mikä pitää mielen mieluummin iloisena. Niinkuin nyt vaikkapa jo neljättä päivää peräkkäin paistava aurinko ja ihana valkoinen hanki, joilla molemmilla on suora yhteys korvienväliin,

<3

SUO, KUOKKA JA KALEVALAINEN JÄSENKORJAAJA

Viime perjantaille lupailtiin pitkästä aikaa aurinkoista poutakeliä, joten päätin olla reipas ja toteuttaa tähän asti pelkän jahkailun asteelle jääneen haaveeni lähteä Torronsuolle kuvailemaan auringonnousua.

Siihen ei tosin tähän aikaan vuodesta kovin kummoisia venymisiä vaadita, kun päivä valkenee sen verran myöhään ja oma unirytmi laahaa vielä kesäajassa. 

Kuvauspaikkani ei ollut paras mahdollinen, kun alkuvaiheen aurinko jäi metsäosuuden taakse, mutta sieltä se hiljalleen nousee.

Suo oli ihanan kuurainen ja kimalteli valon osuessa kasvustoon.

Suurimmat suonsilmäkkeet olivat vielä auki, mutta pienempiä peitti ohut jääkerros.

Aamun valo oli jotenkin taianomaisen sinertävänpunainen ja värjäsi karun maiseman kauniisti, mutta sitä lumousta kesti vain hetken. Ja siksi olin niin onnellinen, että olin kerrankin lähtenyt ajoissa liikkeelle. Joskin vielä olen varsin kaukana ihailemistani luontokuvaajista, jotka viettävät yönsäkin suolla. Kuulostaa pelkän ajatuksen tasollakin jo niin hienolta, mutta en tiedä, onko itsestäni silti siihen. Ainakin pitäisi ympäripuhua joku kaveriksi, että uskaltaisin.

Suolta ajelin takaisin kotiin lähteäkseni töihin, mutta koska päivästä näytti tulevan luvattuakin kauniimpi, tarkistelin sähköpostit, totesin, ettei mitään akuuttia hätää ole kenelläkään ja sovin työntantajani kanssa, etten mene töihin ensinkään vaan käytän yhden jemmassa olevista kesälomapäivistäni.

Ja ihana päivä siitä tulikin. 

Ylläoleva Hämeen luontokeskuksen ja Eerikkilän Urheiluopiston väliltä ottamani kuva kuvastaa hyvin vallinnutta mielentilaani. 

Käppäilin kauniissa maisemissa, kyykistelin ja kurkottelin vaihtelevalla menestyksellä kuvailemaan milloin mitäkin ja nautin ainoastaan lintujen äänten rikkomasta hiljaisuudesta ja kuulaasta kelistä. Ja Urheiluopistolla syömästäni monipuolisen maittavasta lounaasta. Tykkään ympäristöstä ja tunnelmasta tosi paljon ja ihan parasta on se, että ruokailla saa kotoisasti verkkarit jalassa erottumatta porukasta. 

Järven varjoisemmille paikoille oli alkanut kerääntyä riitettä, joka näytti kauniilta, mutta arvetenkin suli pois viikonloppuna, kun jälleen kerran satoi täsmästi lauantain ja sunnuntain ajan ihan silkkaa vettä. Miten voikin aina olla niin. 

En enää muista, mitä tein tai tehtiin lauantaina, mutta  sunnuntaina houkuttelin ukkelin kanssani pihalle kuokkimaan. Tai paremminkin haravoimaan yhden pysähdyksen taktiikalla kaikki pudonneet ja märkinä maahan liiskaantuneet lehdet, kantamaan ulkokalusteet talvisäilöön ja muutenkin laittamaan pihan talviteloille. 

Joskus kauan, kauan sitten vielä tykkäsin haravoinnista, mutta enää en niinkään. Ja ukkeli vielä vähemmän. Muisti jokaiselle ohikulkijalle huhuilla, että "Mut on pakotettu tähän".

Hyvä mieli tuli kuitenkin molemmille, kun homma oli tehty ja siisti piha valmiina ottamaan talven vastaan.

Mutta palataan takaisin perjantaihin, jolloin otin vielä kolmannenkin lähdön naapurikuntamme Tammelan puolelle. Sillä kertaa auringonlaskun aikaan Pyhäjärven rannalle, jonne päästyäni olin ihan ällikällä lyöty järven pinnan kultaisesta väristä ja paikalla lipuneiden joutsenten määrästä.

Kyllä harmitti, että juuri tällä ainokaisella kerralla olin päättänyt jättää kamerani zoomin kotiin! Juuri nyt kun sille olisi ollut kaikkein eniten käyttöä ja olisin ainakin voinut yrittää saada joutsenet lähikuvaan.  Nyt oli tyytyminen siihen, että summamutikassa suuntasin ääniä kohden ja toivoin, että jotain osuu ruutuun ja saan edes rajaamalla näkyviin. 

Puhelimella sain häthätää tallennettua joutsenten lentoonlähdön videolle, josta tosin ei lintuja erottanut kuin mustina pisteinä, mutta laulu kuului selvästi. Ihan uskomattoman hieno hetki oli päästä sellaistakin yllättäen todistamaan.

Tämä kolmikko uiskenteli auringonlaskun vastakkaisella puolella sinisessä hämärässä. 

Ei ole (onneksi) aiheeseen liittyviä kuvia, mutta edellisessä tekstissäni kerroin, että olen menossa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle vuosien tauon jälkeen. 

Ja niinkuin muistinkin, käsittely oli tälläkin kertaa pelkästään miellyttävää. Kuin myös paljasti kropasta asioita, joita en itse ole joko huomannut tai noteerannut miksikään. Esimerkiksi sen, että jännetulehduksen puoleinen oikea lonkkani oli ajautunut muutaman sentin ylemmäksi kuin vasen. Ei siksi, että jalat olisivat eri mittaiset, vaan ihan loogisesti siksi, että kun jo kuukausia olen tietoisesti tai tiedostamattani varonut tai ontunut kipeää puolta, on terve puoli joutunut kantamaan myös kipeän puolen kuormaa. Huomaan myös, että istun tai seison herkästi niin, että nojaan enemmän vasemmalle puolelle ja kaikesta tästä aiheutuu pikkuhiljaa "lannekorin" vinoutuminen, joka aiheuttaa virheasentoja ja sitä mukaa mahdollisia muita ongelmia muuallakin kropassa. Jopa migreenin syy voi kuulemma löytyä alunperin vaikkapa nilkan virheasennosta, koska ihmiskehossa ihan kaikki vaikuttaa ihan kaikkeen. Niinpä esimerkiksi polven kipu ei läheskään aina ole polvesta johtuvaa ensinkään. Ei omalla kohdallanikaan. (Mutta kannattaa lukea jäsenkorjauksesta kirjoitettua tietoa itse,  jos hoito kiinnostaa, koska minä saan sen helposti kuulostamaan poppamiesten touhulta tai muuten vaan huuhaalta, jota se ei todellakaan ole). 

Puolentoista tunnin käsittelyn aikana käsiteltiin jalkapohjat, nilkat ja kiristävät lihakset, joista omalla kohdallani pahimmin piukalla olivat etureidet. Samoin kuin yllättäen oikean puolen lavan seutu, joka muuttui käsittelyssä ihan tulikuumaksi ja korjaaja sanoi alueen olevan sen verran jumissa, ettei voi sitä sen enempää yhdellä kertaa käsitellä. Hassua, koska en ole moista jumia noteerannut ollenkaan. Sitä kun päivästä toiseen elää omassa kropassaan, ehtii tottua sellaiseenkin mihin ei kannattaisi.

Käynnin lopuksi tarkisteltiin, että lonkat ovat taasen suorassa ja sain myös pari hyvää uutta venyttelyvinkkiä ja harjoitetta itse tehtäväksi. Ja uuden ajan parin viikon päähän. 

Koska lonkkien asento muuttui, alaselkä oireili muutaman ensimmäisen päivän ajan. Samoin oikea hartia jumitti ja pää ajoittain särki, mutta sitä kesti vain pari-kolme päivää. Nyt olo on hyvä ja kevyt. Ja ihmeellisenä, mutta näin jälkikäteen järjellä käsitettävänä sivuilmiönä tapahtui sellainenkin juttu, että jo aika pitkään ihmeellisesti turvoksissa ja peräti pinkeänä ollut vatsa litistyi takaisin entiselleen (ei ole silti sama asia kuin litteä, mutta tuntuu taas omalta). Eli varmaan on nestekierrossa todellakin ollut isompaa häikkää jo pitkään ja käsittelyn myötä sekin ongelma tuntuu poistuneen, mikä on erittäin tervetullutta. Inhosin yli kaiken sitä itselleni vierasta turpeaa olotilaa.

Mutta se siitä ja vielä muutaman kuvan verran takaisin järven rantaan.

Värit näyttävät varsin synkiltä ja sitä tavallaan olivatkin, mutta samalla tunnelma oli ihan mielettömän hieno. Kaunis päätös hyvin alkaneelle marraskuiselle kesälomapäivälle, jolla oli varsin voimaannuttava ja mielenrauhaisa vaikutus. Jälleen ikäänkuin pyytämättä tai varsinkaan yrittämättä. Ja meinasin tähän kirjoittaa, että paljon siis ei moiseen vaadita, mutta onhan tämä itseasiassa tosi paljon. Se, että voi yhtenä kauniina päivänä vaihtaa työpäivän vapaaseen tuntematta siitä yhtään huonoa omaatuntoa. Ei ole mikään itsestäänselvyys tai aina edes mahdollista.

Vielä kun keksisin, miten pystyisin pimeässä näkemään kamerani säädöt. Alakuvaa ottaessani kuvittelin säätäväni aukkoa, mutta olikin mennyt  sumentaville "Art"-asetuksille. Tavallaan ihan kiva efekti, vaikka vahinko olikin.

Ei siis kuulumisia kummempaa tälläkään kertaa, mutta koin tärkeäksi saada nämä muutamat kuvat talteen. Ja tärkeää on myös mahdollisuus kirjoitella tänne. Siitäkin olen tosi kiitollinen. 

AJANKOHTAISIA ASIOITA JA MUUTEN VAAN FIILIKSIÄ

Luin jo parisen viikkoa sitten Tuulannelin vastauksia mielestäni kivaan "3 asiaa nyt"-haasteeseen ja innostuin silloin heti kirjoittelemaan omia vastaaviani, mutta homma jäi kesken. Ihan vaan siksi, että kaikkiin kysymyksiin ei heti tullut luontevasti kolmea kohtaa mieleen, enkä halunnut alkaa väkisinkään keksimään, joten löin sitten hanskat tiskiin. Kunnes tänään tajusin, että mikäs pakko tässä on orjallisesti edes yrittää, kun ei varmaan ihan kiveen hakattuja nämä haastehommelit kuitenkaan ole. 

Tässä siis hieman mukailtuna omia ajankohtaisia juttujani suht tuoreiden luontokuvien kera, kun ei nyt ollut muutakaan varastossa.

Mitä puen mieluiten päälleni juuri nyt?

Työpäivän jälkeen on ihan parasta, kun saa vaihtaa jalkaansa pehmoisen lököttävät collegepökät ja lempivillasukat, joilla tulee hiihdeltyä kotioloissa myös viikonloput.

Ulos lähtiessä puen tällä hetkellä kaikkein mieluiten päälleni ehkä tylsän, mutta mukavan lämpimän synkänsinisen kevytuntuvatakin, jonka helma ulottuu pehvan alle. Ehdoton vaatimus nykyään. Ennenvanhaan sitä pärjäsi kylmilläkin keleillä lyhyillä takinkippanoilla, muttei enää.

Asioita, jotka haluaisin hankkia

Tässä kävi nyt niin, että sillä välin kun jäin pähkäilemään alunperin aloittamaani tekstiä, ehdittiin miehen kanssa jo toteuttaa yksi ajankohtaisista tarvehankinnoista ja ostaa meille uudet peitot ja tyynyt. 

En olisi sellaisia ehkä osannut kaivata, jos en olisi Rovaniemen reissullani yöpynyt hotellissa, jossa oli paitsi älyttömän hyvät sängyt, myös aivan ihanan pehmoiset untuvatyynyt ja -peitot, joiden jälkeen omat ikivanhat littanat täkit alkoivat tuntua siltä, että ovat viimein tulleet tiensä päähän ja on aika satsata ensimmäistä kertaa ikinä kunnon laatuun. Ja ensimmäisten uusilla petivaatteilla nukutun yön jälkeen voin omalta kohdaltani sanoa, että vaihto kannatti. Untuvapeitto on ihanan kuohkea, eikä liimaudu iholle, vaan jättää mukavan ilmakerroksen nukkujan ympärille niin, että sitä on vähän niinkuin jossain pesässä. Mutta ikävä kyllä, miehen mielestä peitto on liiankin ilmava ja tuppaa kuulemma lentelemään lattialle tämän tästä. Toivottavasti siitä asettuu. Joko mies tai peitto.

Tärkeää itselleni oli se, että valmistajalle (Joutsen) on myönnetty Allergia-, iho- ja astmaliiton  Allergiatunnus. Kuin myös se, että Joutsen toimii muutenkin vastuullisesti .

Aiempi mielikuvani untuvista liittyi lapsuuden pöllyäviin höyhentyynyihin, joiden kulmista oli kiva tarkoituksella nyppiä höyheniä yksi kerrallaan ulos.

Uudet ruokapöydän tuolit vanhojen rumiksi kulahtaneiden tilalle ovat myös etsinnässä. Olleet jo pitkään, mutta ei vaan meinaa millään löytyä kriteerit täyttäviä tuoleja, joissa on hyvä istua, jotka liikkuvat matolla kevyesti jalkojen tarttumatta kiinni ja jotka vielä kaiken lisäksi olisivat kivan näköiset ja meille sopivat. Netistä toki voi selailla kaikenlaista kaunista, mutta yhtään tuolia en halua ostaa pelkän ulkonäön perusteella ilman koeistumista, joten se vähän hankaloittaa hommaa.

Asioita, joista pidän erityisen paljon juurin nyt

Tähän olin alunperin kirjoittanut pitäväni kuluvan syksyn poikkeuksellisen värikkäästä ja pitkäkestoisesta ruskasta, joka todellakin oli kaunis, mutta josta on enää jäljellä jatkuvien sateiden maahan liiskaamat lehdet ja paljaat puut, jotka ainakin täällä näyttävät parhaillaan saavansa ylleen valkoisen räntäkerroksen.  

Myös kauniissa luonnossa liikkuminen vaihteeksi muualla kuin kyllästymiseen asti koluamillani tutuilla poluilla on ollut mieluisaa. Lähistöltä löytyy kuitenkin niin paljon kaunista katseltavaa.

Pidän myös tämänhetkisestä jotenkin erityisen rauhallisesta olotilastani, johon en ole mitenkään tietoisesti pyrkinyt. Paitsi ehkä hyväksymällä asioita, joita on ollut viisasta hyväksyä. Niinkuin nyt vaikkapa se, että rankka kuntosaliharjoittelu ei enää ole itselleni paras liikuntamuoto, vaan tilalle saa nyt tulla lempeämpiä vaihtoehtoja ilman epäonnistumisen tai luovuttamisen tunnetta. (Ei ihan helppoa, mutta joskus on vaan parempi hyväksyä totuus kuin sinnitellä faktoja vastaan). 

Asioita, joista en pidä tällä hetkellä:

Jatkuva kostean kolea harmaa keli, samoin kuin märkien vaatteiden ja kuraisten kenkien riisuminen, putsaaminen ja kuivattelu alkavat kaikki tympiä ihan tosissaan. Enkähän tällä hetkellä jo aikaisin alkuillasta alkavasta pimeydestäkään erityisemmin tykkää, mutta en sitä sen kummemmin ajattele, koska en asialle mitään mahda. Ja jos joskus lupauksistani huolimatta kuitenkin mutisen, mies laskee sekunnissa, kuinka monta viikonloppua enää on huhtikuuhun.. 

Asioita, joita olen oppinut viime aikoina:

Ainakin sen, että lihattoman lokakuun vietto ei sittenkään poikkea normielämästäni juuri ollenkaan, vaikka ennakkoon kuvittelin, että aiheuttaa paljonkin päänvaivaa ja haasteellisia luopumisia totutusta. Olen tästä havainnosta jopa vähän pettynyt, vaikka hyvä asia tavallaan onkin. Ja siis olen kyllä syönyt kuluneen kuun aikana kalaa, koska kala on mielestäni kalaa, eikä lihaa. 

Olen oppinut myös sen, että vastuskuminauhalla tiukasti fysioterapeutin ohjeiden mukaan tehtävät lihasepätasapainon poistamiseen tähtäävät kehonhallintaharjoitteet ovat epäilevästä ennakkoasenteestani huolimatta paitsi yllättävän rankkaa, myös palkitsevaa puuhaa, jonka avulla olen päässyt ikävistä oikean lonkan ja jalan kiputiloista lähes kokonaan eroon (kopkop). 
Aion siis jatkaa samalla tiellä ajoittaisesta tympääntymisestäni huolimatta, koska heti jos poikkean edellisen kohdan ohjelmasta ja päätän palata salilla vanhaan jalkarääkkiini, se kostautuu ja kipu palaa.

Muuten en ole tainnut juuri viisastua. 

Asioita, joita en osaa vieläkään yrityksistä huolimatta:

Vaatekaapin sisällön järkeistäminen ei vaan kertakaikkiaan etene, koska en hallitse hommaa, eikä se selvästikään kiinnosta riittävästi. Tyydyn siis inhoamaan kaappini sisältöä jokaikinen aamu, kun avaan sen ovet ja tuijotan sen tiukkaan ahdettuja rekkejä, joilta valikoituu liki poikkeuksetta samat housut ja sama yläosa niin, että itseäkin jo hävettää. 

Myös syksyisiä ruukkuistutuksia varten ostamieni kasvien multiin laittaminen/ kastelu ennen kuin on liian myöhäistä, tuottaa näköjään vuodesta toiseen vaikeuksia.

Asioita, jotka haluaisin osata juuri nyt:

Haluaisin oppia, kuinka otetaan hyviä valokuvia hämärissä olosuhteissa (ihan valomielessä siis, ei rikollisessa). Sille taidolle olisi näillä keleillä käyttöä. Samoin kuin kuvankäsittelylle, jota kohtaan asenteeni on ristiriitainen. En periaatteessa tykkää käsitellyistä kuvista, mutta toisaalta haluaisin oppia käsittelyä sen verran, että saisin sen avulla kuviini palautettua ne värit, jotka kuvatessa oikeasti olivat olemassa, mutta joita en osannut tallentaa.

Asioita, jotka minun pitää tehdä vielä tänään:

Ei onneksi ole pakko tehdä mitään juuri tänään, mutta muuten on paljonkin asioita, joita kotona pitäisi, tai ainakin haluaisin tehdä tässä syksyn mittaan, kun on aikaa. 
Golfkenttäkin kun meni viikonloppuna talvikaudeksi kiinni, eikä enää tarvi arpoa, lähteäkö pelaamaan vaiko eikö, vaan kaikki ne tunnit vapautuvat muuhun käyttöön, mikä tosin ei vielä tarkoita sitä, että käyttäisin ne mitenkään sen järkevämmin.

Asioita, jotka saavat minut rentoutumaan tällä hetkellä: 

Jotenkin edellisessä kohdassa mainitsemani golfkentän sulkeutuminen antaa enemmän aikaa keskittyä ihan vaan kotona hengailuun, joka tuntuu tällä hetkellä jo ajatuksen tasolla rentouttavalta. Ei sillä, että sinne kentälle olisi ollut pakko tähänkään asti mennä, mutta jotenkaan en osaa rauhoittua sisätiloissa puuhasteluun ennenkuin pelit on pelattu.

Ehkä kaikkein rentouttavin mielikuva on se, kun voi perjantai-iltana istahtaa siivotussa, puhtaalta tuoksuvassa kodissa olkkarin sohvannurkkaan aiemmin mainitut villasukat ja collegepökät jalassa, kaataa valkoviiniä kauniiseen lasiin, katsoa telkkaria, lukea kirjaa tai yksinkertaisesti vaan olla.

Asioita, joita tein menneellä viikolla

Tämän skippaan, koska en muista tehneeni mitään erityistä mainitsemisen arvoista.

Asioita, joita odotan innolla lähitulevaisuudessa;

Tähän olisi toki kiva vastata, että odotettavissa on vaikkapa joku kiva matka johonkin, mutta kun ei ole, vastaan, että eniten odotan sitä, että sääennusteet viimein pitäisivät paikkansa ja sitä jo kauan luvattua aurinkoista poutakeliä lopulta saataisiin. 

Varasin myös pitkästä, pitkästä aikaa ajan Kalevalaiselle jäsenkorjaajalle, mutta sitä käyntiä en ehdi kovin kauan odottaa, koska sain peruutusajan jo huomiselle.  (Jos aihe kiinnostaa, Mari Kastehelmi B-blogissa kirjoitteli juuri omista kalevalaisen jäsenkorjauksen kokemuksistaan). 

Eipä tässä taasen muuta kuin mukavia loppusyksyn päiviä! Ja kiva olisi tottakai lueskella teidän muiden vastauksia.

PIKAVISIITTI POHJOISEEN

Kerroin edellisessä postauksessani haaveilevani ruskamatkasta Lappiin, mutta samalla harmittelin sitä, että vaikka itselläni oli lomapäiviä varastossa, miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä mukaan.

Ajatuksesta kehkeytyi kuitenkin sen sortin pakkomielle, että vajaat pari viikkoa sitten istuin junaan suuntana Rovaniemi.

Toki Rovaniemi ei monenkaan mielestä ole vielä sitä oikeaa todellista Lappia, enkä siitä lähde kiistelemään, mutta itselleni se on tärkeä paikka siksi, että vanhempi poikamme asuu nykyään siellä. Niinpä mahdollisen ruskan ohella odotin vähintäänkin yhtä paljon (eli enemmän) näkeväni pitkästä aikaa myös poikaa ja tyttöystäväänsä.

Kaunista Kemijokea keskustan liepeillä, Jätkänkynttiläsillalta kuvattuna

Sääennusteet lupailivat aurinkoista tai vähintäänkin puolipilvistä säätä, joka olisi ollut ihanteellinen kuvailuun, mutta ennuste kuitenkin muuttui moneen kertaan ja todellisuudessa koko perilläoloaikani oli varsin lämmintä (+11), harmaata ja tihkusateista. Sinällään ihan mainio ulkoilukeli, ei siinä mitään, mutta harmaus tuntui vievän maisemasta, ja etenkin omilla puutteellisilla taidoillani otetuista kuvista värit. Se vähän harmitti.

Keskiviikkoillan ja lauantaiaamun väliin mahtui vain kaksi kokonaista päivää, joten aikaa mihinkään kauemmaksi retkeilyyn ei ollut käytössä. Suuntasin siis Ounasvaaralle, jonne kävelee keskustasta reilussa puolessa tunnissa. Paitsi jos jää kovin pitkäksi aikaa Jätkänkynttilälle töllistelemään niinkuin minä tein. Tuntuu jotenkin niin uskomattamalta, että joki voi olla yhtä leveä kuin täällä meillä päin moni järvi.  Ja mittaakin Kemijoella Suomen pisimpänä on peräti 550 km.

Olin tutkaillut lähiseutujen retkikarttoja matkakuumeessani jo kotoa käsin ja tiesin, että Ounasvaaralla on muutamien kilometrien mittainen monimuotoinen luontopolku, jonka lähtöpaikan luulin löytäväni helposti, mutta haahuilun puolelle meni ja lopulta jouduin pysäyttämään neuvoa kysyäkseni paikallisen sauvakävelevän rouvashenkilön. Ei kuitenkaan ollut luontopolusta kuullut, mutta suositteli liittymään omalle reitillensä, joka kuulemma on hyvää ja leviää kuntopolkua. "Mie tästä sen 15 km sauvon menemään..". Pahoitteli, ettei hänestä ollut apua ja samalla ihmetteli vähän, kun en halunnut lähteä tasaiselle, vaan mieluummin liukkaalle ja kivikkoiselle polulle.

Lähistöllä näin pari miestä, jotka näyttivät olevan oppilaiden kanssa liikuntatuntia viettämässä. Toinen heistä arveli, että "Saattaapi olla sama, jossa vaimon kanssa kesällä käytiin".  Eli ei varmaa tietoa, mutta hyvin merkitty polun lähtöpaikka kuitenkin löytyi miehen osoittamasta suunnasta.

Luontopolku todellakin oli monimuotoinen ja reitin varrelle sattui monenlaista maastoa, joista ensimmäisenä pitkospuin varustettu kosteahko osuus.

Sittemmin polku muuttui jo vähän haastavammaksi.

Kunnes oli pakko keskittyä pelkästään siihen, mihin aikoi jalkansa seuraavaksi asettaa. Sen verran liukas oli kivipolku sateen jäljiltä.

Koska oli tavallinen arkipäivä ja paikalliset varmaankin enimmäkseen töissä tai koulussa (tai kuntopoluilla sauvomassa) ja ruskaturistit puolestaan jossain pohjoisempana, maastossa oli paikoin jopa vähän aavemaisen hiljaista ja yksinäistäkin. Siispä mielikuvittelin itseni korpivaeltajaksi, joka on tottunut selviämään yksin missä tahansa, mutta lumous haihtui, kun yhtäkkiä paikalle loikki ketterästi oman ikäkaliiperini mieshenkilö pikkukengissään, puolipitkässä popliinitakissaan ja kokoontaittuva sateenvarjo kädessään. Näytti ihan siltä, että on kokousmatkalla eksynyt väärästä ovesta ja päätynyt kalliolle.  Totesi vaan, että on paikoitellen vähän liukasta, mutta häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Että se siitä korpisoturista.

Luulin, että tässä vaiheessa olen jo Ounasvaaran päällä ja olin vähän pettynyt siihen, ettei sieltä nähnyt maisemia oikein mihinkään suuntaan. Kauniita luonnon muovaamia keloja ja omaa silmääni miellyttävää muuta maastoa kylläkin.

Kallio oli kuitenkin vain välietapppi ja matka jatkui seuraavaksi kauniiseen suomaisemaan, joka opastaulun mukaan oli lyhytkortteista rämettä.

Ihan hitsin kauniit värit, jotka ihme kyllä toistuivat kuvissa ihan sellaisenaan.

Matkalla tuli vastaan myös kauniin punaista maaruskaa.

Ja kas, vaaran päällä ollaan, mutta puusto oli sen verran korkeaa, että eipähän tuolta taustalta pilkottavaa maisemaa paljon kuvasta hahmota (välillä menee kyllä niin hermot siihen, ettei taidot riitä siirtämään kuviin sitä, mitä silmä näkee).

Olisinpa älynnyt edes kiivetä seisomaan penkille, jonka joku oli ystävällisesti jollain ihmeen konstilla perille asti kantanut. 

Istuin siinä märällä alustalla sen sijaan hetken ja vaan kuuntelin ja katselin hiljaisuutta (jonka lopulta rikkoi varmaankin Lapin lennoston harjoituslento) ja kiitollisena mietin, kuinka onnekas olen, kun saan olla siinä.

Tarkoitus oli ehtiä vielä saman päivän aikana Sodankylän suuntaan menevään bussiin, jonka kyydistä olisin hypännyt parinkymmenen kilometrin päässä käydäkseni katsastamassa Vikakönkään kuohuja ja ehkä kävelemässä läpi jonkun alueen retkireiteistä. Mutta suunnitelma meni mönkään, koska kulutin aikaa Ounasvaaralla niin kauan, että bussi meni jo.

Siispä laitoin pojalle viestiä ja kysyin, mahtaisiko ehtiä ja viitsiä lähteä ennen illan harjoituksiaan kuskiksi Könkäälle.

Ilahduin, kun pojalle sopi. Sain siinä samalla taas vähän lisää aikaa viettää kanssaan, mikä ei ollut itsestäänselvyys, koska hällä kuitenkin on oma säännöllinen päiväohjelmansa, jota en edes olettanut voivansa takiani muuksi säätää. 

Tämän kuvan kopioin pojan aiemmin syksyllä Vikakönkäältä lähettämästä WhatsApp-viestistä

Wikipedian mukaan köngäs on  jyrkkäputouksinen koski, jota pitkin ei voi laskea veneellä.

En tiedä, onko Vikaköngäs jossain kohtaa jyrkempi kuin kuvassa, mutta tuo veneellä liikkumisen mahdottomuus oli kyllä helppo uskoa. Enkähän oikein uskaltanut lähteä loikkimaan liukkaita kiviä pitkin paremman kuvakulman perässäkään, vaikka mieli teki.

Riippusillan toiselta puolen olisi lähtenyt merkittyjä eri mittaisia luontoreittejä, mutta jalat olivat neljän tunnin Ounasvaaralla taapertamisen jäljiltä sen verran väsähtäneet ja tyhmä jännetulehduskin imoitteli itsestään (ei selvästikään tykkää kosteasta kelistä), joten jäi nyt lisäpolut tällä kertaa kiertämättä.

Könkäällä oli kuitenkin omalla tavallaan tosi kaunista ja veden kohina ainut kuuluvilla ollut ääni.

Olin myös tullut tietämättäni kuvatuksi.

Seuraava päivä oli, jos mahdollista vieläkin harmaampi, joten jätin kameran "kotiin" (hotellille) ja lähdin käymään Napapiirillä ihan muuten vaan. 

Iltapäivällä poikettiin miniän kanssa syömässä ja illalla katsomassa pojan kauden avausottelu, jonne saatiin kaveriksi myös miniän vanhemmat. Tapasin molemmat ensimmäistä kertaa ja vähän jännitti, mutta turhaan. Molempien seurassa oli heti luontaisesti hyvä ja mutkaton olla. Ja ilahduin kun olivat sanoneet minusta samaa.  Harmi vaan kun asutaan toisistamme niin kaukana. Joskin junamatka meiltä Rovaniemelle ja takaisin tuntui taittuvan hetkessä. Vajaat 8 tuntia meni mennen tullen ihan siivillä. Etenkin Seinäjoen ja Tampereen väli, jolle sattui kumpaankin suuntaan todella miellyttävää ja mielenkiintoista juttuseuraa. Jälkikäteen mietin, mikä sai molemmat fiksut miehet (toinen kokolailla ikäiseni ja toinen vanhempi) avaaamaan keskustelun kaltaiseni verkkaripentin kanssa heti hyvinkin henkilökohtaisista (hyvällä tavalla) aiheista. Ja kuinka aidosti kiva oli jutella, vaikka normaalisti olen mieluiten ihan vaan hiljaa itsekseni omissa ajatuksissani.

Ei tätä lyhyttä visiittiä nyt varsinaiseksi ruskareissuksi voi nimittää, etenkään kun vertailukohdan puuttuessa en tiedä, oliko ruskaa enemmän vai vähemmän kuin tavallisesti tai oliko se jo osin mennyttä vai vasta tulossa. Mutta kaunista oli silti ja olen iloinen, että lähdin. Muuten en olisi saanut rauhaa. Joskin oikea eräjorma toki olisi yöpynyt taivasalla tai vähintäänkin jossain eräkämpässä ja keitellyt aamulla nokipannukahvit nuotiolla. Mutta sellaiseen olen yksinäni liian vellihousu, joten nautin ihan todella paljon valitsemani hotellin mukavasta sängystä (paras, jossa olen ikinä matkoillani nukkunut), näppärästä sijainnista ja jopa hämmentävästä hiljaisuudesta. 

Niin kiva kuin tällainen pieni pyrähdys oli tehdä yksinkin, oli silti koko ajan vähän huono omatunto siitä, ettei mies päässyt mukaan. Ensi kerralla sitten. Joskus. Toivottavasti.

(Ei olisi pitänyt itse lukea tätä tekstiä, joka alkoi tuntua ihan lapselliselta "Sitten minä menin sinne ja sitten minä menin tänne"- tekstiltä, jonka aikana ei loppupeleissä tapahtunut yhtään mitään, mutta parempaankaan en nyt näköjään pysty).